katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186 
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Dec 3, 2022 10:20:42 GMT
Billimas XXIX 22.11.2022
Joku koputti.
Billy oli tietokoneellaan käsittelemässä kuviaan, kun odottamaton vieras keskeytti hänen ajatuksensa. Heillä oli ovikellokin, miksi he koputtivat?
Hän nousi ylös (hän ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin kesken töidensä) ja käveli oleskelutilan poikki eteiseen avaamaan oven.
Billyn suureksi hämmästykseksi, Anna seisoi kynnyksellä.
”Mi –”
”Tarvin rahaa.”
Epämiellyttävästi viiltävä mielleyhtymä sai Billyn irvistämään: Emma raahautumassa heidän luokseen isosta kaupungista, varatta ja ongelmissa… Lukiko heidän talonsa katolla 'sosiaalitoimisto', vai mikä helvetin trendi tämä oli?
Annan tiukat farkut olivat repaleiset polvista (mutta se oli kai tarkoituksenmukaista – Billy ei piitannut katumuodin päälle) ja avoinna olevan reisiin asti yltävän punaisen takin alta näkyi napapaita, joka jätti vatsaa paljaaksi.
Mautonta.
”Eikö sinun pitänyt olla Manhattanilla?” Billy astui tahtomattaankin sivuun, kun tämä käveli hänestä piittaamatta peremmälle. Billy sulki oven. ”Mitä teet Floridassa, Anna?”
”Se lähetti.”
”Kuka?”
Anna ei vastannut.
”Kiva… talo.”
Billy seurasi häntä ärsyyntyneenä. ”Onko hän täällä?”
”Amy? Amy on Miamissa. Hän tulee vasta viikonlopuksi.”
”Hm...” Anna oli pysähtynyt koskettelemaan keittiöveistä telineessään. Billy silmäili häntä epäluuloisesti. Sitten hän käveli lipastolle, kaivoi sieltä lompakkonsa ja avokätisen summan seteleitä.
”Siinä. Tällä saat pariksi yöksi huoneen Sundise Paradisesta. Pistä asiasi kuntoon, mutta älä sotke meitä siihen. Amyllä on ollut rankkaa, ja minua henkilökohtaisesti –”
”On varmaan kiva olla rikasta eliittiä... yhtäkkiä.”
”Sen eteen on tehty paljon töitä”, Billy ärähti. ”Oliko vielä muuta?”
”Piditkö sen?”
”Minkä?”
”Sen lahjan.” Anna oli puhunut hänen lauseensa päälle, kuin ei olisi kuunnellut alun alkaenkaan, ja katseli epäkiinnostuneena ympärilleen.
”Minkä lahjan?” Billy alkoi nyt toden teolla ärtyä. Ja jälleen, Anna jätti kysymyksensä vain roikkumaan ilmaan kävellessään terassin lasiovien eteen. Niistä aukesi avara näkymä merelle.
”Murhaaja saatiin kuulemma kiinni. Se kävi äkkiä.”
Billyn rahoja pidellyt käsi laskeutui kylkeä vasten. Anna jatkoi, puhuen maisemalle selkä Billyyn päin: ”Millainen se oli?”
Emman tragedia oli vuotanut medialle. Siitä oli ollut kirkuvia otsikoita: ’KYLMÄVERINEN MURHA ELIITTITALLILLA’, ’HEVOSENHOITAJA TUKEHTUI REHUSÄILIÖÖN’ (kuolemansyyntutkinnasta oli tullut uusi lausunto, jonka mukaan Emma olisi saattanut olla vielä hengissä, joskin tajuton, siinä vaiheessa, kun hänet oli säiliöön hukutettu; mielikuva teki koko asiasta entistäkin kuvottavamman – Billy ei ollut kertonut sitä Amylle ja otaksui, ettei Amy halunnut itsekään lukea mitään tapaukseen viittaavaa uutisointia).
Tietysti tapaus kiinnostaisi Annaa.
”Emmako?” Billy sanoi, vaikka tiesi, ketä Anna tarkoitti. Anna kääntyi ikkunoiden edestä häntä kohti ilmeettömänä, mutta silti jokin epämiellyttävä kiilto elottomissa silmissään.
”Murhaaja.”
Billyn sormet rusensivat dollareita.
”Mukava kai päällisin puolin, tosin en koskaan pitänyt hänestä.” Ja äkkiä häntä taas ärsytti. ”En todellakaan halua enää puhua asiasta. Otatko nämä rahat vai et?”
Anna kääntyi taas kohti ikkunoita silmäilemään ilmeettömästi merelle.
”Minun pitää nähdä Amy”, hän sanoi sitten.
”Sanoin jo, hän on opistolla tämän viikon.” Anna ei vastannut. ”Hyvä on, jos et ota näitä –” Billy oli laittamassa rahoja takaisin lompakkoon, kun Anna kääntyi, käveli hänen luokseen ja ojensi kättään. Billy murisi lyödessään setelit hänen kouraansa. ”Ne on kovalla työllä hankittu, joten haluan joka dollarin vielä takaisin, vaikka ollaankin sukulaisia. Tämä ei ole mikään hyväntekeväisyystalo.”
Anna pisti setelit mitään sanomatta tai kiittämättä takkinsa taskuun. Billy saattoi hänet takaisin ulko-ovelle. ”Mitä sinulla on nyt tekeillä, kai ainakin etsit töitä?”
Anna katsoi häntä hiljaa (Billyn neljästä sisaruksesta Anna oli aina ollut oudoin). Billy pyöräytti silmiään: no ei sitten. Hän aukaisi oven ja Anna astui ulos. ”Muista”, Billy sanoi vielä, ”haluan ne takaisin”, hän viittasi rahoihin ja napsautti oven kiinni.
Mistähän lahjasta Anna oli puhunut...? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Dec 6, 2022 11:52:00 GMT
Billimas XXX 23.11.2022
Billy laukkasi laajaa ympyrää, kokosi, otti sisäjalalla vastaan. Deluxe asettui, otti avut vastaan ja vaihtoi laukkaa. Sileätyöskentely oli ilman epäilystä Billyn mielestä ratsastuksen tylsin osuus, mutta Dexter halusi katsoa oliko Deluxen voimattomassa laukassa tapahtunut mitään muutosta parempaan.
Se oli sangen tavanomainen iltapäivä Sunny Horsessa – jos sellaisiksi iltapäiviä tai mitään vuorokaudenaikoja Sunny Horsessa saattoi tavanomaiseksi, ainakaan enää, kutsua. Autotiellä, joka kulki tallialueen läpi, oli ollut jo pitkään liikennettä enemmän kuin kuuluisi huolimatta siitä, että kyseessä oli yksityistie. Uteliaita, nenäkkäitä, toimittajia, oman elämänsä salapoliisietsiviä… Kaikki eivät olleet nielleet Sunny Horsen tragedian virallista julkilausumaa murhaajan identiteetistä, vaan epäilivät siinä olleen muutakin. Levottomia huhuja kiersi internetissä, eikä Billy halunnut tietää niistä mitään. Valitettavasti hän ei ollut voinut täysin niiltä välttyäkään. Hevosenhoitaja (se tyttö, joka oli pyytänyt Billyn nimikirjoitusta ennen koko tätä fiaskoa) oli suoraan kysynyt, oliko totta, että Billy oli kuristanut Emman, koska oli saanut tietää Emman romanttisesta lesbosalasuhteesta Amyn kanssa (mitä helvettiä ihmiset tekivät vapaa-ajallaan kehitellessään tällaisia ideoita?! Eikö kellään ollut enää kunnon intohimoja ja henkilökohtaisia tavoitteita oman elämänsä suhteen, jottei aikaa jäisi moiselle soopalle?!). On varmaan sanomattakin selvää, että tyttöä ei enää seuraavana päivänä näkynyt töissä. Eikä näkyisikään vastedes. Onneksi hänen kontollaan oli ollut joitain muitakin puutteita, ja Billy oli saanut eroehdotuksen menemään Bleakille läpi vetoamalla siihen, että tyttö tuntui onkivan Sunny Horsesta juoruja jakaakseen niitä (vääristeltynä) netin foorumeilla. Siitä Bleakään ei pitänyt.
Niinpä Billy katsoi kitsaasti kenttäaidan tuntumassa pyöriviä tuntemattomia hahmoja taputtaessaan Deluxea kaulalle sen siirtyessä käyntiin. Myös Dexter oli huomannut kutsumattomat vieraat ja loi heihin teräviä katseita. ”Riittää tänään”, hän totesi.
Olisi voinut kuvitella, että raaka murha vähentäisi työpaikan viehätystä, mutta vaikutus oli päinvastainen (ja lisäsi Billyn karvasta uskoa ihmiskunnan mädännäisyyteen): hevosenhoitajan paikan vapautuminen oli saanut aikaan innokkaiden uusien hoitajien kielenkannat ruusuille, kun he yrittivät vakuuttaa Bleakia (Bleak vastasi nykyään yksinomaan palkkauksesta jopa Ericin yli – toisaalta, juuri Eric oli kuulemma aina puhunut, että Sissiessä oli ollut jotain pielessä, mutta häntä ei oltu kuunneltu). Aito jalometalli oli kuitenkin löydettävä katinkullan seasta. Olikohan Bleak jo palkannut jonkun huolehtimaan Deluxesta, Cinosta ja Tigrainesta?
Billy oli juuri ehtinyt laskeutua satulasta, kun hänen kännykkänsä alkoi värähdellä kiihkeästi taskussa. Hän noukki sen esiin ja jäykistyi heti.
Se oli hälytys kotiturvavalvonta-applikaatiostaan. Kun turvatoimia Sunny Horsessa oli kiristetty, Billy oli tehnyt Pearl Housessa samoin osin Bleakin kehotuksesta (”Ihan vaan kantsii… ei sitä koskaan tiiä, minkä päähänpiston joku seuraavaks saa, tai haluaa kostoaan tai muuta vastaavaa” – hän tarkoitti kai Chelseaa, joka oli parhaillaan keskellä oikeudenkäyntiä koskien omia, onneksi murhasta vapaita, syytteitään). Talossa oli valvontakamera autotallin kulmalla, terassilla sekä etuovella, ja sisällä turvakoodillinen murtohälytin. Ne oli kytketty Billyn puhelimeen ja, jos joku tunkeutuisi heidän kotiinsa järjestelmän ollessa päällä, Billy sai siitä ensikäden tiedon suoraan kännykkäänsä.
Hälytys. Kello 04:13 PM. Virheellinen koodi.
Virheellinen koodi? Oliko varas yrittänyt arvata heidän murtohälyttimensä koodinumeroa? Jos numeroa ei antanut oikein tietyn ajan kuluessa, hälytys meni automaattisesti päälle. Ja, jos hälytykseen ei reagoitaisi tietyssä ajassa, se lähettäisi suoraan signaalin paikalliselle poliisille tulemaan kotitarkastuskäynnille.
Billy nosti sydän jyskien päätään ja katseli ympärilleen.
”Haloo!” hän huusi. ”Tuleeko joku ottamaan Deluxen? Minun täytyy mennä! Heti!”
Kukaan ei vastannut hänelle. Dexter oli kävellyt jo kauemmas häätämään luvattomia pois.
Olisipa Kieran. Kieran oli sentään aina tiennyt missä olla silloin, kun häntä tarvitsi. Billy puolittain juoksi, puolittain kiritti pitkää kävelyaskelta vetäen Deluxea perässään kännykkä yhä kädessään. Siihen oli tullut valvontakameraotokset etuovelta ja autotallin luota, mutta kummassakaan ei näkynyt mitään poikkeavaa. ”Voitko ottaa Deluxen, minä –”
Dexterin viiksikarvat nousivat, kun Billy tyrkytti hänelle Deluxen ohjia.
”Minä en ole hevosenhoitajasi –”
”No kuka on?!” Billy ärähti turhautuneena. ”Meille on murtauduttu, minun pitää nyt mennä!”
Lopulta joku tallityttö saapui ja vei Deluxen mennessään. Billy soitti jo Amylle. Amy ei vastannut. Billy kirosi. Hän ennätti autolleen ja lähti kaahaamaan kohti Pearl Housea.
Hänellä oli yksi ajatus mielessään: se saattoi olla Anna.
Palmut vilahtelivat ohi rantatien varrella. Pian Pearl House – kaunis valkoinen talo valkoisine parvekkeineen hiekkarannalla – jo näkyi. Billy tajusi purreensa leukojaan niin lujasti yhteen, että takahampaita vihloi. Hän silmäili epäluuloisena ja varauksellisena taloa ajaessaan vihreän BMW:nsä autotallin eteen. Hän ei nähnyt mitään hälyttävää; ei rikottuja ikkunoita tai murrettua ovea. Saattoiko se olla joku nenäkäs tunkeilija? Joku niistä ”toisinajattelijasherlockeista”, jotka paasasivat anonyymiyden verholla salaliittoteorioista: kuinka Billy oli vapaamuurari ja Emma oli tosi asiassa satanistisen riitin uhri, poliisivoimat olivat korruptoituneita ja itsekin siinä mukana, tai jotain vastaavaa… ja tullut nyt nuuskimaan johtolankoja heidän kotoaan.
Billy ei voinut edes sietää moista ajatusta sellaisesta hävyttömyydestä ja yksityisyyteensä, omaisuuteensa kajoamisen loukkauksesta.
Hänellä ei ollut mitään kättä pidempää lähestyessään hitaasti ulko-ovea…
Ovi ei ollut lukossa. Se oli jo merkki siitä, että joku todellakin oli tullut sisään.
Billy tarttui Amyn valkeasta kivestä tehtyyn kukkaruukkuun oven vieressä ja tuuppasi oven jalallaan auki.
Murtohälytin piipitti ja punainen valo vilkkui. Koska koko alakerta oli lähes pelkästään yhtä ja samaa tilaa, Billy näki yhdellä silmäyksellä kaiken tarvittavan. Hän puolittain heitti ruukun käsistään rientäessään lähemmäs; hahmo makasi tuupertuneena kierreportaiden juurella.
”AMY! Amy?”
Amy oli hervoton, ilmeisen tajuton. Pelon ja vihan sekamelska myllersi Billyn sisuksissa. Kuka tämän on tehnyt?!
Hän nosti Amyn käsivarsilleen (tämä ei painanut juuri mitään) ja kantoi varovasti olohuoneen kangassohvalle, sen kirsikankukkakuvioiduille koristetyynyille. ”Amy...” Luita ei näyttänyt olevan poikki… verta ei vuotanut… ei näkyviä vammoja… ”Amy! Amy. Amy!” hän toisteli ja ravisteli tätä.
Hälyttimen piipitys alkoi käydä sietämättömäksi, ja nopeasti Billy hölkkäsi takaisin eteiseen sen luo, paineli turvakoodin ja samassa kuuli Amyn heikon valituksen sohvalta. Hän juoksi takaisin. ”Amy!”
”Ah...” Amy piteli päätään ja kohottautui hitaasti.
”Mitä tapahtui?” Billy tivasi heti. ”Missä se on? Varas? Kuka se oli?”
”Mi… aah!” Amy ähkäisi taas ja nosti molemmat kädet hiuksiinsa.
”Pysy siinä”, Billy käski. Hänen olisi tarkistettava koko talo ensin. Hän veti käteensä keittiöveitsen ja lähti nousemaan kierreportaita; Amy siristeli silmiään hänen suuntaansa, yhä pidellen päätään mustat hiuksensa valuen valtoimenaan.
Kukaan ei koskisi hänen vaimoonsa. Tai astuisi jalallaankaan ilman lupaa heidän kotiinsa.
Billy ehti ylätasanteelle. Ketään ei ollut heidän pienessä olohuoneessaan. Ovi vierashuoneeseen oli auki – siellä ei ollut ketään. Kylpyhuoneen ja makuuhuoneen ovet olivat kiinni, mutta makuuhuoneen lasioven läpi Billy näki, ettei ketään ollut ainakaan heidän sängyssään. Tällä kertaa.
Hän meni huoneeseen ja parvekkeelle. Viimeisenä hän tarkisti kylpyhuoneen, mutta tunkeilijasta ei näkynyt jälkeäkään.
Oliko tämä tullut sisään, törmännyt Amyyn ja kolkannut tämän, ehkä panikoinut, kun joku olikin ollut kotona ja lähtenyt karkuun?
Billy kirosi mielessään. Jos hän olisi ollut nopeampi, hän olisi ehkä voinut saada varkaasta vilauksen, kun tämä olisi juossut rannan kautta karkuun. Toivottavasti Amy ehti nähdä hänet…
Mutta siltikin… jokin ei täsmännyt. Miksi hälytinjärjestelmä oli päällä, jos Amy oli kerran kotona? Ja miten Amy oli kotona? Hänellähän oli kouluviikko, hänen piti olla koko viikko opistolla…
Amy istui yhä sohvalla, mutta oli nyt kääntynyt parempaan asentoon ja nojasi kyynärpäillä polviin pään levätessä kämmenissä. Hän kohotti hitaasti katseensa, kun Billy palasi.
”Saisinko… särkylääkettä ja lasin vettä?”
Billy noudatti pyyntöä.
”Amy”, hän sanoi, kun Amy otti lasin tärisevään käteensä, ”oliko täällä joku?”
Amy joi pitkän kulauksen ennen kuin vastasi.
”Ei”, hän sanoi hiljaa.
”Ei?” Billy toisti epäuskoisena. ”No, miksi sitten –?!”
”Tulin kotiin”, Amy painoi katseensa ja vasta nyt Billy näki hänen poskellaan kyyneleen, ”en… voinut oikein hyvin. En muistanut uutta turvakoodia ja mie… mie luulen, että pyörryin.”
Billy tuijotti.
”Siis, täällä ei ollut ketään?”
Amy pudisti päätään.
”Miun… miun oli vain tultava kotiin. Mie – mie luulen, etten pysty siihen”, hän yhtäkkiä henkäisi ja kyyneleet valuivat vuolaina hänen poskilleen. Billy rypisti otsaansa, työnsi käden hiuksiinsa… Tämä ei ollut sitä mihin hän oli varautunut. Adrenaliini kiersi yhä hänen suonissaan ja teki hänestä kireän ja kärsimättömän. Keho ei suostunut vielä uskomaan, ettei vaaraa ollutkaan.
”Et pysty mihin?”
”Opiskelemaan”, Amy kuiskasi, ”mihinkään...”
”Hei, olet tehnyt sen eteen niin paljon töitä! Et voi luovuttaa!”
Amy pyyhki poskeaan kämmensyrjään. ”Olit juuri sairaana ja sitten sinulla oli se esseen palautus, eikö se ollut tällä viikolla? Otat vähän varovaisemmin.” Hän katseli, kuinka Amy pyyhki poskiaan, muttei vastannut. Ei Amy voisi tähän lopettaa… yhtäkkiä… ja heittää unelmaansa, tavoitteitaan hukkaan vain, koska tämä ikävä asia oli tapahtunut… tai siis, ikäviä asioita tapahtui. Piti olla sisua ja sitkeyttä ja ennen kaikkea kylmähermoisuutta, eikä antaa jokaisen vastoinkäymisen tuoman mielenliikutuksen heittää pois kurssista…! Eihän Billykään olisi päässyt näin pitkälle, jos olisi heti kompastuttuaan jäänyt maahan makaamaan. ”Emmakaan”, Billy pakottautui sanomaan nyt vähän rauhallisemmin läpi kireiden hampaiden, ”ei varmasti haluaisi, että sen takia viskaat urasi roskakoriin.” Hän istuutui sohvalle Amyn viereen ja haki tämän käden omaansa. Amy niiskautti tuskin kuuluvasti.
Heidän hiljaisen hetkensä keskeytti pinkeä ovikello. Amy hätkähti, ja Billykin reagoi vihamielisesti, välittömästi varuillaan, ennen kuin meni katsomaan, kuka se oli.
Kynnyksellä seisoi kaksi poliisivirkamiestä.
”Tervehdys”, toinen heistä sanoi. ”Saimme tiedon kotimurrosta. Huomasimme kuitenkin autonne pihalla. Onko täällä kaikki kunnossa?”
Billy vakuutti kyseessä olevan väärinkäsitys, mutta päästi poliisit kuitenkin sisään, sillä he halusivat varmuuden vuoksi tarkistaa asian omin silmin. He kysyivät lyhyesti Amyltäkin tilanteesta, ja Amy vastasi heille hiljaisella, yhä tukkoisella äänellä kaiken olevan hyvin. ”Hyvä, ettei mitään sen vakavampaa”, poliisi totesi heidän poistuessaan. ”Hyvää päivänjatkoa.”
Billy naksautti oven takaisin kiinni; poliisien mustansinertävät siluetit erottuivat epämuodostuneina hahmoina ulko-oven kuuralasin läpi.
”Anteeksi”, Amy sanoi hiljaa. Billy kääntyi.
”Otat nyt vain rauhallisesti”, hän totesi robottimaisesti. ”Et ole vielä tarpeeksi terve palaamaan opistolle. Lähden käyttämään sinut terveyskeskuksessa kerta löit pään.” Ja ehkä et sitten enää houraile koulun keskeyttämisestä, Billy lisäsi mielessään.
Amy ei vastustellut.
Sieltä palatessaan (Amy oli saanut vain ohjeet lepoon ja särkylääkkeisiin tarvittaessa; takaraivossa oli pieni kuhmu), Billy ehdotti, että he kävisivät nopeasti Sunny Horsen kautta (Billy halusi varmistua, että Deluxe oli kunnolla hoidettu) ja Amykin voisi tervehtiä Sunia.
”En usko, että mie...”
”Mitä?”
”...että mie voin mennä sinnekään...”
”Siis minne? Tallille? Miten niin et?”
Amy käänsi kasvojaan pois päin. Billy koetti samaan aikaan silmätä häneen ja tiehen ajaessaan. ”Siis miten niin et voi mennä tallillekaan?” hän toisti. ”Mikä siinä nyt on? Olet käynyt siellä ihan normaalisti tähänkin asti. Emman kuolemankin jälkeen. Ei siellä pitäisi olla mitään pelättävää, turvatoimet on tiukat ja –” Amyn pitkä uusi niiskaus hiljensi hänet. Mitä hän nyt itki?
”Kun mie en voi olla aattelematta”, hän sanoi värisevällä, epätoivoisella äänellä, ”että Sun oli varmaan viimeinen, joka näki häät elossa ennen… ennen… ja se oli nimenomaan Sunin riimunnaru, jolla –” Hän jätti lauseen kesken.
”Mutta ei se hevonen sitä tehnyt”, Billy yritti olla järjenääni, koska eihän tässä nyt ollut mitään järkeä: miten Sun liittyi siihen, ettei Amy yhtäkkiä halunnut tallille tai voinut opiskella? ”Etkö pidä siitä?” hän kysyi kylmästi. Amy käännähti häntä kohti ymmärtämättä. ”Sunista”, Billy toisti hampaita kiristellen. ”Eikö se hevonen tunnu enää sopivalta? Haluatko myydä sen? Siitäkö tässä on kyse? Ensin et halunnut valmentautua sen kanssa, vaan kehitit tekosyyn varsonnasta –”
”Ei, ei!” Amy kauhistui. ”Sun on ihana, rakastan sitä –”
”No mitä sitten? Ei Sun ottanut omaa naruaan ja köyttänyt sitä Emman kaulaan –” Hän sulki suunsa. Amy oli henkäissyt järkyttyneenä, ja Billy tajusi itsekin puhuneensa ajattelematta. ”Anteeksi”, hän sanoi kireästi. ”Tiedät, mitä tarkoitin.”
He olivat vaiti aina Sunny Horseen asti. Vasta parkkipaikalla Amy puhui taas.
”Lotte sanoi”, hän aloitti hiljaisella äänellä ja niin yhtäkkiä, että Billy, joka oli ollut aikeissa poistua autosta, pysähtyi kesken tekemisensä, ”että hyö pitävät jonkinlaisen meedioistunnon ja koettavat saada Emmaankin yhteyden...”
Billy tuhahti ääneen. Lottemaista.
”Aha?”
”Hää kysyi miulta mitä mie aattelen… ja sanoin, ettei se ole oikein.”
Billy odotti, että hän jatkaisi, vaikka alkoikin olla kärsimätön. ”Mutta nyt...”, Amy epäröi, ”mie kai sittenkin toivoisin… että saisin vielä sanoa... Luulin, että Emman muistotilaisuudessa saisin… kun n-näkisin häät, mutta… mutta jos sittenkin olisi mahdollisuus vielä kuulla hänestä...”
”Roskaa”, Billy ärähti. ”Kuolleet ovat kuolleita. Että pistää vihaksi tuollainen huuhaa, ihmisten tunteilla leikittely.”
”Sie et usko siihen, mutta mie uskon”, Amy sanoi yllättävän lujasti. ”Ehkä mie vain nyt toivon, että olisin sittenkin kuunnellut tarkemmin, mitä Lotte olisi ehdottanut. Mie olen aina aatellut, että meediot ei saisi tehdä niin… että miten Luoja on tarkoittanut, on, että Taivas ja maa ovat erillään, eikä tuota rajaa saisi sörkkiä… miulle ei koskaan tullut edes mieleen isin poismenon jälkeen, että voisin yrittää jotain sellaista. Isi aina sanoi, että kunhan rukoilisin, hää kuulisi kyllä ja vastaisi. Sydämessäni”, Amy oli nostanut kätensä kaulalleen. Billy tiesi, että hän kosketti pientä enkelikorua, jonka oli saanut isältään. ”Mutta Emma… mie en jotenkin vain koe… ei tunnu siltä, että tavoittaisin Emmaa samalla tavalla… en rukoilemalla. Ehkä Emma… ehkä Lotte olisi tiennyt toisen tavan, jolla Emmaan saisi yhteyden.”
Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, kuin Amy, joka tällaisia juuri nyt Billylle puhui, hän olisi todellakin epäillyt pään lyömisen sivuvaikutuksia ja alkanut kiistelemään kuinka järjetöntä oli uskoa johonkin noin kaukaa haettuun roskaan. Aihe suorastaan suututti häntä. Kun ihminen kuoli, häntä ei enää ollut. Niin yksinkertaista se oli. Se oli vain hyväksyttävä, ja sitten jatkettava elämää asian kanssa. Ja puoskarit, jotka koettivat onkia hyväuskoisten ja herkkämielisten – kuten Amy – rahoja kaiken maailman satutarinoillaan… että se sai hänet raivoisaksi!
”Sie et halua kuulla tästä”, Amy arvasi oikein.
”No… en”, Billy totesi kylmästi, hampaitaan kiristellen. Sitten hänen mieleensä tuli muuta. ”Anna muuten kävi. Halusi puhua kanssasi.”
Amy oli kääntynyt tuijottamaan pahastuneena ikkunasta (joku vei juuri Zazua kävelytyskoneeseen), mutta katsoi nyt taas Billyyn lievästi hämmentyneenä.
”Anna…?”
”Jotain asiaa ’lahjasta.’”
”Mistä lahjasta?”
”En tiedä.”
Kun muuta ei enää tullut sanottua kummankaan taholta, Billy aukaisi puoleisensa oven ja nousi ulos. ”Käyn nyt katsomassa, että Deluxe on osattu hoitaa oikein. Se on sentään tiineänä.” Hän paiskasi oven kiinni.
Kävellessään kohti tallia, taas uusi mielleyhtymä tuli pintaan. Entä Amyn raskaus? Oliko hän raskaana? Billy ei vieläkään tiennyt. Siitä ei ollut ollut mitään puhetta. Toisaalta, äskeinen pyörtyminen noin vain… kotiintulo kesken kaiken kouluviikkoa… Eivätkö ne viitanneet siihen suuntaan? Hänen olisi pitänyt ottaa asia puheeksi äsken, kun he olivat terveysasemalla… ehkä olisi saanut Amyn suoraan tutkimuksiin… Billyn täytyisi tarkistaa Amyn puhelin, kun tämä nukkuisi; selata vähän sivuhistoriaa. Jos hän olisi vaikka käynyt jollakin ’ensiäidit’-sivustolla tai vertaillut vauvanvaatteiden laatuhintasuhteita…
Deluxe oli hoidettu ja saanut heinänsä karsinaan. Billy kääntyi juuri poispäin tamman luota, kun joku käveli häntä päin; hän lausui kirosanan ääneen vain puoliksi ärtymyksestä – päivä oli jo ollut niin monta yllättävää ja säikäyttävääkin käännettä täynnä, että hän reagoi tavallistakin voimakkaammin kaikkeen vähääkään epätavalliseen.
”An-anteeksi...”
”Kieran?!”
”Mi-minä...” Kieran Wallace työnsi lasit takaisin nenälleen ja katsoi Billyyn anteeksipyytävästi. Hän oli yhtä laiha ja huonosti pukeutunut kuin ennenkin, mutta oli saanut sentään kipsin pois.
”Mitä teet täällä? Sinullahan piti olla porttikielto Sunny Horseen.”
”Monfrey p-pyysi… niin, pyysi minua takaisin ja tarjosi töitä.”
”Bleak… tarjosi töitä”, Billy toisti hahmottamatta täysin, missä mentiin. ”Sinulle?”
”N-niin… s-sain hevosenhoitajan paikkani takaisin… ilm-ilmeisesti työntekijöistä on ollut pulaa ja minä… kun minä en sitten ollutkaan syyllinen mihinkään ri-ri-rikolliseen, niin...”
No, työntekijöistä ei ollut pulaa, joten jotain muuta tässä oli taustalla. Mutta Billy ei tarttunut nyt siihen.
”Hienoa. Kai tulet takaisin Deluxelle?”
”K-kyllä, niin oli tarkoitus...”
Päivän ensimmäiset hyvät uutiset. Billy taputti Kierania olkaan.
”Hyvä juttu. Olenkin ollut kunnon hevosenhoitajan tarpeessa siitä lähtien, kun lähdit. Käsittämätöntä, miten vaikea joidenkin on ymmärtää, mitä keskimusta kahvi tarkoittaa… No, aloitatko heti? Niin, ja kai tosiaan muistat, että yritin silloin saada sinut jäämään…?”
”Mu-muistan kyllä”, Kieran vakuutti heti. Hymyilikin jopa, hyvin arasti.
”Tällä kertaa, jos kuitenkin ilmoitat heti minulle ja suoraan, jos jollain hevosistani on jotain vikaa?” Billy sanoi, ja Kieran punastui.
”K-kyllä, niin teen...”
”Onko Bleak tänään täällä?”
”H-hän taisi juuri l-lähteä… sanoi menevänsä k-kotiin. H-hän tosin unohti jotain kir-kirjekuoria”, Kieran tiesi, ”t-tänne siis –”
”Voisin poiketa ja viedä ne samalla”, Billy tuumi.
”K-kysy Ericiltä niistä...”
Etsiessään Ericiä, Billy näki Dexterin.
”Hmmmpph”, Dexter sanoi viiksensä taas kohoten. ”Vietiinkö jotain?”
”Anteeksi mitä?” Billy ärähti.
Dexter tuijotti häntä tiukalla silmällä.
”Etkö sinä sen takia lähtenyt kovalla kiireellä? Teille oli murtauduttu?”
”Se oli väärinkäsitys”, Billy urahti.
Saatuaan Ericiltä Bleakin postin, hän palasi autolleen. Hänen täytyisi kysyä Bleakilta Kieranin takaisinpalkkauksesta…
Bleak ei asunut kaukana Sunny Horsesta; itse asiassa Sunny Horsen alueen rajojen sisäpuolella, omassa rantatalossaan. Billy ei ollut vielä kertaakaan käynyt siellä, mutta tiesi, missä se sijaitsi. Amy piteli otsaansa ja oli hiljaa, kun Billy pysäytti auton matalan kivijalkaisen, modernin näköisen ja tummakattoisen talon tienvarteen.
”Käyn nopeasti viemässä nämä”, hän sanoi ja näytti kuoria. ”Ai niin”, hän lisäsi avattuaan jo puoleisensa oven, ”Kieran on tullut takaisin.” Hän ei jäänyt odottamaan Amyn reaktiota. Kävellessään hän silmäsi ohimennen päällimmäistä isoa ruskehtavaa kuorta. FLORIDA STATE LEGAL CONSULTATION. Oikeudenkäyntiasiakirja?
Jymähtävä haukku hätkähdytti Billyn ja katkaisi hänen ajatuksensa.
Pihassa risteili vaijereita, jotka kytkivät kolme erillistä pitkää ketjua. Noiden ketjujen päissä oli kolme valtavan kokoista, jykevää mustanruskeaa koiraa, jotka äkkisilmäyksellä näyttivät saavan aamu- ja iltapalaksi lähinnä steroideja. Kaksi niistä haukahteli hänelle kuin varoitukseksi, mutta yksi seisoi jäykkänä häntä luotisuorana ja vain tuijotti Billyä silmiin. Haukkuva koira ei pure, on sanonta, ja Billy olikin kaikista epävarmin tuon hiljaisen koiran suhteen. Bleakin oma murtohälytinjärjestelmä oli hieman toisenlainen kuin Billyllä, mutta tehokas kieltämättä.
Hivuttautuen pensasistutuksessa aivan seinää pitkin (hän ei ollut varma kuinka pitkälle rottweilereiden ketjut ylsivät), hän koetti päästä ulko-ovelle. Ilmeisesti hänen käytöksensä vain lisäsi jännittyneisyyttä koirissa, sillä ne alkoivat murahdella ja haukkua entistä karskimmin. Billy näki Amyn huolestuneet valkoiset kasvot tienlaidassa auton ikkunassa.
Billy piti kyllä koirista, mutta ei tuollaisista jalostustappajista.
Hän hengähti vasta, kun oli varma, että oli koirien ulottumattomissa, ja painoi ovikelloa. Hetkisen päästä tumma ovi aukeni ja Bleak mulkoili häntä. Hänellä ei ollut aurinkolaseja, mikä sai Billyn hetkeksi hämilleen; oliko hän koskaan edes kunnolla nähnyt Bleakia ilman niitä?
”No mitä?” Bleak ärähti.
Billy ojensi kirjekuoria. Bleak mulkaisi niihin ja sitten riuhtaisi ne Billyn käsistä. Hän näytti epäluuloiselta.
”Palkkasit Kieranin”, Billy sanoi asiallisesti, ”Wallacen. Takaisin.”
Bleak oli katsellut kuoria, mutta vilkaisi niistä nyt Billyyn.
”Ni?”
”Miksi? Sinähän annoit hänelle potkut ja sanoit, että hän oli epäpätevä.”
”Se oli sillon se, ajat ja tilanteet muuttuu”, Bleak murahti. Yksi koirista haukahti taas; se oli matala ja jyrähtävä haukku, ja tuntui Billyn ytimissä asti. ”HILJAA!” Bleak karjaisi, ja kaikki kolme koiraa olivat yhtäkkiä rennommin ja alkoivat nuuskia maata tai istahtivat. ”Oliko muuta?” hän tokaisi sitten Billylle.
”Hän tekee työnsä hyvin –”
”Mitä nyt koni sillon tällön kupsahtaa”, Bleak livautti.
”Mutta se ei ollut Kieranin syy.” Hänen katseensa kävi taas Bleakin kädessä olevassa oikeudenkäyntikuoressa. ”Kuitenkin, toivottavasti et erota häntä samantien uudelleen. En pysty keskittymään treeneihin enkä mihinkään, kun hoitajat vaihtuvat koko ajan ja joudun itse stressaamaan, tuleeko kaikki tehtyä oikein.”
Bleakilta ei saanut selvää vastausta. Hän oli jo laittamassa ovea kiinni, kun näytti muistavan jotain.
”Chelsea pyysi sua käymään.”
”Hm?”
”Soita FDC Miamiin ja sovi vierailuajasta.”
Billy ei ehtinyt sanoa mitään. Bleak hymähti – Billyn mielestä tahallaan aika häijysti – ja ovi naksahti kiinni.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Dec 15, 2022 11:53:16 GMT
Amywife's House XXXI 26.11.2022
..
…
….
Raja ulapan ja taivaan välillä oli lähes erottamaton. Kaukana merellä taisi olla rankka kaatosade, joka sekoitti nuo kaksi maailmaa toisiinsa. Taivas valutti kyyneliä.
…..
Amy hieroi hajamielisesti käsivarsiaan Billyn isoäidin kutoman harmaan, valkoisin neulotuin lumihiutalein koristellun ponchon alla. Hän oli saanut sen viimeksi Waterphewssä, Emman muistotilaisuuden jälkeen. ”Kylmiä päiviä vasten”, Emily oli sanonut. ”En usko, että siellä tulee niin kylmiä päiviä, äiti”, Raicy oli sanonut, mutta Amy oli ottanut viittapaidan liikuttuneena vastaan.
Kyllä. Kylmiä päiviä…
Hänen pitäisi miettiä jo joulua. Ne ajatukset toisivat lohtua ja lämmittäisivät. Joulu oli hänen lempijuhlansa, suosikkiaikansa vuodesta. Amy ja koko hänen perheensä (ehkä äitiä lukuun ottamatta) olivat aina olleet kovia jouluihmisiä. Lapsuuden joulut olivat olleet panostettuja ja lämminhenkisiä. Soma tuuhea kuusi, jonka hän veljien kanssa koristeli jouluaamuna – hän sai aina laittaa tähden, koska oli tyttö. Isoäiti leipoisi kaikkea hyvää, varsinkin klassisen joulusiirappitäytekakun, ja pappa olisi veistänyt heille kaikille jotain hauskaa: yksi joulu se oli ollut heille kaikille yhteinen leikkijunarata, toisena vuonna jokaiselle nimikoitu puinen lautanen. He kävisivät kirkossa hartaudessa ja laulamassa jouluvirsiä, sitten viemässä vähävaraisille ruokaa ja joululahjoja. Ruokailun jälkeen he viettäisivät yhteistä aikaa, kukin tehden omia juttujaan. Amy yleensä luki kirjaa, veljet pelasivat. Koko talo olisi koristeltu ja täynnä enkeleitä, pieniä valoja, kynttilöitä ja havuseppeleitä.
Julia ja Gerner, äiti ja Esperto, sekä veljet olivat luvanneet tulla viettämään tänä vuonna joulua heidän luokseen Floridaan – vaikka täällä ei lumista ollutkaan – ja se oli ihanaa. He halusivat kaikki olla hänen tukenaan – ja tulla toki myös katsomaan heidän kotiaan, jota eivät olleet vielä nähneet. Amystä tuntui, että Billy saattoi jännittää asiaa. Hän oli vaikuttanut kireältä, kun Amy oli puhunut hänelle asiasta. Jouluun ei kuitenkaan ollut enää kuin noin kuukausi. Heidän ensimmäinen itse järjestämänsä joulu, jonne tulisi vain Amyn perhe. Tai ainakaan Billy ei ollut sanonut, että kukaan hänen perheestään –
”Ah!”
Ajatuksiinsa vaipuneena hän oli kääntynyt makuuhuoneen lasiparvekeoven äärestä ja säikähtänyt pahanpäiväisesti, sillä joku muukin oli huoneessa.
Anna, Billyn keskimmäinen sisko, seisoi ääneti tuijottamassa häntä.
Miten hän ei ollut laisinkaan kuullut tämän tuloa?
”Ah… mie – mie pelästyin”, Amy huokaisi, ”olin niin ajatuksissa.”
Anna ei vastannut.
Amy oli aina halunnut siskon. Kellään heistä ei ollut ollut siskoa; ei hänellä, ei Lottella, ei Emmalla… he olivat kaikki kasvaneet veljien kanssa. Amy oli aina ihaillen kadehtinut niitä, joilla oli lähes samanikäinen sisko – mikä olisikaan ollut ihanampaa, kuin saada elää ja kasvaa niin läheisesti, jakaa niin huolet ja murheet, kuin ilot ja salaisuudet, oman parhaan ystävän kanssa, joka oli samalla perhettä?
Mutta hän oli ollut perheen ainoa tytär ja vieläpä kaikista vanhin. Joka kerta, kun hänen äitinsä oli ollut raskaana ja uutta vauvaa oli odotettu, Amy oli salaa rukoillut Jumalalta pikkusiskoa. Ja aina oli saanut pettyä, vaikka olikin ollut samalla iloinen uudesta veljestä. Billyllä sen sijaan oli sekä veljiä, että sisaria. Avioliiton kautta Amy ja Anna olivat tavallaan nyt sisaria, lähemmäs samaa ikäluokkaakin, mutta…
Annan kasvoilla oli ilmeetön katse. Amy värähti.
Niin. Valitettavasti Anna vain ei ollut sillä tavalla läheinen, ja rehellisesti sanottuna Amy pelkäsi häntä.
”Billy kyllä sanoikin, että tulit käymään.”
Anna käänsi sanattoman tuijotuksensa hänestä ja katseli sitä vastoin huonetta kuin olisi etsinyt jotain tiettyä.
”Pidittekö sen lahjan?”
Annalla oli maskuliininen ääni; se oli syvä ja yksitotinen, eikä sopinut hänen siroihin vaaleisiin kasvoihinsa. Hän olisi ollut varmasti hyvinkin nätti, jos ei olisi meikannut niin suttuisesti ja synkästi ja olisi edes vähän hymyillyt. Amy ei nähnyt hänessä mitään, mikä olisi muistuttanut veljeään. Annan täytyi olla äitinsä näköinen.
Amy epäröi.
Anna häpisteli seinällä roikkuvaa himmeliä, eikä selventänyt mitä oli tarkoittanut.
”Mie en nyt ihan tiedä, mistä…”
”Jotain hevosiin liittyvää”, Anna sanoi ja kääntyi taas häntä kohti, joskaan ei katsonut Amyyn, vaan tästä ohi. ”Valkoista. Vaate tai jotain?”
Amy meni vaatelipastolle ja veti esiin valkoisen T-paidan, johon oli printattu kimon hevosen pää.
”Puhutko sie tästä?”
Anna tuijotti paitaa hetken aikaa, sitten hänen hartiansa laskeutuivat ja hän totesi: ”Joo. Se.” Anna tarttui paitaan pyytämättä. ”Se kysyi, onko Billy pitänyt tätä.”
”Anteeksi, mie en nyt taida ihan käsittää kenestä myö puhutaan?”
Annan kasvot kivettyivät taas. Hän kätensä laskeutuivat alas ja hän tuijotti Amyyn pitkään ennen kuin tuuppasi paidan hänelle takaisin.
”Sen piti vaan saada tietää. Nyt se toivottavasti antaa olla.”
Ja hiljaa kasvavalla aavistuksella, Amy tiesi. Hänen sydämensä jätti useamman lyönnin välistä. Jalat tuntuivat hapartuneen.
”Voitko sie… kuulla häät?” kuiskasi Amy tunteista raskaalla äänellä.
Oliko Anna meedio?
Billy ei ollut koskaan sanonut hänestä mitään sellaista, eikä Lottekaan. Amy oli kysynyt Lottelta meedioistunnosta, jonka he olivat pitäneet siellä, missä Lotte asui, mutta Emma ei ollut tullut läpi sanomaan hänelle mitään. Vaikka Amy olikin kyseenalaistanut, oliko henkien kutsuminen oikein – sen pitäisi olla yksinomaan Jumalan ja enkelten oikeus – hänen oli myönnettävä itselleen, että enemmän kuin mitään muuta juuri tällä hetkellä, hän halusi vielä kuulla Emmasta.
Sanoa tälle sen, mitä oli jäänyt sanomatta.
Heidän viimeinen kunnollinen yhteinen keskustelunsa oli jäänyt syövyttämään häntä kuin happo. Hän oli toivonut, että muistotilaisuus olisi tuonut sisäisen rauhan päästessään sanomaan haluamansa asiat Emman arkun äärelle, mutta se ei ollut riittänyt. Emma ei kuullut häntä. Hän oli rukoillut, mutta ei kokenut, että Emma kuuli sitäkään. Millainen ystävä hän oikein oli ollut? Hän oli tahtonut uskoa Emmaa, eikä kuitenkaan täysin ollut. Emma kuoli luultavasti yksinäisenä ja kokien, ettei kukaan ollut hänen puolellaan… Ja Amy vain halusi… halusi pyytää anteeksi. Anteeksi sitä, ettei ollut uskonut Emman puhuvan totta Titanista ja osuudestaan kaikkeen siihen, mitä tekeillä oli. Hän ei saanut rauhaa ajatellessaan, että heidän viimeiset keskustelunsa olivat olleet kiistoja. Riita Billystä. Riita lähtemisestä. Riita lahjasta…
Silmiin nousseet kyynelet vääristivät hänen edessään seisovan Annan hahmon sumuiseksi ihmismäiseksi laikuksi. Keho vavahtaen ja sielu kaivaten, Amy tarttui Annaa kädestä, puristi sitä ja tarkoitti sitä. ”Näetkö sie… pystytkö sie kommunikoimaan… hään kanssaan vielä?” Hän pidätteli henkeää ennen kuin kuiskasi: ”Näetkö sie… heitä?”
Anna tuijotti häntä ilmeettömästi ja hiljaa. Hänen kätensä oli kylmä, mutta Amy piteli siitä kuin parhaasta joululahjasta, jonka oli saanut etuajassa.
Koska miten muutenkaan Anna olisi voinut tietää tästä paidasta, paidasta, lahjasta, josta he olivat käyneet viimeisen ikävän kanssakäymisensä ennen Daemon Pallasin juhlia – ennen sitä kamalaa, karmivaa iltaa? Amy ei ollut puhunut paidasta kellekään. Ja miksi Billykään olisi? Hänhän ei ollut koko paitaa edes tahtonut pitää. Mutta Amy oli sen pitänyt, kokien heti, että vaikka niin arkipäiväinen ja ehkä heikkolaatuinen kuin olikin, se oli viimeinen asia, jonka Emma oli antanut heille kummallekin – valinnut ja ostanut ja antanut ajatuksella, sillä totta kai hän oli ajatellut siinä Titania; pahoitellut sillä tavoin Billylle sitä, mitä Titanille oli käynyt, vaikka eihän se edes sitten ollut oikeasti ollut Emman syy.
Nyt kyynelet valuivat jo poskilla; katumuksen, kaipauksen kyynelet.
Emma oli kuollut tietäen, ettei hänen paras ystävänsä ollut ollut hänen tukenaan; ettei hänen paras ystävänsä ollut uskonut häntä. ”Jos”, Amy kuiskasi eikä edes yrittänyt estää kyyneliään, ”j-jos sie kuulet tai näet hänet… jos mie mitenkään voin siun kauttasi vielä sanoa häälle jotain, ole kiltti, mie tahdon pyytää hältä anteeksi...” Saamatta Annalta vastausta, hän putosi epätoivoisena vuoteen reunalle istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.
Voi Emma.
Miten hän kaipasikaan tätä...
Ihana, aurinkoinen, pirteä ja hauska Emma…
Mitä kamalaa siulle tapahtui, mie en…
”Oon nähnyt niitä lapsesta saakka.”
Amy kohotti kosteat kasvonsa käsistään. Anna tuijotti häntä täysin samalla ilmeettömällä ilmeellä, kuin ei olisi mitään juuri sanonut, mutta tottahan hän oli.
”E-edesmenneitä?” Amy sanoi. Anna tarkasteli häntä kuin arvioiden, voisiko häneen luottaa. Ja kohautti sitten myöntävästi olkiaan. ”Se on… se on kaunis, mutta varmasti pelottavakin lahja”, Amy kuiskasi kunnioittavasti.
Hän näki Annan aivan uudessa valossa. Tuon Billyn itsenäisen, etäisen sisaren, jossa oli jotain salaperäistä ja erikoistakin. Ja nyt sen ymmärsi. Hän oli erityinen. Aivan erityislaatuinen.
Anna kohautti olkiaan uudelleen.
Koska hän ei näyttänyt kovin innostuneelta puhumaan lisää, Amy tapaili varovaisesti: ”Lottekin yrittää, hää järjesti juuri meedioistunnon, jossa –”
”Joo, niin yrittää”, Anna nälvi yllättävän kylmän huvittuneesti.
”Mitä sie sillä tarkoitat?”
”Se haluaa olla mystikko, mutta ei sillä ole mitään oikeita kykyjä.” Annaan oli tullut aavistus enemmän eloa. Hän oli liikehtinyt vähättelevästi ja irvistänyt. ”Se ei tiedä, millaista on oikeasti nähdä ja kokea näitä asioita. Sille ne on vaan kiinnostavaa, jännää estetiikkaa tai mitä ikinä.”
”Oletko sie sitten niin kuin semmoinen näkijä?”
Anna nytkäytteli harteitaan taas välinpitämättömänä.
”En minä tiedä, en ole hankkinut sille mitään titteliä. En edes puhu asiasta koskaan kellekään tai tee siitä mitään ylpeiltävää numeroa, niin kuin kaikki feikit wannabe-aavekuiskaajat. Näin, miten mutsille kävi –” Hän vaikeni äkkiä, ja jatkoi sitten perään kireästi: ”Sulle kerroin vain, koska oli pakko – en saanut muuten rauhaa siltä.”
Amyn vatsaa kouraisi niin syvältä, että hän suorastaan hengähti ääneen. Kylmät väreet saivat hänet värähtämään.
”Miten sie… koet häät?”
”Vaihtelee. Joskus näen hahmon, joskus...”
Amystä tuntui, että Anna oli selittämässä enemmänkin ennen kuin sai itsensä kiinni puhumasta liikaa – juuri, kun oli sanonut, ettei oikeastaan halunnut kyvystään keskustella.
”Voinko mie nyt siis kysyä… onko hää täällä? Nyt?” Amyä pelotti: ei se, että kuolleen ihmisen henki olisi heidän seuranaan, vaan Annan vastaus. Ja sen pienen hetken Amy oikeastaan ajatteli, että vaikka se ei olisikaan totta, hän tahtoisi Annan silti sanovan ’kyllä’ ja uskottelevan niin hänelle. Hän halusi vain saada syyllisyytensä sanoitetuksi, päästää siitä irti.
Hän odotti, eikä edes hengittänyt. Emma...? Emma... oletko täällä? Anna oli hiljaa hyvin pitkään. Lopulta hän sanoi: ”Joo”, ja Amy purskahti itkuun.
”Se sanoo, että näki Isaacin”, Anna jatkoi. Itkunkin lomasta Amy naurahti liikuttuneena. Hänet täytti samassa lämpö, kuin joku olisi levittänyt lämmitetyn peitteen hänen harteilleen. Hän itki ja nauroi ja nosti kätensä omalle olkapäälleen.
”Isaac oli Emman lempiponi, hää hoiti sitä, kun mie hoidin Lumboa.”
Se oli samaan aikaan niin helpottavaa ja niin kamalaa. Hän tarttui taas Annan käteen ja halasi tätä, vaikka Anna ei halannutkaan takaisin, vaan jäykistyi kuin olisi saanut kylmää vettä niskaansa, mutta Amystä tuntui, ettei hän oikeastaan halannut Annaa, vaan Emmaa. Hän halasi menetettyä ystäväänsä.
”Emma, mie olen niin pahoillani… mie uskon siuta, mie tahdon sen siulle sanoa, ja mie olen niin pahoillani...” Amy puristi paitaa. ”Miun ei olisi pitänyt päästää siusta irti silloin, ei olisi pitänyt katsoa ilotulitusta, koska se… se… se oli v-viimeinen kerta, kun siut näin; ensin olit siinä ja sitten et ollut enää missään, enää ikinä.”
Hän halasi paitaa, puristi sitä rintaansa vasten, ja antoi kyynelien virrata surusta ja onnesta.
*
”ROSKAA!”
”Mie uskon”, Amy sanoi puolustellen. Hän uskoi Annaan. Jos Anna sanoi, että kuuli ja näki henkiä, Amy uskoisi häntä. Jumala oli antanut tuon lahjan Annalle ja lähettänyt Annan hänen luokseen tuomaan lohtua ja vastauksen kaikkiin niihin hiljaisuuteen haihtuneisiin rukouksiin. ”Mie tiedän, että myön rakkaat edesmenneet ovat vielä tuolla jossain… mie tunnen, mie tiedän sen.”
Billy oli kohtuuttoman suunniltaan aiheesta.
”Mitä helvetin soopaa! Et voi uskoa siihen! Anna huijaa, hän haluaa meiltä vain rahaa!”
”Hää ei pyytänyt rahaa –”
”Kirjaimellisesti ensimmäinen asia, mitä hän sanoi tänne muutama päivä sitten tullessaan oli, että ’anna rahaa’. Koska kieltäydyin enemmästä kuin hotellista, hän yrittää nyt lämmitellä sinua!”
Amy pudisti päätään. ”KYLLÄPÄS!” Billy ärjyi. ”Et voi tosissasi uskoa –”, hän naurahti raivon sekaisesta epäuskosta, ja se kuulosti ja tuntui erittäin loukkaavalta, ikään kuin Amy olisi vähäjärkinen imbesilli. Mutta ei hän ollut. Se, että ihminen tunsi, tiesi ja uskoi asioihin, joihin joku muu ehkä ei, ei tehnyt hänestä sen typerämpää tai vähempiarvoisempaa.
Heillä oli aina ollut Billyn kanssa hyvin erilaiset käsitykset elämän ydinkysymyksistä, mitä tuli elämän tarkoitukseen, syntymään ja kuolemaan. Mutta hän ei ollut antanut sen liikaa haitata, vaikka olikin toivonut voivansa jakaa uskonsa Billyn kanssa. Heillä oli kuitenkin niin paljon muuta yhteistä maanläheisemmällä tasolla, että Amy oli aina ajatellut sen sekä heidän välisensä rakkauden riittävän. Hän saattoi varjella omaa uskoaan hiljaisuudessa ja pitää suhteensa Jumalaan hänen ja Isän välisenä asiana.
Kun uskonasiat olivat ensimmäisen kerran heidän suhteessaan nousseet esille, Billy oli ollut alkuun kielteinen, mutta luvannut sitten, ettei se häiritsisi häntä, jos Amy ei tuputtaisi uskoaan hänelle. Eikä Amy ollut kokenut, että siitä oli missään vaiheessa niin isoa asiaa heidän välilleen tullutkaan. Billy ei uskonut, hän uskoi – he löysivät silti aina yhteisen maaperän, jolla seistä yhdessä.
Mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Billy avoimen vihamielisesti ja selvästi lainkaan sitä peittelemättä vähätteli, mollasi ja pilkkasi Amyä siitä, että tämä saattoi uskoa johonkin sellaiseen, mitä Billy itse ei nähnyt, kokenut tai ymmärtänyt.
Miksi hän suuttui niin?
Amy oli saanut Annan sanoista lohtua ja rauhaa – hän oli varma, että oli tuntenut Emman läsnäolon –
”Sinä häntä tuntenut, se oli placebo-efekti ja loit sen itse itsellesi: kuvittelit ja halusit uskoa, että Anna kanavoi häntä, joten uskottelit samalla itsellesi, että muka tuntisit hänen läsnäolonsa…!”
”Nyt sie aliarvioit mitä ja miten mie tunnen”, Amy sanoi. ”Anna tiesi paidasta, miten hää olisi voinut, ellet sie ollut kertonut siitä –?”
”Vaikka miljoonalla eri tavalla!” Billy heitti käsiään ilmaan. ”Yksi: Emma oli postannut siitä johonkin sosiaaliseen mediaan, mistä me ei sitä nähty, ja Anna tai joku muu – kuten Lotte, kröhöm! – näki sen ja mainitsi Annalle. KAKSI”, Billy korotti ääntään taas ikävästi, koska Amyn huulet olivat raottuneet – hän oli vain ajatellut sanoa, että Emma oli suurimmaksi osaksi poistunut koko sosiaalisesta mediasta Floridaan tulonsa jälkeen, mutta olihan aina mahdollista, että hän olisi esimerkiksi kysynyt paitaa ostaessaan Lotten mielipidettä vaikka viestillä, sillä olihan Titan ollut ennen Lottenkin hevonen, ”hän vain arvaili oikein, kylmäluki sinua, koska mitä juuri kerroit, että hän tarkalleen ottaen sanoi? ’Valkoista ja liittyy hevosiin’? Vau. Valkoinen on yksi lempivärisi, sinulla on kirjaimellisesti nytkin valkoista ylläsi, ja oho – vitsit olen vaikuttunut – lahja saattaisi ehkä liittyä hevosiin, ajatella”, Billy irvaili.
”Hää myös tiesi, että se on vaate”, Amy sanoi, mutta Billy puhui jo: ”Vaate? No onpa taas epämääräistä. Onnekas arvaus, parhaimmassa tapauksessa. Miksei voi suoraan sanoa, että paita, jos kerran ’kuulee’, mitä Emma jostain toisesta ulottuvuudesta kuiskailee? Ja minä sanon, että bullshit, vain idiootit voi uskoa henkiin ja kummituksiin ja meedioiden ilmiselvään löpinään.”
”Sie pidät miuta idioottina, Billy Center?” Amy kuiskasi. Hänelläkin oli rajansa mihin asti kestäisi suoraa halveksuntaa ja ylenkatsetta.
Billy ei näyttänyt ottavan hänen äänensävyään tai ilmettään millään tasolla huolestuttavana vaaranmerkkinä, vaan tuhahti.
”No en. Olet aina pärjännyt koulussa ja ollut A:n oppilas. Jos olisit idiootti, olisitko päässyt yliopistoon lukemaan psykologiaa?”
”Mutta sie pidät miuta naiivina.”
”On naiivia lapsenuskoa uskoa johonkin, mitä ei yksinkertaisesti voi olla olemassa.”
”Miten sie voit tietää, ettei henkimaailmaa tai Jumalaa ole olemassa?”
”Ai no nyt puhutaan jo jumalasta. Ja siten, että jos ne olisivat totta, niistä olisi olemassa edes jotain todisteita. Tiede olisi omistautunut aiheelle ja tuonut esiin vedenpitäviä viitteitä siitä, että jotain sellaista on tekeillä. Olisihan se nyt ihan helvetin iso juttu, jos saataisiin oikeasti tieteen kestävä todiste henkien tai jonkinlaisen jumalolennon olemassaolosta, luuletko, että sellaista asiaa voisi hyssytellä?”
”Sie teet paljon oletuksia, Billy”, Amy, toisin kuin Billy, jonka ääni oli koko ajan kohonnut tai pysynyt lähes huudon rajalla, sanoi hiljaa. ”Ja molemmista on todisteita kaikkien saatavilla, henkimaailmasta ja Jumalasta, mutta ne ei aukea sellaisille, jotka torjuvat ne jo ennen kuin antavat niille edes tilaisuuden –”
”Niin, näetkö nyt?” Billy julisti voitonriemuisena. Niin kuin kyseessä olisi ollut väittelykilpailu. ”Jos se todiste ei ole objektiivisesti pitävä ja kenen tahansa todettavissa ja löydettävissä, se ei ole luotettava todiste, vaan päinvastoin vain subjektiivinen väite, jonka voi kumota tarkemmilla tutkimuksilla! Perusteellisia tutkimuksia henkimaailman väitteiden todentamiseksi on tehty ja tehdään yhä koko ajan, mutta MITÄÄN EI LÖYDETÄ, eikä se todellakaan siis johdu siitä, että ei ’pidettäisi mieltä auki’ tai annettaisi tilaisuutta näiden todisteiden tulla esiin!”
”Mie en aio puhua tästä enää kanssasi, varsinkaan, kun huudat”, Amy totesi ja kääntyi kävelemään pois. Hän tunsi mitä tunsi, hän ymmärsi mitä ymmärsi. Uskoi Billy siihen tai ei, se oli taas Billyn ja Jumalan välinen asia, joka ei oikeastaan edes kuulunut Amylle. Jokaisen suhde Isään oli aina henkilökohtainen ja se piti itse löytää. Amy ei voisi pakottaa Billyä uskomaan, ei edes saada häntä uskomaan. Billyn silmät avautuisivat, kun Pyhä Henki niin tahtoisi ja pyyhkäisisi hänen ylitseen. Mutta, jotta niin saattoi tapahtua, oli sydämen oltava avoinna.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Dec 15, 2022 12:12:30 GMT
Billimas XXXII 01.12.2022
Vartija avasi ja päästi Billyn sisään. Huone oli ankea. Harmaat seinät ja lattia, ei minkäänlaisia koristeita tai somisteita. Pitkä tiskimäinen pöytä jatkui koko huoneen poikki jaettuna sopperoihin ja joka sopperossa oli tuoli. Billylle viitattiin paikka ja hän istuutui. Hetken kuluttua pleksilasin toisella puolella huoneen vastakkaisessa nurkassa oleva ovi aukeni.
Chelsea Church talutettiin huoneeseen yhden vartijan toimesta. Hänen punertavat kiharansa olivat tuuhea harjaamaton pehko eivätkä koruttomat vankilavaatteet häntä pukeneet, mutta silti hän onnistui näyttämään tyrmäävältä, kuten aina.
Saattajavartija murahti jotain ja Chelsea lysähti omalle tuolilleen lasin toiselle puolen vastapäätä Billyä.
”Viisitoista minuuttia”, vartija sanoi ja lähti. He eivät silti saaneet olla kahden. Huoneessa seisoi toinen vartija nurkassa hiljaa kuin patsas.
”Yhä raudat vai?” Billy sanoi vilkaistuaan Chelsean käsiin. Tämä tuhahti ja pyöritti silmiään.
”Sain pienen raivarin”, hän kuittasi ironisesti. Chelsea näytti ylimieliseltä ja ärtyneeltä, ikään kuin vankilaan joutuminen olisi rinnastettavissa koirankakkaan astumiseen. Lopulta Billy sanoi: ”Bleak kertoi, että olit halunnut minun tulevan käymään.”
Chelsea nojasi tuolissaan taa ja vilkaisi äkeästi nurkassa seisovaan vartijaan.
”Haluan pois täältä”, hän sitten töksäytti. ”Auta minut pois täältä.”
”Minä?” Billy toisti tarkoituksellisen epäuskoisella sävyllä; hän ei halunnut vartijan kuvittelevan, että Billyllä olisi mitään tekemistä minkään rikollisen kanssa.
”Maksa takuudet”, Chelsea sanoi. Billy närkästyi; maksa takuudet? Miksi kaikki hamuilivat kädet ojossa hänen rahojaan? ”Tai puhu jollekulle. Puhu Monfrey ympäri.”
”Yritit häntä jo vai?”
Chelsea vastasi vain mutristamalla nyreästi huuliaan.
”Tai Pallas. Teit sen kanssa tuttavuutta juhlissa, hiero ja mielistele vähän lisää, niin ehkä se kuuntelee sinua ja suostuu. Sehän on kuitenkin heiniäsi, mielistely ja suhteiden luominen.”
”Sinun ei selvästikään kumpikaan”, Billy tokaisi takaisin. Chelsea katseli käsiään, kynsiään.
”Kaipaan kahvia. Aivan saatanasti kahvia ja tupakkaa. Täällä on paskapöntöstä ammennettua litkua. Ja katso näitä kynsiä”, hän käänsi molemmat raudoissa kiinni olevat kätensä selkäpuoli edellä kohti Billyä. Kynnet olivat yhä pitkät, mutta halkeilleet ja verenpunainen lakka lähes kokonaan poissa. ”Ensimmäiseksi, kun pääsen täältä, varaan ajan manikyyriin.”
”Kauan joudut istumaan?”
”No en enää kauaa, jos teet kuten sanoin.”
Billy mulkoili.
”Et osaa esittää pyyntöä kohteliaasti, jotta edes teoreettisesti voisin sitä harkita. Oletko ikinä kuullut sanaa ’kiitos’”?
Eikö sanavarastostasi ihan oikeasti löydy sellaista sanaa kuin kiitos?
Billy irvisti tuon äänen päässään kuullessaan. Se peittyi Chelsean äänen alle:
”No mitä haluat? Auta minut pois täältä, niin teen mitä tahdot. Hoidan kaakkejasi yötä päivää. Silitän ja lajittelen ruusukkeitasi. Pesen selkäsi. Olen orjasi.”
Billy palasi takaisin tähän hetkeen ja tajusi Chelsean jääneen tuijottamaan häntä vihaisen näköisenä. Emman äänen kaiku oli silti jäänyt kummittelemaan hänen korviinsa ja harhauttanut häntä. Hän oli ollut hirveän huonolla tuulella. Yhä edelleen Emman onnistui saada hänet ja Amy riitoihin, vaikka oli jo tuhkana. Eikä Billy todellakaan halunnut Annan sotkeutuvan asiaan. Billy oli käskenyt hänen painua mäkeen heti, kun oli saanut tietää, miten hän oli käyttänyt omaksi edukseen Amyn herkkäuskoisuutta ja heikkoa mieltä. Amy oli juuri nyt erittäin hauraassa tilassa ja helposti manipuloitavissa, ja Billyn pitäisi suojella häntä verenimijöiltä – oli vain karua tajuta, että sellainen löytyi niin läheltä ja hänen suvustaan.
”Tuskin saat palata enää tämän jälkeen Sunny Horseen”, hän vastasi nyt viileästi ja verkkaisesti. ”Sitä paitsi, Kieran on takaisin hevosteni hoitajana –”
”Wallace?” Chelsea keskeytti. ”Wallace on takaisin?!”
”Bleak armahti hänet ja pyysi häntä palaamaan.”
Chelsean tulisissa silmissä leimahti, mutta kun hän puhui, hän puhui neutraalisti – joskin edelleen koppavaan sävyyn, mutta se olikin hänen tavallinen äänenlaatunsa joka tapauksessa.
”Jos Wallace armahdettiin, voidaan tehdä toinenkin poikkeus. Wallace ratsastaa kuin säkki perunoita ja luudanvarret jalkoina. Jos saat Monfreyn vakuutettua ja minut pois täältä sekä palaamaan Sunny Horseen, ryhdyn täysipäiväisesti ja omistautuneesti hevostesi parhaaksi hoitajaksi ja liikuttajaksi.”
”Miksi haluaisin sinua lähellekään hevosiani? Sinä olet syypää Titanin menehtymiseen.” Rehellisyyden nimissä: kun Billy oli tänään tänne lähtenyt Chelseaa tapaamaan, hän oli ehkä eniten halunnut ja toivonut kuulevansa edes jonkinlaisen anteeksipyynnön. Kukaan ei vieläkään ollut ottanut täyttä vastuuta Titanista, siitä, mitä hänen hevoselleen tässä koko kahakassa oli käynyt. Emma oli vienyt kaikkien ajatukset ja murheet siitä pois. Hän halusi, että joku sanoisi sen ääneen, myöntäisi asian ja pahoittelisi.
Chelsean suu avautui ja silmissä tuikahti kiukkuisesti, mutta sitten hän veti sieraimet värähdellen henkeä ja sanoi: ”Se oli vahinko.”
”Vahinko, että kaivoit myrkkysi hevosten rehuihin? Vahinko?”
”Niin, vahinko!” Chelsea kivahti. Ja sitten taas hän yritti hillitä itseään. ”Vahinko siten, että en tarkoittanut satuttaa Titania. Tai mitään muutakaan hevosta. Niiden pussien ei pitänyt vuotaa, niissä oli reikä.”
”Ei riitä”, Billy tokaisi ja käänsi päänsä toiseen suuntaan. Hän odotti. Hän tunsi Chelsean korventavan lasertuijotuksen; oli kumma, ettei lasiin leikkaantunut siitä reikää heidän välilleen.
”Viisi minuuttia”, nurkassa seisova vartija mörähti yhtäkkiä hiljaisuuteen.
”No”, Chelsea kiristeli pitkään hampaitaan, ”anteeksi.”
Billy käänsi hitaasti kasvonsa takaisin häntä kohti. Chelsean silmät liekehtivät selvää raivoa siitä, että Billy oli pakottanut hänet tähän tilanteeseen: pakottanut nöyrtymään, sillä se selvästi oli Chelsean heikkouksia; hän oli ylpeä ja itsepäinen. Mutta, jos hän halusi Billyltä palveluksen, niin…
”Ja…?”
”Mitä ’ja’?” Chelsea sähähti. ”Selitin, etten tarkoittanut niin käyvän ja sanoin jo anteeksi! Lupauduin orjattareksesi ja liikuttajaksesi. Mitä nyt vielä?”
Billy hiveli hiukan sileää leukaansa.
Oli kyllä totta, että Chelsea oli todella hyvä ratsastaja. Billy oli jo kauan sitten katsellut hänen ammattitaitoaan sillä silmällä. Jos hän saisi valita, hän ottaisi Chelsean kyllä satulaan, mutta ehkä hoitopuolen hän yhä jättäisi mieluummin Kieranin käsiin. Kaiken varalta.
”Hmm”, hän sanoi tahallaan ärsyttävän verkkaisesti ja epämääräisesti; Chelsea mulkoili häntä. ”Mietin asiaa. Onko muuten totta, että salakuljetit enemmänkin vaarallisia laittomia aineita Kaliforniasta Floridaan? Jos autan sinut täältä pihalle, kai se kaikki on ohi?” Billy vilkaisi sivusilmällä vartijaan, joka tuijotteli vain suoraan eteensä.
”Luuletko, että olen ääliö?” Chelsea sihahti. (”Huumeita hevosten ruoassa, kyllä se aika ääliömäistä oli...”, Billy mutisi.) ”Tietenkin se on ohi! Ja koko juttu alkoi muutenkin vain siitä, että en saanut mistään tarpeeksi vahvoja lääkkeitä! Siinä sivussa tein vähän lisärahaa tuomalla muutakin, mutta koko tarkoitus oli saada itselleni jotain niihin helvetin kipuihin. Luuletko, että haluan tänne takaisin?”
”Aika”, vartija murahti. Takaovi aukeni ja sama Chelsean sisään taluttanut toinen vartija saapui. Billykin nousi seisomaan. Chelsea ei sanonut enää muuta, mutta riuhtaisi itsensä pystyyn ja katsoi Billyyn tuimasti.
”Hyvää joulua”, Billy toivotti viileästi, kun Chelsea talutettiin pois huoneesta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jan 8, 2023 15:05:48 GMT
Billimas XXXIII 10.12.2022
Amyn kännykkä värähti maitolasisella pöydällä.
Billy koetti olla välittämättä. Hän rajasi valokuvaa tietokoneellaan. Se oli asiakasotos tiibetinspanielista pentuineen, istumassa rahilla tyytyväisenä luomuksiinsa kuin valtakunnan kuningatar. Omistaja halusi kuvasta teetettäväksi suuren taulun ruokasalinsa seinälle.
Puhelin surahti taas. Amy oli yläkerrassa suihkussa.
Kun puhelin värähti kolmannen kerran, Billy nousi häirittynä ja käveli ruokapöydän luo.
Amyn kännykässä oli kuviokoodi, mutta Billy osasi sen: vasemmalta alhaalta ylös keskelle, alas oikealle, vasemmalle keskelle ja siitä suoraan vaakatasossa oikealle. A-kirjain tai vajaavainen tähtikuvio. Taustakuvaksi aukeni heidän yhteiskuvansa Kyoton häämatkalta. Amy sädehti onnellisena ja Billykin näytti rennolta ja rauhalliselta. Kuvaa katsoessaan hän tajusi, miten kaikki olikin mennyt niin pieleen heti häämatkan jälkeen. Amy ei enää sädehtinyt, vaan oli nykyään alakuloinen, eivätkä tummat silmänaluset pukeneet häntä, vaikka pitikin edelleen itsestään huolen. Billy taas oli jatkuvasti kireä ja ärtynyt.
Viesti näkyi ilmoituksena päänäytöllä. Se oli Lottelta.
Koska vauva syntyy?
Billyn vatsassa muljahti. Hän tuijotti sanoja.
Suihkun kohina lakkasi.
Hän laski kännykän takaisin pöydälle, tarkalleen samassa kulmassa kuin oli sen siitä ottanutkin, ja peruutti pari askelta. Hän juoksutti sormiaan hiustensa lävitse ja käveli sitten ikkunan ääreen rystyset huulillaan.
Miksei Amy puhunut hänelle mitään? Miksei Amy ollut kertonut? Olihan Billyllä täysi oikeus tietää. Joko Amy ei luottanut häneen, tai sitten… tai sitten hän ei aikonut pitää sitä. Billyn lasta.
Ei. Se olisi Amyn omiakin moraaleja, uskoa ja toiveita vastaan. Amyhän halusi ison perheen. Se oli yksi heitä yhdistävistä tekijöistä, yhteisistä haaveista…
Billy seisoi ikkunassa yhä, kun Amy tuli hitaasti laskeutuen kierreportaat alakertaan. Hän oli ottanut koulustaan lisävapaata ja osallistunut vain etäluennoille sekä tehnyt tehtäviään kotoa käsin. Hän ei palaisi opistolle kuin vasta tammikuussa uudenvuoden jälkeen.
Billy kääntyi ympäri ja töksäytti: ”Oletko sinä raskaana?”
Amyn kädet laskeutuivat hitaasti pyyheturbaanilta. Hän näytti hämmästyneeltä ja sitten punastui.
”En…”
”Miksi sitten kaikki puhuvat sellaista?” Billy jatkoi äänellä, joka kajahteli avarassa tilassa. ”Kitty vihjailee ja utelee, ja nyt Lotte suoraan kysyy, milloin vauva syntyy…?”
Amy näytti entistä hämmentyneemmältä. Billy oli kuitenkin sanojensa yhteydessä viitannut kohti pöytää, ja Amy vilkaisi sinne, näki kännykkänsä ja käveli sen luo saaden tummiin silmiinsä nyt myös epäluuloisen terän. Hän otti puhelimen käteensä ja luki siihen tulleet viestit.
”Oletko sie lukenut viestejäni, Billy Center?”
”En. Katsoin vain päällimmäisen siltä varalta, että se olisi jotain kiireellistä ja tärkeää, kun kännykkäsi surahteli koko ajan, että jos se liittyi vaikka Suniin.”
”Se liittyi Suniin”, Amy sanoi ja käveli puhelin koholla kohti Billyä. ”Siinä, lue. Ei miuta haittaa.” Mutta hänen äänensä oli kylmä ja selvästi suuttunut. Billy tunsi aivan nopean nolostumisen piston siitä, että oli saattanut erehtyä asiassa. Hän ei mielellään erehtynyt asioista. Hän vastusteli, mutta totta kai halusi oikeasti lukea, mistä oli kyse. Hän sai kännykän sormiinsa, ja Amy kääntyi pois päin, käänsi hänelle selkänsä.
Ei. Kaikille muille melkein tuli jotain, mutta Emma ei.
Okei... Mie kun aattelin, että ehkä oisin sittenkin halunnut vielä kuulla häästä… vaikka sanoinkin niin. Miun on vain häntä niin kamala ikävä!
Voinko soittaa? Tapahtui jotain uskomatonta, mie en pysty kertomaan viestillä…
Joo
Sun saa vauvan! Isäori on voikko, niin varsasta voi tulla tuplavoikko. Tai niin miulle sanottiin. Aattelin, että siitä tulisi lahja Emmalle. En vain vielä tiedä, minkä nimen sitten sille antaisin. Jos siulla on ideoita, niin…
En ole mitenkään hyvä nimien keksimisessä.
Tässä on muuten Nia. [KUVA]
Koska vauva syntyy?
Billy laski puhelinta irvistäen.
”Ymmärsin sitten väärin”, hän sanoi. Amy ei sanonut mitään. Billy laski hänen puhelimensa hitaasti takaisin pöydälle. ”En vain tajua, mitä ne Kittyn viestit sitten oli. Ellei hän laskenut leikkiä, mutta todella mautonta.”
”Mie en tiedä siitä”, Amy sanoi.
He olivat hiljaa.
Amystä tuntui yhä huokuvan loukkaantumisen äänettömyyttä, mutta Billyn mielestä hänen hermostumisensa oli ollut täysin aiheellista. Kuka edes kutsui varsaa ”vauvaksi”? Deluxe oli tiine ja Billy hermoili jo nyt ensimmäistä omaa kasvattiaan – sitä vastuuta ja kaikkea, mikä saattaisi mennä pieleen – mutta ei hänkään silti kutsuisi varsaa ”vauvaksi.”
Amy odotti häneltä anteeksipyyntöä. Billy puri takahampaitaan yhteen. Ehkä hän oli hätiköinyt ja ymmärtänyt väärin, mutta johan hän oli sen myöntänyt.
Ja yhtäkkiä, kuin joku olisi heittänyt häntä aivan uudenlaisella perspektiivillä, hän näki itsensä Amyn silmin millisekunnin ajan ja tajusi samankaltaisuutensa Chelsea Churchin kanssa.
Tuo mielikuva ei ollut mieluinen. Hän astahti eteenpäin ja käveli yksinäisen näköisen Amyn luo. Hän nosti kätensä tämän olkavarsille.
”Anteeksi.” Hän kumartui suukkoon. Onneksi Amy tuntui leppyvän siihen.
”Aattelitko sie oikeasti, että mie en kertoisi, jos odottaisin lasta?” hän kuiskasi hyvin hiljaa. Billyn kädet olivat hitaasti valuneet olkavarsilta alemmas hamuilemaan Amyn kylpytakin vyötä.
”No en kai”, Billy ei oikein keskittynyt puhumiseen, sillä veti juuri virnuillen naruja auki.
”Myö ollaan tässä yhdessä. Totta kai sie olisit ensimmäinen”, Amy vakuutti ja henkäisi samaan aikaan, sillä Billy huiskaisi hänen avonaisen takkinsa helmat levälleen ja kiskaisi Amyn suihkun jäljiltä vielä lämpimän ja nihkeän vartalon itseään vasten.
”Olen aina ensimmäinen”, hän leuhki yhä virnuillen ja etsi huuliensa tien Amyn paljaalle kaulalle.
Eivätkä vauvat tulleet taivaalta haikaroiden tuomina... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jan 8, 2023 15:54:20 GMT
Billimas XXXIIIV 24.12.2022
Ruunikon tamman korvat olivat tarkkaavaisesti pystyssä.
”Se tietää, että lähtee tänään kotiin”, Theo sanoi heittäen kuljetusloimen tamman selkään ja jatkoi hyräillen: ”'I'm coming home for Christmas, everywhere I go, it makes me miss you...'”
Billy irvisti, sillä sävel meni nuotin vierestä ja, jos jotain Billy ei sietänyt, niin epätäydellisyyttä. Theo oli tuuraamassa Kierania Billyn hevosten parissa joulunalusviikot (oli hänellä pokkaa saada vanha työnsä takaisin ja heti kinuta lomaa) ja Billy joutui kestämään vanhan miehen viheltelyä ja hyminää, jossa kolo hampaissa aiheutti välillä vinkunaa.
Rosengårdin omistaman Tigrainen kanssa puolivuotta kestänyt sopimus oli tullut päätökseen. Billy sujautti tammalle kämmeneltään sokeripalan. Tigraine oli ollut mukavan haastava. Hän oli ehtinyt oppia siltä paljon, erityisesti neuvottelutaidoista; Tigraine, kun oli niitä tammoja, joita ei käsketty, vaan joiden kanssa piti käydä neuvonpitoa. Billy oli suurimmaksi osaksi koko uraansa ratsastanut oreja ja ruunia, jotka olivat pääasiallisesti sangen mutkattomia ja yksinkertaisia. Tammat sen sijaan... (kuten naiset muutenkin) toimivat eri tavalla. Olivat arvaamattomampia. Herkkänahkaisempia. Omapäisempiä. Deluxe oli tammaksi vielä helppo, sillä se ei ollut tallin terävin kavioeläin, mutta Tigraine... Sanotaanko niin, että Tigraine oli ollut omanlaisensa tapaus.
Kalenteri tuntui nyt omituisen tyhjältä ratsastettavien suhteen. Tigraine lähti, Titan oli poissa, Deluxe tiineyslomalla. Cinon kanssa tulevaisuus näytti epävarmalta, ja sen tilanne katsottaisiin Kristiansenin kanssa uudelleen ensi vuoden alusta.
Totuus oli, että Billy oli kipeästi uuden kilpahevosen tarpeessa. Sunny Horsen ratsuilla treenaaminen ei täyttänyt tyhjäntoimittajan oloa täysin, vaikka olikin viime aikoina hypännyt paljon muun muassa Zazulla. Hän koetti kuitenkin irrottautua ajattelemasta liikaa asiaa, sillä – kuten Theo jatkoi iljettävän hyväntuulisesti lauluaan pitkin käytävää konkatessaan – joulu oli ovella, ja Billylläkin siis hetken aikaa irrottautumista työstä ja kiireestä.
Koska lunta ei Point Bluessa ollut, Amy oli tilannut tekolumikoristuksia. Sisällä Pearl Housessa tekolumikuorrutteella varustettu kuusi kimmelsi aivan joka oksaa myöten täynnä hopeaisia joulupalloja, latvassaan suuri hohtava hopeatähti. Katosta ja kierreportaiden kaiteista roikkui valkoisia jääpuikkoja jäljitteleviä valonauhoja, ikkunalaseihin oli teipattuna läpikuultavia paperitähtiä ja pöydillä hehkui patterilla toimivia tekokynttilöitä matkien oikean liekin hienoista lepatusta.
Billy ei välittänyt joulusta erityisesti. Hänellä ei ollut mitään niin hyviä tai lämpimiä joulumuistoja lapsuudestaan, jotka olisivat värittäneet tätä juhlaa, kuten Amyllä.
Tämä oli ensimmäinen joulu, jonka he järjestäisivät omassa kodissaan – tai siis, Amy järjesti. Amyn perhe oli tulossa heidän luokseen vieraaksi: Charléet New York Citystä, kuten myös puolet Amyn veljistä, sekä kaksi muuta Amyn veljeä isovanhempien lisäksi Waterphewstä.
Billy palasi kotiin ja riisui päällystakkiaan eteisessä, kun Amy pyyhälsi paikalle alusta loppuun asti pitsiin ja Billyn isoäidin tekemään harmaaseen neuleeseen pukeutuneena. Hänen silmänsä loistivat ja huulensa olivat erittäin vahvasti punatut. Billy ilahtui, miten hyvällä mielellä Amy oli. Jos jouluntaika ei ollutkaan häntä itseään henkilökohtaisesti tavoittanut, onneksi se oli sentään herättänyt Amyn henkiin.
”Katsohan ylös”, Amy supisi viekoitellen ja hymyillen kiersi käsivartensa Billyn keskivartalon ympärille. Billy nosti katseensa oksaan ja valkoisiin marjoihin, jotka Amy oli ripustanut eteisen kattolampusta roikkumaan. ”Misteli.”
”Niin näkyy.”
”Tiedätkö, mitä sen alla kuuluu tehdä?”
”En. Mutta sinä varmaan tiedät”, Billy härnäsi ja virnisti ja Amy nousi varpailleen suutelemaan häntä.
Jostain kuului vislaus. Billy aukaisi silmänsä huulet yhä Amyn huulilla ja näki tämän olkapään yli pikkupojan, joka nojasi kierreportaiden kaiteeseen rennosti kädet puuskassa, toinen jalka taitettuna ja vaalea tukka geelillä pystyyn piikikkääseen kampaukseen nostettuna. ”Joey”, Billy tervehti neutraalisti saatuaan suunsa vapaaksi.
”Billy”, Amyn pikkuveli matki hänen muka matalan miehistä äänenlaatuaan ja teki kädellään mahtailevan gangsta-eleen etusormi ja pikkurilli ylhäällä. Yläkerrasta kantautui kolinaa ja puhetta ja kohta Amyn isovanhemmat, hymyileväinen Julia ja kalju Gerner, laskeutuivat alakertaan Amyn kikkarapäinen hiljainen veli sekä Billyn toveri Tom-Tom jäljessään.
”Ihana nähdä taas, Billy”, Julia sanoi halatessaan Billyä.
”Kiitos, kun pääsitte.”
”Emme ole nähneet varmaan sitten... niin, häiden.”
”Sinua ei näkynyt Emman hautajaisissa”, Gerner kysyi. Äänensävy ei ollut millään lailla syyllistävä, mutta Amy painoi silti katseensa ja viiletti puuhaamaan jotain muuta, ja Billy hillitsi oman ilmeensä.
”Ei. Olin töissä.”
”Ah. Niin. Niin tietysti.”
”Billy on kunnianhimoinen. Se on hyvä asia”, Julia koetti lepytellä tilannetta. ”Ei raha itsestään pöytään tule.”
”Eikä rahasta näytä puute olevan, niin”, Gerner huomautti katsellen ympärilleen heidän avarassa, modernissa rantakodissaan. ”Ei siinä kai mitään väärää ole”, hän tuumi. ”Vain parasta pikku pojantytölleni.”
”Äiti ja muut tulevat vasta ylihuomenna”, Amy huikkasi iloisesti olohuoneesta, jossa oli avannut Joeylle tietokoneen. Billyn tietokoneen. ”Sovimme, että hyö menevät sitten hotelliin, ja mumma ja pappa jäävät tänne.”
”Ja mä”, Joey lisäsi röyhkeästi.
Billy nyökkäsi, sillä eipä häneltä paljoa mielipiteitä kyselty.
Ja kaksi päivää myöhemmin he tosiaan tulivat. Matkalaukut pullollaan (”joululahjoja, tietenkin!”), Amyn kaunis ja hienostunut äiti Annie sekä hänen tyylikäs, ruskettunut miehensä Esperto; vaalea ja iso ja mukava Claude sekä vanhanaikaisesti pukeutunut kissansilmäinen tumma Eddie.
Amy halasi heitä kaikkia vuorollaan jälleennäkemisestä liikuttunein kyynelin. Billy kätteli ja koetti ylläpitää hurmaavinta leveää hymyään sekä miellyttävintä käytöstään.
Kun vieraat olivat asettuneet taloksi (kierreltyään ensin sitä toki ihailemassa joka puolelta) ja joululaulut laitettu soimaan hiljaisena instrumentaalisena taustalle, oli aika kokoontua joulupöydän ääreen.
”Kun olet niin kiinnostunut aiheesta”, Annie aloitti Amylle, ”sinua voisi kiinnostaa tämä… Tein vähän sukututkimusta minun puoleltani, Bourghien suvusta, ja erityisesti isoäidistäni Keadesta.” Hän käänsi harmahtavan valokuvan tuikkujen yli Amylle. ”Minulla ei ole hänestä juuri tietoja. Hän kuoli äitini ollessa hyvin pieni, ja Ginnie on aina ollut mummoni. Siinä hän nyt kuitenkin on, sinun isoisoisäsi Charlien kanssa.”
Amy otti valokuvan käteensä kuin pienen linnunpoikasen.
”Hää on kaunis...”
”Ja myös komea veikko, eikö vaan”, Esperto hymyili ja kaarsi käsivartensa Annien ympäri.
”Hää näyttää hieman Eddieltä”, Amy pohti.
”No, Claude sanoi aivan samaa”, Annie sanoi.
”Siinäs kuulit, broidi.” Claude röhähti nauramaan samalla, kun tölvi veljeään kyynärpäällään. Eddie myhäili.
”Tiedetään ainakin, mistä tyylitaju tulee”, Joey murjaisi noustuaan omalta tuoliltaan nähdäkseen paremmin, mistä vitsi roikkui. ”Viikset ja kaikki.” Hän matki apinaa, kunnes Tom löi häntä takapuoleen ja hän loukkaantui.
”Herrasmiehen viikset”, oikaisi itsekin viiksekäs Esperto ja kohotti lasiaan Eddielle, joka kippisteli takaisin.
Mutta Billy huomasi Amyn hivelevän peukalonpäällään valokuvan naisen kasvoja. Hänellä oli suora, hyvin yksinkertainen, mutta klassinen sääripituinen vaalea (kuvassa ei ollut värejä, joten tarkkaa sävyä oli vaikea arvioida) mekko, johon kuului suuri kukkaa muistuttava kenties silkkinen kangasviehe vasempaan rintamukseen. Mekossa oli korkea kaulus ja sen ympärillä suuret silmänkokoiset helmet kaulanauhassa, ja jalassaan hänellä oli sandaalinkaltaiset, mutta korolliset kengät. Asukokonaisuus oli oikeastaan jotain sellaista, mitä Billy olisi voinut nähdä Amyn yllä, vaikka se olikin vanhanaikainen. Keaden mustankiiltävät hiukset oli kammattu päänmyötäiselle nutturalle takaraivolle ja myös nutturassa näkyi olevan jonkinlaista helminauhaa. Hän hymyili hyvin vienosti kameralle, kun taas Charlie – nimikaimansa Charlie Chaplinin tapaan – seisoi rehvakkaasti kokopuvussa, musta knallihattu kallellaan päässään, kävelykeppi vapaassa kyynärtaipeessa ja monokkeli toisella silmällään. He näyttivät varakkaalta pariskunnalta.
”Charlie tapasi Keaden työmatkallaan Japanissa. Hänen perheensä oli kotoisin Akayusta, Higashiokitamasta.”
”Mitä he tekivät?” Amy kysyi hengästyneenä.
”En ole aivan varma... Luulisin, että kuulin joskus heidän olevan töissä kylpylässä. Elleivät olisi peräti omistaneet sellaisen. Mutta vaarini ainakin omisti paperitehtaan”, Annie sanoi ylpeästi, sillä esimerkiksi Billy ei ollut koskaan kuullut Amyn suvusta kunnolla. ”Se valitettavasti ajautui konkurssiin samoihin aikoihin, kun Keade sairastui. Hän... Charlie-vaarini sinnitteli jonkin aikaa Ginnien tavattuaan, mutta lopulta hän... hirttäytyi.”
”Oho”, Billy sanoi. Annie huokaisi. Amy oli nostanut käden suulleen.
”En halunnut kertoa teille. Mutta hän oli jättänyt Ginnielle kirjeen, jossa kertoi tämän ja tyttärensä olleen ainoa syy, jolla jaksoi, mutta lopulta vastoinkäymiset kävivät liian ylivoimaisiksi… Äitini aina kertoi, että hän oli ollut aika oikullinen mies. Hassu ja humoristinen, mutta melko epäsäännöllinen. Ailahteleva. Hän peitti synkkyytensä huumorin alle, eikä koskaan puhunut kellekään, mitä oikeasti tunsi. Se on surullinen tarina kaiken kaikkiaan, isoisovanhempiesi tarina.”
Amy katsoi kuvaa uudelleen ja Billy saattoi arvata, että hänen sydämeensä sattui. Amyn silmät olivat kostuneet hälyttävästi.
”Entä sinun sukusi, Billy?” Annie sitten kysyi vaihtaen sävynsä takaisin kepeämmäksi, ja Billy riisti katseensa Amystä. Amy pyyhki nopeasti silmäkulmaansa ja nosti huolestuneena päätään. ”Toki tapasin heitä häissänne, ainakin isäsi ja sisaruksiasi, mutta paikalla taisi olla vain yksi isovanhemmistasi.” Billy ei koskaan ilahtunut siitä, että hänen perheensä otettiin esille. Vaikka Billy oli monta kertaa vakuuttanut Amylle, että oli hyvin perhekeskeinen ja lapsirakas, se ei välttämättä varsinaisesti näkynyt ulospäin. Amyn oli vain uskottava hänen sanaansa, että niin asia oli. Ja toki Billy halusi joskus omia lapsia, halusi perustaa perheen. Siitä he olivat olleet samalla linjalla alusta saakka. Mutta jokin siinä, ettei Billy ollut niin läheinen lapsuusperheensä kanssa, oli tuntunut häiritsevän Amyä. Toki Amy ymmärsi, että heillä oli hyvin erilaiset lapsuudet ja Billyn oma oli ollut hankala, mutta Amy itse vain oli niin juurtunut lapsuusperheeseensä, ettei aina osannut kuvitella miltä Billystä tuntui.
”Äiti”, Eddie köhäisi.
”Niinpä: ’onko kaikki muut potkaisseet tyhjää, Billy?’” Claudekin naksutteli toruvan leikkisästi äidilleen kieltä.
”En minä niin kysynyt.”
”Se oli si-säl-ly-tet-ty-nä”, Claude äänsi oikein selkeästi suu auki ja kieli näkyen. Annie tuhahti, mutta kääntyi takaisin Billyn puoleen.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Olen vain ymmärtänyt, että olette Amyn kanssa molemmat kovin sukurakkaita.”
”Perherakkaita, äiti”, Amy korjasi ja hymyili pienesti. ”Billy haluaa yhteistä omaa perhettämme yhtä paljon kuin minäkin.”
”Ja koska se tapahtuu?” Gerner kysyi silmäkulmissaan ilorypyt ja harmaissa silmissään välkähtelevä pilke. ”Tuotte poikaa sitten meidänkin luo. Minä opetan veistämään ja vien kalaan, hän saa oppia perustaidot elämästä, mitä ei täällä kaupungissa opi.”
”Se ei taida olla ajankohtaista vielä vähään aikaan”, Billy sai takakireästi sanottua. Amy aisti sen ja otti pöydän alla Billyn kädestä kiinni. ”Amyllä on opinnot.”
”Tuo on hyvin vastuuntuntoista, Billy”, Annie kehaisi ja osoitti sitten haarukalla appiukkoaan. ”Älä ahdistele nuoria, Gerner. Tiedän, että kaipaat Peteriä, mutta he tekevät mitä tekevät.”
Pöytään laskeutui jännittynyt hiljaisuus. Amyn ote Billyn kädestä koveni. Gernerin kasvoilla häivähti jotain surun ja ehkä suuttumuksenkin tapaista, mutta sitten Claude heitti vitsin jään rikkomiseksi ja sai kaikki, paitsi Billyn ja Amyn, nauramaan. Billy ajatteli vain kiusaantuneena koko puheenaihetta - hänen ja Amyn aiempaa väärinkäsitystä sen ympärillä.
Loppuruokailu meni Billyn mieliksi onneksi intellektuaalisemman keskustelun parissa päästessään väittelemään Eddien ja Esperton kanssa James Webbin uusista avaruusotoksista ja yleisestikin valokuvauksesta.
Amy katseli Billyä hiljaisen ihailevasti. Tämä puoli ei usein tullut hänen nähtensä Billystä esiin, koska Billy ei jaksanut vaivautua keskustelemaan kovin monimutkaisista asioista hänen kanssaan. Amy ei ollut tyhmä, kaikkea muuta, mutta usein heidän syvällisemmät puheenaiheensa alkoivat helposti kiertää kehää niin poikkeavien maailmankatsomusten johdosta. Moni varmaankin piti Billyä pintapuolisena ja kevytkenkäisenä, mutta oikeastaan hän nautti haastavista ajattelunaiheista ja väittelyistäkin.
”Sinusta olisi kuule ollut politiikkaan”, Gerner yhtäkkiä hörähti kuunneltuaan keskustelua sivusta. ”Oikeita poliitikon vastauksia.”
”Ja niin karismaattinen hymy vieläpä”, Julia lisäsi. ”Mahdottoman hyvännäköinen nuori mies. Olette kyllä niin kaunis pari Amyn kanssa.”
Billy hymyili itsetyytyväisesti, muttei sanonut mitään laskiessaan munatotilasin pöydälle ja noustessaan seisomaan, muiden jäädessä naureskelemaan hyväntahtoisesti. Hän oli matkalla portaisiin, kun Annie pysäytti hänet muista syrjässä.
”Miten Amy jakselee?”
Billy vilkaisi sohvan suuntaan. Aivan kuin Amy olisi katsonut heitä, mutta samassa jo puhui Eddielle nauraen Joeyn hiphop-tanssiesitykselle; Claudekin nauroi ja läpsi polveensa tahtia, Julian taputellessa pienesti sormilla kämmeneensä hymynkare huulillaan.
Annie nojautui Billyn pääpuoleen salaperäisesti. ”Tiedäthän, emme ole niin läheisiä… Amy ei kertoisi minulle mitään, jos jokin vaivaisi häntä kovasti. Hän on aina ollut vähän sellainen… pitää murheet sisällään eikä halua vaivata muita niillä. Teillä tuntuu kuitenkin olevan kaikki hyvin ja hän selvästi palvoo sinua. Hän varmaan puhuu sinulle kuitenkin, eikö niin? Olen huolissani hänestä joka tapauksessa.”
”Kaikki on normaalisti, ainakin minun puolestani”, Billy sanoi välttelevästi. Annie tarkasteli häntä läheltä. Liian läheltä, Billyn mieleen.
”Ahaa... niin, niin varmasti”, Annie sanoi hitaasti. ”Väittäisin kuitenkin, ettei mikään voi olla normaalisti sen jälkeen, mitä hän on käynyt läpi. Eikö vai?”
Billy punastui. Eikä hän punastunut koskaan. ”Tunnen tyttäreni, nimittäin, ja aivan kuten Charlie-vaarini, Amykään ei tahdo näyttää läheisilleen, kun häneen sattuu. Muiden täytyy vain tietää ja huomata se. Onhan sinusta siihen, Billy?” Annie katsoi häntä ylösalas. ”Amyn elämässä on valitettavasti tragedioita liikaakin, emmekä halua niitä sinne yhtään enää lisää, vai kuinka?”
Billy koetti hymyillä kiristyneiden hampaidensa välistä mahdollisimman ystävällisesti. Annien silmät pysyivät viileinä, kun hän vastasi hymyyn. Hän taputti Billyn poskea. Billy näki hänen väistettyään, että Amy oli katsellut heidän suuntaansa, mutta käänsi jälleen katseensa pois.
Pahastuneena ja oikeastaan aika loukkaantuneenakin, Billy paineli portaat yläkertaan ja kylpyhuoneeseen. Hän juoksutti vettä hanasta ja katsoi itseään peilistä.
Mitä Annie oli vihjaillut? Että Billy ei ollut Amyn arvoinen, niinkö?
Vihaisena hän väänsi hanan kiinni ja kuivasi kätensä pyyhkeeseen. Hän ei sietänyt sitä, että muut puuttuivat heidän elämäänsä ja jakelivat neuvojaan, ikään kuin muka tietäisivät, millaista heidän elämänsä ja heidän parisuhteensa oli.
Se oli jotain, mihin Billyn oli kuitenkin totuttava, sillä Amyn ehkä liian uteliaan perheen ja usean veljen lisäksi, Amy oli sosiaalisessa mediassa – eikä enää minään pienenä vaikuttajana. Emman murha oli laukaissut ketjureaktion myös netissä, ja Amyn lifestyle vlogiin oli virrannut uusia katsojia jo monen kymmenen tuhannen seuraajan edestä.
Billy käänteli kasvojaan peilissä.
Hän oli edustava ja hyvännäköinen, aivan kuten Gerner ja Julia olivat todenneet. Sitä ei käynyt kenenkään kiistäminen. Ja he tosiaankin olivat Amyn kanssa kaunis pari. Billyn oma some ei ollut yhtä aktiivinen eikä yhtä seurattu, sillä hänellä oli harvoin aikaa panostaa siihen – lisäksi hänen laittamansa sisältö oli usein valokuvapainotteista, ei niinkään kerronnallista, kuten Amyn videobloggaukset, joissa hän esitteli heidän taloaan, hänen suunnittelemiaan koruja, hevosia.
Voisiko sitä hyödyntää?
Billy siveli leukaansa ja kääntyi sitten kohti kylpyhuoneen ovea.
Ehkä he voisivat yhdessä valjastaa Amyn nousukiidon sosiaalisessa mediassa kummankin yhteiseksi hyödyksi ja näyttää entistä selvemmin maailmalle, että heidän elämänsä oli täydellistä.
Kuten Amy oli sanonut, he olivat tässä yhdessä. Hyvässä ja pahassa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jan 16, 2023 15:19:36 GMT
Billimas XXXV 25.12.2022
Billy ei tavallisesti nähnyt unia tai, jos näkikin, ei niitä aamulla muistanut. Hän aukaisi luomensa hitaasti ja otti täysin siemauksin sisäänsä ihanaa näkyä, jasmiininkukkaista tuoksua, viileän ihon tuntoa: Amy nukkui kuin kissa kerällä hänen sylissään, hiljaa ja liikkumatta. Pitkät mustat hiukset valuivat hienoisesti kiiltäen kaikkialle hänen ympärillään. Billy siveli hitaasti suortuvia pois hänen kasvoiltaan nähdäkseen ne paremmin: Amyn sievän nenän, kauniisti muotoillut tummat kulmakarvat, levollisesti kiinni painetut silmät mustine ripsineen, vaaleanpunaiset huulet, jotka värähtivät Billyn lempeästä tuijotuksesta.
Miksi nähdä unia, kun eli jo täyttä unelmaa?
Vaikka, kuten unimaailmassa oli painajaisia, unelmaelämässäkin oli valitettavia halkeamia ja vääristyneitä kauhukuvia, joiden kanssa oli vain elettävä. Kai se oli unelman hinta: mitään ei saanut ilmaiseksi tai ainakaan ilman uhrauksia.
Amy oli äänetön ja vähäeleinen nukkuja, ja Billy piti siitä. Hänen täytyi saada yöunensa ja, jos Amy olisi harrastanut valvomista tai vaikka unissakävelyä kuten Gillian-serkku, he olisivat tarvinneet erilliset makuuhuoneet. Mutta nyt oli vapaa aamu, joulupäivän aamu, eikä mikään velvoite maailmassa ajanut Billyä ylös tästä, ylös sängystä, Amyn lämmön ja silkkisen ihon kosketuksen luota.
Ei edes ovikello.
...
Billyn otsa kiristyi. Helähtävä, linnunlaulua etäisesti tapaileva ääni kantautui alhaalta.
Kuka tuli tähän aikaan aamusta?
Amy oli antanut Annielle avaimensa, jotta he voisivat palata hotellilta omalla ajallaan, joten miksi hekään soittaisivat kelloa näin varhain?
Billy ajatteli happamesti toimittajia – eivätkö he antaneet olla edes jouluna?! – ja uhmakkaasti oli jatkavinaan lepoaan. Kuka alakerran ulko-ovella olikin, jos se oli tuttu, he soittaisivat hätätapauksessa puhelimeen. Ja, jos se ei ollut hätätapaus… no, kuten sanottua, Billy oli lomalla eikä mikään saisi häntä nousemaan tästä sängystä ennen kuin häntä huvittaisi niin tehdä.
”Joey ei uskalla avata”, Amy sanoi.
”Olet hereillä.” Billy ei ollut huomannut Amyn silmien auenneen. He suukottivat lyhyesti huomenen; Billy ei pitänyt aamukuherteluista, sillä olisi aina halunnut ensin peseytyä ja vähintäänkin harjata hampaat. ”Hyvää joulua.”
”Hyvää joulua”, Amy hymyili raukeasti ja venytteli kipristyen entistä enemmän kissamaiselle kiemuralle. ”Kuka siellä mahtaa olla?”
”Ehkä joulukuoro”, Billy heitti hatusta.
”Se olisi mukavaa… Entä, jos se on äiti?”
”Heillähän on avain, sinä annoit. Ja eivätköhän he soita puhelimeen, jos eivät pääse jostain syystä sisälle.”
”Niin...”
He olivat puhuneet hiljaisesti. Ovikello ei soinut toista kertaa. Amy painoi päänsä Billyn rintaa vasten ja Billy sulki silmänsä. Pitkään oli rauhallisen hiljaista… ja sitten kuului kolinaa. Epämääräistä töminää, kuin rankka tuuli olisi työntänyt raapivia oksia taloa vasten, mutta ei Pearl Housen vieressä ollut sellaisia puita, oli vain palmuja, eivätkä niiden pitkät korkealla kasvavat lehdet saisi sellaista aikaan.
”Kuuletko?” Billy murahti ja alkoi jännittyä. Amyn silmät olivat taas avoinna, kun hän kohotti päänsä irti Billyn rinnalta ja näytti itsekin vakavalta. Sitten kuului kova jymähdys aivan heidän parvekkeensa lasioven takana. ”Kuorolaiset eivät kiipeä toisten parvekkeille”, hän sanoi viskaten peiton vihaisena syrjään.
”Eläin…?” Amy epäröi.
”Ne ei ensin soittele ovikelloja.” Toimittaja. Murtovaras. Vinksahtanut salaliittoteoreetikko. Yliutelias someseuraaja. Murhaaja.
Vaihtoehdot kelautuivat nopeasti Billyn mielessä, kun hän otti lipaston päältä sinisen palkintopokaalin käteensä. Hän olisi Emman murhan jälkeen tahtonut hankkia heille aseen turvaksi, mutta Amy inhosi aseita eikä ollut suostunut sellaiseen. He asuivat kuitenkin nyt Amerikoissa, eivät enää turvallisessa Kanadassa, ja täällä jokaisen oli itse turvattava selustansa ja kotinsa – etenkin heidän, jotka olivat varakkaampia eivätkä nimeltään ja kasvoiltaan enää täysin tuntemattomia. Kateellisia oli aina.
Ikkunoiden edessä olivat tiiviit verhot koko pituudeltaan. Niiden läpi ei nähnyt. Billy lähestyi hitaasti parvekkeen ovea pokaali koholla. Amykin nousi sängystä ja otti kännykän valmiiksi, odottaen Billyltä merkkiä. Billy vilkaisi häneen, nyökkäsi – ja tempaisi sitten verhon syrjään.
Kalpeat kasvot tuijottivat häntä lasin toiselta puolelta.
*
Billy seisoi kireänä käsi korvallaan ja odotti, että puheluun vastattaisiin. ”Hei, tässä William Center… soitit, mutten nyt ehdi vastaamaan, soitan takaisin...” Julia kaiketi näki hänen äkeän ilmeensä, sillä puhui kuin ohimennen: ”Nyt on jouluaamu. Ei kai kenenkään pitäisikään päivystää puhelimensa ääressä...”
Billy kääntyi syyttävästi kohti Amyä ja puristi kännykkää kourassaan. Hänen katseensa liukui Amyn vieressä seisovaan Annaan.
”Minä en halua, että sinä jäät tänne”, hän töksäytti.
Anna ei hätkähtänyt äänenpainoa. Kohotti vain laiskasti kulmiaan.
Anna, joka oli taas (tai edelleen) Point Bluessa, heidän kotonaan, ja juuri kiivennyt heidän parvekkeensa kautta sisään, koska kukaan ei avannut hänelle alhaalla ovea. No, nyt Billy ainakin tiesi tehostaa murtovalvontaa myös siihen osaan taloa, kerta se kävi noin helposti. Hän ei olisi kyllä uskonut, että joku pääsisi kiipeämään sitä kautta taloon, mutta Anna olikin tainnut joskus harrastaa sirkusta... Billy silmäili häntä epäluuloisesti päästä varpaisiin.
”Mie haluan”, Amy sanoi yllättävän lujasti ja astahti kuin suojellen Annan eteen. Nyt Billy silmäsi häntäkin epäluuloisena: mitä ihmettä? Taasko tämä tilanne? Aivan niin kuin Emman kanssa: Amy puolusti Emmaa jäämään heidän luokseen, vaikka Billy ei missään nimessä olisi sitä sallinut – ja kuinka kävikään? Jos Emma ja Amy olisivat silloin kuunnelleet häntä ja Emma olisi palannut Kaliforniaan tai Waterphewhen, hän olisi ehkä tänä jouluna yhä elossa. Sen ääneen sanominen oli aivan Billyn kielellä; hän jo irvisti purskauttaakseen sen ulos. ”On joulu, Billy... Ja hää on… ystäväni ja siskoni.”
Billyn kulmat kohosivat halveksuen.
”Te ette edes tunne toisianne.”
”On hyvä hetki oppia.”
Annan kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaisia ajatuksia tai tunteita. Hän katseli melkein pitkästyneesti seinällä olevaa mustavalkoista polaroidikuvaa, Billyn ottamaa, joka esitti ratsukoita kahlaamassa merenrannan myötäisesti.
Mitä tämä oli? Miksi Amy halusi aina väen väkisin kaverustua huonomaineisten ihmisten kanssa? Vaikka kyseessä sitten olisikin Billyn oma sisko.
”Sinun piti palata Manhattanille”, Billy tokaisi. Tai jonnekin. Minne tahansa muualle.
Anna kohautti olkaansa.
Billy huomasi Julian ja Gernerin tarkkailevan heitä sivusilmällä kahvia juodessaan, ja Billy tajusi heidän hiljaisesti tuomitsevan häntä. Hän ei tainnut juuri nyt antaa itsestään niin perhekeskeistä mielikuvaa, kuin Amykin oli heille uskotellut; hän parhaillaan romutti miellyttävää vaikutelmaansa heidän silmissään.
”No hyvä on sitten”, hän ärähti, ”mutta vain pyhien yli ja sitten palaat sinne, mistä tulitkin. Etkä varasta meiltä mitään.”
Anna mulkaisi ja laski käteensä nostaman lasiesineen takaisin pöydälle.
”Soitat isälle”, Billy jatkoi Amyn hyväksyvästi nyökättyä ja siirryttyä puhumaan isovanhempiensa kanssa.
”Miksi?”
”Miten niin miksi? Siksi, että hän tietää, missä olet.”
”En olisi muutenkaan ollut heidän kanssaan joulua, mitä väliä?”
”Sillä on väliä!” Billy hermostui, mutta koetti sitten taas koota itsensä. Hän veti rauhallisesti henkeä ja hampaitaan kiristellen sanoi: ”Soitat, jos meinaat tänne jäädä.”
”Älkää möykätkö”, Joey valitti sohvalta, jonne hänelle oli tehty vuode, ja veti peiton päänsä yli.
”Ja rahaa ei sitten tipu yhtään enää, onko selvä? Et myöskään pyydä sitä Amyltä.”
”Ihan sama”, Anna sanoi ja maleksi Billyn ohi. Billy puristi edelleen kännykkäänsä. Mitä Anna oikein aikoi?
*
”Olet Billyn sisar”, Annie sanoi. He olivat kaikki palanneet Pearl Houseen hotellilta ja istuivat nyt jakamassa lahjoja. ”Olet se vanhempi sisko.”
”Billyllä on vielä yksi vanhempi sisko”, Amy sanoi ja kohotti kännykkäänsä ottaakseen joulukuusesta ja sen alla olevista paketeista kuvaa.
”Ahaa. Monta teitä oli? Viisi?”
”Viisi niin kuin myö”, Amy hymyili ja otti Billyä kädestä; Billy ei vastannut eleeseen, muttei ottanut kättään poiskaan, ihan vain sosiaalisesta tilanteesta johtuen. Hän oli yhä pettynyt ja kireä siitä, että Amy oli ollut häntä vastaan.
Anna ei vastaillut hänelle osoitettuihin kysymyksiin tai sitten elehti vain vähäeleisesti.
”Jos olisin tiennyt, että sinäkin olet täällä joulun, olisin tietysti hankkinut sinullekin jotain”, Annie harmitteli hänelle.
”Makee”, Joeyn korkea ääni keskeytti kaikki; hän oli juuri kiskaissut lahjapapereista melko ison paketin, jonka kuva näytti esittävän jonkinlaista helikopteria tai muuta lentävää teknistä laitetta.
”Mikä se on?” Gerner kysyi ja kumartui lähemmäs.
”Drone!” Joey innostui.
”Drone?”
”Lentävä kamera”, Annie pyöritti silmiään. ”Esperto sen osti, en minä.”
Esperto hymyili Joeylle, joka näytti olevan lahjasta täpinöissään. ”Sitä ei voi sitten lennättää missä tahansa, Joey”, Annie huomautti tiukasti. ”Ei ihmisten kotien päällä, varsinkaan.”
”Tällä voi vakoilla!”
”Joey, mitä minä juuri –”
Billy veti kännykän käteensä. Siihen oli kilahdellut viestejä: hyvän joulun toivotuksia Gillianilta, tädiltä, kavereilta. Hän laittoi puhelimen pois. Hän tunsi olonsa eristäytyneeksi ja poissaolevaksi. Amy vilkaisi häneen ja koetti luoda katsekontaktia, mutta Billy väisti sen tarkoituksellisesti.
Hän ei voinut keskittyä oikein muuhun. Anna istui hiljaa ja ilmeettömänä Tom-Tomin ja Eddien takana. Mitä hänellä oli mielessään? Mitä hän halusi? Miksi hän oli täällä?
Kuin Emman henki olisi palannut heidän elämäänsä. |
|
IHAAilija
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 25
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Mr. January on Jan 18, 2023 12:59:10 GMT
Merkitty
06.01.2023
Räpsäytän silmiäni hämillään, sillä huomaan pysähtyneeni keskelle vierasta tallikäytävää ilman erillistä käskyä, enkä hoksaa heti mikä onnistui huomioni herättämään. Kentältä kuuluvia kaukaisia opetusääniä ja kavioiden kopsahteluita, sekä vaimeaa merenpauhua ja innokkaina kiljuvia lintuja lukuunottamatta tallikäytävä on hiljainen eikä siellä näy elonmerkkejä. Karsinatkin ovat tyhjillään.
Sunny Horsen tilat ovat siistit ja uudennihkeät, laitan merkille. Lattialla ei ole korsia saati lantaa, yksittäiset riimunnarut ja hevosten varusteet on aseteltu huolellisesti paikkoihinsa, missä ne on mahdollisimman vähän edessä, ja jopa lapiot ja talikot on seinällä pidikkeissään siistissä rivissä. Tuskin pystyn haistamaan edes tallin ominaishajua, lantaa ja hevosia. Toisaalta tallirakennus on niin iso ja avoin, että ilmanvaihto tuskin tuottaa ongelmaa. Floridassa varsinkaan.
Kaikki tuntuu niin virheettömältä, kuin skenaario olisi lavastettu. Mutta mitä varten?
Tallista välittyy myös aivan omanlainen auktoriteettinsa jota on vaikea sivuuttaa. Se tuntuu miltei arvostelevalta. Kuin minun tulisi olla tietyn arvoinen tai etuoikeutettu saadakseni kunnian olla täällä. Toisaalta niinhän se varmasti onkin, sillä talikosta seinämateriaaleihin ja korkealta katosta levittäytyviin valokeiloihin, kaikki huutaa tiluksiin ammennettua rahaa ja vaikutusvaltaa. Talliin olisi asiaa kuin prosentilla alan harrastajista. Epäilen vahvasti kuulunko silloin minäkään rajaukseen.
Tiedostin nimittäin ihmisten heittämät vinot katseen jo sillä sekunnilla, kun peruutin Logen ulos traileristaan. Ori kun ei ole sporttinen, lyhytselkäinen puoliverinen niin kuin porukka selvästi täällä suosii. Pistin kyllä merkille. Enkä epäile ollenkaan etteikö meidät olisi häädetty matkoihimme kuin kapista koiraa, jos meillä ei olisi takinkauluksessa niinkin montaa arvokisasaavutusta kun meillä on.
Katseet ja tuijotukset joista en normaalisti välittäisi, saa minut nyt itsetietoiseksi kaikesta; tummista silmänalusistani, vuoden vanhasta vaatetuksestani, Logen vähemmän kiiltävästä talvikarvasta. Tunnen voimakasta halua tarkistaa, ettei kuluneet jodhpurini tuoneet mukanaan paskaa likaamaan heidän puhtaankiiltävää tallikäytävää, ja sekös minua ärsyttääkin.
En tahallanikaan suostu katsomaan varpaisiini.
Sen sijaan annan katseeni kiertää talliaulassa, sinne asetelluissa toinen toistaan moderneissa vimpaimissa, joista en osaisi tunnistaa puoliakaan, sekä suurissa tyhjissä karsinoissa, jotka nekin on selvästi erityisiä toimenpiteitä varten muista erilleen tänne aseteltu. Joudun vilkaisemaan niiden suuntaan uudelleen, sillä yksi niistä ei olekaan tyhjä, vaan minua tuijottaa hiljaa ja naulitsevasti siniset silmät ja mustanruskea pää. Valkoinen kuonopilkku on juuri ja juuri näkyvissä karsinan reunan yli. Hevonenko oli ajatukseni havahduttanut?
Tilanne hämmentää. Tuntemattomissa paikoissa en muita hevosia normaalisti huomioi. Ne kun on muiden hevosia, useimmiten kisahevosia, ja näin ollen kuuluvat sanomattoman säännön ‘älä koske äläkä lähesty’ piiriin. Jalkani tuntuu sen kuitenkin unohtaneen, sillä ne vievät minut suoraan vieraan karsinan ovelle uteliaisuuksissani.
Mustanpuhuva hevonen seisoo siellä vaisun oloisena. Sen silmät painuvat takaisin puoliumpeen ja korvat liikahtavat laiskasti vastakkaisiin suuntiin kun se hoksaa, etten tuo mukanani ruokaa. Aluksi epäilen sen olevan sairas, onhan se eristetty omaan karsinaankin, mutta tamman jalkojen juureen käpertynyt musta mytty kertookin sen väsyneelle käytökselle oikean syyn. Kurkistan syvemmälle karsinaan.
Varsa on pieni ja sen hempeästi kihartuva karva näyttää vasta kuivuneelta, ehkä muutaman tunnin vanhalta. Sen valkosukkaiset jalat on asettuneet yhtä lukuunottamatta hoikan kehon alle piiloon. Varsa näyttäisi muuten kuin miltä tahansa varsalta, jos sen väritys ei olisi niin eriskummallinen. Naama on pääosin kermanvalkoinen, mustaa silmänympärystä, poskipilkkuja ja juovaa sen ohimolla lukuunottamatta. Joudun katsomaan tarkemmin, mutta olen varma sen mustan karvapeitteen seasta näkyvän tummia, kirahvikuvioisia läikkiä, joita muistan nähneeni eksklusiivisesti vain -
“Deluxe varsoi aamuyöllä,” Billy Centerin ääni kuuluu takaani varoittamatta ja tunnen niskakarvojeni nousevan pystyyn yllätyksestä. Nuori kilparatsastaja on ilmestynyt tallikäytävälle ilman merkkiä saapumisestaan. Tunnistan miehen silmissä arvioivan katseen, enkä pysty karistamaan tunnetta, kuin olisin hyönteinen suurennuslasin alla. En torakka, mutten harvinainen perhonenkaan. Toivon nyt, että olisin sittenkin tarkistanut kenkäni.
Vilkaisen jännittyneenä häneen ja sitten hevoseen. Herasilmät, mustanruskea karvapeite. Sunny Horse. En tiedä miksen heti yhdistänyt pisteitä. Kaksikkoa näen miltei joka toisessa kansainvälisessä kilpailussa. Vilkaisen takaisin Billyn suuntaan. Mies ei hymyile suulla eikä silmillään, vaan näyttää tavanomaisen vakavan arvokkaalta itseltään. Tähän asti olen käsittänytkin sen olevan miehen normi, mutta jokin hänen asteen kohotetussa leuassaan ja rypyttömässä otsassaan viestii hänen olevan ehkä jopa hyvällä tuulella?
Ehkä tämä onkin miehen normaali olemus ja minä olen vain tottunut näkemään hänen happaman irvistyksensä stressaavissa tilanteissa; lämmittelyradoilla, kilpa-areenoilla, Raptorin selässä…. Kärpäspilkukkaan orin ylläpitosopimuksen irtisanominenkin oli viestinyt pelkkää jäätä, tosin, ehkä aiheestakin. Sitten oli tietenkin palkintojenjakotilaisuudet ja haastattelut, joita varten hänen voitokas ja hampaat paljastava hymynsä tuntuu olevan yksinomaa varattu.
Nyt hän ei tarjoa kumpaakaan niistä. Mutta koska en lue miehen ilmeessä tai äänensävyssä vihamielisyyttä, eikä hän kuulostanut syyttävän minua tunkeilustakaan, nojaan ristityt kämmenvarteni takaisin varsakarsinan reunaa vasten rennommalla mielin.
Billy astelee viereeni - kunnioittavan etäisyyden päähän mutta viereeni - höyryävä kahvikuppi kädessään. Hän näyttää tavanomaisen huolitellulta itseltään; vaatteet on kuin suoraan kaupan hyllyltä ja joku ratsastajan muotilehtiä seuraava tunnistaisi varmasti miehen käyttämät merkit kausivalikoimien uutuuksista. Hiukset on asettautuneet ennalta määrättyihin paikkoihin kuin elokuvan pääkohtausta varten, jossa protagonisti näyttää yhtä virheettömältä henkeäsalpaavien toimintakohtauksien jälkeen kuin ennen niihin joutuessaan. Smaragdinvihreä korvakoru ja kullattu kello välähtävät huomionhakuisesti tallikäytävän hämärässäkin kohdassa.
Miehen iho on virheetön ja silmät terävät kuin haukalla. Kahvikuppi voisi olla ainoa viittaus poikkeavan aikaisesta herätyksestä. Tarjoan hänelle pienen nyökkäyksen tervehdykseksi. “Komean näköinen kaveri. Onneksi olkoon,” sanon vilpittömästi. “En tiennyt Deluxen olevan tiineenä.”
Kommenttini vaikutus on miltei silmin nähtävissä.
En tiedä yrittääkö Billy minimoida sitä neutraalilla olemuksellaan, tietoisesti tai tiedostamatta, mutta mielihyvää hän ei reaktiostaan aivan osaa peittää. Hänen leukansa kohoaa miltei huomaamattomasti ja huulenpäänsä kaartuu asteen ylös, ja ruskeisiin silmiin syttyy tyytyväinen kiilto. Pöyhistikö mies rintaansakin? Se ja hänen päälaelle nostetut hiuksensa ja törrökiehkura tuo ehkä sittenkin enemmän mieleeni sulkiaan esittelevän kakadun kuin tarkkasilmäisen haukan.
“Aika oli sopiva. Power Jump -sijoitus ja Kultasaari Cup rankingvoitto nostaa tamman arvoa.” Billy vastaa tyytyväisenä. Hän katsoo Deluxea ylpeänä. Jostain syystä en saa sellaista fiilistä että hän olisi niinkään Deluxesta ylpeä yksilönä, enkä tiedä mitä siitä ajatella.
Mies tuntuu äkkäävän sanoissaan jotain sanomatonta, sillä hän vilkaisee nopeasti silmäkulmastaan suuntaani ja lisää perään merkitsevästi: “Tässä on myös sopivasti liikkumavaraa ennen kuin ruvetaan täyspäiväisesti valmentautumaan tulevaan kesään.”
Ah, niin tietenkin, ajattelen. Hänen mielestä olisi tietenkini sääli, jos minun kaltainen vastus käsittäisi virheellisesti Deluxen varsomisen merkitsevän ratsukon kisalomailua tulevalla kaudella, enkä tarvitsisi jatkuvasti hermoilla milloin he ohittaisi meidät sijoituksissa.
No, sitä Billyn ei tarvitse enää pitkään stressailla.
Haluan naurahtaa happaman pilkallisesti, mutta Billy luulisi sen olevan osoitettu hänelle joten puren hampaani yhteen. Koska tietenkin, vaikka olen toisella puolen maailmaa ja kaukana asiaankuuluvista tahoista, niinkin random tyyppi kuin Billy ja aivan muissa asioissa onnistuu tietämättä sohaisemaan minulle herkkää aihetta jo minuutti törmäämisestämme.
“Varsa näyttää tutulta,” ohjaan aiheen nopeasti muualle. “Onko Acina- Acinox- …” kamppailen nimen kanssa. Kurtistan kulmiani. Acinanex?
“Acinonyx,” mies korjaa kuivasti ja varmistaa samalla epäilykseni.
“Acinonyx,” toistan perässä. “Veikeän näköinen kuviointikin. Käänteiset markanpilkut on aika harvinaisia. Eikö muutama vuosi sitten pyörinyt joku rautias kansainvälisillä kentillä…?”
“Zirafe, PJ’18 ennakkosuosikki.” Billy vastaa. Hänen sävynsä kuulostaa yhtaikaa nenäkkäältä, kuivalta ja ylpeältä, kuin ei osaisi päättää ollako pahastunut etten tiedä kyseisen hevosen syntymäpäivää tai markanpilkkujen lukumäärää automaattisesti vaiko tyytyväinen Zirafen tulleen ylipäätänsä mainituksi asian yhteydessä. “Cinon emä, tietenkin. Sillä oli potentiaalia jo ennen kuin se meille Kanadaan tuli. Amelie Chaputin ratsunakin toimi muutaman vuoden,” mies heittää minuun katseen, kuin varmistaakseen, että tiedän tällä kertaa kenestä puhutaan.
“Ja Cinon isähän on Exitus Spiritus.”
Billy hiljenee hörppäämään kupistaan. Antaa niin ikään informaatiopläjäykselle aikaa vaikuttaa. Hän esittää huoletonta ja hieman välinpitämätöntä, kuin tuollaisia kerran elämässä -tarjouksia tulisi hänelle vastaan roskapostiin saakka, mutta uteliaat, huomaamattomat vilkaisut reaktioni perässä kertoo jotain muuta.
Vihellän joka tapauksessa kunnioittavasti. Sirius on estemaailman kuuluisuus, legenda jopa. Sen tunnistaa nimeltään kaikki vähänkin hevosurheilua seuranneet, ja astutusmahdollisuus orin kunnioitettavasta suvusta on valehtelematta vähintäänkin joka toisen esteharrastajan märkä uni. Vaikka kyseinen ori olikin kilpailuaikoinaan painottunut enemmän kenttäratsastuksen puolelle.
Katson tuota mustankirjavaa varsaa nyt uusin silmin, eikä samankaltaisuutta voi olla enää huomaamatta. Sen poskella on väripilkkuja ja silmänympärykset mustat kuin yliampuva kajaali. Sen posken takaa lähtee myös kolme valkoista juovaa kaulalle hyvin samaan tapaan kuin muistan varsan isoisällä menneen. Korkeita sukkiaan se ei ole tainnut sieltä suunnasta kuitenkaan periä.
Varsa näyttää kokonaisuudessaan enemmän tietenkin Acinonyxiltä kuin Siriukselta. Kahdesta erinomaisesta vaihtoehdosta se saattoi olla tässä tapauksessa kuitenkin jopa parempi, sillä ihmiset myisivät toisen munuaisensa ja kiittäisivät vielä perään saadakseen mahdollisuuden tuollaiseen väriherkkuun. Puhumattakaan potentiaalista, mikä varsaan on todennäköisesti pakattuna.
Deluxe, Cino, Sirius… Deluxen sukua en suoriltaan muista muttei ole epäilystäkään etteikö sielläkin ole yhtä korkeatasoisia nimiä.
Billy tuntuu arvaavan minne suuntaan ajatukseni on kulkeutunut. Hän hörppää kahviaan arvokkaan oloisena uudelleen ja nojaa nyt karsinan reunalle hyvin samaan tapaan. “Power Jump-mestari, PJ sijoituksia, korkeaa estesukua ja laatuarvostelupalkittuja kolmeen polveen saakka,” hän latelee merkityksellisesti vaikkei vihjailuja ole tarpeen ääneen tuoda ollenkaan, että hoksaisin minkälainen tulevaisuus varsalla olisi luvassa.
“Odotukset on kovat pienelle varsalle,” vastaan pohdiskelevasti.
Heti kun sanat lähtevät suustani Billyn pää pyörähtää salamana puoleeni. Hänen vihreät silmänsä välähtää vaarallisesti ja vetäytynyt ylähuuli paljastaa altaan puhtaan rivin valkoisia hampaita. Hetken luulen miehen ärähtävän minulle koiran lailla, mutta hän onnistuu hillitsemään itsensä viime hetkellä. Kuulen rattaiden naksuttavan hänen päässään kommenttini merkitystä miettiessä. Lopulta Billy päätyy mulkoilemaan suuntaani epäilevästi.
“Deluxe on 159 cm ja siirrymme kohta GP-luokkiin.”
“Potentiaalia löytyy varmasti,” rauhoittelen. “Muutama tunti maanpäällä ja tulevaisuus jo kiveen hakattu. Tietääköhän varsa itsekään.” Hyväntuulinen kommenttini saa Billyn asteen rentoutumaan, kun hän ei äkkää äänessäni pahantahtoisuutta. Hän hyväksyy sovinnon elkeeni vaikkei kommentti huvitakaan. No, eipä mies ole koskaan vaikuttanut kovin sentimentaaliselta tyypiltä.
“Aiotko pitää sen?”
“En.”
Vastaus tulee niin nopeasti ja töksähtäen, että Billykin räpäyttää silmiään kuin se olisi tullut hänelle itselleen yllätyksenä. Tai ehkä hän ajatteleekin vasta ensimmäisiä kertoja, että varsan pitäminen on ylipäätänsä edes vaihtoehto.
“Ai,” sanon hieman hämilläni. “Oletin, että Titanin poismenon johdosta sinulla olisi uuden hevosen mentävä kolo… Pahoittelut, muuten. Harmillinen tapaus.”
Billy murahtaa. Hän kääntyy sulkeutunein elein kulmat mutrulla poispäin. Leukaan tulee kireä kulma. Herkkä aihe siis.
Titanin kuoleman ja sen yhden tytön murhan tiimoilta on ollut paljon kirjoituksia mediassa, joskin oma tilanteeni on saanut minut välttelemään mediaa ehkä turhankin hanakasti, enkä ole siitä syystä ihan perillä mitä tapahtumat loppupeleissä sisälsi. Eikä Billyllä tietenkään ole halua lähteä aihetta uudelleen enää pyörittelemäänkään, joten en kärky parempaa vastausta.
"Elämä jatkuu," mies murahtaakin vähäsanaisesti. “Deluxe pitää käteni tarpeeksi kiireisenä ja olen jo kirjoittamassa sponsorisopimuksia muiden tasokkaiden hevosten kanssa. Varsa ei olisi kilpailukunnossa useaan vuoteen muutenkaan, joten en tee sillä mitään.”
Billy kääntää aiheen nopeasti takaisin varsaan, mutta kuinka kylmältä hänen äänensä kuulostaakaan. Titanin mainintako sai sen aikaan vai eikö hän ajattele Deluxen esikoisella olevan muuta arvoa? Kuin kasa tuohisia mitä mies tulee varsan myynnistä epäilemättä saamaan, tietenkin.
“Ja voin sijoittaa myyntisaatavat uuteen lupaavaan ja aktiivisesti kisaavaan hevoseen,” hän vahvistaa ajatukseni heti perään.
Deluxen tuttavallinen hörähdys varastaa huomiomme ja hiljennymme molemmat seuraamaan kuinka mustankirjava varsa heräilee päiväuniltaan. Pieni otus suoristaa koukistetut jalkansa ja nousee huojuen niiden varaan. Ensiaskeleet on taidettu ehtiä jo kokemaan, sillä se suuntaa oitis maitobaarille tyydyttämään nälkänsä ilman isompia kömmähdyksiä.
Ja kun hiljaisuudessa katselen varsan ahnasta juomista, joudun myöntämään, että olen hitusen kateellinen Billyn tilanteelle. Hänen elämänsä tuntuu olevan mahdollisuuksia täynnä - sponsorisopimuksia, hevosdiilejä, esikoisvarsoja - eikä hänen tarvitse kuin tarttua niihin. Ne hän on epäilemättä ansainnutkin, työstämällä sekä itsensä että uransa tähän pisteeseen.
Olen kateellinen - en hänen hulppealle uralleen ja menestykselleen, vaan mentaliteetilleen pystyä tuosta luopumaan luottohevosestaan ja vaihtamaan toiseen tilanteen sitä vaatiessa. Ettei hän näytä olevan moksiskaan Titanin kuolemasta, vaikka kisaili tällä uskollisesti ties kuinka monta vuotta. Että mies pystyy ylipäätänsä kilpailemaan usealla hevosella samanaikaisesti ja on onnistunut vielä keplottelemaan itsensä sellaiseen diiliin, joka antaa siihen mahdollisuuden.
Minun ei tarvitse kysyä mitä Billy tekisi tilanteessani. Hän ei varmasti ajattelisi asiaa sekuntia pidempään.
En pysty olemaan arvuuttelematta. Olisiko kaikki loppupeleissä toisin? Jos olisin verrattain samassa tilanteessa kuin Billy, eikä Loge olisi ollut kisaratsuni alunalkajaankaan? Ajattelisinko nyt kaiken edellä uraani, jos olisin pitänyt Logea vain muutaman vuoden, tai jos olisinkin kilpaillut aktiivisesti Raptorilla? Raastava kipu sydämessäni ei varmasti olisi yhtä voimakkaasti läsnä. Mutta ne muistot, ne kokemukset ja saavutukset mitä Logen kanssa olemme yhdessä rakentaneet on ehdottomasti olleet sen arvoiset, olen siitä varma.
En usko että muuttaisin historiaa mahdollisuudestakaan. Etkö? Kavala ääni kuiskaa mieleni sopukoissa. Vaikka tiedät mikä sen hinta tulee olemaan?
Billyn ääni katkaisee ajatukseni jälleen, tosin huomaan hänen puhuneen minulle jo hetken aikaa kuulemattani. Mistä? En ole ihan varma.
“... nimen kohdalla, kun se ei ole- ”
“Jin-Gitaxias,” mumisen vielä puoliajatuksissa. Billy hiljenee luodakseen minuun oudon katseen.
“...mitä?”
“Jin-Gitaxias? Sinisen pakan komentaja joka kopioi siun spellit ja counteraa vihun ensimmäisen? Tekee pelaamisesta pelkkää tuskaa ja kärsimystä jos sulla ei satu olemaan kahta spelliä ja tarpeeksi manaa kädessä…”
Lopulta hätkähdän, kun älyän mistä ja kenen kanssa oikein juttelen, ja alan nielemään yllättäen kuvaksi mennyttä kurkkua vaivaantuneena. Billy tuijottaa minua miltei tyhjin silmin. Hän ei näytä järin vaikuttuneelta.
“Mätäkkää?” Selvennän heikosti, vaikka kysymysmerkin sanan perässä pystyy miltei näkemään. Billyn katse pysyy mitäänsanomattomana. Hän ei varmaan edes tiedä mikä se on. Puristan peukaloa toisen käden nyrkissä sitäkin vaivaantuneempana. Väistän miehen katseen kääntymällä takaisin varsan suuntaan ja koitan palauttaa itseni takaisin huolettomaan mielentilaan.
“Tai Dauntless. Tai Caligo.” Olankohautus. Korvanlehtiäni pistelee. Tämäpä kiusallista. Oliko hän edes kysynyt nimiehdotuksia?
Billyltä en saa vastausta, mutta varsa on viimein juonut mahansa täyteen ja silmäilee meitä varautuneen oloisena emonsa kyljellä. Sen siniset silmät on kirkkaat ja ihmettelevät, ja korvat heiluu epäröivästi vähän joka suuntaan. Markanpilkukas varsa on muutaman tunnin ikäisenä vielä kovin reppanan näköinen eikä huulilta valuva maito auta imagoa tulevaisuuden estetähdestä, mutta en saa ravistettua tuntemusta siitä, että varsa piilottelee katseensa takana sitä jotain.
Tulenko ottamaan sinusta mittaa tulevaisuudessa? Ajattelen pohdiskellen, ennen kuin huomaan tyhmän virheeni. Ajatukseni tuntuu lipuvan vääjäämättä Logeen ja tulevaisuuteen tavalla tai toisella. Ne kieppuvat vaarallisesti pintaa tökkien.
Suon itselleni vielä hetken katsoa tuota uutta ihmetystä ennen kuin työnnän painoni pois karsinan ovelta ja suoristan selkäni ranka naksahdellen. “No, miun täytyy mennä laittamaan Loge valmiiksi,” rikon viimein hiljaisuuden. “Herra Cook näyttää jo tarpeeksi tiukalta valmentajalta ilman, että keksin hälle lisää syytä siihen.” Heilautan vasenta kättäni olkani yli heipaksi ilman vilkaisua Billyn suuntaan. En tiedä varmaksi kuulenko siihen vastaustakaan, sillä ajatukseni on lähteneet jälleen liikkeelle kuin rakoilevat jäälaatat kosken varrella, enkä saa sen pauhuntaa hiljenemään.
edit// kuva valmistu viimein, moti kyl meni totaalisesti heti kun aloitin varsaa värittämään, pitikin valita niin vaikean värinen siitä  Deluxekin näyttää ihan väsyneeltä mummokaiselta mut sovitaan et se on vielä väsynyt synnytyksestä... right? Seuraavasta kuvasta parempi, i swear!
Billy (en tiiä saatko näistä muokkauksista ilmoa erikseen?)
Alexiinan kommentti:
Ihan mieletön, niin pitkä tarina! Nikolain kuvailut Sunny Horsesta olivat todella spot on (ei sen puoleen, niin oli kyllä Billynkin  )! Tätä oli todella viihdyttävä lukea: Nikolain pohdinta omasta tilanteestaan, urastaan ja tulevasta, Logen kohtalosta, oli käsinkosketeltavaa. Miten meneekään tiet vielä joskus yhteen näiden kahden - kultaakin arvokkaamman varsan ja Nikolain - kohdalla, ah!! Sitä odotellessa 
EDIT-LISÄYS: Ihanaihana, kiitos, kun lisäsit vielä tämän kuvankin! Deluxen väsymys on käsinkosketeltava ja ihan sopiva tilanteeseen nähden! On kyllä pakko myöntää, että nuo Jinin kajaalit... ne vasta on jotakin  |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jan 30, 2023 18:33:25 GMT
Billimas XXXVI
Joulu oman perheensä parissa taisi olla juuri sitä, mitä Amy oli eniten kaivannutkin. Billy tajusi sen, kun katseli kauempaa nauravaista Amyä veljiensä keskellä – niin iloisena Billy ei ollut häntä nähnyt sitten kesän. Melkein kuin koko Emman skandaalia ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
Rauhallisin mielin Billy siis odotti kaiken vastedes olevan hyvin. Miten Anna tähän kuvioon kuului ja miksi Amy oli tehnyt hänestä seuraneidin, kun Anna oli hiljaisempi kuin yksi ruokapöydän tuoleista, Billy ei käsittänyt. Annan läsnäolo häiritsi häntä, etenkin, kun ei tiennyt mitä siskon päässä liikkui. Mutta hän päätti antaa Amylle lomien yli tilaa ja samalla Annalle armonaikaa – siihen asti, että loputkin Amyn perheestä poistuisi viikko uuden vuoden jälkeen. Newyorkilaiset (pois lukien Claude, joka tahtoi vielä ehtiä tutustumaan Floridaan paremmin) olivat lähteneet jo ennen uutta vuotta, mutta Kanadaan palaajat – Tom-Tom, Joey sekä Amyn isovanhemmat – viivyttelivät pidempään. Itsensä Billy piti kiireisenä palaten omaan arkeensa, kun muut olivat vielä täysin loma-ajatuksissa.
Juuri päivää ennen heidän lähtöään, Deluxe varsoi. Billy sai puhelun varhain aamuyöstä ja oli lähtenyt kaahaamaan tallille toinen silmä kännykästään auki olevassa valvontakameravideossa ennen kuin Amy oli ehtinyt edes kysyä, mitä oli tekeillä.
Varsonta kesti monta tuntia, ja Billy oli ollut yhtä hermostunut viimeksi Power Jumpin kentällä omaa vuoroaan seuraavana odottaessaan. Deluxe oli levoton ja kiersi vain hikisenä kehää suuressa varsomakarsinassaan pystymättä rauhoittumaan ollenkaan. Billy seisoi tuijottamassa sitä, kunnes Kieran epävarmasti ehdotti, että he menisivät seuraamaan tilanteen kehitystä videon välityksellä toisesta huoneesta, ettei Deluxe turhaan stressaantuisi lisää heidän läsnäolostaan.
Henkilökunnan huoneessa Billy ravasi edestakaisin peilaten hevosensa levottomuutta. Lounasaikaan mustanlaikukas, valkopäinen ja sinisilmäinen orivarsa katsoi heitä viileästi Deluxen jalkojen välistä pahnoissa maatessaan.
Billy, Kieran, Aïcha, Tracy, Kim. Kukaan ei osannut sanoa sanaakaan positiiviselta tyrmistykseltään, kun eläinlääkäri tavaransa huolellisesti pakattuna poistui.
Deluxen varsa oli upea.
Billy otti siitä videota, jonka lähetti Amylle sekä valikoiduille hevosista ymmärtäville ystävilleen, serkuilleen ja tädilleen.
”Onneksi olkoon, Center”, Billyn kisaratsastajatoveri Kim Roll sanoi tietäväisesti hymyillen. ”Komea.”
”Aivan ihana...”, Aïcha henkäisi.
”No niin, menkää siitä ja jättäkää hevoset rauhaan”, Eric tuli ärähtäen paikalle. Hänen takanaan oli Dexter, joka loi pitkän ja pohtivaisen katseen varsaan.
Billy paisui ylpeydestä ja itsetyytyväisyydestä. Tämä oli hänen aikaansaannoksensa. Tuntui melkein, kuin hän olisi itse tuore isä... ja tietyssä mielessä olikin. Hän oli valinnut Cinon Deluxen esikoisvarsan isäksi ja tietysti toivonut, että varsa perisi jotakin sen harvinaisen linjan värityksestä. Hän oli luonut jotain, mikä ammattilaistenkin mielestä oli kerta kaikkisen häkellyttävä lopputulos.
”Sen näkee vasta sitten, että miten liikkuu ja millainen pääkoppa on, että onko mitään arvoa”, Dexter murahti. ”Ulkonäöllä hienon pintakuorrutteen suhteen ei ole mitään merkitystä. Usein omituisen väriset ovat geneettisesti viallisia. Ainoa merkitsevä asia on, että hevonen on koulutettavissa, terve ja pystyvä siihen, mitä siltä odotetaan.” Hänen terävä katseensa siirtyi Billyyn, joka otti ylpeässä hehkussaan hiukan takaisin, muttei kuitenkaan kokonaan.
Oli tietysti totta, että tästä työmaa vasta alkaisi. Ja hänen pitäisi saada joku tarpeeksi iso nimi, joku alan oikea ammattilainen, kiinnostumaan varsasta tarpeeksi ja näkemään sen potentiaalin, jotta hän saisi sen myytyä. Itse hän ei osallistuisi sen koulutukseen. Sen hoitaisi joku muu, joka osaisi sen paremmin; Billy ei ollut niin itsekeskeinen, että kuvittelisi taitojensa vielä tässä vaiheessa riittävän huipputason kilpahevosen kouluttamiseen varsasta GP-radoille. Ei, hän ei ottaisi riskiä, että pilaisi jotakin.
Hän katsoi Deluxen varsaa kuin miljoonan dollarin seteliä – mitä se oikeastaan olikin.
Myös kotona kuulijat olivat innostuneita uutisesta ja halusivat vielä ennen paluutaan pohjoiseen tulla itse sitä katsomaan.
”Kamuu vois kiinnostaa”, Tom-Tom sanoi. Billy ei ehtinyt vastaamaan, kun Joey tupsahti jostakin veljensä vierelle ja virnisti.
”Mä kans.”
Claude tuli keittiösaarekkeen puolelta lautanen kukkurallaan uuden vuoden juhlapöydän tähteitä: kinkkua, kurkkusalaattia, täytettyjä paprikoita.
”Ai minne meette?”
”Tallille, Billy esittelee meille vihdoin Sunny Horsen”, Joey vastasi innokkaasti. Billy suki hiuksiaan peilin ääressä.
”Ahaa. Boring. Sulaudut varmasti joukkoon, hevosennaama”, Claude virnuili, ”varo, ettei ne laita sulle rautapaloja suuhun ja satulaa selkään.”
”Leidit voi ratsastaa mua koska tahansa”, Joey ilmoitti omahyväisesti ja iski itselleen silmää peilistä Billyn väistyttyä tieltä. Billy loi häneen sivukatseen.
Tytöt tulivat ulkoa juuri, kun he olivat menossa siitä pihalle. Anna poistui omia aikojaan kenellekään mitään sanomatta, tuli ja meni miten lystäsi, sen Billy oli laittanut merkille. Välillä hän oli Amynkin seurassa.
Billy hätkähti. Se oli tahatonta, mutta Annan kalmankaltaisessa ilmeettömän sieluttomassa tuijotuksessa oli aina jotakin, mikä nosti ihon kananlihalle. Billy kuuli Joeyn vihjaavan Annalle eteisessä yhä roikkuvasta mistelinoksasta, ja loi Amyyn pitkän paheksuvan katseen; Amyn huulet värähtivät.
”Mennäänkö me sun autolla?” Joey kysyi juosten heidät kohta kiinni ja yrittäen rehvastella kuin ei olisi äsken saanut erittäin kylmää olkaa, kädet puoliksi farkkujen taskuissa takki auki. ”Millanen auto sulla on, Billy?”
Billy meni autotallin luo ja painoi nappia: ovi juoksutti itsensä ylös asti auki. Joeyn suu loksahti auki.
”Onko toi sun?!” Hän juoksi lähemmäs leuka yhä rinnassa ja silmät suurina. ”BMW – mikä... Excant 500! Vau. Cool, bro!”
Billy hymähti leuhkasti. Hän heilautti autonavaimia ja valot välkähtivät piipahduksen myötä.
Joey luetteli koko lyhyen matkan Sunny Horseen hänen mielestään tällaisten autojen parhaimpia puolia.
”Sä oot sikarikas”, hän sitten totesi kuin olisi pinnistellyt asian sanomista viimeiset viikot, Billyn ajaessa tallin henkilökunnan parkkipaikalle. ”Paljon sä tienaat vuodessa?”
”Riippuu, miten kisoissa menee.”
”Voisinko mäkin ruveta esteratsastajaksi? Sitten musta tulisi miljonääri, koska olisin kaikista paras!”
”Ei se ole yksinkertaista”, Billy sanoi ärsyyntyneenä Joeyn lapsenomaisesta varmuudesta omasta ihmeellisyydestään. Ratsastus oli vaikeimpia urheilulajeja, mitä oli, ja Billy oli tehnyt kovasti töitä uransa eteen – eikä edes pelkkä työ olisi tähän pisteeseen riittänyt, lisäksi tarvittiin luontaista lahjakkuutta (toki hän ei halunnut liikaa kehuskella…), sosiaalisia suhteita ja onnenkantamoisiakin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
”...ja sitten ajaisin Mustangia ja mulla olisi naisia perässä niin paljon, että voisin joka päivälle valita eri muijan...”
”Juupa juu”, Tom totesi neutraalisti kammetessaan ulos autosta.
”En tiennyt, että sinua kiinnostaa”, Billy ryhtyi keskusteluun hänen kanssaan Joeyn sijaan. ”Hevoset, siis, tai miksi halusit täällä käydä?”
”Mun pitää ottaa videoo”, Tom sanoi ja kohotti puhelinta valmiina kädessään. Billy vilkaisi sitä kyseenalaisesti. ”Kaverille”, Tom jatkoi, ”se haluaa nähdä tän paikan.”
”Selvä.”
He suuntasivat kohti toista tallirakennuksista. Joku tallin henkilökunnasta turkoosissa takissa työnsi lantakärryjä heitä vastaan ja ohi, mutta Billy ei tiennyt kuka hän oli; osa työntekijöistä oli hierarkian alimmaisimpia, kuten vaihtuvat vuorotallityöntekijät ja lannanluojat, eikä Billyllä ollut intressejä kiinnostua heistä millään tasolla. Normaalisti heitä ei edes näkynyt, sillä heidän työaikansa oli katsottu eri aikaan kisaratsastajien talliaikojen kanssa, mutta nyt Billy tulikin tekemään poikkeusta, koska hänellä oli vieraita.
”Eilen täällä kävi Nikolai Karevaara”, Billy kehuskeli napattuaan sivusilmällä huomion Joeyn ihailevasta katselusta ympärilleen.
”Kuka se on?” nulikka kehtasi kysyä.
”Yksi estekenttien tämän hetken lupaavimpia ratsastajia”, Billy ärähti.
Deluxe kuuli ja tunnisti hänen äänensä jo kaukaa. Se nosti päänsä käytävän puolelle, ja Billyä lämmitti vastaanottaa tamman hiljainen hörähdys hänet nähdessään.
”Deluxe”, Billy esitteli ja taputti tammaa leuan alta.
”Sillä on siniset silmät!” Joey hämmästyi. ”Voiko hevosella olla muunkin väriset, kuin ruskeat silmät?”
”Voi, mutta se ei ole yleistä.”
”Voinko ratsastaa sillä?”
”Et”, Billy tokaisi ja sanoi sitten rauhallisemmin: ”Deluxe varsoi eilen.”
Joey alkoi veivata jonkinlaista noloa vatsatanssia.
”Se on ollut vähän uuh-aah-ullallaa.”
Billy tuijotti Joeytä kuin jotain mädäntynyttä. Mitä tämä nulikka oikein katseli tietokoneeltaan?
Hän avasi salvan ja työnsi ovea hiukan auki.
”Oho”, Joey sanoi kurkistettuaan karsinaan. Orivarsa tuijotti takaisin.
Billy kertoi heille lyhyesti hevosestaan. Hän yritti pitää äänensä hillityn viileänä ja asiallisena, mutta ylpeys mahtavasta hevosestaan ja saavutuksestaan tavoitti hänen ääntään satunnaisten sanojen kohdalla. Kieran hiipparoi paikalle yrittäen tekeytyä huomaamattomaksi, mutta se oli jopa häneltä vaikeaa, sillä Sunny Horsen tunnistettava turkoosi oli hyvin silmiinpistävä sävy.
”Kieran – hevosteni hoitaja. Kieran, Amyn kaksi veljeä”, Billy esitteli laiskasti. Kieran nyökkäsi heille ujosti. ”Olet jo takaisin”, Billy huomautti hänelle kuivasti.
Kieran ei katsonut häntä silmiin. Hänen koko olemuksensa oli välttelevä.
”O-oikeastaan… m-minulla olisi as–”
”No niin, missä on se murhapaikka?” Joey kailotti kovaan ääneen ja sai tallikäytävän toisessa päässä keskustelleet Ericin ja Aïchan vilkaisemaan heidän suuntaansa. Kieran oli äkkiä entistäkin säikymmän näköinen. ”Haluan nähdä. Onko siellä vielä verta joka paikassa?”
Billyä harmitti, että Eric oli lähtenyt tulemaan heitä kohti. Hän ummisti silmänsä hetkeksi, mutta avasi ne sitten ja näki Ericin tarkastelevan kysyvästi Tomia ja Joeytä.
”Ketä he ovat?” hän murahti Billylle.
”Amyn veljiä: Tom-Tom ja Joey MacHayde.”
”Täällä ei meluta”, Eric totesi Joeylle, ”eikä huudella asiattomuuksia. Tämä on ammattilaistalli, ei ratsastuskoulu.”
”Musta tulee ammattilainen”, Joey ilmoitti, ”Billy lupasi opettaa –!”
”Tänne ei myöskään tuoda asiattomia vierailijoita”, Eric jatkoi, mutta tällä kertaa sanansa oli osoitettu Billylle. ”Mitä asiaa?”
”He halusivat vain tulla käymään ja katselemaan paikkoja –”
”Ei”, Eric ärähti. ”Tallikierroksista on aina sovittava etukäteen ja sen suorittaa joku henkilökunnasta. Ei yksityisvierailuita ilman erillistä lupaa.”
Billy närkästyi.
”Deluxe on minun omaisuuttani. Jos haluan näyttää hevoseni –”
”Ei!” Eric toisti – hänestä oli murhaepäilyiden jälkeen tullut sietämättömämpi ja alati vihainen. ”Ei yksityisvierailuja! Kuvaatko sinä?” hän yhtäkkiä suutahti Tomille, joka oli pidellyt kännykkäänsä vaakatasossa ylhäällä. ”Lopeta välittömästi! Täällä ei kuvata!” Hän melkein läpsäisi puhelimen Tomin kädestä, mutta tämä ehti pidellä siitä kiinni. ”Poistukaa! Teen teistä ilmoituksen Bleakille.”
Ei ollut vaihtoehtoja. Billy ohjasi heidät takaisin autolleen.
”Mikä eunukki”, Joey pyöritteli silmiään.
”Täällä ollaan kireämpiä kuin ennen, ja turvatoimia sekä valvontaa on kaksinkertaistettu”, Billy murahti.
”Sen murhan jälkeen?” Joey uteli. Billy ei vastannut. ”Missä se tapahtui? Jossain varastossa? Voidaanko me käydä vielä siellä?”
”Ei”, Billy sanoi kireästi. ”Ajan teidät nyt takaisin.”
”Miten se tarkalleen tapahtui? Kuristettiinko Emma oikeasti köydellä? Ja se nainen, mikä sen nimi oli… joku Ginny, teki sen? Mitä –”
”Sinähän tunsit hänet, eikö niin?” Billy keskeytti. ”Emman?”
”Joo”, Joey sanoi oudosti.
”Niin ajattelinkin. Hän oli Amyn paras ystävä, niin oletettavasti hän kävi teillä usein ja sinäkin tapasit häntä.” Billy vilkaisi häneen taustapeilin kautta; Joey istui takapenkillä ja näytti hämmentyneeltä. ”Pidät sitä jonain show’na. Kun kyseessä oli kuitenkin tyttö, jonka sinäkin tunsit, ja joka oli sisaresi ystävä.”
Joeyn otsa kurtistui, kun hän mietti mitä Billy sanoi: sillä oli tapana mennä usealle poimulle kuin vanhalla miehellä, kun hän teki niin.
”Joo-o...”, Joey sanoi hitaasti.
”Toisin sanoen: lopeta. Ei se ollut mikään siisti temppu. Se oli murha. Ja Amy varsinkaan ei sitten halua puhua tai kuulla siitä sanaakaan, onko selvä?”
Tom-Tom hänen vierellään etupenkillä laittoi hitaasti kännykän taskuunsa.
”Oke”, Joey sanoi ja alkoi levottomasti sormiaan polviinsa naputellen katsella ilmeettömästi ulos puoleisestaan ikkunasta.
Autoon laskeutui kireä hiljaisuus. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Feb 22, 2023 15:45:57 GMT
Billimas XXXVII 08.01.2023
Billy ei ollut Bleakin toimistossa ensimmäistä kertaa ajamassa samantapaista asiaansa. Hän sai yhä karvaan maun suuhunsa siitä huoneesta, eikä mennyt sinne mielellään. Hänen oli kuitenkin keskusteltava tämän vuoden tavoitteistaan, ja Bleak haluaisi häneltä tarkat suunnitelmat niiden edistämiseksi.
Billy istui savulta tuoksuvassa nahkatuolissa ja kumartui kääntämään kännykkäänsä pöydän yli Bleakin nähtäväksi.
Niin hän oli tehnyt kerran aiemminkin. Ja silloin Bleak oli surutta poistanut hänen kädestään todisteet, jotka oikein ja tosissaan silloin otettuina olisivat voineet pelastaa erään tytön hengen... vieneet hänet ehkä vankilaan, mutta henkensä sentään pelastaneet. Billy olisi pelastanut hänen henkensä. Amy ei olisi yhtä rikki, Billy olisi saanut kunniaa moraalisesti ja lainmukaisesti oikeasta toiminnasta, kaikki olisi hyvin eikä tätä paskaa olisi tapahtunut.
Epäsuorasti Billy ajatteli Bleakista osasyyllisenä, ja vain vaivoin pidätteli vastenmielistä ilmettään näkymästä kasvoilla.
Bleak vilkaisi näyttöä ja nosti ylähuultaan niin, että kellertävät hampaat paljastuivat.
”Ja haluat sen miksi?” hän murahti.
”Tunnen sen”, Billy vastasi tyynesti. ”Tuttuni ratsasti sitä. Se on kokenut, sillä on siitosarvoa ja, no”, hän levitti käsiään tavalla, joka oli huolellisesti mitattu annos itsevarmuutta ja huolettomuutta, ”kyllä sinä sen sukutaulun tiedät.”
Bleak pohti Billyn sanoja.
”Se ei ole GP-tasolla”, hän huomautti. ”Me yritetään nostaa sut 150-160 radoille.”
”Deluxen kanssa, niin”, Billy sanoi, ”mutta siinä rinnalla –”
”Deluxe on tauolla nyt jonkun aikaa, eikä oo itekään vielä siellä”, Bleak töksäytti. ”Sä tarvit hevosen, joka on.”
”Cino –”
”Cino palaa jossain kohtaa Kristiansenille. Isot nimet ja isot kisat on tän hevosen ulottumattomissa. Jos haluut joskus sisään SAIEC:iin, niin tällä se ei onnistu.” Hän nojautui tuolissaan taa keskustelun päättymisen merkiksi. Billy laittoi kännykän pois, mutta vaikka oli nyreä, ei täysin luovuttanut asian suhteen. ”Keskity nyt siihen, mihin sun pitää, eli nousemaan tavoitekorkeuteen. Dexterillä on sulle asiaa. Se on kattellu sulle uutta hevosta siihen tarkotukseen. Kunnon hevosta.”
Dexter oli pitämässä valmennusta maneesissa, mutta se oli loppuvaiheessa.
”Lähettikö Bleak sinut?” hän kysyi pälyilevä terävä katse silmäkulmassaan. ”Keskustelemaan niistä hevosista?”
Billy nyökkäsi.
”Oli kyllä oma valintani ajateltuna”, Billy sanoi ja näytti sitten Zirafen tietoja Dexterillekin. Tämä tuhahti nenänsä kautta, muttei kommentoinut. ”Se on Cinon emä. Voisin ainakin ottaa sen vuokralle, kokeiluun.” Dexter veti tiukkoja nahkahanskojaan paremmin käsiin sanomatta mitään. Sitten hän otti oman puhelimensa, selasi sitä ja näytti vuorostaan Billylle.
”Levitation Tex”, hän sanoi. Kuvassa oli ruunikko tähtipäinen hevonen. ”13-vuotias holsteinori. Hypännyt 160-ratoja, useampia voittoja.” Dexter heilautti sormeaan ja toinen, sillä kertaa kimo, kuten Titan oli ollut, vaihtui esiin. ”Powered by Torch. 12-vuotias amerikkalainen. Emänisä Power Game xx. Paljon täysiveristä, vähän trakehneria.”
”Kuulostaa kuumalta.”
”Harvinaisen selväpäinen. Sitten Poison Romance Rose Bloom, vasta 7-vuotias hannoverilainen, mutta vahvasta suvusta ja voittanut jo nuorten estemestaruuden kertaalleen.” Punaruunikko ohutpiirtoinen tamma katseli otetussa kuvassa kaukaisuuteen. Se oli hyvä kuva, hieno potretti. ”Kaksi näistä on yhteistyötallilla, jonne ajan sinut koeratsastamaan ne. Ensi viikolla, jos passaa. Katsoin kalenteriasi, torstaina näytti olevan tilaa–”
”Torstaina? Olen menossa kuvauksiin torstaina.”
”Siirrä se”, Dexter tokaisi. ”Kimo on toisessa paikkaa.”
”Selvä”, Billy sanoi hampaitaan kiristellen. Yksikään hevosista ei ollut säväyttänyt häntä erityisemmin kuvien perusteella, mutta mitään ei toki voinut sanoa ennen kuin pääsi niiden selkään.
Billy palasi tallilta ajoissa ehtiäkseen hyvästelemään Amyn, jonka oli aika lähteä ajamaan Miamiin; opintoviikkonsa lomien jälkeen alkaisi taas maanantaina. Annakin oli yhä heillä. Amy heittäisi hänet samalla matkalla kaupunkiin.
Billy oletti Amyn olevan valmiiksi pakanneena ja lähtövalmiina, mutta sen sijaan tämä istuikin yksinään rantaterassilla tuijottamassa horisonttiin.
Billy veti lasioven auki.
”Eikö sinun pitänyt lähteä ajoissa, että ehdit ennen iltaa...”
Tuuli leyhytti hiljaksiin Amyn pitkiä mustia hiuksia. Hänellä oli patsaan kaltaiset kasvot: rauhalliset ja ylevät, mutta melankoliset. Melkein kivettyneet. Käsissään oli avattu iso printtikirje, johon Billyn epäluuloinen katse heti liukui. ”Mitä sinulla on siinä?”
Amy reagoi hitaasti hänen ääneensä. Billy nappasi kirjeen häneltä ennen kuin Amy kunnolla edes ojensi sitä. Hänen ylähuulensa nousi hampaiden päältä, kuten Bleakilla. Kirje oli kutsu oikeudenkäyntiin kuun lopulla.
KUTSU OIKEUDENKÄSITTELYYN
Amy Lori Center
Teidän on tultava todistamaan Floridan osavaltion Civilian Supreme Court -oikeusistuntosaliin maanantaina 30. tammikuuta 2023 syyttäjän kutsumana todistajana. Teitä halutaan kuulla Emma Hilary Spencerin murhasyytetapauksessa.
”Eikö tämä asia ole loppuunkäsitelty? Vieläkö tämä jatkuu!” Billy suuttui. ”Me annettiin jo lausunnot! Moneen kertaan. Eikö ne saa sitä hullua akkaa vain pois meidän elämästä!”
Amy kohotti leukaansa kohtaloonsa alistuvan eleellä.
Billy huomasi kuitenkin jotain: kirjeessä pyydettiin vain Amyä.
”Tuliko minullekin tällainen?”
Amy pudisti päätään. ”Vain sinut halutaan. Miksi?”
”Mie olin Emman läheisin täällä, mie olin viimeisiä, joka näki häät… vielä. Luulisin.” Amyn lauhkean ulkokuoren alla ääni narahti.
Billyä raivostutti silmittömästi. Hän oli tehnyt niin paljon töitä ja koettanut saada Amyn ajatukset muualle koko tästä murhasotkusta, yrittänyt piristää häntä ja ollut tyytyväinen, että joulu tämän perheen parissa oli tehnyt tehtävänsä. Ja heti perään tämä? Kaikki hukkaan… Amyn opiskelutkin olivat vaakalaudalla tämän syntisen tapauksen takia! Heidän koko elämänsä ja tulevaisuutensa horjui jälleen!
”Unohda se”, Billy tokaisi tiukasti ja rypisti kirjeen. Amy käänsi hitaasti kasvonsa häntä kohti näyttäen hallitun yllättyneeltä. ”Älä mieti sitä nyt. Se on vasta kuun lopulla. Keskity nyt vain olennaiseen… sanoit, että sinulla on rästejä koulusta. Keskity niihin, opintoihisi. Sinun pitää saada korkeat arvosanat. Olet nähnyt sen eteen vaivaa. Se on prioriteetti. Kaikki muu voi odottaa.”
Amy hallitsi itsensä ja mahdolliset tunteensa hyvin. Se oli yksi hänen parhaimpia puoliaan. Billy oli aina ollut viehtynyt Amyn kauneuteen, totta kai, mutta aivan erityisesti tämän käytöstapoihin. Nytkin, vaikka tämä karvas ja inhottava haava oli repäisty uudelleen auki, hän ei parkunut tai kapsahtanut Billyn kaulaan kuin heikkohermoinen. Hän istui selkä suorana ja kasvot tyyninä ja vain hyväksyi, että tämä oli velvollisuus, joka oli jälleen kohdattava.
Hän nyökkäsi hitaasti.
”Oletko pakannut?” Billy jatkoi veren kohistessa päässään ja tunki kirjeen niin syvälle taskuunsa, kuin pystyi. ”Missä Anna on?”
Amy oli pakannut – hyvä. Hän otti mukaan videokameran, jonka Billy oli antanut joululahjaksi, jotta Amy voisi panostaa videoblogiinsa entistä paremmin ja laadukkaammin. Billy oli kannustanut häntä siinä; mitä tahansa, mikä sai Amyn ajatukset muualle, jopa luvannut, että antaisi Amyn kuvata enemmän myös hänen puoleistaan elämää ja vilahtaa videoilla.
Anna oli ollut kävelyllä ulkona rannalla, mutta saapui juuri sopivasti. Hänellä oli tuo samaan aikaan tyhjään tuijottava ja toisaalta ihon alle näkevä katseensa, mikä aiheutti Billylle käsivarsien hiuskarvojen pystyyn nousemisen. Hän olisi helpottunut, kun Anna vihdoin lähtisi äänettömästi maleksimasta heidän nurkistaan. Hän ei pitänyt sisarestaan, ei ollut koskaan pitänyt. Amyn suhdetta veljiinsä jouluna katseltuaan, Billy oli aiempaa selvemmin tajunnut, miten erilaiset perheet heillä oli; Amy oli läheinen kaikkien veljiensä kanssa, mutta Billy ei oikeastaan kenenkään sisaruksistaan. Laurasta hän ei ollut kuullut vuosiin kunnolla mitään. Tämä ei ollut tullut heidän häihinsäkään. Ei ollut edes varmaa oliko tällä nykyään lapsi vai ei – joskus siitä oli ollut jotain puhetta. Annasta hän tiesi melkein yhtä vähän, mutta vain, koska Anna ei puhunut hänelle. Jos puhui kellekään. Mitä tämä puhuikin Amylle, se oli jotain psykopaattista roskaa, jonka saisi kyllä pitää omana tietonaan eikä hermostuttaa Amyn mieltä yhtään lisää. Karu totuus oli, että jos Anna kuolisi katuojaan jonnekin, Billy ei asialle mitään mahtaisi – tämä oli valinnut päämäärättömän elämänsä ja päättänyt olla tekemättä mitään järkevää, toisin kuin Billy itse, joten sille ei sitten mitään voinut. Jokainen vastatkoon elämästään ja mitä sen kanssa teki. Emma olkoot siitä esimerkki.
Robert oli ottanut Billyn vanhan paikan Orange Wood Ranchilla cowboyna ja eli siellä, joten hänestä Billy kuuli enemmän, muttei ollut Robertinkaan kanssa millään muotoa läheinen tai edes ystävä. Sitten oli vielä Isabella, isän lellikki, joka asui yhä isän kanssa Vancouverissa. Hänellä oli Mëmagen sometili, jonne päivitteli satunnaisesti nukkekuvia, vaikka oli jo neljäntoista ja saisi kasvaa lapsellisista jutuistaan yli. Billy seurasi häntä siellä silkkaa isoveljeyttään.
Billy kantoi Amyn matkalaukun tämän autoon ja aukaisi hänelle oven. Anna pujahti takapenkille.
”Muista: opiskelusi on nyt tärkeintä”, Billy muistutti ikkunan kautta ja kumartui suutelemaan Amya. Amy hymyili vaisusti. ”Ja sinä”, Billy lisäsi taakse. ”En tiedä, mitä oikein aiot, mutta koeta vähän miettiä, mitä elämältä tahdot. Mene töihin.” Hän ei odottanut vastausta, koska tiesi, ettei sitä saisi.
Amy loi häneen vielä lempeän katseen ja Billy nyökkäsi. Sitten hän palasi sisälle pyöreäkulmaisen valkomustan auton hävitessä rantabulevardin mutkan taa, miettien itse tulevaa uutta hevostaan. |
|
Deluxekin näyttää ihan väsyneeltä mummokaiselta mut sovitaan et se on vielä väsynyt synnytyksestä... right? Seuraavasta kuvasta parempi, i swear!
)! Tätä oli todella viihdyttävä lukea: Nikolain pohdinta omasta tilanteestaan, urastaan ja tulevasta, Logen kohtalosta, oli käsinkosketeltavaa. Miten meneekään tiet vielä joskus yhteen näiden kahden - kultaakin arvokkaamman varsan ja Nikolain - kohdalla, ah!! Sitä odotellessa 
