katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Feb 22, 2023 17:28:35 GMT
Amywife's House XXXVIII
Hänen naurunsa.
Se ei unohtuisi milloinkaan. Sen tarttuva sointi, kesakkoiset ruskettuneet kasvot, jotka leveä avonainen hymy valaisi kuin tuhat aurinkoa. Säteissä kimaltavat oranssinruskeat hiukset, joihin merituuli tarttui kuin ystävän käteen, ja sai ne tanssahtelemaan vasten lasisinistä taivaankattoa.
Hän aukaisi silmänsä ja palasi ajatuksistaan, muistoistaan, nauttien lämpimästä paisteesta suoraan kasvoillaan. Gestrude ja Inga kävelivät pihan poikki kohti, kummallakin laukkunsa ja Ingalla vesipullo kädessään. ”Sanoit, että tarvitset apua?” Inga kysyi ja hymyili; Gestrude oli tapansa mukaan totinen. ”Kuvaatko jotain vlogiisi?” ”Kyllä.” Amy kohotti videokameraa. ”Jos sie voisit pidellä sitä ja seurata, niin tekisin opistokierroksen. Sitä on pyydetty paljon, ja mie ajattelin, että voisin tehdä sen lomien jälkeen.” ”Onko tuo uusi?” Gestrude katsoi kameraa lasiensa läpi terävästi. ”On, mie sain sen joululahjaksi Billyltä.” ”Näyttää kalliilta. Oho – onpa se painava!” Inga henkäisi otettuaan laitteen Amyltä. ”Miten tätä oikein käytetään?” Amy näytti, mistä kamera meni päälle, mistä sai zoomattua, mistä nauhoitus alkoi. Inga tyrkkäsi vesipullon Gestrudelle ja tasapainotteli videokameraa molemmilla käsillään, linssi kohti Amyn rauhallisia kasvoja. ”Oookei sitten… Saanko esitellä: Amy Center, Pristonin somejulkkis ja meidän kuningattaremme...” Gestrude tuhahti Ingan hölmöilylle. ”Jos mie lähden tuolta”, Amy nousi seisomaan pihapenkiltä ja osoitti kampuksella kasvavaa paksurunkoista puuta, joka varjosti suuren osan koulun pihasta, ”ja kävelen tuohon suuntaan.” ”Mitä aiot sanoa?” Amy näytti paperia – se oli videokäsikirjoitus, jota hän seuraisi ainakin suurinpiirtein. Hän näytti Ingalle ja Gestrudelle, mitkä paikat oli merkinnyt ja mitä halusi videolla seuraajilleen opistostaan näyttää. Sitten hän kiinnitti pienen irrallisen mikrofonin paidankauluksensa sisäpuolelle, ja siitä lähtevän johdon pujotti näkymättömiin. He asettuivat lähtöasemiin puun alle. ”Haluatko sie esittäytyä myös?” Amy kysyi kohteliaasti Gestrudelta, joka kantoi heidän kaikkien kolmen tavaroita. ”Ei kiitos.” Amy nyökkäsi Ingalle, joka vakautti otettaan kasvot keskittyneessä ilmeessä, kieli huulien ulkopuolella. ”Okei, lähtee. Kolme… kaksi… yksi… käy!” ”Hei kaikki ja tervetuloa miun Amywife’s Housen vieraaksi. Tänään on vähän erilaista, luvassa on jo kauan pyydetty opistokierros täällä Pristonin kampuksella Miamissa, kuten mie aiemmin lupasin, että voisin sellaisen työlle tehdä tässä keväämmällä, mutta tänään oli niin kaunis kuvauspäivä, että ajattelin toteuttaa sen vähän aikaisemmin. Jos huomaatte videolaadussa eroa, niin miulla on aivan uusi videokamera, jonka Billy osti joululahjaksi. Esittelen sen teille myöhemmin... Mie olen tosiaan palannut takaisin Miamiin. Jos joku ei vielä tiennyt, niin mie olen kolmannen vuoden opiskelija täällä yliopistolla, jonne siirryin Calgaryn yliopistosta. Luen kasvatustieteitä erikoistuen lastenpsykologiksi...” He olivat lähteneet hitaasti kävelemään puun luota kohti sisäpihan lasiovia. Inga peruutti ja keskittyi Amyyn ja kuvaan; Gestrude katsoi, ettei Inga kävelisi selkä edellä mihinkään esteeseen tai törmäisi kehenkään. Aurinko paistoi sisään opistorakennuksen lasikatosta ja tuntui niin pehmeältä ja unettavalta. Kameran linssiin heijastui pieniä valoruutuja. Maailma oli kaunis ja maailma särkyi niin helposti.
Kun kierros loppui, Amy kiitti ystäviään avusta ja otti kameran takaisin. Hän muokkaisi sen vasta kotona Billyn koneella, jolla oli kuviensa käsittelyä varten olevan ohjelman lisäksi videoeditointiohjelma. Lounastauko oli ohi, joten he suuntasivat luennolleen toiseen kerrokseen. ”Sinun ei pitänyt jatkaa videoita enää”, Gestrude huomautti. ”Niin sanoit.” ”Mm”, Amy laittoi kameran laukkuunsa. ”Ei miun pitänyt, niin. Mutta Billy kannusti jatkamaan.”
”Eikö pitänyt?” Inga hämmästyi. ”Meinasit lopettaa? Miksi? Sinulla menee niin hyvin! Sinulla on hirveästi seuraajia! Tarkoitatko, että vain videot, vai ihan kokonaan?” Amy harkitsi vastaustaan huolellisesti. ”Mie kai koin, että se ei ollut sopivaa...” Inga ja Gestrude vilkaisivat toisiinsa. ”Saatko… vielä viestejä Emmaan liittyen?” Inga kysyi varovaisesti. Amy nosti valkoisen nahkalaukun pitkän hihnan olkapäälleen ja haroi mustia hiuksiaan sen alta pois, katse luotuna alaspäin. Hän nyökkäsi. ”No, jätät ne omaan arvoonsa”, Inga totesi tiukasti. ”Kuulin muuten… se Germanin oikeudenkäynti kai jatkuu, siitä oli joku juttu netissä.” Gestrude oli ravistanut varoittavasti päätään Ingalle, mutta tämä oli jo ehtinyt lipsauttaa sanat suustaan.
Amy ei vastannut, mutta hänen ei tarvinnut; professori oli tullut etuajassa saliin ja heidän oli hajaannuttava. Amy veti kannettavansa ja kirjansa esiin tuntematta kunnolla käsiään tai kehoaan – vaikka Annan puheet ja sanat Emmasta olivatkin tuoneet hänelle lohtua, ne olivat myös lisänneet hänen levottomuuttaan.
”Se etsii...”, Anna oli sanonut ja tuijottanut tyhjään kohtaan ilmassa, kuin ei olisi ollut täysin läsnä, ”jotain.” ”Mitä hää etsii?” Amy oli kuiskannut. Tunnelukko nousi kurkkuun ja puheääni katkesi kesken. Levottomuus pakkaantui hänen vatsaansa. Annan sanat huolestuttivat häntä. Jos hän näki tai kuuli Emman, se tarkoitti, ettei Emma ollut löytänyt Taivaaseen. Miksi ei? Mitä hän etsi? Miksei Isä ollut auttanut häntä, ottanut häntä vastaan? Eikö Emma halunnut lähteä?
Anna ei kuitenkaan osannut vastata hänelle.
Emma ei ollut Taivaassa. Emma ei ollut löytänyt lepoa.
Ajatus oli kamala ja teki Amyn pohjattoman surulliseksi ja ahdistuneeksi.
Emma oli eksynyt, siipensä rikkonut enkeli. Yhä täällä… eikä kuitenkaan. Kuin lasin takana. Amy räpytteli nopeasti ripsiään ja havahtui siihen, että tietokone oli jo käynnistynyt ja pyysi hänen salasanaansa. Hän nosti sormet näppäimille. DEAREMMA Logo pyörähti ja työpöytä avautui: kolme varhaisteini-ikäistä tyttöä, kaikki saman ison kimon hevosen selässä kahlaamassa veteen; edessä ohjista pidellen heistä kaikista pienikokoisin vaaleanruskeahiuksinen tummakulmainen ja ovelan näköinen Lotte, keskellä hän itse, Amy, tummat hiukset siihen aikaan vielä lyhyinä, turvallisesti kahden rohkeamman ystävänsä välissä, sekä takana pidellen hänestä suojellen kiinni leuka olkapäällään… iloinen, poninhäntäinen, aurinkoinen Emma. Amy katsoi kuvaa ja ruutu sumeni, värit sekoittuivat toisiinsa, ääriviivat katosivat. Pisara putosi hiirikädelle. Ennen lomia hän oli lähtenyt etuajassa opistolta kesken kaiken. Hän ei ollut pystynyt tähän, ei ollut pystynyt keskittymään opiskeluun. Hän oli saanut itkukohtauksia ja poistunut luennoilta useita kertoja terveydenhoitajan luo pyörryttävän tunteen takia, joka oli kerran hoitajan vastaanotolla johtanutkin siihen, että hän oli pariksi sekunniksi menettänyt tajuntansa; mustuus oli vain pysäyttämättä levinnyt näkökentän reunoilta kuin savu, ja ennen kuin oli ymmärtänyt kunnolla mitä oli tapahtunut, hän oli herännyt terveydenhoitajan sohvalta siihen kellahtaneena. Verenpaine heittelehti. Verensokeri oli alhaalla. Sitten tuli paniikkikohtaus ja hänen oli vain päästävä kotiin, päästävä Billyn luo. Päästävä turvaan. Emma oli ollut hänen turvansa. Emma oli ollut kuin suojelusenkeli, isosisko, ja ilman tätä… ...ilman tätä… Hän henkäisi epätoivoisesti värähtäen, eikä nähnyt enää mitään: kyynelnorot valuivat vuolaasti kummastakin silmästä ja leviävä ripsiväri kirveli niitä polttavasti.
”...ja, kuten Jean Piaget sanoi… rouva Center”, professorin ääni sai kaikki kääntymään ja katsomaan taakseen Amyyn. Professori ei ollut moittiva, mutta alistuneisuuden huokaus häneltä kuitenkin pääsi. ”Rouva Center, pitäisikö teidän käydä terveydenhoitajan tykönä?” Amy pyyhki nopeasti silmiä peukalonsyrjiin ja pudisti päätään. ”A-anteeksi, professori Derichova. E-ei tarvitse…” Mies maiskautti suutaan, kulmat myötätuntoisesti kurtussa, mutta jatkoi sitten aiemmin keskeytynyttä selitystään. Salissa supistiin. Päitä kääntyili Amyyn ja hänestä pois vierustoverien puoleen. ”Pysytään aiheessa”, professori huomautti ja painoi kaukosäätimestä älytaulua vaihtamaan seuraavaan diaan.
* ”Miksi hän pitää sen kuvaa näyttökuvana? Se on kuin kiduttaisi itseään väen väkisin...” Inga vaikeni, kun Amy lähestyi heitä, ja puri hermostuneena alahuuleensa. ”Ai, hei Amy.” ”Kuinka voit?” Gestrude kysyi tiukkaan tätimäiseen sävyyn. ”H-hiukan paremmin”, Amy hymyili vaisusti, mutta se ei tuntunut tarpeeksi vakuuttavalta ystäviensä mielestä, joista kumpikaan ei hymyillyt takaisin. Gestrude oli tuima, Inga vaivaantuneen oloinen. ”V-vähän huimaa, vain.” ”Oletko syönyt tänään? Et näyttäytynyt ruokalassa lounastauon alussa, ja sitten kuvasimme koko loppuajan”, Gestrude, joka huomasi aina kaiken, moitti. ”Olet varmaan oikeassa. En ole tainnut muistaa syödä”, Amy myöntyi auliisti. ”Haluatko eväspatukkani?” Inga tarjosi ja kaiveli äkkiä taskujaan yllättävän nöyrästi. ”Tässä.” ”Kiitos”, Amy sanoi ja otti suklaamantelipatukan vastaan. ”Se on ihan kunnon proteiinipatukka”, Inga lisäsi sitä sormella osoittaen. Sitten hän katsoi avuttomasti Gestrudeen, joka tarkkaili Amya kireästi. He istuutuivat ala-aulan pyöreässä syvennyksessä olevalle vaaleanvihreälle sohvalle. Kaarevien sohvien keskellä kuopassa solisi vettä ja tekoaltaassa pyöri suuri valkoinen kivi, jonka sileää pintaa pitkin vesi lorui ja pyyhki lasimaisesti yli. Kugelin kivi. Yli satakiloinen kivipallo, jota pelkkä vesi kannatteli ja piti liikkeessä. Niin herkkä, läpäisevä asia kuin vesi, jaksoi kantaa harteillaan jotain niin painavaa ja raskasta… mutta vain niin kauan, kun pysyi itse liikkeessä. Jos veden virtaus loppuisi, kaikki se paino romahtaisi hänen niskaansa, kantamus kävisi liian ylivoimaiseksi, kivi putoaisi ja hän putoaisi sen mukana pohjaan… Gestrude selaili muistiinpanojaan, Inga selasi kännykkäänsä ja Amykin otti oman puhelimensa. Tarkisti sometilinsä. Hän oli saanut taas uusia seuraajia. Saxfree-90. ”Andrew...” ”Ai mitä?” Inga kysyi nostamatta katsettaan omasta kännykästään. Amy pudisti lyhyesti päätään. Madeleine häntä seurasikin jo, ja hän oli pitänyt Emman äidin kanssa yhteyttä muutamaan otteeseen muistotilaisuuden jälkeen. Madeleine oli lähettänyt hänelle hyvät jouluntoivotukset sekä kysynyt, jos Amyllä oli Emmasta uudempia valokuvia ajalta, jonka tämä oli ollut Floridassa, jos voisi saada niitä... Andrewn somessa ei ollut oikeastaan mitään tunnistettavaa, mutta Amy tiesi sen silti olevan hän. Kuvia pelkästään autoista ja moottoripyöristä, vain yksi hyvin epämääräinen ja varjoinen tupakoiva profiilikuva, josta ei voinut varmaksi sanoa, kuka siinä oli. Uusinkin lisätty kuva oli vuodelta 2018, joten tiliä olisi voinut luulla kuolleeksi, paitsi, että se oli alkanut seurata Amywife’s Housea tänään. Viesti kilahti yksityiskeskustelussa. Joku oli nähnyt hänen olevan online. Haluaisikko tavata tänään? Viesti oli Basterilta. Baster asui nykyään Miamissa, sen verran Amy tiesi, mutta he eivät olleet kovin aktiivisesti viestitelleet keskenään. Baster oli pari kertaa vain kysynyt, mitä hänelle kuului, mutta oli ollut nihkeä puhumaan itsestään tai omasta tilanteestaan. Niinpä Amy nyt hiukan hämmästyi tätä yhteydenottoa.
Totta kai, jos tahdot. Olen opistolla tämän viikon. Voisin tulla sinne.
Hyvä on. Olen vapaa viiden jälkeen. Oke, nähdään.
Basterin keltainen avoauto todellakin seisoi kampuksen portilla, kun Amy laukkunsa huoneeseensa vietyä ja kasvojaan siistittyään siirtyi sinne. Aavistuksen kainon oloisena, Amy lähestyi häntä. Hän ei onnistunut lukemaan Basterin ilmettä, sillä tällä oli lippalakki syvällä päässään ja aurinkolasit, mutta sitten hän kohotti päätään ja hymyili pikaisesti; hymy ei ollut aito, vaan melkein itsesäälivä. ”Moro, miten menee.” ”Hei, Baster.” Baster kumartui penkin yli avatakseen oven hänelle, ja Amy istuutui sisään. Autoradiossa soi Linkin Parkin In The End. Basterin hermostuneet kädet löivät rattia sen tahdissa, mutta ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että hän erityisemmin nautti olostaan. Hänessä oli levoton ja epämukava aura, kuin olisi voinut melkein pahoin. Amy puristi hienovaraisesti puoleistaan kahvaa Basterin kaahatessa isommalle tielle renkaat rahisten. Pitkään aikaan he eivät sanoneet sanaakaan. Musiikki täytti sen tarpeen, mutta vain pintapuolisesti. Tuuli vinkui ja ulvoi heistä yli kiitäessään. Lopulta Amyn oli kysyttävä, minne he olivat menossa. ”Biitsille”, Baster sanoi lyhyesti ja kurvasi toisen auton eteen paljoa sivuilleen katsomatta. Amyn vatsanpohjassa hulmahti, mutta Baster vain kiihdytti; tiekyltit, katuvalotolpat, ihmiset, palmut molemmin puolin suhahtelivat ohi yhteensulautuneena sumuna. Amy kiristi otettaan. ”Sori”, Baster sanoi yhtäkkiä. Ei ollut kuitenkaan selvää, mitä hän tarkoitti: pahoitteliko päätöntä ajamistaan, vai sitä, että oli pyytänyt Amya mukaansa, vai paikkavalintaansa. Vai jotain muuta… ”Baster...”, Amy yritti sanoa, mutta Basterin huulet olivat kiristyneet pysyvään alaspäin kaartuvaan kaareen. Hän oli ottanut uusia korvalävistyksiä. Ja… tatuoinnin? Rantapaidan kauluksen alta näkyi mustaa kuviota kaulalla, ehkä spiraalia – Baster käänsi rattia liian nopeasti, auto ajautui luisuun ja toinen auto tuli vastakkaiselta kaistalta kohti – Amy ei ehtinyt edes kirkaista, henkäisi vain pelästyneenä, kun tilanne oli jo ohi. Baster ehti kääntää toiseen suuntaan, palata omalle linjalleen ja vauhti hidastui tasaisemmaksi. Amy tuijotti järkyttyneenä eteensä. Hän oli huomaamattaan noussut puoliseisovaan istuma-asentoon, jalat painaen lujasti auton lattiaan. ”Sori...”, Baster mutisi taas. Ranta näkyi, siinsi alkavan illan kajastuksessa. Amy päästi pidätellyt ilmat äänettömästi huuliltaan ja rentoutti jäykistyneen kätensä pelkääjänkahvasta. Sormet olivat kylmät ja lähes tunnottomat. Hän koukisteli niitä hitaasti. Baster kaarsi auton parkkiin. Rannalla ei ollut kuin kauempana pari muuta autoa. Tämä oli hiljaisempi rannanmutka. Varsinainen uimaranta oli kauempana. Moottorin sammuessa myös musiikki loppui ja he jäivät istumaan hiljaisuuteen, johon sekoittui laineiden loiskinta, dyynikukkulan taakse piiloon jääneen tien humisevat äänet sekä kaukaisuudesta kantautuvat satunnaiset ihmisten naurut ja puheensorinat. Amy oli yhä mykistynyt pelästyksestään eikä osannut sanoa mitään. Baster nojasi taaksepäin kyynärpää taitettuna avointa ikkunareunaa vasten ja vilkaisi häneen. ”Sori”, hän sanoi jo kolmannen kerran. ”Ei ollut tarkotus säikyttää sua...” ”En voi olla pitkään”, Amy yskähti hiljaa. ”Miulla on pohtivan esseen ensimmäisen kappaleen palautus ja arviointi huomenaamulla.” Baster ravisteli päätään kuin jokin olisi häirinnyt ja irvisti. ”Oke, oke.” Hän käänsi päänsä toiseen suuntaan kohti merta ja hipaisi etusormella ylähuultaan. Sormessakin näytti olevan tatuointi. Tekstiä. Amy siristi aavistuksen silmiään nähdäkseen, mitä siinä luki. ”Oletko sie ottanut tatuoinnin?” Baster kääntyi takaisin häneen päin, näki Amyn silmäävän kättään ja levitti sormiaan. ”Jaa. Joo...”
”Mitä siinä lukee…?” ”Hm…”, Baster näytti vaivaantuneelta, mutta Amy oli jo ehtinyt saada kirjaimista selvää. ”Baster...”, hän kuiskasi syvästi pahoillaan. Baster vältteli hänen myötätuntoista katsettaan laskien lippaansa paremmin aurinkolasien päälle. ”Ei se mikään...” Hän nytkähteli levottomasti, heilautti päätään pakko-oireisesti. Ja kun hän teki niin, Amy näki myös spiraalitatuoinnin tämän kaulalla tarkemmin – se ei ollutkaan spiraali. Se oli köysi. Hirttoköysi. Amy nosti käden huulilleen. Basterilla meni hyvin huonosti. ”Baster...”, hän sanoi uudelleen. Varovasti, Amy ojensi kättään tätä kohti ja sipaisi sormenpäillä Basterin kämmenselkää, mutta tämä veti kätensä pois ja työnsi sen syvälle taskuunsa. ”Juu...” ”Kai sie… kai sie tiedät… etten mie syytä siuta… s-siitä? Mistään?” Basterin kasvojen alaosa vääristyi väkisin; huulet painuivat alas ja leuka värähti. Ja yhtäkkiä hän kähähti kovaa: ”Mä oon murhaajan poika!” Amy säpsähti. Baster hakkasi nyrkeillä rattia ja laski otsansa sitä vasten. ”Mä oon murhaajan poika...”, hänen äänensä toisti paksuna käsivarsien alta, pään kääntyillessä rattia epätoivoisesti hieroen, kuin ruuvatakseen aivoihinsa poistamaan tämän tuskan. Tuskan, jonka Amy ymmärsi paremmin kuin kykeni sanoittamaan. Basterin hartiat tärisivät itkun painosta. Amyn teki mieli koskettaa häntä, lohduttaa, muttei uskaltanut, ei halunnut tehdä niin Basterin aiemmasta reaktiosta varautuneena. ”Se ei ollut siun syy...”
Baster hinkkasi otsaansa rattiin ja mölisi epäselvästi itkutyrskähtelyjen seassa. Amy hengitti syvään ja rauhallisesti ja katsoi kaukaisuuteen merelle. Aurinko laskeutui, tiputtautui asteittain heidän takanaan ja taivas muuntui hitaasti sinisestä persikankeltaiseksi. Emman lempiväriksi. ”Mun mutsi on murhaaja… mutsi on murhaaja…”, Baster löi enää toisella nyrkillään rattiin, veltosti, alistuneesti. ”Mieluummin olisin kuolleen äiti, kuin murhaajan äiti”, Amy muisti Gestruden kuivasti sanoneen. ”Mun ois pitänyt tietää… mä olin aina… mutta en halunnu… vittu!” Hän löi vielä viimeisen kerran rattiin niin kovaa, että torvi törähti, ja suoristi henkeä väristen vetäen selkänsä. Amy katseli hienotunteisesti pois, kun Baster kuivasi kasvojaan kyynärvarsiinsa. ”Vittu...”, hän toisti. Kun tilanne tuntui rauhallisemmalta, Amy katsoi häntä taas. Baster oli riisunut lasit ja pujottanut ne roikkumaan paidankauluksesta. Hänen maidonvalkeilla kasvoillaan punaisenvioletit renkaat silmien ympärillä korostuivat kuin toiset ihon sisään imeytyneet sangat. ”Baster”, Amy henkäisi ja kääntyi paremmin häntä kohti. ”Silmäsi...” ”Tä? Jaa… kaaduin jossain...”, Baster mutisi epämääräisesti, mutta selvästi valehteli. Amy puristi huulensa yhteen. Hän kohotti kättään… Baster ei vetäytynyt pois. Hän tuijotti vain syliinsä. Käänteli käsiään, katsoi etusormen sisäpintaan painettuja mustia, syyttäviä, kamalia kirjaimia.
Hyvin varovasti, siivenkeveästi, Amy kosketti hänen poskipäätään, hipaisi silmänalustaa. Baster värähti tahattomasti. Taivaansiniset silmät kääntyivät tuijottamaan suoraan Amyn silmiin. Ne kiilsivät yhä, katsoivat häneen suurina ja anovina. Oli hiljaista. Vain meri kuiski… Nahkatuoli narahti, kun Baster kumartui lähemmäs häntä, selvään kokeilevaan suudelmaan – Amy siirsi vaistomaisesti sormensa miehen poskelta tämän raottuneille rohtuneille huulille. ”Baster… ei”, Amy kuiskasi lempeästi. Hetken Baster räpytteli hämillään silmiä, kiskaisi sitten itsensä takaisin suoraan ja rykäisi. ”Joo… sori.” Hän nytkähteli taas, nyt nolona, mutta Amy ei ollut pahastunut eleestä. Se oli ollut vain pieni virhearvio, herkkä tilanne vienyt mukanaan. Ei hän syyttänyt Basteria siitä, että tämä janosi lohtua ja hellää kosketusta – kuka ei olisi? Emma oli ollut hänen tyttöystävänsä… hän oli varmasti sen jälkeen ollut erittäin yksinäinen… Amykin oli, vaikka hänellä oli Billy ja muut ystävänsä, perheensä… Oliko Basterilla ketään? ”Baster”, Amy sanoi lempeästi, ”mitä sie teet tätä nykyä, miten sie voit? Onko siulla joku, jolle voit puhua… kaikesta?” Baster ei vastannut. Hän tokeni aikaisemmasta ja näytti kireältä, aukaisi aurinkolasinsa ja painoi ne takaisin päähänsä. ”Mie olen huolissani siusta...”
”Ei tartte”, Baster töksäytti. ”Kyllä mä pärjään.” Hirttosilmukka- ja GUILTY-tatuoinnit, sekä mustelmat kasvoilla kertoivat toisenlaista tarinaa. ”Sie voit aina laittaa miulle viestiä, jos haluat jutella.” Basterin sormet tapailivat rattia. Hän näytti miettivän Amyn sanomaa ja omia sanojaan, ja jonkin aikaa pohdittuaan lopulta pukahti: ”Saitsä kutsun oikeuteen?” Pelko, jonka Amy oli koettanut pitää kurissa, jotta se ei häiritsisi hänen koulunkäyntiään, käynnistyi uudelleen. Hän nyökkäsi epäröiden. Baster vilkaisi häntä sivusilmällä. ”Mä kans. Ne haluaa mut todistamaan sitä, että mutsi oli osottanut vainoharhaista käytöstä jo ennen Emmaa. En tiiä mitä ne yrittää, yrittääkö ne vedota mielenterveysongelmiin vai mihin ja saada helpotusta tuomioon, mutta mun puolesta se saa mädäntyä siellä koko loppuelämänsä siitä hyvästä, että teki tän mulle, pilasi mun e-elämän –” Ääni täristen Baster puri hampaansa yhteen ja irvisti tuskaisena. Amy tuijotti horisonttia, jossa punainen levisi hitaasti, hitaasti kuin veri. ”Ja mä vaan aattelin”, Baster jatkoi, ”etten tiiä pystynkö siihen yksin. Että jos… jos sä voisit olla siellä mun tukena?” He katsoivat taas toisiinsa: kaksi nuorta ihmistä, joilla kummallakin oli oma surunsa, kun Emma oli vain otettu heiltä pois, revitty irti heistä. Niin, ketä muita Basterilla oli? Kuka muu, kuin Amy, ymmärsi häntä? Kenen muun puoleen hän olisi voinut kääntyä? ”Tietenkin”, Amy lupasi, ja sulki silmänsä, kun yllättävän voimakas tuulenpuuska samassa pyyhkäisi ulapalta heitä kohti ja melkein kuiski hänen nimeään: Amy…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Feb 27, 2023 17:06:49 GMT
Amywife's House XXXIX
Oli kiva jutella sun kaa. Voitaisko nähdä vielä uudestaan?
Mitä teet huomenna?
Sä oot ihan vitun kaunis.
Tiiän, että oot Billyn kaa, mutta mun oli pakko sanoa se.
Miks sun pitää olla naimisissa...
Basterilta yön aikana sataneita viestejä oli useita. Amy huokaisi. Hän ei ollut tarkoittanut rohkaista Basterissa tunteita tähän suuntaan, oli ainoastaan halunnut jakaa myötätuntoa ja kertoa, että ymmärsi tämän läpikäymiä vaikeuksia. Nyt Baster ei tehnyt asiasta enää helppoa. Amy joutuisi vastedes olemaan paljon varovaisempi siinä, mitä teki tai sanoi, jottei aiheuttaisi tälle turhia toiveita tai ylimääräistä tuskaa. Hän aloitti pienellä etäisyyden ottamisella.
Tänään en voi, miun täytyy lukea. Viikko oli mennyt nopeasti ja heti perjantaina viimeisen luennon jälkeen, Amy pakkasi taas tarvikkeensa ja vaatteensa ja suuntasi autolleen. Hänellä olisi vielä toinenkin lähiviikko, mutta tahtoi päästä kotiin näkemään Billyä, joten ilmoittautui poissaolevaksi asuntolasta viikonlopun yli. ”Selvä se, Center. Mukavia vapaapäiviä”, toimistosta toivotettiin. ”Ai niin… koska saamme nähdä sen kampuksen esittelyvideosi?” ”Jos mie ehdin viikonloppuna leikkaamaan sen, niin... maanantaina?” Amy hymyili pienesti. Hänen oli totta kai täytynyt etukäteen pyytää lupa videon kuvaamiseen Pristonissa, mutta siitä oltiin oltu ilahtuneita ja innostuneita; kai kaikki mainos oppilaitokselle oli hyvä asia. Hänelle iskettiin silmää. Hänet tiedettiin täälläkin henkilökunnan puolelta Amywife’s House -vloggaajana. Se oli erikoista, kuinka maine kiiri itsensä edelle. Hän ei ollut pitänyt tekemisistään sen suhteen meteliä, eikä vieläkään ollut aivan ymmärtänyt, missä kohtaa tai miksi juuri hänen somekanavansa niin videoblogi, kuin Mëmagekin, olivat räjähtäneet suuremman yleisön tietouteen. Tai tiesi hän. Emman tähden. Emma oli ensinnäkin kannustanut ja opettanut häntä, ideoinut tulevaisuuden videoidensa ja päivitystensä sisältöjä, ollut aina ensimmäinen, joka tykkäsi ja kommentoi tavallisia julkaisuja ennen kuin hänellä vielä edes oli seuraajia... Ja, kun Emma… kun Emma kuoli… Amyn kanava oli räjähtänyt uusista seuraajista, kommentoijista, kiinnostuneista. Hänet oltiin yhdistetty ”siihen hienoon miljardööritalliin, jossa tapahtui murha”, sillä oli puhunut Sunny Horsesta kesästä lähtien julkisesti, ja media oli paljastanut murhauutisten yhteydessä Sunny Horsen nimen. Moni Amyn seuraajista oli siis tosi asiassa vain uteliaita murhan tähden, mutta todennäköisesti moni heistä kiinnostui hänen sisällöstään itsessäänkin, sillä jäi – ja uusia tuli edelleen tasaisena virtana. Kaikki kunnia kuului Emmalle. Ilman Emmaa, hän ei olisi nyt tässä eikä matkallaan yhä suuremmaksi ja tunnetummaksi somevaikuttajaksi. Hän pysähtyi autollaan kauniiseen paikkaan, josta näkyi rantaa ja horisontissa nouseva myrsky metallintummine pilvineen. Hän astui ulos, kohotti kännykän ilmaan ja otti itsestään selfien. Sitten hän lisäsi sen Mëmageen:
Toivottavasti en joudu ajamaan rankkasateessa. Mielessään hän omisti kuvan Emmalle.
Meni vain muutama sekunti, ja siihen sateli tykkäyksiä. Ja sitten kilahti somechätin viesti.
Minne oot menossa? Sanoit, että sun pitää lukea.
Baster. Amy istuutui takaisin autoonsa ja kirjoitti vastauksen.
Päätinkin mennä viikonlopuksi kotiin, anteeksi, Baster. chal00t oli tykännyt hänen kuvastaan. Samoin Eddie. Ja… Saxfree-90. Emman veli ei ollut sanonut tai kommentoinut hänelle vielä mitään sen jälkeen, kun oli alkanut seuraamaan häntä. Tämä taisi olla ensimmäinen postaus, minkä kanssa ylipäänsä reagoi jotenkin. Basterilta ei kuulunut muuta, joten Amy kytki puhelimen laturiin, haki soittolistalta jotain kaunista ja rauhallista matkamusiikkia ja kääntyi takaisin tielle.
* ”Siellä se on. Deluxen ensimmäinen varsa, Jin.” Amy piteli videokameraa, kun Billy meni laitumelle narun kanssa. Kuva seurasi häntä kiinnittämässä sen Deluxen riimuun ja taluttamassa tamman pois; musta, valkopäinen varsa seurasi hillitysti perässä. Se ei koukkaroinut vinhasti kuin varsat yleensä, ei juurikaan edes liimautunut kiinni emäänsä, vaikka oli vasta viikon vanha, vaan vaikutti jo nyt kovin itsenäiseltä. Ja omapäiseltä. ”Billy kutsuu sitä Jin-Gitaxiakseksi. Se on hahmo eräästä korttipelistä, jota miun veljet pelaa. Billy ei kuitenkaan tiennyt sitä. Billy, miksi nimi Jin-Gitaxias?” Billy ja hevoset olivat ehtineet ulos tarhasta ja ylittivät tietä takaisin tallien puolelle. ”Se kuulosti hienolta.” ”Hää tarttui siihen, kun Nikolai sanoi niin”, Amy kuiskasi luottamuksellisesti seuraajilleen, mutta Billy kuuli; Amy hymyili hänelle ilkikurisesti. ”Hää ei ole hyvä keksimään nimiä itse...” ”Se kuulosti mahtipontiselta”, Billy sanoi heilautten Deluxen riimunnarua. ”Voittajalta”, hän lisäsi. ”Hää ei ollut samaa mieltä enää sitten, kun sai kuulla sen olevan lisko”, Amy hihitti. ”Mutta nyt on liian myöhäistä...”
”Ei ole. Voin nimetä sen muuksikin, mutta se nyt vain sattui tarttumaan.”
Amy kuvasi Deluxen harjausoperaation ja Jinin totuttelun ihmisen kosketuksiin. Varsa vääntelehti aina, kun Billy tai hän koski siihen. Sen kylmänsininen katse tuntui aina luotaavan jotain kaukaisuudessa olevaa, jotain muuta kuin niitä, jotka kiinnittivät siihen huomionsa. Katseessa, silmissä, oli jotain tuttua… Jin-Gitaxiasta oli tullut somejulkkis yhdellä kertaa. Jo ennen kuin mitään videota varsasta oli edes ulkona, Amyn kommentit olivat vilisseet siitä pyyntöjä ja kysymyksiä.
Onko se ori vai tamma? Milloin me saamme nähdä sen? Onko sen isä oikeasti Acinonyx? Pitääkö Billy sen? Nytkin Jinin videot olivat yksi Amyn vlogin tykätyimmistä ja katsotuimmista, mikä kieli siitä, että hänellä oli vankka hevosharrastajien katsojakunta, vaikkei pääasiallinen hevosvloggaaja ollutkaan. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun Billy oli Amyn videolla pääosassa. Aikaisemmin Billy oli saattanut joskus näkyä ohimennen, kommentoimassa taustalta jotakin tai kameraa pidellessään puhumassa. Pari kertaa Amy oli esitellyt hänet lyhykäisesti ratsastamassa. Mutta nyt Billy oli yksin ja pitkään videolla hevostaan hoitaessa, siitä puhuessa ja suunnitelmistaan alkuvuoteen pohtiessaan. Ja hän nautti kameran edessä olosta, tekihän sitä työkseenkin. Hän kertoi kahdesta hevosesta, joita oli käynyt viikolla koeratsastamassa. Amy ei tietysti ollut ollut näkemässä, sillä oli ollut opistolla, mutta lähtisi mukaan kolmannen hevosen koeratsastustilanteeseen – siitä saisi hyvää vlogimateriaalia. Sunny Horse auttoi Billyä löytämään uutta kisahevosta. Oli ollut puhetta, että Cino lähtisi pian takaisin Icarus Kristiansenille vuoden ylläpitosopimuksen jälkeen. ”Kerro myölle millaisia ne oli”, Amy ehdotti Billyn koeratsastettavista. Billy suki Deluxen häntäjouhia auki. Hänellä oli kirkkaanvihreä kauluspaita, paksua jäntevää kangasta, jonka kaulus seisoi napakasti. Paidan rintamuksessa oli kultaisen kruunun ja kolmen pallon kuva: kalliin ratsastusmerkkivaate Princestonen logo. Jalassa olivat tarkasti istuvat toffeen väriset ratsastushousut, jotka liukuivat kiiltävän tahrattomiin nahanruskeisiin saappaisiin. ”Toinen oli ruunikko, ihan nätti hannoverilainen. Tykkäsin sen temperamentista, se oli aika mieto. Hypättäessä tosin aranpuoleinen, tai niin välittäjä varoitti etukäteen ja kyllä sen huomasikin, että kyräili aika paljon. Asettuu tutun ratsastajan kanssa kuulemma sitten paremmin. Toinen oli holstein. Siltä löytyi paukkuja, mutta ei jotenkin muuten tuntunut sopivalta. Hyppäsi kyllä hyvin. Todella isot liikkeet, olin lentää satulasta okserilla”, Billy hymähti ja antoi Deluxen mustan puhtaan hännän laskeutua nätisti. ”Vielä on koeratsastamatta joku kimo ruuna.”
”Sinne mie tulen sitten mukaan”, Amy sanoi osin tuleville videon katselijoille. ”Työ pääsette myös näkemään, miten se menee.” Billy iski hymyttä kameralle silmää. Ja äkkiä Amy tajusi. Hän henkäisi hiljaisesti ja painoi nappia; punainen REC katosi. Hän sammutti virran. ”Jin...”, hän sanoi, ”se… sen katse... muistuttaa Annaa.”
”Mitä?” Billy ärähti, mutta oli kyllä kuullut. ”Mitä tarkoitat?” Amy tuijotti Deluxen varsan etäistä, välinpitämätöntä olemusta ja katsetta, joka pyyhki heidän lävitseen kuin ilmaa – tai jäinen tuuli. Se seisoi Deluxen rinnalla, muttei sen oloisena kuin pieneltä varsalta voisi olettaa: turvaa emästään hakien, ujona ja uteliaana. Päinvastoin. ”En mie… mitään”, Amy epäröi. Hän laittoi kameran laukkuun. ”Mie käyn nyt liikuttamassa Sunin.” Mutta hevosensa karsinalle kävellessään, eräs ajatus oli tullut lisäksi mieleen. Voisiko Annasta olla apua Basterille, kuten oli ollut hänelle?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 1, 2023 11:52:49 GMT
Amywife's House XL 14.01.2023
”Onko se nyt hyvä…?”
”Hm. Voisit leikata heti tuon lauseen jälkeen. Viive on vähän turha. Jos haluat käyttää efektejä enemmän, niin niitä löytyy – odota, anna… täältä ja sitten... tästä tiputusvalikosta. Täällä on erilaisia. Mutta käytä niitä maltilla.” Billyn partavesi tuoksui pähkinämäiselle, aivan hienoisesti lakritsille, kun hän oli kurottautunut Amyn yli ottaakseen hiiren häneltä. Näytön sijaan Amy ihaili kaulan linjaa, joka liittyi hartioihin ja solisluihin, jatkui siitä pyöreisiin olkapäihin ja kiinteisiin käsivarsiin. Pyyhekuivista ruskeista hiuksista valui vieläkin pisaroita niskaa pitkin. Billy ei pitänyt karvoista ja ajoi aina huolella niin partansa, kuin haivenet oikeastaan muualtakin kehostaan: vain harvoja haalean ruskeita näkyi käsivarsilla. ”Meinaatko nyt muistaa, kun et edes katsonut, kun näytin?” Amy kohotti nopeasti katseensa. Billy oli huomannut hänen huomionsa harhailleen, mutta hymähti vain. Amy siristi mielistellen ripsiään. ”Kyllä.” ”Juu-u”, Billy härnäsi. ”No, näytä sitten. Tai ei”, hän vilkaisi kultaista rannekelloaan, jota puki juuri takaisin ranteeseensa, ”se saa odottaa. Näytä vasta valmis versio ennen kuin laitat sen renderöimään. Täytyy lähteä valmennukseen, ratsastan jotain vierasta hevosta, Dexterin idea.” Amyn kännykkä värähti pöydällä hiiren vieressä. Billy loi siihen sivusilmän, mutta Amy taivutti päätään taa huulet koholla, ja Billy suukotti häntä suulle. ”Nähdään illalla.” ”Vasta illalla?” ”Niin.” Billy puki kauluspaitaa ylleen ja napitti sitä. ”Käyn asioilla. Haluatko, että tuon jotain?” ”Ei kai tarvitse.” Billy nyökkäsi, kääntyi peilin eteen ja vetäisi muutaman kerran kammalla hiuksiaan. Ne olivat yhä kosteat. Sitten hän harppoi eteiseen. Amy kääntyi takaisin tietokoneen pariin. Hän haluaisi saada videon valmiiksi vielä tänä viikonloppuna, jotta saisi sen julkaistua. Ulko-ovi kopahti. Amy katsoi saapuneen viestinsä.
Kuka se on?
Billyn sisar. Hää on Miamissa myös. Kolme pistettä näkyi välittömästi merkiksi Basterin vastauksesta.
Ok.
Amy palasi oletusnäyttöön, hänen ja Billyn yhteiskuvaan häämatkalta. Sitten hän laski kännykän pöydälle, tarttui taas hiireen ja klikkasi videoeditorin alas mennäkseen nettiin. UNCLEKNOWS:iin hän kirjoitti:
Sugawara, Akayu, Higashiokitama Hänellä oli sukulaisia Japanissa. Hän oli muistellut jotain sellaista joskus pienenä tyttönä kuulleensa, mutta se oli sittemmin jäänyt lähinnä hataraksi muistoksi, epäselväksi siltä osin, oliko se totta, sillä muisti vain veljiensä puhuneen asiasta. Mutta se oli totta, ei vain Eddien tai Clauden keksimä tarina. Äiti oli jouluna esitellyt hänelle kauniin isoäiti Keaden. Amy muisti Ginnie-isoäidin, tämän hassunhauskat jutut ja suuret hatut. Lapsena sitä ei ollut osannut ihmetellä, miten Annie ei näyttänyt laisinkaan Ginnieltä – eikä oikein kyllä isältäänkään. Ginnie oli ollut romuluinen, isosuinen, auringonpolttaman ruskea ja kirkassilmäinen. Annie oli jo nuorena tyttönä tummapiirteinen, kalpea ja pienikokoinen. Sieltäkö Amyn rakkaus ja mielenkiintonsa japanilaista kulttuuria kohtaan tulikin? Äidinpuolen suvultaan?
Sugawara oli yleinen sukunimi ja sen alta löytyi aivan liikaa hakutuloksia. Amy rajasi tarkemmin kuumiin lähteisiin muistettuaan äitinsä maininneen mahdollisen kylpylän, joka heidän sukulaisilleen olisi kuulunut. Sugawara Keade, hän kirjoitti.
* ”Tutkin Japanin sukulaisiani”, Amy kertoi samana iltana pää Billyn rintakehää vasten. Billy selasi kännykkäänsä toinen käsi taitettuna oman takaraivonsa alle. ”M-hm.” ”He taitavat asua siellä yhä… Akayussa… tai ainakin löysin Sugawaroja, useampia, mutta yhdet Sugawarat pyörittävät siellä kylpylää. Myön olisi pitänyt käydä siellä silloin häämatkalla...” ”Etkö saanut kuulla heistä vasta nyt jouluna. Äitisi olisi voinut kertoa vähän aikaisemmin.” Niin... Annie oli tiennyt, että he olivat menossa häämatkalleen Japaniin... Amy olisi todella halunnut tavata heidät… ”No, ei ole iso juttu. Seuraava loma, niin mennään uudestaan. Tosin onnistuu varmaan vasta Power Jumpin jälkeen, eli loppukesästä tai alkusyksystä. Nyt on turha lähteä, et voi olla taas pois opistolta”, Billy totesi. Amy leikitteli hajamielisesti sormellaan peitonreunaa. Billyn matala, rauhallinen ja turvallinen syke tuntui korvaa vasten. Hitaasti, Amy sulki silmänsä… ”Mitä helvettiä?!” Hän säpsähti. Billyn ääni oli kuulunut hänen päänsä sisällä asti ja pelästyttänyt sydämen jättämään lyönnin välistä. ”Mi –?” Billy oli vetänyt käden päänsä alta ja piteli yhä kännykkää koholla, otsa syvästi rypyssä sitä tuijottaen. Sen kalpea teennäinen valo heijastui hämäryydessä hänen kasvoilleen vieden niistä kaiken luonnollisen värin. Hänen ilmeensä oli vastenmielinen. ”Ei helvetti...” ”Mikä nyt...?” ”Ärr. Ei mitään...” Mutta Billyn leukapielien kiristyminen kertoi vahvasti, että jotain ikävää oli sattunut. Amy odotti, mutta Billy ei avautunut. Ei hän useinkaan. Hän harvoin kertoi Amylle asioistaan, eikä Amy halunnut tivatakaan. Billy kertoisi kyllä, jos se olisi jotain niin tärkeää, että hänenkin pitäisi siitä tietää. Billy laittoi puhelimensa kiinni ja yöpöydälle. Huoneeseen laskeutui sen myötä pimeys. ”Nukutaan. Hyvää yötä.” ”Hyvää yötä...” Amy nousi pois Billyn päältä, jotta tämä saattoi kääntyä kyljelleen – selkä häneen päin. Hitaasti, Amy laskeutui omalle tyynylleen levittäen hiuksensa huolellisesti sen ympärille.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 1, 2023 12:26:45 GMT
Amywife's House XLI 20.01.2023
”Mie mietin, että ottaisin tatuoinnin…”
”Hyvä. Minne? Ja millaisen?” ”Mmm… mie mietin, että ehkä semmoiset siivet. Enkelinsiivet”, Amy hiveli kättään koholla niin, että se näkyi kännykän kameraan. ”Ehkä tähän ranteeseen.” ”Minä meinaan ottaa myös.”
”Eikö siulla olekin se tatuointi –?” ”Joo, yksi. Shalia ox lukee alaselässä. Haluaisin isomman, ehkä jopa koko selän. Jotain shamanistista, taikasymbolin tai vastaavan.” ”Selkään...”, Amy mietti. Alunperin hän oli todellakin ajatellut vain pientä tatuointia, pieniä siipiä ehkä ranteen sisäpuolelle, mutta jos ne olisivatkin selässä…? ”Siivet selässä on aika klisee, mutta”, Lotte kohautti, ”kai nekin toimii. Kitty kävi ottamassa jonkun sisarustatuoinnin Carrotin kanssa, ne otti juurikin ranteisiin. C-kirjaimet ja kai toistensa syntymäajat.” Kaunista. Jos Amyllä olisi sisko, hän voisi hyvinkin kuvitella ottavansa vastaavaa. Tai sydänystävänkin kanssa. Se ei ollut koskaan tullut kellekään heistä mieleen, mutta he olisivat voineet kaikki kolme ottaa yhdessä ystävyystatuoinnin… hän, Lotte ja Emma… ”Jos muuten muistan oikein, Billy ei tykkää tatuoinneista, että mitäs se on siihen sanonut?” ”En mie ole puhunut, se on ollut vain ajatuksena.” ”Onnea valitsemallesi tielle”, Lotte hymähti. Harmahtava karvaton kissa ilmestyi lähietäisyydelle kuvaruutuun haistelemaan Lotten kannettavaa, ja Lotte nosti sen syliinsä. Amy hymyili hajamielisesti. ”Me aiotaan mennä naimisiin...” ”Huh!” Amy häkeltyi tyystin Lotten ohimennen lausuttua ilmoitusta. Tämä pidätteli hymyä ja tuntui kätkeytyvän sulavasti Nian taakse sitä piilotellakseen, vaikka tavoittelikin normaalia ilmettä. ”Kuulinko mie oikein?” Amy innostui. ”No jaa...”, Lotte toppuutteli siroa olkapäätään kohottaen. ”Älä innostu liikaa. Ei me pidetä mitään häitä. Käydään vain maistraatissa ja sitten ehkä jotkut pienet metsäjuhlat, en ole ihan varma mitä rituaaleja Michaelin suvun puolelta siihen kuuluu, mutta minä en halua mitään traditionaalista. Yök.” ”Mutta Lotte”, Amy huokaisi, ”mie en kestä! Ihana uutinen!” ”Se on vain käytännön takia… siis byrokratiasyistä. Aion ottaa Michaelin sukunimen, niin sitten me ei taas enää olla nimellisesti sukulaisia”, hän teki näennäisen pahoittelevan ilmeen. ”Mie menin MacHaydesta Centeriksi, ja sie Centeristä Mc…?”
”Pheeksi, jep. Se oli hauskaa sen aikaa mitä kesti. Vuoden oltiin molemmat samaa sukua, hah.” ”Milloin työ ne pidätte?” ”Ei olla vielä päätetty. En toisaalta välitä mistään tylsistä kesähäistä, ne on niin nähty. Ei niitä talveksikaan kai kannata jättää, että ehkä tässä keväällä? Mutta kuten sanottua, ei se ole iso juttu. Me ei olla vielä kerrottu… tai siis, Ida-mummu tietää, tietysti, mutta esim. äiti tai Dewn ja muut ei. Äläkä kerro Billylle, koska se kuitenkin paljastaa asian niille ennen kuin me ehditään.” ”Totta kai...”
”Olen kai menossa Waterphewhen, jos taas on westerntiimikisat keväällä, niin kerrotaan varmaan silloin.” Lotte silitteli kissaansa ja vaikutti syvästi tyytyväiseltä, vaikka koettikin niin uskotella, ettei naimisiinmeno hänelle olisi sen kummempi asia kuin kaupassakäynti. Mutta totta kai se oli iso asia. Oma hääpäivänsä oli ollut yksi Amyn onnellisimmista… ainoa, mitä silloin oli puuttunut, oli ollut isä… Onneksi hän oli ehtinyt viettää sen Emma kaasonaan, toisin kuin Lotte… Sitten he kumpikin olisivatkin rouvashenkilöitä, kumpikin naimisissa ja aloilleen asettuneita. Kunpa Emma olisi täällä… hän olisi ollut aivan innoissaan… Amy pyyhkäisi poskeaan, ja Lotte oli tarkka. ”Et kai nyt itke tätä?” hän kysyi huvittuneena. ”Ei, mie mietin vain… Emma olisi ollut myös onnellinen siun puolesta.” Huvittuneisuus pyyhkiytyi Lotten kasvoilta. Hän meni totiseksi ja hiljaiseksi. Amy huokaisi pitkään ja äänettömästi, sitten pakotti taas levollisen hymyn huulilleen. ”Kai myö saadaan silti sitten lähettää työlle häälahja?” ”Jos on pakko”, Lotte vastasi, yhä kireänä. ”Sitä pelkäänkin eniten. Hössötystä. Voisi melkein olla parempi, että tehdään se Michaelin kanssa kaikessa hiljaisuudessa ja vasta sitten kerrotaan muille –” ”Hyi, et sie voisi!” Amy moitti järkyttyneenä. ”Älä vie tätä miulta. Sie olit myön häissä, mie haluan olla siun häissäsi.”
Nia loikkasi pois Lotten sylistä ja Lotte katsoi sen jälkeen kulmat kurtussa. ”No, et pääsisi tänne sitä varten kuitenkaan, joten...” ”Pääsisin”, Amy vakuutti täydestä sydämestään; jos hänen paras ystävänsä – yhä elossa oleva paras ystävänsä – tahtoisi hänet häihinsä, olivat ne miten pienet tai kaukana tahansa, hän olisi paikalla. Lotte näytti epäileväiseltä. ”Kun ei niistä tule niin ’isoja’, että kannattaisi virallisia vieraita edes kutsua ja asut niin kaukana –” ”Lotte”, Amy vakuutti tiukasti, ”jos sie vain kutsut, mie tulen.”
”Jonnekin pimeän perämetsän perukoille?” ”Minne tahansa. Vaikka pimeän perämetsän perukoille.” Lotte silmäili häntä videokuvan välityksellä, toiselta puolen maapalloa. Kai hän lopulta vakuuttui Amyn rehellisyydestä, sillä milloin Amy muka olisi hänelle valehdellutkaan? ”Okei. No...”, Lotte epäröi, jo paljon pehmeämpänä. ”Täytyy katsoa… jos me nyt mitään siis edes järjestetään, eikä vain käydä maistraatissa. Mutta täytyy mennä, lupasin auttaa Sunnáa tämän illan tallilla, kun Michael on Jámpan kanssa porometsällä.” ”Mie jään odottamaan hääkutsua”, Amy iski silmää. Videopuhelun loputtua, hän huomasi saaneensa sähköpostia. Otsikko kuului: OLISITTEKO KIINNOSTUNEET YHTEISTYÖSTÄ, ja loppuviesti luki seuraavasti:
Hei Amy,
Olemme seuranneet kiinnostuneina kanavasi Amywife’s Housen kasvua ja trendaamista. Olisimmekin erittäin halukkaita tarjoamaan Sinulle sponsoridiiliä Tixie Blimzin kanssa. Kokeilisimme ensin kertaluontoista videomainostilaa ja suosittelua Tixie Blimzille, ja sen jälkeen, mikäli yhteistyömme toimii ja riippuen kyseisen sponsoroidun sisällön menestyksestä, mahdollisesti tarjota jatkuvaa satunnaista sopimusta.
Mikäli olette kiinnostuneet, lähettäisittekö ystävällisesti meille statistiikkatiedot kanavastasi:
- keskimääräiset katselukerrat - yleinen demografia, erityisesti naiskatselijoiden määrä - suosituin videosi sekä suosituin koruja esittelevä videosi ja näiden katselutilastot.
Vastaavasti lähetämme sinulle kolmesta viiteen Tixie Blimzin koruja videolla esiteltäviksi, jotka saat itse valita. Kyseiset korut ovat myös sinun lopullisesti pidettäviksi.
Odotamme innolla kuulevamme sinusta,
ystävällisin terveisin,
Hilary Cotton Tixie Blimz Amy sipaisi vaistomaisesti korvaansa. Häneltä roikkui juuri nytkin Tixie Blimzin kauniit timanttikorvakorut – ne olivat aidot, oikeaa hopeaa, jotka Billy oli ostanut hänelle lahjaksi. Ei mistään erityisesti syystä, ihan muuten vain. Amy rakasti koruja, erityisesti klassisia hillittyjä kauniita koruja, ja oli jonkin verran opiskellut itse nettikurssien ja yhden käsityöpajan kautta korusuunnittelua. Ellei olisi opiskellut psykologiksi, korusuunnittelija olisi ehdottomasti ollut toinen hänen haaveammateistaan. Se, että kyseinen jo valmiiksi tuttu ja arvostettu korumerkki lähestyi häntä sponsorisopimusta ehdottaen, tuntui uskomattomalta. Hän ei kuitenkaan vastannut heti. Hänen täytyisi keskustella asiasta Billyn kanssa.
* Baster oli viestitellyt hänelle aktiivisesti, pyytänyt häntä kanssaan baariin pariinkin otteeseen, mutta Amy oli kieltäytynyt vedoten siihen, ettei opiskeluviikollaan irrotellut laisinkaan, vaan tahtoi keskittyä. Hän saattoi lähteä jo torstaina sovittuaan professorien kanssa perjantain etäluennosta, ja ajoi taas Miamista takaisin Point Bluehen. Basterilta tuli suruhymiö tietoon, ettei hän olisi perjantaina enää kaupungissa. Anna ei ollut vastannut vielä mitään, kun Amy oli koettanut tavoitella häntä ajatuksenaan, että Anna voisi kanavoida Emmaa Basterillekin – olihan Baster ollut Emman poikaystävä, ja Amystä se voisi auttaa Basteria surutyössään. Ei Baster hänestä, Amystä, varmasti ollut sillä tavalla aidosti kiinnostunut. Hän kaipasi vain ystävää, ja ehkä sekoitti sen kaipauksen Emmaa kohtaan johonkin ihastuksen tapaiseen ensimmäiseen naispuoleiseen ikäiseensä henkilöön, joka oli häntä kohtaan ystävällinen ja ymmärtäväinen. Amy ymmärsi sen aivan täydellisesti, mutta ymmärsi myös, ettei halunnut Basterin kiintyvän itseensä liikaa ja väärällä tavalla. Ehkä, jos Baster saisi vielä kuulla Emmasta – niin kuin Amy oli saanut kuulla – se rauhoittaisi hänen mieltään, auttaisi häntä… päästämään irti. Ajatus irti päästämisestä riipaisi Amyä itseään. Kun hän astui ulos valkomustasta pienestä autostaan ja veti aurinkolasit otsalleen, Billy oli vastassa tupakalla autotallin vieressä. Hän rutisti tumpin kasaan, tipautti sen tuhka-astiaan ja harppoi sitten häntä vastaan, kaappasi Amyn syliinsä ja pyöritti tätä ilmassa ympäri. Amy nauroi pehmeästi. Kun hänen ballerinansa koskettivat taas hiekkaa, Billy painoi hänet itseään vasten toinen kätensä Amyn takapuolella ja toinen tämän hiuksissa ja laski hitaan, kiusoittelevan, lämpimän suudelman huulilta huulille. ”Hei...”, Amy sanoi hengästyneenä, kun Billyn mairea hymy vetäytyi hitaasti muutaman tuuman päähän hänestä. ”Hei.” Billy ei koskaan maistunut savulta, ei edes heti tupakoimisensa jälkeen. Se olikin ainoa syy, että hän antoi Billyn jatkaa: se ei ollut säännöllistä, ja Billy huolehti tarpeeksi hyvin hygieniastaan pitääkseen tuoksunsa niin vaatteissa kuin hengityksessä raikkaana. Billy otti hänen laukkunsa ja kantoi ne Amyn puolesta sisään taloon. Aurinko laski vaaleanpunaisena, oli ihana ilta, ja Billy tuntui olevan hyvällä tuulella. ”Syödään terassilla”, hän ilmoitti. Amy huokaisi rauhasta, kun oli taas kotona, veti aurinkolasit hiuksistaan ja riisuutui valkoisesta jakkutakistaan. ”Haluatko käydä suihkussa ensin?” ”Ei miun tarvitse, kävin opistolla ennen lähtöä.” Billy johdatti hänet lasiovista takaterassille. Meri kimalteli timanttisesti ja taivaanranta oli pehmeän punainen kuin romanttinen suudelma. Billy oli kattanut heille kahden istuttavan pöydän valkoisella liinalla, kynttilöineen ja ruusuineen kaikkineen. Hän veti Amylle tuolin, ja Amy istuutui koskettaen ihaillen tuuheaa maljakkoon aseteltua tummanpunaista ruusukimppua. Billyllä oli vihertävä puku, mutta sen alla oleva harmaa kauluspaita oli rennosti napitettu auki, jotta vaikutelma ei ollut liian virallinen – eivät he kuitenkaan ravintolassa olleet. Kultainen rannekello ja vihkisormus välkähtivät hetkellisesti auringonlaskun hehkussa erittäin kirkkaina. Billy kaatoi heille samppanjaa ja kohotti sitten jalallista lasia. ”Kauniille vaimolleni. Amylle.” Amy hymyili takaisin ja kohotti omaa lasiaan. ”Myön kauniille elämälle...” Billy kallisti päätään maireana, ja sitten he maistoivat juomiaan. Se oli kirpeää. Amy laski lasin hitaasti takaisin pöydälle. Hän olisi niin halunnut intoilla Billylle, mutta oli luvannut Lottelle säilyttää salaisuuden. Sen sijaan hän kertoi Tixie Blimzin yhteydenotosta, kun Billy nosti lämpökannen ruokien päältä ja paljasti illalliseksi ankkaa ja paistettuja kasviksia. ”Kunhan olet tarkkana, että ne ei yritä skämmätä”, hän huomautti. ”Se on siis ihan oikea kunnon firma?” ”On”, Amy vakuutti. ”Mie olen ostanut koruja heiltä. Nämä”, hän sipaisi pitkiä hiuksiaan tieltä sen verran, että korvakoru näkyi paremmin, ”mitä sain sinulta, ovat heidän.” ”Selvä sitten. Haluan kuitenkin nähdä sen viestin vielä itsekin, varmuuden vuoksi. Paljonko ne tarjosi palkkaa?” ”Siitä myö ei vielä keskusteltu, en vielä vastannut heille mitään. Hyö pyysivät ensin statistiikkatietoja, joten kai katsovat hinnan sen mukaan.” ”Katsokin, että maksavat, eivätkä vain tarjoa jotain koruja muka maksuksi, jotka muutenkin kuuluu proppeina siihen koko mainokseen. Sellaisiakin kusetuksia yritetään joskus vedättää läpi.” Amy nyökkäsi. Hän laittoi haarukallisen ankkaa suuhunsa: se oli hyvin makeaa, sitkeää hampaissa, mutta juuri sopivalla tavalla. ”Huomenna mennään sitten koeratsastamaan se yksi Dexterin hevonen. Kai olet vielä tulossa kuvaamaan sen?” ”Kyllä mie”, Amy lupasi. Billy pyöritteli samppanjaa lasissa. ”Pitäisikö meidän yrittää lasta?” Haarukallinen oli ollut matkalla Amyn suuhun, mutta pysähtyi siihen; hän siirsi katseensa ruoasta Billyyn. Tämä katsoi takaisin vakavana, tummat kulmat hienoisesti painuneina, lasi yhä ylevästi sormissaan. Vihkisormus kimmelsi. Hitaasti, Amy laski haarukan takaisin lautaselle. ”Myö… eikö myö ajateltu, että miun täytyy ensin valmistua –?”
”Etkö puhunut, että voit saada tutkinnon suoritettua jo tänä kesänä, jos nopeutat gradua?” Kyllä, se oli mahdollisuus… ”Mutta eikö miun pitänyt myös työllistyä, saada ura alkuun ennen lapsia?” ”Olet varmasti pätevä ja saat töitä joka tapauksessa, se nyt tuskin on ongelma. Äitiysloman aikana voit sitä paitsi opiskella lisää ja hakea lisäkursseilla erikoisosaamista, lisäpätevyyttä, niin siirtymä työelämään sujuu sitäkin todennäköisemmin.” ”Mie...” ”Haluan tehdä sen. Nyt. Haluan, että aloitamme oikean perhe-elämän. Miksi enää odottaa ja siirtää sitä hamaan tulevaisuuteen? Naisen paras hedelmällisyyden aika on vielä, sitä ei oikeastaan kannata ilman hyvää syytä laittaa sen pidemmälle… varsinkaan, kun me aiotaan saada monta lasta.” Amyn poskille nousi hienoinen punerrus ja hän laski katseensa. Billy oli puhunut lähes laiskasti, mutta sanoissa oli mukana intensiivistä tunnetta ja… halua. Jotain oli tapahtunut, kun Billy oli näin muuttanut mieltään. Ja ei, ei Amyllä ajatusta vastaan varsinaisesti mitään ollut… jos jotain, elämän heiveröisyys ja katoavaisuus oli tullut hyvinkin lähelle osoittamaan, että kaiken, mitä elämässä halusi, kannatti ottaa kun vielä ehti. Kyllä hän olisi valmis äidiksi. Oli varmaan ollut aina. Se oli yksi niistä asioista, jotka tunsi intuitiivisesti: hän oli pienestä tytöstä asti tiennyt, että haluaisi jonain päivänä äidiksi. Miksei se päivä voisi olla tänään? ”Jos… jos sie tahdot”, Amy sanoi hiljaa. Hän painoi syvän katseen suoraan Billyn ruskeisiin silmiin. Tämä tuijotti takaisin. Laineet liplattelivat rauhallisesti, mutta Amyn sisällä oli kuohahtanut, vatsanseudulle leimahtanut polte… ”Syödään sitten”, Billy sanoi pakahduttavalla matalalla äänellä, ”ja ryhdytään hommiin.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 9, 2023 13:57:33 GMT
Billimas XLII
”Mitä helvettiä?!” Isältä tuli viesti myöhään illalla.
Anna on pidätetty Miamissa. Koetan hoitaa asian… ”Mikä nyt?” Amy kysyi. Billy puri takahampaansa yhteen. ”Ei mitään.” Alle viikko ja sisko oli jo ongelmissa… Maanantaina selvitysten ja lunnaiden jälkeen, hän retuutti sisartaan ulos laitoksesta ja sisälle autoonsa. Anna torjui hänen otteensa viileästi. ”Kauan se kestikin!” Billy raivosi. ”Jopa viikon pärjäsit, ennen kuin isoveljen täytyi taas tulla avuksi! Enkö sanonut, että olet ihmisiksi, mikä siinä on niin pirun vaikeaa? Käskin etsiä töitä, en hankkiutua putkaan!” Hän mulkoili Annaa taustapeilistä, mutta tämä katseli ilmeettömänä ulos eikä vastannut. ”Isä hoiti sinut ulos. Saisit luvan mennä Vancouveriin. Minne?” Billy ärähti ja käänsi auton takaisin tielle. Anna mumisi jotain takapenkillä. ”Niin mitä?”
”Downcress”, Anna toisti monotonisesti, ”neljäkymmentä.” Billy loi häneen vielä kerran vihaisen mulkauksen, lätki osoitteen navigaattoriin ja lähti ajamaan. Kaupungin sillä puolella maisema synkkeni. Likaisia, ahtaita roskien täyttämiä kujia, rottia, ryysyläisten ja narkkareiden näköisiä hahmoja rykelmissä rakennusten nurkilla ja repsottavien peltikatosten alla. Elämässään epäonnistuneita luusereita. Billy jätti BMW:nsä tyhjäkäynnille Downcress kolmenkymmenenyhdeksän ja neljänkymmenenyhden välimaastoon. Ne olivat kaksi korkeaa tiilirakennusta, joiden väliin jäi pitkä pimeä kuja. Rautakaiteet portaiden ympärillä olivat vääntyneitä ja ruosteisia. Hän silmäili paikkaa epäluuloisesti. ”Oletko nyt ihan varma osoitteesta?” Takapenkillä Anna kohautti välinpitämättömästi olkaansa. Billy tarkisti navigaattorin, sitten katsoi taas likaiseen usvaan katoavia uhkaavia rakennuksia ja vaarallisen näköistä katua. ”Tämä on joku nistien lähiö. Et kai oikeasti asu täällä?”
Anna ei vastannut. Billy tuijotti häntä peilin kautta, kun joku yhtäkkiä naputti puoleistaan ikkunaa ulkopuolella. Hän käänsi katseensa lurppasilmäiseen, harvahampaiseen mieheen, jonka takkihupun kätköistä valui koskaan pesemättömiä vaaleita hiusraatoja. ”Juu ei”, Billy totesi päättäväisesti, painoi kaasua ja pyöräytti rattia.
Rajansa kaikella. Niin hankala, kuin Anna olikin, Billy ei voisi jättää häntä tällaiseen paikkaan. Anna näytti lievästi yllättyneeltä. ”Tänne et kyllä jää”, Billy tokaisi. ”En tiedä, missä roskalaatikossa olet tähän mennessä asunut, mutta nyt saat luvan laittaa elämäsi järjestykseen. Hommaan sinulle väliaikaisen asunnon Point Bluesta siihen asti.” Anna ei vastustellut. Jonkin ajan kuluttua Billy huomasi, että hän oli kiertynyt takapenkillä kerälle ja sulkenut silmänsä. Hänellä oli yllään sama punainen tahriintunut takki kuin aiemmin, samat vaatteet takin alla ja samat puhkipoljetut lenkkitossut. Hän tarvitsisi uusia vaatteita...
Billy yhdisti handsfreen ja auto soitti hänen puolestaan valittuun numeroon. ”Niin?” isän ääni vastasi tietoja selvästi jo odottaen. ”Hain hänet.”
”Hyvä.”
Jostain syystä Billyä suututti kuulla isän laimea ääni; oli epäselvää, miksi. ”Tiedätkö, missä hän asuu?” hän kiristeli hampaitaan. ”En”, isän ääni epäröi. ”Miamissa jossakin, luullakseni –” ”Hän asuu helvetin ghettossa! Vien hänet nyt pois sieltä. Henkihän sellaisessa paikassa lähtee.” Isän päässä oli hiljaista. Billy puristi rattia. Hänen siskonsa… ”En saanut vastausta, että miksi hän sinne joutui. Putkaan.” ”Hän pahoinpiteli miehen”, isä puhui ontosti. ”Miehen? Sille oli varmaan syynsä.”
”Se on silti rikos...” Billy vilkaisi taas peiliin. Anna nukkui yhä näennäisesti takapenkillä. Mihin liemeen hän oli oikein itsensä laittanut? ”Joka tapauksessa, sijoitan hänet väliaikaisesti jonnekin muualle. Point Bluehen, toistaiseksi.” Hän melkein odotti, että isä ehdottaisi ottavansa Annan Vancouveriin, mutta ei. ”Hyvä. Mutta nyt minun täytyy…” Niinpä tietysti.
”Selvä.” Billy narskautti leukaansa. Puhelu päättyi tönkösti, ja auton näyttö palasi oletusasetukseen. Anna makasi yhä käppyrällä, mutta silmänsä olivat taas auki, joten Billy puhui hänelle. ”Pahoinpitelitkö jonkun?” Anna tuijotti tyhjään eteensä vastaamatta. ”Haluan kuvitella, että se oli itsepuolustukseksi. Kunhan et varastele. En tosiaankaan hyväksy varastelua, onko selvä? Enkä tee tätä sitten pelkästään sinun takiasi, vaan myös itseni takia… ja Amyn takia. Että, jos aiheutat meille yhtään tämän enempää harmeja, saat luvan painella takaisin, enkä ole enää toista kertaa sinua pelastamassa. Onko selvä?”
Anna sulki mielenosoituksellisesti taas silmänsä. Billyllä kävi mielessä, että hänet olisi varmaan syytä laittaa terveystarkastukseen. Tuollaisilla kujilla eläminen… ties mitä oli saanut elimistöönsä. Mutta, kun he pysähtyivät lähisairaalan parkkipaikalla, Annan silmät suurenivat ja äkkiä hän tarttui kissamaisesti sormet harallaan kiinni auton penkkiin. ”Ala tulla”, Billy tokaisi hänelle. ”Minä maksan, tiedän, ettei sinulla ole dollariakaan…” ”En tule.” ”Totta hitossa tulet, haluan, että saat syväpuhdistuksen kaikesta paskasta, ettet tartuta minua tai Amyä. Älä teeskentele, ettet olisi vetänyt ties mitä kamaa.” ”Verikokeet tehtiin jo asemalla.” ”Silti”, Billy sanoi ja heilautti peukaloaan käskevästi sairaalan sisäänkäyntiä kohti. ”Ala tulla nyt.” Hyvin vastentahtoisesti, kuin olisi joutunut kävelemään omaan hirteensä, Anna tuli ulos ja seurasi sitten hartiat lysyssä Billyä sisään. Sillä aikaa, kun Anna oli vastaanotolla, Billy vastasi Dexterin puheluun. ”Olin siinä uskossa, että tänään oli tarkoitus pitää valmennuksesi kello kuusitoista.” ”Ei nyt voi mitään, laitoinhan viestin jo aamulla, etten ehdi siihen.”
”Center”, Dexterin sointi helisi varoittavasti, ”nämä valmennukset on kirjattu sopimukseesi. Sinun on tänä vuonna –”
”Tiedän!” Billy ärähti. Luuliko Cook tosissaan, ettei hän tiennyt? Esteuransa oli hänelle kaikki kaikessa! ”Minulla on perheasioita hoidettavana!” ”Hoida perheasiasi työaikasi ulkopuolella, tai kohta sinulla ei muuta olekaan.” Dexter löi luurin korvaan. Billy loi vihaisen mulkaisun puhelimeensa. Jos hänen uransa olisi vaakalaudalla… Pitkän ajan kuluttua Anna kiiti ulos sairaalan ovista ja vauhdikkaasti sisään Billyn autoon, missä Billy oli sillä välin hoitanut etänä asioitaan. Hän laittoi kännykän pois ja kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta Anna jähmettyi takapenkille poissaolevasti harhaileva katseensa muualla, kuin Billyssä. ”Toivottavasti et kanna mitään ruttoa”, Billy varoitti ja auton moottori hurahti päälle. Hänen oli onnistunut lennosta puhua Annalle vapaa asunto Sunny Horsen tiloista. Sunny Horse omisti vierastalon, johon majoittuivat toisinaan esimerkiksi vierailevat valmentajat, ja henkilökunnalla oli mahdollisuus suhteillaan sijoittaa sinne väliaikaisesti omia tuttujaan tai asua siellä itse. Niin oli ollut Emmankin kanssa. Yleensä syyn täytyi liittyä jotenkin Sunny Horseen, mutta Billy oli vedonnut Bleakille hätätapaukseen, ja lopulta tämä oli suostunut – varoittaen tosin painavin sanoin, että mikäli Billyn suhteista taas koituisi tallin maineelle harmia, Billy lentäisi samantien ulos yhtä kenkää sisarensa kanssa. ”Emma oli Amyn, eikä minun takiani täällä!” hän ärjäisi, mutta koetti sitten hillitä itsensä. Hän laittoi paljon vaaraan Annan takia… miksi? Mutta eihän hän olisi voinut jättää tätä sinnekään… Voisiko Laura ottaa hänet luokseen? ”Nyt sitten kuuntelet”, hän sanoi saateltuaan Annan Sunny Horsen vierastalolle ja avattuaan tälle oikean huoneiston oven. Anna oli koettanut mennä sisään, mutta Billy oli läimäyttänyt kätensä tientukkeeksi. Hän heristi etusormeaan. ”Ja kuunteletkin tarkkaan: järjestin tämän sinulle, koska olemme sukua ja, koska Amy ei antaisi anteeksi, jos olisin jättänyt sinut heitteille. Jos teet yhdenkin virheliikkeen täällä ollessasi ja vaarannat urani… voit olla varma, että tulet katumaan sitä karvaasti. Ymmärrätkö?” Anna käänsi hitaasti välinpitämättömät kasvonsa häneen, silmät vetelästi vain puoliauki. He olivat vain muutaman tuuman päässä toisistaan. Billy tuijotti häntä tiukasti silmiin. ”Ymmärrätkö?!” ”Joo”, Anna sanoi. ”Älä holhoa.”
”Isä hoitaa sinut ulos putkasta ja minä maksan takuut ja kuskaan ympäriinsä, hoidan sinulle terveystarkastuksen ja asunnon –!” ”Ok sitten.” ”Kiittämätön...”, Billy mutisi henkäyksensä alta. Hän otti lompakkonsa, veti esiin setelinipun, mutta vielä ennen kuin läjäytti sen Annan käteen, sanoi: ”Anna puhelimesi.”
Anna nosti toista kulmakarvaansa. ”Anna kännykkäsi”, Billy toisti. ”En halua, että lähdet heti huitelemaan ties minne tai soittelet epämääräisille tyypeille, jotka kuitenkin tulevat ryöstämään meidät.” ”Se hajosi.” ”Älä viitsi, anna se nyt tänne vain!” Anna kaivoi takkinsa sisuksia ja löi pirstaleisen puhelimen Billyn kouraan. Billy käänteli sitä. Kännykkä näytti tosiaan olevan entinen. Hän ojensi setelit. ”Otan tämän, sinä saat ne. Ne on ruokaan. Maksan majoituksesi täällä, mutta en muuta. Jos tarvitset jotain, tulet käymään meillä. Osaat varmaan Pearl Houseen?” Anna nyökkäsi, lehteillen rahoja. ”Tämä ei ole pysyvää. Alat heti ensinnäkin etsiä töitä ja toisekseen omaa asuntoa. Jos löydät sopivan kohtuuhinnalla, voin lainata sen verran, että pääset siihen kiinni, mutta vain, jos olet ensin saanut töitä, jotta tiedän sinun voivan maksaa kaiken takaisin. Onko selvä?” Anna puuskaisi nenänsä kautta, sitten kohotti päänsä ja tyynesti Billyä silmiin katsoen sanoi: ”Selvä.” Billy silmäsi hänen hirveitä vaatteitaan ylösalas. ”Sinulle täytyy ostaa uusia… mutta katsotaan se eri päivänä, olen jo täysin sekaisin aikataulussa tänään ja joutunut säätämään omia menojani –”
”Saanko poistua täältä?” Anna keskeytti. ”Käydä ulkona? Vai olenko täällä kuten vankilassa?” ”Hoidat itse ruokasi ja työnhakusi, joten kyllä, mutta et dokaa. Et käy juhlimassa yhtään missään. Pysyt täällä kaiken muun ajan. Minä vien avaimet. Minun pitää pystyä vahtimaan sinua. Jos tulen käymään, etkä ole hyvästä syystä todistettavasti paikalla, joudut seuraamuksiin ja potkin sinut pihalle. Ymmärrätkö?” ”Kyllä, herra.” Billy mulkaisi, mutta Annan ilme pysyi neutraalina. Lopulta Billy astui pois tieltä, ja Anna pääsi hänen ohitseen. ”Muistakin!” Billy lisäsi vielä saaden déjà vun, ja ovi läpsähti kiinni.
* Ja nyt, vielä samalla viikolla, sama alkoi alusta. Billy ei voinut uskoa sitä, ajaessaan Miamiin kohti naisvankilaa; ei voinut uskoa, että tähän hänen elämänsä oli nyt sitten tullut – rikollisten kuskiksi, jeesukseksi, joka pelasti avuttomia itsenäiseen asialliseen elämään kykenemättömiä naisia tuon tuostakin. Tämä, jos mikä vahvisti sen, etteivät naiset olleet tarpeeksi kypsiä tai älykkäitä selviytymään elämästä omin avuin. Tässä oli esimerkki, mikseivät naiset pärjänneet kuten miehet, miksi he eivät olleet missään johtopaikoilla samassa mittakaavassa suhteessa miehiin: he olivat heikkomielisiä, helposti harhaan johdateltavissa ja päämäärättömiä. Ilman vahvaa miestä suunnannäyttäjänä ja tukena, naisista ei ollut mihinkään muuhun kuin lastentekoon ja kodinlaittajaksi, sillä kumpikaan niistä ei vaatinut liikoja. Korkeat sähkölanka-aitojen reunustamat rautaportit vetäytyivät automaattisesti sivuun ja huppupäinen hahmo käveli ulos yksittäisen pienen kassin kanssa. Hän silmäsi hetken ympärilleen, näki sitten Billyn auton ja lähti sitä kohti. Billy piteli toista ikkunanpieleen kyynärtaipeesta nojaavaa kättä happamana huulillaan ja toisen käden sormilla naputteli rattia. Hahmo lähestyi, kunnes oli tarpeeksi lähellä kumartuakseen tarkistamaan hänet tummahuuruisen ikkunan läpi, hymähti vinosti ja aukaisi oven. ”Tosiaan tulit.”
Billy murahti kuivasti. Chelsea istuutui, työnsi kassinsa takapenkille, veti hupun alas ja vapautti tuuhean, kampaamattoman, punertavan kiharapehkonsa sen sisältä. Hän venytteli nautinnollisesti. ”Ah. Laita jotain hyvää musaa, rokkia. Tuolla soi aina samat biisit, en enää ikinä kuuntele hiphoppia, se on ikuisesti pilalla.” Billy tökkäsi radiota ja Chelsea jäi toviksi vääntelemään sitä, kunnes oli tyytyväinen. ”Olet jo toinen rikollinen, jonka jouduin hakemaan putkasta tällä viikolla...” ”No sepä sattui”, Chelsea irvasi. ”Minä vain olen odottanut aika pitkään, että luulin olevani jonossa ensimmäisenä!” ”Minne haluat, että ajan?” ”Miten olisi teille?” Chelsea kääntyi katsomaan puoleisestaan ikkunasta taakse jäävää vankilaa, nosti molemmat keskisormensa pystyyn ja painoi ne lasia vasten. Kun hän kääntyi takaisin oikeinpäin, hän kysyi: ”Onko purkkaa? Luoja maistuu paskalta suussa. Tai tupakkaa. Anna sätkä.” ”En. En halua, että autossa poltetaan. Hansikaslokerosa on purkkaa.”
Chelsea läväytti luukun auki, kaiveli ja veti purukumipussin esiin. ”Niin”, Billy toisti, ”minne? Ja laita vyö kiinni.” ”Teille”, Chelsea toisti maiskutellen ja sulki lokeron. ”Luuletko, että mulla enää on kämppää missään? Se lähti alta aika äkkiä, kuule, kun jäin kiinni.” Billy kirosi. ”Ei helvetti… mikä teitä akkoja vaivaa?” ”’Akkoja’?” Chelsea nauraa räkätti. ”No, hyvä on, saat luvan jakaa saman huoneiston Annan kanssa... Saatte pitää toisianne silmällä, niin ehkä pysytte paremmin aisoissa...” ”Anna? Eikö pyhän mariasi nimi ollut Amy? Joko se potkaisi sut pihalle?” ”Anna on siskoni”, Billy kiristeli hampaitaan. ”Parempi, jos et kysele liiaksi.” ”Miten vaan, kunhan siellä saa kuuman kylvyn ja kahvia.” Chelsea nojasi päätään taa ja sulki silmänsä. Billyn ote ratista kiristyi, kun hän piteli siitä molemmin käsin, käsivarret suorina. Mielessään hän manaili typeriä hupakoita, jotka todellakin tarvitsivat miehen elämäänsä pysyäkseen kurissa. Tämä oli Annan tapaus taas uudestaan. Tämä oli Emman tapaus taas uudestaan… Chelsea halusi tietysti ensin käydä siellä, tuolla ja täällä, ja Billyn aikaa tuhlaantui paljon enemmän kuin oli tähän reissuun laskenut. ”Äkkiä nyt, olen menossa koeratsastamaan tänään uutta hevosta ja täytyy hakea vielä Amykin –” ”Daah”, Chelsea muljautti silmiään, mutta oli pursuavine shoppailukasseineen selvästi tyytyväinen kuten kylliksi syödäkseen saanut tiikeri. ”Et kai nyt oleta, että voin aloittaa elämäni puhtaalta pöydältä orjattarenasi tämän näköisenä?”
”Niin, mutta juuri nyt manikyyri –?!” ”Sitä paitsi, ostin sinullekin jotain”, hän lisäsi ja kaivoi kassiaan jälleen sellielämän jälkeen tyylikkäiksi hiotuilla syvänvioleteilla kynsillään. Hänellä kuitenkin selvästi oli rahaa, joten Billy ei ollut aivan varma, miksi edes auttoi tätä. Ehkä, koska piti Chelseasta. Ja olihan tämä luvannut hänelle kaikenlaista vastapalvelukseksi, ja Billy kieltämättä piti tunteesta, että ihmiset olivat hänelle kiitollisuudenvelassa… se antoi miellyttävän vallantunteen. Chelsea ojensi hänelle sikarirasian. Billy kohotti kulmiaan. ”Voit tehdä Bleakiin vaikutuksen niillä tai jotakin”, hän heilautti kättään. ”Ei, ihan totta. Ne on paljon parempia kuin ne kamalat poltetun metsän makuiset, mitä Monfrey vetelee.” ”No… kiitos”, Billy urahti ja laittoi sikarit takapenkille. ”Mutta jos sinulla on näin paljon rahaa, miksi tarvitsit minua mihinkään?” ”Kai nyt tiedät, että vankilasta pääsijä tarvitsee tukihenkilön sopeutuakseen takaisin yhteiskuntaan?” ”Ja ainoa vaihtoehto olen minä? Istuit siellä vajaa kolme kuukautta, se nyt tuskin on vielä mullistanut sopeutumistasi yhtään mihinkään, jos ylipäänsä ikinä olit sopeutunut muutenkaan, kerta sinne jouduit. Mitä muuten sait tuomioksi?” ”Ehdonalaista”, Chelsea alkoi valella ripsiväriä taustapeilin avulla, ”kuusi kuukautta.” Chelsea oli vakuuttanut pystyvänsä maksamaan Billylle korvauksensa hyvin pian takaisin. Miten, se olisi mysteeri, joskin jos hänellä tosiaan oli rahaa tuhlattavaksi... ”Kai olet kuivilla ja aiot myös pysyä?” Billy tokaisi. Hän ei haluaisi riskeerata Annan kanssa: jos Chelsea olisi yhtä kuriton edelleen, hän voisi olla Annalle pahasta ennemmin kuin hyvästä. Chelsea ei alentunut vastaamaan, vaan loi häneen ylimielisen katseen peilin kautta. Sitten hän siirtyi levittämään huulilleen punaa: erittäin voimakkaan punaista, suorastaan silmiinpistävää. ”Ja miten meinasit olla orjattareni, jos teet jotain yhdyskuntapalvelua, eikö se kuulu ehdonalaiseen? Sinun piti tulla hevosteni hoitajaksi, nuolla saappaani ja mitä muuta siihen sopimukseen sitten kuuluikin…?” Chelsea ei taaskaan vastannut, mutta viekas hymy levisi hänen kasvoilleen, kun hän napsautti huulipunan korkin kiinni. Viimein Sunny Horsen vierastalon parkkipaikalla, Billy pysäytti autonsa ja oli aikeissa puhua – pohjustaa sisarestaan – kun Chelsea yhtäkkiä laski kätensä hänen reidelleen, sitten kääntyi jo puoliksi hänen päälleen: massiiviset rinnat olivat miltei Billyn naamalla ja hänen näkökenttänsä peittyi hetkeksi pelkkään säkkärään punertavaan hiukseen. ”Mitä helvettiä…!” Hän tuuppasi tätä kauemmas irti itsestään, Chelsean höngittyä hänen korvassaan. ”Pois päältäni!” ”Mitä?” Chelseakin oli äreä. ”Niin: mitä?!” Billy toisti syvästi pahastuneena. ”Mitä hittoa se oli?!” ”Miten niin? Aloitin takaisinmaksuni. Ethän edes puhunut muusta, jauhoit koko matkan sitä, miten olisin sinulle sitten velkaa ja joutuisin maksamaan kaiken vaivannäkösi takaisin –” ”Niin, rahalla”, Billy ärjäisi, ”ja työnteolla, en – Millaisena sinä oikein minua pidät?” ”Oh, älä viitsi. Miksi muutenkaan kävit katsomassa minua vankilassa ja autoit minut ulos, kuin saadaksesi maistaa tätä?” Hän teki seksikkään eleen vartaloonsa viitaten. Billy nipisti suunsa kiinni. Chelsea oli upeavartaloinen, kaunis, varmasti monen miehen mielestä kuumimmasta päästä. Mutta Billy ei ollut sillä tavalla kiinnostunut. Pelkkä ajatuskin oli vastenmielinen. Likainen. ”Minulla on vaimo.” ”Mitä sitten, niin niillä usein on”, Chelsea härnäsi ja leikitteli sitten Billyn sileäksi ajetulla leukalinjalla, valutti kynttään hitaasti ja viekoitellen sitä pitkin. ”Luuletko, etten ole ennenkin ukkomiehiä kaatanut?” Billy tarttui käteen ja työnsi sen pois. ”En epäile hetkeäkään...”, hän murisi, ”mutta minua ei kiinnosta, onko selvä? Painu nyt ulos, olen jo myöhässä –” Chelsea nyrpisti nenäänsä ja tuhahti. Billy lähti hänen mukaansa viedäkseen hänet sisälle ja selittääkseen tilanteen samalla Annalle. Tällä ei olisi valittamista: hän asui Billyn armosta huoneistossa ja, jos tilanne sitä vaatisi, joutuisi mukisematta Billyn käskystä jakamaan tilansa jonkun toisen kanssa. Billyn puhelin soi heidän lähestyessään huoneistoa. ”Billy Center”, Dexterin ääni tihkui pelkkää uhkaa, ”jos et saa itseäsi hallille puolessa tunnissa, valmennussopimus oli tässä! Meillä oli sovittuna koeratsastuksesi ja odotan –” Mutta Dexterin sanat etääntyivät. Billy oli saanut oven auki avaimillaan ja puhelinta pidellyt käsi valahti alas. Anna makasi liikkumattomana keskellä huoneiston lattiaa...
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 21, 2023 14:35:40 GMT
Billimas XLIII 27.01.2023
”Miten sie et kertonut, että olit hakenut Annan ja hää oli täällä, Sunny Horsessa?” Amyn äänessä oli syvää pettymystä. Aiemmat kyyneleet olivat kuivuneet jääputouksina poskiin kiinni. Hän oli yhä kasvoilta veretön. Tyypillinen Amyn seesteinen rauhallisuus oli tällä hetkellä pelkkää pakotettua, kivuliasta järkytystä. He odottivat pääsyä lääkärin luo kuullakseen, mistä oli kyse ja mikä Annan tilanne oli. Billy oli löytänyt hänet vierastalon lattialta tajuttomana, elottomana, hengittämättä. Vaikka oli kuinka ravistellut tätä hartioista, huutanut ja toistanut sisarensa nimeä, tämä oli vain ollut kuin veltto, kuollut... Sitten joku oli sysinyt hänet sivuun. Hän oli tuijottanut tuuheaan tukkaan edessään – sillä kertaa takaraivoon – kun Chelsea oli aloittanut Annan elvyttämisen. ”Soita nyt vittu ambulanssi!” hän oli sähähtänyt Billylle, joka vasta silloin tajusi toimia edes jotenkuten järkevästi… Amy nojasi Billyn käsivarteen ja oli pitänyt siitä jo niin pitkään tiukkaa pihtiotetta, että Billyn sormet olivat hiljalleen kylmenneet. ”Onneksi Chelsea oli siellä...”, Amy kuiskasi. Niin. Suoraan naistenvankilasta sankarittareksi. Chelsea oli jo aloittanut velkojensa maksun – hyvin pian, kuten oli luvannutkin, ja vielä hinnoista kalleimmalla: pelastamalla todennäköisesti Annan hengen. Eikä Billy voinut kohmettuneilla aivoillaankaan olla tajuamatta, mitä se merkitsi. Chelsea ei ollut enää velkaa hänelle… nyt hän oli velkaa Chelsealle. Kuinka niin kalliin hinnan voisi koskaan maksaa takaisin? Lääkäri otti heidät vihdoin vastaan. Hän oli iäkkäämpi mies, jolla oli todella väsyneet kasvot. ”Istuutukaa”, hän sanoi hautausurakoitsijan masentuneella äänellä. ”Te olette siis…?” ”Billy Center, Annan isoveli”, Billy vastasi kireästi, ”ja vaimoni.” Amy nyökkäsi huolissaan. ”Voitteko kertoa… mitä…?” ”Minulla on ikäviä uutisia”, lääkäri sanoi. Billyn vatsaa kouraisi sellainen jää, ettei ollut koskaan; hän oli vähällä ähkäistä ääneen, mutta puri viime hetkellä kieleensä. Amy oli jäykistynyt hänen vierellään ja puristi yhä lujemmin Billyn kättä. ”Anna Centerin elimistöstä löytyi yliannostus unilääkkeitä”, lääkäri sanoi, ”en voi tehdä virallista spekulaatiota, mutta annostus oli sen suuntainen, että on täysin oletettavaa sen olleen tahallista. Mikäli tapaukseen ei liity rikostutkintaa, kyse mitä todennäköisimmin oli... itsemurhayrityksestä.” ”Itsemurhayrityksestä?” Billy toisti kuin kaiku. ”Yrityksestä?” Hän ei enää ymmärtänyt englantia. Sanat olivat outoja, kumisivat tyhjää ilman merkitystä. Ei se voinut niin olla...
”Niin.” ”Hää on siis vielä –?” Amy oli nostanut sormet huulilleen. ”Hän on ollut vatsahuuhtelussa ja on tällä hetkellä yhä keinotekoisesti tajuttomana. Sydänmonitorit tarkkailevat hänen tilaansa, sillä on mahdollista, että hän saa jälkikomplikaatioita erityisesti uuden sydänpysähdyksen muodossa –” Amy tirskahti hiljaiseen itkuun ja painoi kasvonsa Billyn rintaan. Billy tuijotti lääkäriä tiukkaotsaisesti. Anna yritti itsemurhaa? Miksi? Mitä? Mitä? Mitä hän oli tehnyt? ”On vielä muutakin”, lääkäri jatkoi ja tuijotti heitä silmiä ollenkaan räpyttämättä, mikä oli ahdistavaa, ”mutta valitettavasti en voi keskustella siitä kanssanne ilman asianosaisen lupaa, kyse on henkilökohtaisesta ja luottamuksellisesta terveydellisestä seikasta… joka tapauksessa, soitamme teille, jos hänen tilansa muuttuu.” ”Terveydellisestä seikasta?” Billy narahti. ”Mitä, mistä –?” Mutta lääkäri puisteleksi verkkaan päätään. ”En valitettavasti voi vielä keskustella siitä. Nyt, jos tahdotte päästä näkemään hänet, hoitaja voi viedä teidät, mutta hän on edelleen tajuton –” Anna näytti nukkuessaan paljon lempeämmältä ja harmittomammalta kuin hereillä ollessaan, jolloin tihkui sitä kylmää välinpitämättömyyttä, poissaolevuutta, jota Billy ei voinut millään sietää. Billy katseli sisarensa lumivalkeita kasvoja tämän maatessa sairaalavuoteessa hengityskoneessa ja tippa käsivarressaan. Monitorit piipittivät tasaisesti sängyn vierellä. Amy kosketti arasti Annan kättä. Ja sitten se iski häneen, syy, mikä Annan torjuvassa, kylmässä ja tunteettomassa olemuksessa aina jäyti häntä ja suututti… sillä tämä kuva, tämä näkymä hänestä sairaalavuoteessa… Billy oli nähnyt sen ennenkin. Äiti. Äidin poissaolevuuskohtaukset heidän lapsuudessaan… ikkunasta ulos tuijottelut tuntikausia vastaamatta tai reagoimatta mihinkään, vaikka Billy oli satuttanut kätensä ja siitä vuoti verta kermanvaalealle matolle, äiti ei silti kääntynyt katsomaan… Oli hänellä ollut maniansakin, mutta juuri ne tunteettomat kaudet, jolloin hän oli ollut henkisesti tavoittamattomissa… ne olivat ne kaikista pahimmat muistot. Silmitön raivo sihisi ja kupli Billyn sisällä. Hän kääntyi vihaisena pois ja jätti Amyn vuoteen ääreen. Mitä hittoa oli tekeillä! Mihin Anna oli sekaantunut, miksi hän oli laittanut elämänsä niin sekaisin, että koki ainoan tien ulos olevan tämä? Kun Billy varta vasten oli auttanut hänet pois Miamin kaduilta, tarjonnut asunnon ja antanut rahaa… eikö Billy ollut isoveljen velvollisuuksineen luvannut auttaa häntä saamaan elämänsä järjestykseen, joten miksi tämä? Miten Anna saattoi tehdä tämän heille taas – ja tehdä tämän Amylle, joka juuri oli menettänyt oman ystävänsä traagisesti? Äärimmäinen viha raivosi vapaana Billyn rinnassa ja yhden mielipuolisen hetken ajan hänen teki mieli repiä kaikki piuhat irti Annasta, pakottaa hänet väkivalloin hereille ja vaatia selitystä. Puhu minulle! Koska Anna ei koskaan puhunut, ei koskaan kertonut kenellekään mitään siitä, mitä hänen päänsä sisällä oikein liikkui… Tämä teko oli kuitenkin anteeksiantamaton. Anteeksiantamaton! Billy kääntyi takaisin. Amy oli sivelemässä Annan kättä pehmein, hitain liikkein. Piip… Piip… Piip…, laite sanoi samaan hitaaseen sykkeeseen. ”Lähdetään”, Billy tokaisi. Amy vain jatkoi Annan hivelyä, sitten huokaisi syvään. Billy ojensi tuimasti kättään ja Amy tarttui siihen, ja he kävelivät ulos sairaalahuoneesta Amyn vielä vilkaistua surullisesti Annan tajuttomaan kehoon olkansa yli. Sairaalan ulkopuolella Billy soitti isälleen. ”Anna yritti tappaa itsensä!” hän raivosi niin, että muut kadullakulkijat pyöristelivät kauhuissaan silmiään. ”Niin, no mitä sille voi tehdä, niin! Jos edes olisit ottanut hänet sinne, mutta et edes ehdottanut – ei, vaan sinä et sanonut siitä mitään… Etkä HELVETISSÄ kerro! Et puhu tästä kenellekään, tajuatko?! Ei! Sinä et ikinä ota vastuuta mistään!” Ja hän löi luurin kuvaa. ”Helvetin helvetin helvetti!” Amy silitteli nyt hänenkin kättään, tuuduttavan rauhoittavasti. Billy puristi sormensa kännykän ympärille ja pidättäytyi viskaamasta sitä tien poikki, vaikka kovasti niin huvitti. Miksi Annan piti olla niin idiootti? Poikkeuksellisesti, Amy ajoi heidät kotiin. He eivät puhuneet sanaakaan. Billy joutui soittamaan niin Bleakille, kuin Dexterille, ja oli niin raivoissaan koko matkan, ettei nähnyt kunnolla mitään ja olisi varmasti kolaroinut, jos olisi ollut ratissa. Amy sen sijaan oli tyyneyden perikuva itkettyään aiemmin lääkärin vastaanotolla. Hän teki usein niin: kun Billy kiihtyi tai menetti totaalisesti itsekontrollinsa, Amy sitä vastoin juurtui maahan kuin puu ja hoiti kaiken käytännöllisesti, järkevästi ja levollisesti heidän kummankin puolesta. ”Anna on isoin helvetin kusipää”, Billy äyski sylki suihkuten. ”Kun hän tulee tajuihinsa, hakkaan hänet niin, että tuskin henki enää pihisee senkään vertaa –” ”Myön täytyy vain olla valmiita kuuntelemaan”, Amy sanoi. ”Kuuntelemaan?! Kun ei hän puhu! Olen satoja kertoja kysynyt, mitä hän aikoo ja miten menee – hän ei koskaan vastaa, ei kenellekään, ei kerro isälle tai muillekaan yhtään mitään siitä, miten elämässään menee!” ”Hää voisi puhua… miulle.” Billy sulki suunsa. Hän katsoi Amya. Niin, olivatko he kaksi lähentyneet sinä aikana, jonka Anna hetken verran heillä joulun ympärillä oli viettänyt? Niin paljon, että Anna luottaisi ja avautuisi Amylle? Vaikkei ollut Billyn tietämän mukaan koskaan avautunut kenellekään? ”Enpä tiedä.”
”Hää avautui miulle… Emmasta.” ”Emmasta”, Billy toisti ja uusi syke lähti kierroksille. ”Nyt EI PUHUTA EMMASTA, VAAN MINUN SISKOSTANI –!” Amy nipisti huulensa yhteen tavalla, jonka Billy tunnisti Amyn pyhäksi mykkyydeksi, kuten Billy sitä häijysti nimitti. Kun ei pitänyt Billyn räyhäämisestä, hän veti suunsa juuri tuohon tapaan supuksi ja olisikin hiljaa niin kauan, että Billy olisi rauhoittunut. Billy oli jo sen verran oppinut tunnistamaan eleen, että se useimmiten palauttikin hänet jonkin sortin itsehallintaan, jotta sai huutonsa kuriin. ”Tee mitä teet hänen kanssaan, jotta saat hänet puhumaan”, hän sanoi nyt pakotetumman rauhallisella, joskin edelleen raivosta tärisevällä äänellä, ”koska minä en ainakaan enää tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan...” Vaikka ehkä Anna oli kaiken avun ulottumattomissa... Sitä Billy ei hyväksyisi. Hän ei hyväksyisi sitä, ei, vaikka mikä olisi: hän pakottaisi Annan laittamaan elämänsä kuntoon, vaikka väkisin, jos täytyi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 21, 2023 14:50:07 GMT
Billimas XLIV 28.01.2023
Dexter raivosi Billylle lähes puolituntia. Billy antoi hänen, jaksamatta ottaa takaisin, vaikka olikin sitä mieltä, että Dexter oli kohtuuton ja täysin väärässä. Hän heitteli ilmoille asioita ja syytöksiä, jotka eivät pitäneet paikkansa, kuten kyseenalaisti – jälleen kerran – Billyn todellisen motivaation pitää paikkansa kisatiimissä ja kunnianhimonsa tavoitteellisena ratsastajana. Hoss sittemmin kertoi, että Dexter oli vaatinut Billyn sopimuksen purkua ja kieltäytynyt jatkamasta hänen valmentajanaan, mutta Bleak, joka tuntui ymmärtäneen Billyn tilanteen paljon paremmin, kumosi asian ja Dexter jäi nuolemaan näppejään. No, ehkä Bleak Monfrey ei sitten ollutkaan niin huono tyyppi kuin Billy oli hänestä aiemmin ajatellut. Annettakoot hänelle edes jotain arvonantoa siitä hyvästä. ”Mut koeta silti nyt skarpata ja pysyä Cookin hyvis väleis, okei?” hän kehotti Billylle, kun tämä tuli kirjaamaan sopimuksen kevään Power Jumpin kvaalikilpailuista. ”Se on nyt hiilenä.” ”Huomattu”, Billy kuittasi ja sutaisi tyylikkään allekirjoituksensa sivun alalaitaan, joka käsitteli hänen velvollisuuksiaan ja palkkaprosenttiosuuksiaan rahapalkinnoista.
Bleak otti paperit ja siveli ne paksuilla sormuksia pullollaan olevilla sormillaan tasaan. Samalla, kun teki niin, hän tarkasteli Billyä aurinkolasiensa ylitse kuin veljenpojastaan lievästi huolissaan oleva ukki. ”Germanin oikeudenkäynti… se on nyt maanantaina.” Billy nyökkäsi. ”No, oli aikakin”, Bleak murahti. ”Amy on kutsuttu todistajaksi.” ”Ai on?” Bleakin hyvin paksujen sysimustien kulmien väliin kaartui poimu. ”No joo, niin kai. Niin on mutkin, perhana. Pitikin mennä sillon pelleilemään lippulappusten ja niiden videotallenteiden kanssa...” ”Kuulosti kuitenkin siltä, että olit etsivien kanssa hyvissä väleissä”, Billy ei voinut olla livauttamatta näreästi. ”Täytyy tietää millon tehä yhteistyötä oikeiden ihmisten kans”, Bleak painoi leveää nenäänsä, sitten käänsi saman sormen kohti Billyä, ”sunkin, juippi, kannattais se tietää.” Billy mulkaisi, mutta suoristi sitten takkinsa ja nousi arvokkaasti. ”Ajattelin heti aloittaa. Lähdemme nyt koeratsastamaan sitä Dexterin hevosta, joka silloin jäi.” ”Hyvä, hyvä”, Bleak mutisi hajamielisesti. ”Hei”, hän sanoi vielä ovella. Billy pysähtyi, kääntyi. Bleakilla oli ilme, jota Billy ei tunnistanut. ”Se sun… systeri. Miten se jakselee?”
”On sairaalassa tarkkailussa.”
Bleakin paksut huulet väreilivät ja sitten hän huiskaisi Billyn tiehensä. Kävellessään pois Billy tajusi, että Bleakin ilmeen oli täytynyt olla aitoa huolta. Siksi se niin omituiselta hänen naamallaan olikin näyttänyt – Billy ei ollut tottunut Bleakin inhimillisempiin tunteenilmaisuihin. Tai ehkä häntä tosiaan huoletti vain uuden skandaalin mahdollisuus, mikäli tämä vuotaisi laajemmalle ja mediaan ja Anna yhdistettäisiin Sunny Horseen – ja omasta puolestaan Billyyn. Senkin takia hän oli tiukasti kieltänyt isäänsä olemaan puhumatta siitä mitään: kukaan ei saisi kuulla, että Anna, Billyn sisar, yritti... tehdä sellaista itselleen. Hän ja Amy olivat olleet jo tarpeeksi salaliittoteoreetikkojen ja epäilijöiden silmätikkuina siitä, mitä Emmalle oli "oikeasti tapahtunut" ja, jos tämäkin tapaus näin lyhyellä aikavälillä Emman kuolemasta tulisi julki, vieläpä samalla tallilla… Billy värähti ajatuksestakin. Dexter oli ehkä saanut purettua raivonsa Billyn ”oikutteluun, epäjohdonmukaisuuteen ja epäluotettavuuteen”, mutta se oli selvää, että pitkään aikaan hän ei siitä leppyisi. Kireä, kylmä katse, jonka hän loi Billyyn tämän saapuessa (tällä kertaa ajoissa) sovittuun tapaamispaikkaan, oli pelkkiä tikareita. Amy oli mukana kameroineen, kuten etukäteen oli suunniteltu. He menivät kaikki samalla autolla, mutta matka ei ollut erityisen hilpeä. Ulkopuolinen kuski ajoi, Dexter istui etupenkillä, ja Billy ja Amy tilavassa takaosassa. Amy oli ottanut kannettavansa mukaan ja koetti opiskella, Billy selaili kännykkäänsä, mutta ajatukset raksuttelivat enimmäkseen muualla kuin sosiaalisen median sisällöissä. Vainoharhaisesti hän huomasi etsivänsä paljastuksia tai avainsanoja, jos tämä kaikki kuitenkin olisi jotenkin nettiin vuotanut… Tietenkin, oli puhuttava vielä Annallekin siitä, mutta ei ollut kovin todennäköistä, että Anna, joka ei muutenkaan koskaan kertonut itsestään mitään minnekään tai kellekään yhtäkkiä paljastaisi melkein tappaneensa itsensä Billyn työyhteisössä. Hän ei ollut kertonut Annan itsemurhayrityksestä Amyn ja isän lisäksi kenellekään muulle, kuin Bleakille, jotta tämä ymmärtäisi Billyn tilanteen vakavuuden (Dexter tiesi vain, että kyseessä oli ollut vakava perheasia). Hän ei ollut eikä aikoisi kertoa edes kanadalaisille sukulaisilleen, ei Isabellalle, Robertille tai Lauralle varsinkaan. Ei edes Lottelle. Amy oli ymmärtänyt ja luvannut, ettei hänkään puhuisi siitä. Ensinnäkin, se oli hyvin henkilökohtainen Annan oma asia, ja toisekseen… tuskin oli tarpeen huolettaa muita. Äkkiä Billyn vatsaa kouraisi niin, että hän oli yökätä ääneen. Hän oli unohtanut jotain… hän oli unohtanut Chelsean. Chelsean, raivovimmaisen, manipuloivan ja härskin Chelsean, joka onnekkaassa, mutta toisaalta ikävässä mielessä tiesi, sillä hän se Annan hengen oli pelastanut Billyn menetettyä tositilanteessa järkensä. Billyn oli ollut pakko ihailla Chelsean toiminnallisuutta ja urheutta, mutta viis siitä nyt enää – mitä hän tekisi Chelsean suhteen? Millä hän saisi Chelsean pysymään tästä hiljaa? Billyä kylmäsi, kun hän tajusi, mikä loistava kiristystilaisuus tämä oli Chelsealle koettaa saada kauan kaivanneensa kosto Sunny Horselle… vaikka sitten Billyn kustannuksella… ”Kaikki hyvin?” Amy oli huomannut hänen vakavoitumisensa. Näkyikö kauhunkouristus hänen kasvoiltaan? Billy rykäisi. ”Ei… mitään. Ei mitään.” Amy ei inttänyt, vaan antoi pienen surumielisen hymyn ja laski katseensa takaisin tietokoneeseen. Talli, jolle ajoivat, oli usean sadan kilometrin päässä Point Bluesta. Dexter tunsi kyseisen paikan hyvin, samoin kyseisen välittäjän, jonka hevosta Billy tänään ratsastaisi. He saapuivat halliin, jossa hevonen oli valmiiksi varustettuna ja lämmiteltynä. Myyntivälittäjä oli negatiivisen oloinen nainen, jolla oli kireä ilme ja Billyn nähdessään vain synkempi. ”Lilian Hansen”, Dexter esitteli. ”Sunny Horsen sponsoriratsastaja, Billy Center.” Sen sanoessaan, Dexter katsoi tappavasti Billyyn ja Billy saattoi kuulla miehen lisäajatukset: Et tosin enää olisi, jos se minusta olisi kiinni. Billy kätteli Hansenin kanssa, mutta pisti heti merkille, että ote oli ällöttävän löysä. Veltosti kättelevät ihmiset herättivät heti luontaista vastenmielisyyttä ja epäluuloa. Nainen selitteli jotain valkoisesta ruunasta, joka nahisteli kuolaimia korvat kääntyillen ees sun taa. Hevosta piteli poika, joka nyökkäsi jännittyneesti Billylle. ”Power on 12-vuotias, hypännyt paljon, mutta erinomaisessa kunnossa. Kokenut ja luotettava radalla”, Hansen sanoi. Hän puhui naristen, eivätkä hänen sanansa olleet sopusoinnussa epämääräisen kielteisen äänensävyn kanssa. Siinä he olivat Dexterin kanssa kuin kaksi pihlajanmarjaa – yhtä happamia kumpikin. ”Se sietää hyvin paineen alla, ei hermostu edes isoimmilla radoilla.” Dexter nyökkäsi terävästi Billylle merkiksi, että tämä menisi suoraan asiaan. Amy ojensi hänelle kypäränsä, Billy kiinnitti hihnan ja hevosta pidellyt poika punttasi hänet satulaan. Amy siirtyi sivuun kentän laidalle kamera valmiudessa. Kun Billy ohjasi Powerin uralle, hän teki heti ensimmäisen miellyttävän havaintonsa: hevonen tuntui juuri sopivan kokoiselta. Se ei ollut leveä, eikä kapea, ei liian korkea, eikä turhan matala. Se liikkui hyvätahtisesti ja eteenpäinpyrkivästi, mutta kuuliaisesti. Billy kokosi ohjat, pyysi ravin ja Power toteutti käskyn kyseenalaistamatta tai mitään liikoja tarjoamatta. Se oli kaikin puolin… sangen tasainen. Hallissa oli esteitä, metrikymmenestä metrineljäänkymmeneen. Billy teki Powerilla useita raviympyröitä, testasi kuinka hyvin se reagoi temponvaihteluihin, ja nosti sitten laukan. Kuten kaksi aiempaakin askellajia, laukka oli tasainen ja helppo istua. Billy kokosi ja laukka lyheni, mutta laukanlisäys ei soljunut aivan yhtä avaavasti; Power tuntui vastustavan pidempää askelta tietyn pisteen jälkeen. ”Tule pysty”, Dexterin ääni käski laidalta, ja Billy kevensi hieman otettaan ja ohjasi ruunan kohti vihreää puomia. Power ei missään vaiheessa koettanut viedä häntä. Se tuli sopivassa laukassa ja hyvässä tasapainossa ja hyppäsi niin vaivatta, että metri kymmenen tuntui naurettavalta kavaletilta. Billy tuskin edes nosti itseään satulasta. Isommat esteet eivät tuoneet vaikeuksia mukaan yhtään sen enempää. Jopa sadanneljänkymmenen sentin korkuinen okseri vilahti Powerin alla kuin ruunalla olisi pegasoksen siivet. Billy ratsasti vielä koko radan, ja Dexter otti aikaa. Dexter ei sanonut sitä ääneen, mutta hänen viiksikarvansa värisivät hyväksyvästi tiukan suun pielissä tuloksen nähdessään. ”Tämä tuntuu hyvältä”, Billy totesi rehellisesti, antoi Powerille pari taputusta ja liukui sitten alas. ”Voisin tosin kokeilla sitä vielä maastossakin.” ”Grant tulee näyttämään reitin, jonka voitte kiertää”, Hansen sanoi. Poweria aiemmin pidellyt poika oli siinä taas ja nyökkäsi jälleen Billylle. He poistuivat maneesista, Billy talutti Poweria hetkisen saadakseen siihen tuntumaa myös maastakäsin ja palasi sitten satulaan. Ruuna vaikutti ulkona ja liikkuvien kohteiden keskellä juuri niin rauhalliselta ja varmalta, kuin Hansen oli siitä lupaillutkin. Ei ollut välttämätöntä nähdä, millainen Power oli hoitaessa, sillä Billy ei pääasiallisesti käsittelisi hevostaan itse sillä saralla. Joskus rauhallisempina päivinä hän tykkäsi hoitaa Deluxeakin pitkään, viettää tamman kanssa aikaa ihan vain, jotta se lujittaisi keskinäistä luottamusta kisaradoilla, mutta yleisesti se työ tulisi sitten olemaan hevosenhoitajan – Kieranin tai... Chelsean – murhe. Ja näin jo ajatellessaan, Billy tajusi Sen Oikean löytyneen. Powered by Torchista tulisi hänen uusi kisahevosensa. Paluumatkalla Amy näytti kuvaamaansa videota hänen ratsastuksestaan, ja Billy piti näkemästään. He sopivat hyvin yhteen Powerin kanssa myös ulkonäöllisesti. Titan oli ollut niin iso, että Billyä oli aina häirinnyt näyttävänsä sen selässä pikkupojalta. Ja, koska Powerin kapasiteetti oli aina tapissaan asti, se veisi Billyn viimein myös grand prixiin. Hänellä tulisi olemaan kiireinen kevät ja toivottavasti hohdokas kesä, kun Power Jump vihdoin taas koittaisi. Mikäli siis selviäisi kaikesta tästä, mitä nyt oli käsillä...
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 23, 2023 15:37:45 GMT
Amywife's House XLV 30.01.2023
”Vannotteko pyhästi, että kerrotte totuuden, koko totuuden, siihen mitään lisäämättä tai siitä mitään pois jättämättä, Jumalan oikeuden todistajana ja silläkin uhalla, että teitä vilpillisestä todistuksesta voidaan rangaista?” Vapiseva kätensä kohosi ilmaan kasvojen vierelle. ”Vannon.” ”Syyttäjä voi aloittaa todistajan kuulustelun”, tuomari ilmoitti. Hän oli korkeaotsainen, opettajamainen vanhempi nainen, jolla oli pienet kasvot ja teräväreunaiset ketjuista rinnuksilla roikkuvat lukulasit. Pukuasuinen asianajaja nousi ja astui esiin puhujankorokkeelle, kasvot kohti Amyä, papereitaan tasaten. Amy huomasi hengittävänsä kovin pinnallisesti ja koetti ottaa muutaman syvää, rauhoittavaa henkäystä. ”Kertoisitteko, kuka olette”, asianajaja sanoi. Valamiehistö istui hiljaa toisella sivuseinustalla, kaikkien katse Amyssä. Amy sulki pidemmäksi sekunniksi silmänsä ja avatessaan ne uudelleen sanoi: ”Nimeni on Amy Center, mie olen somevaikuttaja ja opiskelija. Asun Floridan Point Bluessa mieheni kanssa, joka kuuluu Sunny Horsen kisaratsastustiimiin.” Hänen äänensä tuntui kuuluvan kaikuna; ääni kiersi salin kaiuttimista aavistuksen jäljessä. ”Ja kuinka liitytte tähän tapaukseen?” ”Mie...”, hän sulki taas silmänsä pieneksi hetkeksi, mutta puhuessaan äänensä oli tasaisen rauhallinen, ”olin Emman paras ystävä.” ”Saiko uhri töitä Sunny Horsesta avullanne?” ”Kyllä. Hää oli miun hevoseni, Sunin, hoitaja.” ”Kertoisitteko murhaillan kulusta ja viimeisestä havainnostanne uhrista.” Lokakuun neljänteentoista palaaminen oli kuin vajoaminen jääkylmään veteen. Hänen sanojensa tavuihin tuli tärinää, jota ei kyennyt hillitsemään, vaikka tekikin parhaansa pysyäkseen olemukseltaan asiallisen rauhallisena. Se, mitä Annalle oli juuri tapahtunut, teki kaiken muistelemisesta vain entistä vaikeampaa. Päästyään loppuun kuvailtuaan viimeistä kertaa, kuinka näki Emman ja tämän ilotulitusrakettien valaisemat väristä toiseen vaihtuvat kasvot, yksinäinen kyynel vierähti poskelle. Hän sipaisi sen hienovaraisesti pois. ”Näittekö tämän pyynnön lähteä kanssanne pois jälkeen häntä enää?”
”En.” ”Ette, vaikka koetitte häntä etsiä?”
”En. Mie… kiersin koko paikan, mutta Billy kehotti meitä lähtemään ja sanoi, että Emma oli varmaan lähtenyt Basterin tai jonkun muun seurassa.”
”Eikö se herättänyt teissä epäilystä, vaikka olitte kuulleet uhrin aiemmin valittaneen herra Germanista, jonka kyydillä juhliin saapui?” ”Mie...” Amy värähti, vaikka oikeussalissa oli lämmin. Hän oli tehnyt virheen, kun oli päästänyt Emman silmistään. Lähtenyt ilman häntä sinä iltana… ”Mie luovutin liian helpolla”, hän myönsi. Se oli rehellistä. Hän kantaisi kyllä taakkansa ja syyllisyytensä kunnialla. Asianajaja soi hänelle ohimenevän, myötätuntoisen eleen. ”Teittekö illan aikana minkäänlaista havaintoa uhrin ja syytetyn välisestä kanssakäymisestä, keskustelevan keskenään tai viettävän yhdessä aikaa?” hän sitten jatkoi, ääni nyt aiempaa hieman pehmeämpänä. ”En.” ”Tekikö uhri illan aikana kovaäänisiä syytöksiä syytetyn poikaa kohtaan?” ”Kyllä. Emma… puhui kuuluvasti Basterin olevan mahdollinen syyllinen Billyn hevosen kuolemaan ja huusi, että joku juhlissa paikallaolijoista olisi murhaaja.” ”Tarkasti ottaen hänen sanansa olivat, pitääkö paikkansa”, asianajaja sanoi paperi koholla ja ojensi toisen kopion vartijalle, joka toi sen tuomarille, ”lainaus: ’Kieran sai potkut, mutta minua silti edelleen epäillään, vai? Joko olette tiedottaneet, kuka Titanin myrkytti?’ Lainaus loppu, sekä myöhemmin, lainaus: ’Oletteko varmoja, etteivät ne huumeet olleet Basterin? Ehkä tiedän jotain. Jotain siitä, mitä täällä tapahtuu –’”
”Vastalause!” kuului puolustajan penkistä. ”Perustuvatko kommentit äänitettyyn tai videolle taltioituneeseen todistusmateriaaliin, vai pelkkään kuulopuheeseen?” ”Todisteet on luovutettu selontekoineen tuomarille”, Amya kuulusteleva asianajaja vastasi. Tuomari oli nostanut lasit nenälleen ja tihrusteli vakavana saamiaan papereita. Sitten hän nyökkäsi ja antoi luvan jatkaa. ”Olitteko kuulemassa tämän sananvaihdon?”
”E-en sanatarkasti”, Amy epäröi. ”Kuulin vain… kuulin vain hänen huutavan siitä, että joku oli murhaaja.” ”Sanoiko hän kaikkien kuullen tietävänsä, että joku juhlissa paikallaolijoista on murhaaja?” ”Niin. M-mutta hän tarkoitti luullakseni toista tapausta...”
”Tarkoitatteko toisella tapauksella aiemmin sattunutta vahinkoa, jossa yksi hevosista sai yliannostuksen rehuihin sekoitettua huumevalmistetta, joka johti kyseisen hevosen menehtymiseen?” ”Kyllä...” ”Pidätte siis todennäköisenä, että uhri nimitti tuohon hevosen kuolemaan johtaneen tapahtuman alullepanijaa murhaajaksi?”
”Vastalause!” puolustajan puolelta kuului taas. ”Spekulointia, joka ei liity tähän tapaukseen.” Tuomari kumartui mikrofoniaan kohti.
”Hyväksytty. Syyttäjä, pysykää aiheessa ja tämän murhasyytetapauksen asiafaktoissa.” ”Kyllä, rouva päätuomari.” Asianajaja selasi hetken papereitaan. Amy oli unohtanut taas hengittää ja liikutti mekaanisen tietoisesti palleaa jakkutakin ja pitsikauluspaidan alla. ”Oliko uhri koskaan puhunut teille syytetystä?” Amy mietti. ”Ei varsinaisesti. Kyllä hää joskus valitti Mrs. Ge-Germanista, mutta ei niin usein… hää puhui enemmän... muista.” ”Mitä tarkalleen ottaen hän oli sanonut? Mrs. Germanista?” ”Että hää… ei tuntunut pitävän hänestä, ja Emmasta tuntui, että hää oli jostain syystä tämän silmätikku. Mrs. German usein antoi häälle kaikista inhottavimmat tallityöt, eikä koskaan tuntunut olevan tyytyväinen siihen, miten Emma työnsä teki. Hää myös suhtautui Emmaan syrjivästi, kutsui muita tauoille ja tarjoili muille leivoksia, mutta jätti Emman ulos piireistä...” ”Palatakseni juhlailtaan ja siihen, mitä uhri huusi julkisesti. Oliko Mrs. German silloin paikalla?” ”Mmm… oli, luulisin.” ”Näittekö hänet?”
”Hää… hää oli muistaakseni herra Cookin ja herra Hossin seurassa, jossain tarjoilupöydän luona.” ”Mrs. German olisi siis kuullut, miten neiti Spencer syytti Mrs. Germanin poikaa?” ”Ky-kyllä mie uskon niin.” ”Kuulitteko hänen, Mrs. Germanin, kiistävän tai reagoivan näihin syytöksiin?” ”En.” Puolustajien pöydässä nuristiin ääneti. Asianajaja kääntyi kuiskaamaan jotain Sissielle, joka nyökkäsi väsyneesti pelkillä silmillään. Amy käänsi katseensa hänestä. Kysymykset jatkuivat vielä hetken, sitten syyttäjä päätteli asiansa kumartaen lyhykäisesti tuomarille, joka mikrofoniinsa taas kumartuen sanoi: ”Puolustaja voi aloittaa ristikuulustelun.” Tämä menikin suoraan asiaan. ”Kuinka kauan olitte tunteneet uhrin kanssa, Mrs. Center?” ”Noin viisitoista vuotta...” ”Sanoitte, että olitte parhaita ystäviä?”
”Kyllä.”
”Sanoisitteko siis, että viidentoista vuoden ystävyyden jälkeen, jonka annatte ymmärtää teidän olleen läheinen, uhri ei olisi kertonut teille minkäänlaisista epäilyistään tai ahdisteluistaan, mikäli sellaisia olisi kokenut?” ”Vastalause! Johdattelua”, aikaisempi Amya kuulustellut asianajaja keskeytti. ”Hyväksytty. Puolustaja, sanoita kysymyksenne selkeämmin.” ”Kyllä, rouva tuomari.” Puolustaja asetteli silmälasejaan ja suoristi selkäänsä. ”Puhuitteko toisillenne siitä, mitä elämässänne tapahtui?” ”Kyllä”, Amy vastasi hämillään. ”Kertoiko uhri koskaan teille, mikäli hänellä oli vaikeaa… esimerkiksi parisuhderintamalla, töissä tai perheen suhteen?” ”Mie...” Amy jäi tuijottamaan puolustajan puvuntakin rintamuksessa olevaa tummaa pinniä. Niin kaukaa hän ei kuitenkaan nähnyt, mitä se esitti. ”Mie… voisitteko toistaa…?” ”Kertoiko uhri teille, mikäli koki vaikeuksia elämässään, liittyen esimerkiksi parisuhteeseen, työhönsä tai perheeseensä?” ”Kyllä…” ”Sanoitte uhrin valittaneen Mrs. Germanista, mutta myös muista. Uhriko siis ei erityisesti puhunut teille juuri Mrs. Germanista tai kuvaillut tämän tekemisiä sen suuremmin, kuin muitakaan, joiden kanssa saattoi olla huonoissa väleissä?” Amy vilkaisi syyttäjän puolelle ja, vaikka tiesi, että vastaus olisi rehellinen, hänestä silti tuntui sen olevan väärä vastaus. ”Ei…”
”Puhuiko uhri siis myös muista yhtä lailla kielteiseksi tulkittavalla sävyllä, kuin Mrs. Germanista?” Puolustajan ääni oli kohonnut päättäväisesti.
Amy piteli päätään ylhäällä, mutta katseensa painui alaviistoon. ”Kyllä...” ”Sanoisitteko uhrin puhuneen teille, mikäli olisi kokenut tulleensa erityisesti ahdistelluksi tai pelännyt jotakuta?”
”Vastalause...”, syyttäjältä kuului, mutta tuomari ei hyväksynyt elettä. ”Sanoisitteko uhrin puhuneen teille, mikäli olisi kokenut tulleensa erityisesti ahdistelluksi kenen tahansa toimesta?” puolustaja tarkensi. Kaikki odottivat Amyn vastausta. Epämääräisesti ja kuin kaukaa hänestä tuntui, että susilauma tuijotti häntä. Mutta eihän tässä ollut kyse siitä, oliko Sissie syyllinen vai ei. Vain siitä, kuinka syyllinen. ”En voi olla täysin varma, mutta luulen niin...” Niin hän ainakin halusi uskoa. Hän halusi uskoa, että kyllä Emma olisi hänelle kertonut ongelmistaan… He olivat olleet lievästi riidoissa viimeisinä hetkinä, joten tietysti Emma ei ollut puhunut hänelle silloin, mutta jos jotain vakavaa olisi ollut, Amy toivoi Emman tietäneen, että tämä olisi koska tahansa voinut kääntyä hänen puoleensa. Olihan Emma tullut hänen luokseen Kaliforniasta saakka sen sijaan, että olisi mennyt esimerkiksi äitinsä luo San Franciscoon tai veljensä luo Waterphewhen. ”Kuulin Basterin kertoneen, että Mrs. German olisi puhunut Emmasta erityisen pahasti –”
”Vastalause – kuulopuhe”, syyttäjä keskeytti. ”Hyväksytty. Todistaja, pidättäytykää vain siinä, mitä itse tiedätte älkääkä kerratko toisilta kuulemianne huhuja, kiitos.” Amy kohotti leukaansa. Siihen asti hän oli koettanut olla katsomatta valjuun haalaripukuiseen naiseen, jonka kulottuneen punertavanvaaleat tasapaksut suorat hiukset roikkuivat ilmeettömän velttojen kasvojen reunoilla. Nyt hän tuli kuitenkin vahingossa, kuin vääjäämättä vetävän magneetin lailla, siirtäneeksi katseensa puolustajan pöytään. Hänen vatsassaan muljahti. Oksettava pahoinvointi levisi nopeasti ylitseen, ja vain vaivoin hän pakottautui olemaan julkisesti värähtämättä. Sitten hän näki toiset kasvot, paljon kauempana yleisöpenkeillä: musta nahkatakki, mustat kattovaloista kiiltelevät hiukset ja kylmänsiniset silmät. Vakava, veretön ilme, vieressään murheenmurtama päivettyneen ruskea nainen: Madeline nojasi väsyneesti Andrew Spencerin käsivarteen. ”Tehän olette opiskelija, Mrs. Center?” puolustaja otti uuden kulman. Hän tarkisti asian tiedoistaan. ”Olette kasvatustieteiden kandidaatti Pristonin yliopistossa, Miamissa. Erikoistumisena lastenpsykologia. Pitääkö paikkansa?”
”Kyllä.” ”Vastalause: todistajaa ei ole kutsuttu ammatillisen asiantuntijuuden nimissä.”
”Rouva tuomari”, puolustaja kääntyi suoraan tähän päin syyttäjästä välittämättä, ”todistajan ymmärrys ihmisten toiminnasta voi antaa lisätietoja ja syventää hänen tulkintaansa ja todistustaan niin uhrin, kuin syytetyn käytöksestä myös pelkästään yleisellä tasolla.” ”Hmm”, tuomari mietti, ”hyvä on, mutta esittäkää kysymyksenne yleismaallisesti. Kyseessä ei kuitenkaan ole valmistunut alan ammattilainen, jonka sanan voisi ottaa suoraan ammatti-ihmisen tietämyksenä.”
”Kyllä, kiitos, rouva tuomari.” Puolustaja kääntyi takaisin Amyn puoleen. ”Kuinka pitkällä olette opinnoissanne?” ”Vastalause! Kysymys ei liity mitenkään käsillä olevaan asiaan –” ”Voimmeko tulla hetkeksi neuvottelemaan?” puolustaja kysyi tuomarilta. Tämä nyökkäsi. Molemmat asianajajat, puolustaja ja syyttäjä, siirtyivät päätuomarin korkean tason ääreen ja jäivät sinne hetkeksi keskustelemaan mikrofonien ulkopuolella. Kädet sievästi sylissään mustin sukkahousuin peitetyn ristityn polvensa päällä, Amy tuijotti salin vastapäisen seinän komeankullertavaa puupanelointia, koukeroisen taidokkaasti leikattuja listoja ja mustavalkoista valokuvaa esittämässä jotakuta historian merkittävää oikeustuomaria. Hän ei antanut katseensa enää vaeltaa salissa, eikä toisaalta myöskään laskenut sitä, ja piti huolen, että näytti ulospäin tyyneltä sekä asialliselta, vaikka oli sisimmässään tuhannen sirpaleina. Asianajajat pääsivät yhteisymmärrykseen. Kuulustelu jatkui. ”Sanoisitteko, että teillä ei ole tietoa tai syytä olettaa, että uhri ja syytetty olisivat olleet sen erityisemmin huonoissa väleissä, kuin kenen tahansa muun kanssa?” ”Vastalause – epämääräinen spekuloiva kysymys...” ”Rouva tuomari, kysymys on vahvistava edellisiin kysymyksiin viittaava selkeyttääkseen, ettei todistajan mukaan uhrilla ja syytetyllä ollut keskinäistä historiaa.” ”Hyväksytty. Todistaja, vastatkaa kysymykseen.” ”Mie… Voisitteko vielä toistaa kysymyksen?” Puolustaja toisti. ”E-en osaa oikein vieläkään vastata… Emma valitti Mrs. Germanista kyllä useita kertoja...” ”Mutta sanoitte hänen valittaneen teille myös muista?” ”Kyllä...”
”Valittiko uhri muista kollegoistaan Sunny Horsen tallilta?” ”...Kyllä.” ”Valittiko uhri syytetystä enemmän, kuin muista työtovereistaan?”
Amy puristi huuliaan yhteen. Laskettiinko Baster työkaveriksi? ”Ei...” Puolustajan pöytään jäänyt toinen asianajaja näytti tyytyväiseltä. Amystä tuntui pahalta; kuin olisi tekemässä Emmalle vääryyttä. ”Puhuiko uhri koskaan, että pelkäsi henkensä puolesta?” ”Emma oli urhea...”, Amyn ääni värisi ensimmäisen kerran selvästi niin, ettei kyennyt peittämään sitä. Ja hetkeksi hänen ulkokuorensa petti ja hän veti värähtäen henkeä ja silmiin pakkaantuneet kyynelet kirvahtivat ripsien lomasta poskille. Hän otti nenäliinan ja taputteli sillä kasvojaan, sitten ryhdistäytyi taas. ”Emma oli rohkea, rohkeimpia tuntemiani ihmisiä. Hää… oli toki ollut vaikeuksissa Kaliforniassa, mutta hää pysyi silti aina optimistisena ja positiivisena kaikesta huolimatta...”
”Toistan kysymyksen: puhuiko uhri koskaan kuultenne siitä, että olisi pelännyt henkensä puolesta asuessaan luonanne tai ollessaan töissä Sunny Horsessa?” Sekunti, kaksi, kolme tikitti ohi. ”Ei.” ”Kysyn vielä kerran”, puolustaja sanoi hitaasti ja selkeästi, ”jos Emma, paras ystävänne, olisi kokenut pelkoa tai väkivallan uhkaa millään muotoa, sanoisitteko, että hän olisi uskoutunut siitä teille?” Amy tuijotti suoraan eteensä, selkä suorana ja jäykkänä, kasvot niin neutraalin tyyninä ja arvokkaina kuin mahdollista, ja tahtoi uskoa olevansa täysin rehellinen lausuessaan: ”Kyllä.”
* Istunnon päättyessä omalta osaltaan, hän poistui vartijan ohjaamana salista ja sai kehotuksen olla lähtemättä ennen virallista lupaa. Oikeudenkäynti jatkui vielä suljettujen ovien takana, mutta hänen oli päästävä joksikin aikaa pois ja rauhoittumaan. Hän löysi korkean ja kumeasti satunnaisista korkoaskelista kaikuvan kivikäytävän varrelta penkit ja istuutui niille tuntien jaloissaan heikkoutta. Sormet olivat jääkylmät. Hän veti puhelimen esiin ilmoittaakseen Billylle sen olevan ohi, ja näki Basterilta tulleen viestin.
Joko pääsit? Kyllä, hän vastasi. Istun salin ulkopuolella käytävällä.
Viesti luettiin heti. Tuun sinne.
Amy hengitti syvään: sisään… ulos… sisään… ulos… Se oli ollut kamala kokemus, eikä pelkästään kaiken sen lokakuun neljännentoista uudelleenkertauksen vuoksi. Oli ollut kammottavaa nähdä Sissie – nainen, joka oli tehnyt jotain niin julmaa hänen parhaalle ystävälleen – istumassa siellä ihmisten vierellä, jotka koettivat häntä puolustaa. Vaikka he tekivätkin vain työtään, Amy ei voinut sitä käsittää: miten joku, joka oli selvästi hirviö, saattoi olla puolustettavana… puolustettavana murhasta. Askelet lähestyivät ja Baster tuli häntä kohti. Hänen punainen tukkansa näytti kaksinverroin punaisemmalta, kun korkeista koukeroisista vanhan oikeustalon ikkunoista paistoi käytävälle ja suoraan häneen kultaista valoa. Mutta tuo enkelimäinen tehoste ei sopinut ilmeeseen tai olemukseen, jotka kummatkin olivat alistuneita, kärsiviä ja itseinhon vääristämiä irveeseen vääntyneestä suusta huonoryhtiseen laahustamiseen. Ehkä se, sekä se, että he jakoivat tällä hetkellä saman tuskan ja ikävän ja syyllisyyden, sai Amyn nousemaan seisomaan ja sulkeutumaan Basterin rintaa vasten äänettömien kyynelten viimein virratessa vuolaasti. Baster hämmentyi, mutta painoi sitten kämmenensä Amyn lapaluiden väliin ja teki epävarman pienen taputtavan eleen sormillaan. Toisen kätensä hän työnsi syvälle roikkuvien, liian suurien farkkujen taskuun rannetta myöden. Baster vain oli siinä; ensimmäinen ihminen tuon kamalan kokemuksen jälkeen, jota vasten Amy saattoi hetkeksi nojautua. ”Anteeksi...”, Amy sanoi vetäytyessään hänestä ja koetti pyyhkiä silmänalusiaan levinneen ripsivärin varalta. Ehkä se oli ollut sopimatonta. Hänhän oli pitänyt Basteriin etäisyyttä ja nyt yhtäkkiä yllätti hänet näin… Baster ei osannut päättää kohauttaisiko vähätellen hartiaa vai sanoisiko jotain, joten teki niiden välimuodon, ja sitten kiusaantui siitä. Hän käänsi päätään toiseen suuntaan, silmäili kattoa ja kasvonsa olivat yhä voimakkaan tuskastuneet. ”Miten siun kuulustelu meni?” Amy kysyi kooten itsensä ja istuutui takaisin penkille, silmiään yhä varovasti sivellen. Baster irvisti seinälle. ”Se ei oo vielä ollut...” Hän puri alahuuleensa. ”Yrittävät lieventää kai tuomiota, vedota mielenterveydellisiin seikkoihin, syyntakeettomuuteen tai johonkin...” Kuvotus paistoi hänen kasvoiltaan. Amy nyökkäsi pienesti, mutta Baster ei välttämättä nähnyt sitä, sillä oli painanut nyt päänsä katsoakseen kenkiään – mitä tahansa, paitsi Amyä. Siltä hänestäkin oli alkanut tuntua, kun puolustajan kysymykset olivat kiertäneet kehää, kuin vaanien koettamassa saada häntä ansaan lipsauttamalla jotakin. Käytävällä kaikui ja humisi: kaareva katto oli korkealla ja käytävän kummassakin päässä levisivät tilavat lähes tyhjät kivilaattakuvioidut hallit, joista kantautui vaimeaa ihmisten puhetta. Ikkunoista tulviva valo oli melkein polttavan lämmin osuessaan sivusuunnassa Amyn käsivarteen, mutta se tuntui lohduttavalta. Hän käänsi kylmät sormensa valoon ja katseli haikeasti pölyn pyörteilyä ilmassa kullanhehkussa. Hän halusi ajatella, että Emma oli hänen tukenaan. Amy sulki hitaasti sormensa kuin jostain näkymättömästä kiinni pitääkseen. ”Nii…”, Baster yhtäkkiä puhui, katse yhä hermostuneesti sinkoillen ja osaamatta vieläkään päättää, mitä käsillään tekisi, koska ne vaihtoivat jatkuvasti paikkaa, ”mites, pitikö mun tavata se joku… Anna?”
Uusi jääpiikki iski Amyn rintaan ja hän tunsi jäykistyvänsä. ”Ei... se ei taidakaan onnistua...”
”Ok...” ”Baster… mie olen pahoillani...”
Baster vilkaisi häneen vain nopeasti ja hieroi sitten vaivaantuneena niskaansa ja liikahteli levottomasti. ”Ai miks… ei sun tartte...” ”Mie olen pitänyt siuun etäisyyttä. Mie olen pahoillani. Myö molemmat… ollaan tässä yhdessä, Emma oli myölle molemmille tärkeä...” Hitaasti, Basterin niskaa hieronut käsi laskeutui takaisin alas. Hänen korvansa olivat samansävyiset kuin hiuksensakin. ”No, mä kai ansaitsin sen sen jälkeen mitä –”
”Ei, myö ymmärrän täysin. Sie olet varmasti yksinäinen, enkä mie syytä siuta.” Ja osoittaakseen sympatiansa, Amy ojensi auringon lämmittämää kättään varjoissa seisovalle Basterille. Baster tuijotti hänen kättään monta sekuntia, eikä osannut päättää miten toimia. Mutta juuri, kun hän lopulta aikoi tarttua siihen ja ojensi omaansa, jostain kuului: ”Amy?”, ja hetki oli ohi. Andrew ja Madeline kävelivät heitä kohti, Madelinen kutsuttua Amya nimeltä. Andrew tuli hiukan hänestä jäljessä. Amy nousi seisomaan. (Baster oli vetänyt Amya kohti kurottaneen kätensä takaisin niskaan ja kääntyi irvistäen pois päin.) ”Madeline...”
”Voi Amy!” Madeline henkäisi ja kapsahti Amyn kaulaan ja kumpikin nyyhki toistensa tukkaan. ”Tämä on ollut hyvin raskasta… En tiedä, miten kestän tämän loppuun… Miten sinä jaksat?” Amy puristi huuliaan ja pakotti ilottoman hymynväreen, koska ei kyennyt vastaamaan. Sitten hän tavoitti Andrewn katseen Madelinen olan takana. Miehen siniset silmät eivät olleet enää kuulaat kuin keväinen taivas, vaan varjoisat ja kuolleet, kuin niistä olisi poistettu kaikki eloa tuova sinerrys ja jäljelle jäänyt pelkkää hyistä harmaata kylmyyttä. ”Onko se ohi?”
”Oi ei”, Madeline sanoi huokaisten, ”ruokatauko, tunnin päästä jatkuu.” Hän loi useamman kysyvän sivusilmäyksen kauempana hermostuneesti liikahtelevaan Basteriin, kunnes Amy ymmärsi esitellä heidät. ”Madeline Emmons ja Andrew Spencer, Emman äiti ja veli”, hän sanoi Basterille, jonka kasvot valahtivat, ”ja tässä on Baster...”, Amy epäröi, ”...German, Emman poikaystävä.” Se oli kamala hetki. Madelinenkin kasvot kalpenivat, vaikka pitikin itsensä kurissa ja tervehti Basteria jäykästi. Mutta Andrewn kivikasvoissa oli liikahtanut jotain synkempää: jotain eläimellistä, vaistonvaraista, kuin saalistajalla, jonka seuraava refleksi on tappaa, repiä kappaleiksi. Basterkin selvästi tunsi ja näki sen, sillä alkoi kävellä takaperin. ”Öö… mun pitäis oikeestaan mennä –” ”Sä olet se syy”, Andrew murahti ja hänen äänensä oli niin matala, niin erilainen, kuin mitä Amy muisti, että se hätkähdytti häntä. Tämän kourat olivat puristuneet hitaasti nyrkkeihin. Hän astahti askelen lähemmäs. Basterin kulmat olivat nousseet avuttomana karkuun pitkin otsaa; hän todella näytti pelokkaalta jänikseltä, jonka vihainen susi on saanut tähtäimeensä. ”Oon – oon – oon mikä…?” hän änkytti konemaisesti, vilkuillen sivuilleen ja taakseen pakoreittiä hakien. Andrew otti toisen uhkaavan askelen. ”Se syy, jolla mun systeri lähti Kaliforniasta. Sä olet se jäbä, jonka se oli tavannut häissä.” Andrewn sanat olivat pelkkää murinaa. Hän oli ottanut kolmannen, neljännen askelen. Madeline ojensi kättään kuin pysäyttääkseen hänet, mutta nostikin sen sitten poskelleen. ”Sun takia mun systeri roikkui siellä. Sun takia mun systeri tapasi sen. Sun takia mun systeri kuoli! SÄ OLET MURHAAJAN POIKA.” Andrewn viimeiset huutona ilmoille lauenneet sanat kajahtelivat kovana kaikuna, ja Amy nosti pelästyneenä kädet korvilleen. Andrew oli ampaissut nyrkki heilahtaen viimeiset askeleet Basteria kohti, mutta Baster oli kääntynyt ja paineli juosten pakoon. ”Drew!” Madeline huudahti, sen kuulostaen kirkaisulta, ja juostuaan muutaman metriä Basterin perään, Andrew lopetti. Hän jäi seisomaan, ja Amy tuijotti kauhistuneena hänen nahkatakkista selkäänsä ja valossa kiiltelevää mustaa takaraivoaan, omat kämmenensä yhä korvillaan. ”Luoja, Drew, olemme oikeustalossa...”, Madeline mutisi häpistellen hermostuneena käsilaukkuaan ja vilkuillen ympärilleen. Vartija todellakin lähestyi heitä toisesta hallista hitaasti kävellen. Nopeasti, Madeline yritti näyttää normaalilta. ”Täältä kuului huutoa.”
”K-kaikki on hyvin...”, Madeline sanoi ääni väristen. ”Väärinkäsitys...” ”Oletteko tulossa todistamaan vai millä asialla?” ”O-odotamme istunnon jatkumista...” ”Menkää paikoillenne. Käytävillä ja hallissa huutaminen on kiellettyä. Todistajien ei ole lupa keskustella keskenään ennen lausuntojaan.” Vartija käveli pois, ohitti Andrewn ja sanoi tällekin jotain. Andrew kääntyi ja palasi naisten luo. Amy oli yhä järkyttynyt. Hän inhosi huutamista ja kovia ääniä, varsinkin tällaisessa tilassa, joka kaikui ja vahvisti kaikki äänet moninkertaisesti. Lisäksi Andrew oli oikeasti pelottanut häntä; hän oli vaikuttanut valmiilta heittämään kaiken, oman elämänsäkin, hukkaan Basterin kimppuun käydessään. Amy puntaroi pitkään, uskaltaisiko mitään tälle sanoakaan, mutta hänen täytyi. ”Andrew… Baster ei ole syyllinen siihen, mitä E-Emmalle tapahtui...”
”Ei tietenkään ole, tiedämme kyllä”, Madeline hymyili pikaisesti ja painoi ruskettuneen kätensä Amyn polvelle heidän istuessa vieretysten penkeillä. Andrew seisoi eikä reagoinut mitenkään, tuijotti vain pois päin. ”Hää on kamalan pahoillaan ja kärsii itsekin…” Madeline hymyili taas, yrittäen sympaattista, mutta silmänsä jäivät viileiksi. Amy laski katseensa. Hänen sydäntään kouraisi… Baster... saisipa Sissie German minkä mittaisen tuomion tahansa, Basterkin oli tuomittu. Tuomittu ikuisesti olemaan murhaajan poika. Kuten Basterin sormessa oleva tatuointi nyt lähtemättömällä musteella julisti: SYYLLINEN.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 31, 2023 16:19:47 GMT
Amywife's House XLVI
”Tehän olette Amy Center, se somevaikuttaja? Kertoisitteko meille –” ”Amy Center, saisimmeko muutaman sanan?” ”Mrs. Center, kuinka sanoisitte –” ”Uhri, Emma Spencer, asui luonanne, eikö totta –” ”Miten sanoisitte Sunny Horsen liittyvän tähän, Mrs. Center –” ”Aikooko Sunny Horse ottaa vastuun tytön kuolemasta –” ”Mrs. Center!” Oikeustalolta lähteminen oli ollut kauheaa. Lehdistö oli heti odottamassa, kun turvaportit aukenivat, ja hän oli hädissään etsinyt Billyn autoa katseellaan. Hän oli juuri ottamassa kännykkäänsä esiin, kun jostain kuului lempeämpi ääni: ”Tule”, ja käsi tarttui hänen käteensä ja Amy huomasi kävelevänsä Madelinen ja Andrewn välissä pois väkijoukosta. He tuntuivat kumpikin suojelevan häntä; Madeline oli painautunut kylkeen ja Andrew häälyi uhkaavana toisella puolen. Amy painoi suuria pyöreitä aurinkolasejaan, jotta kasvonsa jäisivät myös käden taa kätköön kameroiden räpsähtäessä. ”Anteeksi, kamalaa tuollainen...”, Madeline puristi Amyn käsivartta, huulet viivasuorina, ”ahdistelevat surevia ihmisiä, herran tähden...” Amy halusi pyytää Madelinelta anteeksi. Emmasta oli tullut julkista omaisuutta, kuuluisuus, vain siksi, että kuoli – ja nimenomaan miten kuoli ja missä kuoli: karmealla tavalla rikkaalla tallilla, jolla sattui olemaan suorat kytkökset lehdistönkin silloin tällöin ruotimaan, kärkkäistä pahansuovista mielipiteistään tunnettuun pörssiguruun ja miljardööriin, Westley Pallasiin. Emma oli kuollut Sunny Horsessa, koska Amy oli pyytänyt hänet sinne. Emma oli kuollut, koska Amy oli pyytänyt häntä hoitamaan hevostaan… Vaikka tiesikin loogisesti, ettei se ollut niin yksinkertaista, eikä hänen syynsä – Emma oli päättänyt itse paeta ongelmiaan ja tulla koko maan halki juuri hänen luokseen, osin Basterinkin perässä, kuten Amy oli saanut tietää – se ei poistanut kipua. Ja sitten taas toisaalta: Emma oli tavannut Basterin Amyn häissä. Ja jälleen syyllisyyden kurimus oli ahmaista hänet; jälleen hän löysi keinot kääntää Emman tragedian omaksi viakseen. Ehkä Emma ei olisi kuollut, jos ei olisi saanut Sunny Horsesta töitä, jotka Amy hänelle järjesti. Eikä Amy olisi järjestänyt hänelle töitä, ellei hän olisi tullut juuri heidän luokseen Floridaan. Eikä hän olisi tullut juuri heidän luokseen Floridaan, jos ei olisi tavannut Basteria Amyn häissä. Eikä hän olisi tavannut Basteria, jos ei olisi ollut Amyn ystävä… Olisiko Emma yhä hengissä, jos hänen ja Amyn ystävyys olisi viilentynyt ja etääntynyt, kuten Emmalla ja Lottella? Olisiko se ollut siunaus valeasussa? Toisaalta, jos hän, Amy, olisi ollut parempi ystävä… hän olisi aavistanut Emman olevan pulassa jo aikaisemmin, jo kauan ennen kuin lähtikään heille, Emma olisi ainakin kertonut siitä hänelle avoimemmin ja hän, Amy, olisi voinut auttaa ystäväänsä, olihan heillä nyt rahaakin… eikä Emman silloin olisi koskaan tarvinnut ajautua sellaisiin vaikeuksiin, ei koskaan joutua lähtemään Kaliforniasta. Nyt hän voisi ainakin olla Annan tukena. Sen hän voisi tehdä. Hän oli ehkä epäonnistunut Emman ystävänä, mutta miehensä sisarta hän kyllä kykenisi auttamaan. Hänen olisi oltava hyvä samarialainen, vain luotava tähän yhteys, luottamus, ja Isä auttaisi häntä siinä, sillä näkihän Hän kaikkeuden silmillään, mikä Amyn sydämen tila ja aikomus oli. ”Onko sinulla kyytiä, tuletko kanssamme?” Madeline huolehti. ”Miulla on kyyti”, Amy sanoi ja katsoi kännykkäänsä. Hänelle olikin tullut Billyltä ääniviesti. Hän nosti puhelimen korvalleen. ”Myöhästyn. En päässyt lähtemään heti, Jin makasi karsinassa eikä suostunut syömään, joten piti soittaa eläinlääkäri. Lähdin kuitenkin siis jo, mutta olen varmaan reilun tunnin myöhässä.” ”Voi ei...” ”Onko jokin vialla?” Madeline kysyi. ”Eikö kyytisi tulekaan?” ”Billy on myöhässä, hää… anteeksi, miun pitää soittaa...” ”Toki. Mutta jos hän on myöhässä, tuletko kanssamme vaikka kahvilaan sillä aikaa? En halua, että jäät tänne haaskalintujen... anteeksi - journalistien kynsiin, sinä poloinen...” Amy seurasi Andrewn ja Madelinen perässä kadun yli ja korttelia pitkin, Madelinen seuratessa kännykästä karttasovelluksesta lähintä kuppilaa. Amyn oma kännykkä oli taas korvallaan, sillä kertaa hälyttäen. Billy vastasi. Taustalta kuului huminaa, eli hän tosiaankin oli autollaan tulossa. ”En ole vielä Miamissa –”, hän aloitti. ”Jin. Mikä sillä on?” ”En tiedä. Eläinlääkäri jäi tutkimaan.” ”Se ei… syö?”
”Niin, ei suostu imemään, ei pulloa eikä nisiä, eikä noussut seisomaan, vaikka porukka kävi tuuppimassa. Ei siinä ulkoisesti ollut mitään, oli ihan hereillä ja ookoo, makasi vain, mutta se ei ole syönyt liian pitkään aikaan, kuten videotallenteista katsottiin –” ”Pikku-Jin...”, Amy huokaisi suruissaan. ”Entä Deluxe?”
”Vaikutti levottomalta sekin.”
”Äitinä on tietysti levoton, kun varsa ei syö”, Amy sanoi lähinnä itsekseen. Billy oli puhunut hermostumatta, mutta Amy aisti kireyden ja pelon linjan läpi. Totta kai Billy olisi stressaantunut: Jin-Gitaxias oli hänen ensimmäinen kasvattinsa, ensimmäinen oman hevosensa varsa, ja, jos sille tapahtuisi jotakin, tulisi komplikaatioita tai mitä tahansa… puhumattakaan siitä, että se olisi myös äärimmäisen surullista. ”Ei siun olisi tarvinut lähteä miuta hakemaan. Mie olen täällä Madelinen ja Andrewn kanssa, olisin voinut tulla taksilla takaisin.”
Hetken kuului pelkkää kaukaista hurinaa taustalta, ennen kuin Billy vastasi: ”Olen jo puolimatkassa, olisit voinut kertoa sen aiemmin.” Sitten: ”Pyysit, että haen. Sanoit, että tarvitset minut tueksesi.” ”Ja mie tarvinkin”, Amy sanoi vaisusti. He olivat kumpikin hiljaa. ”No, soitan, kun olen kaupungissa. Moi.” ”Tässä”, Madeline sanoi, kun Amy sujautti puhelimen käsilaukkuun. He olivat seisahtuneet matalan värikkään rakennuksen eteen. Andrew meni ensimmäisenä kahvilaan sisään ja katsasti sen paikat kuin vartija, ennen kuin naiset seurasivat perässä. Madeline kyseli ensin Amyn kuulumisia, koetti rupatella hyväntahtoisesti, mutta pian keskustelu auttamatta saapui siihen heidän kanssaan näkymättömänä, mutta painavana ja väistämättömänä leijuvaan henkilöön: Emmaan. ”Miten se typerä, typerä tyttö ei omalle äidilleen voinut kertoa, että oli sellaisiin sotkeutunut, sellaisiin ongelmiin?” hän pyrskähti ja painoi lautasliinaa kasvoilleen. Hänellä oli ruskettuneet hevosmaisen pitkät kuparinkellertävien laineiden rajaamat kasvot, joissa vaaleanruskeat silmät täyttyivät samassa kyynelistä. Andrew, joka ei ollut puhunut sanaakaan sitten oikeustalolta lähdön, puristi kätensä pöydällä nyrkkiin. ”Emma oli niin optimistinen… tomppeli, aina suuna päänä menossa...”, hänen äitinsä naurahti, vaikka kasvonsa olivatkin murheen murtamat. ”Ihan niin kuin minä… ja isältään sai semmoisen jästipäisen omapäisyyden”, Madeline sekä pudisteli päätään, että tuhahti ja nyyhkäisi samaan aikaan, ”kun päätti jotain, niin muusta viis…” Surunravistus vavahti läpi hänen hoikan vartensa ja hän painoi persikanvärisen lautasliinan taas kasvoilleen. Se oli Emman lempiväri. Tämä pieni huomio toi Emman taas hetkeksi lähemmäs, aivan kuin samaan neliömäiseen lateksipöytään istumaan heidän kanssaan. Ja Amy hymyili – hymyili, vaikkei olisi uskonut voivansa hymyillä, ei ainakaan tänään. Mutta Madeline oli kuvaillut Emmaa niin todenmakuisesti: Emma oli ollut valopallo, joskus liian kuuma ja liian kirkas, joskus juuri sopivan valoisa ja lämmin. Heidän ystävystensä kolmikosta Emma ja Lotte olivat olleet ääripäät: toinen valo ja toinen pimeys, ja Amy heidän keskellään turvallinen vakauttava harmaanvalkeus. Ja nyt… Emman lähtö tuntui pimentäneen hänetkin, tehneen hänestäkin enää vain harmaan ilman värejä. ”Lopeta puhuminen siitä, Maddie”, Andrew yhtäkkiä korahti. Amy ja Madeline vaikenivat kumpikin; toinen nyyhkäisyiltään, toinen muistoiltaan. Ensin Amy luuli Andrewn suuttuneen tai loukkaantuneen jostain Madelinen sanomasta, mutta sitten Amy ymmärsi, ettei kyse ollut siitä. Kyse oli Andrewn omasta tuskasta. Tämän kalpeat kasvot olivat vääristyneet ja vanhentuneet, ja nyrkit olivat yhä niin tiukasti puristuneet kasaan, että kämmenselän jänteet paistoivat terävästi, rystyset kovina. Hän ei yksinkertaisesti kestänyt puhua Emmasta. Amyn kännykkä värähti laukussa soimaan ja hän vastasi siihen. ”Olen nyt Miamissa, oletko vielä oikeustalolla?” ”Mie olen… Zar-kuppilassa, aika lähellä siinä.” Hetken kuluttua vihreä matala auto hyrräsikin painokkaasti tienvarressa. Amy nousi pöydästä siirtäen tyhjän kahvikupin syrjään. Madelinekin nousi ja hymyillen surullisen myötätuntoisesti, kaappasi Amyn rutistukseen. ”Pidetään yhteyttä”, hän sanoi, katsoi vielä hetken Amya kuin äiti katsoisi omaa lastaan ja päästi haikeasti irti. Amy vilkaisi Andrewhen, mutta tämän tervehdys oli lähinnä jäykkä pieni nyökkäys tai leuan liikahdus. Amy sanoi heille molemmille hei. Billy katseli yhä tyytymättömästi kahvilan ikkunaan, kun Amy istuutui hänen viereensä autoon. Madeline ja Andrew tulivat juuri itsekin ulos; Madeline vilkutti heille. Billyn ylähuuli nousi kuin äkeällä koiralla. Hän painoi jalkaa kaasulle. Hän ei ollut tervehtinyt tai sanonut mitään. Amykin siis tyytyi olemaan hiljaa. Vasta jonkun matkan päässä Billy viimein pukahti: ”Eläinlääkäri soitti matkalla.” Amy käänsi kasvonsa häntä kohti kuuntelemisen merkiksi. ”Otti verikokeet ja lähettää tulokset huomenaamulla. Ei ollut siinä kohtaa Jin ainakaan vielä ruvennut imemään, että nyt on sitten tarkkailtava ja, jos ei kohta ala syömään, se on vietävä klinikalle.” Sunny Horsessa oli oma yksityisklinikkansa hätätapauksia, keinosiemennyksiä ja hevosten lihaksiston lämpöhoitoja varten. Se ei ollut aktiivisesti käytössä, mutta aina, kun eläinlääkäriä tarvittiin toimenpiteitä varten, hänet soitettiin paikalle ja hän saattoi monet hoidot ja analyysit suorittaa suoraan tallin sisältä käsin. Victoria Neil, jonka Amykin oli tavannut Sunin siemennyksen yhteydessä, oli yksityinen eläinlääkäri ja Sunny Horse hänen asiakaslistansa kärjessä: hän tai hänen yhtä asiantunteva tuuraajansa olivat siis tavoitettavissa kellon ympäri, koska tahansa. Billyn leuka oli kireänä, kun hän tuijotti eteensä käsivarret suorina, hartiat koholla. Amy laski kätensä hänen reidelleen. Hetken kuluttua Billy irrotti toisen otteensa ratista ja otti siitä kiinni. Hän hyväili ajatuksissaan Amyn vihkisormuksia, pyöritteli niitä peukalonsa alla. He olivat juuri päässeet kotiin (Billy tipautti Amyn matkan varrella Pearl Houseen ja ajoi itse siitä suoraan tallille), kun Amyn kännykkä hurahteli viestien merkiksi. BMW kaasutteli jo kaarteen taa näkyvistä, kun Amy katsoi ne.
Baster kirjoitti edelleen: kolme pistettä välähteli viestiketjun alalaidassa. Amy nosti aurinkolasit päälaelleen ja puristi käsilaukun käsivartensa alle avatessaan kotiovea, odottaen puhelin kädessä jatkoa. Se kesti ja kesti. Lopulta näytölle lävähti pitkä pätkä:
Amy pysähtyi eteisessä, tuijottaen Basterin viestiä. Kolmea pistettä ei enää tullut. Mitä hän oli sillä tarkoittanut, ettei enää palaisi ja vain katoaisi? Tai Lauran pahoinpitelyllä? Hän napautti soiton pikakuvaketta. Yhdistäminen kesti kauan ja sitten se vain hälytti… ja hälytti… hälytti… Amy laski puhelimen korvaltaan ja kirjoitti,
Viesti lähti, mutta sitä ei luettu. Amy huomasi hengittävänsä pinnallisesti. Hän laski hitaasti käsilaukun eteisen valkoisen lipaston päälle, riisui korkokenkänsä ja yhä vain tuijotti viestin alapuolella olevaa ympyrää, odotti toisen ilmestymistä sen merkiksi, että Baster oli kuullut hänen sanansa… Syke kohosi, vaikka hän oli paikallaan eikä tehnyt mitään. Katsetta oli pian vaikea tarkentaa oikein mihinkään… näkökentän reunamille alkoi kerääntyä jotain tummaa, jotain mustaa, ja kaikki näyttäytyi äkkiä kuin olisi tarkastellut olohuonetta teleskoopin väärästä päästä: sinertävä sohva oli kilometrien päässä hänestä, matto levittäytyi vaalean lattian läpi kymmenien metrien päähän kuin joki… Amy tiesi enteistä pian pyörtyvänsä ja haparoi kompastellen tuota kaukaisuudessa häämöttävää sohvaa kohden; hänen päänsä tuntui samaan aikaan liian painavalta harteille ja liian kevyeltä kuin heliumpallo, joka saattaisi päästä irti ja karata olemattomuuden korkeuksiin… ja sitten hänen polvensa kolahtivat sohvaa vasten, kun se yhtäkkiä olikin aivan siinä, vaikka oli tuntunut olevan niin kaukana, ja hän lakosi alas kuin viikattu lakana, maailman nopeasti pimentyessä kokonaan.
|
|
IHAAilija
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Just lurking around... Occasionally including OWR staff in my stories
Viestejä: 25
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Mr. January on Apr 1, 2023 2:05:54 GMT
// Oh noes Jin, miksei pikkuherralle maito maistu. U can't die, got big plans for u Ah, täytyy kehaista jälleen kui siulta pukkaa jälleen pirun hyviä tekstejä. Billyn ja Cridin tarinat ehottomia suosikkejani!
Billy on käyttämässä Deluxea ja Jiniä esittelykierroksella. Onko kyseessä sitten näyttelyt, arvostelut vai myyntitilaisuus, ken tietää. Pitkälle ei olla Floridasta kuitenkaan (vielä) eksytty (psps. kuvaa saa taktisesti cropata jos haluaa sen vähän kompaktimmassa koossa Deluxen galleriaan)// Eikä, ääää! Ihanaihanaihana!! Ja miten olet jaksanut tehdä tuon peiliheijastuksenkin, voe vitsit! (Ja kiitos - ihan parasta kuulla lukijapalautetta !)
|
|