katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Apr 10, 2023 11:07:35 GMT
Amywife's House XLVII
Vastaanottovirkailija kohotti ystävällisesti kuunnellen päänsä tietokoneen takaa. ”Mie… miulla oli tapaaminen lääkärin kanssa… nimellä Amy Center.” ”...Tohtori Edwardsille? Puoli kaksi, kyllä, täältä löytyy… käykää istumaan, Mrs. Center, hän pyytää teidät pian.” Käsiään sivellen, Amy istuutui odotustilan tuolille ja katseli sitten etäisesti julistetta, joka esitti leveästi hymyilevää valkotakkista hoitajaa kannattelemassa vesipulloa. Oliko se juomavesibrändin mainos vai terveyskehotusmuistutus nesteytyksen tärkeydestä, se ei ollut ilmiselvää. Amy ei ollut vielä kuvannut brändivideotaan Tixie Blimzille, vaikka oli jo hahmotellut sen sisältöä. Hän oli ajatellut yhdistää mainoksen hevosiin ja käyttää yhtenä mainintana, että korut olivat sopivia tallikäyttöön, sillä niissä oli hätävetolukitukset: jos roikkuva korvakoru tai kaulaketju jäi johonkin terävästi kiinni, lukko vapautuisi nykäisystä helposti repimättä korvaa tai rikkomatta ketjua, jolloin koru itsessään ei hajoaisi. Lukot eivät kuitenkaan olleet liian herkkiä, joten pelkkä hidas paine ei aiheuttaisi niiden avautumista, jolloin ne eivät putoilisi vahingossa ja tarpeettomasti. Sitä hän mietti hivellessään ohutta ranneketjuaan, mutta oikeastaan vain ollakseen ajattelematta mitään muuta. Hänen mielialansa oli tyyni, mutta se ei ollut seesteistä rauhallisuutta, vaan sisältä käsin hitaasti syövä tyhjiö. Häntä kutsuttiin nimeltä ja Amy siirtyi hoitohuoneeseen. Tohtori Edwards ei kätellyt, mutta tervehti nyökäten ja kääntyi sitten Amyn potilastietojen puoleen. ”Teiltä otettiin siis verikokeet, koska olette pyörtyilleet...”, hän selaili. ”Kyllä.”
”Koetteko useinkin huimausta ja tajunnan hämärtymistä?” ”Silloin tällöin… viime aikoina useammin.” ”Niin, teillä on melko matalat rauta-arvot, Mrs. Center. Sanoisin näiden oirekuvausten ja verikoetulosten perusteella teillä olevan anemia...” Hämärästi Amya huolestutti. ”Olette kuvanneet olevanne usein väsynyt ja jaksamaton, ja se on vaikeuttanut myös opiskelujanne. Syötte melko huonosti, tai niin olette itse sanoneet.”
”Ruoka ei maistu kovin usein...”, Amy myönsi. ”Onko siihen jokin syy?” Amy ei heti vastannut. Ylevästi hän laski katseensa ja sipaisi taas sormiaan. ”Stressiä, kenties?” lääkäri jatkoi. Amy nyökkäsi. Hän ei ollut ihminen, joka valittaisi turhasta, tai oikeastaan muutenkaan. Hänellä ei ollut oikeutta valittaa, sillä oli niin onnekkaassa asemassa: talous oli kohdillaan, jopa loistavasti monen mittapuulla, hän sai opiskella itseään kiinnostavaa alaa kohti unelma-ammattiaan, hänellä oli aviomies ja kaunis talo ja sai toteuttaa itseään videobloggaamalla, sisustamalla, koruharrastuksensa ja hevosten kautta. Hänellä oli rakastava, ihana perhe. Hänellä oli kaiken kaikkiaan kaikki hyvin. Mikä oikeus hänellä olisi valittaa mistään, kun Emmallekin oli käynyt niin kuin oli? Hän oli vain... huolissaan muista, ei niinkään itsestään. Hän oli huolissaan Annasta, joka oli yhä sairaalassa, ja Basterista, johon ei enää saanut yhteyttä, ja Emman perheestä, miten he jaksaisivat. Ja hän oli huolissaan kaikista niistä lapsista, jotka olivat ajautumassa vaarallisille teille Annan ja Emman tavoin ilman ketään, kuka voisi heitä auttaa – ja Amyn olisikin tehtävä kaikkensa valmistuakseen, jotta voisi heitä auttaa. ”Haluaisitteko keskustella näistä stressinaiheista kenties psykologin kanssa?” lääkäri ehdotti. ”Onko teillä olemassaolevaa hoitokontaktia johonkuhun?”
”Ei...”, Amy sanoi hiljaa. Hän tiesi, että oli huono avautumaan ulospäin henkilökohtaisista ongelmistaan. Paljon mieluummin hän kuunteli ja auttoi muita, kuin olisi kenellekään taakaksi. Mutta ehkä hänen pitäisi yrittää ja tavata ammattilaista, jollaiseksi itsekin joskus tulisi. ”Jos katson teille tässä nyt heti ajan...?” Hän sai psykologin yhteystiedot. ”Sitten...”, lääkäri jatkoi lukien yhä Amyn potilastietoja, ”teillä on myös tänne kirjattuna, että yritätte miehenne kanssa saada lasta?” Amy suoristautui hienoisesti. ”Oletteko vielä käyneet puhumassa näistä suunnitelmista gynekologilla?” ”En vielä...”
”Sitten suosittelen varaamaan sinnekin ajan mitä pikimmin, mikäli tämä on ajankohtaista. Ja varsinkin nyt, kun teillä on anemia, se on otettava huomioon.” Amy poistui lääkäristä hajamielisenä rautalisäravinteeseen apteekkiresepti kourassaan, mutta ei poistunut sairaalasta. Sen sijaan hän vaihtoi toiseen rakennukseen ja kysyi Anna Centerin vointia.
”Hänet on siirretty huoneeseen 513, kolmas kerros”, pirteä tiskivirkailija kertoi, ja Amy siis suuntasi hissiin ja sillä kaksi kerrosta ylös. Anna oli valveilla, makasi vuoteessa tekemättä mitään. Hän tuijotteli vain ulos ikkunasta, eikä edes kääntänyt katsettaan, kun Amy saapui. ”Hei, Anna...” Hän oli yhä tiputuksessa ja sykemonitorissa, sillä lääkeyliannostuksen haittavaikutuksia nimenomaan sydämentoimintaan yhä tarkkailtiin. Hänellä ei ollut mitään tuomista, mutta sairaalaan lähettämänsä kimppu yöpöydällä valkoisista liljoista ja liloista eustomista oli yhä hyvässä kunnossa. Hän istuutui vuoteen vierelle tuoliin. Anna katsoi yhä ikkunaan. Amy oli luvannut yrittää puhua Annan kanssa, mutta nyt hän mietti, miten se onnistuisi. Kuunteleminen olisi paras lääke, jonka hän voisi tälle tarjota, joten niinpä hän ei sanonut mitään. Viisitoista minuuttia kului kummankaan sanomatta sanaakaan. Sitten Amyn kännykkä soi ja, vaikka ajatteli sen olevan sopimatonta, vastasi kuitenkin. Billy vain soitti ja kysyi, miten lääkärissä oli mennyt. Jin oli saatu puoliväkisin syömään, mutta varsa oli heiveröisessä kunnossa ja yhä vastahakoinen. Se tuntui kuin… vastustavan ylipäänsä olemassaoloaan. Se oli oikeastaan todella surullista ja karmivaa, kun kyseessä oli eläin, jonka kaikkien vaistojen pitäisi ajaa sitä selviytymään, kamppailemaan, taistelemaan hengestään. Mutta sitä vastoin Jin tuntui välinpitämättömältä ja kuin turtuneelta elämään, vaikka oli ollut olemassa vasta vähän aikaa. Miten se edes oli mahdollista? Puhelu loppui ja Amy laski kännykän sylissään. ”Billy lähettää terveisiä...” Anna ei reagoinut. Amy oli hänen seuranaan vielä toiset viisitoista minuuttia, mutta Anna ei kertaakaan edes katsonut häneen päin. Lopulta Amy joutui lähtemään, nousi ja odotti vielä hetken, katsoen Annan pois päin kääntyneeseen päähän. Ei mitään. Amy ei masentunut, mutta oli surullinen. Hän jätti Annan omaan rauhaansa, omien ajatustensa kanssa – mitä ikinä ne sitten olivatkaan. Kaikilla heillä oli omat demoninsa voitettavana, syntinsä kannettavana ja sovitettavana.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Apr 16, 2023 14:15:47 GMT
Amywife's House XLVIII 11.02.2023
Joka päivä, Amy kävi sairaalalla katsomassa Annaa. Eikä yhdelläkään niistä kerroista, Anna puhunut hänelle. Ei mitään. Lääkärit tai hoitajat eivät kertoneet heille Billyn kanssa hänen tilastaan tai voinnistaan siitäkään oikeastaan mitään sen enempää, mitä olivat kertoneet, kun Anna tajuttomana oli hoitoon tuotu. Oliko hän kieltänyt kertomasta vai eikö heillä vain muuten ollut valtuuksia – kummin tahansa, Anna ei vaikuttanut siltä, että aikoisi Amylle avautua. Amy ei kuitenkaan painostanut, eikä millään muotoa olisikaan halunnut Annaa pakottaa siihen. Hän kävi katsomassa tätä, koska tahtoi; tahtoi sillä tavoin viestittää, että välitti ja, mikäli Anna koskaan olisi valmis puhumaan kokemastaan sekä yrityksestään riistää henkensä ja siihen johtaneista syistä, hän voisi luottaa Amyyn ja turvallisesti kokea voivansa tälle kertoa. Yksi asia Amyn sai – jos ei nyt vihaiseksi – niin oudon raskauttavalla, oksettavalla tavalla pettyneeksi; Annan isä ei ollut vieläkään käynyt tytärtään katsomassa. Ei, vaikka tämä oli melkein kuollut. Ei, vaikka oli ilmiselvää, että Annan asiat olivat huonosti, hän oli pulassa ja tarvitsi apua. Billy oli soittanut isälleen ja kysynyt suoraan, joko tämä oli käynyt sairaalalla. Vastaukseksi oli tullut kierteleviä, tekosyiltä kuulostavia ilmauksia työkiireistä ja ”nyt on vähän paha paikka ajaa niin kauaksi” ja muuta yhtä ympäripyöreää. Se loukkasi Amya Annan puolesta niin syvästi, että hänen oli kahteen päivään vaikea keskittyä opiskeluun tai oikeastaan mihinkään; ajatukset ja huoli kaartoivat aina takaisin mykkään Annaan. Mitä hän mahtoi kantaa sisällään? Amy ei ollut koskaan tavannut ketään Annan kaltaista; niin traagisella tavalla itsenäistä ja… surullistakin, vaikka ulospäin oli aina tunteettoman oloinen. ”Et ymmärrä, Anna on aina ollut sellainen”, Billy sanoi, kun Amy soitti hänelle eräänä iltana opistolta ennen nukkumaanmenoa. Hän tiesi sen aikaikkunan olevan sopiva hetki soittaa Billylle, joka olisi iltapuuhissa, mutta ei vielä nukkumassa, joten kykenisi keskustelemaan jonkin aikaa. He soittelivat niin usein vain toivottaakseen hyvää yötä toisilleen, mutta Amyn oli purettava mieltään Annan suhteen. ”Hän ei koskaan leikkinyt meidän muiden kanssa. Jo alakoulussa hiipparoi epäilyttävissä jengeissä, sellaisissa porukoissa, joille jonkun iäkkäämmät veljet toi kaljaa ja tupakkaa. Ja se vaikeni kuin muuri, jos jäi siitä kiinni. Ei koskaan puhunut tai sanonut mitään. Enkä minä tai Laura ikinä tiedetty, missä se kulki tai mitä teki. Ja äitiä ja isää ei kiinnostanut.” Amyn sydäntä vihloi. Hän tiesi kyllä Billyn karusta lapsuudesta, josta oli puuttunut niin paljon lämpöä ja turvaa, kuten omassa lapsuudessaan oli ollut, mutta joka kerta sen kuuleminen sattui. Juuri tällainen motivoi häntä opiskelemaan lastenpsykologiksi: jotta pääsisi auttamaan lapsia, joita heidän vanhempansa ja läheisensä eivät kyenneet, osanneet tai välittäneet auttaa. ”Tarkemmin ajateltuna”, Billy jatkoi, ”oikeastaan vihaan häntä.” Amy kuuli irveen hänen äänessään. ”Et vihaa, hää on siun siskosi...” Billy ei vastannut. ”Joten anna sen olla. Et saa hänestä irti mitään, vaikka millä yrität. Aion pitää huolen, että hänet laitetaan lukkojen taa.” ”Lukkojen taa? Ei hää ole mitään tehnyt –”, Amy säpsähti. ”Hää tarvii apua –” ”Sairaalalaitoksen lukkojen taa.” Billyn ääni oli synkkä ja tuomitseva. ”Etkä tiedä, mitä hän on tai ei ole tehnyt. Et ole saanut häntä puhumaan, vaikka väitit kyllä saavasi, eikö niin?” ”En mie väittänyt –”, Amy aloitti, mutta vaikeni. Puhuminen oli toisinaan turhaa. Siinä mielessä hän ymmärsi Annan hiljaisuutta, sillä Amy itsekin oli hiljainen, enemmän sisäänpäinkääntynyt ihminen. Mutta hän oli myös varma, että puhuminen auttaisi Annaa – ja auttaisi Amya tietämään, miten häntä parhaiten auttaa. ”Ne ei puhu meille, mutta isälle puhuisi, jos vaan helvetti saisin sen menemään sinne paikan päälle –” ”En mie tiedä auttaisiko se”, Amy mietti hitaasti, ”voi olla, etteivät hyö voi puhua hällekään, jos Anna on kieltänyt. Hää on täysi-ikäinen.”
”Ei ne voi jättää ihmistä, joka on yrittänyt ITSEMURHAA oman ajattelunsa varaan, kun eihän sillä ole järjenhiventäkään jäljellä, jos menee tuollaista edes yrittämään!” Billy raivosi, ja siitä jos mistä tiesi, että kyllä hän sisarestaan välitti, vaikka muuta väitti. ”Ei niin”, Amy myönsi. Sydämensä oli alkanut hakata epätasaisesti ja hän nosti vapaan kätensä rinnan päälle. ”Miulla on etäviikko seuraavaksi, mutta en mie tiedä, voinko jättää häätä yksin...” ”Tule kotiin”, Billy enemmänkin käski, kuin pyysi, ”on ystävänpäiväkin silloin. Käskin niiden soittaa, jos Anna meinataan sieltä päästää.”
Niinpä Amy siis palasi kotiin. Hän ei ollut oikeastaan ratsastanut sitten viime vuoden. Osin Emman tähden. Jokin siinä, että Emma oli viimeisinä hetkinään ollut katsomassa nimenomaan Sunia, kuten Amy oli saanut kuulla (hän, kuten ei kukaan muukaan etsiviä ja Bleakia lukuun ottamatta ollut saanut nähdä valvontakameratallenteita siltä illalta), kosketti häntä syvemmältä kuin pystyi selittämään. Ja nyt, aina kun katsoi Suniin, hän ajatteli Emmaa ja sitä, mitä Sun oli ehkä nähnyt: miltä Emma oli vaikuttanut, mitä tämä oli puhunut sille… mitä olivat olleet hänen parhaan ystävänsä viimeiset sanat hänen hevoselleen. Oli tietysti myös se, että Sun oli tiine. Amy ei toki senkään tähden huolinut ratsastaa. Hänellä ei ollut vielä uutta hevosenhoitajaa Sunille, vaan sen huolenpidosta vastasivat Sunny Horsen henkilökunta. Hän voisi, mikäli haluaisi ja kyllä hänen pitäisi, hän tiesi kyllä, hankkia Sunille uusi hoitaja, joka voisi tamman myös liikuttaa. Mutta myös se oli asia, joka veti hänet kipsiin: Emma oli ollut Sunin hoitaja, ja uuden hoitajan hankkiminen tuntui paitsi julmalta, myös pelottavalta. Jollain irrationaalisella tunnetasolla, vaikkei tietenkään järjellä niin ajatellutkaan, hän pelkäsi, että sama toistuisi. Olihan Emma ollut Sunny Horsessa nimenomaan siksi, että Amy oli halunnut hänet hevosensahoitajaksi… Mutta kävikin niin, ettei Amyn tarvinnut miettiä hevosenhoitaja-asiaa. Billy tuli yhtenä iltana kireänä tallilta ja Amyn kysyessä, mikä oli, hän vain tokaisi: ”Kieran erosi.” Billy näytti loukatulta ja vihaiselta. ”Voisi kuvitella, että kaiken sen jälkeen, mitä tein hänen puolestaan… puolustin ja pelastin hänen työpaikkansa –”
”Mutta ethän sie sitä tehnyt, vaan Monfrey palkkasi hänet takaisin...”
”Ihan sama!” Billy ärjäisi. ”Yritin kuitenkin, okei?” Amy ei pitänyt siitä, että ihmiset huusivat, eikä varsinkaan, jos he huusivat asiattomasti hänelle. Billy lauhtui. ”Anteeksi”, hän sanoi kireästi, ”vituttaa. No, Chelsea saa liikuttaa kummatkin, kunnes Monfrey etsii Deluxelle uuden ja –” ”Chelsea?” Amy sanoi. Vaikka oli toki kiitollinen Chelsealle, että tällä oli järki ollut paikallaan hätätilanteessa ja se pelastanut Annan hengen, Amy ei silti pitänyt Chelseasta. Chelsea oli ottanut Emman silmätikuksi ja Emmaa oli syytetty huumeista, jotka olivat olleet Chelsean – Amykin oli luullut väärin... Se kuristi hänen kurkkuaan. Hänestä Chelsean ei olisi pitänyt tulla takaisin, mutta ilmeisesti hän palaisi pysyvästi… ”Hää hoitaa Poweria?” ”Niin”, Billy sanoi, kuin asiassa ei olisi mitään kovin ihmeellistä tai mielenkiintoista. ”Lupasin, että auttaisin hänet uuteen alkuun... ja, koska hän pelasti Sunny Horsen taas yhdeltä kuolemantapausskandaalilta, Monfreykin suostui siihen.” Mutta samalla, kun puhui, Billy katsoi tietynlaisella ilmeellä päättäväisesti toiseen suuntaan. Amy tunsi hänet sen verran, että se yleensä oli merkki siitä, että joko Billy valehteli tai vähintään salaili jotakin. Tai jätti jotain kertomatta. Tämä huomio lisäsi Amyn epäluottamusta, muttei sanonut mitään. ”Miksi Kieran lopetti?” Hän ajatteli kivuliaasti Basteria. Basteria, johon ei ollut saanut yhteyttä enää soittamalla tai viestein. Kuten Annankin kanssa, Amy olisi halunnut puhua Basterille ja auttaa tätä avautumaan, mutta kumpikin olivat sulkeutuneet häneltä - vain eri tavoin. ”Hän ei halua tehdä yhteistyötä Chelsean kanssa, ja ilmeisesti Deluxe ja Power ovat liian sama asia, koska ovat kummatkin minun. Tai niin oletan, hän itse väitti, ettei kyse ole siitä ja päätös on ollut hänen mielenpäällään muka jo pitkään…” Billy tuhahti halpamaisesti. ”Hänen on turha odottaa minulta enää mitään, petturi...”
”Lopettiko hää kokonaan?” Amy kysyi, sillä mieleensä oli tullut ajatus. ”Tarkoitan… erosiko hän Sunny Horsesta?”
”En tiedä”, Billy sanoi ja marssi kierreportaita ylös. ”Enkä ole kiinnostunut tietämään. Menen nyt suihkuun!” Amy hiveli hiustensa latvoja hajamielisesti.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Apr 16, 2023 18:24:05 GMT
Amywife's House XLIX
Kipu oli kauhea. Kyynelet virtasivat lakkaamatta, suolaisuus poltti hänen huuliaan ja puhkoi kieltään. Hän haukkoi henkeään, kun kärvennys jatkui hänen selässään, se riipi ja raateli ja veresti hänet suikaleiksi. Tuhat terää, viillellen, leikaten, silpoen. Mutta hän kesti sen, kesti sen kaiken. Kestän sen, teidän tähden. Hän itki ääntäkään päästämättä siinä maatessaan, kasvot alaspäin kohti lattiaa. Hänen luomiensa sisäpuolella välkkyi mielikuva nahkaansa luovasta käärmeestä. Mielikuva oli jopa irstas, likainen, ja siltä hänestäkin osin nyt tuntui; tuntui, että hän oli luovuttamassa pois jotain puhdasta ja viatonta osaa itsestään, vaikka tekikin sen suuresta surusta ja kaipauksesta. ”Kaikki hyvin?” ulkopuolinen ääni kysyi. ”Haluatko pitää tauon?” ”E-ei”, hän nielaisi. Tärisevä hurina alkoi taas ja niin jatkui kipukin. * Billy oli laittanut parasta ylleen, hiukset ojennuksessa ja uusi Tixie Blimziltä sponsorivideota varten saatu kultanappi vasemmassa korvassaan. Se sopi yksyhteen kultaisen rannekellon ja siniharmaan puvuntakin kullattujen nappien kanssa. Amy laskeutui yläkerrasta hopeanharmaassa satiinimekossa, omissa korvissaan pitkät kimmeltävät tähtisadetta muistuttavat hopeakorut ja ranteissaan yhtä välkehtivät timanttiset kivihelmiranneketjut. Billy oli odotellut häntä jo kärsimättömänä, mutta muisti kuitenkin lausua kohteliaisuudet hänet laittautuneena nähdessään. ”Olet kaunis”, hän sanoi, kuten asia olisi muodollisuus ja itsestäänselvyys. Amy ei kuitenkaan ottanut omaa kauneuttaan itsestäänselvyytenä. Ei hän ajatellut olevansa rumakaan, mutta kauneus oli katsojan silmässä ja se oli myös katoavaista. Tärkeintä oli sisäinen kauneus, ja sitä Amykin tahtoi parhaansa mukaan vaalia. Billy ojensi herrasmiesmäisesti käsivartensa, mutta laittoikin sen sitten Amyn selän taa tarkoituksenaan ohjata hänet ulko-ovelle. Amy säpsähti. ”Mitä nyt?” Billyn kulmat kaartuivat ikävästi. Amy pidätti hengitystään. ”E-ei mitään...” Hän väräytti aivan pienen, rauhoittelevan hymyn. Billy aukaisi oven ja he astuivat portaat ulos, hiekoitetun pihapolun kautta läpi kivipuutarhan ja autotallille ottaakseen Billyn auton. Amy istuutui BMW:n nahkaiselle etupenkille hyvin varovasti, käsilaukku sylissään, ja joutui pönöttämään selkä tikkusuorana irti selkänojasta koko matkan, minkä Billy laittoi kyllä merkille, mutta kysyi siitä vain kerran ja saamatta kunnon vastausta, antoi olla. He ajoivat ulos kaupungista astetta hienompaan ravintolaan. Olihan ystävänpäivä. Billy oli tehnyt pöytävarauksen sinne jo viikkoja sitten, sillä oli oletettavaa, että ilta ruuhkautuisi nopeasti. Heidät ohjattiin hovimestarin toimesta kahdelle varattuun pöytään keskellä salia, jossa kaikui sopusointuinen vaimea ihmisten keskustelu, levollinen ruokailuvälineiden kilinä ja klassinen musiikki, jota pianisti soitti ravintolasalin nurkassa mustana kiiltelevän flyygelin ääreen kumartuneena. Amy katseli hänen taidokasta keinahteluaan ja sormiensa tanssia hajamielisesti, kun hovimestari kaatoi vettä jääpalat helisten heidän laseihinsa ja teki suosituksen keittiömestarin illan erikoisuudesta. Amy ei kuunnellut tarkasti, mutta Billy myöntyi tarjottuun ja otti vastaan viiniesitteen. ”Saisinko suositella, erinomaisesti sopisi kalifornialainen Leftre Liborne –” Amyn käsi oli pysähtynyt vesilasiin ja hänen katseensa lasittui. Kalifornia. Billy huomasi sen ja kiirehti äreästi: ”Onko jotain muuta, tämä punaviini?” ”Sekin, oikein erinomainen valinta, nuori herra...” ”Me otamme sitä”, Billy kuittasi, hovimestari niksautti päätään ja poistui. Ilmassa heidän välillään oli näkymätöntä kireyttä. Amy hiveli kristallipallokivistä rannekoruaan käsiensä levätessä kevyesti lumivalkealla pöytäliinalla. Pieniä punaisia tuikkuja loisti suuremmassa lasikuvussa, liekkien valotäplien heijastuessa moninkertaisina sen kaarevassa pinnassa. Billy kohenteli toistuvasti kravattiaan yleisen tympääntynyt ilme kasvoillaan silmäillessään ravintolasalia välinpitämättömästi. He eivät puhuneet sanaakaan ennen kuin toinen tarjoilija saapui ja kaatoi tilkan syvänpunaista nestettä kummankin heistä laseihin. Billy nyökkäsi, Amykin. Tarjoilija kaatoi heidän lasinsa puolilleen, sitten jätti pullon pöytään. ”Onko siellä selvinnyt mitään?” Billy lopulta aloitteli keskustelua, kuulostaen lähinnä närkästyneeltä hiljaisuudesta. Amy kohotti kysyvästi katseensa. ”Lääkärillä. Mitään lisää? Siitä lapsiasiasta?” ”Ei”, Amy sanoi hiljaa. ”Mie... olen menossa tutkimuksiin.” ”Tutkimuksiin?” Billy tuijotti häntä epäluuloisesti. ”Mihin 'tutkimuksiin'?” Amy painoi punattuja huuliaan yhteen vastaamatta. Hänestä nyt ei ollut sopiva paikka puhua intiimeistä yksityiskohdista. ”Kyllä mie kerron sitten, kun jotain selviää”, hän vakuutti. Billy ei ollut tyytyväinen hänen vastaukseensa, sen näki kasvoilta, mutta tarjoilija palasi siinä samassa tuoden heidän alkuruokansa ja leipäkorin. Alkupalan ajan Billy olikin äänessä lähinnä itsekseen, kerraten Amylle treenejään Powerilla (puhuen myös Chelseasta, mutta – Amystä tuntui – vältellen tämän nimen lausumista ääneen, kuin siinä olisi jotain sopimatonta – se tuntui oudolta...), ylpeillen indeksipalkkansa korotuksesta vuoden lopussa, mikäli pääsisi tavoitetasolleen Power Jumpiin mennessä ja siellä menestyisi, ja puhuen myös ohimennen jotakin ystävistään Zack Tarousta ja Sean McFinnonista. He olivat jo ehtineet saamaan pääruokansa (jonkinlainen kaksiosainen kellertävänvaalea pihvi kylkiäisenään oranssinväristä hillon tai kastikkeen kaltaista ja tuoretta basilikaa, sekä viipaloituja paistettuja ja kuorrutettuja kasviksia), kun Amy keskeytti Billyn monologin yksinkertaisella ilmoituksella: ”Mie kysyin Kierania Sunin hoitajaksi.” Billy yskähti tukahtuneesti laitettuaan juuri kesäkurpitsanpalan suuhunsa. Amy odotti levollisesti katsellen, kun Billy nosti vesilasin huulilleen kasvot muuttuen alati punertavammiksi, joi, köhäisi ja naputti rystysillä rintakehäänsä. Sitten hän painoi lautasliinan suulleen ja piteli sitä siinä hetken otsa rusottaen. Kun hän lopulta laski servietin alas, hän oli vihainen ja käheän paisunut äänensä rätisi. ”Kierania? Joka juuri päätti jättää työnsä minun hevoseni hoitajana taas?” Koska he olivat ravintolassa, Amy oli laskenut sen varaan, että mikäli tässä kävisi näin: Billy hermostuisi asiasta (kuten oli arvannut oikein), hän ei viitsisi alkaa täällä rähjäämään. Billyn silmät mulkoilivat oikealle ja vasemmalle, tajuten varmasti aivan saman. ”Mie luotan Kieraniin, hän on tuttu, ja tuntuu lohdulliselta, että Sunilla on joku tuttu hoitaja.” ”Kieran –”, Billy aloitti haarukka osoittavasti koholla, mutta laski sitä sitten, ”on petturi eikä pidä sanaansa!” ”Hää vain tekee, kuten kokee olevan hälle paras vaihtoehto”, Amy totesi tyynesti. ”Niin kuin myö kaikki. Tiedätkö sie, kulta, edes”, (hellittelynimen käyttö oli mukana tarkoituksella pitääkseen keskustelun pehmeämpänä), ”miten hään äitinsä on sairas ja Kieranin täytyy huolehtia hänestä –” Mutta se oli ollut hyvin huono vetoomus. Billyn jo valmiiksi liki-tukehtumisestaan punertavilla kasvoilla tykytti nyt verisuoni ohimolla. Hän paljasti hampaansa ja olisi niin mielellään rähjännyt, Amy tiesi sen, mutta suurin ponnistuksin vain matalasti ärisi: ”Ai Kieranilla on vaikeaa? Äiti sairas? Ihanko totta kysyt, tiedänkö minä, millaista se on?” Amy tunsi jääpalan vatsassaan. Totta. Hän ei ollut ajatellut loppuun asti. Hän painoi katseensa. Hän tunsi Billyn tuijotuksen vielä jonkin aikaa, kunnes tämä karaisi kurkkuaan ja kulautti sinne viiniä. ”No, antaa olla. Syödään nyt.” Billy oli hyväksynyt hänen alistuneen eleensä. Kasvojensa sävy valui hitaasti takaisin normaaliksi, ja Amy keskittyi omaan lautaseensa. Se ei ollut hilpeä juhla-ateria. Eikä se parantunut illan myötä pysyvästi, vaikka ensin tunnelma olikin nousussa. He tilasivat jälkiruoat (kinuskimoussea tryffeleillä ja persikoilla) ja, vaikka koettivat keskustella sivistyneesti turvallisemmista aiheista, kuten Jinin voinnista ja Amyn seuraavista videoblogisuunnitelmista, he eivät tuntuneet tavoittavan sitä lämpöä ja kontaktia, jota ystävänpäivänä treffeillä toivoi koettavan. Lopulta Billy maksoi ja he ajoivat Miamin rantateatteriin elokuviin. Heillä oli harvoin aikaa katsoa televisiota, joten klassinen elokuvissakäynti oli itse asiassa hyvinkin eksoottista. Sieltä tuli uunituore ja kuuma romanttinen komedia Magic Mike's Last Dance. Billyn käsi hakeutui Amyn reidelle ja sitten nousi Amyn kasvoille kääntäen leukansa Billyä kohti, kun hän kumartui suutelemaan; pimeässä elokuvasalissa sinertävänpurppuraiset valot heijastelivat taustalla musiikin lainehtiessa sykkien heidän ympärillään. Se oli siihen mennessä lähin romanttinen hetki sen päivän aikana, muttei millään tavoin hellä; se oli omistavan oloista ja tukahduttavaakin, mutta Amy ei vastustellut, vaan antoi Billyn tehdä hänellä mitä tahtoi. Yöllä he saapuivat kotiin ja tuskin Amy oli saanut toista korkokenkää jalastaan, kun Billy kaappasi hänet syliinsä. Amy ähkäisi ääneen, sillä Billy oli kipeästi osunut hänen selkäänsä, mutta valitettavasti Billy tulkitsi ähkäisyn kiihkeydeksi ja suudellen häntä pitkin kaulaa yritti samalla kantaa häntä Amyn jalat ristissä lanteidensa ympäri metallikierreportaita yläkertaan. Amyn vatsassa jännitys pakkautui tiiviiksi palloksi, joka oli valmis räjähtämään minä hetkenä hyvänsä, vaikka sydämensä löikin tasaisen rauhallisesti. Billy tuoksui aina hyvältä, ja Amy oli toki halukas, mutta kipeys ja polttavan karvas kirvely selkänahassaan, johon Billyn käsivarret hankasivat, oli saada hänet tirahtamaan kyyneliin. He pääsivät makuuhuoneeseen asti ja vaivautumatta turhaan laittamaan valoja päälle, Billy heitti hänet vuoteelle. Amy parahti taas; hän putosi suoraan selälleen ja vaikka mekkonsa olikin kevyen sileä, liivien reunukset nipistivät yliarkoja lapojaan. Billy kiskoi kiivaana solmiota kaulastaan ja oli jo nelinkontin Amyn päällä, ravistellen puvuntakkiaan. Amy tavoitti hämäryydessä, parvekeoven ikkunaruudusta laskeutuvassa kuunvalon loisteessa Billyn tummat silmät ja hetkeksi kumpikin heistä pysähtyi. Billy hengitti raskaasti, kun he tuijottivat toisiaan silmiin. ”Mie...” Amy kohotti kättään ja hipaisi Billyn sileää poskea. Billy suoristautui istuen yhä Amyn päällä ja aukoi paitansa nappeja yksi kerrallaan. Hän näytti irvistävän tai ainakin hänen valkeat hampaansa hohtivat hämäryydessä. ”Billy, odota...” Mutta Billy ei kuunnellut, vaan hyökkäsi taas hänen kimppuunsa saatuaan paitansakin pois ja suuteli Amya ahnaasti, lämmin makea hengityksensä tuntui korvanjuuressa, pitkin kaulaa... Miellyttävät kylmät väreet kulkivat pitkin Amyn ihoa. Ennen kuin Billy yrittäisi riisua häntä, Amy kaartoi kätensä hänen niskansa taa ja koetti viestittää, että he nousisivat sen verran, että hän voisi tehdä sen itse. Billy tuntui olevan jonkinlaisessa transsissa – mikä oli toki imartelevaa – muttei siis ymmärtänyt Amyn sanatonta hillitsevää kehonkielen viestintää, vaan tuntui innostuvan pienestä vastahakoisuudesta vain lisää. Lopulta hän kohottautui vetäen Amyn mukanaan istuvaan asentoon ja kouransa karkasivat Amyn selkäpuolelle hakien mekon vetoketjua. ”Aih!” Amy hönkäisi ja käänsi omat kätensä taa tarttuen Billyn sormiin. ”Ei... mie otan sen...” Billy hyväksyi ja jatkoi Amyn kaulan suutelua, kun Amy yritti varovasti hivuttaa vetoketjuaan auki. Hän ravisteli olkapäätään ja olkain valahti alas, sitten toinen. Billy oli taas heti hänen rintaliiviensä kimpussa, jotka onneksi avautuivatkin edestä, kuten Billy aivan hyvin tiesi, eikä siis käpälöinyt enää Amyn vaarallisen selän puolella. Mutta siinä vaiheessa Amyn oli pakko pysäyttää. ”Billy...”, hän sanoi taas ja puri huuleensa. ”Billy... miun... siun pitää olla varovainen, miun selkä...” ”Mh?” Billy oli heittänyt Amyn liivit lattialle ja laskeutunut nyt tämän rinnan tasolle nautiskelemaan huulillaan niistä. ”Mie... miun täytyy rasvata se ensin, laitatko valot hetkeksi, Billy...” Nyt Billy oli hämmentynyt - ja äkeä. Hän tuijotti Amya hetken pimeässä, sitten nousi (alleviivaavan tyytymättömästi) ylös ja läimäytti valot. Amy siristeli silmiään, nousi vuoteelta pelkät pitsipikkuhousut enää jalassaan ja käveli peilin eteen. Hän veti hiukset sivuun olkansa yli etupuolelle, jättäen selän paljaaksi ja katsoi siihen peilistä, arasti kosketellen punerrusta sormenpäällään. Kirvely suorastaan itketti. Billykin tuijotti heijastuksen kautta hänen selkäänsä. Hän oli valahtanut ilmeettömäksi. ”Se näyttää pahalta vain aluksi...”, Amy sanoi hiljaa, yhä ihoa silmäillen ja otti sitten käsilaukustaan rasvaputilon. ”Täytyy laittaa siihen säännöllisesti rasvaa ja suojamuovia päälle, miun on nukuttava vatsallani...” Billy seisoi yhä samassa kohtaa. Amy vilkaisi häneen peilin kautta taputellessaan varovasti rasvaa selkäänsä. Billyn katse oli tummunut vaarallisesti. Äkkiä hän ärjähti heilauttaen kättään ja kääntyi pois päin. Otettuaan pari askelta, hän käännähtikin takaisin ja tuli aivan Amyn lähelle. ”Miksi helvetissä menit ottamaan tuollaisen?!” Amyn eleisiin tuli hitautta ja sisälleen levisi viileä hulmahdus, kuten aina, kun joku käyttäytyi aggressiivisesti seurassaan. Ja Billyn ele oli uhkaava. Hän mulkoili, pidempänä ja leveämpänä kuin Amy, vain muutaman tuuman päässä. ”Miksi teit itsellesi noin?” Billy huusi; Amy säpsähti ja nosti kämmenen korvansa suojaksi. Hänelle tuli äkkiä paljon alastomampi olo ja taivutti toisen kätensä rintojensa eteen. ”Koska mie halusin...” Billy oli heilauttanut taas kätensä ilmaan suuren turhautumisen eleenä ja marssi kauemmas. ”Mie... tahdoin ottaa jotain, millä muistaisin Emmaa –” ”Saatanan Emma!” Billy karjaisi, repien tukkaansa. Hän näytti järkensä menettäneeltä. ”– ja isiä”, Amy halusi sanoa loppuun saakka, pakottautuen olemaan rauhallinen, vaikka olikin ruvennut hengittämään pinnallisesti. ”Toinen siipi on Emman siipi, siinä pitäisi olla E-kirjain... ja toinen siipi on isille, siinä on P...”, hänen äänensä hiipui. Hän liikkui nopeasti huoneen poikki, nosti peitot ja piiloutui niiden alle sänkyyn. Billy ravasi edestakaisin vuoteen jalkopäässä, sormet tukassaan, silmänsä muljahdellen kuin hullulla kireiden narskahtelevien hampaittensa tahdissa. ”Helvetti!” hän ärjyi. ”Minä vihaan tatuointeja, ja sinä tiedät sen! Menit tekemään jotain tällaista selkäni takana, pilasit kehosi ja ihan vain jonkun saamarin hupakon takia –!” ”Et – elä sie uskalla häpäistä Emman muistoa!” Amy kivahti. ”Hää oli miun paras ystäväni!” ”Uskalla?” Billy oli pysähtynyt. Hän kääntyi pelottavan hitaasti Amya kohti. ”Uskalla? Uskalla?” Amy vaihtoi pois vaarallisemmalta tieltä ja pakotetun tyynesti jatkoi: ”Se on nyt vielä raa’an näköinen, mutta kunhan turvotus ja punakkuus laskee, se on kyllä kaunis, sie huomaat...” ”Menit pilaamaan itsesi!” Billy huusi ja rynni sängyn vierelle aivan Amyn lähelle. ”Menit… menit –!” Hänen silmänsä pullistuivat vielä lisää, kun tarpeeksi vahvat sanat eivät näyttäneet löytävän tietään ulos muuta kautta. ”Mie halusin – mie haluan muistaa heidät, ja näin hyö ovat aina mukanani, suojelusenkeleinäni –”, Amy koetti selittää järkeilyään, vaikka oli kavahtanut kissamaisesti linkkuun. Tunteet pakkautuivat hänenkin kurkussaan. ”Sinun kehosi kuuluu minulle!” Sanat jäivät kummittelemaan huoneeseen, sen pingottuneeseen hiljaisuuteen, jonka yli he toljottivat toisiaan. Sitten Billy tajusi kohonneen kätensä kuin läimäytykseen ja veti sen hitaasti takaisin alas. Hänen kasvoillaan vilisi nopeasti muutaman eri tunnetilan sekamelska, kunnes käännähti, marssi lattian poikki, kaivoi vaatteet lipastostaan, irrotti kännykän laturista ja kiskaisi makuuhuoneen oven auki. ”Minne... sie menet?” ”Ulos. Älä valvo, en ole tulossa takaisin. Jään Sunny Horsen vierastalolle yöksi.” Hän ei enää huutanut. Ääni oli kylmä, jääkylmä. Tyhjä. Se oli Amyn olotila. Silkka tyhjyys. Hän ei ollut odottanut, että Billy loukkaantuisi noin kovin. Sehän oli vain tatuointi, ei edes mikään sellainen, joka olisi aina näkyvillä, sillä jäisi pääasiallisesti peittoon paidan tai mekon alle. Se oli myöskin Amyn keho, ja hänellä oli oikeus päättää, mitä vartalolleen tekisi. Toki hän ymmärsi, että suurista muutoksista oli juteltava Billyn kanssa – Billyllä oli oikeus sanoa, mistä piti ja mistä ei. Mutta tämä asia oli ollut Amylle tärkeä ja henkilökohtainen, jotain, minkä hän oli ehdottomasti halunnut tehdä vastoin pelkojaan ja epävarmuuksiaan. Hän oli epäillyt, ettei olisikaan pystynyt siihen, jos olisi kertonut tatuoinnista Billylle etukäteen; jos – mitä ilmeisimmin, kun – Billy olisi yrittänyt puhua häntä luopumaan ajatuksestaan sen ottamisesta, Amy ei uskonut, että olisi kyennyt seisomaan tahtonsa takana. Hän pelkäsi kipua. Oli ollut parempi, että hän oli tehnyt sen yksin, ja Billy saanut tietää vasta, kun olisi jo liian myöhäistä, tehty mikä tehty. Mutta, että hän vihastuisi siitä näin paljon…? Sitä hän ei ollut osannut ollenkaan odottaa. Vaikka Lotte olikin varoittanut häntä. Käsi vapisten hän otti kännykän yöpöydältä, hakeakseen siitä turvaa. Lottelta oli tullutkin kaksi uutta, lukematonta viestiä jossain kohtaa illan aikana. Amy aukaisi ne, päänsä lyöden yhä tyhjää ja sydän kaikuen kammottavasti äskeisestä konfliktista Billyn kanssa.
Toinen viesti oli kuva kahdesta kädestä, sormukset nimettömissä. Amy päästi värisevän henkäyksen. Onneen ystävänsä puolesta sekoittui oma surunsa. Mitä sille hurmaavalle, ihanalle Billylle oli tapahtunut? Kaikki oli tuntunut murentuneen sitten häiden ja häämatkan, Sunny Horseen tulon. Aiemmin he olivat riidelleet tuskin koskaan, vaan olivat lähes telepaattisesti osanneet aavistaa toistensa ajatukset, olleet huomaavaisia ja hellätunteisia toisiaan kohtaan. Mutta nyt? Vähän väliä riita ja erimielisyys toisensa perään… ja se kulutti, se oli todella raskasta, hän ei jaksaisi niin enää pitkään… Hän tyrskähti kyyneliin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Apr 18, 2023 12:22:38 GMT
Billimas & Amywife's House L Billyllä ei ollut koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia; hän piti itseään liian tärkeänä, ja elämässä oli liikaa asioita, jotka tiesi voivansa ja pystyvänsä ja haluavansa saavuttaa, ettei hänellä ollut aikaa heittää kaikkea sitä hukkaan jonkin melodramaattisuuden tähden. Hän oikeastaan halveksui ihmisiä, jotka ottivat elämänsä oman käden kautta. Se oli säälittävää, nöyryyttävää, raukkamaista. He olivat luusereita. He mieluummin luovuttivat, kuin näkivät vähän vaivaa ja ponnistelivat parantaakseen olojaan, oli ongelman ydin sitten missä tahansa: jos oli liian köyhä, hankkisi taitoja ja etsisi töitä. Jos oli masentunut, menisi hoitoon. Jos oli traumatisoitunut ja pahoinpidelty, hankkisi apua. Ei ollut olemassa sellaista syytä, missä oikotien ottaminen ja oman henkensä riistäminen (uhraus toisen ihmisen pelastamiseksi oli eri asia, mutta kuinka moni joutui sellaiseen tilanteeseen? Hyvin harva) olisi ollut jaloa, ymmärrettävää tai ainoa vaihtoehto. Aina oli olemassa vaihtoehto. Ihmiset olivat vain niin heikkomielisiä ja laiskoja ja selkärangattomia. Ja hän inhosi sellaista. Hän inhosi ihmisten heikkouksia. Mutta sinä aamuna herätessään, hän inhosi myös itseään, enemmän kuin ehkä koskaan oli elämässään itseään inhonnut, vaikkei osannut arvioida miksi. Se oli ensimmäinen ajatus ja tunnetila, joka hänellä oli; sen perään tosin tuli nopeasti muutakin, kuten raastava pääkipu, polttava kutina epäilyttävissä kehonosissa, kuolettava väsymys ja heikotus – ja oksetus. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän kompuroi hätäisesti ylös sängystä, paikantaen tuskin kunnolla missä edes oli ja suunnaten erehdyksissään huoneiston ulko-ovelle, kun tarkoitti mennä kylpyhuoneeseen, kääntyi, piteli kättä suun edessä, ja ehti vain juuri pöntön ylle laattaamaan. Hän veti vessan ja nousi altaaseen nojaten huuhtomaan suunsa ja kasvonsa ja katsoi sitten hitaasti silmät turvoksissa itseään peilistä. Hänen koko naamansa helotti punertavana, mutta toinen poskipää näytti paksummalta ja tummemmalta; hän kosketti sitä sormenpäillään ja tunsi sen heti pinkeäksi ja araksi. Hiuksensa olivat aivan sekaisin. Sitten hän katsoi alas. Hänellä oli T-paita, mutta ei housuja. Ei housuja. Hänen päähänsä sattui niin, että irvisti uudelleen ja istuutui hitaasti kylmälle pöntönkannelle. Mitä – helvettiä – oli – tapahtunut. Hän ei muistanut… hän ei muistanut mitään eilisestä… Ei, odota. Amy. Ravintola. Miami. Lontoo. Siivet. Siivet? Tatuointi. Billy painoi kädellä otsaansa. Hän oli raivostunut… ja lähtenyt… tullut… Missä hän muuten oli? Hän kankesi takaisin jaloilleen, teki tarpeensa ja hoippui sitten olohuoneeseen ja makuuhuoneeseen. Hän oli Sunny Horsen vierastalossa, Annalle vuokratussa asunnossa. Tuosta Anna oli löytynyt tajuttomana, melkein kuolleena… Chelsea oli pelastanut hänet… Chelsea. Nimi sai Billyn vatsalaukussa muljahtamaan. Hän kompasteli vuoteen ympärillä etsien boksereitaan ja housujaan, löysi kalsarit lopulta sängyn alta (mikä lisäsi hänen ahdistustaan) ja kiskoi ne jalkaansa. Hänellä oli paita, jonka oli nopeasti vain ottanut kotoa lähtiessään tänne, mutta lattialla lojuivat puvunhousut. Muovikassi. Hän meni kaivamaan sitä lipaston viereen ja sieltä löytyivät hänen farkkunsa. Hän veti ne ylleen ja siistit housunsa tunki kassiin. Hänen päätään pyörrytti ja häntä yhä oksetti. Sitten hän astui jonkin päälle, joka ruksahti äänekkäästi. Se oli tyhjä kaljatölkki. Billy nosti sen käteensä ja tarkasteli sitä ryppyotsaisesti, silmien tarkentamatta kunnolla. Raspberry Lazer Lager. Hän ei juonut Raspberry Lazer Lageria, ei edes pitänyt teennäisen vadelman mausta. Hän kohotti katseensa. Niitä oli lisää. Vaikka kuinka monta, tusinan verran, tyhjiä kaljatölkkejä lojui pitkin lattiaa osa vuoteen alla, osa yöpöydän päällä ja ikkunalaudalla. Oliko hän ryypännyt oikein urakalla? Hän ei muistanut siitä mitään. Ja miksi hän olisi juonut yksinään? Hän ei koskaan tehnyt niin, jos harvoin joikin, se tapahtui aina tasokkaassa baarissa tai juhlissa hyvässä seurassa, tämä ei ollut edes sen merkkistä kaljaa, jota koskaan ostaisi kaupasta – Hänen silmänsä olivat nähneet vielä jotain: tyynyliinalla, viereisellään lakanalla. Hän astui lähemmäs, ontto kumiseva hirvitys vatsassaan, linttaan astuttu kaljatölkki yhä kädessään. Hän kumartui ja ojensi sormiaan, nosti sen tyynyliinalta etusormen ja peukalon välissä ilmaan… Hius. Pitkä, punertava, kiharainen hius. *** Kello oli yli puolenpäivän, eikä Billyn kännykkä ollut vieläkään päällä. Amy oli koettanut soittaa siihen heti aamulla, tahtonut sopia, mutta se oli tuutannut tyhjään. Eikä vieläkään. Amy laski puhelimen kalpeana. Jos olisi tietänyt Billyn suuttuvan näin, hän olisi kertonut tälle tatuointisuunnitelmistaan etukäteen. Olkootkin, että se olisi ollut hänelle itselleen vaikeampaa ja olisi joutunut suostuttelemaan Billyä, kenties koskaan lupaa tatuointiin saamatta ja siten sitä koskaan sitten tekemättä, hän olisi silti mieluummin valinnut sen tien, kuin tämän, jos olisi vain tiennyt. Hän kääntyi peilin edessä ja nosti paitaansa. Levolliset laskostetut enkelinsiivet lapaluistaan noin vajaaseen puoleen selkään asti, kevyellä rajauksella tehdyt, olivat yhä ärtyneen punertavat ja hirveän kipeät. E niin kuin Emma ja P niin kuin Peter olivat kaunista kaunofonttia, toinen toisen siiven juuressa ja toinen toisen. Hän antoi helman valahtaa. Amy ajoi Sunny Horseen. Billy oli sanonut menevänsä yöksi vierastalolle, mutta Amy toivoi näkevänsä hänet mieluummin tallilla, jossa olisi turvallisempi kohdata Billy eilisen jälkeen. Hän tahtoi käydä katsomassa Sunia, antaa sille palan porkkanaa ja ehkä harjata tamman oikein kunnolla. Eläinten läsnäolo rauhoitti ja lohdutti. Mutta Sunin kanssa puuhissa oli jo joku muu. ”H-hei...”, Kieran hymyili väreilevästi ja tuuppasi isoja laseja ujosti nenälleen. Hän suki Sunia ja tamma kurotti päätään kultakaiteisen karsinan raosta nuuhkaisten Amyn kämmentä. Amy silitteli hajamielisesti sen turpaa. Kieran ryki hiljaisesti. ”E-ei enää kauan...”, hän sanoi hermostuneen, mutta ystävällisen kuuloisena, ”v-varsaan siis… pari kuukautta.” Amy hymyili surumielisesti. Niin, Emman varsa... niin hän siitä ajatteli. Kieran tarkkaili häntä levottomasti sivusilmällä. ”Kaikki hyvin, Mrs. Center?” Sunin turpa oli pehmeä ja sen lämpimänkostea hengitys hiveli sormia. Amy laski kätensä. ”Kiitos, Kieran, ihan hyvin. Ja kutsu miuta vain Amyksi.” ”Amy”, Kieran kokeili nimeä varovasti, kuin se olisi pyhä sana, jota tuli käsitellä yhtä huolella kuin uutta vastuuhevostaan. Kieran oli kiltti sielu. Amy oli pyytänyt häntä Sunin hoitajaksi juuri sen herkkyydenkin takia, jonka tästä aisti. Ja Kieran ymmärsi. Hän oli ollut yksi epäillyistä ja todistajista itsekin. Amy kääntyi pois päin, mutta Kieran rykäisi taas aivan hiljaa. Se kuulosti siltä, että hänellä oli vielä jotain sanottavanaan, joten Amy pysähtyi. ”H-halusitteko Sunin valmiiksi, ehkä taluttelemaan… Amy?” ”Ei”, Amy sanoi hajamielisesti. ”Ei, hoida hänet vain.” Kieran katseli häntä uteliaasti Sunin harjan takaa. Amy käveli pois, ohitti pääkäytävällä olevan hevospatsaan ja sisäistutukset ja koristealtaan ja ovista ulos. ”Amy!” Hän pysähtyi. Chelsea käveli häntä kohti lanteitaan pyöritellen, omahyväinen ja lähes kiihkeän intomielinen tekohymy kasvoillaan – Amy suhtautui siihen heti varauksella. Hänellä oli käytännönsyynsä olla erityisemmin pitämättä Chelseasta, mutta vaistot olivat niistä vahvimmat. Chelsea tuntui ennen kaikkea... vaaralliselta. ”Ah, Amy!” Chelsea toisti tarpeettoman kovalla äänellä ja huokaisi kuin helpottuneena, ikään kuin he olisivat läheisiä ja olleet kauan erossa toisistaan. ”...Chelsea.” ”Onpa niin kiva nähdä. Me ei taideta osua oikein koskaan samaan aikaan tänne, käytkö täällä milloinkaan?” Hän nauroi kimakasti ja aivan ylimielistelevästi, heilauttaen punaisia kiharoitaan. Hän katsoi Amya päästä varpaisiin. ”Olet aina niin edustettuna, kuin presidentin juhliin. Et tainnut polttaa?” Chelsealla oli savuke pitkien oranssien kynsiensä välissä ja sytytti sitä, seisoen Amyn kulkusuunnan tiellä. Sitten hän laittoi sytyttimen taskuunsa ja henkäisi pitkään. ”No”, hän sanoi tarkastellen Amyn kasvoja niin ahnaasti, että se oli ahdistavaa. Amy piti kuitenkin itsensä asiallisena ja neutraalina, päänsä ylhäällä. ”Veit sitten Billyn hevosenhoitajan. Wallace oli listattuna Sunwaltzille.” ”Kieran erosi, niin pyysin hänet.” ”Joten varastit hänet?” Chelsea imaisi savukettaan, yhä innokkaasti Amya tuijottaen. ”Taidat pitää siitä?” Amy ei vastannut. Chelsea hymyili hirveän inhottavasti. ”Meistä ei täällä päästä eroon, hah!” hän sitten suorastaan kirkaisi. ”Wallace saa potkut, otetaan takaisin, eroaa, otetaan takaisin… minut erotetaan, palaan takaisin niin kuin feeniks… runollista, sanoisitko? Melkein kuin olisi siivet selässä...” Amy käänsi kasvonsa häneen, kun Chelsean omille levisi entistä mielipuolisemman voitonriemuinen hymy. ”Sä et taida puhua paljoa”, hän sitten huomautti ja otti Amyn hiuksia hyppysiinsä ilman lupaa, sormeillen niitä (Amy vetäytyi hitaasti kauemmas), ”mutta sisaret ymmärtää toisiaan ilmankin.” Hän iski silmää.” ”Mitä sille pikku ressukalle kuuluu, Billyn siskolle?” Amy ei halunnut puhua Chelsealle Annasta, mutta Chelsea oli Annan pelastanut. Hänellä oli siis tietyssä mielessä oikeus tietää. Hänen kiinnostuksensa ei kuitenkaan tuntunut aidolta, joten Amy vastasi vain ylimalkaisen neutraalisti. ”Toipuu.” Hän lähti kävelemään eteenpäin. Chelsea käveli vieressä. ”Miten ystävänpäivä, oliko teillä imelän romanttista Billy poitsun kanssa? Siis eilen”, Chelsea pyöritti silmiään, mutta hymyili itsetietoisesti, ”oli kyllä niin kuuman kostea ilta. En edes muista kaikkea, hah, raju yö!” Amy ei kommentoinut. Chelsea vaikutti kuitenkin täysin tyytyväiseltä omaan käheän kehräävään ääneensä, eikä edes odottanut Amyltä vastauksia varsinaisesti mihinkään. Hän tuli tämän rinnalla parkkipaikalle asti, missä lopulta erkani talliin ja Amy meni autolleen. Hän ajatteli juuri taas soittaessaan Billyn kännykkään, että ellei saisi tätä vieläkään kiinni, menisi katsomaan vierastalolta, kun vihreä BMW hurautti ohi. Amy ajoi sen perään. Billyllä oli raskas kaasujalka ja hävisi nopeasti mutkan taa, mutta suunta oli Pearl Houselle päin, joten kai hän oli menossa kotiin. Ja siellä Billyn auto olikin tallissa Amyn saapuessa, ja löysi Billyn eteiseen jättämän muovikassin sisälle tullessaan. Yläkerrasta kuului vedenkohinaa, eli Billy oli mennyt suorinta tietä ja aikailematta suihkuun. Amy kumartui hitaasti ja katsoi varovasti muovikassiin. Siellä näytti olevan sisässä toinen pienempi muovipussi täynnä tyhjiä kaljatölkkejä. Isossa kassissa olivat Billyn puvunhousut. Hänellä oli ontto, tyyni olo siirtyessään keittiösaarekkeelle valmistamaan inkivääriomenasmoothieta. *** Hitto, Amy oli tullut kotiin. Billy haroi kuivaksi föönattuja hiuksiaan ja irvisti itsekseen laskeutuessaan metalliportaat alas. Hän voisi kyllä selittää… Voisiko hän? Kun ei kunnolla muistanut eilisyöstä mitään? Hänen olisi pitänyt ostaa kukkia ennen kuin tuli kotiin. Eilinen ystävänpäivä oli mennyt pilalle hänen takiaan. Sen hän muisti. Muisti Amyn olleen etäinen ja omituinen, jotenkin kylmäkiskoinen, ja sitten pamauttaneen yhtäkkiä käyneensä ottamassa tatuoinnin. Suuren selkätatuoinnin, pysyvän, kamalan, hänen kauniin luonnollisen vartalonsa pilaavan tatuoinnin. Eikä pelkästään se, vaan tuo tatuointi, jota Billy nyt saisi katsella koko loppuikänsä vaimonsa alastomasta selästä, oli sen ihmisen monumentti, joka oli pilannut heidän elämänsä. Jos Amy olisi ottanut Emman koko nimen… Billy ei halunnut edes ajatella. Silloin hän olisi saattanut lyödäkin. Ei, olisi lyönyt. Nyt oli vain meinannut. Tietysti hän katui sitä. Mutta vahinkoa ei ollut ehtinyt tapahtua, hän oli hallinnut itsensä. Ainakin siinä asiassa (entä muussa? Häntä ahdisti). Ja poistunut paikalta, Amyn ja oman parhaansa tähden, tuulettumaan, rauhoittumaan. Hän oli ajanut vierastalolle ja… niin, mitä sitten oli tapahtunut? Hämärästi hän muisti… Punainen kihara… Ei, se ei voinut olla totta, se ei voinut pitää paikkansa… Mutta totuus oli, että hän oli törmännyt Chelseaan. Chelsea oli ollut ulkona tupakalla, juomassa kaljaa… Niin, Billy muisti sen nyt. Ja hän oli tarjonnut Billyllekin, ja Billy oli ollut niin vihainen, että oli tarttunut hermosauhuihin, vaikka Chelsea ei polttanutkaan samaa merkkiä kuin hän. Eikä juonut samoja juomia. Mutta sitä Billy ei muistanut. Ei muistanut, että olisi ottanut vastaan kaljatölkkiä… mutta sen perusteella, että huoneisto oli aamulla täynnä tyhjiä tölkkejä, hänen oli täytynyt ruveta ryyppäämään oikein urakalla… ja, koska ei koskaan juonut yksin, hänellä oli täytynyt olla seuralainen… Mutta siinä kohtaa hänen vatsaansa väänsi niin lujaa ja oksettavasti, ja itseinho oli viedä hengen, että hänen oli lakattava yrittämästä muistaa enempää. Hän pysähtyi ja haroi yhä hiuksiaan ja koetti järkeillä jotain ulos suustaan. Amy seisoi keittiösaarekkeen takana rauhallisen ja lauhkean näköisenä. Oliko hän vihainen Billylle? ”Helvetti”, Billy urahti alkajaisiksi. Miten hän oli voinut päästää itsensä tällaiseen mentaaliseen sotkuun? Hän ei voinut sietää sitä; ei voinut sietää, ettei tuntenut olevansa täydellisessä balanssissa ja hallinnassa itsestään ja elämästään. Mitä viime yönä olikin tapahtunut, se oli ollut helvetin iso virhe. Hänen olisi korjattava se virhe. Tai ainakin hävitettävä todisteet... Hänen päänsä kääntyi kohti eteistä, jonne oli vain nopeasti kipannut mukanaan tuomansa kassin. Se oli yhä siellä. Amy nosti korkean smoothielasin käteensä, kiersi saarekkeen ja tuli Billyn luo. ”Tässä on jotain, se auttaa.” ”Auttaa mihin?” Mutta Amy vain katsoi häntä suoraan, kallisti päätään ja hänen silmänsä vastasivat suun puolesta. Billyllä oli lievästi ilmaistuna paska olo. Hän tuijotti kellertävänvihertävään mössöön lasissa. Häntä iljetti ja pahoinvointi voimistui. Hän laski lasin tasolle. ”Hei”, hän sitten sanoi tavoitellen pehmeää sävyä ja ojensi kättään, otti kiinni pois kääntyneen Amyn kyynärvarresta. ”Hei… anteeksi se eilinen. Räjähdin…” Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei edelleenkään hyväksynyt Amyn kehonturmelusta – sen ajatteleminenkin roihautti hirveän poltteen sisuksissaan – mutta hänen olisi hillittävä itsensä paremmin. ”Korvaan sen sinulle, okei? Ja kyllähän tatuointeja voi poistattaa, ihan sama mitä se maksaa, kustannan sen...” Amyn otsalle tuli laineita. ”Mie en ole poistattamassa sitä, Billy.” Vihanliekki roihahti taas – miksi Amyn piti olla noin vaikea?! – mutta Billy kiristi vain hampaitaan ja veti syvään henkeä sieraintensa kautta, kontrolloiden itsensä. Hänen päätään särki liikaa, hän ei jaksaisi tapella juuri nyt. Hän tarttui lasiin ja kittasi sen sisällön kitaansa. Amy oli ennen ollut niin sopuisa ja mukautuvainen. Mikä oli tehnyt hänestä noin itsepäisen ja hankalan? ”Voidaanko… voidaanko olla toistaiseksi puhumatta siitä?” Billy ärisi. ”Päiväni on jo valmiiksi aivan helvetin perseellään, tänään piti tehdä etätöitä, mutta kello on jo melkein kolme. Ei helvetti...” Hän meni työnurkkaukseen, laittoi tietokoneen päälle ja ainakin koettaisi keskittyä johonkin muuhun kuin siihen jäytävään syyllisyyden-, kauhun- ja itseinhon painoon, jotka velloivat vatsassaan. *** Kun Billy oli keskittyneenä töihinsä, Amy nosti tölkkikassin ulko-oven eteen poisvietäväksi ja toisesta kassista veti Billyn juhlahousut esiin. Jos ne pitäisi pestä ja prässätä, hän voisi tehdä sen. Hän laskosti ne käsivarrelleen, haki loput housujen kanssa yhteensopivat herkemmät pyykit ja aukaisi pesukoneen luukun. Hän levitti housut koneen päälle irrottaakseen vyön niistä, kun nostikin irti jotain muuta... ...pitkän, punertavan, kiharaisen hiuksen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Apr 24, 2023 12:36:17 GMT
Amywife's House LI Amy sulki silmänsä, tyhjensi mielensä ja vain kuunteli; kuunteli korvillaan, kuunteli sydämellään ja kuunteli sielullaan. ”...mirabiles elationes maris; mirabilis in altis Dominus; testimonia tua credibilia facta sunt nimis...”
Hän istui kynttilöiden ja tuoksuvien suitsukkeiden keskellä kirkonpenkillä selkä suorana, kädet ristissä sylissään ja pyysi hiljaa sydämessään Isää. Epäluulon ja pelon siemenet olivat alkaneet itää, ja hän tahtoi kitkeä ne pois pitääkseen henkensä puhtaana ennen kuin ne mustaisivat sielun ja karkottaisivat rauhan, ilon ja rakkauden. Vapauta miut näistä ajatuksista ja tunteista, Isä, hän rukoili mielessään, acapellahymnin kaikuessa pienen kivikirkon ympäri. Mie olen antanut aviovalan, ja niin on Billykin, että myö olemme sidottuja pyhässä liitossa toisiimme, ja vain toisiimme. Jos ei ole luottamusta, ei ole rakkautta, ja mie en halua käärmeen epäluuloisuuden ja epäilyksen myrkkyä sydämeeni.
Punainen viettelijättären hius Billyn vaatteissa. Amy ei ollut tyhmä. Häntä usein aliarvioitiin, koska hän oli hiljainen ja sopuisa luonteeltaan, eikä pitänyt väittelystä tai konfrontaatioista tai tavoitellut oikeassa olemista. Mutta hän näki ja ymmärsi paljon enemmän, kuin ihmiset yleisesti hänestä ajattelivat. Ja hän ymmärsi, mitä se tarkoitti. Billy viettämässä yön vierastalossa, jossa asui myös Chelsea; kasa juomatölkkejä, joita Billy normaalisti tai yksin ei joisi; toisen naisen hiuksia hänen vaatteissaan. Todisteista huolimatta, Amy halusi yhä uskoa Billyyn ja tämän uskollisuuteen. Ja siksi pyysikin näiden heränneiden epäilysten poistamista sydämestään. Billy ei ollut koskaan pettänyt häntä, ei ollut koskaan antanut edes syytä epäillä niin. Eikä se varmasti olisi tapahtunut nytkään, jos se olisi ollut täysin Billystä itsestään kiinni. Chelsea Church oli heidän avioliittonsa kestävyyden koetukseksi lähetetty langennut viettelyksen ja synnin enkeli. Amy voisi vain rukoilla ja toivoa, että heidän rakkautensa selviäisi tästä Isän kokeesta ja pysyisi puhtaana ja pyhänä. Amy ei voisi puuttua asiaan. Kaikki oli kiinni Billystä, Billyn mielenlujuudesta ja sydämenpehmeydestä.
* Robotti-imuri hakkasi seinään sohvanjalan ja kukkaruukun välissä. Sen matala kysyvä hurina ja vaimeat kopsahdukset kertoivat uudelleenlaskelmointiyrityksistä, mutta jostain syystä sen ei vain onnistunut irtautua ansastaan tai sitten ottaa uutta mahdollisuutta ja pakoreittiä huomioon. Amy havahtui imurin ääniin terassin lasi-ikkunoiden äärestä. Kuinka pitkään hän oli jo seissyt siinä? Ajantaju oli hetkeksi kadonnut… Taivas oli oranssinpunertava ja horisontista pilvenriekaleiden ympäröimänä nousi lila raita. Oliko ilta jo tosiaan näin pitkällä? Hän meni hajamielisesti sinne, missä imuri suhasi, laskeutui polvilleen lattialle ja kurkotti kätensä sohvan alle painamaan robotin kiinni ja vetämään sen pois. Hän piteli sitä käsissään sylissään. Ovi kolahti. Eteisestä kuului askeleita ja avainten kilinää, sitten puhetta. ”Helvetti, että Dexter käy hermoon. Hän on vihoissaan, kun joutui jatkamaan valmentajanani, vaikken mielestään ole enää sen arvoinen, koska jätin kahdet sovitut ajat välistä – kummatkin hyvästä syystä, mutta se ei häntä kiinnosta.” Takin kahinaa, jotain heitettiin lipaston päälle. Sitten hetki hiljaista. ”Mitä sinä teet?”
Amy säpsähti. Hän oli yhä polvillaan lattialla ja tuijottanut imuria. ”En mie mitään...” Hän nousi ylös ja kantoi robotin eteisen siivouskaappiin. Billy silmäili häntä. Ei sanaakaan Billyn yöstä vierastalolla sen jälkeen, kun oli tullut kotiin, oltu vaihdettu. Eikä Amy ollut sanonut mitään hiuksesta, jonka oli löytänyt. Mutta jokin oli muuttunut. He ikään kuin odottivat jotakin, jotakin määrittelemätöntä, kuin aikapommia räjähtämään tai suurta notkahdusta turvalliseen status quohon. Seksiä ei enää ollut. Amy ei kokenut pystyvänsä siihen, ja Billy ei osoittanut haluja tai kiinnostusta häntä kohtaan tatuoinnin takia, joka hänen mielestään oli ”ruma ja luotaantyöntävä”. Amy ei ollut pystynyt kahteen päivään lukemaan tai kirjoittamaan mitään koulutehtäviään, ei kuvaamaan videoitaan, mutta teeskenteli Billylle saaneensa paljonkin aikaan tämän poissaollessa. ”Oletko laittanut ruokaa, en ole syönyt koko päivänä kunnolla”, Billy sanoi marssien kohti jääkaappia. Puolivälissä hän pysähtyi kesken askelen, teki pyörähdyksen ja palasi Amyn luo suukottamaan. ”Siellä on tofusalaattia ja kanankoipia”, Amy vastasi vaisusti. Hän katseli, kun Billy aukaisi jääkaapin, otti kupuihin peitetyt ruoat esiin ja laski ne keittiösaareketasolle. Hän kaatoi tuoremehua lasiin ja jääpalakone kolisteli sekaan jääkuutioita. Hän istuutui baarijakkaralle ja alkoi syödä, kaivoi kännykän taskustaan ja selasi sitä samalla. Amy seisoi yhä samassa kohtaa ja katseli häntä poissaolevana. Billy ei tuntunut huomaavan tai välittävän. ”PJ-kvaalit on toukokuussa”, Billy puhui kohottamatta katsetta, ”kuittasin tänään myös Hanami Hannabyn osallistumiset. Dexterin mielestä ne tulee kusten juostua, kun Powerin kanssa on ollut niin vähän aikaa ja Deluxe vasta palailee siitoslomalta. Victoria sanoi, että Jin ei edelleenkään ime itse. Deluxea täytyy lypsää koneella kuin jotain lehmää ja juottaa Jiniä keinotekoisesti. Miten helvetissä ne ei löydä, mikä on vikana?” Billyn katkera äänensävy sai Amyn liikkeelle. Hän oli huolissaan Jinistä, totta kai oli. Amy kaarsi käsivartensa Billyn harteitten ympäri. Billy ei sanonut mitään eikä työntänyt häntä pois. Hänen hartiansa laskeutuivat hiukan. Billy selasi yhä kännykkää, näytti katselevan somea ja, kun Chelsean tuuhea tukka tuli näkyviin avokaulaisessa paidassaan ja drinkki kädessään, Amy päästi Billystä samassa irti ja käveli pois. Hän pysähtyi taas ikkunoiden eteen tuijottelemaan ulos merelle. Taivas oli nyt enemmän viileän lilanvioletti, kuin enää punertava, ja napakat tuulenpuuskat taivuttelivat varjoon jääneiden palmujen pitkiä lehtiä. Kuului kolahdus ja sitten: ”Billy Center.” Amyn ei tarvinnut kääntyä; hän näki ikkunan heijastuksen kautta, että Billy oli vastannut puhelimeensa. ”MITÄ.” Vasta Billyn raivoisan hermostunut huudahdus sai hänet säpsähtämään. Billy oli kohonnut jakkaralta silmät muljahdellen. ”Miten niin jo kolme päivää sitten?! Miksei meille ole ilmoitettu – minä sanoin, että – aha”, Billyn ilme happani. ”Käskin kyllä ilmoittaa siitä meille, en hänelle, hän ei ole käynyt edes sairaalalla kertaakaan katsomassa häntä –” Billy vaihtoi vielä muutaman vihaista sanaa ja iski sitten kännykän pöytään. ”Anna…?” Amy kysyi. Billy juoksutti kättä hiuksissaan.
”Anna kotiutettiin kolme päivää sitten sairaalalta sillä ehdolla, että tänään olisi tullut vielä jatkopsykologisiin arviointeihin. No, arvaa vaan, oliko hän ilmestynyt paikalle? Ja meille ei kerrottu kotiutuksesta, vaikka nimenomaan pyysin, vaan sen sijaan ne oli olleet yhteydessä isään. Hienoa. Ja nyt Anna on ties missä, sairaalalta eivät tiedä ja minä en tiedä ja tuskin isäkään tietää.” Billy kaappasi kännykän uudelleen käteensä. Sisällään jo pitkään kasvanut tyhjyys tuntui jälleen laajenevan. Billyn huutaminen isälleen oli kaukaista hälyä. Amy purjehti jossain muualla, ankkuroimattomana ja turvattomana, vailla päämäärää. Isä. Emma. Baster. Billy. Anna. Ihmisiä ja tärkeitä kytköksiä katosi hänen elämästään, napsahteli rikki ja poikki kuin ketjusta, kunnes yksikään turvavaijeri ei enää pitäisi häntä huuhtoutumasta kadotukseen. Hän oli leija, josta joku oli päästänyt irti ja nyt hän oli yksin näkymättömien, arvaamattomien tuulien teillä. ”– selvittää se!” Billyn viimeiset sanat toivat hänet taas takaisin. Puhelin liukui keittiötason yli ja lensi toiselta puolelta lattialle. Näyttö säpälöityi. Billy nojasi tasoon hartiat korvissa ja käsivarret tikkusuorina, tuijottaen pöytään. Hämärä lankesi huoneeseen niin nopeasti: yhtäkkiä ulkona vain pimeni, ja ainoa valo tuli enää eteisen pienestä seinävalosta sekä jääkaapin ja -palakoneen vihertävistä näytöistä. Ajantaju aaltoili. ”Onko hää kadoksissa?” Amy kuiskasi hiljaisuuteen. Billy ei liikahtanutkaan. ”On.”
|
|
IHAAilija
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Just lurking around... Occasionally including OWR staff in my stories
Viestejä: 25
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Mr. January on May 17, 2023 16:33:46 GMT
Jinille näyttelyjargonia??.??.2023Kirjoittanut Siiri VRL-14355Mielettömän söpö mustankirjava maitovarsa ravasi ujosti näyttelyareenalle emänsä perässä. "Oho." yleisö huokaisi ihastuneena, kun varsa oli pyllähtää istualteen kun kehäkolmion reunassa tuli vastaan kukkaistutus. Läsipäinen varsa ei enää tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä- se tuijotti kukkasaavia korvat höröllään jalat maahan muurautuneena samalla, kun emätamma jatkoi matkaansa. Emätamman kanssa juokseva esittäjä huomasi Jinin jääneen, joten hän käänsi tamman ympäri ja kävi emän tuella hakemassa varsan mukaan.
Muutaman ravikierroksen jälkeen Jin ja sen emätamma asetettiin seisomaan varsinaista rakennearvostelua varten. "Tänään orivarsa esitetään hyväkuntoisena. Se on pyöreärunkoinen ja sopusuhtainen varsa, jolla on kaunis sekä ilmeikäs pää. Sillä on hieman pysty lapa, etujaloissa pitkät, vennohkot vuohiset. Takajalat hyväasentoiset. Käynti matkaavoittavaa, ravi lennokasta ja joustavaa." sanelin kehätuomarille, joka kirjoitti arvostelua orin arvostelupaperiin.
"Tänään tämä orivarsa palkitaan I-palkinnolla." jatkoin, ja ojensin käteni ottaakseni kehätyötenkijöiltä I-palkinnon ruusukkeen. "Jaha, sitä tuli pienelle pojalle nälkä." naurahdin, kun astelin tamman ja varsan luokse antaakseni näytteilleasettajalle ruusukkeen heti muistoksi pikkuvarsan ensimmäisistä kilpailusta. "No niinpä näyttää." näytteilleasettaja naurahti hieman häpeillen, kun huomasi Jinin matkanneen emänsä maitobaariin.
"Mä voisin aina tuomaroida näitä maitovarsaluokkia." kuiskasin kehäsihteerille hänen luokse palattuaan. Enkä kyllä edes valehdellut; olihan nämä pikkuvarsat mahdottoman söpöjä kaikessa ja niissä yhdistyi tietynlainen ujous ja uteliaisuus kaikissa. Tämä mustankirjava jätti kuitenkin minuun lähtemättömän vaikutuksen - ehkä upean ulkomuotonsa, ehkä mysteeriksi jääneen luonteensa vuoksi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 20, 2023 15:50:45 GMT
Billimas LII 20.02.2023
Anna oli kadonnut. Kukaan ei saanut häneen yhteyttä. Billyllä oli hänen rikki mennyt kännykkänsä. Sairaalasta ei otettu vastuuta. Billy koetti selvittää, kuka oli ensinnäkin antanut Annalle lähtöluvan ja kuka oli ilmoittanut kotiuttamisesta isälle, mutta siellä vakuuteltiin, että kaikki oli tehty protokollan mukaan. Hän ei saanut edes lääkäriä tapaamiseen kuullakseen Annan voinnista. Isä oli asian suhteen vetelä, kuten olettaa saattoi. ”Kyllä hän varmaan jossain on...”
”Mutta missä ja miten, kun ei hänellä varmaan ole rahaakaan!” Mutta isä vakuutteli, että Anna ilmaantuisi taas, kun tahtoisi. ”Sitä hän tekee”, hän sanoi apaattisesti, ”kuka tietää, missä hän aina menee...” Billy jätti kuvausmatkansa välistä ja ajoi Miamiin samalle Downcressin kujalle, josta Annan oli poiminut, mateli siellä epäluuloja ja pahoja enteitä täynnä etsien numeroa neljäkymmentä; alue oli sen oloista, että hänen kallis autonsa kyllä laitettiin rääsyläisten ja varkaiden silmissä merkille. Billy ajoi sen tarpeeksi kauas kauppakeskuksen parkkihalliin ja siirtyi sieltä jalan takaisin kiertämään aluetta sen verran, mitä viitsi. Hän ei kuitenkaan halunnut tulla hakatuksi tai ryöstetyksi, joten oli varuillaan eikä poikennut kaikista hämärimmille, epäilyksiä herättäville sivukujille. Annaa ei näkynyt. Mitä sai selville numerosta neljäkymmentä, siellä asui mustaihoisten perhe, eivätkä he suostuneet puhumaan kanssaan, kun hän yritti kysyä, tiesivätkö he mitään vaaleasta, idiootista tytöstä. Joko Anna oli valehdellut koko osoitteen hänelle aiemmin, tai sitten se ei ollut enää hänen käytössään. Kyllä Billyä valehtelematta kylmäsi, kun ajatteli, että seuraavan kerran sisarestaan kuullessaan tämä saattaisi olla ruumispussissa… ”Siun pitää ilmoittaa häät kadonneeksi”, Amy sanoi tiukasti. Pysyvä kalpeus ja hymyttömyys olivat kivettyneenä kasvoilleen ja hän vapisi. Ja niin Billy sitten teki. ”Vaalea pohjoiseurooppalainen, likaisen platinanvaaleat hiukset olkapäille”, hän luetteli leuat kireinä poliisivirkailijalle. ”5,4'' pitkä ja hoikka, sinivihreät silmät. Päällä ollut vaatteet punainen vetoketjutakki, vaaleansininen napapaita ja rispaantuneet harmaat pillifarkut.” ”Ja viimeksi hänet on nähty…?”
”Lähtemässä Miamin sairaalalta. Kuudestoista päivä.” ”Mistä syystä hän oli sairaalassa?” Billyn huulet puristuivat yhteen. ”Vatsahuuhtelussa. Hän oli ottanut yliannostuksen lääkkeitä.”
* Sunny Horsessa oli ratsastajille oma kuntosali. Billy ei ollut kuntoilijatyyppiä, ei saanut nautintoa painojen nostelusta tai erityisemmin mistään fyysisestä työstä ratsastus pois lukien. Rumat rautavälineet ankeassa salissa, huono musiikki stereoista ja haiseva yleinen pukuhuone iljettivät häntä jo ajatuksena. Mutta Dexter vaati kaikilta sponsoriratsastajilta, jos ei nyt täyttä huippukuntoa, niin melkein, ja Billynkin sopimukseen kuului oikein mustana valkoisella omasta terveydestään ja kunnostaan huolehtiminen. Niinpä hänen oli säännöllisesti käytettävä salia ja olihan urheilemisella toisaalta omanlaisensa vaikutus poistaa ikävät ajatukset mielestä. Hänellä oli tarkkaan laaditut päivä- ja viikkoaikataulut, ja olikin sangen rutinoitunut. Rutiini varmisti sen, että kaikki, mitä täytyi tehdä, tuli myös tehtyä. Valmennukset, hevosten liikutukset, valokuvausetätöille varatut työtunnit – kaikki löytyivät hänen kalenteristaan omista lohkoistaan, näin ollen myös kuntosalivuorot. Ja kuinka ollakaan, samaan aikaan hänen kanssaan treenaamassa oli Chelsea. ”Ciao”, Chelsea kehräsi tehden piukkoja pakaraliikkeitä perse suoraan kohti pukuhuonetta, josta Billy tuli salin puolelle. Billy katsoi tietoisesti muualle ja urahti. Hän käveli juoksumatolle, laski juomapullon telineeseen ja laittoi nauhan päälle. Kuntosalista olivat suuret ikkunat ulos sekä pitkät peilit, joiden kautta Billy ennemmin aavisti, kuin varsinaisesti vilkaisi Chelsean avoimesti silmäilevän häntä venytellessään pantterikuvioiduissa trikoohousuissaan.
Muistikuvat ystävänpäiväyöstä eivät olleet vieläkään palanneet. Se siinä melkein omituisinta olikin; Billy ei koskaan juonut niin paljon, että saisi muistikatkoksia, se ei kerta kaikkisesti kuulunut hänen tyyliinsä. Hänellä oli vain hatara mielikuva Chelsean kanssa puhumisesta ja yhteisestä tupakkahetkestä, mutta se oli tapahtunut vierastalon ulkona. Mitään siitä, että he olisivat ryypänneet kassikaupalla huoneistossa, hän ei muistanut; eikä varsinkaan mitään sellaista, että he olisivat –
Hän lisäsi juoksumattoon nopeutta katkaistakseen ajatusmyllyn. ”Vieläkö se pikku ressukka on siellä?” Chelsea kysyi tekolepertelevällä äänellä ja huiskaisi kasvoilleen valahtaneita kiharoita olkapäänsä yli. Billy ei vastannut. Hänellä ei ollut mitään aikomusta avautua Chelsealle perheasioistaan yhtään sen enempää, kuin mitä tämä epäonnisesti jo tiesi, tai kertoa Annan katoamisesta. Viisi päivää - viisi päivää Anna oli ollut kateissa, eikä kukaan tiennyt mitään. ”Eikö systerit olekin hutsuja?” Chelsea jatkoi närkästyneenä. ”Varsinkin nuoremmat. Etuoikeutettuja lellipentuja, jotka saa aina kaiken, mitä haluaa, ja tekee mitä tahtoo. Tulee sisarusten kynnyksellekin kuolemaan, ihan vain saadakseen draamaa aikaan. Oliko sulla niitä muita?”
Billy ei halunnut vastata, mutta vastasi kuitenkin, hampaat yhdessä. ”Kolme.” ”Kolme!” Chelsea kirkaisi. ”Kolme siskoa?! Hyi vittu! Tarvitset jeesusta.” Hän nauraa räkätti. Chelsean nauru oli kuin noita-akalla. Kumma, ettei se aiemmin ollut Billyä niin ärsyttänyt. Inhonkiukku pisti taas, mutta Billy käytti kaiken tahdonvoimansa keskittyäkseen vain sykemittarin lukemaan. Chelsea ei enää venytellyt, vaan oli tullut avoimesti nojailemaan juoksumaton telineeseen Billyn viereen, silmäillen häntä häpeilemättä ylösalas. Billy oli itsepintaisesti vilkaisemattakaan hänen suuntaansa. 98… 101… 103… Chelseakin katsoi hänen mittarilukemiaan, sitten taas Billyä ja veti pitkäkyntisen etusormensa esiin ja juoksutti sitä Billyn T-paidan alta tulevaa paljasta käsivartta pitkin. ”Milloin otetaan uusiksi se yö…?” hän hyrräsi. Billy läppäsi käden raivolla pois. ”Mikä yö?” ”Mikä yö”, Chelsea matki mörisevää matalaa ääntä, ”no se yö. Et kai ole kertonut Amylle? Se ei varmaan tykkää, hup-siii”, hän kuiskasi huulet törröllä. ”Syke nousee”, hän huomautti häijyllä vivahteella katsottuaan taas juoksumaton lukemia.
Billyn sisällä kumisi. Hän ei halunnut paljastaa, ettei muistanut, mitä he olivat tehneet. Hän vain jatkaisi elämää tietämättä, niin oli parempi. Jos hän ei muistaisi, silloin hän ei valehtelisi eikä salaisi mitään. ”Nussit kuin porakone, hyvä, kun seuraavana aamuna pystyi kävelemään!” Chelsea jatkoi härnäämistään, hiplaten taas Billyn hauista. ”Mutta älä sure, olen pannut kaikkia, et ole niin spesiaali.” ”Älä HELVETTI koske minuun!” Billy oli läpännyt maton kiinni, se hurahti ja hidastui pysähdyksiin. Hän oli loikannut siltä pois ja mulkoili Chelseaa suoraan päin naamaa. Raivo kouristi. Veri kohisi päässä ja iljettävä vellova lieju vatsassa poltteli kurkunpäätä, kuin oksennus olisi tuloillaan. Chelsea taittoi kädet leveille lanteilleen. Hänen paitansa oli lyhyt ja paljasti navan. Halpamainen lutka. Hän oli pitänyt Chelseasta. He olivat tulleet toimeen yllättävän hyvin, mutta jokin oli muuttunut sen jälkeen, kun Chelsea oli päässyt vapaaksi. Oikeastaan Billy tiesi täsmälleen, missä kohtaa heidän välilleen oli noussut tämä kireys ja outo pingotus: siitä hetkestä, kun Chelsea autossa oli yrittänyt kouria Billyä. Eikä Chelsea ollut uskonut "ei", ei jättänyt häntä rauhaan. ”Älä viitsi”, Chelsea pyöräytti silmiään. ”Mitä elät itsepetoksessa. Sinulla seisoo nytkin. Ei sinun tarvitse olla noin takakireä, et ollut ainakaan sinä yönä parin vahvistetun kaljan jälkeen...” Se särähti Billyn korvaan. Chelsea keinahteli keimaillen taas häntä kohti. ”Älä pelkää, en kerro kenellekään… Amy ei saa koskaan tietää… Tule suihkuun…” Hän ojensi kutsuvasti käsiään. ”Voin olla pikku likainen salaisuutesi, kaikilla on sellaisia...” Billy seisoi jäykkänä kuin patsas.
”PAINU HELVETTIIN!” Hän tönäisi Chelseaa: tönäisi kaksin käsin harteista, irti itsestään. Hän ei ollut koskaan täysin allekirjoittanut sääntöä, ettei naisia saisi lyödä. Kyllä sai, jos he sitä kerjäsivät. Chelsea kompasteli pari askelta ja kaatui takapuolelleen. Hänen ei käynyt kuinkaan, mutta silmissään leimahti vaarallinen välähdys. Billy kaappasi tavaransa ja poistui ovet paukkuen kuntosalilta. Chelsea ei luovuttaisi ja varmasti raivostui äskeisestä, mutta Billyn aivot olivat liian tukossa juuri nyt välittääkseen. Hän halusi vain heti nähdä Amyn. Ostaa tälle valtavan kukkakimpun ja rutistaa. Hän kaahasi miltei päättömästi keskustan kautta kotiin huolimatta siitä, ettei ollut käyttänyt koko kuntoiluaikaansa. Kotipihassa hän yritti vihdoin rauhoittua, pysähtyi ja veti syvään henkeä. Sitten suoristi kauluksensa ja harkituin, tyynin askelin asteli sisälle, kimppu valkoisia ruusuja toisessa kädessään. Amy seisoi koko seinän korkuisten ikkunoiden edessä tuijottelemassa ulos merelle eikä kääntynyt katsomaan, kun Billy lähestyi. Hän oli viime aikoina tehnyt sitä useasti: seisonut vain hiljaa katsellen kaukaisuuteen, kuin ajatuksiinsa vaipuneena. Billy ei oikein pitänyt siitä, kun ei tiennyt mitä tämän mielessä liikkui, mutta lähestyi häntä nyt omat intressit päällimmäisenä mielessään. Hän kaarsi käsivartensa Amyn ympäri niin, että kimppu ruusuja laskeutui tämän kasvojen eteen. Amy katsoi kukkiin.
”Teki vain mieli yllättää”, Billy sanoi lempeästi ja hengitti Amyn hiusten makeaa tuoksua. Kun ei nähnyt tatuointia, Amy oli yhä kaunis ja haluttava: arvokas, itseään kunnioittava nainen, juuri sellainen millaisesta Billy piti... mutta riisuessaan vaatteensa ja paljastaessaan pilatun, vastenmielisen selkänsä... Billyn halut lopahtivat siihen.
Amy otti kukat, mutta vaikutti alakuloiselta enemmän kuin ilahtuneelta.
”Onko Annasta kuulunut mitään…?” hän kysyi hiljaa.
Billyn jänteet kiristyivät uudelleen. ”Ei.” Hän päästi irti ja meni tietokoneelleen. Chelsea ei jättänyt häntä rauhaan ja Annaa ei löytynyt mistään. Naiset. Oikeastaan, Billy ajatteli hyytävästi, hän melkein vihasi naisia.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 27, 2023 16:20:46 GMT
Billimas LIII ”Ei”, Dexter tuhahti sekuntikello kädessään. Billy pidätti Powerin pysähdyksiin hänen eteensä. ”Mitä, mikä siinä oli?” ”Liian hidas.”
”Liian hidas?” Billy narskautti hampaitaan. Hän katsoi valmista harjoitusrataa, jonka juuri oli hypännyt. Yhtäkään puomia ei ollut maassa. ”Liian hidas!” Dexter äyskäisi ja maneesissa kaikui. ”Tuolla tahdilla kvaaleissa, niin vaikka olisi nollarata, jäätte kauas kärkisijoilta! Käskin ratsastaa niin kuin olisit uusinnoissa!” ”Ja tein puhtaan, huolellisen radan –”
”Sinun täytyy tehdä puhdas ja nopea rata!” Dexteristä oli tullut sietämätön. Hän äyski nykyään alati, nillitti ja saiverteli, erityisesti Billylle. Billy kiristi ohjia. ”Selvä, tulen uudestaan –”
”Ei. Eventin vuoro.” Joshua lähti käyntiin Kosmon kanssa ja loi Billyyn härnäävän katseen nenänvarttaan pitkin. Billy sauhusi. Hän heittäytyi alas Powerin selästä ja lähti taluttamaan sitä ulos hallista. Dexter ei ymmärtänyt, miten paljon stressiä hänellä tällä hetkellä oli: sisarensa itsemurhayritykset ja katoaminen, konfliktit ja ongelmat kotona Amyn kanssa, Chelsea ja pelko illasta, josta ei muistanut juuri mitään, sekä siihen päälle useamman kuvauskeikan peruuntuminen, sillä asiakkaat olivat olleet häneen tyytymättömiä ja antaneet huonoja arvosteluja. Jo viime vuonna sovittu mallikeikkakin oli peruuntunut, vaikka se oli pitänyt toteuttaa tämän vuoden alussa, ja nyt Dexter kaiken kukkuraksi oli hänen kurkussaan kiinni kuin hyena. Se, että Billy oli tässä mielentilassa ylipäänsä onnistunut ratsastamaan puhtaasti, olisi ollut omanlaisensa pokaalin arvoinen suoritus. Mutta onneksi hänellä oli kylmä stressipää, mitä tuli ratsastukseen; se oli parantunut, ja nykyään hän osasi paremmin jättää kaiken muun kenttätomuun noustessaan satulaan. Dexter oli viime päivinä halunnut tehostaa joukkuetreenejä, mikä Billystä oli merkillistä. Heitä pyydettiin yhä useammin samaan aikaan harjoituksiin, ja asetelma oli ikään kuin he ratsastaisivat toisiaan vastaan – kuten nytkin. Billy tosin ei jäänyt katsomaan Joshuan suoritusta. Hän ylitti tien Poweria taluttaen kohti talleja. Syyttäen osin kaikkea tätä stressiään, hän tuli äyhänneeksi Kieranille, jonka näki kävelevän edessään poispäin. ”Mitä sinä teet? Tule tänne ja ota Power! Minun täytyy päästä juomaan.”
Kieran pysähtyi painuen vähän lysyyn, kuten hänellä tapana oli. ”Ai… mi-mitä?” Billyllä ei ollut hermoja tähän. Hän ravisti kärsimättömästi ruunan ohjia. ”Oletko helvetin älyvapaa? Ota Power!” Kieran yhä vain tuijotti pappalasiensa läpi, sitten katsoi vaivaantuneena oikealle ja vasemmalle ennen kuin mumisi: ”Mutta enhän ole enää teidän hevosenhoitaja… Olen Mrs. Centerin.” Se oli tyhmentävä hetki, Billylle nimittäin. Hän seisoi siinä pää lyöden kumisten tyhjää, kun tajusi erehdyksensä.
Kieran oli tietenkin oikeassa, mutta Billy ei saanut enää sanaakaan ulos; ohjia pitelevä käsi valahti kyljelle. Kieran vilkuili häntä pahoittelevan näköisenä, sitten kipitti tiehensä, jättäen Billyn Powerin hierontanaulakoksi, kun ruuna hinkkasi otsaansa hänen hartiaansa vasten. Hän läpsäisi sitä turpaan jättääkseen hänet rauhaan. Miten hän noin oli sekoillut? Pakka alkoi tosiaan hajota… Tai ehkä se oli ollut alitajuinen viesti siitä, että tiesi olevansa kusessa Chelsean kanssa. Hän halusi eroon Chelseasta, muttei voinut. Hänellä ei ollut valtaa erottaa Chelseaa itse, vaan irtisanoutumisen tai potkujen tuli tulla Bleakin kautta. Eikä Billyllä ollut otsaa mennä valittamaan Chelseasta Bleakille, koska juurihan hän oli puhunut tälle Chelsean palkkaamisen puolesta. Mitä hän edes voisi sanoa? Että koki olevansa seksuaalisesti ahdisteltu naisen toimesta, hän, miehenä? Kukaan ei uskoisi häntä, hänet naurettaisiin ulapalle. Pahimmassa tapauksessa hänestä väännettäisiin se ahdistelija. Kukaan ei näkisi häntä uhrina. Ja kaikesta henkilökohtaisesta hevosiin liittymättömästä kismasta huolimatta, Church teki työnsä hyvin ja osasi asiansa. Ei hän voinut muuta kuin purra hammasta ja sietää. Hän laittoi Chelsealle viestin ja melkein toivoi, oikein odotti, että tämä tekisi yhdenkin virheen, johon Billy voisi tarttua: ei olisi paikalla sovittuna työaikana, mokaisi, ei noudattaisi aikatauluja tai pilaisi Deluxen tai Powerin varusteen… mitä tahansa, mistä voisi ruveta kehräämään isompaa vyyhtiä ongelmia Chelsean erottamisen perusteeksi. Mutta valitettavasti hän tuli tallissa asiaankuuluvasti vastaan timmeissä Sunny Horsen edustusvaatteissaan turkoosissa pari numeroa liian pienessä piukassa kauluspaidassa, jonka ylänapit olivat auki näyttävälle tissivaolle, sekä tyköistuvissa kirkkaankeltaisissa ratsastushousuissa, punaiset kiharansa tuuheana poninhäntänä niskassa. Hänellä oli yllättävän niukasti ehostusta kasvoillaan, mikä oli sikäli ihmeellistä, että yleensä häntä ei nähnyt missään ilman vahvaa huulipunaa ja tekoripsiä. Neonoranssit pitkät tiikerinkynnet hänellä sentään tavalliseen tapaan oli antaessaan Billylle juomapullon ja tarttuessaan Powerin ohjiin. ”Menikö treeni kivasti?” hän kysyi tupakkakarhealla nenä-äänellään ja hymyili pistävän yliystävällisesti. Billy ei ollut ehtinyt asennoitua ajattelemaan, mikä tilanne heidän välillään nyt olisi eilisen salitapauksen jälkeen tai, kuinka paljon Chelsea oli siitä tönäisystä hänelle suuttunut, mutta nyt hän ainakin vaikutti jopa… häiritsevän mukavalta. Hän talutti Powerin Billyn puolesta suoraan pesupaikalle. Billy joi ja nyppi sitten hanskoja sormistaan ja veti kypärän päästään haroen hiuksiaan. Jos Chelsea otti tällaisen lähestymistavan – kuin mitään ei olisi tapahtunut ja yrittäisi hieroa rauhaa – siihen Billy voisi suostua. ”Minusta hyvin, Dexteristä ei.” ”Oi, älä välitä siitä hapannaamasta. Se nyt on raivona, kun pelkää saavansa kohta kenkää.”
”Mitä?” Chelsea veti niskahihnan Powerin valkoisten korvien yli ja sujautti sen riimuun. ”Tänne ollaan palkkaamassa uutta valmentajaa, ehkä kahta, kolmeakin, niin Cookilla puntti tutisee”, Chelsea helähti häijysti nauramaan niputtaessaan suitset ja nakatessaan ne koukkuun odottamaan. ”Mistä sen tiedät?” Billy kysyi epäluuloisesti. ”Tiedän”, Chelsea totesi lyhyesti, yhä kumman hyväntuulisesti myhäillen aloittaessaan Powerin harjaamisen. ”Ja kiva tietää, että siskosi on jo tolpillaan. Ratsastaako se?” Billy oli ajatellut vielä Dexteriä, ja Chelsean sanat tavoittivat hänet siis hitaasti. ”… Mistä sinä… mitä? Onko Anna täällä?” ”Näin hänet Sunin karsinalla.” Billy kääntyi heti ja lähti puolijuoksua, puolipikakävelyä suunnistamaan Amyn hevosen luo. Mutta hän ei ehtinyt aivan Sunin luo asti, kun ohitti Deluxen tarkkailukarsinan ja huomasi siitä ohi kiitäessään silmäkulmastaan karsinaoven olevan raollaan. Hän jarrutti ja palasi ja työnsi oven kokonaan auki. ”Anna!” Anna istui kyykyssä Deluxen jaloissa tekemättä mitään, paitsi tuijottamassa Jiniä, joka – imi Deluxen maitoa! Billy ei ehtinyt nyt kuitenkaan miettiä sitä sen enempää, vaan tarttui Annaa olkapäästä tiukasti kuin pihti ja ravisti. ”Anna, mitä helvettiä? Mitä teet täällä – ja missä olet ollut?!” Ei vastausta. Billy kiersi hänen eteensä nähdäkseen kasvot ja kumartui. ”Nouse ylös. Sinä...”, hän vaikeni. Annalla oli pelottava, lasittunut, tyhjään tuijottava katse, joka ei tarkentunut mihinkään. Billyn vatsasta putosi pohja. Tuo katse… outo käytös… Hän läimäytti Annaa naamaan avokämmenellä. Tämän silmien takana tuskin tapahtui mitään, hän vain kaatui veltosti pahnoihin ottaen vaisusti kyynärpäällä vastaan. Billyn silmien takana oli kirpeän kivulias polte. Hän tarttui Annaa takin rintamuksesta molemmin käsin ja kiskoi hänet väkivallalla ylös. Hän oli veltto kuin jätesäkki täynnä paskaa. Billy ravisteli häntä voimalla; tämän pää riepoi, kunnes hän vihdoin reagoi ja nosti toista kättään ja painoi sen Billyn kasvoille. Yritys oli silti vetelä, joten Billy vain käänsi päänsä sen alta pois. Hän huusi. Hän kirosi. Sanojen sisällöllä ei oikeastaan ollut merkitystä. Hän vain raivosi, ja se viha kumpusi hyvin syvältä. Hän riepoi Annaa ja halusikin satuttaa tätä. Chelsea oli hiipinyt uteliaana kuuntelemaan ja sitten paikalla oli muitakin; Billy revittiin irti sisarestaan, kiskottiin pois karsinasta. Hän oli täynnä niin suunnatonta vihaa, että olisi voinut teurastaa heidät kaikki. Anna. Tuo suunnattoman idiootti, vajaamielinen kehari. Hän kirosi tämän mielessään tuhannen palasiksi. Miten hän kehtasi…!
Tilanteen rauhoituttua, ambulanssi tuli. Anna vietiin pois. Billy tuli seuraavan kerran järkiinsä oikeastaan vasta Bleakin toimistossa, missä istui viskilasi kämmenten välissä ja Bleak katseli häntä metallisormet ristissä kyynärpäät pöydällä odottaen jotakin. Oliko hän esittänyt kysymyksen? Billyn päässä yhä suhisi, mutta ainakin hän oli rauhoittumassa. ”Center”, Bleak aloitti, ”mä luulin sanoneeni, että sun sisares voi majottua Sunny Horsessa toistaseksi, mutta vaan sillä ehdolla, ettei se aiheuta meille harmeja. Ei ees pierase väärään suuntaan. Ja kuinka täs kävi? Saan piilotella medialta faktaa, että oli tulla toinen kuolemakeissi vuoden sisään. Ja nyt tää.” Billyllä ei ollut mitään sanottavaa. Hän katui jo kaikkea, katui karvaalla happamuudella. Hänen ei olisi pitänyt puuttua Annan elämään. Hänen olisi pitänyt käskeä tämän suksia vittuun hetkenä, jona tuli heidän ovelleen. Mutta Bleak ei kuulostanut kovin vihaiselta. Itse asiassa, yhtäkkiä hän veti ainaiset aurinkolasit kasvoiltaan ja taitellen huolellisesti sangat, asetti ne pöydälle eteensä. Ja hän huokaisi – raskaasti. Billy kohotti katsettaan. Bleak sörkki lasejaan miettien sanojaan. ”Mutta juttuhan on niin”, hän sitten jatkoi yllättävän väsyneellä äänellä, ”että sitä tekee kaikkensa perheen takia. Jopa niiden vikoineen, ne kuuluu siihen. Meksikossa meillä on se asenne, että perhe on hyväksyttävä sellasena kuin se on, ja se on tärkeintä mitä on. Perhe tulee ensin. Joten tästä siis, Center”, hän lisäsi ja katsoi Billyyn; oli outoa ja poikkeuksellista katsoa Bleakia suoraan tämän tummiin silmiin, joista aurinkolasien taakse kätkeytyneenä jäi aina epäilyttävä, häijykin vaikutelma. Mutta nyt, hänen silmänsä olivat sangen pienet ja viattomat, jopa lapsenomaiset. Hän katsoi Billyyn ymmärtäväisen raskaasti. ”Tää ei vaikuta mihinkään. Ja, jos tarvit tukea sen kanssa, että sisares saa tarvittavan avun, kysyt vaan.” Billy nyökäytti vain vähän leukaansa. Tätä hän ei todellakaan ollut Bleakilta odottanut. Ei hän aikaisemmin ollut ollut mitenkään kiinnostunut, saati kovin ymmärtäväinen heidän kotioloistaan tai elämäntilanteistaan. Mitä hän perhe-elämästä edes tiesi, eikö hän ollut eronnut vaimonsa kanssa ja se ollut aikamoinen juridinen kädenvääntö, kuten Billy oli osittain ymmärtänyt ja kuullut? Muuta hän ei Bleakin yksityiselämästä oikeastaan tiennytkään. Se oli kummallista: ensin Chelsea käyttäytyi aivan päinvastoin, kuin mihin häneltä oli tottunut, ja nyt Bleak. Bleak avasi aurinkolasiensa sangat ja laittoi ne taas päähänsä. Hänen olemuksensa muuttui heti: äskeinen melkein herkkä mies oli jälleen mahtaileva ja lievän äreä. ”Ei muuta. Voit poistua.” Billy kulautti viskin alas kurkustaan. Se poltti, mutta selvitti pään. Hän nousi ja lähti, ja tajusi sitten, että Amylle pitäisi kertoa Annasta. Amyhän oli ollut niin huolissaan. Bleakin toimiston takana hän oli törmätä Chelseaan. ”Pikku ressukka”, Chelsea tekolepersi esittäen liikuttunutta. ”Kuinka sille kävi? Mitä tapahtui?” Billy ei vastannut, mutta otettuaan pari askelta pysähtyi sittenkin. ”Sanoit nähneesi hänet Sunin karsinalla.” ”Niin?” Chelsean ääneen tuli varauksellisuutta. Hänen luomensa painuivat puoliavoimiksi, äkkiä epäkiinnostuneeksi. Emmakin oli viimeisinä hetkinään käynyt Sunin karsinalla… ”Mitä hän teki? Puhuitko hänelle?” ”Hmh”, Chelsea taittoi kätensä leveille lanteilleen. ”Se seisoi siinä silittelemässä sen päätä. Kysyin, miten menee, eikä hän vastannut. Epäkohteliasta.” Jotain siinä oli outoa. Ei niinkään se puhumattomuus – se ei ollut Annalle epätyypillistä, mutta jotakin… Billy ei oikein ollut varma, mikä. Hän jatkoi matkaa huolimatta Chelsean peräänsä heittämistä lisäuteluista. Vasta illalla – kerrottuaan Amylle päivän tapahtumista kokonaisuudessaan – hän tajusi: Anna oli tullut tallille. Ei heille kotiin, vaikka tiesi, missä Pearl House oli. Ja hän oli silitellyt hevosia, ollut karsinassa niiden seurassa. Ja se siinä olikin. Annahan vihasi hevosia, joten miksi hän siis oli tahtonut hakeutua juuri niiden luo – juuri Amyn ja Billyn hevosten luo – siinä mielentilassa, missä sitten olikin ollut?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jun 2, 2023 8:31:19 GMT
Billimas LIV Poliiseille ilmoitettiin kadonnut löytyneeksi, jos he nyt ylipäänsä mitään olivat asian eteen tehneetkään. Ainakaan Sunny Horsessa he eivät olleet edes käyneet kyselemässä. Anna pääsi hoitoon ja tutkimuksiin Miamiin psykiatriseen sairaalaan, josta hänet siirrettäisiin myöhemmin Vancouveriin lähemmäs isää. Se oli yksi murhe Billyn elämässä vähemmän, mutta ei täysin. Hän ei halunnut tiedon psykoottisesta sisarestaan leviävän, ei varsinkaan, kun Anna tuntui perineen äidin mielenvikaisuuden. Se leimaisi hänet itsensäkin potentiaaliseksi hulluksi – ja kuka silloin enää ottaisi häntä tosissaan? Ongelma oli, että liian moni jo tiesi: Bleak tiesi (vaikka olikin osoittanut yllättävää empatiaa tässä asiassa), pari nimetöntä tallityöntekijää (jotka Billyn käytökseen karsinassa olivat puuttuneet) tiesivät jotakin, ja ehkä pahimpana kaikista, Chelsea tiesi. Miten saisi salaisuuden sisarensa vinksahtaneisuudesta pysymään salassa vuotamasta kaikkialle, etenkään mediaan? Sunny Horse oli ajoittain median silmätikkuna, alunperin kiinnostavan kytköksensä kohuakin nostattaneeseen Westley Pallasiin vuoksi, mutta sittemmin eritoten Emman murhapolemiikista. Uusi kiinnostusaalto oli noussut taas, kun Sissie German oli saanut virallisen tuomionsa, ja Billyyn ja Amyynkin oli yritetty taas ottaa eri toimittajien toimesta yhteyttä. Nyt, jos Annan sekoilutkin vuotaisivat lehdistölle ja internettiin, Billyn oma maine kärsisi karvaasti, sillä hänellä oli liian läheinen linkki näistä tapauksista kumpaankin. Hyvä puoli oli se, että Bleak ajatteli omalta kantiltaan samoin, eikä hänkään tahtonut Sunny Horsen maineelle enempää lokaa; hän siis tekisi voitavansa pyyhkiäkseen Annan hetkellisen koko olemassaolon Sunny Horsessa olemattomiin. Pieni ihmekin oli tapahtunut – Jin oli alkanut taas imeä. Siihen asti tarkkailussa ja pakkotekoruokinnassa ollut Deluxen varsa ei jostain tuntemattomasta, eläinlääkärin kykenemättömyydestä selvittää syytä, ollut vain yksinkertaisesti löytänyt ruokahalua. Nyt se tuntui toipuneen – yhtä selittämättömästi, kuin oireensa alkaneet – eikä keinoruokintaa enää tarvittu, vaikka tarkkailua jatkettiin toistaiseksi. Se oli toinen murhe vähemmän. Billystä Jinin tokeneminen oli silkka sattuma, mutta Amy tapansa mukaan uskoi johonkin höpönlöpöön. ”Anna palautti Jinin terveeksi...” Billy pyöritti silmiään. ”Lääkitys alkoi pelittää. Neilhän epäili, että se voi olla tulehdustila, kun veriarvoissa oli jotain hämärää, ja määräsi varmuuden vuoksi eri antibiootteja. Ilmeisesti se nyt viimein tehosi.”
”Anna löytyi Jinin luota, niin sie sanoit, ja heti voi paremmin.” ”Mitä sitten?”
”Niin... Ja hää oli käynyt myös Sunin luona?” Amy hiveli hiuksiaan ja katseensa harhaili jonnekin kauas puhelimen ohi. Sitten hän nosti käden suulleen. ”Ehkä hää toi Emman hengen, joka paransi varsan...”
”Ei jumalauta”, Billy hermostui. ”Lopeta. Hän oli psykoosissa, mistä sen tietää, mitä silloin ihmisellä päässä liikkuu? Ja Jinin tervehtyminen ei liity siihen tai Annaan yhtään mitenkään!” ”Pääasia, että hyö on nyt molemmat kunnossa”, Amy sanoi rauhallisesti. Vaikka Anna ei ollut kunnossa. Hallinnassa, lopultakin, mutta ei kunnossa. ”Täytyy mennä. Kuntosaliaika.” ”Mie… rakastan siuta, Billy.” Amyn ääni oli arka, kysyvä.
Billy tahtoi sanoa saman takaisin, mutta kurkun kuivuus karhensi ja jätti sananaikeet puolitiehen. Niinpä hän vain hymyili videolle väkinäisesti. ”Opiskele ahkerasti.” Puhelu ohi. Chelsea ei onneksi ollut salilla. Billy sai rauhassa tehdä kunto-ohjelmansa ja suihkun jälkeen kävi Deluxen luona tarkastamassa Jinin. Totta kai hän halusi varsan voivan hyvin ja oli suunnattoman helpottunut sen osoittaessa tervehtymisen merkkejä, mutta pieni osa hänessä sadistisesti odotti näkevänsä sen taas makaavan apaattisen elottomana pahnoilla, syömättä ja juuri mihinkään reagoimatta. Kuten Anna. Billy painoi vihaisena kämmentä ohimoonsa. Hän ei taatusti menisi Amyn hourailuihin mukaan, hän ei uskonut sellaiseen. Se, että Jinin epänormaali käytös nyt vain sattui muistuttamaan Annasta, oli silkkaa sattumaa. Koska… no, ja vaikka ei olisi, niin miten se olisi edes mahdollista? Mikä linkki muka hänen sisarellaan – joka vihasi hevosia eikä tiennyt niistä mitään – oli Deluxen varsaan? Mitä? Niin mikä? Aivan, ei mikään. Joten moinen paskanjauhaminen oli naurettavaa. Se, että eläinlääketiede oli pettänyt hänet kykenemättömyydellään selittämään järjellä tapahtuneet, ei sekään todistanut yhtään mitään: aina syytä ei vain löydetty, mutta se ei tarkoittanut, etteikö se syy silti olisi jossain olemassa. Siellä Jin oli, seisoi itsenään karsinassa, mutta näytti pirteältä ja eloisammalta kuin aikoihin. Billy koetti koskea varsaan ja sen lihakset värähtivät kuin veden tyyneen pintaan muodostuvat kareet. Niinpä hän silitti sen sijaan Deluxea, joka nuuhkaili toiveikkaasti Billyn taskua. Hän pujotti Deluxelle riimun ja Jin perässä seuraten lähti viemään niitä kävelylle ulos laitumien kautta rannalle. Hänellä oli kameransa mukana ja otti hevosistaan muutamia edustavia kuvia. Jos aikoisi saada Jinin hyvään hintaan myytyä (hetken hän oli jo tosiaan pelännyt, että varsa menehtyisi ja sinne menisi kaikki kova työ ja raha), kuvien olisi oltava ammattitasoisia – ja sen Billy onneksi osasi. Myöhemmin hän kävi ottamansa kuvat koneellaan läpi. Jinin siniset silmät olivat hätkähdyttävät vasten sinistä taivasta ja merta. Billy ehosti kuviaan maltillisesti, yleensä vain poisti kohinaa ja terävöitti, lisäsi saturaatiota; se oli hassua, mutta hän oli siinä suhteessa ääripääajattelija: joko kuvan oli oltava täysin mustavalkoinen, tai sitten värillisenä kunnolla värikäs – kamalimpia mahdollisia olivat lattean mitäänsanomattoman arkisen harmaat ja valjut otokset, jotka aiheuttivat lähinnä masennusta. Billy piti dramaattisuudesta ja halusi valokuviensa tuovan elämän teatraalisuuden ja painoarvon esiin alleviivaavasti. Näytön alla lojui matala avaamaton peltirasia. Hän ei ollut polttanut siitä yhtäkään sikaria. Se oli häirinnyt häntä siinä jo tovin, mutta oli antanut sen olla. Nyt hän katsoi sitä kuitenkin taas, sitten kaappasi sen käteensä ja tunki taskuunsa. Laitettuaan koneen horrostilaan, hän nousi ja oikeastaan hetken ajatuksesta lähti ajamaan keskustan kautta. Hän osti pullon brandya ja kaasutteli Sunny Horseen, mutta ei talleille, vaan Bleakin talolle. Moni ihmissuhde oli kääntynyt päälaelleen: Chelseasta oli tullut Billyn painajainen, Bleakista taas… no, ystävä oli aivan liian kaukaa haettua, mutta jonkinlainen tukihenkilö kuitenkin, joka yllättävän usein oli ollut Billyn puolella Dexterinkin ja nyt Annan tapauksessa. Oli Bleak sitten kotona tai ei, Billy voisi jättää kiitoslahjansa vaikka oven taa – olettaen, että hänen rakkinsa eivät olisi pihalla vahdissa. Mutta ei siellä koiria näkynyt; ihmisiä kyllä. Hämmentyneenä siitä, mitä oli tekeillä, Billy ajoi tienvarteen ja tiiraili ikkunan läpi porukkaa: se näytti koostuvan eri ikäisistä, mutta pääasiallisesti nuoremmasta ja osalla oli Sunny Horsen turkoosit työtakit tai -paidat. He olivat tallikompleksin työntekijöitä: hevosenhoitajia, tallivastaavia, liikuttajia. Parilla oli käsissään pahvikyltti, jota kannatteli päänsä yläpuolella. Billy nousi autosta ja käveli lähemmäs. ”Mitä te teette?” hän kysyi lähimmältä naiselta, jolla oli poninhäntä ja vaatetuksesta päätellen oli joku tallitytöistä. Billy ei tuntenut tai tietänyt heitä nimeltä kuin muutaman. ”Kapinoimme”, toinen mies vastasi. Hän oli juuri se, jolla oli kyltti käsissään. Kyltissä luki: SUNNY HORSE EI KUUNTELE!
”Näen sen.” Billy laski nopeasti, että paikalla oli vähän vajaa kymmenen henkeä. Ihan kunnon kokoontuminen siis jonkun etupihalle. ”Miksi olette Bleakin pihalla, ettekä tallilla?” ”Hän välttelee meitä, välttelee ottamasta vastuuta ja vastaamasta!” joku huusi. ”Haluamme asiamme kuuluvaksi ylimmälle johdolle, ja Bleak on siihen suorin tie”, kylttimies sanoi. ”Ja missä asiassa te...”, Billy luki taas kyltin tekstin, ”tarkalleen ottaen siis haluatte, että Sunny Horse – tai Bleak kuuntelee?”
”Sen murhatapauksen jälkeen”, mies sanoi, ”Sunny Horse ei ole piitannut lainkaan meidän kokemuksistamme tai hyvinvoinnistamme. Meidän joukossamme oli murhaaja ja meidän joukossamme tapahtui murha, eikä Sunny Horse välitä siitä, miten me sen olemme ottaneet! Ei mitään kriisiapua, ei keskustelutukea. Pelkkää hyssyttelyä ja epäsuoraa uhkailua. Monella meistä”, mies viittasi kokoamaansa joukkoon, ”on ollut vaikeaa sen jälkeen, unettomuutta, ahditusta, stressiä. Työkyky ja turvallisuudentunne ovat laskeneet.”
Billy kuunteli kärsivällisesti, brandypullo ja sikarirasia yhä lahjakassissa käsissään. ”Mutta jos kohta ei ala tapahtua, alamme puhua medialle!” mies julisti. ”Niin!” muutama yhtyi. ”Katsotaan sitten, mitä Sunny Horse siihen sanoo! Vaadimme paremmat terveyspalvelut! Vaadimme, että Sunny Horse puuttuu työntekijöidensä pahoinvointiin!” ”Niin!” taas kuoro säesti. ”Teillä varmaan on kaikki”, mies silmäili Billyä nyt happaman katkerasti, ”te kisaratsastajat saatte kaiken kultalautasella, mutta meistä tavallisista arjen työntekijöistä, jotka vastaamme perusasioista, ei Sunny Horsessa välitetä. Ja haluamme siihen muutosta! Haluamme, että meidät kuullaan!” ”Niin!” ”Hyvä siis teille”, Billy sanoi jokseenkin välinpitämättömästi. Huoli hänessä tosin oli herännyt medialle puhumisen uhkailuista; oliko tässä kapinaporukassa toinen tai molemmat niistä tallityöntekijöistä, jotka olivat nähneet hänen ja Annan välikohtauksen Deluxen karsinassa? ”Puhuthan Monfreylle puolestamme?” tyttö kysyi Billyltä. ”Voin välittää viestin, vaikka eiköhän hän teidät… kuule. Suosittelisin silti, että lähdette nyt. Bleakilla on vihaisia koiria, ennen kuin päästää ne ovenraosta kimppuunne. Tai soittaa poliisit.” Hän käveli itse ovelle ja painoi summeria, vaikka epäili, että mikäli Bleak oli kotona, ei tulisi avaamaan kansan mellakoidessa pihallaan. Sisältä kuului matalaa haukkua ja murinaa, joten Billy jätti kassin kynnykselle. Hän oli palaamassa autolleen (porukka oli lähtenyt hajaantumaan ja poistui), kun joku kutsui häntä nimeltä. Hän pysähtyi, kääntyi ja näki Chelsean sauhuttelemassa vähän matkan päässä. ”Ai sinäkin Bleakin huomiota hakemassa?” Billy tuhahti. Chelsea käänsi ylimielisenä päätään. ”Minulla on tehokkaammat keinot”, hän sanoi paita niin auki, että rintavako oli ainakin kymmenen senttiä. Sen Billy kyllä tiesi. Hän jatkoi matkaa, kun Chelsea kysyi: ”Mitä toit Bleakille?” Vähän kiusaantuneena tiedosta, että oli antanut Chelsean hänelle antamat sikarit eteenpäin, Billy piti pokerinaamionsa. ”En mitään erityistä, ajattelin vain muistaa.” ”Kotiovelle?” Chelsea tarkkaili Billyä ja puhalsi hitaasti savua irrottamatta tästä katsettaan. ”Just. Me ollaan samanlaisia, Center. Me kummatkin tiedetään tehokkain keino saada huomiota… ja se, mitä halutaan.” Lihas nytkähti Billyn silmäkulman alla. Hän ei vastannut, käveli vain pois. Chelsea ei onneksi seurannut, kuten hetken aikaa pelkäsi, että niin tekisi. Autostaan Billy katsoi takaisin Bleakin pihalle sinne, missä Chelsea oli tupakoinut, mutta nainen oli kadonnut kuin takaisin käärmeenpesään sujahtanut kyy.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jun 17, 2023 7:46:16 GMT
Billimas LV 25.02.2023
”CENTER, tänne!” Bleak oli pistänyt päänsä toimistosta. Billy oli kävellyt käytävällä ohi jutellen Kimin kanssa viimekertaisimmasta Dexterin intensiivisestä valmennussuunnitelmasta, ja Bleak oli kai kuullut hänet auki olevan ovensa raosta. Sävy ei ollut ystävällinen, joten Billy morjesti Kimin pohtien ärtyneenä, miksi ansaitsi tulla komennetuksi paikalle kuin tottelemattoman koiran. Hän meni toimistoon. ”Ovi kii”, Bleak ärähti, ja Billy totteli. Bleak seisoi huoneen perällä olevan tummanruskean antiikkisen lasikaappinsa ääressä ja asetti varovasti sinne sisään pienen hopeapokaalin kehystetyn kaapin sisällä olevan valokuvan viereen, joka esitti jytkyä rottweileriä hihnan päässä näyttelyissä. Hänellä oli toisessa kädessään rätti, jonka viskasi sitten roskakoriin ennen kuin istuutui alas nahkatuoliinsa. ”Mun pihalla”, Bleak aloitti kasvoiltaan ja sanatavuistaan tihkuen tyytymättömyyden, ”on tallottu ja roskattu. Mun pihalla”, hän paljasti kellertävänmustat hampaansa, ”on ollu porukkaa metelöimässä. Saamari vie, ettei ollu hurtat ulkona.” ”Tiedän, kävin –”, Billy aloitti, mutta Bleak (joka käsittämättömästä syystä oli vihainen hänelle) nosti etusormensa pystyyn: siinä oli kaartuva, lohkeillut ja sekin kellertävä kynsi, sekä monta paksua metallista sormusta, yksi niistä kiemurtava käärme. Billy irvisti sisäänpäin. Manikyyri ei olisi pahitteeksi. ”Sä jätit mulle lahjan mun kynnykselle”, Bleak sanoi ääni väristen mielihyvän sijasta suuttumuksesta. Pöydällä oli Billyn hänelle antama savukerasia. Oliko Bleak niin snobi polttamansa merkin suhteen, että oli ottanut henkilökohtaisena loukkauksena Billyn antamat "väärät" sikarit? ”Mitä sä sillä koetit sanoa, kysynpähän vaan?” ”Miten niin sanoa?” Billy alkoi tuntea olonsa loukatuksi, kun hänen hyväntahtoinen eleensä näin torjuttiin täysin järjettömästi. ”Mä olen koettanut olla sun tukena, Center, koska ihme kumma, usko tai älä, jotenkin diggaan susta. Ja ehkä vähän säälinkin, en tiä. Mutta tää oli riman alitus. Viesti tuli perille, mutten käsitä mistä syystä.” ”Ditto”, Billy murisi. He mulkoilivat toisiaan. ”Saat ottaa paskas ja suksia vittuun. En halua nähdäkään sua nyt vähään aikaan.” Bleak ärisi ja käänsi mielenosoituksellisesti päänsä kirjaimellisesti toiseen suuntaan, huiskaten kädellään kohti ovea. Billy nousi ja kurottautui ottamaan sikarirasiaa pöydältä, kun Bleakilta pääsi älähdys. ”No mitä helvettiä, varaskin vielä?” ”Mitä?” ”En oo tarjoamassa sulle nastanpätkääkään, ala painua!” Billy rypisti kulmansa kurttuun eikä hievahtanutkaan, tuijottaen Bleakia suuttuneena. ”Käskit ottaa lahjan takaisin!” ”No haluatsä sen, vai? Pistin sen vessasta alas, mutta voin mä sulle laittaa, saamari, tortut takaisin tulemaan –” ”Nuo sikarit”, Billy osoitti rasiaa, ”minä annoin ne.” Bleakin sieraimet levisivät kuin kaksi syvää, mustaa karvaista onkaloa. ”Siis kapinaan yllyttäjä, yksityisalueen rauhanrikkoja, paskapranksteri, varas ja nyt vielä valehtelija. Lista sen kun kasvaa, Center. Ei se omena taida kauas puusta kumminkaan pudota.”
Se sai Billyn yli laidan, vihjaus Annasta, heidän perhetaustastaan. Hän läimäytti kämmenensä pöytään. Suoni sykki ohimolla. Hänen hermonsa olivat tätä nykyä aina aivan pinkeänä, ja tämä oli niille liikaa: törkeä, sitä ansaitsematon kohtelu, töykeä vastaanotto lahjalleen, ilkeämieliset vihjailut, vaikka aiemmin Bleak oli ollut niin ymmärtäväinen… ”Siis mikä tässä nyt on se ongelma?!” hän karjui. Hän ei ollut koskaan huutanut päin Bleakin naamaa niin. ”Toin pullon brandya ja sikareita. Näin porukan pihalla ja kysyin, mitä he tekevät. En ollut edes mukana siinä. Käskin heidän jättää sinut rauhaan! Ja nyt saan tällaista kohtelua?!” ”Turpa tukkoon, sä et mulle mylvi, Center”, Bleak varoitti. Billy aukaisi suunsa vastaväitteisiin, mutta koetti sitten hallita itsensä – vaikka kokikin nyt tulevansa järkyttävän epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, hänellä ei saisi kuppii heittää nurin Bleakin nähden. Se tietäisi välittömiä potkuja. Hänen oli pidettävä itsensä kurissa, hinnalla millä hyvänsä. Niinpä hän veti keuhkonsa huutamisen sijaan täyteen ilmaa… ja päästi ne ulos. Hitaasti, hän veti kätensä pöydältä. Bleak suoristi paikaltaan pompahtanutta mustakullattua metallikynäpurkkia takaisin oikeaan kohtaan.
Juuri, kun oli päässyt ajattelemaan, että Bleak olisi sittenkin ihan okei jätkä, tämä tapahtui ja romutti Billyn viimeisenkin uskon ihmisyyden pohjimmaiseen hyvyyteen. ”Mulla on valvontakamerat pihalla, Center!” Bleak huusi hänen jälkeensä, kun Billy marssi pois toimistosta. ”Mä näin kyllä!” Käsittämätöntä. Aivan käsittämätöntä. Billy sauhusi mennessään. Näin tökerösti häntä ei oltu kohdeltu ikinä. Hän löi nyrkillä ohimennessään yhden karsinan kalteriin, ja sisällä oleva hevonen nosti hätkähtäen päänsä pystyyn. Päättömintä oli, ettei hän ymmärtänyt, mistä Bleak oikeasti oli vihainen: lahjasta? Vai henkilökunnan valituksista (jotka eivät edes liittyneet Billyyn)? ”Center –”, pihalla vastaan tullut Dexterkin aloitti viikset väreillen, mutta Billy työnsi käden hänen naamansa eteen. ”Ei nyt!” Hän oli aivan liian kypsä tähän; Bleak, Dexter, Chelsea, Kieran. Hän oli kypsä heihin kaikkiin. Mutta valitettavasti (kuten tiesi), ei auttanut olla. Huipulla tuulee ja tuiskuttaa, kuten sanonta kuuluu, mutta oikeammin huipulla sataa veitsiä iskien selkään. Pitäisikö hänen sittenkin ottaa urheilupsykologi vakavasti, vaikka niin oli kaikkea mielen ammattiapua vähätellyt, sanonut, ettei tarvinnut mitään; hänhän oli oman mielensä herra ja kuningas? Sillä hän oli alkanut rakoilla. Itsekontrolli, jota oli nuorempana vuosien työllä koettanut saada järjestykseen, oli alkanut taas pettää kuin lahoava talo. Hän oli useammin vihainen ja kireä, kuin ei ollut. Stressi. Hän oli ylistressaantunut ja tiesi kokemuksesta reagoivansa stressiin aggressiivisilla paineenpurkauksilla.
|
|