katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 29, 2015 15:49:22 GMT
Sisko ja veli 27.2.2014
Seuraavana aamuna häslinki vasta alkaisi. Kings Road oli virallisesti taas avattu vierailijoille ja toimintaan viikko takaperin ja sen kunniaksi huomisesta eteenpäin oli tarkoitus juhlia avonaisia ovia kunnon hulabaloilla. Mutta enemmän kuin vierailevia ratsastajia ja ulkomaalaisia hevosia, jännittäviä kilpailuita tai innostunutta ilmapiiriä, Charlotte odotti veljensä tuloa taas kotiin erikoisviikonlopun kunniaksi.
Juuri nyt Lotte oli kuitenkin vielä syvässä unessa. Kello ei ollut vielä yli neljää aamuyöstä ja hänen herätyskellonsa aikoisi huutaa vasta lähempänä seitsemää...
Hänen huoneessaan oli vielä vanha vihreä tapetti täynnä perhosia, vaikka Charlotte oli mankunut äidiltään lupaa tapetoida se uudelleen violetiksi. Yhdellä seinustalla oli valkoinen peililipasto ja nurkassa seisoi maalausteline, jota Lotte tosin harvemmin enää käytti. Ja tietenkin, siellä oli myös paljon musiikkia; iso musiikkisoitin sekä vaappuvia pinoja CD:itä, jopa muutama ei-niin-yleinen erikoisuus nostettuna kunniapaikalle seinälle (löytöjä kirpputorilta).
Kiitos näiden huojuvien CD-tornien, jotka juuri kaatuivat ja levisivät lattialle, Lotte heräsi unestaan ajoissa näkemään varjoisan hahmon liikkuvan huoneessaan.
“Damnit”, mysteerinen ääni kirosi.
Lotte oli silti vielä puoliunessa kohottautuessaan istuma-asentoon ja kurtistellessaan kulmiaan kohti hahmoa, joka oli kumartunut nostelemaan levyjä takaisin kokoon.
“...Mmmitä nyt?” hän mutisi ääni paksuna.
“Sori, ei ollut tarkoitus herättää.”
“Dewn?” Lotte ihmetteli eikä enää ollutkaan aivan niin uninen. Hänen veljensä nousi takaisin täyteen pituuteensa. Lotte tunnisti hänen siluettinsa. “Woah!” Lotte kiekaisi ja nielaisi samanaikaisesti ja oli vajaassa sekunnissa viskannut peittonsa sivuun ja loikannut yhdellä lennokkaalla loikalla vasten Dewnin rintaa. Dewn nauroi ja tarttui häneen kohottaen ilmaan juuri sopivasti niin, että Lotten paljaat varpaat hipoivat paksun karvaisen maton pintaa. “Olet täällä jo nyt? Milloin tulit—mitä kello oikein on?” Lotte raakkui päästäessään tästä irti. Dewn hissutteli häntä painaen sormen huulilleen.
“U-hum, jeah... kohta ehkä jotain neljä mahdollisesti...”
“Neljä?! Mitä teet täällä tähän aikaan?”
Kuului kevyttä taputtelun ääntä, kun Dewn tapaili kädellä seinää etsiessään valokatkaisijaa. Hän löysi sen ja napsautti valot päälle. Charlotte siristi silmiään äkillisessä kirkkaudessa. Dewn rapsutti takaraivoaan tavalla, jolla hän yleensä epähuomiossa tahattomasti paljasti olevansa hieman kiusaantunut.
“Se on... öö... se on pitkä tarina”, hän lopulta sanoi ja antoi kohotetun kätensä tipahtaa takaisin alas ja läimähtää reittä vasten.
“A-ha?” Lotte äännähti odottavaisesti. Hän hieroi toista silmäänsä etusormellaan. “Tässä on vaikka koko aamu aikaa.”
Dewn nauroi pienesti. “Varmasti. Mitä, jos palaisit vain vuoteeseen? Ehdit vielä hyvin nukkua muutaman tunnin.”
“Kerro!” Lotte aneli, kun Dewn ohjasi hänet hartioista takaisin sänkyyn ja peiton alle. Lotte ei vastustellut.
“Ehkä myöhemmin”, Dewn mumisi salamyhkäisesti ja peitteli hänet. Se tuntui mukavalta, sellaiselta kuin heidän ollessaan vielä pieniä. Kun he olivat asuneet Englannissa, Lotte ja Dewn olivat toisinaan tunteneet olevansa toistensa ainoat ystävät.
“Mutta—”
“En ole menossa mihinkään.”
“Aiotko nyt myös mennä nukkumaan?”
“Ehkä. Menen ensin, öö, käymään tallilla pikaisesti... kuulin, että Fifi on ollut aika allapäin. Edes äiti tai isä ei tiedä, että olen täällä...”
“Niin, kun Fiia kuoli. Se tosin ilahtuu, kun näkee sinut, olen varma”, Lotte lupaili.
“Ja mitenkäs sitten sinun uuden hevosen kanssa on mennyt?”
“Hyvin”, Lotte vastasi vähän turhan napakasti. Dewn kohotti kulmakarvaansa – toinen hyvinkin tuttu ele häneltä.
“Ai jaa? Kuulin kylläkin jotain sen suuntaista, että teillä on ollut pientä vastahakoisuutta keskenänne.”
“Äitillä, tunnetusti, on tapana paisutella tiettyjä faktoja tarinoissaan”, Lotte totesi letkeästi keskeltä täydellisesti ajoitettua haukotustaan. Dewn hymähti ja ravisti sitten äkillisestä hellyydenpuuskasta Lotten vaaleita hiuksia. Lotte vetäytyi vähän kippuraan peiton alla. Dewn nousi ylös hänen sänkynsä reunalta ja käveli huoneen poikki ovelle. “Dewn”, Lotte sanoi.
Dewn seisahtui, käsi katkaisijalla. “Jeah?”
“Tunnut...”, Lotte mietiskeli hetken, “...erilaiselta”, hän lopulta päätti.
Dewn odotti hiljaa.
“Millä tavalla?”
Lotte veti peittoa korkeammalle niin, että vain silmät näkyivät ja tapitti veljeään pohdiskelevaisesti huoneen yli.
“En ole varma. Vain erilaiselta. Mutta ei huonolla tavalla. Se on varmaan se kollege sinussa”, hän vitsaili lopuksi. Dewn hörähti kevyesti. Se kuulosti makealta ja mehukkaalta, kuin hyvin kypsynyt lasillinen punaviiniä italialaisen ilta-auringon alla terassikatoksella. Lotte katseli häntä silmät pyöreinä, mutta Dewn ei huomannut.
“No niin, okei, nuku hyvin”, Dewn sanoi ja sammutti valot. Viipyilevä mairea hymy oli kuultavissa hänen huuliltaan. Lottekin hymyili peittoonsa.
“Unikuvin syvin”, hän lisäsi fraasin lapsuudestaan ja sulki silmänsä samaan aikaan, kun hänen huoneensa ovi sulkeutui Dewnin perästä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 29, 2015 16:07:34 GMT
Tuulimyllyssä taas
27.2.2014
”Joten”, Dewn sai lopulta sanottua kerättyään tarpeeksi rohkeutta, maatessaan kylmällä lankkulattialla kädet ristittyinä tueksi pään alle vasten heinäpaalia. Hän antoi sanan leijua jonkin aikaa ilmassa heidän ympärillään. ”Kuinka kauan?”
Max ei vastannut heti. Hän ei edes viitsinyt kääntää päätään hieman sivulle katsoakseen Dewniin, vaan jatkoi heinänkorren tanssittamista sormissaan, jokseenkin ponnettomasti ja puolihuolimattomasti.
”Kuinka kauan mitä?” hän sitten mutisi hitaasti käheällä tupakkaäänellään, kun Dewn edelleen odotti hänen sanovan jotakin.
”No, tiedäthän”, Dewn kiemursi. Hän saattoi tuntea poskiensa lämpiävän. Olipa onni, ettei Max juuri nyt katsonutkaan häneen päin. Vaikka olihan myllyssä pimeää. Dewn silmäili hermostuneesti sitä osaa Maxin päästä, siluettia mustia silkkisiä hiuksia, jotka saattoi nähdä viljasäkin takaa. ”Kuinka kauan olet, öö...”, hän nielaisi, ”pitänyt minua silmällä?” hän päätti lauseen nopeasti, pyrkien kuulostamaan niin ei-liiaksi-kovin-kiinnostuneelta, kuin mahdollista.
Max lopetti korren leikittelyn ja jähmettyi. Dewn tuijotti hänen olkaansa itsekin jännittyneenä.
”Tai siis”, hän kiirehti selventämään, ”olet ollut monissa samoissa paikoissa kuin minä, usein ilman, että olen edes tiennyt siitä ensin. Ajattelin vain... teitkö sen tarkoituksella, vai onko tämä kaikki ollut vain sattumaa?” Dewn halusi kysymyksen kuulostavan tavalliselta. Hän nauroi hieman päälle, piilottaakseen hermostuneisuutensa ja keventäen sen melkein vitsiksi.
Max oli edelleen jäykistynyt, kuin pelästyneenä Dewnin sanoista. Hetken kuluttua hän kuitenkin jatkoi heinänkorrella leikittelyä. Hän piirsi ilmaan sillä ympyröitä ja jonkinlaisia kuvioita, Dewn ei pystynyt seuraamaan. Kun hän lopetti, Max laittoi heinän suupieleensä ja antoi sen heilahdella siinä. Dewn oli katsellut tätä tarkasti ja hänellä oli tunne, että Max tiesi sen, vaikkei ollutkaan vilkaissut Dewniin päin kertaakaan. Sen jälkeen mitään ei enää tapahtunut pitkään hetkeen, ja Dewn sulki silmänsä...
***
(Aikaisemmin eilisiltana)
Dewn tuijotti ulos linja-auton ikkunasta. Maisemat toisensa jälkeen liukuivat ohitse: rakennukset, metsät, niityt, talot... mutta hän ei nähnyt niistä mitään. Hänen sisäinen keskittymisensä oli hänen vasemmalla puolellaan, pistelevässä tuntemuksessa. Maxin oikea käsi kosketti kevyesti Dewnin käsivartta, ihan tavallisesti vain, ja Dewnin huomio pyöri täysin sen kohdan ympärillä.
Ei, Dewn ei ollut aivan varma siitä, mitä oli nyt tekeillä, mutta jotenkin se ei niin paljon häntä vaivannutkaan. Jotain oli tapahtunut, siitä hän oli aivan varma, mutta mitä tarkalleen ottaen... Hän ei muistanut kaikkea yöstä musiikkisalissa noin viikko sitten. Hän muisti nauttineensa suuresti esityksestä, jonka Max antoi hänelle. Hän ei muistanut siirtyneensä pois lavalta ja katsomoon, lopulta nukahtaneena. Mutta kaikista kirkkaiten (ja juuri sitä muistoa hän pyöritteli tiheimmin mielessään) hän muisti heränneensä seuraavana aamuna, kun siivooja oli löytänyt heidät kuorsaamasta punaisilta katsomon penkeiltä, ja Maxin käsi oli vain juuri ajoissa karannut pois Dewnin reideltä niin nopeasti, että Dewnillä tuskin oli ollut aikaa sitä tiedostaa.
Onneksi siivooja oli ollut mukava ja päästänyt heidät lähtemään sanomatta mitään. Jostain syystä tällä oli kuitenkin ollut sangen itsetyytyväinen virne kasvoillaan, kun Dewn ja Max olivat kiirehtineet hänen auki pitelemästään ovesta ulos... Dewn ei ollut keksinyt, mitä se oli mahtanut tarkoittaa...
Bussi tärisi. Dewn käänsi päänsä ja esitti katsovansa Maxin ohi, mutta silmäkulmastaan tarkasteli poikaa. Maxin kasvot olivat alaspäin ja hän hypisteli sytytintä sormissaan. Hänen ilmeensä oli väritön ja tulkitsematon. Hänen ripsensä olivat pitkät ja tummat, varjostaen alleen jäänkirkkaat siniset silmät. Tahattomasti Dewnin katse hitaasti laskeutui alaspäin pitkin Maxin profiilia, hypähtäen alas tämän nenänpäästä ja laskeutuen kevyesti tämän kuiville, lohkeilleille huulille. Ne olivat vaaleanpunaiset. Kuin pienen kissanpennun nenä. Dewn halusi niin koskettaa niitä sormellaan ja—
”Mitä?”
Dewnin silmät hypähtivät välittömästi takaisin ylös. Max tuijotti häntä sivuttain, varuillaan. Dewn ei ollut sitä huomannut. Hän tunsi punastuvansa.
”Ei mitään... Mitä kello on?”
Max kohautti olkaansa. ”Katso itse.”
Dewn kaivoi puhelimen laukkunsa syvyyksistä. ”Vielä aika pitkä matka... me ei olla perillä ennen pimeää.” Hän laittoi kännykän pois. Hän katsoi ulos ikkunasta ja takaisin Maxin käsiin. Sytytin pyöri ympäri. ”Menetkö Bridgetweetiin?” Dewn lopulta kysyi. Se oli ollut yhtäkkinen spontaani ajatus pyytää Max mukaan Kings Roadin avajaisiin, eikä Dewn ollut varma, kuinka kaikki järjestyisi.
Max kovettui aloilleen, siristäen vihaisesti silmiään Dewnin suuntaan. ”En.”
Dewn asetteli kasvoilleen sovittelevan ilmeen. ”Ah, okei...”
Kun he lopulta pääsivät Kings Roadiin, kävellen viimeisimmän osan matkasta jalan, sillä heillä ei ollut varaa taksiin, oli jo myöhäinen yö. Dewnin sydän sykähti ilosta nähdessään kotinsa: puisen porttikaaren, pihaa ympäröivät kivimuurit, valkoisen puutalon kuparinruskealla katolla ja tallin, jonka hevosikkunat osoittivat pihalle kaivon suuntaan. Talon ikkunat olivat pimeät ja Dewn tiesi, että kaikki olivat nukkumassa.
He menivät tallille ensin – totta kai. Dewnin täytyi käydä sisällä hakemassa talliovien avaimet ja sitten he hiipivät Maxin kanssa sisään. Hevosetkin olivat nukkumassa. He pysähtyivät Fifin karsinalla.
”Fifi!” Dewn kuiskasi. ”Tänne, poika!”
Ruuna kääntyi ympäri varjoissa ja astui lähemmäs. Se kirpaisi Dewnin sisuskaluja nähdä hevosensa niin alakuloisen oloisena, mutta ainakin jonkin aikaa sen korvat kääntyivät höröön uteliaisuudesta ja ilahduksesta heidän näkemisestään.
”Niin... heippa!” Dewn kurotti kätensä niin pitkälle, kuin pystyi, ja silitti Fifin turpaa. Max astui lähemmäs. ”Ja katso kuka muukin on täällä!”
Fifi yritti hamuta heidän sormiaan ja Dewn hymyili.
”Se on laihempi taas”, Max huomasi. Dewn mulkoili Fifiä, muttei nähnyt yhtä hyvin pimeässä. He eivät laittaneet valoja päälle, jotta kukaan talossa ei huomaisi jonkun olevan tallilla.
”Koska olet nähnyt Fifin viimeksi?”
Fifi laski päänsä alas pahnoihin ja hamusi olemattomia korsia. Max avasi karsinan oven ja sujahti sisään. Dewn seurasi häntä.
”Syksyllä... joskus...”, Max mutisi puolihuolimattomasti, puhuen Fifin suuntaan. Dewn hätkähti muistaessaan äkkiä jotakin ja hänen silmänsä laajenivat.
”Niin!” hän yhtäkkiä henkäisi vahingossa turhan äänekkäästi. Pari lähintä hevosta korskahti viereisissä karsinoissa ja Fifi nosti säpsähtäen päätään. Max ei tehnyt mitään, vaan oli kumartuneena Fifin takajalkojen luo ja siveli niitä hartaasti.
Dewn oli äkkiä hirveän kiihdyksissään. ”Äiti sanoi... olit täällä, ratsastamassa Fifiä—enkä minä edes tiennyt siitä mitään!”
”Ole hiljaa”, sanoi Max matalasti, sillä Dewn puhui normaalia puheääntä hitusen kovemmin. Dewn ei välittänyt.
”—se oli joskus silloin, kun Jillian haettiin. Olit täällä! Eikä kukaan kertonut... minun hevoseni—!”
”Ja mitä olisit tehnyt sillä tiedolla, täh?” kysyi Max ja nousi takaisin seisomaan. Dewn erotti vain hänen siluettinsa, mutta saattoi tuntea Maxin mulkoilun. ”Pitääkö mun pitää sulle jotain lokikirjaa jokaisesta eleestä ja liikkeestä? Luuletko, etten ole huomannut miten sä aina kyyläät mua, kun luulet etten huomaa?” Dewn hätkähti. Mutta Maxin oli aivan turha leikkiä marttyyriä nyt, kun oli Dewnin vuoro!
”Ai mitäkö olisin tehnyt sillä tiedolla? No, minä olisin... no... no, olisi vain ollut hauska tietää!” Dewn takelteli, yrittäen laskea äänenvoimakkuuttaan. ”Että olet käynyt täällä ja—hitto—ratsastanut Fifillä! Mitä ihmettä?”
”Oliko sillä jotain väliä?”
”En minä tiedä! Joo, on sillä väliä, Fifi on minun hevoseni. Haluan pysyä ajantasalla siitä, mitä sen kanssa tehdään ja kuka...”
”Mä en ole sulle mitenkään tilivelvollinen mistään”, sanoi Max ja työntyi nyt Dewnin ohi takaisin tallikäytävälle ulos karsinasta. Dewn seurasi taas hänen perässään hönkäillen ja tiesi, että Max oli oikeassa... mutta silti tämä oli jotenkin Dewnille hyvin tärkeää! Hän oli unohtanut koko asian, mutta nyt, kun oli taas muistanut...
Dewn sanoi puolivahingossa ääneen sen, mitä ajatteli: ”Minä olisin halunnut olla näkemässä!”
Max oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän käytävällä, kädet hupparin taskuissa. Dewnkin seisoi vain siinä ja tunsi olonsa harmilliseksi, ikään kuin häneltä olisi salattu jotain hauskaa, joka nyt jo oli liian myöhäistä.
”Miksi?” Maxin äänensävy oli tulkitsematon, eikä Dewn nähnyt hänen kasvojaan pimeässä, mutta silti hän kuulosti nyt jotenkin erilaiselta.
”Huvikseen”, Dewn heitti.
He olivat hiljaa.
Dewn koetti katsella Fifiä kalterien välistä ja kuunteli hevosen hengitystä ja laiskaa hamuamista. Harmistus alkoi vaihtua uupumukseen ja Dewn tajusi, kuinka väsynyt hän oli. Matka Redshootista Waterphewhen oli ollut pitkä.
”Mennään nyt sitten nukkumaan, vai?” hän ehdotti.
”Mene vain”, sanoi Max vaisusti.
Dewn käänsi päänsä häntä kohti, tummaa hahmoa edessäpäin, ja rypisteli otsaansa.
”Miten niin 'mene vain'?” Hän antoi kätensä valahtaa alas sieltä, missä se oli juuri rapsutellut takaraivoa pipon alta. ”Minne sinä sitten menet?”
”...Jonnekin...”
”Jonnekin”, toisti Dewn epäillen. ”Onko se 'jonnekin' mahdollisesti Bridgetweetin puolella?”
Maxin hahmo nytkähti aggressiivisesti ja kuului sihahdus, joka olisi voinut päästä vihaiselta kissalta. Dewn oli varma, että reaktio oli ollut tahaton, sillä hetken kuluttua Max taas jähmettyi tutuksi ihmispatsaaksi. ”Se on mun asia, ei tarvitse... olla kuin Dan...”, Max mutisi epäselvästi.
”Hei”, sanoi Dewn äkkiä reippaammin ja astui heidän välissään olevan pimeän tyhjän tilan yli lähemmäs. Hän yritti laskea kätensä ystävällisesti Maxin olalle, mutta poika säikähti häntä ja loikkasi sivuun. Dewn veti harmissaan kätensä vaivaantuneena takaisin itselleen ja nosti sen taas raapimaan päätä pipon alta. ”Sori. Mutta välillä tuntuu, että melkein tahallasi ymmärrät minut jatkuvasti väärin. Kysyin, koska olet ystäväni, ja välitän siitä mitä aiot tehdä... on myöhä ja hemmetin pitkä matka kävellen Bridgetweetiin, ja tiedän, ettei sinulla ole rahaa. Olen pahoillani, jos ystävällisyyteni vaikuttaa tungettelulta, mutta vakutaan, ettei se ole tarkoitus... jos olet menossa kauemmas, voin lainata rahaa, tai siis... jos otat vastaan... voit kyllä jäädä meillekin yöksi, täällä on ylimääräisiä patjoja, jos haluat nukkua huoneeni lattialla.”
Puhe soljui luonnollisesti ja Dewn oli tyytyväinen itseensä, kun sai sen kaiken sanottua juuri niin kuin halusi.
Max oli hiljaa niin pitkään, että yön äänettömyys alkoi jo tuntua raskaalta, ja Dewn toivoi, että saisi jostain valoa, jolla saisi nähdä pojan kasvot.
”Joten... kysyn uudestaan: mitä aiot tehdä nyt? Jäädä tänne vai... vai et?”
Max lähti liikkeelle: hän käveli Dewnin ohi, askelet olivat hiljaiset, ja pysähtyi tallin ovilla. Dewn oli seurannut häntä kulmat itsekseen koholla ja nyt he poistuivat tallista kylmään ja raikkaaseen ulkoilmaan. Dewn kääntyi lukitsemaan talliovet.
Lopulta Max murahti: ”Tuulimylly.”
”Mitä?”
”Voin nukkua siellä.”
Dewn tuijotti Maxin hahmoa, jonka näki nyt tallipihan oranssissa valossa.
”Tuulimyllyssä? Oikeasti? Siellä on naurettavan kylmä. Voisit ihan hyvin tulla huoneeseeni—”
”Ei haittaa.”
”No... okei. Mutta anna minun sentään hakea sinne jotain syötävää ja ehkä viltti tai jonkin, tai jäädyt kuoliaaksi...”
Dewn kiirehti talolle. Niin hiljaa, kuin mahdollista, hän avasi ulko-oven ja varoi, ettei sen ikkunalasi rämisisi. Hän poikkesi keittiöön ja toivoi joka askelella, ettei Juje heräisi ja haukahtaisi tai tulisi katsomaan, kuka keittiössä oli... Dewn avasi jääkaapin oven ja häikäistyi sen kelmeästä valosta. Hän haki pöydälle sopivia ruokia ja kasasi ne muovipussiin ja laukkuunsa.
Matkalla yläkertaan hän kompastui takkahuoneessa johonkin pehmeään, joka naukaisi, muttei hämärissä nähnyt oliko tällin saanut kissa ollut Happy vai Chippy. Chippy toisaalta olisi varmasti käynyt hänen jalkaansa kiinni...
Yläkerrassa hän ohitti siskonsa huoneen ja meni omalleen. Ovi oli auki ja hän sulki sen takanaan, sytyttäen valot. Huone oli tismalleen samassa kunnossa, kuin hänen lähtiessään sieltä viime kerralla: harmaat ja tummansiniset tapetit oli koristeltu valokuvilla; Dewnin kuntoutuslaite seisoi nurkassa ja kävelykeppi nojasi sängyn päässä seinään; ja ikkunasyvennyksessä olevalla korituolilla oli viikattuna Dewnin puhtaat tallihousut. Hän etsi erästä tiettyä peittoa, joka oli myös ollut korituolilla, mutta nyt sitä ei ollutkaan siellä enää. Dewn katsoi sängyn alta ja lipastosta, kunnes tajusi, että Lotte oli varmaan ottanut sen.
Äänettömästi hiipien ja tuntien itsensä rosvoksi omassa kodissaan, Dewn meni sisarensa ovelle ja aukaisi sen henkeään pidellen. Laittamatta valoja päälle hän lähti käsikopelolla tunnustelemaan tietään. Ikkunasta kajasti tallipihan oranssia valoa sen verran, että Dewn näki jotakin. Onneksi Lotte oli siisti ja tarkka huoneensa järjestyksestä, joten kaikki tavarat olisivat järkevillä paikoillaan...
Ja kyllä, Dewn löysi vilttipeiton Lotten sängyn jalkopäästä, roikkuen osittain reunan yli. Hän tarttui siihen ja kuuli pieniä, pehmeitä ääniä Lotten hengittäessä hitaasti ja syvään... Dewn hymyili itsekseen ja oli juuri aikeissa hiipiä takaisin huoneen ovelle, kun—
***
Kun Dewn aukaisi silmänsä, palellen kylmässä tuulimyllyssä hampaat kalisten, hän huomasi Maxin siirtyneen makoilemaan aivan hänen viereensä pää samalla heinäpaalilla. Peitto oli heitetty heidän molempien ylle.
Dewn pidätti hengitystään, mutta pyrki sitten jatkamaan sitä normaalisti, esittäen olevansa yhä unessa. Hänen sydämensä jyskytti kovaäänisesti hänen rinnassaan ja hän pelkäsi, että sen ääni kaikuisi ympäri tuulimyllyä ja Max tuntisi hänen kiihtyneen sykkeensä.
Max liikahti hieman paikallaan. Kasvot kääntyivät poispäin Dewnistä.
Dewn siirtyi huolellisesti ja varovaisesti lähemmäs kyljittäin ja aremmin, kuin ehkä koskaan elämässään, nosti ja laski vasemman käsivartensa Maxin tumman hahmon yli... Maxin läheisen läsnäolon kehoaan vasten tuntien, Dewn tunsi jännityksen kasvavan...... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 29, 2015 16:25:41 GMT
Puomia päin 28.2.2014 Katsomo kuohahti, kun ruunikko puoliverinen löi jarrut kiinni tavallisen pystyn edessä. Ratsastaja heilahti hevosen kaulan yli esteen ylimmälle puomille ja siitä alas maahan, painavan puupuomin toisen pään pudotessa vielä hänen päälleen.
”Herranen aika, näyttipä pahalta!”
”Auts!”
”Tuossa taisi nyt käydä hullusti.”
Belinda käännähti puolipiruetilla ympäri, viskasi päätään löysänä roikkuvat ohjat heilahtaen ja laukkasi kentän toiseen päähän. Kenttävastaava pieneltä vesiesteeltä oli jo ottamassa sitä kiinni.
Alexiina kiiruhti ratsastajan luo ensimmäisten joukossa kenttäassistenttien rinnalla.
Lotte makasi hiekassa esteen alla kasvot piilossa, käsi koukistettuna ja toisen käden pidellessä siitä kiinni. Hän nyyhki hiljaa.
Alexiina kumartui hänen vierelleen. ”Charlotte, mihin sattuu? Kuinka kävi?”
Lotte ei vastannut, vaan jatkoi hiljaista itkuaan. Ihmiset katsomossa odottivat henkeään pidellen. Alexiina heilautti kädellään kenttäportin suuntaan Dewnille ja auttoi sitten hellästi kääntämään Charlottea ympäri. Tämä piti kiinni kädestään ja kasvot olivat takertuneen hiekkamurun alla kalpeat.
”Käsi on murtunut”, toinen avustushenkilöistä tarkkasi.
Lindan kiinni ottanut tyttö talutti hevosen heidän luokseen. ”Jatkaako ratsastaja?”
”Ei, vie Linda pois, Dewn ottaa sen vastaan.”
Tyttö nyökkäsi ja lähti viemään Lindaa ulos estekentältä. Se luokka oli sen ja Lotten osalta siinä.
”Jaksatko nousta ylös? Pääset sairaalaan pian.”
Lotten jalat vapisivat, kun Alexiina auttoi hänet tolpilleen. Hän houraili jotakin ja sitten polvet notkahtelivat melkein pettäen hänen altaan. Raicy hölkkäsi paikalle ja hetken kuluttua kaappasi Charlotten syliinsä, kuin ison kalan ja kantoi pois tieltä, jotta kilpailut saattoivat jatkua ja seuraava ratsukko tulla radalle.
”Kuinka Lotten kävi?” kysyi Dewn heti huolestuneena kentän porteilla.
”Käsi on varmaan murtunut.”
”Aghghhgd...”, sanoi Lotte.
”Veitkö Lindan talliin?” Alexiina kysyi.
”Max vei ja riisuu siltä juuri varusteita.” Dewn näytti aavistuksen terhakalta niin sanoessaan. Hän käveli heidän rinnallaan. Ihmiset väistivät tieltä ja tekivät tilaa. ”Miksi siinä noin kävi? Ihan tavallinen este, en huomannut mitään erikoista tapahtuvan.”
”Kuka tietää. Sano Maxille, että katsoo Lindalla olevan kaikki kunnossa.”
Dewn nyökkäsi ja oikaisi talliin. Alexiina seurasi otsa kurtussa Raicya ja Emily liittyi mukaan. Lotte vietiin ambulanssilla sairaalaan, jonne Alexiina ei voinut kuitenkaan lähteä mukaan. Hänen täytyi pysyä tilalla vastuuhenkilön roolissaan.
”Hei, Max. Hauska nähdä sinuakin pitkästä aikaa”, Alexiina tervehti tätä Dewnin salaperäistä ystävää, joka oli juuri pesemässä Lindan kuolaimia tallissa. Alexiina tarkkaili poikaa silmäkulmastaan; tämä tervehti hiljaa, lähes äänettömästi mutisten. ”Asutko sinäkin nykyään Redshootissa?”
Max väänsi vesihanan kiinni ja alkoi niputtaa remmejä. Hän ei vastannut. Ulkoa kuului hurrausta.
”Minä jotenkin ymmärsin niin, että olet ollut samassa koulussa Dewnin kanssa. Mitä teitkään nykyään—?”
”Äiti”, sanoi Dewn tullessaan satulahuoneen suunnalta heidän luokseen. Hänen äänensävynsä oli synkän kysyvä ja merkitsevällä tavalla toppuutteleva, mistä Alexiina tiesi, että hänen poikansa ei ilahtunut äidillisestä utelusta Dewnin kavereita kohtaan.
”Jutustelin vain kuulumisia Maxin kanssa”, Alexiina puolusteli viattomasti. Dewn kohotti kulmiaan epäillen. ”Luokka loppui juuri ja kunniakierros on varmaan käyty. Tuletteko auttamaan kentän siivoamisessa koulukilpailuja varten?”
”Lotte ei voi osallistua.”
”Ei voi. Harmi, mutta hevosten kanssa vahinkoja aina sattuu ja tapahtuu... joskus pahemmin.” Dewnin onnettomuus käväisi nopeasti Alexiinan mielessä, mutta hän ei jäänyt sitä nyt vatvomaan. Myös Dewnin mustempi ilme paljasti saman muiston viipyneen hänenkin ajatuksissaan.
Dewnin ja Maxin lähtiessä kaksin ulos tallista, Alexiina seurasi heidän menoaan käsi poskella. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 27
Oma hevonen: Otawa
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Moto on Dec 29, 2015 16:42:20 GMT
Natural Horsebacking
1.3.2014 Ihmiset seisoivat kentän reunalla seuraamassa luentoa, joka oli osa uudelleenavajaisten ohjelmaa. Luennon loppuosaan kuului valmennus, johon oli valittu nuori irlannincobtamma Breandan Aleesha sekä tämän omistaja Rea.
Ennen kuin Rea toi Lissun kenttäporteista sisään, Moto oli pitänyt luennon ihmisen ja hevosen kumppaanuudesta sekä yhteisen luottamuksen tärkeydestä. Hän oli painottanut energian vaikutusta, sillä jokaisella—niin hevosella, kuin ihmisellä—oli ympärillään magneettikenttää vastaava energiakehä, jotka oli saatava sopusointuun keskenään. Tämä päti myös ihmisten keskinäisiin suhteisiin toistensa kanssa, mutta tällä kertaa Moto keskittyi nimenomaan siihen, kuinka ihminen ja hevonen löytäisivät harmonian parhaalla mahdollisella tavalla. Moto halusi antaa demostraation kiinnostuneelle yleisölle ja pyysi valmennusparin kentälle.
Breandan Aleesha käyttäytyi päällepäin rauhallisesti, mutta jännitti silti selvästi tilannetta ja ihmetteli sivusilmällä ihmisjoukkiota, joka seurasi sen liikkeitä.
Moto kätteli Rean, muttei lähestynyt Lissua, vaan kääntyi sivuttain tätä kohti. Hetken kuluttua tamma kurotti hieman päätään nuuhkiakseen miestä ja siihen päin katsomatta, Moto ojensi kättään aavistuksen ja se riitti. Hän oli jo kasvot yleisöön päin ja sanoi: ”Tämä kaunis tamma on suostunut auttamaan minua tässä esityksessä. Sitä hieman jännittää, totta kai, kuten voimme huomata hevosen taaksepäin osoittavista korvista sekä kireistä kaulanlihaksista ja asennosta, joka kielii epävarmuudesta. Lissun painopiste on tällä hetkellä takana, jotta se voi sellaisen tilanteen sattuessa mahdollisimman nopeasti 'ottaa jalat alleen.' Haluaisin teidän kaikkien nyt toivottavan Lissun tervetulleeksi kentälle, mutten suinkaan aplodein, vaan hiljaisuudella.”
Moto hymyili. [/p]
”Jos suinkin voitte, kääntäkää katseenne merkistäni toisaalle, esimerkiksi taivaalle— kappas, siellä meneekin juuri lentokone (osa yleisöstä vilkaisi ylös ja naurahti)—tai kenkiinne varmistaaksenne, ettette ole astuneet vahingossa lantakasaan tallipihalla kävellessänne, tai sitten vaikka siihen vieressänne seisovaan henkilöön. Parasta olisi, jos kääntäisitte kokonaan selkänne hetkiseksi tänne kentälle päin. Kuinka vain, kunhan katsoisitte kaikki yhtä aikaa jonnekin muualle, kuin Lissuun. Kun sanon, voitte taas olla normaalisti. Onko valmista?” Moto nosti ranteensa yläviistoon. ”Hyvä. Kääntäkää katse... nyt!”
Hieman hämillään ja hämmästyksissään, mutta yhtä kaikki tottelevaisesti, yleisö käänsi silmänsä toisaalle. Osa laski kasvonsa alaspäin, osa kääntyi ympäri. Kuului vain hiljaista muminaa. Myös Rea katseli epävarmana päinvastaiseen suuntaan kuin Lissuun. Moto myös itse käänsi selkänsä hevoselle.
Tuli hetki, joka oli mukavan rauhallinen ja heidän kaikkien ympärilleen laskeutui hento tyyni ja levollinen ilmapiiri. Vaikka sitä ei kukaan varsinaisesti siinä hetkessä nähnyt, Lissun jännittyneet lihakset laukesivat, sen paino siirtyi enemmän tasapainoon ja sen korvat vaihtuivat takaa eteen. Se jauhoi hieman alaleukaansa ja tapitti nyt kiinnostuneena väkijoukkoa, joka oli yhtäkkiä lakannut kiinnittämästä siihen sen kummempaa huomiota.
”Hyvä on, kiitos!” Moto ilmoitti ja ihmiset kääntyivät takaisin oikein päin. ”Huomasitteko? Lissu rentoutui heti selvästi vain sillä, että ette enää katsoneet sitä. Tiedättekö miksi? Kun ette kohdista siihen huomiotanne, lähettämänne katse-energia siirtyy Lissusta muualle, eikä hevonen koe tätä näkymätöntä painetta, jonka tuijotuksenne saa aikaan. Kyseessä on hienovarainen ajatusenergian käyttö, jota käytetään jatkuvasti ja kaikkialla kaikkien toimesta. Kaikki, mihin huomionne kiinnittyy, reagoi vastavuoroisesti teihin, sillä kaikki maailmassa koostuu energista, sen impulsseista ja sen eri tasoisesta värähtelystä. Hidas energiavärähtely ilmenee fyysisenä aineena ja massana, kuten meidän konkreettinen olemuksemme ja kehomme. Nopea ja korkeataajuinen energiavärähtely taas on valoa ja ylintä mahdollista, rakkauden energiaa. Energia on kaiken olemisen perusta—aivan kaiken. Myös ajattelun. Itse asiassa, ajatusenergia on yksi voimakkaimmista.”
Ihmiset kuuntelivat Moton syvää, rauhallista ja verkkaista puhetta. Hän puhui tasaisesti ja hänen äänensä kuulosti miellyttävältä.
”Katseenne ja ajatuksenne jättävät energiajäljen siihen, mihin se osuu. Kuinka moni on joskus tuntenut ilkeän tuntemuksen, että joku katsoisi pahasti perääsi?”
Henkilö siellä täällä yleisössä nyökkäsi.
”Tai saanut sen aavistuksen, että joku jossakin katsoo, vaikket sitä sinänsä tietäisikään tai et näkisi ketään missään? Tai kokenut sen lämmön ja hyvänolon tunteen, väristykset, jotka värähtelevät koko kehon läpi jalkapohjiin asti, kun läheinen ihminen katsoo sinuun ja näet hänen silmistään paistavan välittämisen ja rakkauden? Siinä on kyse juuri tästä.”
Tämä herätti yleisön keskuudessa keskustelua, ja Moto antoi heidän vaihtaa ajatuksiaan toistensa kanssa pienen hetken. Puheensorinan sävy oli myönteinen.
”Voitte välittää negatiivista tai positiivista energiaa katseenne avulla. Hyvin voimakkaita kielteisiä tunteita ja ajatuksia kokeva voi suunnata pahan tahtonsa toiseen henkilöön tai esimerkiksi tiettyyn esineeseen niin voimakkaasti, että se muuttuu kiroukseksi. Toisaalta, toiseen voi kohdistaa myös hyviä ja parantavia ajatuksia, joiden vaikutuksen kohdehenkilö kokee joko alitajuisesti tai tiedostaen, riippuen tämän henkisestä herkkyydestä”, Moto kertoi. ”Mutta tämän päivän teemana on saada hevosenomistajat tietoisiksi siitä, millainen vaikutus heidän omalla energiallaan on hevoseen.”
Moto käveli Lissun ja Rean luokse. Hän astui askelen tammaa kohti, askelen pois, askelen sivuun ja taas lähemmäs, ja taas pois. Hän ei lähestynyt hevosta kohtisuoraan, vaan kyljittäin, ja hänen katseensa ei ollut kohdistettu kiinteästi, vaan enemmänkin häilyvästi. Lissu ei reagoinut siihen sen kummemmin.
”Monet hevoskouluttajat puhuvat kehonkielestä ja eleiden käytöstä. Se on oikein. Mutta harva ymmärtää, että se perustuu energian kanavoimiseen—eräänlaisena työkaluna. Jotta päästäisiin pintaa syvemmälle, täytyy ymmärtää enemmän.
Tiedän, että moni ratsastaja on varmasti huomannut, että huonona päivänä hevonenkin on kireä ja käyttäytyy huonosti ja siitäkös ratsastaja kiukustuu lisää ja hevonen hermostuu entisestään, ja kierre on valmis. Iloisella mielellä ratsastaja huomaa ratsunkin ravaavan korvat höröllä ja vastaavan apuihin kiltisti. Toisen mieliala—energia—vaikuttaa toiseen, eikö totta? Hevonen, kuten myös toinen ihminen, on ihmiselle peili. Hevonen heijastaa takaisin sen, mitä ihminen on.”
Moto kiersi Lissun toiselle puolelle.
”Mutta palataan siihen, mitä tarkoitin katse-energialla.”
Yhtäkkiä Moto pysähtyi seisoen takaviistossa Lissun takaosaa kohden. Hän vain seisoi ja tällä kertaa tuijotti hevosta hyvin pistävästi silmiään räpäyttämättä. Lissu käänsi korvansa taaksepäin Moton suuntaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hetken kuluttua, melko nopeastikin, se siirsi toista takajalkaansa pois päin ja kääntyi pian enemmän kyljittäin Motoa kohti. Se katsoi silmällään tätä. Moto käänsi katseensa pois ja rentoutti hartiansa. Hän käveli enemmän hevosen pääpuoleen ja kääntyi jälleen katsomaan siihen päin napakasti. Vain vähän aikaa kului ja sitten Lissu nyppäisi päätään melkein äkeästi ylös ja astui taas takakautta askelen, kääntäen päänsä kohti Motoa. Moto tuijotti edelleen ja Lissu ravisti päätään. Moto lopetti, rentoutui ja kääntyi jälleen yleisöön.
”Siinä oli pieni esimerkki, kuinka hevoseen voi vaikuttaa etäältä tekemättä sen kummemmin mitään. Elekieli perustuu tähän ja sitä myös villihevoset ja kesyhevoset käyttävät keskenään.”
Yleisöstä kohosi käsi. Moto nyökkäsi. Sorjakka pitkätakkinen nuori mies puhui ja hänen äänensävynsä oli aavistuksen vastusteleva.
”Hevosten elekieli laumahierarkiassa ja yhteisössä on selkeää. Korvat, liikkuminen, äännähtelyt, toistensa komentaminen näykkimällä... Miten tällä millään tavalla on tekemistä jonkin tuijottamisen kanssa? Eivät hevoset töllistele toisiaan, saatika kiroa laumatoveria ajatuksillaan.” Nuori mies naurahti hienovaraisen pilkallisesti, ja pari henkilöä yleisöstä hörähti myötäillen. Motokin myhäili.
”Eivätpä taida. Mutta ihmiset kylläkin. Hevosilla, kuten kaikilla elävillä olennoilla, on yhtä lailla oma persoonallisuus ja luonteenpiirteensä. Omat mieltymykset ja asiat, joista ne eivät niinkään pidä—kuten se tietty laumatoveri, jonka kanssa ei olekaan yhtä hauskaa jakaa heinäkasaa.” Moto iski leppoisasti silmää. ”Mutta kyllä hevosetkin katsovat ja ajattelevat toisiaan. Heidän elekielensä ei ole samanlaista kuin ihmisten, ja sen vuoksi me emme osaa sitä yhtä hyvin tulkita ja ymmärtää. Se on hyvin hienovaraista.”
”Tuo ei nyt vastannut ollenkaan kysymykseeni”, nuori mies yleisöstä kommentoi.
”Kysymyksesi oli: mitä tekemistä hevosten elekielellä on energian kanssa, niinkö? Sehän juuri perustuu ajatus- ja katse-energian käyttöön, kuten mikä tahansa keiden tahansa olentojen välinen kommunikointi. Sillä on siis paljonkin tekemistä asian kanssa. Jos pohjalla ei olisi jonkinlaista vaikuttavaa energiteettistä tekijää, luuletko toisen hevosen millään tavalla liikuttuvan toisen hevosen läsnäolosta? Ei. Jos ihmisillä ei olisi omaa energiaolemusta, joka toimii monella eri tasolla ja jota voi käyttää monin eri tavoin, kuvitteletko kenenkään reagoivan kehenkään toiseen yhtään mitenkään? On olemassa voima ja vastavoima. Tässä se logiikka piileekin. Sinä olet siellä ja sinun olemassaolosi vaikuttaa väistämättä minuun. Mutta mikä se tekijä on, joka saa tämän ilmiön aikaan? Se on sinun energiasi ja minun energiani ja se reaktio, jonka ne aiheuttavat ollessaan tekemisissä toistensa kanssa. Minä olen tässä ja Lissu on tuossa - ja me molemmat vaikutamme jatkuvasti toisiimme. Siihen ei tarvita pelkkää katsetta. Ajatus riittää. Ja jos vain olet olemassa, silloin sinä ajattelet. 'Ajattelen, siis olen.'”
Nuori mies näytti siltä, että tahtoi vielä kovasti sanoa jotain, mutta vetäytyi sitten takaisin yleisöön. Sen sijaan iäkkäämpi rouvashenkilö kohotti vuorostaan hieman kättään.
”Ole hyvä”, Moto viittasi häneen päin.
”Hei. Minä olen Annie. Tämä on kovin mielenkiintoista...", nainen aloitti, "mutten oikein ymmärtänyt... lainasit Descartesia—”
”Cogito ergo sum.”
Nainen, Annie, sulki suunsa sormi pystyssä ja nyökkäsi kärsivällisesti hymyillen, ennen kuin jatkoi: ”Aivan. Mutta tarkoitatko, että vain silloin voi olla olemassa, kun ajattelee? Että ajattelu on edellytys olemassaololle?”
”Ajatus on edellytys olemassaololle”, Moto oikaisi ystävällisesti ja aina yhtä rauhallisesti.
”Ja kivi? Eivät kivet ajattele, mutta ne ovat olemassa. Vai ovatko ne vain optisia illuusioita?” sama nuori mies korotti taas ääntään.
”Mitä sinä teet juuri nyt?” Moto kysyi häneltä. Mies oli hetken hölmistynyt.
”Puhun?”
”Ja?”
”Seison tässä.”
”Etkö ajattele mitään?”
”No...”, mies katsahti ympärilleen, kuin hakien apua muilta. ”No, ajattelen.”
”Entä mikä tuo on?” Moto osoitti sormellaan kentän vasempaan laitaan, jonka aivan aidan vierustalla lähellä kenttäportteja jöllötti suuri kivenlohkare. Nuori mies vaikutti aavistuksen kiusatulta.
”Kivi”, hän vastasi äreästi.
”Ja mitä ajattelet juuri tällä samaisella hetkellä?”
Nuori mies kiristeli hetken hampaitaan, kuin ei haluaisi vastata. ”Kiveä”, hän lopulta antoi periksi. Moto hymyili.
”Niin. Sinä ajattelet nyt kiveä ja nyt me kaikki varmaan ajattelemme myös kiveä.”
Yleisön katse harhaili kiven, nuoren miehen, Lissun ja Moton väliä.
”Ihmisissä on se erikoinen ja hauska piirre, että me myös luomme ajatuksillamme. Juuri se erottaa meidät kaikesta muusta: eläimistä, kasveista, muiden sivilisaatioiden asukkaista...”
Ihmiset puhkesivat taas puhumaan. Moto nosti kätensä ylös pyytäen hiljaisuutta. Lissu liikehti levottomasti.
”Kun me ajattelemme jotakin, se jokin on olemassa. Jos ei fyysisellä tasolla, joka on hyvin alhainen olemisen taso joka tapauksessa, niin jollakin muulla tasolla siinä tapauksessa. Mutta se on olemassa. Joten kaikki, mitä me ajattelemme on olemassa. Tuo kivi on olemassa, koska me ajattelemme sitä.”
Ihmiset jatkoivat keskusteluaan ja sieltä täältä nousi lisää käsiä ilmaan.
”Olen pahoillani, meidän täytyy nyt jatkaa eteenpäin. Nyt anteeksi, palaamme pääaiheeseemme, eli ihmiseen ja hevoseen. Rea, kerroit, että halusit mukaan ohjelmaan, jotta saisit läheisemmän suhteen Breandan Aleeshan kanssa.”
Lissun omistaja, joka oli rapsutellut ja silitellyt Lissua keskustelun aikana, valpastui ja nyökkäsi. Moto kehotti heitä kävelemään kentällä tavalliseen tapaan. Rea vei Lissua kenttää ympäri sinne tänne välillä pysähdellen. He myös ravasivat jonkin matkaa. Hevonen totteli kaikin puolin nätisti.
”Riittää. Tulkaa takaisin tänne.”
Rea talutti Lissun Moton luokse.
”Kertoisitko tarkemmin millaisiin asioihin haluaisit kehitystä suhteessanne?” Moto pyysi.
”Aah”, Rea veti henkeä hieman hengästyneenä. ”No... Lissu on ihana, tosi hellyydenkipeäkin, mutta aina joskus se ei aivan kuuntele mitä sille sanotaan. Sillä on taipumusta olla todella jästipää aina silloin tällöin ja oikein mikään ei mene silloin perille. Tänään se on totellut ihmeellisen hyvin kylläkin.”
Moto nyökkäili.
”Jos hevonen ei kuuntele tai tottele, kyseessä on luottamusongelma tai se, että ihmisen välittämä energia on ristiriitaista, liian heikkoa tai epävarmaa. Eläin elää hetkessä. Vaikka olisit edellisenä päivänä ollut sille toimiva kumppani ja johtaja, mutta seuraavana päivänä tuntisit olosi heikoksi, ei hevonen muistele, että, 'Ai niin, olihan tämä ihminen eilenkin voimakas, joten ei se mitään, käyttäydyn tänään häntä kohtaan kuten eilen.' Ei. Hevonen ajattelee, 'Tämän ihmisen energiakenttä on heikko. Minun on vahvempi. Minä siis olen se, joka päättää mitä tehdään.' Ja siten se toimii, aina juuri siitä hetkestä riippuen. Ei ole väliä millainen olit toissapäivänä. Vain tällä hetkellä ja juuri tällä hetkellä tapahtuvalla vuorovaikutuksella on väliä. Ihmisen tulee hallita ensin itsensä, jotta voi ohjata muita.”
Moto otti Lissun ohjat omaan käteensä.
”Kerroit jo aikaisemmin, että erityisiä ongelmia Lissun kanssa tuottaa satulointi.” Moto vinkkasi jonnekin yleisöön päin ja hetken kuluttua Dewn käveli avustajan roolissa heidän luokseen Lissun satula käsivarsillaan. ”Minä pidän kiinni vain näennäisesti. En vaikuta Lissun käytökseen, jotta näemme miten se suhtautuu sinuun, kun yrität laittaa satulan selkään.”
Rea otti satulan Dewniltä ja kohensi sitä parempaan asentoon. Hän astui aran askelen hevosta kohti. Lissun korvat olivat taaksepäin. Rea tuli tamman vierelle ja nosti satulan ylös laskeakseen sen hevosen selkään; siinä vaiheessa Lissu luimisti korviaan kunnolla, huiskaisi varoittavasti hännällään ja astui sivulle ja kauemmas. Rea rypisti otsaansa, yritti sitten rauhoittua ja astui takaisin hevosta kohti toistaen saman yrityksen. Tällä kertaa Lissu astui häntä päin ja Rea joutui väistämään, jottei tulisi painavan jykevän hevosen tuuppimaksi. Lissun korvat luimivat. Rea vilkaisi epävarmana Motoon päin ja kun tämä ei sanonut mitään, yritti vielä kolmannenkin kerran.
”Käyttäydy niin, kuin käyttäydyt kotona tavallisesti”, Moto opasti rennosti.
”Lissu! Hyi!” Rea komensi ja tamma polkaisi hieman maata. Rea laittoi reippaasti satulan hevosen selkään ja laski satulavyön alas. Lissu yritti näykätä häntä, muttei osunut. Rea kumartui pikaisesti nappaamaan vyön vatsan alta ja kiinnitti sen ensimmäisiin vastinhihnan reikiin. Lissu viuhtoi hännällään ja näykki ilmaa edessään Moton seisoessa tavoittamattoman etäisyyden päässä. Sitten satula oli kiinni, Rea kehui tammaa vuolaasti, astui taaemmas ja Lissu rauhoittui. Sen sieraimet laajenivat ja pienenivät synkronoiden.
”Ei se aina ihan näin voimakkaasti lusmuile”, Rea puolusteli posket punoittaen. ”Joinakin päivinä satulanlaitto sujuu ihan hyvin.”
”Varmasti. Nyt voit ottaa satulan pois.”
Se kävi huomattavasti sujuvammin. Moto otti satulan vastaan ja Rea siirtyi pitelemään tammasta kiinni. Moto piti satulaa hetken aikaa sylissään vain seisoen Lissun pään vierellä, katsomatta tammaan. Se ei reagoinut satulaan tai Motoon erityisemmin ja käyttäytyi taas hillitysti.
Sitten Moto laski satulan maahan pystyyn rungolleen ja kävi itse kyykkyyn sen viereen. Hän alkoi sivellä satulaa; sen istuinosaa ja kaaria, siivekkeitä ja jalustinhihnoja. Alkuun Lissu ei välittänyt siitä ollenkaan, mutta jonkin ajan kuluttua se alkoi näyttää pieniä kiinnostuksen merkkejä: sen oikea korva kääntyi sivulle Moton suuntaan, sen silmän katse ajautui seuraamaan tämän rauhallisia kädenliikkeitä ja se astui jopa aavistuksen sivuun takaosallaan ollakseen pääpuoli enemmän satulaan ja Motoon päin.
Kun Moto vain keskittyi satulaan, lopulta Lissu laski turpansa alas ja alkoi haistella kentän hiekkaa "mukamas muuten vain". Se astui hieman eteenpäin... ja nuuhki taas maata. Sitten se ei enää viitsinyt niin paljon teeskennellä, vaan tuli reilusti vieläkin lähemmäs, kunnes yltti haistelemaan satulaa ja Moton käsiä. Moto ei välittänyt siitä, vaan hiveli satulaa antaen kaiken huomionsa sille, kuin se olisi ollut jotain hyvin rakasta hänelle—kuin vaikka kissanpoika.
Yleisö seisoi hiljaa seuraten mitä tapahtui. Rea oli jäänyt seisomaan siihen kohtaan, johon oli siirtynyt Moton tilalle ja antanut pitkää löyhää narua, jotta Lissu saattoi liikkua vapaasti.
Tamma pärskähti ja alkoi sitten hieman hamuta satulan takakaarta. Sen korvat osoittivat eteenpäin ja olemus oli utelias ja valpas. Moto hymyili partaansa.
Rauhallisesti hän nousi ylös ja käveli pois. Lissu jäi vähän hiplailemaan satulaa. Sitten se nosti päätään ja katsoi Moton perään. Sen jälkeen se taas hamusi kenttähiekkaa aivan satulan vierestä.
Moto tuli takaisin kaartoreitin kautta ja tuli aivan lähelle Lissua. Hän laski kätensä sen reisien päälle ja liu'utti sitä sieltä eteenpäin lautasten yli ja selkää pitkin. Hän taputteli kevyesti siltä kohtaa, jossa satulan paikka oli, mutta jatkoi ohi hevosen lavan ohi kaulalle ja aina päähän asti. Moto kumartui ottamaan satulan, käveli muutaman askelen kauemmas ja laski satulan maahan. Hän käveli taas pois. Jonkin aikaa Lissu näytti vähän hölmöltä, mutta sitten se verkkaisesti eteni lähemmäs satulaa ja jäi taas tekolaiduntamaan sen viereen.
Moto toisti saman liikesarjan vielä pari kertaa, kunnes Lissu ei enää tullut satulan luo. Moto nosti jälleen satulan maasta käsivarsilleen ja peruutti takaperin sinne minne Lissu oli jäänyt. Tamma käyttäytyi levollisesti. Moto puhui hiljaa, mutta kohdisti puheensa ja katseensa satulaan. Sitten hän nosti sen rauhallisen määrätietoisesti Lissun selkään. Hevosen korvat kääntyivät osoittamaan taakse, mutta se ei yrittänyt väistää alta pois, huiskinut kiukkuisesti hännällään tai koettanut purra.
Moto jätti satulan siihen, haukotteli makeasti ja venytteli oikein kunnolla. Lissun lihasjännitys laukesi hieman ja sen ulompi korva kääntyi rennosti sivulle. Moto antoi satulavyön laskeutua, otti sen kiinni ja pujotti ensimmäisiin reikiin. Se kaikki tapahtui ilman Lissun sen kummemmin vastustelematta.
”Työstä tätä kotona”, Moto sanoi Realle. Sitten hän puhui kaikille. ”Yksi erhe, jonka monet tekevät kohdatessaan ongelman hevosten kanssa on se, että he keskittyvät itse ongelmaan. He miettivät ongelmaa, surkuttelevat ongelmaa—he ajattelevat ongelmaa. Ja ongelmasta tulee yhä pysyvämpi ja yhä oleellisempi.”
Moto irrotti satulan ja nyökkäsi Dewnille, joka tuli lähemmäs ja otti sen hetkeksi itselleen.
”Sen sijaan tulisi keskittyä itse täydelliseen lopputulokseen, jonka haluaa saavuttaa ja missä ongelmaa ei ole. Koska ongelmaa ei ole, sitä ei ajatella. Niin yksinkertaista se on.
”Vastustus lisää aina vastahyökkäystä. Kun vastustaa jotakin, se saa siitä voimaa. Jos vastustat sotaa, tappeluita syntyy lisää. Jos inhoat luimivia hevosennaamoja, saat aamutallissa vastaasi enemmän huonotuulisia happamia hevosia. Jos pelkäät ja vastustat hevosta, joka ei anna satuloida, hevonen ei anna satuloida. Sen sijaan täytyisi ajatella ja visualisoida kuinka kaikki menee hyvin. Älä uhraa ajatuksiasi epäkohdille, koska ne eivät todellakaan ansaitse jotain niin arvokasta, kuin sinun huomiosi!”
Ihmiset äännähtelivät yhteisymmärryksessä. Moto halusi Rean ja Lissun toimivan nyt kentällä harmoniassa; he etenivät omaan tahtiin kevyesti tarkaten toisiaan, mutta keskittämättä täydellistä kiinteää, karkottavaa huomiotaan suoraan kumpaankaan. Rea sai tehtäväkseen kävellä jatkuvasti pois päin selkä Lissuun päin ja tehdä jotakin muuta, kuten hypistellä mielenkiinnolla omia hansikoitaan tai piirtää juoksutuspiiskan kiinteällä päällä hiekkaan kuvioita. Molemmat antoivat toisilleen tilaa ja niin vain kävi, että Lissu ajautui hitaasti Reaa kohti jonkin ajan kuluttua huomattuaan, ettei tämä vaatinut sen läsnäoloa, vain pelkästään salli sen. Lissu ei tullut täysin tämän luokse, mutta kaikki sen elekielessä viesti, että se piti Reasta paljon ja oli tyynessä sekä tasapainoisessa tilassa tämän kanssa.
”Lissu ei kaipaa enempää läheisyyttä tällä hetkellä”, Moto selitti. ”Sen vuoksi se ei koe tarpeelliseksi tulla luoksesi fyysisesti. Energiteettisesti ja henkisesti se on kanssasi. Join-up pyrkii tähän samaan lopputulokseen, mutta sen metodi on aggressiivisempaa, sillä siinä hevoselle ei anneta omaa tilaa, vaan sen vapaata tilaa ajetaan ahtaalle, kunnes hevonen alistuu ja pyrkii rauhoittamaan jännittävän tilanteen alistumalla. Lopputulos on positiivinen eikä hevonen kanna enää join-upin tapahduttua ihmiselle kaunaa, mutta käytäntö, kuinka siihen päädytään, on jokseenkin kyseenalainen. Ja se aina vaikuttaa energiatasolla. Jokainen miettikööt itse, kumpi tuntuu paremmalta. Saada yhteys hevosen kanssa takaa-ajon jälkeen vai oltuasi omissa oloissasi ja hevosen tultua itse oma-aloitteisesti sinun luoksesi.”
Yleisö mumisi.
”Harmi kyllä, meillä ei ole tässä tarpeeksi aikaa viedä tätä demostraatiota loppuun saakka. Ajan oloon Lissu tulisi kyllä Rean luokse ilman, että tämän täytyy sitä siihen ajaa, hakea tai maaritella. Se, kuinka nopeasti tällainen yhteydenluominen tapahtuu, riippuu täysin ja pelkästään ihmisestä itsestään ja siitä, kuinka puhtaat ajatukset ja aikomukset hänellä ovat. Ihmisten korkeavärähtelyinen energia on asia, joka vetää eläimiä puoleensa, ja sen vuoksi ne ajautuvat sellaisten ihmisten—esimerkkinä lapset—luokse, jotka voimakkaimmin tätä hohdetta näkymättömällä tasolla välkkyvät.
”Kiitos, Rea ja Lissu”, Moto lisäsi käännyttyään heidän puoleensa. ”Voitte vielä kerran kokeilla satulointia.”
Siltä kertaa se sujuikin paljon paremmin. Moto neuvoi Reaa olemaan täysin ennakkoluuloton, kuin ei tietäisi millainen suhtautumistapa Lissulla on satulaan. Sen sijaan hänen täytyi pitää mielensä avoinna ja vilpittömänä ja keskittyä vain siihen, mihin halusi päästä: satula siististi selkään ilman kiukuttelua. Ja se onnistui ihan hyvin.
Moto kätteli vielä Rean ja rapsutti Lissua ja sitten kiitti yleisöä ja päätti luentonsa siihen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 29, 2015 17:12:07 GMT
Charlottesta 9.3.2014
Aina silloin tällöin, ei mitenkään liian usein (kai), mutta aina joskus toisinaan, Charlotte tunsi itsensä hyvin erilaiseksi ja ehkä vähän… yksinäiseksi. Hän oli sitä mieltä, että hän oli alituiseen väärinymmärretty. Tai, että häntä ei oikein kuunneltu ja otettu tosissaan. Hän oli myös nykyään entistä enemmän äreä jatkuvasti ja kaikki asiat ottivat häntä helposti ja jatkuvasti päähän. Hän oli ristiriidassa itsensä kanssa; toisaalta hän halusi kaiken olevan mallillaan ja hyvässä järjestyksessä, mutta taas toisaalta oli liian laiska tehdäkseen asioiden eteen jotakin; hän halusi ratsastaa ja kehittyä siinä, mutta aina, kun hän oli satulassa, hänet valtasi riittämättömyyden ja turhautumisen tunne.
Hän halusi keskustella Dewnin kanssa, mutta tämä asui edelleen Redshootissa, eikä Charlotte osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi puhelimessa. Sitä paitsi, Dewn vastasi harvoin tekstiviesteihin ja sitäkin harvemmin katsoi sähköpostiaan.
Olihan tietysti Emma ja Amy. Ja Sophie, Charlotten ailahtelevainen bestis. Mutta tämä ei ollut sellainen ystävä, jolle uskoudutaan syvemmin. Ainakaan Charlotte ei jostain syystä halunnut puhua Sophielle sellaisia, mitä mietiskeli. Hän ei aina oikein kokenut voivansa luottaa tähän.
Lotten vasen käsi oli sievässä kipsissä mönkään menneiden estekilpailuiden osalta ja se esti häntä tekemästä monia asioita. Äidin mukaan hän ei olisi edes saanut turhan päiten hillua tallilla ”ihan vain varmuuden vuoksi”. Kuinka pitkästyttävää! Sophie oli väittänyt olevansa kovin kiireinen, ja Dewn oli jo lähtenyt takaisin kouluunsa, ja sattumoisin juuri avajaisina taas paikalla häilynyt Maxkin oli kadonnut, Emmasta ei ollut kuulunut pitkään aikaan mitään ja Amy oli ulkomailla. Lotte olisi voinut kuolla tylsyyteen…
Sunnuntaisin talli oli hiljainen, eikä Lotte enää kestänyt, vaan meni hakemaan Lindan karsinastaan. Se vaikutti olevan tyytyväinen eikä luimuillut Lottelle, joten tämä uskalsi pistää sille riimun päähän ja taluttaa ulos tallikäytävälle. Vilkaistuaan vielä huolellisesti, ettei kukaan oleellinen ihminen nähnyt heitä, Lotte vei Lindan ulos ja lähti kävelyttämään alas tilan porteilta.
Kevät oli tullut hyvin yhtäkkisesti ja vain muutamassa päivässä kaikki lumi ja loska olivat kaikonneet. Maa oli mutaisaa ja märkää, paikoitellen sen vuoksi liukastakin, mutta se ei haitannut Charlottea. Hän piti keväästä (vaikka piti myös talvesta). Ilma alkoi taas tuoksua sentään jollekin, ympäristöön ilmaantui lisää värejä eikä enää tarvinnut käyttää niin paksua takkia. Ja mikä tietenkin parasta, Charlotten syntymäpäivät olivat keväällä. Tosin aika loppukeväästä, toukokuussa. Hänen täytyisi malttaa odottaa vielä sinne asti. Mikään ei ollut niin turhauttavaa, kuin olla 13-vuotias! Ei ollut enää mikään pikkulikka, mutta kukaan ei ottanut tosissaan tai katsonut vielä, kuten teini-ikäistä… Lotte tuskin malttoi odottaa, että täyttäisi neljätoista. Silloin hän pääsisi keskustan latodiscoon, jonka ikäraja oli 14 vuotta. Sophie tietysti sai käydä siellä jo, hän oli viidentoista…
Lotte ja Linda kävelivät pitkin hiekkarantaa. Maastoesteradalta oli jo siivottu avajaiskilpailujen jäänteet. Kaikkialla oli rauhaisaa ja hiljaista, linnut visersivät hieman ja muutama auto sekä pyöräilijä ajoi ohi maantietä Bridgetweetin suuntaan. Verkkaiset laineet huuhtoivat hietikkoa ja rantakiviä mukavasti loiskahdellen. Lotte katsoi kipsikättään ja irvisti. Linda onneksi seurasi häntä säyseästi temppuilematta, mikä oli hyvä. Tamma osasi olla oikea pirulainen silloin, kun huvitti. Toisinaan Lottea ärsytti se niin paljon, että hän lähes katui Lindan ostamista. Miksi hänelle pitikin osua niin itsepäinen muuli? Lunakaan ei ollut koskaan ollut yhtä raivostuttava!
Hän pysähtyi puiden alle, kun alkoi sataa. Taivas oli kirkkaassa valkeassa pilvessä. Lotte istuutui puun alle ja antoi Lindan laiduntaa jonkin matkan päässä itsekseen. Kylmä sadevesi siivilöityi Lotten niskaan, mutta se tuntui vain mukavalta. Nopeasti hänen housunsa alkoivat tuntua inhottavilta reisiä vasten ja huppari painaa märkyyttään. Lotte aivasti.
Sillä tavoin hän istui pitkään hiljaa vain katsellen merta ja hevostaan, kunnes alkoi palella ja aivastella yhtenään niin paljon, että hänen oli kerta kaikkiaan pakko kangeta kohmeisille jaloilleen ja lähteä viemään Lindaa takaisin kotiin. Sehän tästä vielä puuttuisi, että hän tulisi kipeäksi! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 29, 2015 17:31:15 GMT
Kahvia ja vaahtosydämiä
18.3.2014
Max oli lukemassa kirjaa. Ei sillä, ettäkö se olisi ollut niin ihmeellistä, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun Dewn näki hänet häpläämässä jotakin muuta kuin harppuaan, sytytintään tai Fifin harjaa. Oikeastaan, Dewn ei ollut koskaan ajatellut asiaa aikaisemmin, mutta hän ei kyllä millään osannut ajatella mikä kirja olisi sellainen, joka olisi tarpeeksi kiinnostava ansaitakseen Maxin huomion. Sam inhosi, jos joku mainitsi jotakin hänen kirjoistaan (hän, kun taas luki PALJON) ja niinpä vanhasta tottumuksesta Dewn ei mennyt nytkään asiasta mitään kysymään. Hän tervehti Maxia lyhyesti ja otti itselleen tuolin.
Dewn heitti pitkiä sivusilmäyksiä kirjan kanteen, josta näkyi vain vähän, muttei saanut selvää mitä sen kellertävä kansi esitti. Rauhallisesti Max käänsi sivua.
Dewn vilkaisi ohimennen sivulle, jota Max oli lukemassa ja yritti poimia sieltä lauseen, joka olisi kertonut jotakin kirjasta. Ennen kuin hän ehti napata sellaista, Max sulki kannen.
”Taikuus kädessäsi”, tämä sanoi. ”Kuten epäilemättä mietit.”
Dewn punehtui vain hivenen. ”Yhtään kiinnostava?”
Max kohautti harteitaan. ”Hyödyllinen.”
”Pidät siis taikatempuista?”
Jostain syystä Maxin ilme oli samaan aikaan ärsyyntynyt ja huvittunut kysymyksestä. Hän käänsi hitaasti kasvonsa Dewniin päin. ”Taikatempuista...”, hän toisti latteasti, ”...toki.”
Dewn hymyili empien. ”Voitko näyttää pari? Vaikka—”, hän nojasi eteenpäin, virnuillen, ”korttitemppua tai jotain?”
”En.” Max antoi kirjan sujahtaa takaisin mustaan reppuunsa.
Oli melko viileä iltapäivä ulkona, poikkeuksellisesti ei delfiinisuihkulähteellä opiston ruusutarhassa, vaan erään keskustassa olevan kuppilan ulkoterassilla, jossa Dewn oli käynyt usein ennenkin. Se oli ollut Dewnin idea. Hänellä oli pieni suunnitelma. Ja hän oli melko hermostuksissaan siitä, mutta samalla päättäväinen. Hän oli miettinyt jo monta viikkoa mitä tekisi ja ajatellut sitä päivää. Hän oli muutenkin ajatellut taas paljon viime aikoina, etenkin oltuaan jonkin aikaa kotona ja tuulimyllymäellä, suosikkikivensä päällä katsellen merelle...
”Oh, okei”, Dewn nyökkäsi ottamatta sitä itseensä.
”Hei. Mitä saisi olla?” kuppilan tarjoilijatyttö tuli kysymään vahvalla brittiaksentilla. Siinä oli häivä Ninthwoodista, ja Dewn mietti ohimennen ystäväänsä Noraa.
”Kuppi suklaata, kiitos”, Dewn tilasi, kaivellen lompakkoaan. ”Ja... piparminttutanko.”
”Musta kahvi.”
Tyttö merkkasi tilaukset vihkoonsa.
”Minä voin maksaa”, Dewn sanoi, kun Max oli aikeissa antaa rahansa.
Poika jäätyi. ”Ei—”
”Ei, oikeasti. Minä haluan”, Dewn vaati. Hän hymyili. ”Minä tarjoan.”
”Kiitti”, tyttö sanoi tylsistyneellä ilmeellä, otti rahat ja käveli pois. Dewn seurasi katseellaan hänen selkäänsä, katsahti sitten Maxiin ja rapsutti päätään piponsa läpi.
”Tuota... käyn vessassa tässä välissä. Puolisekuntia.” Hän nousi ylös. Hän ei ollut varma onnistuisiko se, mutta... Dewn jätti ikävystyneen näköisen Maxin istumaan yksinään pöytään ja kiersi itse vessan sijasta kassalle.
”Mietin tässä”, Dewn sanoi tullessaan jonkin ajan kuluttua takaisin. Max istui rennosti kädet nahkatakin taskuissa. ”Koska voisit taas näyttää niitä aikidoliikkeitä ja muita?”
Max katseli laiskasti jonnekin kauas. Taivas oli pilvessä, mutta silti kirkas. Hän piti tauon ennen vastaamista.
”Ei väliä.”
”Se oli aika hauskaa”, Dewn sanoi vakavissaan. ”Tarvitsisin todella jotakin muutakin tekemistä, harrastuksena siis, kuin musiikki. Jotakin... aktiivisempaa ja liikunnallisempaa. Olen aina liikkunut paljon ja tarvitsen sitä. Ennen oli ratsastus ja lumilautailu ja...”, hän pidätti henkeään ohikiitävän hetken ja jatkoi, ”...ja onnettomuuden jälkeen kävin vuosia fysioterapeutilla sekä tavallaan siihen kuuluvassa vesikuntoilussa, mutta uiminen ei ihan ole se minun juttuni.” Max katseli häntä etäisesti. ”Itsepuolustus- ja kamppailulajit... ne vaikuttavat ihan mielenkiintoisilta.”
Kamppailulajien harrastaminen olikin selittänyt Maxin yllättävän hyvän kunnon (ja ne nopeat väistörefleksit, joita hän käytti, jos Dewn teki jotain liian hätäistä tai tuli liian lähelle), vaikka laiha poika olikin. Tosin Max ei koskaan ollut ilman jonkinlaista paksumpaa pitkähihaista, kuten huppariaan tai nahkatakkiaan.
”Joten onko sinulla tänään jotain erityistä tekemistä?”
”Riippuu”, Max sanoi hitaasti.
”No, nyt on ainakin”, Dewn hönkäisi. Hän oli salaa ylpeä siitä, kuinka uskalias oli. Max ei vastannut, vaan käänsi katseensa taas toiseen suuntaan. Dewn otti sen rohkaisuna ja hyväksynnän eleenä.
Tarjoilijatyttö mutkitteli pöytien ohi heitä kohti, ja Dewnin vatsassa hypähti jännityksestä. Sen ajan, joka tytöltä kesti kävellä heidän pöytänsä luo, Dewn katui vähän pientä yllätystään.
”Olkaa hyvä”, tyttö sanoi samalla automaattisella ja lattealla äänellä, mutta epäonnistuen peittämään hämmentyneen uteliaisuuden silmistään vilkuillessaan heitä vuorotellen. Max ei sitä huomannut, sillä hän seurasi kyllästyneesti kaupungin ja liikenteen elämää. ”Kuppi kaakaota sokeritangolla ja—kahvi mustana.” Tyttö asetti mukit heidän eteensä pöydälle, mulkoillen Maxia pienten, katkerien silmiensä nurkasta. Dewnin sydän jyskytti, eikä hän saanut omia silmiään irti Maxin kahvista.
Tyttö jäi.
”Niin, ei kiitos muuta”, Dewn kiirehti sanomaan, vihjeenä tälle lähteä. Tyytymättömän oloisena tyttö käveli pois, mutta Dewnillä oli aavistus, että hän jäi nurkan taakse kahden muun työntekijän kanssa juoruilemaan heistä. Todella epäystävällistä ja epäammattimaista käytöstä. Dewn oli juuri aikeissa marmattaa siitä Maxille, kun huomasi tämän tuijottavan kahviinsa. Muki oli ollut puolimatkassa hänen suuhunsa, mutta jäänyt ilmaan kesken kaiken.
Maxin ilme oli tulkitsematon. Dewn nielaisi pakonomaisesti ja hänen vatsassaan oli menossa nyrkkeilyottelu.
Hitaasti Max laski kupin takaisin pöydän reunalle. Se hiljainen hetki oli piinaava. Dewn toivoi, että Max olisi sanonut edes jotakin tai reagoinut edes jotenkin.
”Tänään on syntymäpäiväsi, eikö olekin?” Dewnin oli lopulta pakko selittää itseään, sillä hän ei enää kestänyt, kun Max yhä vain ilmeettömästi tuijotti kuppiinsa.
Max mutisi.
”Hmh?” Dewn ei saanut selvää.
”Minä—”, Max painotti pitkään hiljaa kielellään, ”—en—”, hän piti pienen, painavan tauon, ”—pidä kermavaahdosta."
”Oh”, sanoi Dewn.
He istuivat siinä kiusallisessa hiljaisuudessa. Dewnin innostus tuli lujaa alas, muksahdellen ja törmäillen puunrunkoihin tullessaan. Hänen korvanlehtensä olivat häpeän liekeissä ja niskaa kuumotti. Hän kiristeli hampaitaan.
”Kun minä ajattelin... se oli vain—”, Dewn oli äkkiä vihainen. ”Tiedätkö mitä, unohda. Unohda koko juttu. Sen oli tarkoitus olla pelkkä vitsi.”
Hän kääntyi heilauttamaan tarjoilijalle, muttei huomannut Maxin nyt tarkkaavan häntä kulmiensa alta.
Jeah, mikä naurettava idea, taas kerran, Dewn moitti ja tinttasi ajatuksissaan itseään keskelle kasvoja.
”Odota”, Max sanoi hiljaisesti. Tarjoilija, tällä kertaa toinen noin Dewnin ikäinen nuorukainen, oli jo tulossa heidän pöytäänsä kohti Dewnin kutsusta. ”Voin kyllä juoda sen.”
”Ei sinun tarvitse”, Dewn mumisi. ”Ei minun takiani.”
Max nosti kupin huulilleen ja otti hörpyn. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. Dewn oli aikaisemminkin ajatellut pojan olevan oikea kivikasvo.
”Niin?” tarjoilija sanoi. ”Onko jokin pielessä?”
Dewn epäröi; Max joi tyynen rauhallisesti kahviaan.
”Ööh... ei mitään. Anteeksi, ei enää mitään.”
Tarjoilija nyökkäsi ja poistui.
Dewn tunsi olonsa levottomaksi. Hän joi omaa kaakaotaan, joka oli vielä kuumaa ja poltti hänen kieltään. Max joi oman kahvinsa mitään sanomatta ja Dewnin siihen lisukkeeksi tilaamasta kermavaahdosta huolimatta. Dewn toivoi, ettei tämä olisi juonut sitä vain hänen vuokseen, kunnes heti perään mielessään löi itseään naamaan taas—Max ei todellakaan ollut ihminen, joka tekisi jotakin vain miellyttääkseen muita tai joka välittäisi tippaakaan siitä, mitä muut hänestä ja hänen tekemisistään ajattelivat. Johan se oli tullut nähtyä monta kertaa. Tämä teki mitä halusi. Dewn oli osittain syvästi ärsyyntynyt siitä piirteestä hänessä, osittain hieman kateellinen, koska ei itse ollut yhtä itsenäinen ja rohkea.
Dewn mökötti edelleen, kun Max laski kahvikuppinsa tyhjänä käsistään.
”Saatan tietää paikan”, tämä sanoi viisitoista minuuttia jatkuneen hiljaisuuden jälkeen. Dewn katsahti häneen lyhyesti ja päästi kysyvän, aggressiivisen hymähdyksen. ”Harjoittelua varten. Jos edelleen kiinnostaa.”
Dewn päästi äänettömästi pidättelemänsä ilmat ulos keuhkoistaan. ”Joo”, hän sanoi, ”kiinnostaa.”
*
He ajoivat pätkän bussilla ja kävelivät sitten erääseen isoon puistoon. Sangen rehevän aluskasvillisuuden seassa kasvoi korkeita, isoja puita ja se näytti enemmän metsältä, kuin suurkaupungissa sijaitsevalta puistolta. Mitä syvemmälle pois pääpolulta he tunkeutuivat, sitä vähemmän siellä näkyi ihmisiä muutaman koiranulkoiluttajan ja lenkkeilijän lisäksi. He olivat yhtäkkiä sukeltaneet kaupungin sykkeestä rauhallisuuteen. Autojenkaan meteli ei enää kuulunut, kuin hyvin hiljaisena ja etäisenä huminana.
He löysivät hyvän paikan kookkaiden kivien luota. Dewn unohti kaiken jännittyneisyytensä ja kiukkunsa siellä luonnonhelmassa, kuunnellessaan Maxin tyyntä ja väritöntä, mutta vakaata ja selkeää ohjausta itsepuolustuslajeihin siltä osin, mitä itse niistä tiesi.
”Sydän”, Max sanoi, kun pojat pitkän ajan jälkeen (Dewn oli kadottanut ajantajun) nojasivat kiviä vasten hengästyneinä ja uupuneina rämmittyään pitkin metsää, hakattuaan toisiaan kepeillä, yrittäessään lyödä ja kampata ja vääntää toistensa käsiä solmuun. Dewn käänsi kasvonsa sivuttain hänen suuntaansa.
”Mitäh?” hän naurahti hengästyneenä.
”Vaahtosydän”, sanoi Max ja hänen äänessään oli hyvin harvinainen kaiku huvittuneisuutta. Dewn punastui välittömästi. Onneksi häntä kuumotti jo valmiiksi muutenkin.
”Hei”, hän nosti etusormensa pystyyn, ”se oli yksinkertaisin ja ensimmäinen kuvio, jonka keksin. Tarpeeksi helppo pyytää heitä tekemään kahvin päälle. Vai mitä olisit halunnut, Morihei Ueshiban naaman?”
Maxin nauru oli kirkas ja kristallinen, kuin lumikiteet nietoksilla keskitalvella. Dewn hämmästyi ja ilahtui hänen reaktiostaan niin paljon, että unohtui suu auki tuijottamaan Maxin kasvoja, jotka olivat äkkiä auenneet, kuin taivaanportit.
Dewn ei ollut koskaan kuullut sellaista iloa tämän äänessä. Tai nähnyt häntä koskaan yhtä rentona ja onnellisen näköisenä. Tai nauravana. Saati edes paljoa hymyilevänä, ei, ei koskaan.
Ja se, että juuri Dewnin viaton huulenheitto oli saanut hänet noin nauramaan...
Max kääntyi vastaamaan Dewnin katseeseen, edelleen hymyillen. Hänen silmänsä hehkuivat ja olivat uskomattoman siniset.
Jestas, ne olivat ehkä kauneinta, mitä Dewn oli kuunaan nähnyt.
Dewn työnsi itsensä irti kivestä ja astui Maxin eteen. Naurunrippeet viipyilivät vielä tämän huulilla, kun Dewn intohimoisesti niitä suuteli. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Dec 29, 2015 17:41:53 GMT
Huhu
21.3.2014
Uutinen siitä, että hän oli ollut treffeillä kahvilassa Maxin kanssa levisi jotenkin koulun seinien sisällä, kuin kulovalkea. Ei sentään niin teatraalisesti, kuin elokuvissa, eikä kukaan supissut käytävillä tai vilkuillut ja osoitellut sormella hänen peräänsä. Siltä osin kaikki oli normaalisti ja hän oli yhtä huomaamaton, kuin aina pyrkikin olemaan, mutta jotain yliluonnollista kautta melkein kaikki Dewnin Redshootista tutuiksi tulleet olivat yhtäkkiä hänen liikkeistään paitsi kiinnostuneita, myös paljon tietoisempia, kuin Dewn olisi itse toivonut. Jopa Richard, jota Dewn ei ollut pitkiin aikoihin edes nähnyt, etsi hänet eräs päivä käsiinsä suorastaan pillastuneen näköisenä vaatien saada tietää oliko hänen kuulemansa "huhu" totta.
”Mikä huhu?” Dewn kysyi, sillä ei vielä silloin ollut ajan tasalla tapahtumista.
”Että hengailet nykyisin erään jätkän seurassa?”
Ennen kuin Dewn ehti edes vastata tähän väitteeseen, hämmentyneenä ja vaivaantuneena moisesta yllättävästä kysymyksestä, Richard jatkoi sieraimet suurina, kuin ei olisi voinut enää pidätellä: ”Yhden musiikinprofessorin veljeä? Sitä kummajaista.”
”Kummajaista”, Dewn toisti puolustelevaiseen sävyyn, vaikkei voinutkaan täysin kiistää; Max nyt oli mitä oli.
”En olisi susta uskonut… ei kun, itse asiassa, se selittääkin pari asiaa—”
”Mitä asiaa?” Dewn älähti heti, nyt varuillaan ja jo valmiiksi loukkaantuneena. Huomaamattaan hän nojautui hieman eteenpäin, polvet koukussa, kuten Max oli häntä opettanut.
Richard vaikutti hyvin lyhyen aikaa varovaisemmalta ja siltä, kuin katuisi sutkautustaan. Sitten hän kuitenkin ilmeisesti päätti, etteivät he Dewnin kanssa enää olleet niin ystävällisissä väleissä, kuin ennen vanhaan ja sanoi, vaikkei Dewn välttämättä olisi halunnut oikeasti kuulla: ”No sen, kun olet… tuollainen... heppapoika. Ja vähän epänormaali. Siis epäsosiaalinen”, Richard lisäsi nopeasti perään nähdessään Dewnin vaaralliseksi valahtaneen ilmeen.
”Ehkä en ole epäsosiaalinen, vaan valitsevasti sosiaalinen? Ehkä liikunkin siinä seurassa, missä huvittaa.”
Richard vilkuili oikeaan ja vasempaan silmät kapeina. ”Mutta ihan totta… sellainen outolintu… ja se Rosan juttu…”, hän mutisi.
”Mikä sinä olet, joku hänen managerinsa?” Dewnin oli pakko ärähtää, ilkeämmin kuin oli ensin ajatellut, sillä hän ei aina jaksanut kuulla sitä samaa Rosa-korttia. ”Unohda se jo! Okei? Ikivanha juttu ja kesti ehkä pari viikkoa. Miksi kaikki jaksavat jankuttaa siitä!”
”Rosa sattuu olemaan mun kaveri”, Richard murahti.
”Niin, kun minä ilmeisestikään en enää ole.”
Miehenalut silmäilivät toisiaan vihaisina. Sitten Richard ryhdistäytyi täyteen pituuteensa (hän oli ainakin puolipäätä Dewniä pidempi) ja työnsi leveän rintakehänsä ulos.
”Totta puhuen, olet kyllä muuttunut niin paljon, etten ole enää varma kuka sä olet”, hän lopulta sanoi. Se tuntui pahalta, mutta Dewn yritti olla näyttämättä sitä. Richard oli ollut Dewnin ensimmäisiä ja pitkäaikaisimpia kanadalaisia ystäviä ja tuntenut hänet vielä silloin, kun Dewn näkyvästi kärsi onnettomuutensa jälkeisestä ajasta, oli eksynyt ja harhainen, ja koetti parantua sekä löytää elämälleen taas suuntaa. Se, että Richard oli suosinut häntä raajarikkoisena ja särkyneenä enemmän kuin nyt, kun Dewn vihdoin ja viimein tunsi alkaneensa elää, teki oikeasti todella kipeää.
Dewn puristi kätensä hitaasti nyrkkiin. ”Jaa. Olikohan siinä sitten kaikki?”
Richard kohensi laukunhihnaa olallaan. ”Oli. Halusinpa vain tulla kysymään, että mitä kuuluu—”
”—ja kuka käskee”, Dewn päätti hiljaa mutisten lauseen tämän puolesta. Richard mulkoili häntä. Sitten hän kääntyi ja ehti jo kävellä poispäin, kun Dewn astui vielä askelen hänen jälkeensä. ”Niin, ja mitä kautta saitkaan kuulla tästä?” hän kysyi korotetulla äänellä.
Richard pysähtyi ja kääntyi sitten letkeästi ympäri, kohauttaen massiivisia harteitaan suurieleisesti. Hän hymyili, muttei ystävällisesti.
”Rosan ystävätär saattaa olla töissä eräässä kuppilassa…”, hän sanoi huolettomasti, ja Dewnin vatsassa muljahti. ”Redshoot on ehkä iso kaupunki, mutta kyllä täällä tiettyjä reittejä pitkin tieto aina kulkee...” Sitten Richard heilautti laukun vielä paremmin olalleen ja harppoi tiehensä, jättäen Dewnin vihaisena ja hermostuneena mulkoilemaan tämän perään.
Vasta myöhemmin Dewn tuli ajatelleeksi, että mistä Richard tiesi kuka Max oli ja, että tämä oli professori Clintonin veli—olihan Dewnkin saanut sen selville vasta pitkän ajan ja mutkan kautta. Vai oliko Dewn ollut ainoa koko koulussa, joka ei ollut tätä seikkaa tiennyt?
Eniten häntä hermostutti nähdä Maxia seuraavana päivänä, jolloin he olivat taas sopineet soittoharjoitukset. Ei pelkästään huhujen johdosta, mutta he eivät olleet ehtineet vielä nähdä metsäharjoitustensa jälkeen. Max ei kuitenkaan osoittanut millään tavalla olevansa tietoinen (tai välittävänsä) siitä, että heidät oli nähty ja ihmiset juoruilivat, tai käyttäytynyt mitenkään erilailla, kuin ennenkään.
Dewn rauhoittui hieman, eikä kumpikaan ottanut puheeksi muuta kuin nuotit ja musiikkitermistön. Sävelet tosin tuppasivat menemään solmuun tavallista useammin ja Dewnin sormet olivat jäykemmät, kuin yleensä, eivätkä irtopaperit halunneet pysyä nuottitelineessään ja lopulta Dewnin kitarasta katkesi vielä kielikin.
Max laski rauhallisesti kätensä harpulta ja tuijotti Dewniä mitään sanomatta.
”Anteeksi”, Dewn mumisi ja tunsi punan leviävän niskaansa särkygeelin kuumotuksen tavoin. ”Tänään ei ole ihan päiväni.”
”Huomaan.”
Dewn pompautti kiemuralla pingottavaa kieltä sormellaan. Se heilui. ”Äh. Mitäs nyt?”
Max otti harppukotelon lähemmäs. Dewn katseli tätä surkeana, kun Max pakkasi soittimensa siihen ja keräsi omat paperinsa kasaan.
”Hei kuule, öö—”, Dewn sanoi. Max sulki kotelon. ”Tunnetko… tiedätkö yhtä Richard Ramseytä?” Dewn tarkkasi Maxia, mutta tämä ei reagoinut nimeen mitenkään.
”En.”
”Ah, ei sitten mitään…” Dewn liikutti leukaansa pohdiskellen edestakaisin. Sitten hän kumartui nostamaan lattialle pudonneet nuottipaperit ja järjesteli kitaran omaan koppaansa. ”Täytyy korjauttaa tuo kieli. Jatketaan harjoituksia sitten taas.”
Max käveli luokkahuoneen ovelle, kaivellen tupakkaa käteensä.
”Nähdään”, tämä sanoi ja katosi. Dewn jäi yksin istumaan tuolille. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 29, 2015 17:46:49 GMT
Tulivuoren purkaus 24.3.2014 Hevosenhoitajat seisoivat huolestuneina tallikäytävällä, vilkuillen toisiinsa ja sitten tallin pohjoissiiven suuntaan, josta kuului kamalaa pauketta ja kolinaa, vihaisia inahduksia ja korskahduksia sekä voimakasta tuminaa. Kukaan ei uskaltanut mennä liian lähelle katsomaan mitä oli tekeillä; olihan Ogien Wulkanin karsinanovessa varoituksia ja kieltoja, ettei hevosen lähelle saanut mennä.
”Onko joku hakemassa Alexiinaa?” joku kysyi.
”Kitty on”, toinen vastasi.
”Mikähän sitä vaivaa?”
”Hermoheikko muuten vain, pillastui niistä ämpäreistä, jotka kaatuivat pesupaikalla.”
”Mutta se riehuu vieläkin…”
”Hullu, mikä hullu.”
Alexiina riensi samassa sivuovesta sisään Kitty kannoillaan ja meni Buukin karsinan luo. Hevonen hirnui ja töni karsinan ovea.
”Shhh! Buuki, rauhoitu!” Alexiina sanoi hevoselle. ”Minä tässä, rauhoitu.”
Kaikki olivat jääneet tuijottamaan tilannetta sivusta. Ori ei näyttänyt ottavan kuuleviin korviinsa, vaan luimi hurjasti ja pyöritteli silmiään. Alexiinasta se käyttäytyi epätavallisesti ja näytti oudolta.
”Ei mitään hätää, rauhassa”, Alexiina koetti tyynnyttää sitä äänellään. Samassa suuri puoliverinen iskeytyi koko painollaan karsinan ovea päin hampaat irvessä, näyttäen todella uhkaavalta ja pelottavalta. Jopa Alexiina näytti järkyttyneeltä ja astui monta askelta kauemmas. Hetken aikaa hän vain tuijotti yllättyneenä eteensä eikä osannut sanoa mitään. Aivan kuin hevonen ei olisi tunnistanut häntä.
”Oletko kunnossa?” Kitty kysyi.
”Olen”, Alexiina vastasi. ”Mutta Buuki ei selvästikään. Mitä tapahtui?”
”Ei kai mitään, tai minä en ainakaan huomannut.”
”Hevonen ei mene noin tolaltaan tyhjästä”, Alexiina sanoi tiukasti. Hän meni takaisin lähemmäs karsinaa. Buuki riekkui edelleen, tosin ei enää aivan yhtä vihaisesti, vaan pyöri nyt karsinansa perällä ja korisi äänekkäästi. Alexiina silmäsi sitä tarkkaan. ”Pilttuuseen on liian vaarallista mennä nyt. Emme voi kuin odottaa, että se rauhoittuu. Kunhan ei satuttaisi itseään.”
Kitty nyökkäsi.
”Eihän kukaan ole pyrkinyt sen karsinaan?”
”Ei nähteni.”
Alexiinan suu oli tiukkana viivana. Buuki oli hänen silmäteränsä ja, jos sille tapahtuisi jotakin… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Dec 29, 2015 17:58:58 GMT
Harmistus 25.3.2014 Tallista kuului jälleen pauketta, mutta tällä kertaa itäsiivestä. Raicy ja Thomas olivat kantamassa tavaraa ulos hoitajahuoneesta.
”Älkää kasatko niitä käytävälle, tästä pitäisi mahtua menemään heinäkärryjen kanssa”, Alexiina oli sanomassa heille, kun Charlotte laahusti paikalle.
”Mitä te teette?”
”Tehdään vähän remppaa.”
”Mitä varten?”
Alexiina astui sivuun pitämään rehulan ovea auki, kun miehet kantoivat yhtä hoitajakaapeista. Se kolahti karmia vasten ja mahtui vain juuri ja juuri oviaukosta läpi.
”Tehdään pieni keittiöpuoli lisäksi”, Alexiina vastasi hieman myöhässä. ”Olen saanut ratsastajilta ja hoitajilta palautetta, että jääkaappi sekä veden- ja kahvinkeitin olisi toivottu lisä.”
Charlotte noukki naulasta pudonneen lierihatun ylös.
”Meillä on ensi viikolla koulusta tutustumismatka Myrtle Pointiin ja johonkin kasvitiedetutkimuskeskukseen”, Lotte sanoi laittaessaan hatun takaisin koukkuun. ”Se on kouluretki ja kestää kolme päivää, voitko kirjoittaa lupalapun?”
”Entä kätesi?” äiti kysyi.
”Minähän saan kipsin pois huomenna.”
”Niin niin, mutta... no, ei se kai siihen vaikuta.”
Charlotte seurasi äitinsä perässä, kun tämä meni hoitajahuoneeseen katsomaan kuinka paljon siirrettävää oli vielä jäljellä. Raicy ja Thomas tulivat takaisin ja tarttuivat viimeiseen hoitajakaappiin. Alexiina pakkasi hevosten vihkoja laatikoihin. Lotte noukki Dexterin vihon käteensä selaillen sitä, vaikkei oikeasti mitään lukenutkaan. ”Toukokuussa täytän neljätoista”, hän totesi melkein ohimennen. Alexiina hymähti puolihuolimattomasti samalla, kun kokeili kuulakärkikynän toimivuutta erään hoitovihon sivunreunaan. ”Silloin olisi muun muassa Qiastron konsertti...”
”Nämä eivät toimi. Lotte, heittäisitkö ne roskakoppaan?”
”Äiti! Kuuntelitko ollenkaan?”
”Mitä Quatrosta?”
”Ei, kun Qiastro! Yksi lempibändeistäni! Niillä on konsertti toukokuussa...”
”Jaa. Vai niin.” Alexiina nosti vihkolaatikon pöydältä.
”Niin ajattelin... että, kun silloin on myös minun synttärit...” Äiti ei sanonut siihen mitään. ”...niin voinko... ehkä mennä?”
”Siis kenen kanssa?”
”Sophien.”
”Paljonkos se maksaa?”
”Ei mitään, Sophie järjestää kaiken.”
Raicy tuli rehulan ovesta. He olivat vieneet kaapit ulos asti. ”Pressut on missä?”
”Ladossa. Mutta ei kai se niin kauan kestä?”
”Merellä on aika pimeitä pilviä. Sama se heittää kaappien päälle varmuuden vuoksi.”
”Ne ovat siellä Jackin takana—”
”Äiti.”
”—joko sähköasentaja on tullut?”
”Soitti juuri olevansa tulossa.”
”Äiti!” Lotte otti Alexiinaa kiinni liivin reunuksesta. ”Voinko mennä??”
Alexiina katsoi tytärtään hetken aikaa, kuin olisi jo unohtanut mistä tämä puhui. ”No, missä se sitten on?”
”...Los Angelesissa...”
”Anteeksi MITÄ? Los Angelesissa! Kaliforniassa?!” Alexiina rääkäisi laskiessaan laatikon sivuun rehulan nurkkaan. ”Älä unta näe!”
”Mitä, miksei?”
Alexiina pudisteli tuohtuneena päätään.
”Miksen?” Lotte intti ja seurasi kuin Juje äitinsä vanavedessä. Alexiina meni taas hoitajahuoneeseen ja siirteli sivuun kasattuja huonekaluja. Huoneen takaseinä oli tyhjillään. ”Eihän sitä tarvitse edes maksaa! Sophie sanoi hommaavansa kaiken—se ei ole edes kouluaikana, se on viikonloppuna!" Charlottea raivostutti, ettei äiti voinut vastata kunnolla. ”Minä menen kuitenkin, ihan sama mitä mieltä sinä olet!”
”Minä en edes tunne Sophien vanhempia”, Alexiina sanoi.
”Mitä tuntemista heissä on?”
”En minä laske sinua niin pitkälle reissulle noin vain. Haluan ensin tietää enemmän.”
Charlotte puri kieleensä. Sophie ei ollut puhunut mitään, että he lähtisivät aikuisten valvonnassa, mutta sitähän äidin ei tosiaankaan tarvinnut tietää... ”No, en minä ole hänen vanhempiaan koskaan nähnyt—”
”Et ole nähnyt?” Alexiina suoristi selkänsä.
Lotte laittoi kätensä puuskaan. ”He ovat kai eronneet.”
”Puhutaan tästä joskus myöhemmin? En nyt ehdi.”
Lotte otti kiukkuisen ilmeen kasvoilleen, mutta Alexiina oli jo kääntänyt hänelle selkänsä. Lotte marssi tallikäytävälle ja mennessään tipautti matkalla saman lännenhatun naulasta, jonka oli juuri vähä aika sitten nostanut ylös. Luna oli karsinassa syömässä heiniään. Lotte ei ollut ratsastanut sillä enää pitkään aikaan. Luna oli auttamatta hänelle jo liian pieni. Joskus hän ikävöi Lunan räjähtävyyttä ja keveyttä, vaikka Linda oli omalla tavallaan todella upea ja laadukas hevonen. Olihan se kilpaillut nuorempana GP-tasolla asti... Lotte vain ei ollut tarpeeksi taitava, jotta olisi saanut hevosestaan sen puolen esiin; Linda testaili häntä mielellään ja meni vähän sieltä mistä aita on matalin. Osaavien ratsastajien hevonen...
Lotte tuijotti Lunan syömistä jonkin aikaa ärhäkkänä ja pettyneenä. Sitten hän otti kännykkänsä esiin ja sen sijaan, että olisi soittanut veljelleen, hän soitti Sophielle, kuten nykyisin aina, kun Lottesta tuntui, että häntä jollakin tavoin sorrettiin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 29, 2015 18:07:50 GMT
Veli 30.3.2014 Alexiina istui keinutuolissa kuistilla tuijotellen pihan yli portin suuntaan lukien sen yllä roikkuvaa kylttiä yhä uudelleen ja uudelleen, ajatuksiinsa eksyneenä, Kings Roadin nimeä maistellen, toisinaan hörpäten sitruunaista teetään. Yksi hänen lempihetkistään päivästä oli aikaisin aamulla sekä niinä iltoina, kun hänellä sattui olemaan aikaa itselleen, saadessaan vain nauttia rauhasta ja kotitilastaan teekupposen kera talon terassilla.
Äkkiä hiljainen, rauhaisa ilta häiriintyi kiireisellä oven avauksella Raicyn astuessa ulos ja näyttäessä melkein riehaantuneelta. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, huomasi Alexiinan siinä istumassa ja hänen ilmeensä vaihtui heti pehmeämmäksi ja aavistuksen huolestuneeksi.
”Anteeksi, että siinä kesti näin kauan”, hän sanoi ja tuli Alexiinan luo, painaen suukon tämän otsalle.
Alexiina vain hymyili raukeasti.
”Thomas puhuu joskus niin, ettei väliin saa edes huokaistua. Kuinka...?” Raicy vaikeni tarkaten vaimoaan kiihkeästi. Sanomattomat sanat jäivät ilmaan, mutta Alexiina ymmärsi ne kirkkaasti.
”Voin ihan hyvin”, hän sanoi, ja Raicy nyökkäsi jopa aavistuksen liian ponnekkaasti, jotta se olisi ollut täysin luontevaa. Hän ei irrottanut silmiään Alexiinasta.
”Aiommeko...?”
”Kyllä. Mitä aikaisemmin otamme asian puheeksi, sitä nopeammin se on huolehdittu alta pois.”
Raicy ei näyttänyt olevan täysin samaa mieltä. ”Mutta emmekö... voisi odottaa pari viikkoa? Jotta tiedämme sen olevan varmaa.”
”Se on varmaa, Raicy, me puhuimme tästä jo.”
”Tarkoitin kertomista. Totta kai päätös on jo tehty... en haluaisi sitä mitenkään muuten!” Hän katsoi vaimoonsa silmät suurina sekä täynnä kiintymystä ja vilpittömyyttä, ja Alexiina katsoi takaisin sydämensä kallellaan kiitollisuudesta. He olivat pehmeässä hiljaisuudessa ohimenevän hetkisen. Sitten Alexiina jatkoi pienesti kiikkumistaan keinutuolissa eteen ja taakse.
”Hän lähtee koulureissulle kolmeksi päivää. Hänen on hyvä sulatella uutinen siellä, jonkin aikaa poissa kotoa.”
”Etkö usko, että olisi helpompaa, jos hän nimenomaan olisi kotona?”
Alexiina laski teekupin kuistin kaiteelle. ”Ei, on parempi—”
Hevosen askelten kopina hiekalla keskeytti heidät. Charlotte ratsasti Lindaa takaisin löyhällä ohjalla talon ja laitumien välistä, keinun ohi. Hän ei nähnyt heitä terassilla, vaan näppäili kännykällään viestiä jollekulle.
”Enkö ole sanonut, ettet näprää puhelinta ratsailta?” Alexiina huusi ja Lotte kohotti päätään, huomaten heidät. ”Etenkään, kun vasta sait kipsin pois!”
”...Se oli tärkeää.”
”Tämä on myös tärkeää”, sanoi Alexiina ja hänen äänensä leppyi. ”Kun olet vienyt Lindan talliin, tuletko käymään täällä? Isäsi ja minä haluaisimme kertoa jotakin...” Hän yritti kuulostaa kepeältä ja huolettomalta, mutta siitäkin huolimatta Charlotte kääntyi katsomaan heitä hyvin epäluuloisella ilmeellä.
”Mistä?”
Alexiina pyöräytti päätään tarkoittaen, että tämä saisi pian kuulla. Lotte kävelytti Lindan tallin oville asti, jalkautui ja katosi sisään.
Kun hän tuli talolle taputellen itseään irti Lindan keväisistä irtokarvoista, hän samalla silmäili vanhempiaan edelleen varauksella jo kaukaa. Alexiina nousi seisomaan ja Raicy astui hänen vierelleen laskien kätensä vaimonsa ympäri. Lotte rypisti otsaansa niin paljon astuessaan kuistin portaiden yli, että se jätti syvät uurteet. Alexiina oli surullinen, että näki tytärtään yhä vain enemmän ja enemmän vihaisen, kuin iloisen oloisena.
”No mitä?” Charlotte tokaisi.
Alexiina ja Raicy katsahtivat toisiinsa suuressa hymyssä, sitten Lotteen.
”Meillä on upeita uutisia.”
Charlotte tosin näytti siltä, että odotti kaikista pahinta. Raicy veti henkeä: ”Olet saamassa uuden sisaruksen!”
Alexiina ei ollut ollut varma siitä, kuinka hänen tyttärensä reagoisi ilmoitukseen—totta kai toivoen, että tämä olisi yhtä innoissaan, kuin hekin—mutta oli varautunut myös jonkin asteiseen vastustukseen ainakin aluksi. Olihan se iso uutinen ja muuttaisi kaikkien heidän elämää huomattavasti. Alexiina yritti pehmittää pommia koettaen itse suhtautua asiaan rauhallisemmin, vaikka sisältä käsin oli yhtä kuumottava innostuksen ja inspiraation liekkiä (kun Raicy taas, oli ulkoisestikin suorastaan housunsa repiä).
”Olet ensimmäinen, jolle kerroimme tästä. Toivottavasti olet iloinen puolestamme. Meidän kaikkien.”
Lotte ei vastannut.
Hän ei sanonut mitään ja hänen ilmeensä oli yhä sama, tosin Alexiinan sydäntä kylmäsi nähdä melkein pelottavan varjon häilyvän pienen hetken tämän pähkinäisten silmien takana. He odottivat hiljaa, jotta Charlotte sanoisi edes jotakin, mutta mitä pidemmäksi jännittynyt hetki venyi, sitä enemmän Alexiinan hälytyskellot alkoivat helistä. Ehkä hän oli ollut väärässä, ja kuten Raicy oli ehdottanut, heidän olisi pitänyt vielä odottaa ennen kuin olisivat kertoneet Lottelle vauvasta...
”Voit pohdiskella ja pureskella asiaa ajan kanssa”, Raicy lopulta tokaisi jokseenkin isällisen ylpeästi, eikä tuntunut olevan aivan tilanteen tasalla. Alexiina katseli Lottea huolestuneena. ”Se todella antoi meille, tai minulle, ajateltavaa—”
Lotte käveli suoraan heidän ohitseen kivikasvoisena sanomatta sanaakaan ja avasi ulko-oven.
”Charlotte, ole kiltti...”, Alexiina aneli, mutta ovi läimäistiin niin lujaa kiinni, että sen ikkunalasi helisi.
Raicy ja Alexiina jäivät siihen missä seisoivat, Raicy näyttäen häkeltyneeltä. Alexiina huokaisi.
Raicy rypisti otsaansa ovelle. ”Se oli lapsellista. Menen puhumaan—”
”Annetaan hänelle aikaa”, Alexiina sanoi.
”Mutta ei noin voi käyttäytyä! Hän lähtee huomenna!”
”Niin, pelkäsinkin, että tässä voi käydä myös näin... tätä oikeastaan tarkoitin, kun sanoin, että hän itse varmaan haluaa uutisen kuultuaan olla vähän aikaa muualla. Omassa rauhassaan, tiedäthän. Kun hän tulee takaisin, voimme varmasti uudelleen keskustella asiallisemmin.”
Raicy kurtisteli otsaansa vielä kääntyessään takaisin häneen päin, ja juuri silloin hänen puhelimensa alkoi soida. Alexiina pudisteli hiljaa mielessään päätään teknologialle. Se siitä vaitonaisesta illasta...
Raicy kaivoi puhelintaan liivipusakkansa taskujen syvyyksistä, mutisten samalla itsekseen: ”...Thomas taas...”, kun lopultakin sai kapulan käteensä ja vilkaisi soittajaa. Väri valahti siinä samassa hänen kasvoiltaan ja hän kivettyi tuijottamaan näyttöä.
”Mitä nyt? Kuka se on?” Alexiina kysyi pelästyneenä, sillä Raicy vaikutti niin järkyttyneeltä. Tämä nosti hitaasti katseen vaimoonsa, mutta hänen silmänsä eivät nähneet tarkasti.
”William”, Raicy lopulta sanoi sävyttömällä, elottomalla äänellä. ”Veljeni.” |
|
