katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 3, 2016 17:07:47 GMT
Mustia ruusuja
2.5.2014
Koulubussi ajoi Yellowbrisk-sillan pysäkin ohitse.
”Jätän sinut taas tilan porteille”, kuljettaja sanoi ystävällisesti. ”Niin kova sade, ettei sinun tarvitse kävellä tuossa kelissä niin pitkää matkaa.”
”Kiitos”, sanoi Charlotte. Eihän matka pysäkiltä kotiporteille ollut kuin parisataa metriä suoraa tietä, mutta siinä ehtisi kyllä kastua. Rankkasadetta oli jatkunut jo monta päivää. Taivas oli tuhkanharmaassa mekossaan, kuin hautajaisiin itseään valmistelemassa, ja valtaisat vesilammikot halkoivat ajotietä.
”Hyvää päivänjatkoa, Charlotte”, bussikuski toivotti, kun linja-auto pysähtyi kirskuen ja tuhisten Kings Roadin porteille vievän hiekkatien alkuun. Lotte loikkasi ulos ja aukaisi sateenvarjonsa. Hän huomasi heti hahmon istumassa yhdellä isommista kivistä tien poskessa, pienen takin huppu heitettynä heikosti suojaamaan päätä luonnon suihkulta, pyörä nojallaan toista kiveä vasten.
”Moikka!” Sophie virnisti huppunsa alta. Hän oli likomärkä.
”Moi”, Lotte vastasi nuivasti käveltyään lähemmäs. Hän ei ollut kuullut Sophiesta sen jälkeen, kun tämä oli suutuspäissään marssinut ulos Lotten kotoa. Sophie hymyili hänelle niin kuin heidän välillään ei mitään erimielisyyttä olisi koskaan tapahtunutkaan. Sade rummutti sateenvarjon kattoa. ”Kuinka kauan olet istuksinut täällä?”
Sophie kohautti harmittomasti olkaansa. ”Tunnin”, hän sanoi, ”…kaksi.”
”Niin kauan? Miksi?”
Sophie katsoi Lotteen ja näytti taas sympaattiselta koiranpennulta, joka on jätetty kastumaan sateeseen. Kirjaimellisesti. ”Odottelin sua.”
”Olisit voinut vain soittaa”, Lotte huomautti ja lähti kävelemään kohti kotitilan porttia. Sophie liukui alas märkää kivenjärkälettä ja tarttui pyöräänsä.
”Huomenna on syntymäpäiväsi”, hän rallatti.
”Tiedän.”
”Halusin antaa lahjani tänään.”
Lotte vilkaisi häneen. ”Tänään? Mikset vasta huomenna—kai olet silti tulossa synttäreilleni?”
”Joo, totta kai”, Sophie kallisti päätään ja suurensi silmiään. ”Mutta tätä lahjaa ei voi antaa huomenna. Se on annettava tänään.”
Lotte katseli tyttöä. Sophien suu mutristeli jatkuvasti reppanasta hymynpoikaseen ja siitä virnistyksen kautta taas sovittelevampaan ilmeeseen. Lotte ei huomannut hänellä olevan mitään mukanaan, ei laukkua tai kassia.
”Okei. No… mikä se on?”
”Mä vien sut—”, Sophie piti tauon ja tarkkaili Lottea ovelasti sekä juhlallisesti kulmiensa ja huppunsa alta, ”—tapaamaan ystäviäni!” hän ilmoitti.
”Oh”, sanoi Charlotte, oikeastaan pettyneenä. ”Missä he sitten ovat?”
”Eivät kaukana. Toistaiseksi”, Sophie sanoi. ”Niiden täytyy aina välillä siirtyä muualle, joten tapaaminen oli sovittava täksi päiväksi. Oon puhunut, miten mahtava tyyppi olet—”
Lotte hymyili mielissään. ”Olenko?”
”Ne ei olleet suopeita ajatukselle välittömästi”, Sophie huomautti lyhykäisesti ja tärkeästi, ”mutta sen jälkeen, kun vakuutin ne luotettavuudestasi ja kuinka tärkeää se olisi sulle ja, että olet paitsi paras frendini, myös siskoni… he lopulta suostuivat.”
Lotte ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Hänellä ei ollut minkäänlaista ideaa keitä nämä niin sanotut Sophien ystävät oikein olivat, kerta he olivat niinkin tärkeitä ja arvovaltaisia henkilöitä, että heidät täytyi oikein suostutella ja puhua ympäri tapaamaan Charlottea. He alkoivat kuulostaa miltei kuninkaallisilta!
”Joka tapauksessa”, Sophie sanoi, ”he odottavat.”
”Odottavat? Nytkö?”
”Niin, daa-ah”, Sophie teki Lottelle tyhmyri-ilmeen, jota hän käytti aina silloin, kun Lotte esitti typeriä kysymyksiä tai ei tajunnut jotain asiaa heti.
Lotte pysähtyi tilan portin alla. ”Voin kai heittää koululaukkuni sisälle ennen sitä? Ja ehkä… täytyykö… miten minun pitäisi pukeutua?” hän varmisti pohtien edelleen aatelistason vastaanottoa ja suuria linnanjuhlia.
Sophie naksautti kieltään. ”Äkkiä sitten. Ja pukeudu miten lystäät, ei sillä väliä. Oletko vielä arestissa?”
”En”, Lotte sanoi itsestään ylpeänä. ”Äiti päästi pälkähästä viime viikolla, etuajassa.”
”Mikä käänne”, Sophie sanoi ilottomasti.
”Saatoin käyttäytyä vähän paremmin”, Lotte arvioi. Sen jälkeen, mitä hän oli Dewnille luvannut, Lotte oli yrittänyt hallita mieliala-ailahtelujaan paremmin ja käyttäytyä soveliaammin vanhempiaan kohtaan sekä auttanut tilan askareissa vähemmillä marinoilla. Se oli tepsinyt.
Sophie näytti jostain syystä ärsyyntyneeltä.
”No, vai niin. He sitten kuitenkin nitistivät sut. Olitpa heikko.”
”…Mitä?”
”Unohditko jo, mitä ne tekivät?”
Lotte rypisti otsaansa ja katsoi muualle. ”No… en. Mutta—”
”Charlie!” Sophie kaakatti ja astui Lotten eteen kädet levällään. ”En voi uskoa tätä! Haluatko sen vauvasiskon? Hylkäät mut… meidän piti olla siskoja—yhdessä!” Hänen äänensä tuntui halkeilevan, kuin lahoava puu. Siinä oli syyttävä ja loukkaantunut sävy.
Lotte oli jälleen hämillään. ”Ei, en!”
”Kaiken sen jälkeen mitä tein sun hyväksi… järjestin kaiken! Sanoin, että tarvitset apua ja sain sulle apua; tulin pyörällä Bridgetweetistä asti kaatosateessa tänne saakka ja istuin kolme tuntia yhtäsoittoisesti kylmällä, kovalla kivellä! Sun takia!” Sophien silmissä oli kyyneliä kaikkien niiden sadepisaroiden lisäksi. Lotte tunsi taas olonsa kamalaksi. ”Kuinka voit tehdä näin mulle…”, Sophie nyyhkytti ja hänen hartiansa hytkyivät, kun hän painoi päänsä alas ja alkoi itkeä. Sitten hän nojautui eteenpäin ja laski otsansa Lotten olkaa vasten. Lottea raastoi hämmentynyt syyllisyys—oliko hän todella noin hirveä ystävä? ”Sä lupasit…”, Sophie mumisi Lotten takkiin teatraalisten nyyhkäysten välissä.
Lotte oli sanaton.
”Mä rakastan sua, Charlie”, Sophie niiskutti. ”Rakastatko sä mua?”
Lotte hätkähti ja nosti sitten kätensä Sophien ympäri. ”Totta kai”, hän sanoi. ”Ole kiltti äläkä itke, Sophie.”
”Me ollaan siskoksia, eikö ollakin?”
Lotte nyökkäsi ja silitti tämän päätä, pidellen toisella kädellä sateenvarjoa heidän yläpuolellaan. Sateenkohina rummutti maata heidän ympärillään ja ropisi vasten sateenvarjon päällyspuolta.
”Etkä hylkää mua… koskaan?”
”En hylkää”, Lotte vakuutti.
Sophie palautui tunnepurkauksestaan yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin.
”Hyvä. Mutta mennään jo äkkiä.”
”Heitän vain laukun nopeasti kotiin ja sitten voidaan… mennä, okei?” Lotte sanoi helpottuneena, mutta itsekseen ihmetellen, kuinka Sophie näytti äkkiä taas aavistuksen omahyväiseltä ja virnisteli hänelle. Mutta parempi sentään, ettei Sophie enää itkenyt. ”Tai… ehkä voisit tulla sisään myös? Vaihtamaan vaatteet. Voit lainata jotain omistani.”
Puolisen tuntia myöhemmin, Lotte istui Sophien takana pyörän tarakalla pidellen sateenvarjoa heidän molempien yllä Sophien polkiessa heitä eteenpäin rannikkotietä pitkin Bridgetweetin sillan suuntaan. Sade oli jo vähemmän raskasta kuin aiemmin, enemmänkin kuin isoja kylmiä harvakseltaan putoilevia piikkejä, mutta yleinen kostea sumu ilmassa sai hiukset menemään ärsyttävälle hampulle. Sophie kertoi hauskoja juttuja musiikkilehtorista ja koulusta, siitä, jonne Lotte menisi syksyllä, ja Lotte nauroi ja Sophie oli taas mukava ja kiva. Vaikka sää oli ankea, Lotte nautti heidän pyöräilystään ja heidän aikaisempi riitansa tuntui painuvan maan alle vesipisaroiden myötä.
Lotte oli olettanut Sophien ystävien olevan Bridgetweetissä kerta Sophiekin asui siellä, ja olikin siksi yllättynyt, että tämä kääntyi pyörällään oikealle sen sijaan, että olisi jatkanut suoraan eteenpäin.
”Ööh… joten… minne me ollaan menossa tarkalleen ottaen?”
”Tiedät paikan”, Sophie virnisti. ”Tuonne!” hän osoitti sormellaan ylöspäin kohti hiekkakivisiä mäkiä ja kallioita, joiden takana mustantumma havumetsä häämötti. Siellä korkealla, tieltä vielä näkymättömissä, sijaitsivat hylätyt autiotalot, joissa he olivat kerran käyneet. Lotte silti muisti sen kerran erittäin hyvin, eikä se ollut ollut kovin mieluisa kokemus. Koko paikka oli karmiva ja Lotte oli toivonut, ettei Sophie enää koskaan raahaisi häntä sinne.
Väärin.
He jättivät pyörän kuivaan pensaikkoon ja lähtivät kiipeämään lähes olematonta poluntapaista ylös. Vanha kullankaivajan talo häämötti yhtä epäilyttävänä ja pahaenteisenä, kuin se oli jäänyt Lotten muistikuviin. Hänellä oli huono aavistus siitä kaikesta, mutta Sophie veti häntä ylöspäin käsikynkässä ja aavikoituneen pihan halki itsekseen myhäillen. Lotte oli näkevinään silmäkulmastaan hahmon vanhan romuttuneen vankkurin takana, mutta siinä vaiheessa, kun hän katsoi uudelleen, Sophie oli jo raahannut hänet samalle laholle lasittomalle ikkunalle, jonka karmia vasten Sophie nakutti tilanteeseen ja paikkaan nähden aivan liian ylipirteästi ja kurkisteli sitten sisään. Lottea jännitti ja pelotti ja kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäänsä.
”Miksi he ovat… täällä?” Hänen oma äänensä oli karhea.
”Tämä on hyvä, tyhjä paikka, jonne ei turhaan väkeä ilmaannu”, Sophie vastasi kepeästi. ”Oikeastaan se olin mä, joka tätä suositteli. Pyydystin täällä lepakoita.”
Äkkiä synkät kasvot ilmestyivät ikkunareiän toiselle puolen kynttilän valaisemina. Lotte pelästyi sydänjuuriaan myöten. Poika oli Dewnin ikäluokkaa ja huppu peitti hänen kasvonsa lähes kokonaan. Lotte ei ollut varma mitä oli odottanut näistä niin sanotuista "Sophien ystävistä", mutta ei tällaista.
”Sisko Käärme”, poika tervehti pitkästyneellä ja tunteettomalla äänellä, katsoen heidän ohitseen pihan halki ikään kuin varmistaakseen, jos joku olisi seurannut heitä.
”Veli Koi”, sanoi Sophie ja vetäisi Lotten viereensä piilottelemasta takaansa. ”Tässä on Charlotte.”
Pojan mustat silmät käväisivät Lottessa.
”Kiivetkää sisään”, tämä sitten sanoi ja astui sivuun. Sophie oli yhtä virnistystä, kun hän punttasi Lotten ensin ja tuli itse perässä. Talo haisi hyvin vanhalle pahalle puulle, pölylle, kynttilöille ja jollekin muulle. Aromi oli makea, eikä Lotte pitänyt siitä yhtään. Se oli sangen kuvottava. ”Seuratkaa”, poika opasti lyhyesti ja käännähti ympäri niin, että pitkän huputetun kaavun liepeet heilahtivat. Lotte, joka tuli yhä enemmän ja enemmän hermostuneeksi ja epävarmaksi siitä, mitä oli siellä tekemässä, kuvitteli pojan hetken ajan keskiajalle. Talon sisällä aika tuntui vääristyvän.
Sophie työnsi häntä selästä eteenpäin ja niin he seurasivat kynttilää kuljettavaa kaapupukuista nuorta miestä syvemmälle siihen vanhaan, pahaenteiseen taloon.
”Odottakaa tässä”, Veli Koi sanoi ja astui sisään yksistä ovista huoneeseen, jättäen heidät yksin. Lotte käytti tilaisuuden heti hyväkseen.
”Ihan totta, mitä tämä on?” hän kuiskasi hätäisesti. Sydän hakkasi kurkussa ja hän toivoi, että voisi lähteä takaisin kotiin. Sophie ei enää hymyillyt.
”Mikä on mitä?” tämä äyskähti hiljaa takaisin, silmät viiruina.
”Miksi hän oli pukeutunut kuin… kuin joku keskiajan pappi tai jotain? Minä en oikein—”
”Mitä sillä on väliä?” Sophie murahti. ”He voivat auttaa sua ja siinä on kaikki, mikä merkitsee.”
Lotte katsoi lattiaan. Se oli todella likainen ja pölyinen, vanhojen lankkulautojen välissä oli melko isoja rakoja siellä täällä. Kenkä voisi jäädä jumiin, jos lähtisi nopeasti juoksemaan karkuun. Hän vilkaisi taakseen pitääkseen mielessä, mistä he olivat tulleet, jotta osaisi takaisin tyhjälle ikkunalle.
”Sanoit, että he auttoivat sinua kerran. Mitä he... mitä he siis tekivät?”
”Ai se”, Sophie kohahti ja hymy hiipi taas hänen kasvoilleen, vähän ilkeä ja pelottavakin. Sophiesta oli viime aikoina tullut enemmän ja enemmän sellainen, että Lottea joskus todella vaivasi hänen seurassaan. Pelotti, suorastaan. ”He auttoivat pääsemään joistain ärsyttävistä esteistä elämässäni.”
Lotte ei uskaltanut kysyä tarkemmin.
Ovi avautui jälleen ja sama hymytön nuorimies häilyi ovensuussa. Pehmeät kynttilänvalot ja voimakkaammat suitsuketuoksut karkasivat huoneesta. Joku toinen, pienempi ja hoikempi, mutta myöskin huputetussa kaavussa, astui tämän takaa esiin.
”Sophie”, sanoi pehmeä ja rauhallinen naisääni. Nainen laski huppunsa ja mustia paksuja kiharoita laskeutui hartioille. ”Rakkaani.”
”Hei, Äiti”, Sophie virnisti. Lotte hätkähti silmät suurina: äiti?
Nainen antoi pienen halauksen Sophielle ja kääntyi sitten Lotten puoleen. Hänellä oli kolhot ja ylväät kasvot, mutta huulilla karehti hymy. Syväntummat silmät tuntuivat iättömiltä. Siinä tunnelmallisessa valaistuksessa nainen näytti eksoottiselta ja kauniilta.
”Ja rakas Charlotte”, nainen totesi yhtälailla ääni täynnä äidillistä huolenpitoa, kuin Lotte olisi ollut hänen oma lapsensa. Ilman hetkenkään epäröintiä hän sulki Lotten halaukseen. Lotte oli siitä aluksi vaivaantunut, mutta kun nainen päästi hänet irti, mukava utuinen tuntemus jäi leijumaan Lotten ylle. Se oli kuin äidinhalaus. ”Kuinka mukavaa”, nainen sanoi hymyillen, ”ja onnitteluni, syntymäpäiväsi ovat huomenna.”
”Kiitos”, Lotte sanoi, eikä pelännyt enää ollenkaan.
”Sophie on puhunut sinusta.”
”…Niin…”
”Hän sanoi, että olet avun tarpeessa.”
”Joo”, Lotte nyökkäili. Hänellä oli vähän unelias olo, mutta kaiken kaikkiaan mukava. Huoneesta leijailevat tuoksut olivat imeliä, mutteivät enää niin epämiellyttäviä. Epäselviä varjomaisia hahmoja liikusteli huoneessa naisen takana piirtyen vasten pehmeitä tulenkajon valoja.
”Me autamme mielellämme, etenkin eksyneitä nuoria. Olethan Sophien ystävä.” Nainen hymyili niin, että hampaat paljastuivat. ”Tulkaa sisään.”
He astuivat huoneeseen. Huoneessa tuntui olevan useampi kaavutettu hahmo, joista jokainen piti kynttilää. He olivat puhuneet mutisten keskenään. Nainen ojensi myös Sophielle ja Lottelle kynttilän käteen ja sytytti ne. Niin tehdessään, nainen lausui vieraalla kielellä jotain, mitä Lotte ei ymmärtänyt. Kaikki liikkuivat rauhallisesti ja harmonisesti, hyvin järjestäytyneesti, kuin ennalta sovitun mukaan. Mutta etäisesti jokin tuntui vaivaan Lottea - hän ei vaan saanut kiinni siitä, mikä se asia oli.
He kävivät rinkiin muiden, ainakin kymmenen pitkäkaapuisen ja huputetun henkilön sekaan, joiden kasvot olivat piilossa varjoissa. Vaikka varmasti jossain mielensä syvyyksissä, siellä missä vielä järkevä ja vastuuntuntoinen ääni kajahteli, Lotte tiesi, että hänen pitäisi olla valppaampi, juuri sillä hetkellä hän ei niin paljoa välittänyt tai kuunnellut tätä tuntemusta itsessään. Huoneessa oli muuta taloa lämpimämpi ja kaunis, pehmeä valaistus, eikä paikka näyttänytkään enää niin rumalta kynttilöiden hehkussa. Charlotte tunsi olonsa rauhalliseksi ja luottavaiseksi ilman tarvetta kyseenalaistaa mitään. Tuoksut kynttilöistä ja kiemurtelevat savukiehkurat pitkistä suitsuketikuista kutittivat nenää, ja Lottesta se kaikki oli mielenkiintoista ja jännittävää.
Sitä paitsi, olihan hänellä Sophie, joka soi hänelle riemullisia, rohkaisevia hymyjä aina silloin tällöin, kun he istuivat piirissä ja osallistuivat johonkin seremoniantapaiseen, Lotte ei ollut aivan varma, mutta toisaalta, ei sillä ollut niin väliäkään ja hän meni vain muiden mukana. Sophien äiti oli niin mukava... ja heille tarjoiltiin vähän syötävää ja jopa punaista viiniä, ja huputetut henkilöt keskustelivat ystävällisesti keskenään ja puheensorina oli pehmeää ja unettavaa, ja niin Lotte jätti täysin huomiotta syvällä sisimmässään nakuttavan Vastuuntunnon ja Itsesuojeluvaiston, jotka peittyivät Uteliaisuuden alle.
*
”Sophie on kertonut, että olet halukas tulemaan hänen sisarekseen. Kun olet valmis, olet tervetullut paluuriittiin”, Sophien äiti sanoi. Sophie ja Lotte olivat tekemässä lähtöä seremonian jälkeen. ”Sitten voimme auttaa sinua ongelmassasi.”
”Olenko?” Lotte kysyi ja pieni kiehtova ajatus, innostus, kupli hänen vatsassaan. Hän ei edes tiennyt, mikä paluuriitti oli, mutta jos se olisi jotain samanlaista kuin tänään, miksipä ei. Sai juoda alaikäisenä viiniä ja olla osana... ryhmää.
Nainen hymyili pitkään ja pehmeästi. Lotte näki, mitä tahtoi.
”Ooh, se olisi…”, Lotte henkäisi. Hänen päätään pyörrytti vähän. ”Se olisi…”
Nainen otti hänet taas syleilyynsä ja painoi Lotten kasvot vasten rintaansa. Sillä oli rauhoittava vaikutus ja Lotte vaikeni änkytykseltään.
”No?” Sophie kääntyi hänen puoleensa, kun he hölkkäsivät samaa reittiä alamäkeä alas pyörän luo. Lotte vain hymyili typerästi.
”Hän on tosi mukava”, hän totesi, ”äitisi…”
Sophie nauroi. ”Liitythän mukaan? Mustiin Ruusuihin ei ole helppo päästä sisään, sait ainutlaatuisen tilaisuuden.”
”Niin... mikä se paluuriitti on?”
”Se on vähän niin kuin kastajaiset kaikille, jotka haluavat liittyä. Kaikki käyvät sen läpi.”
”Oletko sinäkin käynyt sen?”
Sophie nosti pyörän pystyyn. ”Tietty.”
Lotte kääntyi katsomaan taakseen autiotaloille. Ikkunoista kajasti heikkoa hehkua. Päästyään takaisin ulkoilmaan, hänen mielensä tuntui taas hieman selkenevän.
”Se oli todella outoa, siis varmaan oudointa mitä olen ikinä tehnyt elämässäni…”
Sophie tarkkaili häntä. ”Mutta hauskaa, vai mitä?” hän kysyi melkein vaatien.
”…Juu, toki”, Lotte nyökkäsi. ”En edes tiennyt, että tuollaisia ryhmiä on... Tai siis... niin, mitä he oikeastaan tekevät?”
”Kaikenlaista.” Sophie antoi pyörän pyörien pyöriä itsekseen eteenpäin. ”Auttavat niitä, jotka ovat apua vailla. Niin kuin mua. Sua.”
Lotte mietiskeli sitä hiljaa itsekseen. Miksei kukaan koskaan puhunut tuollaisista piireistä? Mutta miten he sitten oikein auttoivat ihmisiä?
”Muista”, Sophie sanoi yhtäkkiä ja hänen äänensävynsä oli äkkiä tylympi ja kylmempi, ”et saa puhua tästä kenellekään. Vannoit äänettömyyden valan. Jos rikot sen, sun käy kalpaten. Muista se.”
Lotte nyökkäsi vakavana. Hetken he olivat hiljaa, sitten Sophie hihkaisi taas pirteämmällä äänellä: ”Ja seuraavalla kerralla tehdään sitten selvää siitä ongelmastasi!”
”…Ongelmastani?” Lotte toisti, eikä aivan seurannut mukana. Häntä niin nukutti ja haavekuvat olivat jo vaihtuneet pehmeään, lämpimään vuoteeseen...
”Kyllä sä tiedät.”
”Aah… mmh... niin…”
Lotte oli vaisu loppumatkan kotiin asti, vaikka Sophie olikin jo vaihtanut puheenaiheen Lotten seuraavan päivän syntymäpäiväjuhliin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 3, 2016 17:17:13 GMT
Tuulen sävel
3.5.2014
Se kevyt sade, joka silti jatkui toukokuun kolmantena, ei lannistanut hauskaa ja vapautunutta tunnetta Lotten vatsanpohjassa. Hän ei ollut ajatellut Mustia Ruusuja sen enempää kuin illalla vuoteessaan, ja sinä päivänä aivan toisenlaiset ajatukset olivat päällimmäisinä Lotten mielessä. Ensinnäkin, ei sitä joka vuosi täytä neljätoista. Hän olisi nyt virallisesti teini-ikäinen ja pääsisi sisään keskustan latodiscoon eikä häntä katsottaisi enää niin paljon nenänvartta pitkin, kuin aiemmin. Eihän hän ollut enää peruskouluikäinen, vaan lähes jo lukiossa!
Toisekseen, hänellä oli pitkästä aikaa hauskaa sillä lapsekkaalla tavalla, jota oli kokenut ollessaan vielä lapsi. Sillä kerta nyt oltiin nuoruuden ja lapsuuden kynnyksellä, oli viimeinen mahdollisuus tehdä jotain lapsenmielistä—esimerkiksi leikkiä piilosta.
Amy, Emma, Gillian sekä kaksi Lotten luokkatoveria, jotka asuivat kaupungissa eivätkä paljoa nähneet maalaiselämää, ryntäilivät pitkin ja poikin tilan pihaa. Lotte oli saanut lahjaksi suurimmaksi osaksi hevosaiheista tavaraa (koska oli se luokan ”hevosfarmityttö”), mutta oli hän saanut myös uutta musiikkia, paitoja ja joitain kirjoja. Sophieta ei ollut kuitenkaan näkynyt. Oikeastaan, se ei edes harmittanut Lottea niin paljoa. Oli ehkä parempikin, ettei Sophie ollut tullut…
Lotte pohti piiloa ratsastuskentän ja havumetsäisen mäen väliltä, ja päätyi jälkimmäiseen. Hän laukkasi leikkien hevosta tuulimyllyä kohden aito ja riemukas hymy kasvoillaan korvasta korvaan heittäessään leikillisesti pienen ilopukin kuin kevätvarsa, kun ketään ei ollut sitä näkemässä.
Hän oli melkein mäen päällä asti, kun oli kuulevinaan musiikkia: kevyttä, kaunista melodiaa, joka leijaili tuulimyllystä... Lotte pysähtyi suu auki. Kuka kumma soitti heidän tuulimyllyssään? Lotte ajatteli ensiksi Dewniä, että tämä oli tullut Charlotten syntymäpäiväksi koulustaan, mutta käveltyään uteliaana ja ihmeissään hitaasti lähemmäs, Lotte tajusi, ettei se musiikki ollut kyllä akustista kitaraa kuullutkaan—se tuli harpusta!
Lotte meni hiljaa myllyn ovensuuhun, joka oli raollaan, ja katsoi siitä yhdellä silmällä sisään. Hän ei nähnyt ketään, mutta musiikki kuului nyt selkeästi, heleiden ja hempeiden sävelnuottien havistessa vanhan tuulimyllyn sisällä ja sen vetoraoista ulkoilmaan Lotten korviin, kuin taikajoen mitä herkimmin soljuva virtaus.
Kuinka kaunista!
Lotte oli soittanut pianoa niin kauan kuin muisti ja vaikka nyt se olikin jäänyt vähemmälle muiden mielenkiinnonkohteiden ja kiireiden tieltä, hänellä oli silti vuosien kokemusta musiikkiteoriatunneilta ja saattoi siis väittää tietävänsä edes jonkin verran musiikista. Ja se musiikki, jota hän nyt kuuli, oli todella upeaa!
Lotte työnsi ovea hiljaa auki astuakseen sisään tuulimyllyyn ja sen tehdessään hän näki mustatukkaisen pojan mustassa nahkatakissa istumassa yhden ikivanhan viljasäkin päällä, sivelemässä upeinta, kauneinta, uskomattominta soitinta, jonka Lotte oli kuunaan nähnyt.
Hän henkäisi ääneen ihastuksesta.
Soitto lakkasi välittömästi, ja Max käännähti aggressiivisen hätkähdyksen säestämänä katsomaan Lotteen päin mustan suoran silmilleen kasvaneen tukkansa heilahtaessa ilmassa.
”Öh”, Lotte sanoi vähän nolona nyt, kun musiikki loppui. ”H-hieno harppu.”
Max nousi ylös ja alkoi pakata soitintaan tummaan koteloon. Lotte katseli hänen puuhiaan vieläkin unelmoiden äskeisestä harmoniasta, mutta se alkoi jo haihtua hänen korvistaan liian nopeasti.
”Miksi olet täällä?” hän kysyi. Hän huomasi lattialla mytyn, joka näytti viltiltä, sekä mustan repun. Max veti harppukotelon vetoketjun kiinni koko matkalta. Ziiii-ii-iiip. ”Dewn ei ole vielä kotona”, Lotte sanoi. ”Hän tulee vasta huomenna.”
Max ei vastannut tai kääntänyt päätään häntä kohti, mutta keräsi tavaransa ja heilautti repun selkäänsä. Hänellä oli mukanaan myös muovikassi, joka kolisi. Aivan kuin siellä olisi ollut pulloja. Poika käveli Lotten ohi ulos myllystä, mutta pysähtyikin sitten ulkopuolella. Hetken harkinnan jälkeen hän kääntyi katsomaan Lottea ja Lotte kohtasi—vain sekunniksi tai lyhyemmäksikin aikaa, mutta se tuntui pitkältä, venyneeltä hetkeltä—jäänsinisimmät silmät kuunaan, jotka nopeasti katosivat taas mustan tukan ja ripsien taa.
Lotte punehtui hennosti. Max ei ollut oikeastaan hassumpi—siis hassummannäköinen. Ihme, ettei Lotte ollut sitä koskaan aikaisemmin tajunnut... Ei Lotte toisaalta ollut poikaa niin läheltä ja tarkkaan koskaan katsonutkaan... tai tiennyt tai kuullut hänen soittavan niin kauniisti harppua...
”Sinuna pysyisin kaukana autiotaloista”, Max totesi viileästi ja lähti sitten harppomaan tavaroineen tiehensä alas mäkeä. Lotte palasi takaisin maan pinnalle ja jäi hölmistyneenä katsomaan pojan loittonevaa nahkatakin selkämystä, kuumotuksen kipittäessä poskillaan. Hän ei kehdannut enää huutaa tämän perään.
Mitä Max oli puhunut autiotaloista?
”Hei!” Emma huusi, kymmenisen metrin päässä tuulimyllyltä, kävelemässä sinne päin ylämäkeen. ”Minä näen sinut!”
Lotte näki jo kaukaa, kuinka Emma vaikeni Maxin kävellessä häntä vastaan ja kääntyi sitten vielä taakseen katsomaan pojan perään. Emmalla oli edelleen kulmat koholla, kun hän ehti Lotten luo. ”En ole varma mitä järkeä piilosessa on, jos piiloonmenijä ei edes vaivaudu piiloutumaan. Liian helppoa.” Hän katsahti taakseen. ”Ööh... haluatko selittää?”
”Minkä?” Lotte sanoi ja ravisti päätään palatakseen maanpinnalle.
”Eikö tuo ollut se Max? Fifin hoitaja?”
”Joo… voi olla.”
”Mitä hän täällä teki?”
Lotte kohautti olkaansa. ”En minä tiedä. Hän oli myllyllä, kun tulin tänne ja lähti saman tien.”
”Koko omaisuus mukanaan?” Emma katseli etäisesti tilan suuntaan. ”Hän on vähän omituinen, eikö olekin?”
Lotte ei vastannut. Hänen sisällään lepatti eriväristen perhosten lauma, jotka poksuivat ja raksuivat, kuin aamumurot riisimaidossa.
”Gillian on vielä kadoksissa”, Emma sitten sanoi. ”Tule! Muutkin etsivät häntä jo.”
Emma tarttui Lottea käsikynkästä ja niin he tanssahtelivat tasajalkaa mäkeä alas, Emman alkaessa rallattaa jotain hauskaa ja Lottea nauratti. Hän unohti nopeasti mitä Max oli sanonut, mutta itse Maxia… jääkylmät silmät ja terävät kasvonpiirteet pyörivät Charlotten mielessään vielä pitkään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 3, 2016 17:36:33 GMT
Herttajätkä
3.5.2014
”Onko hän vielä kateissa?”
Dewn murahti. Hän pyöritti lusikkaa kaakaossaan. Hänellä oli vielä vähän flunssainen olo, mutta kyllä se oli jo parempaan päin. Zack tarkasteli korttejaan ja lätkäisi sitten kaksi lattialle heidän keskelleen. ”Ehkä hän lähti lomalle?”
”Ei hänellä ole varaa mihinkään lomailuun—ja äh, ei puhuta siitä.”
”Kysyin dramaturgian opettajalta. Hän sanoi, ettei siitä ole kuulunut mitään.”
Dewn tunsi Samin viirusilmäisen katseen tarkkailevan itseään ja polttavan reikää Dewnin kaulaan. Hän hieraisi niskojaan epämukavana, vältellen katsekontaktia.
”Tiedän, puhuin jo professori Clintonin kanssa asiasta.”
”Aivan, totta... Hänhän on hänen veljensä. Eikä hänkään tiedä mitään mistään?”
Dewn hörppäsi mukistaan ja pudisti päätään. Zack hymähti.
”Sean, sinun vuorosi.”
Sean laittoi kortin pöytään.
”No, ei häntä ole näkynyt shakkikerhossakaan. Hän on pudonnut jo neljännelle sijalle. Mielin vielä mennä hänestä ohi…”
”Hän lähti karkuun”, sanoi Sam yhtäkkiä ja laski kortin pakan päällimmäiseksi. Zack vilkaisi sitä, huokaisi ja nosti koko kasan käteensä. Dewn rypisti otsaansa omille korteilleen kädessään ja höyryävälle kaakaolle. Hän toivoi, ettei Zack olisi tarttunut syöttiin, mutta totta kai tämä tarttui.
”Karkuun? Miten niin karkuun? Mitä karkuun?”
”Dewniä”, Sam sanoi muka-huolettomasti. Hänen pienet vetiset silmänsä tarkkailivat häijysti Dewnin suuntaan korttikäden yli. Dewn tiesi sen, vaikkei katsonutkaan häneen päin.
”Höh”, sanoi Zack. Dewn jatkoi omaa vuoroaan. Sitten Sean. ”Miksi hän olisi Dewniä karkuun lähtenyt? Heidänhän piti säveltää yhdessä.”
”Ehkäpä hän ei pidäkään… Hips Gang Maximesta.”
Dewnin otsa painui yhä syvemmille rypyille, mutta yritti olla välittämättä. Ikävä tosi asia oli, että Samista oli tullut heidän eripuransa jälkeen entistäkin raivostuttavampi ja iljettävämpi, mutta koska tämä seurusteli Seanin kanssa, ja Sean sattui olemaan Zackin paras kaveri, ja he sattuivat molemmat nukkumaan samassa opiskeluhuoneessa kuin Dewn, Dewn ei voinut vältellä Samin seuraa kokonaan.
Sean hörähti matalasti, mutta oli epäselvää huvittiko häntä Samin kiero vihjaus vai kortti, jonka oli juuri nostanut itselleen.
Zack sivuutti kettuilun itselleen ominaiseen viattoman naiiviin tapaansa. ”Ostin muuten uutta partavettä. En ole vielä kokeillut… haluatteko haistaa?”
”Ei todellakaan. Laita kortti”, tokaisi Sam. Zack totteli. Dewn olisi voinut kuvitella hänelle helposti luimuun painuneet korvat ja heikosti jalkojen välissä heilahtelevan hännän. Zack muistutti useinkin säyseää, tottelevaista koiraa.
”Dewn”, Sean sanoi hyvin matalalla äänellään. ”Älä huoli. Hän tulee vielä takaisin.”
Dewn vaihtoi vaivaantuneena asentoaan. ”Joo, niin kai… äh! Voidaanko… miten viime harkat meni?”
”No jaa”, Sean sanoi hitaasti.
”Onko sinulla herttajätkää vai ei, faggot?” Sam urahti Dewnille.
Dewn nosti vihdoin katseensa tyttöön. Kaikki hiljenivät. Dewn vain tuijotti. Sam katsoi laiskan uhmamielisesti, etäisesti kokeilunhaluisen näköisenä, takaisin.
”Mikä—”, Dewn henkäisi, ”—sinun ongelmasi on?”
”Ongelma on, että joku pihtaa herttajätkää ja se on taatusti sinulla.”
”Tiedät, etten tarkoittanut sitä.”
”Hei—hei nyt”, Sean totesi rauhallisesti nostaen suuret kätensä ilmaan heidän väliinsä.
Dewn tunsi suuttumuksen kiehuvan sisällään. ”Voisitko vain antaa minun olla?”
”Ei ole minun vikani, ettei poikakaverisi tykännyt hyvää paljastumisestanne”, Sam yllytti verenhimoisena.
”Hän ei ole—” Dewn kiristeli hampaitaan. ”Mistä hemmetistä sinä edes puhut?”
Sam laittoi maireasti yhden kortin lattialle. Zack uikahti pettyneenä ja nosti taas koko kasan käteensä.
”Kyllä me tiedetään mitä te teitte siellä.”
Dewn ravisti päätään. Hän ei ollut uskoa korviaan. Sean mumisi jotain hiljaa Samin suuntaan, mutta tämä ei välittänyt.
”Siellä salissa silloin. Oikein lukkojen takana… älä viitsi esittää.”
”Minä en puhu sinulle, enkä varsinkaan tästä aiheesta”, Dewn totesi ylpeästi ja veti suunsa tiukkaan viivaan. Sam lyllersi parempaan asentoon, nyppi paitaansa läskiryppyjen väleistä ja nosteli lakeaa kaula-aukkoa ylemmäs paksuilla sormillaan. Ilmapiiri oli kolea. Zack kiemurteli harmistuneena.
”Minähän sanoin aina—”, Sam jatkoi edelleen. Dewn joi väkinäisesti kaakaonsa loppuun, vaikka tuskin sai mitään sirpittyä huultensa välistä, jotka oli puristanut niin tiukkaan, että ne olivat käydä valkoisiksi, ”—että sateenkaariliputtaja se on.”
Dewn puristi korttejaan niin kovaa, että ne olivat taittua.
”Voisit vain myöntää sen. Se näkyy sinusta joka tapauksessa kilometrien päähän, niin kuin muka voisit sen jotenkin—”
Dewn paiskasi koko korttikätensä lattialle ja nousi seisomaan. Zack näytti säikähtäneeltä; Sean jatkoi tyynesti vuorollaan pelaamista, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sam katsoi Dewniin ilkeästi hieman hymyillen, selvästi testaillen ja piikitellen häntä täydellä tarkoituksella: Samista ilmeisesti mikään ei ollut niin mukavaa, kuin löytää toisen henkilön ärsytysnappi ja rämpyttää sitä niin pitkään, että kattila kiehuisi nurin. Ei ihme, että hänen ainoat ystävänsä olivat Sean ja Zack, joista toinen oli rauhallisempi kuin kivi ja toinen niin viaton, että tuskin edes osasi suuttua tai menettää malttiaan, ajatteli Dewn vimmoissaan. Hän laski mukinsa niin vakaasti sänkynsä viereiselle pöydälle, kuin kykeni.
”Niin, luiki karkuun vain! Heti, kun keskustelu käy kiinnostavaksi. Pakenet samalla tavoin, kuin se sinun outohomosi!”
”Dewn, eikö sinun pitänyt pysyä tänään vielä sisällä, jos lähdet huomenna kotiin?”
Dewn nakkasi takin naulasta ja heitti sen ylleen.
”Piti, mutten voi jäädä tänne. Soita, kun Sam on lähtenyt”, hän sanoi Zackille ja painui sitten ulos heidän huoneestaan.
Huh! Kuinka turhauttavaa oli, ettei saanut olla rauhassa oikein missään. Dewnillä oli joskus olo, kuin hän olisi ollut jatkuvasti alasti ja kaikki näkisivät hänet joka puolelta, eikä hänellä ollut paikkaa, jonne piiloutua. Kuin tuhat silmää olisi seurannut häntä kaikkialle; spottivalot vahtineet jokaista liikettä, jokaista ajatusta, joka hänen päässään käväisi... joskus se oli niin paranoidista, ettei Dewn oikeastaan edes uskaltanut ajatella, sillä jollain tasolla hän pelkäsi, että joku lukisi kuitenkin hänen mieltään... ja saisi tietää… saisi tietää kaikesta... hänestä... salaisuuksista, joita hän kantoi sydämessään…
Ne olivat yksityisiä ja tarkoitettu vain hänelle.
Dewn ei halunnut olla läpinäkyvä.
Eikä koulumaailma todellakaan sopinut hänelle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 3, 2016 17:50:05 GMT
Haukkoja hotellissa
4.5.2014
Charlotte Center, 14, oli rakastunut. Totisesti.
Hän makasi selällään ruohikossa molemmat kädet avoinna ja virnuili taivaalle, jolta—vihdoinkin—synkeät pilvet olivat väistyneet ja tilalle tullut uusi, puhdas sininen katto höytyväisine valkoisine hattaroineen. Oli kuin taivaskin olisi rakastunut.
Hyvä on, siihen liittyi niin hyviä, kuin huonojakin puolia. Esimerkiksi, Charlotte ei oikein edes tuntenut tätä. Hän ei ollut koskaan pahemmin edes jutellut tämän kanssa. Hän olisi kuollakseen halunnut jo hehkuttaa kaikesta Emmalle ja Amylle ja… Sophielle, muttei jostain syystä vielä uskaltanut. Kaikista pahin oli kuitenkin Dewn. Lotte tiesi, ettei Dewn pitänyt Maxista, vaikka tämä olikin Dewnin hevosenhoitaja. Eikä Max pitänyt Dewnistä, joten olisi todella kiusallista, jos Lotte alkaisi vaikka (kutkuttava tunne voimistui) hengailla enemmänkin Maxin seurassa…
Ongelmia tuotti lievästi myös se, ettei Maxia ollut taas näkynyt mailla eikä halmeilla...
Lotte oli odottanut kuukausia syntymäpäiväänsä, mutta nyt kun se päivä vihdoin koitti, hänellä olikin jotain ihan muuta mielessään.
”Montako lehmää teille tulee?” Emma kysyi. He nuokkuivat lähellä jyrkännettä laitumen takana ja katselivat alas laaksoon, jonne Raicy oli ajamassa hankkimaansa karjaa.
”Minä tiedä”, Lotte kohautti maasta olkaansa. Häntä eivät lehmät kiinnostaneet.
”Viisi, kymmenen, viisitoista…”, alkoi Amy laskea vaaleita ja ruskeita täpliä heidän alapuolellaan.
”Te ette sitten rakennuttaneetkaan navettaa?”
”Ei, ne on ihan ulkolehmiä ympäri vuoden. On niillä tietty tarha-aitaus ja pihatto jossain, mutta… kai niille joku lypsyaitta tulee... ei minua oikeastaan kiinnosta.”
”Pitääkö niitä ajaa, niin kuin silleen ennen vanhaan cowboyt teki?”
”Joo kai…”
”Mikä työ!” Emma huudahti. ”Huh huh.”
”On niitä ainakin nelisenkymmentä”, sanoi Amy laskelmiensa lopuksi.
”Iskän täytyy hankkia itselleen uusi hevonen”, Lotte mumisi ja nosti käden silmilleen suojaamaan auringolta, joka tuli yhden vaahtokarkkipilven takaa taas näkyviin. ”Lännenratsu, varmaan quarter.”
”Siistiä.”
”Mennäänkö jo ratsastamaan?” Emma marisi. ”Rannalle. Niin kuin silloin sovittiin.”
Lotte huokaisi ja nousi istumaan. ”...No, mennään!”
”Kuule, Lotte”, Amy sanoi vienosti hymyillen, ”aiotko siekin nyt sitten lehmitytöksi?”
Lotte katsoi Amya kieroon ja naurahti. ”En taatusti. Kuinka tylsää… ja vanhanaikaista. Isä sai jonkin ihmeellisen farmipureman ykskaks, mutta minä en tosiaan. Minusta tulee kilparatsastaja, esteratsastaja, sellainen kuin äiti oli nuorempana.”
He nousivat ylös ja lähtivät kävelemään kohti laidunta.
”Me mennään nappaamaan Isaac ja Lumbo”, Emma sanoi ja tuuppi sitten Amya eteenpäin hirnahtaen ja nauroi. Molemmat kikattivat ja lähtivät laukkaamaan tarhanreunustaa pitkin. Emman pitkä tukka liehui ja hulmusi kuin hevosenharja.
Lotte sen sijaan painoi päänsä matalalle ja juoksi tammatarhan ohi ja otti suunnakseen tuulimyllyn. Hän juoksi mäkeä ylös niin, että hengästyi. Mitä lähemmäs sitä hän tuli, sitä enemmän häntä alkoi hieman jännittää. Mutta tuskinpa Max olisi siellä tänäänkään… Pitkän juoksupätkän jälkeen vaaleanvihreän lehvästön ja hopeanharmaiden runkojen läpi hän pääsi myllyn ovelle saakka ja pysähtyi hetkeksi tasaamaan kohonnutta sykettään. Sitten hän työnsi oven auki ja katsahti sisään.
Mylly oli tyhjä.
Lottea harmitti.
Vanhat viljasäkit olivat paikoillaan, samoin puiset laatikot ja myllyn ratakset. Lotte kääntyi kannoillaan ja palasi vähemmän innokkaasti ja vähemmän reippaassa tahdissa takaisin tammalaitumen luo.
Hän vihelsi kaikista pienikokoisimmalle ponille, joka oli maitosuklaan värinen ja, jonka jaloissa sekä päässä oli isot valkoiset merkit. Luna käänsi korvaansa, mutta jatkoi laidunnusta. Lotte kiipesi aidan yli ja lähti noutamaan poniaan.
*
”—ja minäkin ajattelin, että voisin tänä kesänä lähteä Kaliforniaan.”
”Kaliforniaan? Mutta se on niin kaukana!”
”Serkut asuvat siellä ja voisin ehkä viettää pari viikkoa tai kuukauden siellä. Sitä paitsi heillä on siellä yksi tosi hyvännäköinen kundi kesätöissä…”
”Ooh… mie en ole koskaan ollut Yhdysvaltojen puolella...”
Lotte ei kauheasti kuunnellut ystäviensä keskustelua sen jälkeen, kun oli kertonut äidin evänneen häneltä Qiastron konsertin, heidän kolmen ratsastaessa vieretysten. Rantahiekka painui alas hevosten kavioiden alla ja he jättivät jonon U-kirjaimia peräänsä. Lotte ratsasti ilman satulaa, sillä Luna oli jo sen verran pienikokoinen hänelle, että satulan kanssa tuntui huonolta. Lotte katseli merelle ja haaveili sinisistä silmistä ja mustasta tukasta… miten hurmaava äänikin hänellä oli, sellainen matala ja salaperäinen ja karhea…
”—isäsi sanoo?”
”Meh. Kyllä se päästää, kun ei voi muutakaan... kina ja uhkailu siitä varmaan ensin syttyy, mutta minähän pidän pääni. Broidi voi olla eri juttu… se on joskus aika suojelevainen ja epäluuloinen, joten tuskin tykkää hirveästi ajatuksesta, että lähden yksin niin kauas.”
”Etkö sie sitten tykkääkään enää Lotten veljestä? Dewnistä?”
”No… joo, mutta…”
”Hänhän tulee tänään käymään. Lotte muistaakseni sanoi niin. Eikö niin, Lotte?” Amy kutsui. ”Lotte?”
”…Juu, tulee”, Lotte mumisi ajatuksistaan. Isaac pärskähti.
”Jahuu, maa kutsuu”, Emma sanoi laiskasti. ”Mitäs mietiskelet?”
Lotte vilkaisi Lunan tummaan harjaan. Kun hän ei vastannut, Emma ja Amy vilkaisivat toisiinsa ja sitten Emma, äänessään oveluutta ja kiusoittelevuutta, sanoi kepeästi: ”Joteeen… et sitten kutsunut Mattia juhliisi.”
Amy kikatti hiljaa.
”Mattia?” Lotte toisti tylsänä, tietäen jo mihin tämä keskustelu oli matkalla. ”Miksi ihmeessä kutsuisin sen yhtään minnekään?”
Emma pudisti päätään silmät suurina, kulmat koholla ja virneen nyppien suupieliään. ”Kerro sinä meille.”
”Hoh hoijaa!” Lotte ilmoitti. Hevoset ravistelivat korviaan ja Lotte istuutui ryhdikkäämmin ja ylpeämmin, nostaen nenänsä pystyyn. Molemmat hänen ystävistään nauroivat kauluksiinsa; olihan se totta vie niin hauska juttu, ai että. Lottea lähinnä ärsytti.
”Hän pitää sinusta!”
”No, voi voi! Minä en pidä hänestä!”
”Hän on ollut hulluna sinuun vuosia, kaikki sen tietävät.”
”Just joo, ihan sama”, Lotte ärähti leuka eteenpäin työnnettynä ja kannusti Lunan raviin.
”Siinä se sitten menee, ravaa tiehensä”, Emma kiusoitteli hänen peräänsä ja sitten tytöt ajoivat omatkin ratsunsa raviin.
He kisasivat hiekkaa pitkin laimeiden aaltojen hivellessä rannikolle ja vetäytyen taas takaisin. Lotte huomasi kauempana tiellä pyöräilevän hahmon ja tunnisti sen Sophieksi. Kyllä, se oli taatusti hän.
”Heeeeeei!” Lotte huudahti hänen suuntaansa ja pidätti vähän Lunan ohjista. Sophie kääntyi katsomaan rannalle päin ja antoi pyörän rullata vielä vähän matkaa eteenpäin ennen kuin jarrutti ja pysähtyi. Lotte heilutti kättään rivakasti ilmassa.
Ah, pelastus. ”Sophie! Täällä!”
”Voi hemmetti”, hän kuuli sivukorvallaan Emman huokaavan. Lotte käänsi Lunan ja ravasi tien luokse, sinne missä Sophie oli noussut pyörältään ja talutti sitä jonkin verran häntä vastaan nurmikolle maastoestealueelle. Emma ja Amy jäivät keskenään odottamaan hietikolle Isaacin ja Lumbon selässä.
”Moi!” Lotte sanoi reippaasti heti, kun he olivat puhe-etäisyydellä. Hän oli huojentunut, että Sophie oli ilmestynyt juuri kreivin aikaan pelastamaan hänet Emman ja Amyn nololta kiusoittelulta, joka kaiken lisäksi otti häntä nyt kovasti päähän. Sophie hymyili tavallista ovelaa, vinoa hymyään.
”Helloy jellou”, tyttö sanoi.
”Onneksi huomasin sinut. Minne olit matkalla?”
”Teille”, Sophie nauroi. ”Teidän räntsille, mutta huomaan, että oletkin hevostelemassa täällä ympäriinsä…”
”Mikset tullut eilen synttäreilleni?” Lotte kysyi. Ei hän ollut siitä vihainen, sillä hänellä oli ollut ihan hauskaa muutenkin. Sitä paitsi, Sophie halusi yleensä olla huomion keskipisteenä hinnalla millä hyvänsä.
”Mmmh”, Sophie katsahti hänen ohitseen sinne missä Emma ja Amy odottivat ja katselivat heidän suuntaansa puhuen keskenään. ”Sori. Aidosti. Olin MURU:n kanssa…”
”Aaah”, Lotte sanoi vakavana.
”Jep…”, Sophie nyökkäsi hitaasti. Sitten hän katsahti häneen taas ovelasti. ”Mutta olin tulossa nyt. Tosin, sulla näyttää jo olevan seuraa…”
”Nah”, Lotte pudisti päätään ja heilautti kättään. ”Me vaan ratsastellaan, koska ei ole parempaakaan tekemistä. Aika mälsää.”
Sophie myhäili. ”Ai on? No, haluatko tehdä jotain paljon hauskempaa sen sijaan?”
Lotte suoristautui satulassa. ”Niin kuin mitä?”
”Niin kuin…”, Sophie esitti pohtivansa ja kaivoi jotain taskustaan, ”…Qiastro?”
”OMG!” Lotte henkäisi ja Luna pärskähti närkästyneenä.
”Tässä olisi se ylimääräinen lippu, jonka lupasin...”
Lotte tunsi innostuksen aallon läikkyvän sisällään, kuin kalliokiviin osuvat meriaallot, mutta lähes yhtä nopeasti kuin ilonpistos oli tullut, se myös tyyntyi.
”Mutta äiti…”
”Voit tällä kertaa soittaa ja kertoa missä oot, niin ehkä ne ei niin paljoa suutu. Mutta kannattaa ehkä vasta matkalla... sitä paitsi, kai ne tajuaa kuinka harvoin tulee tilaisuus päästä näkemään Qiastro livenä?”
”Ei ne oikeastaan… mutta…”
”Voin tietysti antaa tän jollekulle muulle. Vaikka toiselle noista sun kavereista tai—”
”Ei!” Lotte hätäili. Hänen sormiaan syyhytti. Eivät äiti ja isä voineet niin paljon suuttua, jos hän… olihan Lotte jo kertonut tästä konsertista aikaisemmin heille, ja sitä paitsi, hänellä oli juuri ollut syntymäpäivätkin, joten…
Sophie katseli häntä vinosti hymyillen, heiluttaen lippua ilmassa sormissaan. ”Ota tai jätä.”
Lotte teki päätöksensä. ”Anna tänne!”
Sophie virnisti.
Lotte katsoi lippua ja innostus syttyi uudelleen.
”Jos kipität viemään tuon elukan nopsasti kotiin ja katot kamat mukaan, ehditään lähtemään kahden tunnin sisään.”
”Kahden tunnin?!” Lotte henkäisi ja hänen vatsansa muljahti. Sophie kohotteli kulmiaan.
”Tarvitset myös totaalisen muodonmuutoksen”, hän lisäsi Charlottea päästä varpaisiin tarkaten.
”Ai… miten niin?”
”Charlie”, Sophie irvisti, ”sä olet nyt neljätoista. Haluatko tosiaan vieläkin näyttää ykstoistavuotiaalta?”
”No en!”
”Tarkalleen. Joten heti kun päästään Kaliforniaan, me tehdään sulle uusi luukki. Nuo kamalat kulmakarvat... ne pitää ainakin nyppiä heti ensimmäiseksi.”
Kaliforniaan! Kuinka Lotte olikin haaveillut Kaliforniasta…
Loukkaantuneet, epäuskoiset ilmeet Emman ja Amyn kasvoilla jäivät Lottelta näkemättä, sillä hän lähti Sophie vierellään ratsastamaan Lunaa takaisin kotiin, jättäen ystävänsä ilman ajatustakaan taakseen rannalle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 3, 2016 17:54:17 GMT
Murkkupulma 5.5.2014 Alexiina painoi puhelimen soitolle uudelleen, taiteili sen olkansa ja korvansa väliin naputtaen Phoebea lautaselle. Tamma nosti jalkansa ja Alexiina kuoputti kaviokoukulla ruohopaakut irti. Puhelu meni loppuun asti ilman vastausta. Kulmat äkeällä kurtulla hän laittoi kännykän takaisin takkinsa taskuun ja siirtyi hevosen seuraavalle kaviolle.
”Voinko mennä hyppäämään Dodolla?”
Alexiina murahti Gillianille myöntävästi ja heilautti koukkukättään. Tyttö kipitti tiehensä. Alexiina suoristi selkänsä. Hän pyyhki hiussuortuvat otsaltaan ja nosti housujaan hieman ylemmäs. Hetkeksi hän pysähtyi käsi vatsallaan, mietteissään. Phoeben huulet hapuilivat riimunnarua, korvat valppaasti pystyssä.
”Vastasiko hän?” kysyi vuorostaan Raicy, joka oli matkalla Axen karsinaan.
”Ei”, Alexiina sanoi ja oli yhtäaikaisesti pettynyt, ärsyyntynyt, että huolestunut.
”Älä mieti sitä liikaa. Muistathan”, Raicy totesi ja avasi Axen karsinan.
”Miten voin olla miettimättä?” Alexiina mutisi. ”Hän on mahdoton!” Hän pureskeli huultaan ja tiputti kaviokoukun Phoeben koppaan. Hän meni Axen avonaisen karsinan suulle kädet lanteillaan. ”Mitä me oikein teemme hänen kanssaan?”
”Missä se Sophie asuu, minä lähden hakemaan hänet.”
”’Jossain Bridgetweetissä’”, Alexiina matki tyttärensä välttelevää vastaustyyliä ja rypisteli otsaansa. ”Minä en pidä siitä tytöstä.”
”En minäkään.”
”Vaikka auttoikin Lottea silloin kerran... Luojan kiitos Dewn ei ollut noin vaikea murrosikäisenä.”
Alexiina vaikeni. Muistellessaan millainen Dewn oli ollut nuorempana, hän äkkiä katui sanojaan ja toivoi sen sijaan, että olisikin Dewn ollut vain tavallinen hankala teini...
Hän katsahti alas paitaansa. Mitähän tästä junnusta tulisi…
”Minä lähden etsimään häntä”, Raicy totesi ja Axe hörähteli samanmielisesti.
”Mistä sinä häntä etsit?”
”No, sieltä Bridgetweetistä.”
Alexiina hengitti hyvin hitaasti sisään ja ulos; hän tunsi, kuinka pahoinvoinnin aalto nousi. Hän nojasi karsinanpieleen ja keskittyi hengitykseensä. ”Eikö Thomasin pitänyt tulla katsomaan karjaa?” hän sanoi toinen silmä kiinni.
”Sen ehtii. Heitän Axen ulos ja lähden. Sinä—et rasita itseäsi enää yhtään enempää, onko selvä? Lopeta murehtiminen.”
Alexiina riiputti päätään. ”Niin kai…”
”Onko sitä Matthewtä näkynyt?”
”Hän on lomalla”, Alexiina puolusteli ja vilkaisi Phoeben suuntaan.
Raicy mutisi jotain sellaista kuin ”hevosenhoitajat eivät lomaile” taluttaessaan Axen käytävälle ja kohti ulko-ovia.
Alexiina raapi otsaansa. Mitä hän oikein tekisi heidän tyttärensä kanssa? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 3, 2016 18:03:23 GMT
Riita
6.5.2014
Hurjistuneet huudot rikkoivat hevostilan tiistaiaamun Centerien talossa.
”Mitä oikein olet mennyt tekemään?!”
”Aaah!”
”Taivaiden tähden, Charlotte! Missä olet ollut?!”
”Mmffgh… ei se ole mitään—”
”MITÄÄN?”
”Äiti, älä—”
”NOUSET YLÖS TASAN NYT! Kuka antoi sinulle luvan tehdä itsellesi noin?!”
Peitto revittiin kovakouraisesti hänen yltään. Lotte tillitti silmät unisina. Herääminen ei ollut koskaan ollut niin vaivalloista ja täysin ylitsepääsemätöntä.
”CHARLOTTE!”
”Minä annoin!” hän huusi takaisin tyynystään.
”Millä siunauksella?!”
”Omallani, hemmetti!”
”Et kiroile minulle!”
”No, olisitko sitten hiljaa etkä huutaisi!” Huone tuntui pysähtyvän ja viilenevän ainakin viisi astetta. ”…Olen nukkumassa…” Lotte tiesi, että oli mennyt liian pitkälle, eikä se tietäisi mitään hyvää. Jostain syystä hän silti piittasi harvinaisen vähän.
”Missä olit sen tytön kanssa?” Alexiina tivasi ääni tihkuen pakotettua rauhallisuutta silkasta raivosta. Lotte piti silmänsä kiinni, halasi tyynyään ja esitti nukkuvaa. ”Missä te olitte? Vastaa minulle.”
”…Konsertissa!”
Peitto paiskaantui takaisin vuoteelle. Lotte veti sen ylleen.
”Konsertissa…”, äiti toisti haudanvakavana.
”Qiastron konsertissa. Minä kerroin siitä kyllä…”, Lotte mumisi.
Alexiina oli pitkään hiljaa. ”Siis siellä Los Angelesissako, niinkö? NIINKÖ?”
”Niin!”
”Se oli tässä sitten”, Alexiina sanoi ja hänen äänessään oli lopun tuntua. Lotte raotti hieman luomeaan. ”Sinä et enää tapaile sitä tyttöä.”
”—Mi-mitä?” Lotte hönkäisi ja nosti päänsä ylös.
”Kuulit kyllä.”
”Et voi estää minua näkemästä kavereitani!”
”Oi, kyllä tasan voin.”
”Olen neljäntoista jo!”
”Niin…? Minäpä olen neljäkymmentäkolme!”
Lotte päästi turhautuneen, epäuskoisen ja valittavan marinan kurkustaan paiskaten päänsä takaisin tyynyyn. Äiti ei ollut ikinä ennen ollut yhtä uskomattoman ärsyttävä! Jos Lotte olisi jaksanut ja välittänyt, hän olisi ehkä pohtinut syvällisemmin mistä se kaiken kaikkiaan johtui, mutta niin ei nyt ollut. Hänen päätään särki ja häntä väsytti. Hän oli tullut kotiin vasta myöhään viime yönä.
”Sophie on paras kaverini!”
”Minä olen äitisi!”
”Et voi—! Minä en… minä vain en tottele”, Lotte uhkasi.
”Kyllä tottelet.”
”Aijaa? Ja miten saat minut tottelemaan? Arestilla?” Lotte oli noussut sängystään istuma-asentoon, kädet puuskassa ja mulkoili äitiään. Alexiina tuijotti takaisin, ja Lotte salaa yllättyi kuinka tuliselta tämä näytti—hän ei usein ollut tavannut äitiään yhtä hurjistuneena.
”Aloitan… näistä”, Alexiina totesi ja otti syliinsä kasan Lotten suosikkilevyjä. Lotte työnsi leukansa eteen. ”Ja otan tuon myös”, äiti jatkoi osoittaen musiikkisoitinta. Lotte hengitti sieraintensa kautta.
”Senkus”, hän kohahti. ”Voin aina kuunnella musiikkia kannettavalta.”
”Se lähtee samaa matkaa”, sanoi Alexiina.
”Hah!” Lotte kehtasi nauraa ilkeästi. Se kuulosti oikeastaan aika pahalta. Hän ehti huomata jonkin tuntemuksen liikahtavan äidin silmissä, ja se tuntui Lottesta ikävältä, mutta hän piti pokkansa.
”Kaikki lähtee”, Alexiina painotti tiukasti huulet valkoisina ja käveli ulos Lotten huoneesta CD:t mukanaan. Lotte tuijotti äitinsä perään ja näytti sitten kieltä ovenkarmeille. Hän henkäisi ilmat keuhkoistaan. Jesta! Jos äidin reaktio hänen uusiin hiuksiinsa oli tuollainen, onneksi tämä ei ollut nähnyt Lotten napaa…
*
”Tiedäthän”, sanoi Lotten isä myöhemmin ruokailupöydän äärestä, kun Lotte söi aamiaistaan muiden ollessa lounasajassa, ”olen todella pettynyt.” Isän kylmän asiallinen ja rauhallinen äänensävy oli paljon pahempi, kuin äidin huutaminen naama punaisena. Lotte oli aina omasta mielestään ollut enemmän "isin tyttö". ”Mikset ole koulussa?”
”Nukuin pommiin”, Lotte sanoi ja se oli osittain totta. Hän vain ei ollut edes laittanut herätystä, koska ei todellakaan jaksanut lyhyen yön jälkeen ajatella kouluunmenoa.
”Sinulta jäi kaksi päivää välistä.”
Lotte liikutteli myslejä lusikan kärjellä valkoisessa maitolammikossa.
”Erica odotti turhaan pysäkillä.”
Lotte liikahti pakonomaisesti. Hän tiesi, että jos hän ei menisi kouluun, hänen tulisi ilmoittaa siitä koulubussikuskille, sillä tämä ajaisi siinä tapauksessa nopeampaa reittiä eikä turhaan poikkeaisi noutamasta Lottea.
”Missä olet ollut?” Raicy kysyi.
Lotte hengitti pinnallisesti. ”Konsertissa… sanoinhan jo...”
”Kaliforniassa.” Isä tiesi. Hänen äänensä alkoi menettää kärsivällisyyttään, Lotte saattoi aistia sen. Älä luo katsekontaktia, älä luo katsekontaktia, pidä silmät muroissa… ”Charlotte. Katso minua.”
Lotte nieleksi. Hänen kätensä vapisi hieman, joten hän laski lusikan kädestään.
”Katso minua.”
Hitaasti Lotte nosti kasvonsa ja kohtasi isänsä ruskeat silmät—hyvin samantapaiset kuin hänen omansa. Ne eivät olleet kovin ystävälliset juuri nyt.
”Ymmärrätkö”, Raicy puhui ja äänensävy pingottui joka sanalla enemmän ja enemmän, ”ettet voi noin vain kadota yhtäkkiä ilmoittamatta. Ymmärrätkö, että me saattaisimme huolestua?”
Lotte pureskeli kieltään. ”Minähän soitin ja kerroin—”
”Että olet ’ulkona Sophien kanssa’? Se ei todellakaan paljoa auttanut”, Raicy ärähti. Lotten katse putosi takaisin murokulhoon. ”Minä ajelin etsimään sinua ympäriinsä!”
”Ei me oltu... kaikki meni hyvin...”
”Mistä me olisimme sen voineet tietää? Puhuit sitä paitsi todella rumasti äidille.”
”Hän ylireagoi!”
”Ylireagoi?” Raicy kuulosti jo niin pahaenteiseltä, kuin horisontissa tutiseva myrskynalku, että Lotte nipisti suunsa kiinni. Emily poistui huoneesta ja Alexiina, joka oli koko ajan seisonut hiljaa keittiössä katsellen ulos ikkunasta, käänsi heille selkänsä. Kaikki tornadon merkit olivat havaittavissa. ”Oletko unohtanut äidin tilan—?”
”Tilan?!” pääsi sarkastisesti aivan vahingossa Lotten suusta ennen kuin hän ehti saada kielensä kuriin. Hän ei tiennyt mikä häneen iski, tuntui kuin sanat olisivat karanneet ja tulleet ulos omia aikojaan synkeän naurahduksen säestyksellä. ”Mitä? Onko hän sitten niin pahassa jamassa?”
Raicy nousi niin mahtipontisesti ylös ja iski molemmat nyrkkinsä pöytään, että Lotte hypähti hieman omalla tuolillaan ilmaan. Myslileseet ja maidot lorahtivat yli.
”Varo suutasi, nuori nainen”, hän jylisi. Lottesta tuntui, että hän olisi saattanut pissata säikähdyksestä alleen. Äkkiä kaikki itseluottamus ja uhmakkuus hylkäsivät hänet ja hän tunsi olonsa pieneksi ja hölmöksi tyttöseksi, eikä halunnut, että isä huutaa hänelle. Hän räpytteli silmiään, joihin kyyneleet olivat kihonneet. ”Äiti on raskaana ja kaikki stressi ja harmi, jota hänelle aiheutat, voi olla kohtalokkaampaa kuin uskotkaan!”
Lotten alahuuli väpätti.
”Ehkä en tahdo sitä sisarusta!” hän kiljaisi lujaa ja rynnisti ylös, jättäen pöydän ja juosten eteisen ja kuistin ohi ulos pihalle. Suolaiset pisarat valuivat hänen poskiaan pitkin huulille. Hänen päänsä oli aivan sekaisin ja rinnassa tuntui olevan iso musta aukko… Hänen mielessään pyöri vain pakottava tarve päästä äkkiä pois, äkkiä kauas pois kotoa ja jonnekin mistä häntä ei löydettäisi… Hän juoksi porttikaaren ali itkien hihaansa ja kaivoi toisella kädellä tärisevin sormin puhelimensa esiin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 3, 2016 18:14:24 GMT
Ihana veli ja kamala sisko
6.5.2014
Palattuaan yksin illalla kotiin autiotalon suunnalta, Lotten olo oli heikko. Hän oli saanut kesken rituaalin kuvottavan ja huimaavan olon, joka jatkui edelleen, kun hän käveli pihaan. Aurinko oli jo laskemassa meren taa ja kaikki alkoi hämärtyä. Hän katsoi uhmakkaasti ja häijysti talon suuntaan, jonka alakerran ikkunoissa paloivat kutsuvat, kodikkaat valot. Mutta hän ei halunnut mennä vielä kotiin. Niinpä hän menikin latoon ja kiipesi tikkaat ylös heinäparvelle, etsien tiensä piiloon paalien taakse. Hänen oli niin paha olla, että häntä itketti, värisytti ja oksetti. Voisikohan hän nukkua siellä yön yli…?
Jossain vaiheessa hän hätkähti koiranunestaan hereille askelten ääneen, käpertyneenä takkinsa alle heinäpaalien päälle, kun joku kiipesi tikkaita ylös heinäparvelle. Lotten sydän jyskytti eikä hän ehtinyt tehdä mitään, kun hahmo jo kaartoi korkean paalikasan takaa esiin.
”Täällähän sinä olet”, sanoi Dewn kepeästi. Hänellä oli sänkeä, joka sai hänet näyttämään ihan ventovieraalta, paljon vanhemmalta mieheltä, sekä leveämmät hartiat kuin Lotte muisti. Lotte nielaisi. ”Oho… vou”, Dewn vaikeni. ”Kiva… tukka…”
”Vihaat sitä”, Lotte urahti ääni paksuna ja nenä tukossa. Hän nousi istumaan paikat jäykkänä, vaikka tuskin oli kovin pitkään ehtinyt torkkua. Hän vain oli niin tavattoman väsynyt...
”Viha on vahva sana”, Dewn vastasi edelleen huolettomasti. ”Mutta saattaa kyllä kestää jonkin aikaa, että tuohon tottuu. Näkemään sinut yhtäkkiä ihan emona. Kestää, he he, tajusitko?”
Lotte hikkasi haikeasti. ”Mistä tiesit, että olen täällä?”
”Hmm-mm… maagiset kyvyt”, Dewn kohautti olkaansa. Lotte katsoi häntä silmät viiruina eikä pätkääkään huvittuneena. Dewn huomasi sen. ”No, oikeastaan näin, että tulit tänne. Olin tsekkaamassa Fifiä.”
Lotte hieroi sormella silmäänsä.
”Joten”, Dewn istahti hänen viereensä heinäpallille, kuin olisi juuri kutsuttu olohuoneeseen kupposelle teetä, ”olen kai missannut muutamat draamat täällä. Annatko nopean katsauksen?”
”Äiti on idiootti ja isä dorka”, Lotte vastasi ilottomasti.
”Sitä tavallista, siis”, Dewn myönsi.
”Olin poissa yhden päivän—okei, kaksi. Mutta se oli syntymäpäivälahjani!”
”Olisit voinut kertoa.”
”Äiti ei olisi ikinä päästänyt”, Lotte motkotti. ”Minä kysyin jo aikaisemmin saanko lähteä ja vastaus oli ehdoton ei. 'Koska Kalifornia…' Hän ei ikinä edes perustele kantojaan! ’Minä sanon ei, niin se on sitten ei.’” Lotte laittoi kätensä puuskaan. Dewn nappasi yhden heinänkorren ja pyöritteli sitä sormissaan. ”Sitä paitsi”, Lotte veti keuhkot täyteen kerta oli pääsemässä vauhtiin, ”hän olisi muutenkin sanonut ei, koska ei pidä Sophiesta.”
”Kuka tämä Sophie on? En taida tuntea häntä…”
”Olet nähnyt. Se tumma tyttö, jolla on violetit hiukset.”
”Hmm…”
”Joka tapauksessa, äidillä on jotain häntä vastaan. Varmaan periaatteesta.”
”Mistähän se mahtaa johtua?”
”Mistä minä tietäisin?”
”Ehkä hän ei tunne Sophieta tarpeeksi hyvin?”
Lotte naurahti ilottomasti. ”Sophie on ollut meillä tuhansia kertoja, äiti tuntee hänet tarpeeksi hyvin.”
”Okei.” Dewn katseli olkea. ”No. Millaista siellä oli?”
”Missä?”
”Kaliforniassa. Olit kuulemma Los Angelesissa.”
Lotte hellitti puristavaa otetta jalkojensa ympäri ja laski jalat alas pallilta. Hän työnsi hiukset korvansa taakse. ”Kivaa”, hän sanoi. ”Qiastron konsertti oli mahtava… ei vain saatu nimmareita. Ja satoi vähän vettä, kun jonotettiin. Sitten shoppailtiin minulle uusia vaatteita ja kävin värjäämässä hiukset ja…”, Lotte vaikeni. Hän jätti mainitsematta napakorunsa. ”Ai joo, me saatiin siellä seuraa yhdestä miehestä, joka oli tosi hauska. Hän vitsaili koko ajan ja viihdytti meitä. Ihan toista, kuin iskä… iskä on hapannaama.”
Dewn rypisti sille otsaansa ja nojasi taaksepäin, tökäten oljen suupieleensä. He olivat pitkän aikaa hiljaa. Lottella alkoi olla parempi olo, kun hän sai avautua ilman välitöntä syyllistämistä. Hänellä oli vähän sellainen olo, kuin ennen vanhaan, jolloin hän oli aina avautunut Dewnille murheistaan.
”Entä, mitä muuta?”
”Mitä?”
”Huolia tai ongelmia. Voinko minä tehdä jotain? Äiti ei ainakaan vaikuta enää siltä, että olisi laittamassa lappua luukulle.”
Lotte tuijotti kenkiään. ”Ei”, hän sanoi lopulta. ”Väärä hälytys...” Sitten hän liikehti epämukavana ja irvisti itselleen. ”Dewn…?” hän kuiskasi.
”Niin?” Dewn nojautui takaisin eteenpäin.
”Olenko… olenko minä ihan kamala sisko?”
Dewn katsoi häntä hiljaa. Sitten hän laittoi kätensä Lotten hartioitten ympäri ja kiskaisi kylkiäisekseen.
”Olet. Olet kamala, uskomattoman jääräpäinen ja kaiken lisäksi vielä emokin. Ajattelitko yhtään minua? Luuletko, että minä haluan emosiskon—ne menivät muodista jo vuosia sitten!” Dewnin ääni oli kuin heleää aamupuuroa. Hän antoi Lottelle kevyen moukutuksen niin, että musta tukka meni sekaisin ja otsatukka karkasi Lotten silmille. Häneltä pääsi kivunkiljahduksen ja pidätellyn naurun sekoitus.
Lotte ei ollut aivan niin vihainen tai alakuloinen enää.
”Tosin pakko myöntää, että olin kyllä vähän pettynyt—”
”Älä sinäkin!” Lotte huudahti.
”Mitä? Siis—tulin kotiin eilen juhlimaan synttäreitäsi, eikä juhlasankari viitsinyt edes vaivautua paikalle… jos se ei ole tylyä, niin en tiedä mikä on.” Vaikka Dewn sanoikin sen kaiken kevytmielisesti ja hymyili, Lotteen iski silti kalvava syyllisyydentunto. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut Dewniä lähtiessään spontaanisti Sophien kanssa maailmalle.
”Sitten sinun olisi pitänyt tulla lauantaina, virallisena syntymäpäivänäni”, hän nakkasi nerokkaasti. Dewnin suu kääntyi kulmistaan vieläkin jyrkemmin ylös.
”Auts. Totta. Anteeksi. Olin silti vielä vähän kipeä lauantaina enkä halunnut pilata kaikkea tulemalla kamalan flunssan kera tänne. Siinäpä hupaisa lahja. Sinä taas, eikö sinun olisi tänään pitänyt olla koulussa?”
”Ehkä”, Lotte notkautti hartiaansa, ”mutta päätin toisin.”
”Koulut ovat yliarvostettuja”, Dewn yhtyi. Lotte katsahti häneen silmät sirrillään.
”Nyt on tiistai. Eikö sinun pitäisi olla huomenna Isterissä?”
”Ah hah, hyvä yritys, mutta ei toimi. Oikeastaan: ei tarvitse. On viimeinen kuukausi ja meillä on aika paljon vapaita siellä sun täällä, diplomitöiden tekoa ja rästijuttuja ja kokeisiin lukua varten. Saatoin livistää päiväksi pariksi viikollakin.”
”Mutta tulethan kotiin, kun se on lopullisesti ohi?”
”…J-jeah?”
”Ettet mene enää mihinkään isompaan yliopistoon tai akatemiaan tai—?”
Dewnin hymy hiipui ja hän näytti vakavemmalta, räpytellen silmiään ja raapien päätään. ”En tiedä vielä mitä teen”, hän kierteli. ”Se selviää kai omalla ajallaan. Mutta nyt keskityn juuri tähän hetkeen eli siihen, että olen täällä. Ladossa… heinäparvella... kamalan siskoni kanssa.”
Lotte ei ollut tyytyväinen vastaukseen.
”Mitäs sinä sitten?” Dewn heitti pallon takaisin hänelle. ”Syksyllä alkaa lukio. Miltäs se tuntuu?”
”Jaa”, Lotte työnsi alahuulensa eteen ja esitti kyllästynyttä, vaikka ajatus laukaisikin perhosia hänen vatsaansa.
”Lukio… mmh…”, Dewn maisteli sanaa suussaan vaipuen muistelmiinsa. ”Mitä mahtavaa hukkaan heitettyä aikaa elämässä.” Hän naurahti, vaikkei nauru kyllä ollut kovin hilpeä. ”No jaa”, hän nousi jaloilleen ja venytti kätensä kohti kattoa, taivutellen selkäänsä mukavasti.
”Onko Max vielä Fifin hoitaja?” Lotte kysyi äkkiarvaamatta. Kysymys oli tullut hänen mieleensä ilman ennakkovaroitusta. Dewn jäätyi kesken venytyksensä ja hänen hartiansa jännittyivät.
”Miksi, miten niin?” hän kysyi selkä Lotteen päin. Hän yritti selvästi tavoitella aikaisempaa huoletonta äänensävyään, mutta yllätys ja epäluulo kuulsi sanojen läpi. Se oli niin kuin Lotte oli pelännytkin: Dewn ei pitänyt Maxista yhtään.
”Ei kuinkaan”, Lotte valehteli viattomasti. ”Mutta onko?”
Dewn oli hiljaa.
”On”, tämä lopulta sanoi. Sitten hän käveli tikkaiden yläpäähän. ”Mennäänkö? Emily on tehnyt taivaallisia voileipiä pellillisen ja ajattelin heittää itselleni kaakaota tulemaan… voin tehdä sinullekin.”
Lottella oli kamala nälkä ja kylmä, joten ajatus voileivistä ja kaakaosta oli kerrassaan vastustamaton.
”Kermavaahdolla?”
”Ja vaahtokarkilla”, Dewn hymyili. Lotte kangerteli omille jaloilleen, jotka olivat jäykät ja puutuneet.
”Au, au, au”, hän valitti joka askelella alas tikkaita ja vannoi, että ellei Dewn olisi ottamassa häntä alhaalta vastaan, hän taatusti putoaisi ja kuolisi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 3, 2016 18:24:19 GMT
Kettumaista
12.5.2014
Dewn nosti Charlottelta saamansa lahjan käteensä, käänteli sitä ja katseli. Hän oli takaisin koulussaan vietettyään pari päivää kotitilalla. Lotte oli antanut hänelle pienen koristeen, jossa kettu oli kietoutunut tuuheine häntineen ja viirusilmineen harmaan kiven ympäri. Dewn ei voinut kiistää, etteikö olisi nähnyt vihjeitä: yhtäkkiä Max nimeää heidän yhteisen sävellyksensä ketun mukaan; äiti oli kotona heitellyt ilmoille outoja lausahduksia ja hyräillyt laulunpätkiä, kuten: ”Näissä metsissä lymyilee, ikikivillä hyppii ja hymyilee, sananparret ketusta oranssista”; ja sitten Lotte oli ostanut hänelle tuliaiseksi luokkaretkeltään kettua esittävän koriste-esineen. Mitä se kaikki oikein tarkoitti?
Zack tuli ulos vessasta. Dewn asetti ketun kivellä varovaisesti takaisin pöydän kulmalle.
”Moi, sinuakin näkee!” Zack sanoi ilahtuneena. ”Kuulin, kun joku tuli sisään. Oliko kivaa käydä kotona?”
”Joo… missä Sean on?”
Zack harjasi lyhyttä mustaa tukkaansa. ”Treeneissä. Kaksi päivää enää koulun koripallo-otteluun, Aquathrow vastaan Crawl Vital Whitehorsesta.”
Dewn kääntyi katselemaan ulos heidän huoneensa ikkunasta kampusalueen pihamaalle. ”Se on kohta ohi”, hän sanoi lähinnä itselleen.
”Jup! En vain voi käsittää, että kaksi vuotta on mennyt jo! Voitko sinä? Tuntuu kuin olisimme vasta tavanneet…”
Dewn hymyili laimeasti. Zack katseli itseään peilistä ja napitti sitten Havaiji-paitaansa. ”Olen menossa shakkiin. Kiinnostaako?”
Dewn kavahti aavistuksen. ”Onko Max siellä?”
”Clinton? Ei, ei edelleenkään.”
”Hmph”, sanoi Dewn. ”Nah… taidan mennä etsimään professori Clintonin sen sijaan. Minulla on—”
”Hänellä on luentoja nyt”, Zack tiesi. Hän oli usein hyvin tietoinen kaikesta koulun toiminnasta. Hän nakkasi pienen käsilaukkunsa ylös ja heilautti hartialleen. ”Nähdään, D!”
Dewn vain nyökkäsi, ja Zack marssi kepeästi ulos heidän huoneestaan. Dewn huokaisi ja kääntyi sitten tuijottamaan kasaa paperia ja vihkoja, jotka sisälsivät hänen sävellyksensä.
Mikä Dewnistä oli aivan kamala.
*
”Hyvää maanantaita, Dewn”, sanoi professori Clinton aurinkoisesti, kun Dewn odotteli häntä luentosalin ovensuussa opiskelijoiden pakatessa tavaroitaan ja tehdessään lähtöä. Dewn mutkitteli heidän ohitseen sinne missä professori oli istumassa pianon ääressä. Hän vaikutti olevan erinomaisella tuulella, sinisten silmien säihkyessä (eivät tosin yhtä siniset, kuin veljellään) ja poskillaan terveellinen hehku. Dewn ei ollut koskaan nähnyt häntä yhtä hyvinvoivan oloisena. ”Kuinka sävellyksesi sujuu?”
”Huonosti. En vain etene. En pidä siitä”, Dewn sanoi rehellisesti. Daniel soitti hieman pianoa oikealla kädellään ja hymyili hänelle.
”Olet siis edelleen sitä mieltä, että aiot pysyä alkuperäisessäsi?” hän kysyi kohteliaasti.
”No, en minä voi soittaa sitä yhteistäkään kerta Maxia ei ole missään”, Dewn mutisi.
”Puoliksi totta. Voithan aina tehdä siitä pelkän kitarasovituksen.”
”…Ai.” Dewn ei ollut miettinyt sitä mahdollisuutta ollenkaan. Se tosin tuntui jotenkin väärältä. ”Enpä tiedä…”, hän sanoi epävarmana, ”en taida tietää kuinka.”
”Tiedät toki, kyllähän sinä osaat. Et siis ole kuullut Maxista mitään?”
Dewn pudisti päätään. Danielkin huokaisi. ”Enpä ole minäkään. Soitin isälle, muttei hän ole palannut Bridgetweetiinkään.”
Sen jälkeen mitä professori Clinton oli kertonut Dewnille, tämä tiesi nyt, että Max oli asunut Bridgetweetissä isänsä kanssa ja, että heidän äitinsä oli kuollut ratsastusonnettomuudessa jo monta vuotta sitten. Dewn ei silti ollut varma, kuinka siihen uutiseen tulisi suhtautua tai muuttaisiko se jotain siinä, miten hän ajatteli Maxista. Ehkä tämä muuttui aavistuksen inhimillisemmäksi olennoksi jokaisen ihmismäisen tiedonmurusen myötä.
”No jaa”, professori Clinton sanoi kevyemmin. ”Kyllä hän jostain pompahtaa taas esiin, kun tarvitsee rahaa tai on muuten pulassa.” Hän hymähti, mutta jokin hänen reaktiossaan ja tavassaan todeta se, nosti Dewnillä niskavillat pystyyn. ”Vaikka eihän hän koskaan sitä myönnä, mutta… on hänen tapaistaan ottaa ja haihtua maan päältä aina silloin tällöin.”
”Niin”, oli Dewnin myönnettävä. Jos jotakin, juuri sen piirteen suhteen Dewn oli tullut erittäin tutuksi Maxin ollessa kyseessä.
Daniel ei vaikuttanut kovin huolestuneelta verrattuna edelliskertaan, kun he olivat asiasta keskustelleet.
”Öh”, Dewn sanoi, ”saanko kysyä… onko jotain erityistä tapahtunut?”
Professori Clinton katsahti häneen ilahtuneen yllättyneesti. ”Oh, kuinka niin?”
”Vaikutatte hyväntuuliselta”, Dewn vastasi.
”Minä, totta vie, olen! Sain kuulla loistavia uutisia tänä aamuna”, Daniel riemuitsi kasvojen puhjetessa valoisaan hymyyn. ”Minusta tulee isä!”
”Aah”, sanoi Dewn. ”Onneksi olkoon.”
”Kiitos!” hänen musiikinopettajansa henkäisi ja soitti hetken jotakin iloista pianolla ennen kuin nousi ylös ja laski kannen alas.
”Olen itsekin saamassa pikkusisarusta”, Dewn kertoi ”toista…”
”Siskot ja veljet ovat… siunaus”, professori Clinton nyökkäsi ja sitten nauroi. Dewnkin hymähti, muttei kovin huvittuneena.
Daniel silmäsi rannekelloaan. ”Minun täytyy nyt kuitenkin jo mennä, jotta ehdin pitää pienen kahvitauon ennen viimeistä iltapäiväluentoa. Olisitko tarvinnut apua vielä jossain muussa asiassa?”
”Ei... en.”
”En halua hoputtaa sinua tai asettaa enempää paineita, kuin varmasti sinulla jo on, mutta rohkaisen tekemään päätöksen lopputyösi suhteen niin pian kuin suinkin. Eihän tässä ole enää kuin muutama hassu viikko!”
”…Niinpä…”, Dewn mutisi ilottomasti. Hänen vatsastaan kouraisi hermostuksesta.
Professori Clinton nosti salkkunsa, musiikkikirjansa ja viulukotelon maasta ja lähti kävelemään ulos salista. Dewn seurasi hieman jäljestä. Pitäisikö hänen tehdä kuten Daniel oli ehdottanut—vaikka sitten ilman Maxia? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 3, 2016 18:27:37 GMT
Ruusun piikki 13.5.2014 Alexiina heräsi yön pimeyteen kamalien vatsakipujen kanssa. Kuin pitkä, ruosteinen puukko olisi kaivettu hänen alavatsastaan läpi ja sitten väännetty, ruhjoen sisuskaluja. Hän yritti ensin taistella sitä vastaan hiljaa, puristaen silmänsä niin kovaa kiinni, että valkoiset välähdykset välkkyivät, mutta sitten anova valitus karkasi hänen huuliltaan.
”...Mikä on?” mumisi Raicy omalta sängynpuoleltaan, kohottaen päätään irti tyynystä.
Alexiina ei kivultaan kyennyt vastaamaan. Se oli sietämätöntä.
”…Alexiina?”
Hän saattoi korvien soimisen yli kuulla Raicyn henkäisevän ja kääntyvän vuoteessa ympäri, käsien laskeutuessa käsivarrelleen ja olkapäälleen. ”Mikä hätänä?”
”Ahhhh”, sanoi Alexiina. Hän kääriytyi kuin merisimpukka tiukalle kerälle painaen molemmin käsin mahaansa.
”…Vatsasi…?” Raicy siirsi peittoa syrjään nähdäkseen hänet kokonaan ja sitten hän jäykistyi kuin kauhun kylmettämänä. Alexiinan päässä pyöri, aivoissa poksui ja vatsa... vatsa oli tulessa.
”Soitan ambulanssin.” Raicyn ääni ei ollut koskaan kuulostanut sellaiselta. Hän viskasi peiton syrjään ja harppoi makuuhuoneen yhteydessä olevan toimistonurkkauksen luo puhelimen perään. Alexiina vaikeroi ja huohotti ja tunsi sitten jotain märkää, johon hänen jalkansa osui. Verta.
Lakanassa oli verta.
Tähdet vilkkuivat silmäluomissa ja näkymättömät linnut visersivät epävireisesti korvissa, kun Alexiina painui yhä tiukemmalle kerälle kaiken huomion keskittyessä vain kivun pääpisteeseen alavatsansa seudulla—enemmän, kuin itsensä puolesta, hän pelkäsi vauvan takia.
*
”Mitä on tapahtunut?” Lotte huusi portailta. Hän oli selvästi herännyt ambulanssin tuloon ja siihen meteliin, joka alakerrassa oli menossa, kun ambulanssihenkilökunta auttoi Alexiinan paareille ja Raicy ravaili hermostuksissaan ympäriinsä repien hiuksiaan. Alexiina halusi niin kovasti sanoa jotain Lottelle, lohduttaa tätä ja sanoa kaiken olevan hyvin, mutta yhtäkään sanaa ei tullut hänen suustaan. Hän koetti kurottaa kättään tätä kohti, mutta kipu vihlaisi jälleen eikä hän pystynyt liikkumaan. ”Isä, mikä äitiä vaivaa?!”
Alexiina kannettiin ulos ja hän katsoi kuinka Lotte jäi kalpeana kuvajaisena seisomaan kuistille Emilyn kädet ympärillään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 3, 2016 18:36:43 GMT
Yön enkeli
14.5.2014
”Kiltti, kiltti, kiltti—vastaa!” Lotte aneli hädissään puhelimeen. Peep… peep… peep… Sophie ei vastannut. Lotte päästi ilmoille pakokauhun omaisen ja turhautuneen valituksen ja heitti kännykkänsä seinään, josta se hajosi osiin ja katosi sängyn taa. Lotte vajosi kontilleen maahan ja hautasi kasvot mattoon, vaikeroi ja itki. ”Mitä oikein olen mennyt tekemään, apua!”
Hän käänsi poskeaan ja sumea katse osui huoneensa ikkunaan.
Enempiä ajattelematta hän kompuroi nopeasti ylös, tarttui paksumpaan villapuseroonsa ja työnsi ikkunan auki. Sitten hän kiipesi siitä ulos. Viileä yötuuli tervehti häntä, ja Lotte tasapainotteli reittinsä kuistikaton reunalle, josta hän katsahti maahan ja mietti, kuinka pääsisi alas. Sophie oli kiivennyt ylös, joten hän pääsisi alas.
Lotte kumartui ja kääntyi, liu’utti jalkansa harjanteen yli tapaillen kengänkärjillä jotain tasaista ja tarttui sitten tukipilariin jota pitkin hän liukui sen verran, että pääsi astumaan kaiteelle. Siitä hän hyppäsi maahan ja taittoi nilkkansa, muttei jäänyt sitä suremaan, vaan kiiruhti konkaten ladonseinää vasten nojallaan olevalle harvalle käytölle jääneelle pyörälle ja lasketteli kohta pikapikaa alas tilan porteilta.
Yö oli tummansininen, jonka läpi mustat pilvet etenivät valkoisten, kylmien tähtien editse. Mutta Charlottella ei ollut aikaa ihailla taivaita. Pyöränrenkaat valuivat mäkeä alas vauhdin koko ajan kiihtyessä ja hän polki niin kovaa, kuin vain pystyi. Yö ja paniikki antoivat hänelle adrenaliinia, jollaista määrää hänellä ei yleensä ollut käytettävissään, ja sen voimalla ja rohkeudella hän jaksoi eteenpäin kyynelten kohmettuessa silmänurkkiin.
Voi, mitä olen mennyt tekemään!
Se oli kokonaan hänen vikansa. Hän tiesi sen. Äiti oli joutunut sairaalaan ja se oli Charlotten syytä!
Lotte puristi pyöräntankoa lujemmin, kunnes ei kylmän ilmavirran ja kovan otteen takia tuntenut enää sormiaan.
Hän oli hirveä ihminen!
Hän oli hirveä, ajattelematon, itsekeskeinen ihminen, ja nyt äiti kuolisi sen vuoksi! Sen vuoksi, mitä Charlotte oli mennyt tekemään!
Kun hän pääsi polun alkupäähän ja antoi pyörän vauhdista kaatua maahan pusikkoon, hän pysähtyi hetkeksi rintaansa painaen vetämään henkeä. Oli pimeää. Tiellä olleet katuvalot olivat tuntuneet lohdulliselta ajotiepätkän ajan, mutta nyt… siellä syrjässä ei ollut valoja. Siellä oli vain mustaa. Ja pelottavaa. Synkkiä, tummia, pahaenteisiä kuusia, joiden sekaan hänen pitäisi rohjeta. Ja Lotte oli yksin ja hänen täytyisi mennä sinne yksin, kiivetä jyrkkää mäkeä ylös yksin autiotaloille…
Hän nieleksi. Hänen sydämensä jyskytti niin lujasti, että se kaikui korvissa ja tuntui epämukavalta. Hänen jalkansa eivät vain liikkuneet, ne olivat jämähtäneet siihen paikkaan.
Miten hän voisi koskaan sinne mennä? Hän ei uskaltanut kunnolla mennä sinne edes päivänvalossa, Sophien kanssa, saatikka sitten ypöyksin pilkkopimeään yöaikaan!
Hän oli luuseri. Lotte inhosi sitä. Hän inhosi itseään.
Ja nyt äiti kuolisi…
Hän kaatui maahan pyörän viereen ja itki ilman kyyneliä, sillä hän oli viime aikoina itkenyt jo niin paljon, että oli sisältä käsin varmaan kuivahtanut. Hän yökkäili ja oli oksentamaisillaan, kaapien nyrkkeihinsä soraa ja kylmää ruohoa. Meri kohisi jossain hämäryyksissä katuvalolamppujen tuolla puolen.
Hänen täytyisi tehdä se. Hänen täytyisi!
Mutta hän ei pystynyt. Häntä pelotti liikaa…
Äiti…
”Apua!” Lotte huusi karheasti ja epätoivoisesti yöhön. ”Auttakaa! Joku! Apua!”
Hän yritti kaivaa kännykkäänsä esiin, huomasi, ettei sitä ollut ja vajosi naama edellä maahan, kylmän hiekan raapiessa kasvoja ja terävän ruohonkorren osuessa häntä silmään.
Hän oli luuseri.
Lotte oli kuulevinaan kahinaa ja kalahtelua... kuin pullot olisivat kolisseet kassissa toisiaan vasten ja kaiut kimpoilleet kalliosta. Lotte hiljeni nyyhkäyksiltään kuulostellakseen, mutta veri suhisi niin kovaa korvissa, että oli silti vaikea kuulla. Pian hän kuitenkin näki tumman hahmon kävelemässä tietä pitkin, astuen esiin yhden loppuunpalaneen katulampun pimennosta toisen hehkuun. Hahmo käveli keskellä autotietä kanniskellen kassia kädessään.
Lotten sydän alkoi takoa yhä hurjemmin. Hän nipisti suunsa kiinni ja makasi vaiti maassa äkkiä kamalan pelokkaana ja toivoi, ettei muukalainen huomaisi häntä.
Lotten kauhuksi hahmo lähestyi ja kääntyi tieltä suoraan häntä kohti. Vain vaivoin hän pidätti kauhunhuudahduksen ja koetti kömpiä kauemmas. Kuinka henkilö oli saattanut nähdä Lotten, hänhän oli ihan pimeässä! Vai oliko tämä kuullut hänen huutonsa…
Sitten Lotte siristi silmiään. Hahmo näyttikin tutulta. Ja mitä lähemmäs tämä kävi määrätietoisin, laiskoin askelin, Lotte äkkiä tajusi, ettei henkilö ollutkaan ehkä huomannut häntä—tämä oli selvästi matkalla autiotalolle!
Lotten kurkusta karkasi epätoivoinen pihahdus ja uikahdus. Hahmon synkkä siluetti erottui kauempana olevia valoja vasten, keinahtaen pysähdyksiin ja kääntäen näkymättömät kasvonsa Lotten suuntaan. Lotte pidätti hengitystään.
Hetken aikaa kumpikin seisoi vaiti kuulostellen toista, sillä silmät eivät riittäneet näkemään. Sitten hahmo tuli varautuneemmin lähemmäs. Lotten oli pakko taas hengittää.
Lotte niiskautti.
Hahmo pysähtyi.
”Kuka siinä?” kysyi matalan karhea ja pitkätoikkoinen ääni. Lotte tunnisti sen äänen.
”…Max…?” hän piipitti hengästyneenä. Helpotuksen vavahdus ravisutti hänen kehoaan. Hahmo liikahti. Pullot kalisivat. ”Se olen minä… Lotte… Dewnin sisko”, Lotte sanoi ja hänen äänensä oli heikko ja halkeileva. Hän veti itkua pidellen vavahtavasti henkeä.
Hahmo tuli loputkin askelet lähemmäs, kunnes oli aivan Lotten luona. Tämä seisoi hetken aikaa vaiti hänen yläpuolellaan.
”Nyt on yö”, poika sitten totesi.
Lotte niiskutteli. ”Ole kiltti ja auta minua…” Lottelta pääsi pieni parahdus. ”Ä-äiti… äiti… mi-minä…” Hän tiesi, ettei hänen ollut lupa kertoa, mutta nyt oli pakko. ”M-minun pitää päästä sinne…”
Max kumartui alas. Lotte nikotteli ja pyrki sitten nousemaan ylös maasta istuma-asentoon. Hänen päätään pyörrytti ja hänen oli kylmä, niin kamalan, kamalan kylmä. ”T-talolle… äiti… heidän pitää… heidän pitää p-perua se…”
Lottesta tuntui, että hän voisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä. Max tarttui häntä äkkiä niskavilloista ja nyki ylös. Lotten jalat olivat menettäneet kaiken voimansa pyöräilystä ja pelosta ja stressistä ja olivat kerta kaikkisesti silkkaa hyytelöä. Niillä ei ylös noustaisi. Max nyki häntä reippaammin.
”Aih!” Lotte valitti. Hän kaatui Maxia vasten. Tämä tuoksui savulta, alkoholilta ja joltain tunkkaiselta. Hitusen myös hevoselta ja heinältä. Siihen lohdulliseen hajuun Lotte tarttui.
Max ei sanonut mitään, auttoi vain hänet väkisin ylös maasta. Kun poika yritti sitten astua poispäin, Lotte nojautui hänen suuntaansa tukea hakien velttona kuin sätkynukke.
Max oli jo lähtenyt ohjaamaan häntä kohti tietä, kun Lotte kääntyi katsomaan taakseen.
”Minun pyörä… ja ei, minun täytyy… täytyy päästä ja käskeä heitä… se pitää estää…!”
Max tuuppasi häntä eteenpäin. Lottea unetti ja päätä pyörrytti ja silmissä oli mustia täpliä. Hänen aivonsa täyttyivät pikku hiljaa sumusta ja udusta ja epäselvyydestä, eikä hän ollut kohta enää varma missä oli tai mitä teki tai edes oliko oikeasti hereillä vai unessa…
Mitä hän seuraavan kerran tiesi, hän oli jossain lämpimässä ja upottavassa ja pehmeässä, ennen kuin vajosi takaisin tiedottomuuteen. |
|
