katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 15, 2016 13:06:31 GMT
Appelsiinipuun luvut 4 vuodelta 2015 Orange Wood on käymässä läpi suuria mullistuksia, kun Alexiina haaveilee hevosopiston perustamisesta. Dewnin poissaollessa, Charlotten elämä on edelleen poikien suhteen yhtä ylä- ja alamäkeä. Äkkiä koko hevostilan tulevaisuus on vaakalaudalla, kun Raicyn veli yllättäen päättääkin haluta vanhempiensa perintötilan itselleen...
 |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 126 
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Jan 15, 2016 15:30:39 GMT
Haaste
30.07.2015
Hiekka oli lämmintä siihen kaivautuvien varpaiden alla. Kesäaurinko oli korkealla, hohkasi täydellä teholla, eikä ollut satanut pisaraakaan aikoihin. Kaikki näytti kuin menettäneen värinsä; kapinen kuiva ruoho, ratisevat kellastuneet lehdet puissa ja jopa taivas, josta sininen oli kuin imetty pois ja jäljelle jäänyt helteestä värisevä kellertävyys.
Matka huipulle oli hyvin pitkä ja kesti ihmisiän. Hän kiipesi ja kiipesi, valon siivilöityessä polttavasti harvalehtisten puiden katveiden lomasta maahan, jota pitkin hän taivalsi. Hiekka oli vaihtunut kovaan ja karkeaan ruohikkoon, joka viilsi jalkapohjissa. Hän piti katseensa edessään määränpäässään mäen yllä, mutta välimatka ei silti näyttänyt kuroutuvan laisinkaan.
Vihdoin ja viimein tumma, monta kymmentä jalkaa korkea ilmestys kohosi hänen silmiensä edessä vasten väritöntä tyhjää taivasta, piirtyi siihen, kuin valtava sormi olisi osoittanut kohti korkeuksia. Jyrkän rinteen nokassa allaan avautuva valtameri seisoi vanha tuulimylly, joka päivästä päivään ja yöstä yöhön tuijotti väsymättä kaukaiseen horisonttiin.
Hänellä oli olo, ettei hän saisi olla siellä. Mutta päivä oli ollut niin pitkäveteinen ja tylsä, ja hän ansaitsi pienen seikkailun.
Ilma oli niin staattista, niin hiostavaa ja kuollutta, ettei pieninkään ilmankare väreillyt. Taivas tuntui raskaana ja painostavana niskassa, ja alapuolella avautuva meri oli jähmettynyt kuin jäässä. Kaikki oli liikkumatonta, jännittynyttä, herkeämättä odottaen jotakin tapahtuvaksi… tuulimyllyn siivekkeetkin olivat jumittuneet aloilleen. Hän katsoi ylös niihin ja antoi katseensa sitten vaeltaa koko taivaanlakeuden poikki. Pehmeiden ja niin kovin kaukaisten mäkien ja kukkuloiden jono seurasi vesirajaa vasemmalla, oikealla puolellaan valkoisena kimmalteleva hiekkainen rantaviiva jatkui kaukaiseen mutkaan asti seuraten tummanvihreän ja oranssin verhoamaa ruohokaistaa, puustoa ja tietä.
Hän ei ollut varma mitä etsi, kunnes näki sen kaukaisimmassa horisontissa, juuri ja juuri erottuvana tummansinisenä kohoavana rajana merenviivan yllä…
Merihirviö, hän ajatteli innoissaan ja jännittyneenä. Se oli herännyt ja lähtenyt liikkeelle, kun kaikki muu pysähtyi ja koko maailma pidätti hengitystään.
Hän oli halunnut odottaa sitä ja toivottaa sen tervetulleeksi, seisoa jyrkänteellä katsomassa sen kohoamista ja lähestymistä. Niinpä hän nousi kiven päälle nähdäkseen vielä pidemmälle ja hermostuneisuudesta tärisevät kätensä hän puristi nyrkkiin sivuillaan.
Tule tänne.
Etäinen humina vastasi hänelle ja aivan, kuin suuri olento olisi heti kiihdyttänyt vauhtiaan. Tumma raja suureni ja suureni, kuroutui kokoajan lähemmäs sitä jyrkännettä, jolla hän kiihtyneenä seisoi ja tuijotti. Mustuuden levitessä yhä laajemmalle luonnon kattoon, se äkkiä repesi ja suuri rytisevä kumina ja pauke kiiri koko lakeuden ja veden yli hänen korviinsa saakka, nostaen niskavillat pystyyn ja saaden käsivarret kananlihalle. Hirviö oli ärjäissyt kurkkunsa auki, hän ajatteli intomielisenä ja vähän peloissaan, nyt se söisi edestään kaiken mihin osuisi!
Huutoa oli seurannut harmaa verho, joka lähestyi hirviötäkin nopeammin ja oli yhdessä ohikiitävässä hetkessä ehtinyt jo rannikolle saakka. Raskas rankkasade huuhtoi jyrkänteen ja tuulimyllyn ja hänen ylitseen kovaäänisellä jyskeellä, ja vain muutamaa sekuntia myöhemmin hän oli jo läpimärkä. Innoissaan, hän loikkasi alas liukkaalta kiveltä ja nosti kätensä korkealle ilmaan, nauroi ääneen ja sai vesiryöpyn silmiinsä ja avoimeen suuhunsa. Hän hyppi paikoillaan ja kirkui ja merentakainen jättiläismäinen hirviö vastasi hänelle uudella karjunnallaan, niin matalalla ja pelottavalla, että se sai luutkin vaihtamaan paikkaa ja tuntui varpaista päänahkaan asti.
Ensimmäisen valonvälkkeen loimussa, kun taivas oli jo aikaa sitten peittynyt mustaan ja ympäristö käynyt hämyisäksi, hän erotti silmäkulmastaan tumman hahmon seisoskelevan tuulimyllyn seinustalla takanaan. Hän käännähti heti ympäri sydän takoen. Jyrinää ja toinen välke, ja hahmon kasvot erottuivat: ne nauroivat, nauroivat hänelle ja olivat vääntyneet pilkkaan.
Hän ponkaisi siinä samassa eteenpäin ja syöksyi hahmoa päin, iskeytyi tätä rintaan ja työnsi hänet voimallisesti taaksepäin. Hymy oli hyytynyt.
”Oi!” hahmo huudahti. ”Älä työnnä minua, idiootti!”
”Sinä seurasit!”
”Et saa tulla tänne.”
”Nauroit minulle! Minä näin! Näin!”
”Tanssit sateessa kuin villi-ihminen, kuinka typerää!”
”En ole! Enkä!”
”Minä näin!”
”En varmasti!”
”Minä kerron—!” Mutta lause jäi kesken, suu jäi vihaisesti auki. He olivat kävelleet mäen reunalle saakka, maa oli sateesta liukas ja hän katsoi kuinka hitaasti Williamin kädet tapailivat ilmaa edessään, silmät olivat rävähtäneet auki suuriksi ja hän keinahti taaksepäin tasapainon pettäessä, merihirviö veti häntä puoleensa alapuolella nyt kuohuviin aaltoihin ja teräviin, synkkiin, tappaviin kivikkoihin sateen ropistessa ja salamoiden välkkyessä ja jyristessä…
Tuulimyllyn siivekkeet olivat alkaneet jälleen pyöriä.
***
Tuuletin humisi ja pyöri jossain huoneen aamuhämäräisessä nurkassa, pyörittäen samaa lämmintä ilmaa ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Raicy löysi itsensä liimautuneena lakanoihin, toisen jalan roikkuessa hervottomana sängyn laidan yli. Oli liian kuuma ja äärimmäisen epämukavaa ja hän hikoili kuin sika, mikä ei tehnyt olosta yhtään sen miellyttävämpää.
Hän kurottautui yöpöydällä olevaan herätyskelloon todetakseen vain, että oli vielä liian aikaista nousta ylös. Hän laski kostean, painavan päänsä takaisin tyynylle ja yritti vajota takaisin uneen, toivon mukaan kuitenkin eri uneen, mutta nyt, kun hän oli kerran herännyt, kuumuus teki nukahtamisen mahdottomaksi. Sitä paitsi äskeinen uni vaivasi häntä ja piti hänen mielensä vilkkaassa liikkeessä.
Yritettyään turhaan saada unenpäästä kiinni noin varttitunnin, hän antoi olla ja kohottautui istumaan sängyn reunalle. Hän vilkaisi olkansa yli nukkuvan vaimonsa vaaleaan hiuspehkoon, joka oli levittäytyneenä omalle tyynylleen, kasvot hänestä poispäin kohti vastapäistä seinää. Syvästä hengityksestä päätellen, tämä oli yhä sikeässä unessa.
Hitaasti Raicy siveli limaisia kasvojaan ja sänkeään kämmenellään ja painoi silmäluomensa kämmenkuoppiin.
Se ei ollut ollut vain uni. Se oli ollut muisto hänen lapsuudestaan, jonka hän oli jo ehtinyt vuosien saatossa unohtaa.
*
Nopean viileän suihkun ja kupillisen vahvaa mustaa kahvia jälkeen, Raicy nakkasi naulasta stetsonin päähänsä ja suunnisti ulos kuistin poikki pihamaalle. Eroa ei huomannut ilmanalassa, sillä ulkona oli aivan yhtä tunkkainen ja painostava ilma, kuin sisällä talossakin; enteili selkeää nousevaa loppukesän hirmumyrskyä. Aikainen aamu oli yhä tummassa unimekossaan, eikä aurinko ollut aukaissut silmäänsä idän vuorten yli. Hevoset olivat kaukana ulkona, kuka missäkin laitumillaan värikkäinä läntteinä tummanvihreää taustaansa vasten.
”Huomenta, kaveri”, hän tervehti punaista ruunaa karsinassaan. Ricky näytti virkulta ja valmiilta päivän työhön ilman hiventäkään uneliaisuudesta. ”Oletkos sinäkin nukkunut vain silmällisen tänä yönä?”
Raicy rapsutteli hevosensa turpaa ja kävi sitten toimiston kautta jättämässä kahvimukinsa sinne, ennen kuin nouti Rickyn sukimavehkeet ja varusteet ladon puolelta. Talli oli hiljainen ja lähes tyhjä ja vain muutama hevonen asutti ovensuun lähimpiä pilttuita. Keskitalli ja eteläinen siipi olivat kokonaan poissa käytöstä talliremontin edestä, ja hevoset viettelivät vapaa-aikaansa kesälaitumilla. Joitain väliaikaisia kyhäelmiä ja muutoksia oli täytynyt tehdä satula- ja hoitajahuoneen suhteen, jotka olivat myös suljetut. Jos kaikki menisi aikataulutetusti, suurin osa talliremontista olisi saatu vietyä loppuun syksyn kuluessa.
”Tulehan sitten.” Raicy maiskautti kieltään ja talutti Rickyn ulos karsinastaan ja tallista täydessä varusteessa. Siellä hän kokeili vielä satulan lujuutta, ennen kuin asetteli saapikkaansa kärjen paksuun jalustimeen ja ponnisti itsensä istumaan lännensatulan nupin taakse. Satula oli mukava ja tuntui muotoutuneen juuri hänen takalistonsa mukaisesti, eikä Raicy suin surminkaan voinut käsittää englantilaista ratsastustyyliä tai heidän varusteitaan. Ne satulatkin näyttivät niin pieniltä ja inhottavilta, että hänellä oli tapana kutsua niitä ’nahkaflippereiksi’, mistä hänen vaimonsa oli sangen tietoinen.
Ricky otti tottumuksesta suunnakseen tavanomaisen reitin kohti purolaitumen takaista polkua, joka laskisi alas laaksoon, mutta Raicy osoitti ruunalle uuden suunnan. Hän käänsi stetsoninsa ja ratsunsa turvan päättäväisesti ja totisesti kohti puiden takana mäellä tököttävää tummaa tuulimyllyä, kotitilansa sinnikästä ja uskollista vartijaa, joka valppaasti otti vastaan länsituulen tuomat varoitukset avomereltä.
Ratsastaessaan tallipihan poikki harjakatoksen ja kenttämuurin välistä ja kääntyessään kohti puistikkoa, Raicy pohti unta mielessään.
Miksi hän oli uneksinut Williamista yhtäkkiä?
Ja miksi juuri tuosta tapahtumasta, tuosta muistostaan lapsuudessaan, jonka hän oli valvemuististaan ennättänyt jo aiemmin pyyhkiä unholaan?
Satula narisi ja Ricky kävi toimeliaasti ja sävyisästi koko ajan kohoavaa ruohikkoista ylämäkeä. Raicy antoi ruunan kulkea löyhällä ohjaksella, kurkotti sitten ja taputti sitä kevyesti lavalle.
Matka mäen päälle ei ollut likimainkaan yhtä pitkä, kuin hänen lapsuudessaan tai hänen unessaan. Raicy ei vienyt Rickyä aivan ylhäälle saakka, sillä jyrkänne oli kapea ja jyrkkä ja hevoselle vaarallinen, joten hän laskeutui alas jo hyvissä ajoin ja laski ohjat maahan. Loppumatkan hän taittoi jalan ja kohotti päänsä ylös korkeuksiin lähestyessään nyt suoraan yläpuolelleen kohoavaa myllyä.
Se ei ollut tavanomaisesti rakennettu pyöreämpään muotoon, vaan se oli laatikkomainen, hontelo ja korkea. Raicy tunsi tuulimyllyä koskevan tarinan, jonka George Center oli kertonut pojilleen heidän lapsuudessaan: Geraldine-niminen nainen oli rakentanut sen omin käsin rakastettuaan varten, joka oli lähtenyt merille, muttei koskaan palannut takaisin. Geraldinen poika, Gordon, oli ollut Raicyn isoisoisoisä. Centerien sukutila oli alun perin naisen perustama, mutta mennyt sen jälkeen aina vanhimmalle pojalle muun muassa siitä syystä, että poika oli jostain syystä ollut aina esikoinen. Perinne esikoispojasta oli tietysti katkennut Raicyn kohdalla; William, veljeksistä vanhempi, kun oli isänsä petettyään jäänyt perinnöttä ja Raicystä oli mutkien kautta tullut tilanherra. Ja niin vain oli Raicynkin lapsista vanhin juuri poika (tosin Williamin esikoinen oli tytär…).
Raicy ei pohtinut liiaksi elämän outoja ilmentymiä tai yhteensattumia. Hän halusi elää maanläheisesti ja pitää mielensä sen verta kurissa, ettei se lähtenyt liihottelemaan ympäriinsä ja rakentamaan pilvilinnoja, joista jonain päivänä kuitenkin romahtaisi karvaasti alas. Niinpä hän nytkin viileän tyynesti, mutta kuitenkin syvällä sisimmässään kunnioitusta ja aavistuksen pelkoa tuntien, kosketti ruskeaa kulunutta lankkuseinää, josta mylly oli rakennettu.
Tuulimylly oli ollut hänen isänsä aarre. George oli usein puhunut siitä ja sen tarinasta, sekä vannottanut Williamia aikuisena säilyttämään sen ja pitämään siitä hyvää huolta. Raicy oli ollut monena kesänä ja syksynä auttamassa, kun hänen isänsä paikkasi jotakin irronnutta siivekettä tai seinään tullutta lommoa tai reikää, korjautti oven ja siivosi sisältä käsin. Eihän myllyllä mitään enää tehty, ties vaikka ei olisi koskaan suuremmin mitään tehtykään, mutta oli se kuitenkin jo niin maisemaan iskostunut omanlaisensa maamerkki, että jopa muut waterphewläiset ja Seaprout Avenueta pitkin matkaavat omaksuivat sen itsestäänselvänä osana näköalaa.
Siivekkeet olivat paikoillaan; painostavan raskas ilma ei jaksanut niitä pyörittää. Raicy mittaili koko rakennusta tarkasti katseellaan, kiersi sen ympäri ja tutki olisiko siinä kenties jotain korjattavaa, muttei huomannut mitään mittavaa vähän lahoa laudoitusta lukuunottamatta. Sitten hän astui sisään; ovessa ei ollut lukkoa, joten se oli aina kaikelle kansalle avoin. Kukapa myllystä nyt heinäolkia tai vanhoja viljasäkkejä veisi?
Myllyn sisällä tuoksui makeahkolle kosteudelle, heinälle ja pölylle ja varmaan homeellekin, puulle ja purulle. Se oli sisältä käsin ahdas ja seinustoille oli kasattu vanhoja jyväsäkkejä, puulankkuja ja rattaita sekä ikivanhoja varmasti jo homehtuneita heinäpaaleja. Raicy potkaisi kevyesti niistä yhtä ja tuumi, että jonain päivänä ne olisi syytä kärrätä sieltä pois... Keskellä myllyä nousi puinen pylväsratas korkeuksiin, jonka varassa siivekkeet pyörivät ja liikuttivat kivistä, nyt jo rikkoutunutta jyväsintä, josta ei ollut talttaakaan enää jäljellä. Takaseinustalla oli nojallaan tikapuut, joita pitkin pääsi kiipeämään toisille tasoille silloin, kun täytyi huoltaa jotain myllykehikon ja jauhojan osasta. Raicy katseli sinnepäin jonnekin ylemmille tasoille, muttei siinä hämäryydessä nähnyt kunnolla, eikä sitten kuitenkaan viitsinyt lähteä taiteilemaan tikkailla.
Hän palasi ulos ja kääntyi vielä kertaalleen katselemaan ylös rakennelmaa koko sen pituudelta. Kuinka kauan sen rakentamiseen oli mahtanut mennä? Sukutarinan mukaan Geraldine oli puurtanut sen kanssa aivan yksin ilman apua. Mahtoi olla melkoinen suoritus ja melkoinen voimanainen, ajatteli Raicy ja käveli sitten hitaasti jyrkänteen reunamalle, jonka edessä oli yhä edelleen ne samat kivenlohkareet, kuin silloin joskus muinoin.
Niillä kivillä hänen pojallaan, Dewnillä, oli tapana istuskella ja tuijotella merelle… Mitäköhän tämä mietti aina, kun tuli tänne ja istui näillä kivillä, katselemassa tätä samaa maisemaa, joka Raicylle oli tuttu hänen omasta lapsuudestaan ja kaikista niistä salaisista kerroistaan, jolloin hän isänsä kieltoja uhmaten teki retken myllymäelle?
Raicy istuutui yhdelle kivelle ja koetti virittäytyä siihen tunnelmaan, jossa hänen poikansa täällä yksin ollessaan aina oli. Millaisia mietteitä tai mahdollisia murheita hän hautoi? Ja missä hän mahtoi nyt kulkea, kaukana kotoa, kiertelemässä maailmalla...? Tyhjensikö hän täällä aina mielensä, antoi pään valua tyhjäksi ja turhien ajatusten valua meren yli ulapan tuolle puolen? Siihen samaan Raicy pyrki ratsastaessaan Rickyn kanssa joka aamu laaksoon katsomaan karjaa. Se oli hänen meditaatiotaan.
Lokki liisi hiljaisesti hänen ohitseen ja kirahti kauempana rannikon yläpuolella. Taivas oli alkanut jo seljetä ja horisontti kalvennut mintunvihreän ja turkoosin sävytteiseksi. Tähdet tuikkivat vielä aamun valjetessa siellä täällä ja Raicy katseli niitä yksitellen.
Palatessaan takaisin kotiin päin jälleen Rickyn mukavassa satulassa, Raicy teki koukkauksen kotiportilla noutamassa postin laatikosta ja aikoi jättää ne kuistikaiteelle odottamaan, kun hänen katseensa kiinnittyi virallisen näköiseen ruskeaan kirjekuoreen.
Hän jätti Rickyn tasan siihen ja, niin kuin jossain horisontissa paraikaa voimiaan keräilevä hirmumyrsky, Raicy pelmahti eteiseen.
Aamu ja uusi päivä oli jo tilankin puolella lähtenyt tavanomaiseen käyntiinsä: erittäin aamuvirkku Emily laittoi keittiössä aamiaista hiljaisen radion soittaessa kantrimusiikkia Jujen seuratessa hänen perässään nälkäisenä ja Kitty tervehti Raicya ohimennessään lähtiessään tekemään aamutallia. Raicy harppoi yhä lierihattu päässänsä olohuoneeseen ja sieltä makuuhuoneeseen.
Alexiina oli jalkeilla ja puki juuri heidän kuopukselleen, Oliverille, vaatteita makuuhuoneessa. Hänen keskustelunsa vauvan kanssa tyrehtyi, kun hän kohotti katseensa ja huomasi Raicyn silmistä kipunoivat liekit.
Raicy oli kykenemätön puhumaan kunnolla tuohtumukseltaan. ”Tämä—mikä—?!”
Alexiina näytti häkeltyneeltä silmätessään Raicyn hänen kasvojensa edessä heiluttamaa kirjettä ylös ja alas.
”Mikä se on?” Alexiina kysyi varauksellisesti ja nosti Oliverin syliinsä. Raicy vain mullisteli silmiään varmasti kuin puhveli, sieraimet väpättivät ja hän tunsi valtimoiden sykkeen ohimollaan kohdassa, jossa paksu verisuoni jumputti. Pystymättä sanoin kuvaamaan olotilaansa, hän otti stetsonin päästään ja heitti sen seinään, juoksuttaen kättä hiuksissaan.
Alexiina oli nyt säikähtänyt ja syleili Oliveria, kuin suojellen poikaansa ja katsoi tiukasti Raicyyn.
”Älä tule lapsen lähelle tuollaisessa mielentilassa”, hän moitti. ”Mikä se kirje ikinä sitten onkin, joka sinut sai noin pois tolaltasi, mene ensin ulos ja rauhoitu, ennen kuin tulet takaisin.”
Raicy tiesi Alexiinan olevansa oikeassa. Hän poimi lierihatun lattialta yhdellä tylyllä liikkeellä, iski sen päähänsä ja painui samaa tietä ulos, kuin oli tullutkin. Hän jäi seisomaan kuistin nokkaan, mutta tiesi Alexiinan tulevan pian imettämään keinutuoliin, joten marssi pihalle ja tarttui Rickyn ohjiin. Hän talutti hevosen laitumen aidan vierustalle, jotta se voisi ruohostaa odotellessaan häntä, ja harppoi sitten takapihalle edelleen niin vihaisena ja järkyttyneenä, ettei voinut muuta, kuin pihistä ja puhista raivosta. Siellä hän ravasi edestakaisin varmasti tarpeeksi kaukana talosta pellon reunalla ja kiroili itsekseen, silmäili tuimasti kirjettä aina vuoroaskelin ja rypisteli kuorta pieneksi palloksi nyrkissään, jossa tämä riivattu viesti oli tullut.
Koettuaan olevansa tarpeeksi rauhallinen voidakseen käsitellä asiaa kuten aikuinen ihminen, Raicy palasi takaisin. Emily istui vuorostaan keinutuolissa Oliver sylissään ja toivotti hänelle hyvää huomenta, mutta Raicy ei vastannut, vaan marssi vanhan äitinsä ohitse helisyttäen ulko-ovea perässään niin, että paukkui.
Hän löysi Alexiinan olohuoneesta leikittämästä Jujea samalla, kun söi aamiaista.
Uusi yritys.
Raicy nosti kirjeen esiin ja ojensi sen. Alexiina otti sen vaitonaisena ja huolestuneena vastaan. Raicy odotti ääneti niin kauan, että Alexiina sai sen päällisin puolin luettua.
”…Haaste”, tämä lopuksi sanoi värittömällä äänellä. ”William haastaa meidät tämän tilan omistajuusoikeudesta.”
Raicyn silmänurkka nytki, kuin pakkoliikkeinen pakkopaidassa.
Alexiinan kasvoilta ei kuvastunut muuta, kuin puhdasta tyrmistystä ja epäuskoa. ”Minä en oikein…”
”Se varsinainen kusipää”, Raicy ärisi hampaidensa välistä.
”Hän väittää tässä olevansa oikeutettu kotitilaan vedoten isänsä perintöön ja ’sovittelevaisuuden nimissä on valmis tarjoamaan tuntuvan summan, jos kohde on myöntyväinen molempia osapuolia tyydyttävään kaupantekoon tilan nykyisen ja oikeudellisen omistajan välillä—’” Alexiina kohotti katseensa. ”…Mikä kohde?”
”Hän luulee voivansa ostaa meidät pois kotitilaltamme!” huusi Raicy väkisinkin. ”Sen miehen aivoissa ei ole koskaan tapahtunut pahempaa inflaatiota!”
”’…tilan nykyisen ja oikeudellisen omistajan välillä…’”, Alexiina luki kalseasti. ”Hän pitää itseään nyt jo laillisena omistajana.”
”Kunhan mahtailee, hänen ei tarvitse moisesta edes unta nähdä!” Ja sitä hetken mietittyään, Raicy lisäsi vielä: ”Minä aavistin, että jotain tällaista tapahtuu heti, kun näin sen unen.”
Alexiina katsoi häneen nyt yhä enemmän ihmeissään. Raicy ei yleensä vedonnut mihinkään omin sanojensa mukaan ’epätieteelliseen’. ”Minkä unen?”
Raicy otti kirjeen hänen kädestään ja katsoi sitä vielä kerran itse. Sitten hän huokaisi lyhyesti ja pinnallisesti. ”Olenko koskaan kertonut siitä, mitä tapahtui minulle ja Williamille myllymäellä, kun olimme penskoja?”
”Olet kertonut, että tipahdit kerran reunan yli ja jäit kielekkeelle roikkumaan”, sanoi Alexiina edelleen kummissaan siitä, miten tämä kaikki liittyi yhteen.
”Niin no, oli eräs toinenkin kerta... kun olin vielä nuorempi, viiden tai kuuden. Olin kotiarestissa, en enää muista mistä syystä, kun päätin karata kotoa. Silloin oli kesä ja paha kuivakausi jatkunut jo pitkään. Sain ajatuksen matkata tuulimyllymäen harjalle, joka oli niihin aikoihin pikkuveitikkana sama asia, kuin olisi matkannut toiseen maahan…” Raicy hieroi taas silmiään, tällä kertaa uupumuksesta. ”Isä oli jyrkästi kieltänyt menemästä sinne. Hän ei halunnut, että leikimme myllyssä, koska se oli hänelle suunnilleen yhtä pyhä, kuin joillekin kirkko. Niinpä menin sinne yksin ja ollessani siellä nousi mereltä hirmumyrsky.” Hän saattoi yhä nähdä sen välkkeen silmissään; kuinka mustat pilvet saartoivat joka puolelta. ”William oli seurannut minua. Hän oli aina kantelemassa isälle kaikesta mitä tein, jo silloin. Halusi olla isän silmissä se ’kunnon poika’. Hän sai minut nalkkiin ja tiesi, että isä raivostuisi, jos kuulisi minun olleen siellä ja etenkin yksin ja kotiarestin aikaan… ja minä suutuin hänelle, juoksin hänet kumoon ja hän liukastui ja…”, Raicy piti tahtomattaankin dramaattisen tauon, jonka aikana Alexiinan aivot raksuttivat kuumeisesti ja sen saattoi melkein kuulla, ”…ja hän otti minusta kiinni ja me molemmat putosimme.”
”Herranen aika”, Alexiina huokasi kauhuissaan, ”tuulimyllymäeltä? Mutta miten—”
Raicy kohotti kättään. ”Putosimme ehkä muutaman metrin, vaikea sanoa. Meidän onneksemme alapuolella oli kielekkeestä muodostunut tasanne—sitä ei muuten ole enää, kun kävin tänä aamuna mäellä katsomassa, hassu juttu—ja päädyimme siihen. Jalkani taittui ja käteni murtui, ja William pyörtyi.
Siellä istuin rankkasateessa, pimeässä, myrskyn pauhatessa ympärillä ja tajuton veljeni vieressäni, jonka luulin kuolleen, loukossa ja äärimmäisen peloissani. Vasta, kun sade oli jo alkanut laantua ja olin itsekin väsähtänyt omaan itkemiseeni, isä tuli ja löysi meidät.”
Jokin liikahti Raicyn syvällä sisällä; jokin epämieluisa ja katkera ja se teki kipeää, kuin olisi ruhjonut vanhaa arpihaavaa taas auki.
”Hän haki köyttä ja apuvoimia ja tuli hakemaan meitä. William oli jo herännyt ja vaikeroi ja ulisi, vaikkei häneltä ollut mennyt mitään poikki. Olin shokissa, nälkäinen ja kylmissäni ja hirveissä kivuissa, ja mitä teki isä…”, Raicy ääni himmeni ja synkkyys laskeutui hänen ylleen.
Alexiina aisti sen, sillä kohotti kätensä koskettamaan häntä lohdullisesti. Raicy oli hetken aikaa hiljaa ja kokosi sitten taas itsensä.
”Isä otti Williamin ensin, kantoi hänet ylös ja nosti harteilleen ja vei kotiin.”
”Ja jätti sinut sinne?!” henkäisi Alexiina järkyttyneenä. Raicyn suu oli tiukalla viivalla.
”Niin. Joku hänen kavereistaan nouti minut ylös, en muista siitä mitään, tiedän vain, että katseeni oli porautunut isän selkään ja Williamin kyyneleisiin, mutta jotenkin niin itsetyytyväisiin kasvoihin, ja se kuva piinaa verkkokalvoani yhä edelleen.”
Alexiina oli niin liikuttunut Raicyn puolesta, että hänen silmänsä kimmelsivät kevyesti.
”Millainen isä hylkää lapsensa hädän hetkellä noin julmasti?!”
”Minun isäni. Sellainen hän oli”, totesi Raicy kylmästi. ”Hänestä olin toiminut niin rumasti, että minut olisikin ollut syytä jättää sinne miettimään tekojani.” Se kalsea metallisuus, joka Raicyn ääneen hiipi aina, kun hän puhui veljestään tai isästään, tuntui entistä väkevämpänä nyt. Alexiina liikahti, kuin olisi halunnut halata häntä, mutta jokin esti hänen aikeensa ja hän tyytyi vain myötätuntoisesti rutistamaan miehensä olkavartta.
”Mutta mitä me teemme tämän asian kanssa?” Alexiina sitten kysyi heidän oltua synkästi vaiti jonkin aikaa. ”George ilmeisesti alun perin kyllä testamenttasi tilansa vanhimmalle pojalleen, kuten tapaan kuului, mutta muutti myöhemmin mielensä, mutta sitä ei tämän mukaan koskaan viety lakipykälien mukaisesti loppuun asti. Sitten George joutui velkoihin ja me tulimme pelastukseksi… valitettavaa kyllä, jos ihan tarkkoja ollaan, emme koskaan ostaneet tilaa, vaan maksoimme vain hänen velkansa pois... Tämä on hullua, mutta näin katsottuna todella näyttäisi siltä, kuin—”
”Ei.”
”Raicy, tätä ei voi taas tapahtua!” Alexiina alkoi hermostua. ”Muista Englanti, Raicy, Englanti!”
”Olen erittäin tietoinen aiemmista epäonnisista käänteistä, joita olemme kohdanneet”, hän totesi oudon tyynesti. Sisältä käsin hän oli silti kuin kiehuva kattila, jonka lämmön joku oli vain nyt säätänyt hitusen pienemmälle ja suunnannut energiatuoton toisaalle; Raicyn päässä oli jo alkanut silkan vihantunteiden sijasta raksuttaa vastaiskuiset, rakentavat suunnitelmat.
”Isäsi halusi tilan tulevan Williamille.”
”Ei sen jälkeen, mitä William teki. Eikä William itse koskaan halunnut jäädä tänne, ei edes lapsena.”
”Minä ihmettelen, miksi hän otti tämän esiin nyt… johtuuko tämä hänen vaimostaan, lapsistaan?”
Raicyä huvitti suuresti kääntää ruokapöytä nurinniskoin, mutta lievitti puuskaansa iskemällä kovalla nyrkillä sohvan selkänojaan.
”Mitä hän suunnitteleekin, se ei johda mihinkään. Olemme asuneet täällä jo viisi vuotta, hitto soikoon, me asumme täällä ja tämä on meidän koti. Hän ei voi vain heittää jotain paperinpalasta naamaamme ja kuvitella, että katoamme sen myötä!”
”Hevoset”, henkäisi Alexiina. ”Meillä on kaksikymmentä hevosta, minne me ne laitamme?”
”Emme minnekään, koska emme ole menossa minnekään. Ei ole tarpeen spekuloida liikaa, koska niin ei vain tule tapahtumaan. William voi heivata itsensä yhden niistä peräaukkoon kerta nyt niin inttää paikkaa tilallamme.”
”Heppaparka, ketä rankaisisit moisella karmealla tavalla?” kysyi Alexiina käsi poskella. Kevyt vitsi jäi roikkumaan ilmaan ja se oli tarkoitettu keventämään kirjeen tuomaa hermostuneisuutta ja jännitettä. Raicy nytkähti kuin robotti, vähääkään huvittumatta.
”En ketään. Yksikään hevonen koko maailmassa ei ansaitse hänen myrkyllistä olemustaan takalistoonsa.”
”Miksi me puhumme takapuolista täällä?” Charlotte käveli olohuoneeseen haukotellen, silmät vielä puoliummessa ja kulmakarvat koholla. ”Saatan yllättäen olla hieman kiinnostunut teidän yleensä niin tylsistä keskustelunaiheistanne.”
”Nyt minä olen kiinnostunut kupillisesta kuumaa sitruunakamomillateetä ja aamiaistauon kuistilla”, sanoi Alexiina siihen ja pyöritteli päätään. ”Tässä on liikaa sulateltavaa tyhjällä vatsalla…”
”Minä menen ulos”, Raicy mutisi. Se tarkoitti sitä, että hän ratsastaisi laaksoon ja viipyisi useita tunteja, ellei koko päivän.
”Hyvä on. Mutta älä murehdi tätä liikaa tai saat vatsakramppeja”, Alexiina sanoi hellästi. ”Kyllä me selviämme tästä ulos ja keksimme… jotakin.”
”Ulos mistä?” Charlotte kysyi haettuaan keittiöstä pannukakkua.
”Niin, sinä. Vie roskat ulos.”
”Blaaaaaaaaaaah”, Charlotte huokaisi. ”Heräsin vasta, jotain armoa! Haluan kuulla, mikä se takamusjuttu oli.”
Raicy oli jo menossa ja kuuli heidän keskustelunsa mennessään: ”Kylläpäs sitä ollaan kiinnostuneita ruumiinosista.”
”No, mistä lähtien te olette puhuneet likaisia keittiössä? Teillä on sitä varten oma huone…”
”Varopas suutasi, nuori neiti, tai se todellakin ansaitsee syväpuhdistuksen!”
Viimeisenä Raicy kuuli heidän villin tyttärensä vihjailevan jotain Oliverista ja saavansa siitä jotain rangaistukseksi, mutta sitten ovi olikin jo läimähtänyt kiinni. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 15, 2016 16:50:46 GMT
Rummutuksesta
1.8.2015
Pieni lintu lennähti istuksimaan avoimen toisen kerroksen ikkunan pieleen. Sen pikkuruiset nappisilmät kimalsivat auringonpaisteessa, kun se pörhisteli ruskean, keltaisen ja aavistuksen smaragdinviheriävän höyhenpeitteensä sulkia, terävien linnunvarpaiden tapaillessa vilkkaasti vasemmalle ja oikealle. Se käänsi pikkuruista päätään kallelleen ja lirautti pätkän senpäiväistä melodiaa, odottaen vastausta lajitoveriltaan, mutta saikin sen sijaan kaikuna takaisin äänekkään hirvisammakon rääkäisyä muistuttavan korskahduksen, joka kiidätti sen salamana takaisin lentoon.
Avoimen ikkunan takana sisällä huoneessaan mustatukkainen tyttö makasi vuoteella selällään, molemmat käsivarret levitettyinä antaumuksellisesti sivuilleen, suu apposen auki ja silmät laiskasti kohti kattoa.
”Eeeeiiii”, hän valitti huokaisten, ”se ei kuulosta hyvältä.”
Poika istui sängyn reunalla hänen vieressään T-paitasillaan ja vihko sylissään, kynän keikkuessa ylös alas suupielestään. Hän raapi päätään, taputteli sitten heti perään huolellisesti ruskeaa tukkaansa ja kohottautui istumaan vähän paremmin.
”No, entäs… ’—katosi myrskyn pauhuun, viimeiseen kauhuun—’”
”EI! Se nyt on ihan pöljä, älä sitä laita.”
”Minusta se kuulostaa aika siistiltä.”
”Knock, knock”, sanoi huoneen ainokainen ovi, ja odottamatta hyväksyvää vastausta astui vaaleaverinen nainen sisään kantaen sylissään noin puolivuotiasta poikalasta. Tyttö veti keuhkonsa täyteen ja päästi pitkän valituksen: ”Äitiiiiiiiiiii!”
”Anteeksi, mutta voisitteko te kaksi vahtia Oliveria jonkin aikaa? Minun pitäisi lähteä ratsastamaan enkä löydä ketään katsomaan hänen peräänsä.”
”Missä mummi on?”
”Kaupungilla, tänään on markkinaviikonloppu. Olkaa kiltti?”
”Tottahan toki”, poika vastasi reippaasti, ja tyttö liukui vuodettaan pitkin harmistuneena alas lattialle saakka.
”Kiitos, Billy”, Alexiina hymyili ystävällisesti ja pörrötti vielä lapsen tukkaa laskettuaan hänet keskelle seepraraitakuvioitua mattoa. ”Mitä te muuten teette neljän seinän sisällä näin kauniilla kesäilmalla?”
Charlotte pyöräytti silmiään. ”Ei mitään, mikä koskisi sinua”, hän mutisi leuka kiinni rinnassaan huonosta asennosta, jonne oli valunut. Hän oli liian laiska liikkuakseen. Oli liian kuuma. Kuinka joku saattoi edes ajatella ratsastusta tällä kelillä?
”Raapustellaan lyriikoita”, Billy vastasi aina yhtä kultaisesti ja näytti heidän aikaansaannoksiaan Charlotten äidille.
”Ooh—”
”Eh, eipäs!” Charlotte oli äkkiä saanut jostain voimaa ja nopeutta ja sinkoutui kiinni vihkoon kuin piraija, kiskaisten sen nopeasti Billyn kädestä ja pois äitinsä silmien edestä. ”Sitä ei ole tarkoitettu julkisesti leviteltäväksi!” Hän katsoi vihaisesti Billyyn.
”Vai niin”, sanoi Alexiina. ”Muodostatteko te bändin sitten, te kaksi? Toivottavasti kuulemme teistä pian.” Hän käveli ulos huoneesta. Charlotte odotti, että tämä oli taatusti mennyt portaat alakertaan, ennen kuin hyökkäsi Billyn kimppuun.
”Sääntö numero yksi”, hän kailotti, ”älä koskaan ikinä milloinkaan sekoita äitiä mihinkään. Hän haluaa tunkea nokkansa toisten ihmisten asioihin, erityisesti ideoihin.”
”Ehkei se olekaan niin huono idea”, maisteli Billy mietteliäästi kynää.
”Oi, kyllä se on, hän vielä—”
”—muodostaa bändi siis.”
”—m-mitä?” Charlotte räpytti silmiään. Sitten hän naurahti lyhyesti ja epävarmasti. ”Pelleiletkö?”
Serkkupoika kohautti harteitaan ja liukui itsekin alas vuoteelta, paljon arvokkaammin kuin Lotte, ja jäi nojaamaan vasten sängynpieltä. Hän taputteli hiuksiaan ojennukseen varmistaakseen, että ne olivat säilyttäneet tarkan muotonsa.
”Siitä voi tulla hauskaa. Ei vain kirjailla jotain lyriikoita, vaan tehdä oikeita sanoituksia ja sitten tehdä niihin musiikki myös. Vähän niin kuin kotibändi.”
Charlotte katseli häntä alhaalta käsin epäuskoisena. Hänellä oli mielessään siitä ideasta monta epäkohtaa, muttei jaksanut avata suutaan.
”Ja, kun me olisimme tarpeeksi hyviä, voimme käydä kääntymässä parissa paikassa kaupungilla, soittaa Tamulissa ja sitten ehkä muuallakin ja tehdä single ja sitten levyttää ensimmäinen albumi—”
”Osaatko edes säveltää?” Charlotte kysyi.
”En”, Billy sanoi, ”mutta eikö Dewn käynyt musiikkiopiston?”
”Se oli vain kollege, jonka hän kävi musiikkilinjaisesti. Vähän eri asia.” Charlotte kömpi vaivalloisesti istumaan Billyn viereen ja hänen ilmeensä oli äkkiä hapan, kun hän lisäsi: ”Ja, jos et ole sattunut huomaamaan, hän ei ole täällä.”
Billy muotoili hevosenkenkää lehtiön sivunreunaan. Hän käytti aikaa yksityiskohtiin jopa tuollaisessa töherryksessä, väritellen naulakantojen varjostuksia huolellisesti vinoviivoituksella.
”Kun hän tulee takaisin, hän voi auttaa meitä”, Billy sanoi. ”Sillä aikaa me voidaan keskittyä muihin osa-alueisiin… kuten tähän sanoitukseen.”
”Kahden, kolmen bändi?” Charlotte keskeytti. ”Me tarvitaan enemmän jäseniä.”
”Hyvä”, sanoi Billy ilahtuneesti, ”nyt puhut asiaa. Niin tarvitaan.”
Oliver haukahti lattialta ja veti heidän molempien huomion hetkeksi itseensä.
”Ööh…”
”Ehkä Kitty?” Billy ehdotti, kun he olivat jonkin aikaa pohtineet ja puntaroineet jokaista tuntemaansa.
”Soittaako Kitty jotain?”
”Eh… ei kai.”
”Entä sinä?” Charlotte kysyi. ”Mitä sinä osaat soittaa?”
”No, on minulla jonkin verran kokemusta bassosta…”, Billy tunnusti, vaikkakin vähän laimeasti. Sitä Charlotte ei olisikaan kyllä heti uskonut.
”Okei… ja minä olen koskettimilla, luonnollisesti. Dewn voisi soittaa kitaraa, mutta… me tarvitaan joku rumpuihin.”
”Ja manageri ja roudari”, Billy innostui.
He antoivat hullun, äkkiseltään päähänsä pälkähtäneen ajatuksen leijailla kuumeisessa kesäilmassa napatessaan Oliverin kainaloonsa ja lähtivät kohti tallia. Paljon oli tapahtunut sitten vuodenvaihteen: pari hevosta oli vaihtunut uusiin, kuten hirviöhevonen Castroon, joka oli ollut Tossahin ja Adeksin lahja Alexiinalle ja Raicylle Oliverin kunniaksi; Billyn sisarukset Anna, Robert ja Isabella olivat kaikki jääneet äitinsä hautajaisten jälkeen taas Suomeen, mutta Billy oli halunnut jäädä Orange Woodiin; talli oli remontissa, sillä siitä ihan oikeasti tulisi se hemmetin hevosopisto, ja mikä kaikkein ihmeellisintä ja uskomattominta kaikesta, Charlottesta oli tullut jonkinlainen legenda koulussaan. Tai ainakin joidenkin ihmisten keskuudessa.
Kaikki oli alkanut siitä, kun hänet oli pistetty pakkotöihin kaupungin vanhalle hautausmaalle syytettynä koulussaan varkaudesta (ei ollut totta), valehtelusta (ei myöskään totta, ainakaan hänen omasta mielestään) ja kapinoinnista rehtoria kohtaan (okei, ehkä totta tavallaan, muttei niin vakavasti kuin miltä kuulosti!). Hänen tahaton yrityksensä tahrata ja pilata Waterphewn lukion täydellinen maine kiusaamisvapaana ja laadukkaana kouluna pulttasi hänet yhdessä nopeassa käänteessä monen oppilaan huulille; lähinnä niiden, joita oli koulun pulmusenpuhdas maine alkanut kyllästyttää. Charlotte, joka oli pelännyt entistä pahempaa syrjintää tempaustensa jälkeen, sai yllättyä perinpohjin positiivisesti, kun äkkiä hänet tunnistettiin koulun pihalla ja tuntemattomat ihmiset saattoivat tervehtiä häntä käytävillä… ehkä he olivat kaivanneet juuri hänen kaltaistaan kapinansiementä, joka toisi hieman väriä tylsään kouluarkeen.
Tieto siitä, että Charlottella oli avaimet hautausmaalle Waterphewssä, oli saanut erinäiset henkilöt lähestymään häntä aivan uudenlaisella mielenkiinnolla. Kyllä Charlotte tiesi minkälaisia henkilöitä hän nyt veti puoleensa, mutta suosionsa juovuttavassa kunniassa ilakoiden, hän ikään kuin vähän ummisti asialle silmänsä ja suostui viemään kasan ”goottihenkisiä” yksi ilta työpaikalleen… heidän joukossaan Patricia Charlotten luokalta. Ilmeisesti keissi oli menestys, sillä Charlottesta tuli portinvartija, joka aina ajoittain sai yhteydenoton ja lupasi toimia linkkihenkilönä ties kenelle Waterphewstä Isteriin välillä. Nyt Patricia, joka aiemmin oli hengaillut enemmän Sophien porukoissa, olikin äkkiä Charlotten kaveri.
Niin tietenkin, kysynpä Patriciaa mukaan bändiin, Charlotte tuumi. Eikös tämä soittanutkin viulua? Joo, ehkä siitä voisi tullakin ihan hauskaa, niin kuin Billy oli sanonut... tästä bändijutusta… vai oliko alkuperäinen idea sittenkin tullut äidiltä? Hemmetti, eikös tämä ollut juuri sitä, mistä Charlotte oli varoitellut, että äiti tunkisi nenänsä aina sinne missä syntyisi ideoita!
”Päivää, Charlotte”, sanoi joku Charlotten kävellessä reippaasti tallitoimiston ohi. Tunnistamatta ääntä, hän kääntyi kävellessään katsomaan olkansa yli taakseen… ja siltikin se vei häneltä vielä toiset pari sekuntia käsittää, että puhuja oli ollut—
”Lieriö?! Uh, tarkoitan—”
Poika ilmoitustaulun edessä kohotti lehmipoikahattunsa lieriä tervehdykseksi.
”Tomford”, Charlotte korjasi itseään. ”Mitä Lindan tappohampaiden nimissä sinä teet täällä?”
”Minulla on tapaaminen Alexiinan kanssa”, poika Charlotten lukioluokalta vastasi.
”Äidin?” Charlotte nosti kulmaansa epäuskoisena. Mitä ihmettä? ”Miksi? Mitä… tiesitkö sinä, että minä asun täällä?”
Tomford sormeili hattuaan. ”Se ei ollut vaikeaa, neiti. Hän tietää, että tämä asuu Waterphewssä, ja Centereillä on Internetissä kotisivut.”
Hitto, äiti! Charlotte ajatteli kitkerästi. Kotisivuidea oli, yllätys yllätys, tietenkin ollut taas äidin, joka oli sitä mieltä, että uusi hevosopisto tarvitsi kunnon promoottorit.
”Tämä on… koulu?”
”Ei koulu, opisto”, Charlotte oikaisi terävästi. ”Eikä edes sitäkään… vielä.”
Tomford nyökkäsi, kuin mitä Charlotte sanoisikin, olisi aina ehdoton totuus. Mikä säälittävä jannu, Charlotte pohti, eikä ensimmäistä kertaa.
”Joka tapauksessa, toivon näkeväni sinut pian kadonneena”, Charlotte totesi kääntyen kannoillaan. Kesälomalla ei tehnyt mieli törmäillä juuri niihin vastenmielisimpiin luokkatovereihin. Oli suorastaan inhaa ajatella, että Lieriö oli pokkana varjostanut häntä kotiovelle asti...
Puolet tallista oli suljettuna, mukaan lukien koko itäsiipi. Hevoset viettivät aikansa ulkona ja vain muutama karsina oli varattu, vaikka leijailevan pölyn ja ajoittaisen kovan mekkalan vuoksi niiden harvojenkaan ei ollut kovin suotavaa viettää liian pitkiä aikoja sisätiloissa. Linda oli varsoineen sisällä, peräpuoli kohti karsinan ovensuuta, kun Charlotte työnsi sen auki.
”Oi, käänny”, hän kutsui. Hän ei halunnut olla aivan suoraan hevosen takana, sillä Lindasta ei koskaan tiennyt, millä tuulella tamma kulloinkin oli. Wagafii nuokkui patjoilla karsinan perällä eikä jaksanut nousta ylös. Linda vaihtoi painoa jalalta toiselle ja vasta hetkisen mietinnän jälkeen suostui kääntymään sivuttain. Charlotte puikahti sisään, laittoi riimun ja talutti hevosen ulos sitoen sen tiukasti kiinni käytävälle.
”Terve taas”, sama ääni kuului tovin kuluttua.
”Painu tiehesi”, Charlotte älähti. ”Eikö sinun pitänyt olla tapaamassa äitiä, eikä minua?”
”Hän ei näytä olevan juuri nyt tavoitettavissa”, Tomford vastasi.
”Niin, hän lähti ulos ratsastamaan… odota, kunnes hän tulee takaisin.” Charlotte alkoi harjata Lindaa.
”Onko tämä teidän hevosenne?”
Charlotte pyöräytti silmiään ja päästi epämääräisen myöntävän äännähdyksen. Tarkemmin ottaen, ei, Linda ei ollut hänen hevosensa enää, sillä äiti oli ostanut sen häneltä opiston ja tuntiratsastajien käyttöön. Charlotte joutui siitä huolimatta edelleen olemaan se, jonka ’pakko-harjata’-listalla Linda oli, kunnes joku muu vapaaehtoisesti henkensä alttiiksi laittava sattuisi osumaan kohdalle.
”Nätti. Pidän kuitenkin enemmän siitä mustavalkoisesta tammasta tuolla ulkona kiviaidan takana.”
”Mustavalkoisesta…? Ai Molly? Se on äidin. Ja se on ujo, joten älä edes kuvittele härnääväsi sitä niin, kuin nyt minua.”
”Asia saletti”, Lieriö kohotti taas hattunsa liertä pienellä eleellä. Charlotte ei nähnyt vaivaa peitelläkseen kasvoiltaan kuvastuvaa mielipidettään pojasta.
”Joten”, hän lopulta sanoi, kun näytti siltä, ettei Tomfordia peloteltu tiehensä yhtä helposti, kuin joitain muita Charlotten kohtaamia miespuolisia. ”Miksi olet täällä tapaamassa äitiä? Oletko varma, ettet vakoile minua?”
”Hän etsii työntekijöitä”, Lieriö vastasi heti, ”niin luki Internetin sivuilla. Ratsastuksenopettajia erikoistuen kouluun ja esteille, sekä kyvykkäitä hevosenkäsittelijöitä tallille—”
”Uh huh, emh”, sanoi Charlotte, ”juttu on niin, Lie—Tomford, että nimenomaan aikuisia tallityöntekijöitä. Ei yhtään enempää teini-ikäisiä pyörimään jalkoihin ja aiheuttamaan ongelmia.” Sen oli oikeastaan sanonut isä, ei äiti, mutta olkoot.
”Te olette teini-ikäinen”, sanoi Lieriö rauhallisesti ja seesteisesti, kuin kertoakseen Charlottelle siitä, että tällä on likaa nenässä, mikäli ei ollut huomannut…
”Joo?” Charlotte katsoi häneen, kuin tämä olisi täysi lanttuaivo. ”No, kukkuu sinnekin, minä, kun satun asumaan täällä.”
”Hänkin näyttää meidän ikäiseltä”, Tomford jatkoi, kun Billy tuli talliin kantaen Oliveria. ”Ja siinä on vielä sitäkin nuorempi.”
”Ne ovat minun serkku ja pikkuveli”, Charlotte kärisi nyt jo ärsyyntyneenä, ”joista jälkimmäistä ei kai oikein vielä lasketa.”
”Enpä tiedä, koen olevani kykenevä sivuilla laadittuihin tallityötehtäviin”, Lieriö väitti.
”No, minäpä en, joten… heippa. Emme ota sinua.”
”Me? Olen kyllä yhä menossa keskustelemaan aiheesta äitinne kanssa.”
”Joo, niin”, Charlotte mutisi, ”mutta katsos, säästän sinut vaivalta kertomalla jo nyt lopputuloksen: ei. Nope. Never. Ei tarpeeksi pätevä.”
Tomford ei vaikuttanut ollenkaan loukkaantuneelta tai kimpaantuneelta, vaan ennemminkin siltä, kuin hänestä Charlotte olisi jollain suloisella tavalla ollut huvittava. ”Ei siitä ole vaivaa ollenkaan. Kuulen mielihyvin rouva Centeriä asiasta.”
”Mitäs… täällä on meneillään?” kysyi Billy, joka oli seurannut heidän keskusteluaan. Oliver kurkotti kättään kohti Lindaa, joka teeskenteli olevansa patsas, välttyäkseen moiselta huomaavaisuudelta.
”Ei mitään. Li—Tomford oli juuri lähdössä. Eikö ollutkin?”
”Tämä on ollut ilo”, Lieriö nyökkäsi kohteliaasti ja kohotti hattuaan ensin Charlotten suuntaan, sitten Billylle ja Oliverille, joista ensimmäinen ei tiennyt miten olisi siihen suhtautunut, ja poistui sitten pihalle talliovista odottelemaan Alexiinaa. Charlotte jatkoi Lindan harjaamista, kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta Billy seurasi katseellaan Tomfordin loittonevaa selkää.
”Kuka hän oli?” serkku sitten kysyi kuulostaen jostain tuntemattomasta syystä aika viileältä. ”Ystäviäsi?”
”Luokkalainen. Ei ystävä”, Charlotte tuhahti. ”Kaukana siitä...”
”Mitä hän sitten täällä teki?”
”Hyvä kysymys, jota kysyin itsekin ja sain vastaukseksi, woah, että hän uneksii tienaavansa meillä rahaa. Voitko uskoa?”
”Hän hakee tänne töihin?”
”Jep! Hullu.”
Billy ei ihan tullut mukaan Charlotten tarkoituksellisen huumorittomaan huulenheittoon.
”…Niin vai? Eikö hän… luulin, että Alexiina puhui sellaisista, ööh, täysi-ikäisistä ja, joilla on kuitenkin jo jonkin verran kokemusta työskentelystä hevosten kanssa ja näin.”
”Jep. Mutta ilmeisestikin, hän luulee itsestään liikoja.”
”Hmph”, hymähti Billy ja hänen sävynsä oli kalsea. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 16, 2016 18:39:19 GMT
Metalliratsuritari
2.8.2015
Heti kuultuaan Emman paluusta kesäloman lopuksi kotiin Kaliforniasta, Charlotte päätti spontaanisti ratsastaa seuraavana päivänä kaupunkiin katsomaan ystäväänsä. Isän ollessa vuoteen omana, Charlotte varusti maantievarman ja työteliään Rickyn ratsukseen ja lähti käyntijalkaa tien reunaa kohti Waterphewn sisämaassa olevaa kylää.
Waterphewhen kuului niin sanotusti viisi aluetta: keskusta ja sen kuusi kaupunginosaa Phew-järvestä mereen virtaavan Yellowbrisk-joen välissä; Redaire ja kaupungin takainen asumaton laitama-alue Elk Fury-kosken varrella; Coyotan tasankovyöhyke; Sinicoastin rannikkoseutu, johon Orange Woodikin kuului; sekä Bridgetweetin saari.
Emma asui Goosejawssa, kaupungin vähävaraisimmalla asutusalueella, isänsä ja velipuolensa kanssa. Charlotte lähestyi tylsän näköisiä arkkitaloja ja jätti Rickyn kiinni puomiin kohteliaan matkan päähän. Se hyvä puoli Waterphewssä ainakin oli, että kaupunki oli erittäin hevosystävällistä seutua ja siellä täällä oli ratsuväelle tarkoitettuja vanhoja kiinnityspisteitä, joihin hevoset saattoi jättää odottamaan käyntiä esimerkiksi lähikaupassa tai pesulassa.
Charlotte käveli kohti yhtä hailakan väristä matalaa ja kapeaa taloa monien muiden joukossa; arkkitalot muistuttivat enemmän asuntoautoja, kuin varsinaisia rakennuksia, niillä vain ei ollut renkaita allaan.
Spencerien pihassa oli kauhtunut pihapöytä ja grilli sekä iso hieno moottoripyörä, jota Charlotte katsoi uteliaana noustessaan muutamat askelmat talon ovelle ja koputtaessaan siihen. Hän oli käynyt Emman luona vain muutamia kertoja ja niistäkin oli vuosia aikaa... yleensä se oli nimittäin Emma, joka tuli heidän luokseen.
”Joku on ovella!” hän kuuli miehen möreän äänen huutavan sisällä.
”Kuulin kyllä!”
”Likka! Avaamaan ovi!”
”Joo joo!!”
Hetkisen kuluttua ovi läimähti auki ja päivettynyt Emma kullertavanruskeat pitkät hiukset avoinna katsoi yllättyneesti ja ilahtuneesti Charlottea ovensuussa. ”Lotte!” hän huudahti mielissään.
”Moi”, Charlotte virnisti ja ystävykset halasivat toisiaan, ”ajattelin tulla käymään.”
”Vau, tulitko ratsain?” Emma intoili katsahdettuaan Charlotten kädessä olevaan ratsastuskypärään ja jalassaan oleviin saappaisiin.
”Joo, Rickyn kanssa.” Hän astui Emman ohi sisään olemattomaan eteiseen, joka yhdistyi suoraan pieneen keittiöön. Tiskialtaassa oli kasa pesemättömiä lautasia ja ruokailuvälineitä, keittiöpinnat näyttivät likaisilta ja lattialla oli kolme täyden täyttä roskapussia odottamassa vientiä ulos.
”Kuka siellä on?” huusi mies taas kapean käytävän päädyssä olevasta huoneesta, jonka ovi oli auki, ja Charlotte näki siellä puolet isomahaisesta kaljuuntuvasta miehestä makaamassa vuoteella kaljatölkki kädessään katselemassa katonrajassa olevaa televisiota, josta kantautui urheilukanavan ääniä.
”Kaveri!” Emma määkäisi.
”Joku poika?!”
”No ei!”
Charlotte katseli ympärilleen ratsastuskypäränsä hihnaa häpistellen. Ei voinut sanoa, että Emma asui mitenkään hääppöisesti. Keittiön vieressä oli suljettu ovi, jonka takaa kuului matalaa musiikin jumputusta ja oveen oli teipattu kylttejä, kuten ”Pysy poissa!” ja ”Haisuvaara” sekä karvat pystyssä olevan mustan koiran kuva, jonka pään tilalle oli lätätty irtileikattu mustatukkaisen pojan pää hampaat irvessä.
Charlotte kääntyi odottavaisesti Emmaan päin, joka pyöritti hänelle silmiään mielenosoituksellisesti ja johdatti sitten vastakkaiseen suuntaan vessan ohi omaan huoneeseensa.
Talon kokonaisuudessaan valjuun värimaailmaan nähden Emman huone oli räikeä väripilkku. Seinät oli maalattu punaisiksi ja sisustukseen kuului kirkuvan värikkäitä pinkkejä kalusteita, kuten verhot, lipasto, naulakko ja matto, ja ikkunoihin oli kiinnitetty sieviä pieniä jouluvaloja. Emman huone oli siisti siinä missä muualla talossa oli likaista, mutta leveälle taittovuoteelle oli juuri levitelty niin vaatteita, kuin ilmeisesti muitakin matkatavaroita ja tuliaisia.
”Tulin vasta eilen illalla, ihme, että pelmahdit tänne jo näin nopsaan!” hän sanoi edelleen innoissaan ja laittoi huoneensa oven kiinni, jotta he eivät häiriintyisi muiden metelöinnistä. ”Olin kyllä ajatellut tulla käymään talleilla joku päivä ensi viikosta katsomaan Isaacia.”
”No, minä ehdin ensin”, Charlotte sanoi ja istahti huolellisesti sängyn reunalle siirtäen pari mekkoa syrjään, jottei istuisi niiden päälle.
”Meillä on vähän kaaos, kun eihän täällä tietenkään kukaan mitään siivoa, jos minä en ole paikalla”, Emma jatkoi ja nakkeli pitkää tukkaansa olkansa yli. ”En ole ehtinyt edes laittaa matkatavaroita paikoilleen, kun on pitänyt passata noita laiskaperseitä. Ihmettelenpä vain, miten ne pärjäsivät täällä, kun olin poissa!”
Charlotte katseli vuoteella olevia vaatteita ja koruja. Emma seurasi hänen katsettaan ja tarttui sitten yhteen paitaan, jonka nosti kasasta. ”Mitäs pidät tästä?” hän kysyi ja nosti paidan peittämään sillä hetkellä yllään olevan vaaleanpunaisen tuubitopin. Paita oli läpikuultavan beige ja siitä roikkui jos jonkinlaisia naruja ja helmiä. ”Eikö ole hieno? Ostin sen sieltä. Samoin tuon mekon ja nuo farkut.”
Charlotte katseli kohteliaasti, kun Emma esitteli hänelle kaikki uudet vaatekertansa, jotka oli hankkinut Amerikoista. Charlotte ei ollut koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut vaatteista, mutta hän tiesi Emman olevan, joten hän keksi jonkin kehun jokaisesta parresta, jonka Emma hänen eteensä nosti.
Kun vaatteet oli käyty läpi ja Emma oli niitä samalla nostellut vaatekaappiinsa, hän poimi matkalaukustaan vielä yhden paidan ja ojensi sen Charlottelle. ”Tämän minä ostin sinulle”, hän kertoi.
Charlotte tarkasteli lyhythihaista ohutta paitaa, joka oli seeprakuvioitu. Materiaali tuntui liukkaalta ja miellyttävältä hänen sormissaan.
”Kiitos”, hän hymyili.
”Sen pitäisi olla kiva päällä”, Emma totesi ja hänen katseensa kiersi jo miettien, mitä muuta hänen pitäisi näyttää ystävälleen. ”Se on tuotettu joidenkin kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti tai jotain... ai niin!” Hän kaappasi jostain pienen kansion ja pyllähti sitten istumaan Charlotten viereen vuoteelle niin, että Charlotte pomppasi hieman ilmaan. ”Valokuvia”, Emma sanoi ja veti kansiosta käteensä pinkan printtikuvia. ”Tulostin parhaimmista albumin.”
Oli ilmiselvää, että Emma oli erittäin innoissaan Kaliforniasta ja koulustaan. Etelä sopi hänelle, Charlotte ajatteli, vaikka olikin jo nyt harmissaan ajatuksesta, että Emma palaisi sinne taas pian syksyn tullessa. Hän oli ikävöinyt ystäviään niin kovin, että häntä suretti jo valmiiksi taas uudet jäähyväiset. He kävivät päät yhdessä läpi kuva kuvalta tapahtumia ja henkilöitä Emman uudesta elämästä, ja tämä kertoili hänelle innoissaan papattaen, rönsyilevää kieltä ja (Charlotte pani merkille) uusia sanoja käyttäen, millaista sillä puolen rannikkoa oli. Emmalla oli paljon uusia ystäviä, paljon tekemistä ja hupia, siltä se vaikutti. Charlotte oli aavistuksen kateellinen, mutta kuitenkin myös iloinen ystävänsä puolesta, kun tämä intoili silmät kirkkaina ruskettuneesta vaaleahapsisesta nuorukaisesta, ”Crisbystä”, jonka kanssa oli kuulemma viettänyt ”aikas hurjia hetkiä”.
Kun Emma kertoi yhdestä näistä villeistä tempauksista, joka oli liittynyt varastetulla avoautolla säntäilyyn edestakaisin kaupungissa, Charlotte mainitsi pihalla olleesta moottoripyörästä.
”Joo niin, se on Drewn rakkaus”, sanoi Emma ja kasasi valokuvia takaisin kansioon.
”Se oli aika hieno”, Charlotte mutisi. Ei hän mitään pyöristä ymmärtänyt, mutta ne olivat kiinnostavia.
”Niinkö? Minä kyllä pidän enemmän avoautoista… haluaisitko sitten päästä sen kyytiin?”
”Mitä?”
”Kyytiin. Minä kysyn!” Charlotte ei ehtinyt sanoa mitään, kun Emma jo pomppasi taas ylös ja riuhtaisi huoneensa oven auki viilettäen keittiön ohi suljetun oven taa. Charlotte luikki hänen perässään hätääntyneenä.
”Emma, e-ei tarvitse, en minä—”
”Sämpylä!” Emma huusi ja koputtamatta tarttui ovenkahvaan ja räväytti sen auki. Charlotte ehti nähdä Emman veljen boksereissaan makoilemassa vuoteessaan jotain lehteä selaillen ja rokkimusiikin raikuessa, kun tämä oli jo heilauttanut itsensä ylös ja paiskannut oven kiinni heidän nenänsä edestä. ”Hupsis”, Emma hihitti kierosti ja katsoi Charlotteen ilkikurisesti.
Jonkin ajan kuluttua musiikki vaimeni ja ovi avautui sillä kertaa itsenäisesti; laiskasti karmiin nojaten seisoi pitkä, sotkuisen mustatukkainen ja sinisilmäinen sekä parransänkinen nuorukainen, ehkä Dewnin ikäinen tai vähän vanhempi, joka katsoi siskoonsa kyllästyneen ja vähän ärsyyntyneenkin näköisesti.
”No, mitä asiaa? Patonki?”
”Heitä rinksa Lotten kanssa, joka haluaa kokeilla mopoasi.”
Andrew kohotti kulmakarvojaan ja kääntyi nyt katsomaan Charlottea, joka oli seisonut Emman vieressä kiusaantuneena. Kun pojan katse kohtasi hänet, Charlotte tunsi kuuman paineaallon nousevan niskastaan ja leviävän pään yli kasvoille. Charlotte katsoi poispäin.
”Onko tämä Qiastroa?” hän sitten kysyi tunnistettuaan kappaleen, joka kantautui pojan huoneesta.
Andrew nytkähti hieman ja vaihtoi sitten painoaan jalalta toiselle. ”On”, hän vastasi. Andrewn äänessä häivähti hitunen uteliaisuutta. ”Kuunteletko rokkia?”
”Sitä sun tätä”, Charlotte mutisi ja, kun hän vilkaisi taas tähän, Emman veli jatkoi hänen tuijotteluaan arvioiden.
”No? Ajatko?” tivasi Emma käänneltyään hämmentyneitä silmiään ystävänsä ja veljensä välillä.
”Minne asti?”
”Jostakin vain k—ei, kun hei!” Emma hihkaisi äkkiä kekseliäänä, ja Charlotte sai syyn tarkastella mieluummin häntä välttyäkseen Andrewn silmien tarkkailulta, kuin suurennuslasin alla. Emma kääntyi Charlotten puoleen. ”Jos Drew heittää sinut kotiin ja minä tulen perässä ratsain?”
”Hm?” Charlotte sanoi vaisusti. ”Öö…”
”Se on hyvä idea! Aja Lotte rannikolle.”
Andrew oli edelleen tarkkaillut vain Charlottea ja kohautti nyt toista olkaansa. ”OK.”
”Sinun pitää lainata minulle kypäräsi”, Emma sanoi Charlottelle, kun he menivät takaisin hänen huoneeseensa. ”Vaihdan vain ensin vaatteet.”
Kun Emma oli vetänyt ylleen ratsastushousut ja paremman paidan sekä jalkaansa saappaat, he kävivät pihalle. Andrew oli jo ulkona höösäämässä moottoripyöränsä ympärillä, kun tytöt tulivat ulos. Ricky odotti luottavaisena ja kärsivällisenä vähän matkan päässä, ja Emma heilautti Charlottelle kättään lähtiessään kävelemään hevosen luo iskien matkalla Charlotten ratsastuskypärän päähänsä.
Charlotte jäi kiusaantuneena ja epävarmana seisoksimaan siihen mihin Emma hänet jätti.
”Tossa on kypärä”, sanoi Andrew puettuaan omansa pään yli ja osoitti maassa olevaan toiseen ajokypärään. Charlotte, joka oli eksyneesti katseellaan seurannut Emmaa Rickyn luona, käänsi nyt kasvonsa moottoripyörän ja Emman nahkatakkisen veljen suuntaan. Tämä heilautti jalkansa korkean satulan yli.
Charlotteen iski jännitys, joka kouraisi vatsanpohjassa. Hän ei ollut laisinkaan valmistautunut mihinkään tällaiseen varustaessaan aamupäivällä Rickyn satuloin ja suitsin.
”Tuletsä?” poika murahti visiiri auki.
Charlotte laahusti lähemmäs ja kumartui noukkimaan kypärän maasta. Hän laittoi sen päähänsä. Se puristi hänen poskensa, korvansa ja leukansa kasaan ja tuntui, kuin pään olisi tunkenut kultakalamaljaan. Andrew istui jo asemissaan ja polkaisi menopelin käyntiin. Se ärjäisi äänekkäästi ja jonkin matkan päässä Ricky säpsähti Emman kavutessa ruunan selkään.
Charlotte empi vielä murto-osan ajan, mutta kiipesi sitten satulaan Emman veljen taakse.
”Parasta pitää kiinni”, Andrew huikkasi hänelle jytisevän ja örisevän moottorin yli, ”ei oikeesti oo hiton kiva, jos lennät alas ja liiskaannut maantiehen.”
Tuntien olonsa kiusaantuneeksi, mutta samalla jollain kutkuttavalla tavalla vähän pahikseksi, Charlotte kietoi käsivartensa Andrewn keskivartalon ympäri. He möyrivät pois arkkitalojen pihasta ja Emman ja Rickyn ohi ja Charlotte oli yhtä virnettä, kun he kääntyivät tietä myöden vanhan kyläkeskustan läpi ja sillan yli kohti pitkää suoraa maantietä, jonka välillä ei ollut mitään erityistä nähtävää.
Charlotte tunsi keveyden tunteen itsessään jännityksen kaikkoonnuttua ja, kun hän hihkaisi riemusta ihan väkisinkin, Andrew tulkitsi sen oikein ja lisäsi vauhtia; pian he kiitivät eteenpäin ja laajat aromaat hiekkaa, kiveä ja kuivaa heinikkoa vilahtelivat yhtenä värien sekaisena massana Charlotten silmien ohi. Korkea pölypilvi jäi heidän jälkeensä kieppuen, kuin ulos päästetty pullonhenki.
Välimatka keskustasta kotiseudulle kesti hyvin vähän aikaa verrattuna siihen, mikä oli mennyt ratsain saman matkan taittamiseen vastakkaiseen suuntaan. Pian he kolistelivat jo Yellowbriskin autosillan yli ja Charlotte katsoi molemmilla puolilla kalliolohkeamiin ja rosoisten seinämien viertä mutkittelevaan harmaansinertävään jokeen; sitten he ajoivat oikealla puolen korkealle taivaalle kohoavan Sungroan Hillsin varjoon ja vasemmalla kumpuilevien mäkien ja puiden kasaan; ohittivat tuhritun ja törkyisen graffiteja täyteen sotketun bussipysäkin, jossa Charlottekin odotti aina koululinkkua; ja olivat pian kyltin kohdalla, josta hiekkatie kääntyi Orange Wood Ranchin porttikaarelle.
Andrew käänsi moottoripyörän ympäri ja pysäytti sen pihatien päähän. Hän nosti visiirin taas ylös ja katsoi, kun Charlotte kankesi itsensä alas satulan päältä ja veti raskaan kypärän päästään. Hänen tukkansa nousi pystyyn ja hän taputteli sitä alas, kaapi hengästyneenä korvien taakse. Hänen reitensä tuntuivat jääneen länkisäärisiksi.
”Se oli hauskaa”, hän henkäisi kiitokseksi ojentaessaan kypärän Andrewlle, joka pujotti sen pyörän sarveen.
”Je? Tässähän sä asut? Oon muutaman kerran tuonu Emman tänne.”
”Etkö… ööh… etkö haluaisi tulla pihaan asti käymään?” Charlotte empi ja punastui railakkaasti. ”Emmalla kuitenkin menee jonkin aikaa…”
Andrew nojasi taaksepäin ja naksautteli nahkahansikkaisia sormiaan. ”Ei kiitti, lähden tästä jo takasin. Kauan systerillä menee, vaikka tulee täyttä laukkaa?”
”Eh heh, se taitaa kyllä tulla ihan käyntiä, eli kyllä siinä kestää…”
Andrew väänsi käsikahvasta ja pyörä mylvi. ”Kuule, ihan meidän kesken”, hän sitten sanoi ja kumartui vähän lähemmäs, ”mikä niissä hevosissa viehättää tyttöjä niin paljon?”
Charlotte pohti vastausta posket kuumotellen.
”Katsos kun, mitä niissä on, mitä ei moottoriurheilusta saa? Vauhtia ja voimaa, vaarallisia tilanteita, kulkee eteenpäin jonkin sortin polttoaineella ja istutaan satulassa: check, check, check ja check.”
Charlotte tyytyi vain hymyilemään vaisusti. ”Hevoset on eläviä olentoja ja niillä on tunteet.”
”Kuulitko? Aika tylyä vihjailua”, puheli Andrew ajokilleen ja siveli sitä hellästi. ”Nyt kyllä loukkasit sen tunteita.”
Charlotte kihersi mielistellen (järkyttävää! hän ajatteli etäisesti itsestään) ja astui sitten ujosti vähän taaksepäin, kun Andrew läimäisi visiirinsä alas, nyökkäsi hänelle, polkaisi ajopelin liikkeelle ja huristi taas tielle pois näkyvistä kivikasan taa.
Charlotte kääntyi kotiin päin, huokaisi haaveksuvasti ja päätti päätyä samaan moottoripyörään ja ajajaan kiinni vielä toistamiseen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 16, 2016 18:59:57 GMT
Kuumeilua 3.8.2015 Raicy sairasteli harvoin, mutta kun niin tapahtui, hän kävi melkein rajamaan porteilla saakka. Toisin kuin Alexiina, joka poti pikkuflunssaa ja nuhakuumetta kevyesti vain silloin tällöin, Raicyn terveys romahti kerralla kuin kumoon puhallettu korttitalo ja kietoi hänet vuoteen omaksi viikoiksi.
Korkean kuumeen kourissa, tuskaisena ja hikisenä, hän heittelehti hieman ympärilleen kietoutuneissa märissä lakanoissa nähden taas painajaisia lapsuudestaan ja isästään ja veljestään. Vaikka ikkuna oli auki ja nurkassa pyöri tuuletin, se ei lauhduttanut helteestä löyhyävää raskasta ilmaa, joka teki hengittämisenkin vaikeaksi.
Koko alkukesä oli ollut sateinen ja viileä, ja se oli havahtunut horroksestaan aikataulustaan myöhässä muuttaen äkkiä lähenevän syksyn lämpimäksi ja trooppiseksi. Raicy ei herännyt, kun Emily kävi hänen äärellään vaihtamassa kylmällä vedellä kastetun pyyhkeen otsalle, eikä silloinkaan, kun ikkunan läpi kantautui puutarhasta korotettuja ääniä Rascalin käytyä repimässä marjapensaita.
Kuume oli alkanut sen jälkeen, kun William oli lähettänyt haastekirjeensä, ja nyt Alexiina kuiski hiljaa Emilyn kanssa makuuhuoneen oven takana siitä, miten epäili miehensä sairastuneen silkasta järkytyksestä ja vanhasta traumasta, joka oli tullut unena taas tämän mieleen.
”En voi uskoa sitä Williamista”, Emily toisteli ties kuinka monennetta kertaa päätään pudistellen. ”Miksi hän niin haluaisi tehdä, hän olisi tervetullut tänne muutoinkin.”
”Ei Raicyn mielestä”, sanoi Alexiina raskaasti huokaisten. ”Hän on tehnyt sangen selväksi monen moista kertaa, ettei Williamin vierailuja oteta hyvällä vastaan.”
”Voi noita poikia, mikä siinä on, ettei omaa veljeä voi rakastaa kaikesta huolimatta? Vanhat kaunat pitäisi haudata ja unohtaa, eikä kaivella luurankoja arkuista vuosikausien jälkeen.”
”Minusta tuntuu, että isompi ongelma on suhteessa heidän isäänsä”, sanoi Alexiina pohdiskelevaisesti. ”Anteeksi, kun kysyn, mutta millainen suhde sinun mielestäsi miehelläsi oli poikiinsa?”
Emily ummisti silmiään, kuin muistellen jotakin kauan sitten tapahtunutta ja hänen ilmeensä oli raukea, kuten aina. ”He tekivät paljon yhdessä, nikkaroivat ja kunnostivat tilaa”, Raicyn äiti sanoi.
”Niinkö? Minä olen ymmärtänyt, ettei George ollut kovin kiinnostunut viettämään heidän kanssaan aikaa.”
”Oi, kyllä he viettivät. Rakensivat puumajan, tekivät rakennelmia, remontoivat tätä taloa ja talliakin kerran sekä tietenkin tuulimyllyä. Niin. Kyllä George välitti heistä kovasti.”
Alexiina pohti kuulemaansa hiljaa. Se ei ihan sopinut yksiin sen kanssa, mitä Raicy oli lapsuudestaan kertonut. ”Vai niin”, hän sanoi.
”Olihan heillä kinaa, niin kuin sisaruksilla nyt aina”, Emily jatkoi uneksuvasti. ”William halusi opiskelemaan, mutta George ei oikein kuunnellut, ja Raicy olisi kovasti halunnut oppia viljelemään ja käsittelemään hevosia, mutta George raahasi sen sijaan aina Williamin mukaansa.”
”Silloinkin, kun tämä ei halunnut?”
”Kyllä William nurisi joskus... minusta hän ei ollut oikein kiinnostunut maatöistä.”
”Ja, jos Raicy taas olisi ollut, minkä vuoksi George jatkoi Williamin pakottamista, eikä sen sijaan keskittynyt Raicyn kasvatukseen tilanjatkajaksi?”
Emily aukaisi silmänsä ja katsoi nyt suoraan Alexiinaan, äkkiä paljon vireämmän näköisenä, kuin yleensä.
”George on poissa nyt”, isoäiti vain sanoi.
Alexiina hämmentyi anoppinsa huomautusta. ”Niin… niin on.”
”Kyllä hän heittelehtii levottomasti ruukussaan, jos tietäisi, miten aikuiset poikansa tänä päivänä riitelevät.” Niine hyvineen isoäiti Center vaappui tiehensä ja jätti Alexiinan raapimaan mietteliäänä poskeaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 16, 2016 20:03:31 GMT
Art-astrophe
8.8.2015
Crittlinin taakse laskeva ilta-aurinko oli aina yhtä kaunis näky, sen leimuavat punakullan ja syysoranssin liekehtivät värit, jotka kimmelsivät vedenpinnassa ja hohkasivat Waterphewn hiekkaruskeasta yleisvärityksestä. Gillian rakasti värejä ja sitä, kuinka ne resonoivat aina eri tunnetilaa. Jonain toisena päivänä itselle sopiva väri saattoi olla heleä vaaleanpunainen, kun taas toisena päivänä hänen silmäänsä miellytti erityisen paljon kirkas neonvihreä. Luonnon omat värit tuntuivat aina osuvan yksiin Gillianin sielunmaiseman kanssa, ja niinpä hän nytkin huokaisi mopokypäränsä alla tämän yhden suuren Äiti Maan taideteoksen edessä.
Jos Waterphewstä olisi yksi kehu sanottava, se olisi ehdottomasti kaupungin aamut ja illat, auringon nousu lumihuippuisten vuorten takaa ja lasku avomerelle.
Gillian ajoi purppuranpunaisella skootterillaan Crittlinin rantatietä pitkin ja punaiset kutrit liehuivat hänen takanaan tuulen tuivertamina. Viimeinen talo tien oikealla puolella mutkassa oli Wavesien, ja hän kääntyi ajopelillään pihaan ja ohjasi sen sitten hitaasti autotalliin. Talon piha oli aina yhtä siisti ja hiljainen, siellä ei ollut mitään ylimääräistä, kuten Centereillä; hevostilan pihamaalta saattoi löytyä ties mitä muinaisjäänteitä vanhoista aikakauslehdistä yllättävistä paikoista paljastuviin kananmuniin, puoliksi syötyihin kenkiin ja jopa suitsenpalasiin. Olipa Gillian monesti poiminut heinikosta irronneen hevosenkengän ja kerran kuolaimet.
Mutta Wavesien piha oli järjestelmällisesti, lähes pakonomaisesti aina ojennuksessa ja kulkuvälineetkin tuli aina tuoda sisälle asti. Pihapuskat oli leikattu symmetrisesti ja jopa niissä olevien kukintojen lukumäärä tuntui olevan aina täsmällinen.
Gillian taputti uskollista skootteriaan satulalle kiitokseksi taas senkertaisesta yhteisestä matkanteosta ja sitten hän kypäräänsä päästään vetäen ja kiharoitaan haroen kiersi sisäkautta eteishalliin.
Siellä hän törmäsi melkein välittömästi tummaan mustaan housupukuun pukeutuneeseen naiseen, joka näytti odottaneen häntä saapuvaksi.
”Gillian-neiti”, oven avannut taloudenhoitajan ja jonkinlaisen modernin hovimestarin työtä edustava Boulice sanoi, ”tervetuloa kotiin. Vanhempasi odottavat ruokailutilassa. Peseydythän ensin ja vaihdat yllesi puhtaat vaatteet ja liityt sitten heidän kanssaan nauttimaan illallista.”
Gillian nyökkäsi, mutta oli äkkiä huolestunut. Jos äiti ja isä odottivat häntä illalliselle, mikä oli epätavallista, sillä Gillian ei aina ehtinyt perjantaisin ajoissa kotiin, tiedossa olisi jotain mistä Gillian ei välttämättä pitäisi. Esimerkiksi se kerta, kun hänet oli kutsuttu syömään vanhempiensa kanssa ja ruokakeskustelu oli pian kääntynyt Gillianin viime koenumeroihin, jotka olivat pudonneet erinomaisesta hyvään; hänen vanhempansa olivat olleet sitä mieltä, että hän vietti liikaa aikaa tallilla ja hänen pitäisi tulla arkisin kotiin eikä jäädä jatkuvasti yöksi Centereille. Se keskustelu oli päätynyt kinaan. Gillian inhosi riitelyä enemmän kuin mitään, mutta joskus hänenkin täytyi hieman kiukutella. Yleensä hän kuitenkin oli kiltti tyttö, joka ei oikein osannut nousta vanhempiaan vastaan.
Boulice sulki välioven hänen takanaan, kumarsi pienesti ja poistui ruokailutilaan johtavasta oviaukosta varmasti kielimään Gillianin vanhemmille, että tyttö oli kotona. Gillian haroi pöyhkeää tukkaansa ja hänen sormensa jäivät kiinni kiharoiden takkuihin. Hän ravisteli kätensä irti ja laahusti sen vaatehuoneen ovelle, jossa ulkovaatteita säilytettiin, heitti takkinsa henkariin ja ajokypäränsä hyllyn päälle.
Kun Gillian oli ollut pieni, hänen koulutoverinsa olivat kadehtineet häntä ja hänen perheensä varallisuutta. Heidän silmissään Gillian oli asunut huippunykyaikaisessa, ylikalliissa hienossa talossa uima-altaineen päivineen ja, että hän sai varmasti kaiken mitä halusi. Oikeasti asia ei ollut ihan niinkään. Gilliania ei nimittäin oltu ensinkään koskaan hemmoteltu piloille; hän ei ollut saanut kaikkea mitä halusi, vaikka vanhemmilla siihen olisikin ollut rahaa. Koska molemmat heistä, sekä hänen isänsä, että äitinsä, olivat varsinaisia työnarkomaaneja, he uskoivat työnteon päälle ja siihen, että jokaisen tuli itse ansaita omat rahansa ja varallisuutensa (lottovoitto tai perintörahat olivat heidän mielestään katalaa keplottelua ja "huijaamista"). Niin hekin olivat työtä tehneet ja niin Gilliankin saisi tehdä; hänelle ei kannettaisi ihan kaikkea kultalautasella, vaikka se olisi ollut mahdollista. Ei se sinänsä haitannut ja Gillian oli siitä ihan onnellinen, sillä silloin hän tunsi, että asioissa joita hän sai, säilyi jonkinlainen arvontunne. Jos kaikki olisi tullut hänelle kuin vettä hanasta, hän ei olisi ehkä osannut arvostaa asioita samalla tavalla.
Mitä taloon tuli, se ei ollut koskaan tuntunut kodilta. Se oli ehkä hieno arkkitehtuurisesti, mutta se oli kolkko ja viileän etäinen, hiljainen, ei laisinkaan kutsuva. Gillianilla oli siellä aina olo kuin vieraissa, kun hän viikonloppuisin tuli kotiin. Isoäitinsä sisarenpojan perheen hevostila oli hänelle sata kertaa enemmän koti, kuin tämä hänen vanhempiensa talo Crittlinissä. Syy oli osittain myös siinä, että hekin olivat harvoin kotona työkiireidensä vuoksi, ja talossa asui pääsääntöisesti vain Boulice.
Jos heillä edes olisi eläimiä! Sekin olisi jo voinut tehdä olon mukavammaksi, mutta Gillianin vanhemmat olivat karvakammoisia... yhden yhtäkään hevosenkarvaa ei saanut näkyä missään.
Gillian meni omaan huoneeseensa ja huomasi sängylleen siististi laskostetun mustan mekon; Boulice oli ilmeisesti tuonut sen, jotta Gillian laittaisi sen ylleen. Gillian ei ollut nähnyt mekkoa ennen ja uumoili sen olevan lahja hänen vanhemmiltaan, jotka toivoivat, että hän pukisi sen illalliseksi ylleen.
Haukotellen hän pujahti nopeaan suihkuun, peseytyi, kampasi hiuksensa ja kietaisi ne nutturalle ja veti sitten uuden mekon ylleen. Vuoteen vierellä oli myös mustat siistit pienet korkokengät, jotka hän veti jalkaansa ja ajatteli, kuinka pöhkö olo hänelle tuli sipsutellessaan kotonaan kohti ruokasalia kuin ravintolaan lähtisi.
”Gillianne, vihdoinkin.” Hänen äitinsä oli yhtä punatukkainen kuin Gilliankin, mutta Zoey Wavesin hiukset olivat lyhyet ja näyttivät siltä, miltä kampaamoiden ikkunoissa: äärimmäisen symmetrisesti leikatut, suorat ja sellaiset, ettei kenenkään oikeasti uskonut koskaan haluavan sellaista kampausta, vaikka muotilehdissä niitä näyteltiinkin. Hänen isänsä oli vaalea ja lyhyenläntä, ja siinä missä Gillianin äiti oli pitkä ja hänestä huokui määrätietoista ylpeyttä ja voimakasta tahtoa, Gillianin isä oli enemmänkin juuri sellaisen miehen näköinen, joka oli vaimonsa ’koron alla’ hajamielisen alakuloisine silmineen.
Zoey taputteli punaiseksi maalattujen huultensa suupieliä lautasliinalla. ”Kävele tänne ja näytä miltä mekkosi näyttää.”
Gillian totteli ja istuutui pitkän pöydän keskelle, äitinsä istuessa sen toisessa ja isänsä toisessa päässä.
”Pidätkö siitä?”
”Se on vähän tiukka”, Gillian sanoi ja koetti istuskellessaan kiskoa helmaa kohti polviaan.
”Tuo muotosi hyvin esiin. Tärkeintä mekoissa on, että ne istuvat hyvin.”
”Minä en istu hyvin, kun se kiristää.”
Hänen äitinsä ei ollut kuulevinaan. ”Söimme jo alkusalaatin sinua odotellessamme. Illalliseksi on kalkkunaa.”
Boulice tuli juuri silloin keittiön suunnalla olevasta sivuovesta ja kantoi pöytään tarjottimella ison kalkkunavadin, neljä erilaista kastikekulhoa, siemenkipon ja uutta salaattia. Gillian katsoi koko komeutta happamesti.
”Äiti, minähän kerroin jo viimeksi, etten syö enää siipikarjaa.”
”Tänään syöt. Boulice on nähnyt sen eteen vaivaa.”
Gillian painoi huulensa kiinni ja tuijotti pettyneesti vaaleaa isoa möhkälettä suoraan kasvojensa edessä.
”Kalkkuna on ihan hyvää, Gills”, hänen isänsä sanoi lohduttelevasti. ”Kyllä sinä sitä haluat vielä maistaa.”
Gillian ei sanonut mitään. Sen jälkeen, kun hän oli nähnyt järkyttävän herätevideon siipikarjan oloista ja kohtelusta elintarviketeollisuuden tarpeisiin, hän oli vakaasti päättänyt olla enää koskaan koskematta moisen julmuuden jälkitekoihin. Hän vain pyöritteli pihvinpuolikasta lautasellaan ja tyytyi napsimaan pelkkää salaattia.
Jonkin ajan kuluttua rouva Waves laski jälleen ruokailuvälineet käsistään ja katsomatta tytärtään sanoi: ”Tiedäthän, sinulla on enää yksi vuosi lukiota, ja sen jälkeen sinun tulee miettiä jatkokoulutustasi.”
Gillian oli vähällä vetää juuri juomansa veden nenään. Hänen äitinsä katsahti häneen paheksuvasti nenänvarttaan pitkin.
”Mutta siihen on vielä vuosi”, sai Gillian sanottua rauhallisemmin nieltyään suunsa tyhjäksi.
”Le Grande Arthé”, hänen äitinsä sanoi välittömästi hänen päälleen viileällä äänellä. ”Hyvämaineinen, ranskankielinen, maan parhaimpia taideinstituutteja.” Rouva Waves pyöräytti rannettaan ilmassa, ja Boulice, joka oli seisonut seinustalla valmiina palvelemaan tarvittaessa, astui lähemmäs ja laski avatun kirjekuoren Gillianin lautasen viereen. Gillian katsoi sitä tyytymättömästi.
”Mikä tämä on?” hän kysyi.
Rouva Waves heilautti taas kättään elehtien, että Gillian avaisi kirjeen ja katsoisi itse. Gillian huokaisi hiljaa ja veti kuoresta esiin siistin kutsukirjeen.
”Oletteko te jo tehneet joitain päätöksiä ilman minua?” hän sanoi hiljaa luettuaan pari ensimmäistä riviä. ”En minä ole vielä päättänyt, mitä aion tehdä tai minne aion hakea. Ajattelin, että voisin pitää välivuoden ja tehdä tallitöitä Centereillä—”
”Tallitöitä Centereillä!” toisti hänen äitinsä hillityn pilkallisesti. ”Mitä oikeaa työtä se on, miten se eroaa siitä, että olet siellä ilmaiseksi lähes kuusi päivää viikossa joka tapauksessa?”
”Pitäisikö sen sitten jotenkin erota?” tivasi Gillian ja hänen yleensä hennon herkkä ja kaino äänensä helisi nyt mielipahasta. Hän tunsi kasvojensa punehtuvan. ”Minä pidän siitä—!”
”Sinun ei pitäisi tehdä heille töitä, olet sentään sukua”, sanoi rouva Waves, joskin aavistuksen vastahankaisesti. Hän ei ollut koskaan mainostanut sukulaisuussiteitään Centereihin, päinvastoin, hän piti tämän tiedon mielellään yksityisenä.
”En minä… ei se, kun… ei se haittaa.”
”Älä kangertele, Gillianne, äläkä väitä vastaan. Menet tähän kouluun ja sillä hyvä, jotta saat valmiudet joskus tehdä oikeita töitä.”
Gilliania ei huvittanut edes lukea opiston kutsukirjettä loppuun, vaan tuijotti harmissaan lautaseen edessään. Hänen isänsä rykäisi hiljaa ja, kun Gillian vilkaisi tähän, hän hymyili vaisun kannustavaisesti.
”Se on varmasti hieno opinahjo”, herra Waves yritti sopuisaan sävyyn, ”ja opit siellä varmasti paljon. Kyllähän sinä haluat kehittyä kättentaidoissasi?”
”Haluan…”, Gillian sanoi hiljaa, ”mutta haluan kehittyä myös ratsastajana... ja minua tarvitaan. Linka—”
”Eikö se ole jonkin sortin täysihoitola?” hänen äitinsä tokaisi.
”Eikä ole, minä olen huolehtinut koko ajan Linkasta itse! Sitä paitsi heillä on paljon kiirettä nyt, kun—”
”Niin, niin, aikovat perustaa yrityksenä hevosopiston. Kattia kanssa”, rouva Waves sanoi. ”Hevosopisto maatilalle? Onko moisesta kuultukaan, se hanke ei kannata, eikä tule kantamaan alkua pidemmälle. Heille tulee vielä vaikeat ajat.”
Gillian punehtui vielä lisää ja halusi vängätä vastaan, puolustaa Centereitä. Hän haki isästään tukea, mutta herra Waves näytti olevan vaimonsa kanssa samaa mieltä.
”Hyvin uhkarohkea veto”, tämä sanoi ja nyökkäsi Boulicelle, joka kaatoi hänen lasiinsa lisää viiniä. ”Minua kiinnostaisi tietää, mikä ajoi heidät sellaiseen päähänpistoon?”
”Puute oikeasta työsilmästä ja bisnesymmärryksestä”, vastasi rouva Waves välinpitämättömästi. ”Huh, muistatko, Ralph, sen joulun, jonka jouduimme viettämään siinä talossa? Ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun suostun moiseen. En tiedä, mikä oikein—”
”Kiitos ruoasta”, sanoi Gillian painokkaasti. Hän oli työntänyt tuolinsa taakse ja noussut seisomaan. Boulice kiirehti vetämään tuolia pois hänen takaansa tehdäkseen hänelle paremmin tilaa.
Herra ja rouva Waves olivat kohottaneet lievästi yllättyneet katseensa häneen.
”Gillianne, joko sinä nouset pöydästä?”
”Et edes koskenut ruokaasi.”
”Minä en…”, Gillian hengitti hieman kiihtyneesti ja hänen kasvojaan poltteli suuttumuksesta ja harmistuksesta vanhempiensa rumista puheista, ”…minulle ei maistu enää.”
”Entä jälkiruoka, neiti Gillian?” kysyi Boulice, kun Gillian ujuttautui pöydän ja tuolin välistä pois.
”Ei… syön joskus… joskus myöhemmin…”
Hän poistui kiireesti ruokasalista, oleskelutilan poikki ja käytävää pitkin omaan huoneeseensa. Hän laittoi oven kiinni ja istuutui sitten rauhallisesti sänkynsä reunalle, mutta nyyhkytti vähäsen. Hän oli liian kiltti tyttö. Liian tunnollinen ja hyvätapainen, ei hän osannut väittää kunnolla vanhemmilleen vastaan, ei sillä tavoin kuin Charlotte, joka kaatoi vaikka talon nurin, jotta kaikki varmasti tietäisivät, kuinka häntä suututti. Gilliankin olisi joskus, edes kerran, halunnut tehdä jotain yhtä radikaalia, mutta jokin esti häntä; se pieni siveydensipuli hänen sisällään, joka häneen oli idätetty jo pienestä.
Hän itki hiljaa, mutta syvästi pahastuneena jonkin aikaa, kunnes kuivasi lopulta märät kasvonsa ja jäi katselemaan seinällään olevaa maalausta hänestä ja hevosestaan Linkasta.
Ei.
Hän ei lähtisi tähän kouluun. Hän ei voisi jättää Linkaa.
Sanoivat isä ja äiti mitä tahansa, mitä tahansa, Gillian pitäisi kerrankin oman päänsä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 232
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 17, 2016 14:00:31 GMT
Härkätaistelu
10.8.2015
Elämä oli ottanut mut silmätikukseen. Mistä lie syystä. Tielle mun eteen oli heitelty jo valmiiksi epäonnen kiviä ja kaivettu turmion kuoppia odottamaan, että kompastun niihin ja taitan nilkat. Oon kokenut suosikkihevosteni menetykset: ensin Fiia, sitten Buuki ja mun ensimmäinen oma kultamussukka-hevoseni Jupiter, jonka taru sammui, kuin Blues jouduttuaan kentälle töihin!! Oon joutunu sietään paskaa asuinpaikkaa, surkeeta kämppää, joutunu häirinnän ja uhkailun kohteeksi, väkivallan uhriksi, heitetyksi ulos mun asunnosta... unohtamatta niitä kaikkia kertoja, jolloin oon joutunut vaikeuksiin ja onnettomuuksiin sillon joskus kakruna. Sairaala on ollut mulle kuin vessa, jossa tuli pakostakin välillä käytyä ja useammin, kuin kerran oon perehtynyt myös teho-osastoon.
Mutta olinko katkeroitunut vanha akka jo kolmekymppisenä?
En!
Olinko vihainen, kironnut maailmaa ympärillä ja heristellyt nyrkkiä vastaantuleville?
En!
Olin joka kerta suoristautunut takaisin ylös konkattuani ensin muutaman askelen kaatumisen partaalla, nostanut nokan kohti taivaita ja iskostanut katseen takaisin siihen vielä näkymättömissä olevaan tienpäähän tuolla jossakin kaukana edessäpäin. Siellä kuuluissa taivaanrannassa, vaikken mä mikään maalari ollutkaan.
Jep. Niin se meni, mä ajattelin taas, kun löysin itteni pussailemasta kentän hiekkaa ja kaikki happi oli purkautunut keuhkopusseista yhtenä pamauksena.
Siitä mä kierähdin kyljelleen ja sylkäisin soraa.
Siellä se nyt pukitteli vieläkin, varmaan oli kovinkin tyytyväinen itseensä, mokoma ylisuuri varsanpuolikas.
Hengitystä oli ihan pakko tasata jonkin aikaa, mutta sitten mä kapusin ensin istualleen ja lopulta seisomaan. Sormet toimi, jalat kantoivat. Ei mitään vaarallisen vihlovaa kipua missään, ainoastaan yleistä jomotusta ja särkyä. Hyvä. Mikään ei ollut poikki tai pois sijoiltaan!
Sillä tavalla elämään suhtauduttiin optimistisesti.
”Tules tänne”, sanoin matalalla äänellä enkä voinu kaikesta huolimatta olla vähän virnistämättä isolle mustalle oripojalle, joka pärski ja prässäili kentän toisessa päässä. Se pysähtyi pää korkeuksissa tuijottelemaan merilaitumelle, sieraimet laajenneina. Lampsin hevosta kohti pudistellen pölyjä ratsastushousuista ja paidasta.
”Tule tänne, riiviö!” huusin kovempaa, kun Rex nosti komealle laukalle ja oli jo parilla askelella kiitänyt kauas; sillä hevosella oli hemmetin pitkä laukka-askel. Ja sen kyllä tunsi ratsastaessakin, sillä Rexillä laukatessa sai alituiseen olla valppaana kenttäpäädyn tullessa aina nopeammin vastaan, kuin muilla hevosilla. ”Kuuletkos, älyvapaa villisikasielu? Pistän sut makkaraksi ja grillailen leirinuotion äärellä, nam nam, kyllä kelpaa. Mitä? Joo, etkö usko, että voin sut syödä? Ehkä märehdit ruohoasi kuin mikäkin sonni, mutta minäpä pistän suakin isompia elukoita ihan mieluusti poskeeni.”
”Kitty hei, tuolla puheella ei mikään ihmekään, ettet saa sitä ikinä kiinni.”
”Sun naamaasi juoksee mörötkin pakoon!” heitin takaisin kentän lämmittelypäässä itsenäisesti Nemoa ratsastelleelle Billylle, joka nyt naureskeli mulle ja mun ponnettomalle hevosjahdille. Miksi se olin aina minä, joka joutui juoksemaan näiden perässä? Ja Billyllä se oli taas toisinpäin, Billyn perässähän ne kaikki elukat kipitti... Kultapoika oli pysäyttänyt Nemon voidakseen seurata ison kentän härkätaistelua.
Lähestyin Rexiä, ja se käännähti ympäri ja ravasi taas toiseen suuntaan. Billy vihelsi.
”Hieno puolikäännös takaosan ympäri!”
”Kyllä siitä kenttäkaakki vielä saadaan, usko pois.” Naksutin kieltä. ”Jos vain viitsisi edes vähän kuunnella ratsastajaakin…”
”Hei, äkkiä nyt Kitty, Alexiina tulee kohta ja näkee miten sähläät”, Billy huikkaili ja lähti taas käyntiin Nemon kanssa.
”Pidä sinä vain se sievä suusi kiinni ja keskity omaan ratsuusi!”
Tuijotin silmästä silmään mustaa oria, joka oli ihan huuruissa hetkellisestä vapaudestaan ja ratsastajansa kukistamisesta. Huono juttu, mä ajattelin, koska Rexin ei ollut mikään tarkoitus saada entistä isompaa egokompleksia, kuin orinklopilla jo ennestään oli.
”Rex… rauhassa…”, mutisin ja laskin katsetta alemmas lähestyessäni hevosta sivulta. Rex oli pysähtynyt, kääntyili vähän paikallaan puolelta toiselle ja näytti pohtivan minne suuntaan lähteä. Onneksi hevonen oli sen verran hidasjärkinen, että ehdin jo tarpeeksi lähelle ja napata sitä ohjista ennen, kuin ori sai päätöstään tehtyä. ”No niin, kiinni jäit. Hyi sua, tuhma eläin.”
Talutin Rexiä keskemmälle kenttää, pysäytin, peruutin, talutin taas eteen, peruutin, pysäytin. Rex totteli kuolaimiaan jauhaen, ja sitten ponkaisin takaisin satulaan. Tunsin sen nopean hengityksen ja kasasin ohjia käteen, siirsin painoa satulassa ja ori lähti liikkeelle pitkin, ripein askelin.
”Jee, kymmenen pistettä ja kumarrus mestarimatadorille!” huusi Billy.
”Mitäs sanoin siitä suun kiinni pitämisestä?”
Billyn nauru kiiri kentän yli; se oli sellaista pehmeää ja kuitenkin helkkarin omahyväistä. Ravisti vähän päätä ja annoin itteni rentoutua ja Rexin rentoutua ja jatkoin vain löyhää käyntiä uran sisäpuolta ympäri. Persuksissa kyllä jomotti ihan kivasti, mutta mitä siitä. Kipuun pitää vaan siedättyä!
Myönteinen elämänasenne on omasta ittestä kiinni.
Mutta kyllä sekin joskus joutuu luonnostaan lahjakkailla tavallista kovemmalle koetukselle... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 17, 2016 14:11:52 GMT
Looking for Support
11.8.2015
Mitä minä teen tulevan suhteen?
Oivallus, ymmärrys ja toivo. Toiveet täyttyvät, mutteivät välttämättä niin kuin luulisi. Hyvä terveys, lahjojen antaminen. Elämän ylimaallinen ulottuvuus.
Kortti kuulosti aluksi lupaavalta, mutta Gillian tulkitsi sen silti huolen sävyttämänä. Lahja tarkoitti tietysti hänen lahjakkuuttaan taiteellisuuteen ja niiden antamisella sitä, että hän jakaisi lahjaansa muillekin… toiveet täyttyvät… niin, mutta kenen toiveet? Hänen? Vai hänen vanhempiensa? ’Elämän ylimaallinen ulottuvuus’, mitähän sekin nyt sitten oli tarkoittavinaan…
Gillian kasasi tarotinsa takaisin pinkaksi, sujautti ne samettipussukkaan ja piilotti ikkunan ääressä olevan pöytälipaston laatikon kätköihin. Hän jäi siihen vielä istumaan ja totisena katselemaan ulos; näkymä ei ollut tallipihalle päin, vaan Centerien talon taakse puutarhan ja pellon suuntaan, sekä niiden takana kumpuileville mäkisille harjanteille ja vuorille.
Gillian piti siitä huoneesta kovasti. Se oli vierashuone, mutta käytännössä katsoen hänen omassa käytössään aina, kun hän vietti Centereillä aikaansa. Hän oli joutunut hieman harmissaan nukkumaan Kittyn kanssa alakerrassa silloin, kun Suomen serkut olivat asuneet tilalla, ja Anna oli majoitettu yläkerran ainoaan ylimääräiseen makuuhuoneeseen. Nyt se oli kuitenkin taas ikään kuin Gillianin toinen huone ja hän katseli kuinka heleä aamuaurinko nousi horisontissa vuorien yli ja langetti kaunista, voimistavaa valkoista valoaan tiluksille.
Mutta vaikka niin kaunis aamu olikin, Gilliania se ei sykähdyttänyt aivan yhtä syvästi, kuin yleensä. Nyt hänen mielensä askarteli sen ongelman parissa, joka hänen tulisi ratkaista… ja mahdollisimman pian.
*
”Huomenta!” kajahti reipas ääni. Gillian kompastui omaan kieleensä ja kangerteli jotakin vastaukseksi, sitten leimahti tomaatin punaiseksi. Hän kääntyi nopeasti takaisin Linkaan päin ja hypisteli tamman pitkää mustankiharaista jouhta. Billy oli ohi mennessään Tofun karsinalle hymyillyt hänelle taas niin, kuin pannukakku vaahterasiirapilla ja ripauksella kermavaahtoa sekä marsipaania, ja se sai Gillianin joka kerta pois kurssistaan niin, että yleensä hän teki samantein jotain kömpelöä (kahdesti käveli päin ovea tai seinää, kerran kompastui omaan jalkaansa ja useammankin kerran pudotti aina kädestään sen, mitä sattui silloin pitelemään). Olisi ehkä pitänyt tulkita tämänkertainen hyvänä enteenä, sillä nyt hän ei ollut päässyt tekemään mitään noloa; suka pysyi kädessä ja toisella hän haparoi vapisevin sormin auki hevosensa takkuun mennyttä harjaa.
”Tänään on hieno aamu!” Billy huikkasi tuodessaan Tofun ulos karsinasta kauemmas käytävälle kiinni. Jytky harmaa ruuna luimisteli korviaan ja mulkoili Linkan edessäpäin näkyvää takapuolta ja sen raskaat ruokalautasten kokoiset kaviot kolahtelivat betonia vasten.
He olivat ottaneet tavaksi lähteä yhdessä aamuisin maastoon, ja se hetki oli usein Gillianin mielestä päivän paras.
He varustivat ratsunsa kaikessa rauhassa sopuisassa hiljaisuudessa, jossa puhuminen ei toimeliaisuuden kannalta ollut välttämätöntä, ja taluttivat hevoset sitten peräkanaa ulos tallista. Linkan varsa, Osiris, jäi hieman nyyhkien odottamaan äitinsä paluuta karsinaan. Juje juoksi heitä vastaan häntä ujosti heilahdellen, ja niinpä tosiaan hetkisen kuluttua Alexiinakin tarpoi talolta päin tallille Oliver kainalossaan ja toivotti heille hauskaa maastolenkkiä.
Gillian asetti jalkansa jalustimeen ja ponnisti kevyesti satulaan. Linka tuntui vireältä ja iloiselta ja valmiilta lähtemään matkaan, ja Gillian joutui hillitsemään tammaa hetkisen, jotta sai kiristettyä satulavyötä parilla reiällä. Tofu seisoi laiskasti korvat edelleen taaksepäin, kun Billy sääti omien hihnojensa kanssa ja kääntyi lopulta satulassaan suoraan asetellen pakaroitaan mukavammin satulaan.
”Mennään?” tämä sanoi ja katsoi kysyvästi Gillianiin, joka loi nopsasti oman katseensa maahan ja nyökkäsi hiljaa. Hevoset lähtivät käyntiin ja soran rapistessa kavioiden alla tallasivat porttimuurin viertä, Orange Woodin puisen tilakyltin ali ja hiekkaista tallitietä pitkin kohti autotietä.
Yleensä se meni niin, että Billy jutusteli kaikenlaista ratsastaessaan heidän edellään; kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä aina olettanut Gillianilta vastausta, mikä sopi tytölle, sillä silloin hän saattoi vain nauttia matkasta ja kuunnella Billyn miellyttävää ääntä ja soljuvaa puhetta.
Mutta nyt Gillian karaisi kurkkuaan jo, kun he ohittivat jyrkässä autotien alamäessä olevan alaparkkipaikan, jonne hän jätti aina uskollisen purppuranpunaisen skootterinsa.
”Billy”, hän sanoi, ja poika käänsi vähän päätään osoittaakseen kuuntelevansa, ”silloin, kun William tuli käymään ja… ja, kun teidän piti lähteä takaisin Suomeen, mutta sinä et halunnut… ja vaikka isäsi painosti niin… kuinka sait puhuttua hänet ympäri, ettet halua lähteä?”
Tofu hengitti kuin hinkuyskässä ja köhäisi kuuluvasti, Billy keinahti liikkeen voimasta etunojaan.
”Öööö”, hän sanoi kootessaan ohjia takaisin käsiinsä, ”en tainnut kyllä puhua häntä ympäri sanan siinä merkityksessä. Minä en vain suostunut lähtemään. Siinä kaikki.”
”Sinä vain… pidit oman pääsi?”
”Joo. Niin. Pidin oman pääni, just niin.”
Gillian pureskeli alahuultaan.
Se kuulosti niin helpolta, mutta oliko se sitä? Oman päänsä pitäminen… Gillianista tuntui, että hänet oli pienestä asti kasvatettu ottamaan jonkun toisen pää harteilleen: oli se sitten äidin tai isän, tai olemattomien sisarusten (Gillianin äiti oli monesti huokaillut, kuinka raskausaika oli ollut hänen elämänsä hirveintä aikaa, joten ei ollut ihme, että Gillian oli jäänyt vanhempiensa ainokaiseksi…), opettajan, lähimmäisen, edesmenneen isoäidin, Boulicen… aina Gillianille hoettiin ja toisteltiin: ”Älä ole niin itsekäs! Ajattele muita! Mitähän muutkin sinusta nyt sanovat… jos olisit hänen asemassaan tai tuossa tilanteessa tai sen saappaissa… muista perheylpeys!” Aina jotakin, aina joku muu, jota Gillianin oli kuunneltava, jonka tahtoon hänen oli taivuttava.
”Miten niin?” kysyi Billy, kun he ratsastivat verkkaista tahtia maastoesteradan nurmialueen reunaa pitkin edelleen tietä seuraten. Nousevan auringon säteet pyyhkivät korkealla harjanteella olevan Orange Woodin tilusten yli, mutta ne eivät olleet kirineet vielä rannalle asti, joka jäi Sungroan Hillsin kukkulan varjoon.
”Ei… ei mitään… ajattelin vain…”, mumisi Gillian ja häpisteli Linkan ohjia.
”Kyllä se yritti vähän uhkailla, isä”, Billy jatkoi, ”mutta, mitä se nyt oikeasti muka voisi tehdä? Jos sanon ei, niin ei hän minua voi lentokoneeseen pakolla raahata. Eikä hän voi minua kiristää millään. Minulla oli tuki takanani.” Billy nosti kätensä ylös ja pyöräytti rannettaan epämääräisesti taakse jääneen tilan suuntaan. ”Täti ja setä ovat aina olleet todella ystävällisiä ja he vetosivat puolestani... ja Dewn halusi, että minä jään ja isoäiti suorastaan vaati, etten lähde.”
Gillian käänsi päätään taakseen ja katsoi kohti Centerien hevostilaa, kohti kotia.
Perhe.
Niin, Gillianilla oli täällä perhe, muukin perhe, kuin vain etäiset työhullut vanhempansa. Ehkä Gilliankin voisi vedota heihin, pyytää heiltä tukea sille, että uskaltaisi kohdata vanhempansa ja uhmata heidän tahtoaan Gillianin omaa tahtoa vastaan...
”Täällä on ihan huippua”, Billy jatkoi edelleen ja taputteli Tofua kaulalta. ”Olen aivan käsittämättömän onnellinen siitä mahdollisuudesta, että pääsin ja sain jäädä tänne. En halua lähteä täältä enää koskaan.”
Gillian tiesi sen tunteen; hän ajatteli itse aivan samoin.
”Täällä on kaikkea… upea luonto, mahtavat ihmiset, hevosia… saan ratsastaa Tofua aina, kun mieli tekee ja sen lisäksi Alexiina tai Kitty opettaa minua välillä Nemon kanssa ja saan hiottua taitojani paremmiksi. Raicyn kanssa taas voin ratsastella rennommin länkkärityyliin… kerroinko jo siitä, kun lassosin ensimmäisen lehmäni? Raicy sanoi, että se oli tosi hieno suoritus ja, että monilla kestää paljon kauemmin ennen kuin he onnistuvat… en ymmärrä isää, tai sitä, miksi hän puhuu sedästä siihen tapaan… mitä sitten, vaikka täti ja setä olisivat ehtineet tänne ensin?”
”Miten niin ensin?” Gillian ihmetteli nyt.
”Isä aina väittää, että hänen olisi kuulunut periä tila. Ja hän on sitä mieltä, että Raicy vei sen hänen nenänsä edestä.”
”Ai periä? Mutta onhan Emily täällä vielä.”
”Niin on, mutta isoisä oli testamentannut talon ja tilukset isälle.”
Gillian oli täysin hämmästynyt kuulemastaan; hän ei ollut tiennyt mitään tällaisesta!
”Mutta… mutta… minä luulin, että Alexiina ja Raicy—”
”En minä tiedä. Niin isä vain on sanonut ja nyt hän on asiasta katkera. Mutta minusta parempi näin, siis, että täti ja setä ovat täällä… mitä isä täällä muka tekisi? Ei hän tiedä hevosista mitään… ja minä voin olla täällä joka tapauksessa.” Billy virnisti taas katsoessaan taaksepäin kohti Gilliania, ja Gillian punastui hieman hämmennyksensäkin lomasta. ”Mutta hei… otetaanko jo pätkä ravia?”
Odottamatta vastausta, Billy maiskutteli Tofun liikkeelle, ja Linka seurasi reippaasti heidän jäljessään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 17, 2016 14:18:29 GMT
Taking on the Wheels
14.8.2015
”Eeeeeh, Gills, mikä toi on?”
Kitty oli seisahtunut ulkona puolimatkassa talliin nuuhkittuaan otsa kurtussa ilmaa ja siten havainnut, että pistävä myrkkymäinen lemahdus oli tullut heinäladosta. Nyt hän tuijotti avoimilta ovilta sisään, missä Gillian sähelsi maalinkatkuissa sanomalehtien, pensseleiden ja maalitötsien keskellä.
Gillianin vastaus oli epämääräinen, sillä hänellä oli juuri yksi pensseli suussaan, ja se kuulosti jotakuinkin tältä: ”Awfghl.”
”Ehh??” Kitty purjehti latoon nenäänsä pidellen hieman turhankin dramaattisesti ja antoi silmiensä mulkoilla hökötystä Jack the Greenin tilalla.
”Kuten varmaan jo huomasit, ne on kärryt...” Gillian yritti sanoa nyt uudestaan ottaessaan siveltimen suustaan ja pyyhkiessään paitansa hihalla otsaansa. Onneksi hän oli lainannut Emilyltä vanhan esiliinan, sillä se oli nyt jo täynnä mustia maalitahroja aikaisempia nokituhrujen seassa. ”Hevoskärryt.”
”No, joo joo, on mulla silmät, mutta mitä varten! Mistä ne on tullut?”
”Sain Raicyltä... ne on Axen vanhat.”
”Häh? Miksi?”
Gillian seisoi tumput suorina ja katsoi puoliksi entisöityjä ravikärryjä edessään. ”Linkaa... ja minua varten”, hän sitten mumisi.
”Sua? Linkaa?” Kitty tuijotti häntä edelleen hämmentyneen näköisenä, suu auki. Gillian tunsi pienen epävarmuuden pistoksen. Oliko tämä kuitenkin ollut surkea idea? ”Oletko tosissasi?” Kitty varmisti, kun Gillian oli kumartunut takaisin alas ja kastanut pensselin mustaan mönjään. Hän ei tiennyt, oliko hän tosissaan, joten jätti siksi vastaamatta.
Kitty kääntyi uudelleen katsomaan kärryjä, kiersi niiden toiselle puolen. ”Aiot siis opettaa Linkan ajolle? Siistiä.”
Siistiä?
Gillian räpytti silmiään ja kohotti vähän päätään. Maalinkatku kävi päin näköä ja sai pään kipeäksi. ”Niinkö sinusta?”
”Joo, tietty!” Kitty innostui, ja sai helpotuksen syttymään Gillianinkin rinnassa. ”Vaikka eihän Linkan emä ollut mikään ajokki, mutta—”
Gillian ilme valahti silminnähtävästi.
”—MUTTA sen isukki... ooh, etkö tiennyt?” Kitty mulkoili Gilliania äkkiä epäuskoisena istuimen yli. ”Dur Tumort? ...Mitä...oikeesti?”
Gillian punastui. Ei hänellä ollut ollut vielä aikaa perehtyä hevosensa sukutauluun niin perusteellisesti… Hän ravisti hivenen punakutrista päätään.
”Okei..., sitä vain, että se on yksi Durenin kuuluisuuksia, jessus, ihan totta et taida olla kovin kiinnostunut kasvatuspuolesta? No, kuitenkin, se ori palkittiin ykköseksi valjakkoajossa, siis kaikkien sen muiden saavutusten lisäksi.”
Pieni ylpeä hymynkare kutitti Gillianin suupieliä. Oliko hänen hupsu pöhkö tammansa niin mainiosta suvusta? Ehkä hänen pitäisi todellakin kiinnostua sukutauluista vähän enemmän, mutta jostain syystä se oli aina ollut hänestä jokseenkin ikävystyttävä aihealue (hevosissa ja ihmisissä, sukututkimus, blaaah…). Ehkei Linkan opettaminen kärryihin sitten ollutkaan tuhoon tuomittu idea?
”…Joten…?” hän lausui hennosti ja toiveikkaasti.
”Joten”, Kitty henkäisi, ”Linkalla on varmasti talenttia siihen hommaan. Siitä voi tulla tosi hyvä!”
”Ei me mitään ihmeellistä, vaihtelunvuoksi ajattelin vain”, Gillian sanoi. ”Ei mitenkään kisamielessä.”
”No jaa, kisa tai ei, hyvä barokkiajokki siitä voi joka tapauksessa tulla.”
Kittyn kannustus ja ehdoton luottamus tuntui Gillianista hyvältä ja rohkaisi häntä nyt sivelemään mustaa maalia kärryihin entistä tarmokkaammin, saaden ne uutuudenkiilteleviksi. Ajatus oli alun perin tullut Alexiinalta, joka oli ehdottanut, että mikäli Gilliania kiinnostaisi, hän voisi kokeilla valjastaa Linkan kärryn eteen joku kerta. Axen kärryt olivat jääneet latoon pölyttymään, kun Raicyn lämppäriruuna oli opetettu ratsuksi, eikä tallista oikein löytynyt toista niiden eteen sopivaa hevosta. Gillian oli lapsuudessaan ollut paljon kärryilläkin ratsastamisen lisäksi, sillä George Centerillä oli muinoin ollut nimenomaan vanhoja ravihevosia tallissaan.
”Joten sinusta ajatus on hyvä?” Gillian varmisti vielä.
Kitty nyökytti päätään. ”Taatusti. Haluan olla sitten katsomassa, kun pistät Linkan ensimmäistä kertaa pyörien eteen!”
Gillian hymyili ja sipaisi siveltimellä sen verran railakkaasti, että siitä pärskähti maalia vähän hänen naamalleenkin. Kitty oli juuri katsonut häntä, näki sen tapahtuvan ja purskahti sen johdosta raikuvaan nauruun. Tallityttö nauroi vielä makeasti astellessaan ulos ladosta, jättäen Gillianin pyyhkimään mustia tahroja kasvoistaan.
Ei, Gillian ei halunnut yhtäkään lisäpisamaa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 14:25:24 GMT
Kyyhkyläinen
14.8.2015
Charlotte ei ollut eläissään hutkinut niin paljon tallitöitä. Hän veti vertoja jopa Kittylle, joka oli suoranainen työhiiri ja teki aina suurimman osan tallihommista lähes yksin. Härkämäisellä itsepäisyydellään, Charlotte ei piitannut rakoista käsistään; lihaskolotuksesta, jota sai jalkoihinsa tai jumiin menneestä niskasta; ei hiestä; ei verestä, joka valui naulan raapaisemasta pintanaarmusta; eikä hän pillahtanut itkuun vielä silloinkaan, kun lantakuormallinen kaatui ennenaikaisesti tallikäytävälle.
Hän oli saanut kuulla sellaisia uutisia, että oli päättänyt pelata varman päälle. Aina oli mahdollista, että äiti oli huijannut ja sanonut niin vain, jotta saisi Charlotteen lisäpuhtia kotiaskareiden tekoon… mikä siinä tapauksessa oli onnistunut täydellisesti, aplodit ovelalle äidille, mutta Charlottea ei haitannut, vaikka äiti olisi ollut niin katala. Hänellä oli aivan muuta mielessään pilvilinnan kuvat silmissään, eikä hän antaisi ylpeytensä tulla tässä tapauksessa esteeksi. Ei, hän luuttuaisi, vaikka koko tallin lattiasta kattoon, jotta olisi varmasti uurastuksensa arvoinen!
Kitty katseli Rexin karsinasta, kuinka Charlotte lapioi käytävälle levinneet lantapallot päättäväisesti takaisin kottikärryihin. Tallissa asti haisi maalinkäry, joka leijaili jostakin ulkoa.
”Ihan kiva, että olet yhtäkkiä innostunut tallihommista noinkin paljon, mutta ei sun kaikkea tarvitse silti yksin tehdä”, Kitty huikkasi.
”Minun—täytyy—päästä—sille—Ranskan—matkalle”, Charlotte huohotti jokaisen kauhallisen välissä.
”Power Jump?” Kitty tiesi. ”Mitä, et kai yritä osallistua?”
”Ei, kun… tahdon mukaan.”
”Vain mukaan? Ja sen takia jouduit orjatyöhön?” Kitty pujautti niskahihnan Rexin korvien yli ja mutisi huvittuneena: ”Alexiinastahan on kovis tullut!”
”Äiti on aina ollut kovis, mutta ei sillä väliä. Tällä kertaa en piittaa. Minun on aivan pakko päästä mukaan.”
”Miksi se on niin tärkeätä, jos et pääse edes radalle?” ihmetteli Kitty.
”Se vain on.”
Tallityttö ei näyttänyt olevan tyytyväinen vastaukseen. Hän olisi taas lähdössä isolle kisareissulle mukaan hevosenhoitajaksi, ja äiti ratsastaisi Tossahin ja Aden tuomalla hollantilaisella estetammallaan Phoebella. Myös Gillian olisi sillä kerralla lähdössä L’amour aux Chevauxiin Dodolla, sillä ensimmäisen kerran arvokilpailuissa järjestettäisiin omat mestaruusluokkansa myös ponikokoisille.
Toki Charlotte oli vähän katkera, sillä hän olisi halunnut kisata itsekin (olihan Power Jumpiin osallistuminen yksi hänen haaveistaan), mutta sillä kertaa tämä unelma sai väistyä toisen tieltä…
”Kertoisit nyyyt”, Kitty yllytti napsutellessaan Rexin remmejä kiinni ja heilauttaessaan ohjat mustan oriin korkean pään yli. ”Onhan se aika hieno paikka, se LAC, mutta et sä kai maisemien takia pelkästään noin paljon kakkaa lappaisi?”
”Siellä on joku, jonka haluan tavata”, Charlotte livautti puolivahingossa.
”Ranskalainen kaveri?”
”…tavallaan.” Tavassa, jolla Charlotte sanoi sen, oli selvästi jotakin epäilyttävää, sillä Kitty virnuili hänelle äkkiä ovelan näköisenä vetäessään ratsastushansikkaita käsiinsä.
”Aaaaah… ymmärrän. Joku poika.”
Charlotten posket helottivat aivan taatusti.
”Pieni talliromanssi jonkun hevosenhoitajan kanssa? Voi, miten söpöä!” Kitty ilahtui. ”Koska me oltiinkaan siellä viimeksi… jotain kolme vuotta sitten?”
Charlotte heitti lapion lantakärryn päälle ja tarttui kahvoihin.
”Iih! Olit silloin vielä ihan pikkuinen… voi että!” jäi Kitty hekumoimaan hänen jälkeensä, kun Charlotte tuuppasi mitään sanomatta kärryt liikkeelle. Kitty käytti Rexin ulos karsinasta käytävälle ja huikkasi Charlotten perään: ”Älä huoli, kyyhkyläinen, Kitty-täti varmistaa, että pääset varmasti mukaan!” Sitten hän itsekseen kikatellen talutti Rexin pihalle.
Kyyhkyläinen.
Charlotten suupielet kääntyivät väkisinkin hymyyn.
Vaikka olihan hänen oltava kuitenkin jossain määrin realistinen ja ymmärrettävä, ettei kaikki menisi välttämättä suunnitelmien mukaan... ja aika utopistisin suunnitelmien, itse asiassa… Mikä varmuus ylipäänsä oli siitä, että Lucas olisi paikanpäällä? Niin, kuin Kitty oli sanonut, siitä oli jo kolme vuotta… saattoi hyvinkin olla, ettei Lucas tai hänen veljensä Theo, ottanut tänä vuonna ollenkaan osaa Power Jumpiin.
Mutta, jos tämä olisi tiennyt, että Charlotte oli tulossa…
Valtava parvi jännityksen ja kutkutuksen perhosia vatsassaan, Charlotte kippasi lannat sinne minne kuului ja kohotti katseensa taivaalle: jos hänen ajatuksensa voisivat nyt tavoittaa yli maiden ja mantujen ja merien, niin kuulkoot Lucas siellä jossakin hänen huokauksensa. |
|
