katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 16:34:58 GMT
Pahat pojat
26.08.2015
”Se on… ihan kiva.”
”Ihan kiva??”
”Niin… mukava… ja kohtelias.”
Charlotte mulkkasi pehkopäistä pikkuserkkuaan kyseenalaisen ja epäuskoisen näköisenä. Gillian kiinnitteli Linkan remmejä ja vältteli katsetta.
”Mutta, eikö se sinusta ole huolimaton?”
”Hmm… jaa…”, mutisi Gillian ja kompastui vahingossa toisella jalallaan omaan kantaansa. Hän otti tukea hevosensa lavasta.
”...ja kömpelö! Se kaatoi ruokakärryt kumoon ja melassit valui pitkin käytäviä!”
”…Joo, minä näin…”
”Argh. Ei sellaista voi meille töihin ottaa, sellaista tumpeloa.”
Charlotte väisti, kun Gillian meni hänen ohitseen ja haki vähän matkan päässä odottaneet kärryt raahaten ne Linkan perään. Charlotte seisoskeli sivussa kädet puuskassa eikä enää oikein keksinyt, miten saisi Gillianinkin heidän puolelleen Lieriötä vastaan.
”Vai mitä??” hän intti, kun Gillian alkoi kiinnittää kärryjä.
”En… en minä tiedä…”, mumisi Gillian vaivaantuneena ja pää painuksissa keskittyi omiin juttuihinsa.
”Billykin on sitä mieltä!”
”…Onko?” kysyi Gillian hiljaisella äänellä.
”On! Hänestä Lier—Tomford on painajainen. Äiti ei yhtään pitänyt siitä, että Rex oli laitettu väärään karsinaan. Se on tarkka siitä.”
Gillian ei sanonut mitään. Linka heilautti päätään, hätyytteli kärpäsiä. Oli yhtä kuuma, kuin eilen, toissapäivänä, viime viikolla ja kuun alussa. Tätä menoa koko maa palaisi karrelle, eikä talvi tulisi koskaan.
”Minusta on vähän outoa, että hänelle sattuu niin paljon kaikkea”, sanoi Gillian lopulta mietittyään huolellisesti sanojaan. ”Kerran olin varustehuoneessa hänen kanssaan ja näin, että hän laittoi ponien suitset oikeisiin naulakoihin, kysyi jopa, että missä Ewen varusteita pidetään, kun eihän kaikkien lappuja ole vielä laitettu sinne ylös… hän lähti jonnekin ja minä olin huoltamassa kärryjä ladossa. Hän ei ollut tullut vielä takaisin, kun menin vielä varustehuoneeseen ja sillä välin suitset oli heitetty lattialle ja Rickyn satula oli Axen satulan tilalla…” Gillian taputti Linkan takapuolta hellästi, pohtivaisen näköisenä. ”Kumma juttu, minä näin hänen laittavan kaiken oikein. Joku kävi hänen jälkeensä varustehuoneessa sotkemassa.”
Charlotte vaihtoi kiusaantuneena painoa jalalta toiselle.
”Näit varmaan väärin”, hän sanoi, ”tai sitten hän kävi siellä, kun et huomannut, ja sai jonkinlaisen hulluuskohtauksen. Tai täällä kummittelee.”
Gillian rypisti otsaansa itsekseen, kuin Charlotten selitykset olisivat olleet aivan tuulesta temmattuja. Niin kuin ne olivatkin.
”Minusta hän yrittää kovasti”, tallityttö tuumi ja otti sitten Linkan ohjat käsiinsä ja lähti taluttamaan friisiläistä kentälle päin.
*
Billy palasi juuri laaksosta Raicyn kanssa hirviöhevonen Castron selässä. Hän oli ehtinyt tuskin jalkautua (ja väistää valtavan titaaniruunan torahampaita), kun Charlotte jo hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin ja sai pojan kiljahtamaan säikähdyksestä. Castro tallasi hänen jalalleen.
Raicy seurasi esitystä jalkautuessaan Rickyn selästä. ”Varovasti”, hän sanoi. ”Sinun olisi ollut parempi odottaa satulassa, että Kitty olisi tullut hakemaan Castron.”
Raicy joutui ottamaan aggressiivisen hevosen Billyltä, jonka kontolle jäi huolehtia Raicyn ratsu takaisin talliin.
”Ai hemmetti”, poika valitti käännettyään ruunan karsinaan ja vedettyään saappaan jalastaan katsoakseen varpaitaan. ”Lähti varmaan kynsi irti!”
”Hienosti tehty”, nurisi Charlotte, joka oli seurannut häntä talliin. Billy irvisteli kivusta ja itsesäälistä ja kääntyi sitten vetistävin silmin katsomaan tyttöön.
”Kiitti?”
”Olet ollut ihan tampio!”
Billy näytti hämmästyneen loukkaantuneelta.
”Menit säätämään jotain varustehuoneeseen, heittelit suitsia lattialle ja muuta, ja nyt Gillian epäilee jotain!”
”Ai, minä menin?” Billy sanoi.
”No, kukas muu!”
”En minä ole tehnyt mitään!”
”Valehtelet!”
”En taatusti.”
Charlotte ei ollut varma, huijasiko Billy, tai siis, pakkohan hänen oli, mutta siinä tapauksessa serkku oli erittäin etevä takinkääntäjä.
”Meidän piti olla hienovaraisia”, Charlotte muistutti. ”Äiti ei saa epäillä mitään!”
”Minulla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa”, julisti Billy paatoksellisesti. Hän hieroi taas jalkaansa ja paineli varovaisesti varpaitaan. ”Totta puhuakseni, en edes tiedä mistä puhut.”
”Joo just”, sanoi Charlotte ja marssi matkoihinsa.
Oli kuitenkin jo edistystä, että äiti oli ilmeisesti ehdottanut Lieriölle vain viikonlopputunteja—arkiviikolla tätä ei nimittäin ollut enää näkynyt, joten siitä ei luulisi olevan enää pitkä matka nollatuntiin…
Moottoripyörän jyrinä kuului tallipihalle saakka ja Charlotte käveli parkkipaikan kautta Orange Woodiin johtavalle hiekkatielle. Hänen sydämensä heitti takaperin volttia, kun Andrewn musta kulkupeli ja nahkatakkiinsa sonnustautunut kuski pärisyttivät kaasua autotien varressa. Charlotte taputteli äkkiä hiuksiaan, haroi otsatukkaansa paremmin silmien eteen ja vaihtoi sitten kiirehtineet askelensa keimailevammiksi, mutta tarpeeksi vetelehtiviksi, jottei vaikuttaisi liian innostuneelta.
Hän ehti Andrewn luo ja Emman veli veti kypärän päästään.
”Haluuts lähteä ajelulle?” tämä kysyi.
Charlotte puri alahuultaan ja hymyili. Oikeasti hän oli luvannut ratsastaa Candyn tänään, mutta…
”Sinulla on vain yksi kypärä mukana”, hän huomautti.
”No joo, lähdin alun perin muuten vaan ajelees, mutta sitten, kun olin täälläpäin, niin aattelin...”
Charlotte nyökkäsi, otti Andrewn tarjoaman kypärän vastaan ja heilautti itsensä nahkasatulaan. Moottoripyörä murahti ja rahisi sitten maantielle ja kiihdytti yhä vauhtiaan…
Raicy seisoi kanalan edustalla ja näki kaiken. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 17, 2016 16:39:14 GMT
Haulikko valmiiksi 26.08.2015 Rauhallinen hengitys sisään… kädet kohti taivasta… rauhallinen hengitys ulos… seuraa oikeaa peukaloa taa… rauhallinen hengitys sisään… kädet kohti taivasta… rauhallinen hengitys ulos… seuraa vasenta peukaloa taa…
”Minä en pidä siitä jätkästä.”
…rauhallinen hengitys sisään… kädet kohti taivasta…
”Charlotte lähti taas sen matkaan.”
…rauhallinen hengitys ulos…
”Minä en pidä tästä.”
…kädet kohti maata…
”Kuunteletko sinä?”
”Kuuntelen”, huokaisi Alexiina tuoden jälleen kädet verkkaisesti kohti taivasta.
”Pitäisikö soittaa perään? Käskeä hänet heti takaisin kotiin.”
…seuraa peukaloa…
”Minä soitan—”
”Raicy, odotahan vähän.” Alexiina hengitti hitaasti keuhkot täyteen ilmaa. Kevyt ja lämmin tuulenviri liikkui puiden lehvustossa ja sai ne kahisemaan. ”Anna hänen pitää hauskaa.”
”Tämä ei ole hauskaa”, nurisi Raicy. ”Hän on ties missä, sellaisen kaverin kanssa, joka—”
”Sinulla oli aivan toinen ääni kellossa, kun viimeksi puhuimme tästä”, huomautti Alexiina tyynesti ja laski kädet rauhallisesti alas.
”Sillä on moottoripyörä—!”
”Niin, minä tiedän.” Alexiina aukaisi ummistetut silmänsä. ”Ei kai se sinua haittaa?”
Raicy mutisi jotakin moottoripyöräjengien rikostaustoista ja vaarallisuudesta.
”Puhut levottomia”, sanoi Alexiina raukeasti. ”Kokeilisit joogaa, se rentouttaa.”
”…Mrh! Kuinka voit suhtautua lapsemme—minun pikkutyttöni— heittiökäyttäytymiseen niin laveasti?! Hän voi ajautua ties minkälaisiin piireihin, joutua vaikka—”
”Minusta Charlotte on käyttäytynyt oikein hyvin viime aikoina. Hän on tehnyt vaaditut tallityöt, eikä ole edes kiukutellut niin paljon.”
”Tuollaisten nuorten miesten kanssa ajautuu pulaan—ennemmin tai myöhemmin!” vaahtosi Raicy. Alexiina vain katseli häntä pää kallellaan ja hymyili äärimmäisen pienesti. Se tuntui suututtavan Raicya kaikista eniten. ”Minä en tätä hyväksy. Kun hän tulee kotiin, kiellän häntä enää koskaan näkemästä sitä—”
”Et ole edes tavannut poikaa.”
”Enkä tapaakaan, sellainen motoristi ei meidän pihaamme saati taloomme astu kuuna päivänä!”
Raicy marssi tiehensä, ja Alexiina jäi huvittuneena katselemaan hänen jälkeensä.
”Bark, bark, vahtikoira”, hän kuiskasi leikillään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 16:52:24 GMT
Kaksisuuntainen tie
28.08.2015
Hevoset oli noukittu kesälomalta ja kenttäkalustoa alettu taas arvioida siihen sävyyn, että ruskapäivä tietäisi talkookäsille hommia; uusia puomeja pitäisi maalata, kouluradan kirjailuja ehostaa ja tolpat pestä—ihan vain, koska koko estevarasto muutenkin tyhjättiin. Samalla siinä tekisi sitten kaiken kunnolla.
Charlotte havahtui ratsastuskentällä äkkiä siihen, että kesäloma todella olisi pian ohitse. Koulu alkaisi taas jo seuraavana tiistaina.
Ehkä hänet sai heräämään todellisuuteen aivan yhtä äkillinen vesisade, joka oli matkannut meren yli ja saavutti rannikon iltapäivän tienoilla, juuri, kun Charlotte oli pitämässä ystävälleen Emmalle vähän vapaamielisempää kouluratsastustuntia Emman hoitoponilla Isaacilla.
Yksi ensimmäisistä valtavan kokoisista, mutta lämpimistä pisaroista, lässähti suoraan Charlotten nenälle ja hän kohotti katseensa kohti taivasta. Emma kävi käyntiä pitkällä sivulla hänen ohitseen ja hihkaisi tarpeettomasti: ”Sataa!”
Se oli ensimmäinen sade viikkokausiin.
Tuskin tytöt olivat ehtineet ihmetellä, kun taivas aukeni vielä lisää ja kaatoi entistä reilummin vettä heidän niskaansa. Emma rääkäisi ja toi poniruunan kaartoon, jalkautui nopeasti ja nauraa hekotti, kun Charlotte hölkkäsi heidän luokseen melko turhaan käsiään päänsä päällä pidellen.
Kaatosade yltyi ja pian kaikki oli yhtä kohinaa ja humisevaa melua, jonka yli sai huutaa, jotta sai sanansa julki.
Tytöt kävivät rivakkaa askellusta ulos kentältä ja talliin, jossa likomärkä kolmikko kietaisi Isaacin käytävälle ja alkoi riisua sitä varusteista.
”Hyvä, että viimeinkin sataa!” sanoi äiti, joka oli kauempana käytävällä harjaamassa Rexiä. ”Kasveille vähän vettä.” Suurikokoiset vesipisarat moukaroivat ja rummuttivat tallin kattoa ja kentän puoleisia karsinaikkunoita. ”Oi voi… Charlotte, kiltti, kipaise äkkiä lyömässä pilttuiden luukut kiinni!”
Charlotte totteli ja juoksi ulos sulkemaan karsinaluukkuja, jottei kaikki sadevesi ryöppyäisi suoraan hevosten pahnoihin. Kun hän oli tehnyt vaadittavan, hän palasi takaisin talliin… ja ärtyi heti nähdessään vaalean, cowboy-hattuisen pojan keskustelemassa Alexiinan kanssa. Tämä oli ilmeisesti juuri saapunut töihin. Charlotte vaihtoi Emman kanssa paljon puhuvan katseen.
”Tervehdys, Lotte-neiti”, Lieriö sanoi ja kohotti lieriään.
Charlotte ei vastannut, vaan kääntyi mielenosoituksellisesti nokka pystyssä Emman puoleen ja yhdessä he lähtivät taluttamaan Isaacia takaisin ulos kohti tarhoja.
”Se sinun ’suuri suunnitelmasi’ ei sitten toiminut?” kysyi Emma, kun he päästivät Isaacin irti porteilla ja seurasivat ruunivoikon ruunan maleksintaa sadeloimi niskassa kauemmas. ”Kun se on täällä vieläkin.”
”En ole tehnyt vielä mitään”, sanoi Charlotte. ”En ole keksinyt, mikä olisi tarpeeksi pahaa, mutta mahdollinen toteuttaa ilman, että äiti…” Charlotte vaikeni, sillä Billy oli ilmestynyt jostakin myös aidalle. Pojalla oli sadetakki ja huppu päänsä yli; Charlotte tiesi, että Billy inhosi, jos hänen hiuksensa menivät pois ojennuksesta. Charlotte katsoi Billyyn silmät viiruina ja Billy katsoi takaisin.
”Kuten sanottua”, Charlotte korotti ääntään sateen yli, ”sen täytyy olla jotain tarpeeksi ovelaa ja uskottavaa, jottei kukaan ala epäillä mitään.”
Emma ei näyttänyt ymmärtävän Charlotten näreitä silmäyksiä Billyyn, joka oli kuitenkin ollut mukana heidän juonissaan.
”Sinun täytyy keksiä jotain äkkiä, koska tämä on viimeinen viikonloppu”, muistutti Emma, ja Charlotten mieliala laski reilusti.
”Onko sinun pakko mennä takaisin?” hän kysyi lapsekkaasti. Emma katsoi häneen säälivästi.
”On. Minä haluan mennä takaisin.”
”Sitten varmaan jäätkin sinne, kun koulu loppuu?” Kysymys tuli vahingossa, mutta ehkä Charlotte oli pohtinut sitä jo aikaisemmin. Niin näytti pohtineen Emmakin, sillä tämä ei heti vastannut, vaan kaapi kasvoihinsa liimautuneita märkiä hiuksia irti.
”Kaikki lähtevät”, Charlotte valitti. Hän ajatteli veljeään, Dewniä, joka oli jo ennen kesää kadonnut maantien pölyyn.
”Charlotte”, kuului heidän takaansa ja Raicy viittilöi tallipihalla tyttöjen suuntaan. Emma mutisi jotain siitä, että hänen pitäisi mennä jo kotiin laittamaan ruokaa, ja ystävykset erosivat. Charlotte lampsi isänsä luo. ”Tässä”, sanoi Raicy ja heitti avainnipun Charlottelle: Dewnin auton avaimet.
Charlotte katsoi niitä kulma koholla.
”Lähdetään vähän ajelulle”, vastasi Raicy kysymättömään kysymykseen ja marssi kohti maneesityömaata. Dewnin valkoista, vähän ruosteista ja kuhmuista lavaa oli käytetty kuljettamaan kaadettujen puiden halkoja pois, joten se seisoi siellä myllätyn entisen metsätarhan laidalla.
Raicy oli lupaustensa mukaisesti pitänyt Charlottelle ajotunteja aina silloin tällöin, kun hänellä oli ollut siihen sopiva hetki. Pika-ajotunnit pidettiin tallipihalla niin, että Charlotte vain ajeli ympäriinsä Raicy pelkääjänpaikalla. Pidemmät ajotunnit olivat niitä, kun Raicy ensin ajoi heidät jonnekin kauemmas syrjään, jossa he sitten vaihtoivat kuskia ja Charlotte sai ajaa oikealla autotiellä.
Charlotte ei ollut varma, kumpi kerta olisi tällä kertaa vuorossa, mutta tiesi sen, että pitkät ajoreissut tarkoittivat aina myös keskustelua—se tuntui olevan isän keino jutella ja puhua hänen kanssaan. Ehkä se tuli luontevammin, kun samalla teki jotain (tai, koska autosta Charlotte ei niin vain voinut päästä karkuun).
Charlotte ajoi pihan poikki portille, sen ali ja hiekkatien päähän. Siinä hän pysähtyi ja katsoi odottavasti isäänsä, joka yleensä tässä kohtaa otti ratin haltuunsa.
”Mennään vaikka tuohon suuntaan”, Raicy sanoi ja nyökäytti päällään.
”Ajanko minä?” Charlotte kysyi hätääntyneenä. Raicy ei vastannut, katsoi vain eteenpäin. Charlotte painoi epävarmana kytkintä ja kaasujalkaa. Auto rahisi madellen vähän eteenpäin. Sade jatkoi piiskaustaan, muttei aivan yhtä voimallisesti.
”Nyt on hyvä, kun sataa, opit vähän autonhallintaa muulloinkin, kuin poutasäällä.”
”En ole ihan varma tästä…”, Charlotte mutisi, käänsi rattia ja auto valui tielle.
”Kaasua vain”, rohkaisi Raicy.
He ajoivat ensin ohi hiekkapohjaisen maastoesteradan, sitten nurmiradan. Isä ei puhunut vielä mitään, vaan antoi jännittyneen ja vähän hermostuneen Charlotten keskittyä ajamiseen, kun he ohittivat tienmutkassa olevan uimarannan ja jatkoivat eteenpäin kohti lähestyvää Bridgetweetin siltaa. Charlotte vilkaisi oikealle puolelleen, metsämaastoesteradalta lähtevälle polulle, joka mutkitteli jyrkkään mäkeen havupuiden katveeseen… tuo reitti vei kullankaivajien vanhoille autiotaloille, joista Charlottella ei ollut mitään muuta, kuin huonoja kokemuksia.
”Keskity”, Raicyn ääni huomautti. Vastaan tuli toinen auto, ajoi huomattavasti lujempaa ohi ja heitti vesilätäköstä vettä Dewnin lava-auton kylkeen.
Kun he olivat päässeet rauhalliselle ja tasaiselle maalle ajamaan vain eteenpäin, Raicy puhui taas pitkän hiljaisuuden jälkeen: ”Miten sinulla menee?”
”Hmh?” sanoi Charlotte, joka oli ollut uppoutuneena omiin ajatuksiinsa (pohtien lähinnä koulun alkua). ”Jaa… ihan hyvin”, hän sanoi sitten, ”tai, jos sitä ei lasketa, että koulu alkaa ensi tiistaina. Sujuuko tämä kelvollisesti?”
”Menee tasaisesti ja turvallisesti eteenpäin, se on pääasia.”
”Jalka väsyy, kun pitää painaa koko ajan. Kuinka kukaan jaksaa ajaa monta tuntia putkeen?”
Charlotte kumartui katsomaan hieman eteenpäin kohti horisonttia; taivas oli raukeamassa saderintamastaan ja kaunis kaistale kirkkaampaa, taivaallista valokeilaa lankesi kaukaisten lumihuippuisten vuorten rinteille.
”Kun sinulla on oma auto—”
Charlotten pää ponkaisi äkkiä takaisin ja katsoi isäänsä silmät suurina. ”Ostatteko minulle auton?!”
”Sitten joskus, kun sinulla on oma auto”, Raicy oikaisi, mutta Charlotten into ei valahtanut liiaksi, ”tärkeintä on, että ajat aina var—”
”Ooh, sateenkaari!!”
Sinisenharmaapilvisen taivaan poikki lankesi heikko, mutta näkyvä sateenkaari, joka syntyi auringonpaisteen raoteltua silmiään suihkuverhon takaa ja sen kirkkaan katseen sinkoillessa miljoonista pienistä vesipisaroista ilmassa. Charlotte osoitti sitä sormellaan.
”Hieno on, mutta keskity tiehen”, sanoi Raicy toppuuttelevasti. Charlotte oli jo rentoutunut. Yhtäkään autoa ei ollut tullut pitkään aikaan vastaan, mikä oli aina kaikista jännittävintä, eikä täällä keskellä-ei-mitään hänen mielestään tarvinnut niin paljon nipottaa.
”Charlotte”, Raicy jatkoi äkkiä hieman erilaisella äänellä, ”auto tarkoittaa myös sitä, että mitään muuta moottoriajoneuvoa ei sitten tule. Eikä varsinkaan moottoripyörää.”
Isän sanat saivat Charlotten hätkähtämään ja riistämään katseensa irti sateenkaaresta, joka oli pikkuhiljaa alkanut voimistua ja näkyä selvemmin. Charlotte vilkaisi isän kasvoja hämillään ja tunsi punan nousevan poskilleen. Äiti oli siis kertonut.
”Turha näyttää noin viattomalta”, sanoi isä, vaikkei katsonutkaan Charlottea silmiin, vaan tiehen edessäpäin. ”Moottoripyörät ovat hengenvaarallisia, enkä yhtään pidä siitä, että olet sellaisen kyydissä.”
Charlotten olotila vaihtui hetkessä rentoutuneesta puolustusasemiin. Äkkiä hän ymmärsi, miksi he olivat lähteneet näin pitkälle ajotunnille. Charlotten mieli musteni, eikä hän vastannut.
”Tunnetko sitä poikaa edes?” isä jatkoi, aivan toisenlaiseen sävyyn, kuin aiemmin äiti, joka oli kuulostanut uteliaalta ja aidosti kiinnostuneelta. Isä kuulosti jo valmiiksi tuomitsevalta ja happamelta.
”Joo”, sanoi Charlotte, ”Drew on Emman ve—”
”Minkä ikäinen se kaveri on?”
Charlotte pureskeli huultaan ja hänen päässään raksutti kuumeisesti: tuli mitä tuli, isä (tai äitikään) ei saisi tietää Andrewn oikeaa ikää tai he molemmat varmasti kieltäisivät Charlottea enää näkemästä tätä. Nyt oli oltava lipevä tai valehdeltava...
”On se jo täysi-ikäinen… hän huolehtii aina turvallisuudestani, kun ollaan ajelemassa”, Charlotte lisäsi viedäkseen isän huomion muualle.
Raicy tuhahti.
”Onko se vielä koulussa, tämä Drew? Mikä hänen koko nimensä on?”
”Andrew Spencer…”, mumisi Charlotte ja painautui syvemmälle autonpenkkiin. Pahus, kun pitikin joutua ristikuulusteluun. Tietenkin isä käytti tällaisen hetken hyväkseen, josta Charlotte ei voisi paeta ovet paukkuen (tai voisi, mutta jääminen kymmenien kilometrien päähän kotoa ei houkuttanut). ”Ei se opiskele.”
”No, mitä töitä se sitten tekee?”
”…Minä tiedä, en ole kysynyt…”
”Et ole kysynyt, mistä se rahat saa?” isä tiukkasi. ”Kai hän kuitenkin käy töissä?”
”Juu…”, Charlotte mutisi, vaikkei ollut kyllä laisinkaan varma.
”Moottoripyörän huoltaminen ja bensat maksaa.”
”Mmmm…”
”Minä haluan tietää, mikä se kaveri on miehiään, joka minun tytärtäni liehittelee. Ymmärrätkö, Charlotte?”
Charlottea nolotti ja kasvoja kuumotti. Liehittelee.
”Joo…”
”Ja haluan sen puhelinnumeron.”
”Täh?!” Charlotte painoi vahingossa kaasujalkaa voimallisemmin pohjaan ja auto kiihdytti hetkeksi vauhtiaan. ”Miksi!”
”Jos jotain sattuu, meidän pitää saada siihen tyyppiin yhteys.”
”Voitte soittaa Emmalle”, Charlotte ehdotti hätäisenä.
”Ei, kun minä haluan sen kaverin numeron.”
Charlotte saattoi jo aistia Andrewn suuttumuksen, jos hän jakelisi tämän yhteystietoja isälleen. Ei hyvä.
”Kun mennään kotiin, niin kirjoitat sen minulle lapulle. Käännytään tästä.”
He olivat tulleet tienristeykseen. Charlotte hidasti, katsoi peileistä, käänsi rattia ympäri ja auto otti suunnan takaisin samaa tietä. Sateenkaari jäi taa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 17, 2016 17:06:45 GMT
Crushment
29.08.2015
Gillianilla oli jättinenä. Se oli leveä ja pehmeä, kuin pesusieni, ei sellainen hienovarainen, kuin Charlottella tai aristokraattinen, kuin Alexiinalla tai sellainen pieni ja suloinen, kuin Kittyllä. Gillianin nenä vain oli… läski. Pläts. Siinä se.
Ja hänen hiuksensa… voi hyvä luoja, älkää edes aloittako hiuksista! Ne olivat kirjaimellisesti kaikkialla; hänen silmissään ja suussaan liimautuen huulirasvaan, hänen aamupuurossaan, vaatteissaan ja tyynyllään ja, kun hän meni suihkuun, aina sai pelätä, ettei viemäri menisi hänen jälkeensä tukkoon. Niin paljon sitä tukkaa lähti, mutta kumminta oli, ettei rehevä pehko tuntunut siitäkään laihtuvan nimeksikään. Hänen hiuksiaan oli kaikkialla—toisinaan enemmän jopa, kuin hevosenkarvoja!
Koomisinta oli, ettei kummallakaan Gillianin vanhemmista ollut vastaavaa ongelmaa. Gillianin isä oli vaalea ja ”inkiväärigeeni” tuli äidin puolelta, mutta Zoeynkin hiuslaatu oli hienoinen. Tämä tukkakatastrofi tuli suoraan isoäidin äidiltä, Emilyn ja Lilyn äidiltä. Olipahan vain päättänyt hypätä pari sukupolvea yli.
Gillian olisi pitänyt suorasta hiusmallista, suorasta ja jopa lyhyemmästä, mutta hiustenleikkuu ei tullut kysymykseenkään: vahvojen kiharoiden johdosta hänen kuontalonsa nousisi pystyyn, eikä Gillian missään nimessä tahtonut afroa. Charlottella oli hiukset olkapäille ja söpö suora otsatukka, sellainen, millaisen Gilliankin olisi joskus halunnut, ja Kitty taas oli mennyt ja vetänyt oman päänsä rohkeasti ihan lyhykäiseksi. Gillian ei itse uskaltaisi koskaan tehdä mitään niin radikaalia. Hän eli elämäänsä varovaisin ja huolellisin askelin, ei rämäpäisesti suinpäin seikkailuihin sännäten, niin kuin Kitty. Ja niinpä hän jatkoi tätä hienovaraista eloaan punaisen probleemonsa kanssa, enemmän tai vähemmän taistellen milloin kampaa irti takusta, milloin ratsastaessa näkökyvyn eteen tulevaa auringonlaskunpunaista pilveä vastaan.
Täytyisi kai vain tyytyä kohtaloonsa.
Katastrofeista puheen ollen, entäpä hänen tämän hetkinen niin sanottu tyynen rauhaisa elämänsä, totta tosiaan?
Se oli suoraan ilmaistuna… aika kaaoksessa.
*
”Kitty. Tarvitsen apua...”
Kitty kääntyi väkirehulaatikoilta kauhottuaan kauroja hevosten ruokintaämpäreihin rehulassa (ainut itäsiivestä, joka ei ollut juuri suljettuna).
”Kivaa, aina valmiina. Murjaisehan murheen murinat.”
”Onko…”, Gillian epäröi, ”olisiko se ihan hirveän omituisen väärin, jos…?”
”Jooos…?” Kitty auttoi kulma koholla, kun Gillian vaikeni nakertamaan kynsiään (paha tapa). Gillianilla ei ollut vaihtoehtoja. Se olisi vain kakistettava ulos nyt, joten hän hengitti syvään ja: ”Jos kysyisin Billyä syystansseihin?” Siinä. Sanottu.
Kittyllä oli mielenkiintoinen ilme, sitten hän tirskahti vähäsen ja kääntyi takaisin työnsä pariin. ”Kaipa Billy nyt on muutenkin sinne tulossa.”
”Niin, mutta… niin kuin minun parinani.”
”Ei siinä mitään pahaa ole”, vakuutti Kitty kaikesta huolimatta. ”Ei ollenkaan. Miksi olisi?”
”Minä—ajattelin vain… tiedäthän… jos hän kokisi sen outona tai—”
”Vaivaannuttavana?”
”…Niin. Jotain sellaista.” Gillian laski sormet suustaan. ”Olisiko se?”
”Ei?” Kitty iski kauralapion takaisin laatikkoon ja tipautti kannen alas. ”Ei se ole mitenkään erityisen epätavallista tuoda veli—tai sisko—seuralaisena, jos ketään muuta ei ole vapaana, joten miksi se tässä tapauksessa olisi serkunkaan kohdalla?”
”Billy ei oikeastaan ole serkku—”
”—mutta ihmettelen kyllä, miksi sä häntä pyytäisit? Eikö kukaan koulusta tai luokaltasi olisi parempi vaihtoehto?”
Gillian tiesi alkavansa muuttua pikkuhiljaa yhtä punaiseksi, kuin käkkäränsä. ”No, minä—”
”Hei”, Kitty sanoi äkkiä, astui lähemmäs ja laski isosiskomaisesti kätensä Gillianin hartialle. ”Se on okei, eikä kannata olla häpeissään! Tiedätkö, kun mulla oli koulun päättäjäistanssit—kaksituhatta ja kuusi vuotta sitten—en tuonut ketään jätkää kavaljeerina ollenkaan.”
Se oli jokseenkin ohi aiheen Gillianin tapauksessa, mutta hän leikki joka tapauksessa mukana: ”Niinkö?”
”Yup. Koska toin tytön.” Kitty nauroi kevyesti ja kääntyi sitten poispäin, napaten väkirehuämpärit ja nostaen ne ruokintakärryihin. Gillian seisoi siinä tumput suorina hetkisen, mutta otti sitten esimerkistä vaarin ja tarttui jäljelle jääneisiin ruokakippoihin seuraten Kittyn jäljessä ulos rehuhuoneesta.
”Joteeen… olitko… oletko—?” Olipas nolo tilanne. Kuinka sitä voisi edes kysyä?
”Nah”, Kitty sanoi ja oli normaali. ”Ei vain ollut ketään luokalla tai rinnakkaisillakaan tai koko koulussa, joka olisi kiinnostanut. Sitten kuulin, että oli menossa joku anti-LGBT—sähän tiesit, että mulla on kaksi äitiä?—ja me ajateltiin bestiksen kanssa ilmaista oma mielipiteemme aiheeseen. Se oli hieno ilta. En vain oikein muista, mitä tapahtui niiden jälkeen… ja joo, olihan se mun kaveri todella upea, mutta ei, ei mitään sellaista.”
He heittivät väkirehumömmöt Rexin, Rickyn, Castron ja Tofun karsinoihin. Gillian pelkäsi Castroa; he olivat yhteistuumin tallilla vitsailleet Tossahin (tai tarkemmin ajateltuna mahdollisesti ennemminkin Adeksin) kuivasta huumorista, kun olivat tuon jättimäisen venäläisen lähettäneet ”Oliverille lahjaksi”. Toffeenvärinen ruuna kyttäsi heitä nytkin häijysti kalterien välistä ja saatuaan (Kittyn antamana) kauransa, näykkäsi hampailla ilmaan.
”Ikinä kuullut siitä, ettei ruokkivaa kättä kannata purra?” tuhahti tallityttö, kun karsinasta alkoi kuulua porsastelun ja mussuttamisen ääniä. Sitten Kitty kääntyi taas leppoisasti Gillianin puoleen. ”Joten älä sure. Jos kukaan ei pyydä sua, teeskentele, ettet ikinä edes halunnut lähteä! Tai lähde ilman paria, ei sekään ole mitenkään ihmeellistä! Ehkä päädyt pöllimään jonkun toisen tanssikaverin suoraan lattialta?”
Siitä nyt ei ollut enää laisinkaan apua Gillianin ongelmaan, mutta hän oli jo alkanut tuntea olonsa liian epämukavaksi ja katunut sitä, että oli ylipäänsä avannut ison suunsa alunperinkään.
Juttu oli nimittäin niin, että hän halusi pyytää Billyä. Ja juuri Billyä. Ei ketään muuta, koska… Gillianilla oli tämä niin sanottu… ihastuksentapainen Billyyn.
Ja, mikä teki siitä kaikesta niin monimutkaista—
Gillian oli sukua Centereille isoäitinsä Lilyn kautta (Puna-Katastrofi-Geeninkantajan välittäjä), joka oli ollut kaksossisko Emilylle. Lily oli kuollut ennen Gillianin syntymää, ja Gillianin vanhemmat olivat muuttaneet Waterphewhen asumaan lähemmäs Zoeyn tätiä alustavasti ”raskauden ajaksi” (mikä sitten oli kyllä venynyt lähes kahteenkymmeneen vuoteen). Gillianin äiti oli monet kerrat puhunut, kuinka raskausaika ja Gillianin odotus oli ollut hänen elämänsä hirveintä aikaa. Gillian siis kasvoi Emily ja George Centerin hevostilalla, joille hän oli, kuin oma lapsenlapsi ja niin Gilliankin piti heitä isovanhempinaan, sillä heidän omat oikeat lapsenlapsensa olivat kaikki jostain syystä kasaantuneet Suomeen.
Pitkät kesät ja lomat hän viettikin Centereillä saaden hoitaa Georgen muutamia vanhoja ravureita. Sillä välin, hänen vanhempansa olivat aina kiireisiä ja aina työnteossa samassa lentoyhtiössä, jonka johtoon Gillianin isä kuului ja, joka kantoi taivahalla Gillianinkin nimeä Skylier Waves co.
Kuvittele, että pääsi yli lentävät matkustajakoneet saattaisivat olla Gillianin mukaan nimetty! Vai toisinpäin?
Ei niin siistiä.
Olihan se ollut iso juttu päiväkodissa ja alakouluaikoina, mutta kadottanut hohtonsa aika pian, eikä ketään sitten enää kiinnostanut. ”OK, joten paljon teidän porukat saa rahaa??” oli pääkysymys joka kerta, kun aihe tuli puheeksi. ”Tarpeeksi”, tyytyi Gillian toistamiseen vastaamaan, ”en tiedä”, ja vaihtoi sitten puheenaihetta. Kateelliset nimittäin ottivat hänet helposti silmätikuksi, joten ylimääräisellä varallisuudella ei kannattanut koskaan pahemmin prässäillä.
Ja kyllä, oli aikoja, jolloin Gillian toivoi kunnon perhettä. Sellaista, joka söisi aina yhdessä puhumatta työasioista tai lentokoneista ja tekisi retkiä kesäisin rannalle ilman jatkuvaa kännykän häpläämistä ja talvella viettäisi kunnon juhlia… ja sitten hän tajusi, että sitähän hänellä oli jo—tässä näin—ja se oli syy, miksi hän oli aina tuntenut olevansa Centereillä, kuin kotonaan. Se oli hänen toinen kotinsa. Toinen perheensä. Oli aina ollut.
JOTEN IHASTUS BILLYYN OLI VALTAISA ONGELMA.
Billy ei ollut veli eikä sinänsä ihan serkkukaan (kai), mutta jotenkin niin kaikki kuitenkin tuntuivat hänet mieltävän. Heidän sukulaisuussuhteensa juonsivat samoihin isoisovanhempiin, mutta…
Olihan niitä serkkujakin, jotka menivät keskenään naimisiin?
Ei sillä, että Gillian olisi tietenkään miettinyt niin pitkälle tai mitään sen suuntaista. He he.
Hän halusi vain pyytää tätä syksyn tansseihin! Oliko se niin paha asia?
Kitty oli ymmärtänyt kaiken ihan väärin, joten Gillian ei halunnut ottaa asiaa enää puheeksi. Liian noloa. Parempi olisi mennä ja kysyä suoraan asianomaiselta, Billyltä itseltään. Mutta mitä, jos tämä pitäisi Gilliania ihan hulluna?
*
”…ystävinä vain, tietenkin”, Gillian mutisi hätäisesti perään ja muistutti ylikypsää tomaattia, esitettyään Suuren Kysymyksensä Billylle heidän tavanomaisella ratsastusretkellään maastoon.
Billy katsoi häntä kulmat kurtussa, jopa vähän huvittuneena.
”Jeah, mitä muutakaan?” poika totesi, ja Gillian tunsi itsensä täysipäiseksi idiootiksi, haluten kiepahtaa Linkan satulassa 180 astetta ja jatkaa maastolenkkiä hevosen vatsan alapuolelta käsin.
”Tarkoitin—”
”Tiedän. Kitty kertoi.”
Gillianin leuka loksahti auki. ”Hän… kertoi?”
”Sanoi, että olet pohtinut tanssiparia eikä koulussa ole ketään, joten ajattelit minusta peitepartneria. Mutta sori, en voi tehdä sitä. En oikeastaan tanssi… katsos… vaan ainoastaan sellaisen kanssa, joka… tiedäthän.”
Gilliania hävetti liikaa. Hän olisi halunnut patistaa Linkan laukkaan ja suoraan kotiin. Tai vielä paremmin: alas jyrkänteeltä. Suoraan mereen. Kadota aaltojen sekaan. Kuinka itseironista.
”Oh”, hän sanoi.
”Sori. Mutta olen varma, että löydät jonkun. Sitä paitsi, eikö olisi vähän kiusallista tuoda serkku mukanaan tansseihin?” Billy väläytti hänelle tuon vatsankääntävän, suklaanmakean siirappihymynsä, ja ravasi eteenpäin Tofulla.
Gillian toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 17:33:27 GMT
Aaltojen armoilla
29.08.2015
Tyttöjen välillä kävi merkitsevä keskustelu, vaikkei sanoja ääneen lausuttukaan ja päällisin puolin maastoretki oli siihen mennessä ollut yksi vaiteliaimmista, joihin Charlotte oli varmaan kuunaan osallistunut. Sanomattomat sanat roikkuivat näkymättöminä ilmassa ja ne saattoi siitä poimia, ja kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli.
Nimittäin suurimmaksi osaksi sitä häiriötekijää, kolmatta pyörää, joka oli heidän välissään ja ratsasti cowboyhattuineen ja silmälaseineen laiskasti eteenpäin Tofun selässä.
Ei, ei Billy, vaikka oli kyllä ollut ilmiselvää, ettei serkkupoika ollut ollut laisinkaan ilahtunut siitä, että Lieriö sai ratsukseen Billyn suosikkihevosen. Se oli näkynyt sangen selvästi pojan kasvoilta, joka happamena oli väittänyt jalkansa olevan edelleen muusina Castron jäljiltä ja täten kieltäytynyt mukaan retkelle lähtemästä ja painellut talolle päin kireän näköisenä.
Kuinka Charlotte, Emma ja Lieriö sitten olivat päätyneet kolmistaan laakson maastoilupolkuja ja niittyjä taivaltamaan? Syypää löytyi taas kerran Charlotten äidistä, joka oli spontaanisti ehdottanut nähdessään Charlotten varustamassa Emman kanssa Isaacia ja Axea, että hehän voisivat ottaa Tomfordin mukaan ja esitellä tälle vähän yleisimpiä maastoratsastusreittejä. Samaan syssyyn (Charlotten vastalauseita kuulematta siitä, kuinka tytöt olivat ajatelleet viettää yhdessä viimeisen yhteisen ratsastusretkensä ennen Emman paluuta Amerikkaan), Alexiina oli ohimennen heittänyt Tofun karsinassa ruunaa harjailleelle Billylle, että Tomfordhan voisi ottaa Tofun, sillä ruuna tarvitsi selvästi kesälaidunruohon sulattelua ja täten enemmän liikuntaa.
Niine hyvineen oli Alexiina marssinut taas Oliver kainalossaan tiehensä ja tietämättään jättänyt taakseen kireän tunnelman, jonka osapuolten äkeät silmäykset kaikki kohdistuivat tuohon tungettelijaan, ulkopuoliseen, joka seisoi viattoman näköisenä tallikäytävällä ja nakutteli tuolla ärsyttävällä tavalla etusormillaan hermostuneesti farkkujensa suurta vyönsolkea.
Charlotte pyöritti juuri silmiään varmaan jo viidennen kerran sillä retkellä Lieriön hatun lierin yli Emmalle, joka nyökkäsi tietäväisesti suu mutrulla. Hevoset maiskuttelivat kuolaimiaan ja pörisivät, kuin pienet moottorit kesän lämmössä. Vuorokauden kestänyt sadekuuro oli nostattanut maasta mielenkiintoisia aromeja ja täplittänyt tietä ja maisemaa vesilammikoilla, kärpäset surisivat ja lennähtelivät heidän ympärillään ja, kun yksi iso paarma laskeutui Lieriön paljaaseen niskaan, Emma osoitti sitä sormellaan ääneti Charlottelle ja molemmat kikattelivat ilkeästi kämmeniinsä.
Valitettava tosiasia oli, että Lieriö ei kuulunut eikä sopinut Orange Woodiin. Charlottella oli vaistomainen tarve huolehtia siitä, ettei tallin ’vakiokalustoon’ päässyt livahtamaan ketään liian epätavallista, vaarallista tai muuten ikävää ihmistä. Ja Charlotte oli aika varma, että Dewn olisi ollut hänen kanssaan tästä samaa mieltä, jos olisi kotona ollut, sillä ei tullut unohtaa millaisen show’n ja lähes skandaalin oli Dewnin entinen omatoiminen hevosenhoitaja Max tilalla aiheuttanut—ja sen jälkeen poika olikin kadonnut, kuin tuhka tuuleen. Ihan niin, kuin Dewnkin...
Sitä paitsi oli vielä Sophie, joka oli ’taikapillillään’ pillastuttanut hevosia huvin päiten ja saanut Charlottenkin sairaalakuntoon. Tai entäs Anna, se kalsea ja epäystävällinen Billyn sisko, joka oli avoimesti inhonnut hevosia, heitä ja koko serkkujensa hevostilaa? Ja Bob, heidän pikkuveljensä, se kauhea hirviökakara, joka oli useammankin kerran tehnyt ilkeyksiään ja temppujaan myös Charlotten Luna-ponille sekä saanut isän vanhenemaan ainakin viisi vuotta siinä puolessa vuodessa, jonka heidän riesanaan vietti.
Jos tässä ei ollut jo tarpeeksi todisteita sellaisista henkilöistä, joita Charlotte ei missään nimessä halunnut kotinurkilleen pyörimään, niin siitä hän ainakin varmistuisi, ettei Lieriöstä tulisi listaan jatkoa.
”Kuinkas pitkälle tämä tie vie?” Lieriö puhui ensimmäiset maastoretken sanat sitten tallilta lähdön. Hiekkatie lehmien arolaidunmaiden kupeessa johti kohti Cupongin kukkuloita ja kolme hevosta rinnatusten tallasi sitä soran rahistessa ja satuloiden nitistessä. Axe astahti lammikkoon.
Charlotte ja Emma vilkaisivat toisiinsa. Kumpikaan ei vastannut.
”Mennäänkö länsikärkeen?” ehdotti Emma Charlottelle, puhuen niin, kuin Lieriötä ei olisi ollutkaan.
”Siellä ei tule kyllä koskaan käytyä”, myöntyi Charlotte. ”Mennään vaan.”
He käänsivät ratsut ja Lieriö seurasi heidän perässään. Länsikärki oli rannikkoseudun pitkä, kärkimäinen uloke heti heidän poukamansa vieressä ja sinne näki tuulimyllymäeltä. Jostain syystä siellä ei vain pahemmin tullut käytyä, sillä länsikärjen ranta oli uima- sekä hevosuittokelvotonta, kivikkoista ja vesi äkkisyvää. Toisaalta, siellä pääsi mukavasti kauas rantaviivasta ja jotenkin lähemmäs merta, mikä oli omalla tavallaan virkistävää.
”Missä se on?” kysyi Lieriö epäröiden, mutta jäi jälleen vastauksetta.
Nyt, kun hiljaisuus oli rikottu, Charlotte ja Emma alkoivat keskustella keskenään ääneen, rupatella niitä näitä ja mahdollisimman sisäpiirijuttuja, jottei Lieriö varmasti pysyisi heidän jutuistaan kärryillä. Samalla he ratsastivat kohti rantaa, lähemmäs ja lähemmäs meren laiskaa vellontaa.
”…siis oikeasti isäsi otti sinut autoon ja ajoi hevonkuuseen, jotta saattoi udella Drewstä?!”
”No, teknillisesti katsoen minä ajoin, kun se oli taas yksi niitä isän antamia ajotunteja, mutta joo.”
”Mitä hän sitten kysyi?”
”Minkä ikäinen se on ja mitä se tekee…”
”Uuh, älä vain kerro broidin ikää tai Alexiina ja Raicy alkaa hilseillä.”
”Tiedän, enkä kertonutkaan. Mutta en oikein tiedä, kuinka kauan sitä voi salailla… tai siis”, Charlotte hätäili ja leimahti kasvoistaan liekkeihin, ”ei sillä, että meillä olisi mitään vakavaa juttua… tai juttua ylipäänsä...”
Emma loi häneen kohotetun kulmakarvan ja tietäväisen ilmeen, joka sai Charlotten suoliston mutkalle kiusaantumisesta. Emma nauroi hänen ilmeelleen ja vihelsi.
Yhtäkkiä Tofu pysähtyi. Tytöt eivät siitä ensin välittäneet, ja Charlotte ajatteli ruunan taas vain vinuroivan niin kuin aina joskus, ja jatkoivat käynnissä eteenpäin…
”Anteeksi, hyvät neidit, mutta mehän voisimme jo kääntyä takaisin ja palata talleille”, pojan ääni sanoi heidän takaansa ja vain, koska se kuulosti hieman oudolta, Charlotte kääntyi katsomaan taakseen. Hän unohti pitää tähän mykkäkoulua, salaa kiitollisena siitä, että sai huomionsa muualle Emman virnuilusta.
”Ei, kun me mennään nyt käymään länsikärjessä. Ei se ole kaukana.” Charlotte kääntyi takaisin Emman puoleen ja teki ilmeen, jonka tarkoitus oli kuvastaa pilkkaa Lieriön oikkuja kohtaan. ”Isä muuten sanoi, että viimeöinen myrsky ja sade on voinut tuoda rantaan tavaraa.”
”Ai, mitä tavaraa?”
”En tiedä, mutta voihan sitä mennä katsomaan, jos löytyisi vaikka jotain hauskaa.”
He kannustivat lämpöruunan ja connemaran raviin, eikä Lieriöllä ollut vaihtoehtoja, kuin seurata suurikokoisen percheronruunan raskaiden askelten kera heidän perässään.
Tyttöjen hevoset innostuivat laukkaan ja kisasivat kilpaa kohti rantaa; Axe tosin entisenä ravurina jonkinlaisella kiitoravin ja epäsymmetrisen laukan sekoituksella, jossa oli vaikeaa istua ja Charlotte pomppi holtittomasti jalustimien lipsahtaessa pois jaloista. Isaac pukitti vähän ja vasta lähempänä kapenevaa kärkeä he hidastivat ratsut takaisin käyntiin ja huohottaen katselivat ympärilleen.
Charlotte jalkautui ensin ja Axea ohjista taluttaen käveli lähemmäs kivikkoista länsikärjen rajaa, jossa suolaiset merivesiaallot lipoivat ja nuoleskelivat maata.
Emmakin hyppäsi jouhevasti Isaacin selästä ja heilautti pitkää tukkaansa, joka tarttui heti merituuleen ja liehui hänen ympärillään. Kauempana hitaasti ja jähmeästi, Lieriö Tofun selässä lähestyi heitä jokseenkin vaivalloisesti, sillä ruuna kompastui lautasen kokoisiin kaivoihinsa ja oli kiskaista Tomfordin päänsä yli.
”Mmmmmh”, sanoi Emma silmät suljettuina ja hymyili kohti voimakasta puuskaa.
”Pidä Axea”, sanoi Charlotte ja ojensi ruunikon ohjat ystävälleen. Sitten hän meni takaisin rannan tuntumaan ja laskeutui varovasti kiville ylettyäkseen tutkimaan vedessä kelluvaa puusälettä.
Emma katseli uteliaana. ”Mitä siellä on?”
”Jotain puutavaraa… lautoja ja lankkuja…”
”Onko merellä mennyt laiva karille?”
Charlotte tuhahti epäuskoisena (sillä eihän sellaista kai tapahtunut, kuin uutisissa), nosti yhden lähimmän lilluvan puunpäreen käteensä ja alkoi sen avulla uittaa veden pinnassa kelluvaa tavaraa lähemmäs itseään. Hän käänteli niitä ympäri ja katseli, josko siellä olisi mitään mielenkiintoisempaa.
Sillä välin, Tofu oli ehtinyt heidän luokseen. Charlotte kuuli pojan sanovan jotain Emmalle, muttei pahemmin kuunnellut, sillä hänen huomionsa oli juuri kiinnittynyt mustaan riepuun, joka lainehti kiinni pitkässä pylväsmäisessä puutangossa.
Hassua kyllä, se näytti vähän jonkinlaiselta pienen laivan mastolta ja lipulta…
Lievästi kiinnostuneena tuosta, Charlotte kurkotteli sitä kohti, mutta ohut tukki oli liian kaukana käsivarsien ulottumattomissa. Charlotte veti kätensä takaisin, katseli ympärilleen etsien pidempää keppiä ja tarttui yhteen puulautaan. Se oli täynnä teräviä säleitä ja viilsi haavan Charlotten käteen.
”Ai, helkkari”, hän mutisi ja jäi tarkastelemaan naarmua.
”Mitä väsäät siellä?” huhuili Emma merituulen puuskinnan yli.
”Kärsin”, mutisi Charlotte ja viskasi lankun sivuun. ”Tuolla vedessä on jotain, mutten yltä siihen!”
”Mitä siellä on?”
”No, jotain! Joku riepu—”
”Riepu?! Onpas oikea merirosvoaarre.”
”Se kyllä näyttää merirosvolipulta nyt, kun sanoit”, tuumasi Charlotte ja nousi seisomaan kyykystään. Tofu yski taaempana köhäänsä ja sitä katsomaan käännyttyään Charlotte tuli vilkaissekseen Lieriön käsiä. Ylipitkiä käsivarsia. Hmm.
”Yritä sinä”, Charlotte sanoi pojalle, joka jostain oudosta syystä katseli vain maahan ja käsiinsä satulassa stetsonin lierin peittäessä kasvonsa ja vaikutti kiusatulta. Hän kohotti vähän päätään ja vilkaisi vain nopeasti ja kysyvästi. ”Sinulla on pitkät kädet, yltät varmaan vetämään sen lähemmäs rantaa.”
Lieriö näytti menettäneen kielensä ja puhekykynsä, ja vasta Emmankin toppuuttelu tuntui saavan häneen vähän eloa. Charlotte käveli Tofun pääpuoleen, väisti ruunan hampaat ja tarttui ohjiin, kun Lieriö epävarmasti valui alas satulasta.
”Minä… mitä…”
”Tuolla”, Charlotte osoitti kivien taakse.
”Minä…”
”Joo, mene, mene, ties vaikka se olisi jonkin täälläpäin haaksirikkoon joutuneen merirosvolaivan hylsyn lippu! Sen taakse on ehkä painettu kartta, joka johtaa meidät salaisen aarteen luo…”
Charlotte vilkaisi ystäväänsä ja virnisti tämän vitsailulle. Lieriö, edelleen sangen kalpeana kasvoiltaan ja lähes pahoinvoivannäköisenä, haparoi lähemmäs rantakivikkoa. Charlotte pyöritti Emmalle silmiään Lieriön selän takana.
”Rohkeasti vain, ei täälläpäin ole haita. Vai onko?”
Emma kohautti olkiaan ja sitten tytöt irvistivät toisilleen.
Lieriö takelteli kivien yllä. ”…Minä… en oikein…”
”Älä mussuta”, huokaisi Emma vähän töykeämmin, ja se oli Charlottesta niin osuva kielikuva Tomfordin puhetavasta, että hän nauroi ääneen. ”Hei, minne hukkasit korrektin ääntämyksesi? Se on leidi Emma ja neiti Charlotte”, Emma jatkoi kiusaamistaan ja molemmat tytöt nauraa räkättivät vinoilulleen. Ei se olisi ollut niin hauskaa ehkä kenenkään toisen kohdalla, mutta Lieriö vain ei tuntunut ottavan itseensä mitään, joten tämä vitsailu ei aiheuttanut Charlottelle edes huonoa omaatuntoa. Ei hän omasta mielestään ollut kiusaaja, ehkä vähän pilailija vain, mutta toisaalta Lieriö oli juuri sellainen henkilö, joka ansaitsi ja suorastaan veti sitä puoleensa...
Lieriö kumartui kiville ja kurotti värähtelevän kätensä kohti aalloissa liekkuvaa mastopuomia. Hän hengitti syvään ja sulki silmänsä, vaikkei kumpikaan tytöistä sitä hänen selkänsä takana nähnytkään.
Äkkiä Emman päähän pälkähti hetken mielijohteinen ajatus, joka johti sellaisiin seuraamuksiin, että jos Charlotte olisi osannut ne aikaisemmin ennustaa, ehkä hän ei olisi lampaana noudattanut Emman ehdotusta ja tehnyt niin, kuin teki.
Lieriö oli juuri kurkottelemassa tottelevaisesti, kuin koira veteen tippuneen riepulelunsa perään heti, kun tytöt (ja erityisesti Charlotte) häntä käski, ja jo pitkällä veden yllä, kun Charlotte hiipi hänen taakseen. Axe tai Isaac—tai ehkä Tofu, sitä oli vaikea sanoa—hirnahti hiljaa ja jälkikäteen ajateltuna, sen olisi voinut ottaa jopa varoituksena. Charlotte oli jo pojan takana ja sitten, samaan aikaan, kun tämä melkein jo ylsi rättiin, hän töytäisi tätä voimakkaasti harteista ja lennätti huonossa tasapainossa kyykkineen Tomfordin päistikkaa kylmään meriveteen laudanpalasten ja puunkappaleiden sekaan.
Huvittunut ilkeä nauru kaikui rannikossa kiinni olevalla luodolla suuren loiskahduksen säestyksellä ja hevoset ravistelivat päitään, mutta Charlotteakin niin kovasti riemastuttanut pieni kepponen laantui hieman, kun jostakin hänen sisästään pintaan pulpahti ääni tai tunne, joka sai hänet yhtäkkiä tajuamaan, että hän käyttäytyi juuri niin, kuin Sophie. Juuri niin, kuin ne ihmiset, joita hän halveksui ja joiden poissa pitämiseksi kotoaan oikeutti käytöksensä. Ja se ääni kuulosti aika tavalla äidin ääneltä.
Hetken nauru oli laimentunut hänen huuliltaan ja jättänyt Charlotten muutamaksi sekunniksi pohtimaan tätä tunnetta, kun Emman äkkiä kirkas ja terävä ääni ravisteli hänet takaisin hetkeen: ”Mitä hittoa… pelleileekö se?”
Charlotte käännähti katsomaan taakseen veteen, jonne Lieriö oli pudonnut, ja jo toinen epämiellyttävä ymmärrys kohtasi hänet väistämättä heti perään.
”Eikö se osaa uida?!” huusi Emma kauempana, ja Charlotte oli siinä hetkessä aivan varma, että ei, Lieriö ei osannut uida. Eikä tämä todellakaan pelleillyt.
Poika yritti epämääräisesti ja hätäisesti kauhoa käsillään puunsäpäleitten seassa, haukkoa henkeään ja sai suolaista merivettä suuhunsa, painui tärskyjen alle ja päänsä pinnalle taas saadessaan jäi heti seuraavan ranta-aallon kynsiin. Pelko ja kauhu, joka välkähti Tomfordin silmissä, sai Charlotten hetkessä unohtamaan kaiken kaunan ja ilkeyden, jota tätä kohtaan oli tieten tahtoen kasvatellut.
Emma seisoi edelleen hevosten kanssa ja vaikutti vain lamaantuneelta, lähes epäuskoiselta. Charlotte katsoi hurjistuneena ympärilleen, heittäytyi vatsalleen kiville… ja ylettyi mastopuomiin, joka oli purjehtinut nyt lähemmäs Lieriön läiskytellessä vettä ja pärskiessään pysyäkseen pinnalla.
”Ota kiinni! Ota kiinni siitä!!” Charlotte huusi, mutta tämä ei näyttänyt joko ymmärtävän tai kykenevän toimimaan. Kun Tomford vajosi veden alle, eikä enää noussutkaan sieltä, Charlotte meni paniikkiin. Ilman mitään ajattelematta, hän pudottautui veteen.
Parin sekunnin ajaksi hänen hengityksensä salpautui äkkinäisestä lämpötilan vaihdoksesta. Hän oli lyönyt polvensa johonkin kovaan, mutta siitä välittämättä lähti heti uimaan pari metriä siihen kohtaan, jossa veri värisi ja sitten hän sukelsi.
Veden alla ei nähnyt mitään. Suolaisuuden takia silmiä ei voinut pitää auki ja voimakas kohina ja kylmyys ja paine puski tärykalvoja. Hän haparoi sokkona ympäriinsä, pelko ja paniikki hakkasivat sydäntä äärimmillään vasten kylkiluita, ja henkeään pidätellen Charlotte ei mitään maailmassa toivonut niin paljon kuin, että hänen kätensä osuisi Lieriön käteen.
Joku tarrautui häneen, otti tiukasti kiinni häntä paidasta ja painoi alaspäin kohti pohjaa… vesi oli täällä länsikärjessä pitkällä avomerellä syvää, useita metrejä, ja Charlotte polki jaloillaan kauhuissaan yrittäessään päästä tarrautujasta irti ja takaisin ylös. Happi alkoi loppua hänen keuhkoistaan ja se jokin piti edelleen hänestä kiinni kirjaimellisesti, kuin hukkuva pelastusköydestä, estäen Charlottea pääsemästä enää itsekään takaisin veden yläpuolelle... nyt paniikki vaihtui suoranaiseen pakokauhuun ja vahingossa Charlotten suusta purkautui vesikuplia, elintärkeää henkeä…
*
”Katso minua, katso, enkö olekin hyvä! Redi on paras poni!”
”Minäkin haluan satulaan! Nyt on jo minun vuoro, tule alas, tule alas!”
”Enkä… vielä yksi kierros. Sitä paitsi, olet liian pieni.”
”Enkä ole!”
”Katso, me hypätään tuo okseri. Etpäs kyllä ole ikinä nähnyt untakaan, missä hyppäät noin isoa!”
”Et ole sinäkään!”
”Katso nyt, kun veli näyttää miten se tapahtuu...”
*
Joku yllättävän vahva kiskoi Charlotten pintaan vaarallisen veden kourista ja siitä otteesta, joka oli vetänyt häntä alaspäin. Voimat olivat jo loppuneet, ajatukset olivat sumuisia ja etäisiä. Charlotte menetti otetta tajunnastaan. Sen hän tiesi, että Dewn pelasti häntä juuri, nosti ylös ja veti päättäväisesti rantaan karikolle.
Oksettava paineentuntu, huimaus ja pyörrytys sekä kaikkien aistien turtumisen laukaisi yskittävä kohtaus, jonka ajaksi Charlotte heikosti ja vapisten kääntyi maalla selältään vatsalleen ja yski ja oksensi vettä keuhkoistaan. Hän maistoi suolan kielellään ja se silmien kirvellys oli aivan hirveää.
Mutta, kuinka ihanalta raikas ilma tuntuikaan!
”Voit päästää jo irti hänestä”, kuului Emman ääni, joka oli hengästynyt, mutta muuten lähellä kuolemaa käyneeseen tapaukseen nähden sangen asiallinen.
Jonkun jähmeät lukkiutuneet sormet kangettiin väkisin irti Charlotten paidasta ja vasta sitten hän tajusi, että Lieriö makasi kalmankalpeana ja järkyttyneen näköisenä, vähän vihertävänä, maassa Charlotten vieressä.
Charlotte kohotti heikosti katsettaan, muttei nähnyt kuin Emman seisomassa heidän edessään kädet lanteillaan, pitkä tukka vettä valuen ja vaatteet märkinä. Kaikki kolme hevosta seisoivat hämmentyneesti pällistellen kauempana.
”Missä… missä Dewn on?”
Emma pullisti silmiään Charlotten suuntaan.
”Johan pomppasi, taisit ottaa vähän liian ison kulauksen merivettä”, ystävätär sanoi. ”Kuka tietää, jossakin päin maata kai. Muistatko? Hän lähti maantiereissulleen jo kuukausia sitten. Kanadassa me ollaan nytkin.”
Charlotte ei uskonut Emmaa, sillä hän oli nähnyt Dewnin. Hän tiesi, että Dewn oli puhunut hänelle rauhoittelevasti veden alla, käskenyt olla pelkäämättä, ja sitten vetänyt hänet ja Lieriön rantaan.
Emma tarkkaili häntä epäileväisenä ja tarkkaavaisena.
”Kai sinä tiedät, kuka olet?” hän varmisti sitten.
”Pöh”, köhäisi Charlotte karheasti ja rypisti ärsyyntyneenä otsaansa. ”Totta hemmetissä minä tiedän, kuka olen.”
”Tarkistin vain”, sanoi Emma olkiaan kohauttaen. ”Entä, mikä päivä tänään on?”
”Äh!!” Charlotte huudahti ja kompuroi jaloilleen. Jessus, kuinka veltoiksi hänen jalkansa ja koko kehonsa oli mennyt. Polvet tuskin kannattelivat. Hän kääntyi katsomaan veteen, merelle, niiden räävittyjen puupalojen sekaan, joiden keskellä olisi äsken voinut tapahtua kauheita. Hän yhä etsi katseellaan veljeään, ja Emma huomasi sen.
”Pieni kiitos olisi tietysti paikallaan”, tyttö huomautti ja puristeli ylimääräistä vettä pitkästä tukastaan. ”Sukelsin juuri nostamaan teidät molemmat ylös tuolta, ja voin kertoa, että se oli ihan helvetin vaikeaa. Tämä toppi oli New Yorkista, eikä ollut kyllä mitenkään suunniteltu uimapuvuksi ja nyt se on pilalla.”
Charlotte kääntyi katsomaan ystäväänsä. ”Sinäkö meidät pelastit?” hän kysyi hämmentyneenä.
Emma katsoi häntä, kuin mielisairaalapotilasta.
”En. Axe sai sankaruuspuuskan, unohti olevansa hevonen ja rynnisti peräänne, kuin uljain prinssi kaikista. Haloo, totta kai minä!” Emma pyöritti silmiään. ”Oli muuten kaunis ja rohkea ele ja jadda jadda sillä tavalla sännätä Lieriön perään, mutta olisit kuitenkin voinut vähän ajatella ennen, kuin toimit. Esimerkiksi ottamalla kengät pois.”
Emman alas Charlotten jalkoihin kohdistuva merkitsevä katse sai Charlottenkin katsahtamaan sinne ja hän näki, että Emman omat ratsastussaappaat oli jätetty jonkin matkan päähän.
”En minä ajatellut…”, mutisi Charlotte.
”Niinhän minä sanoin. Mutta on varsin typerää hypätä veteen ne jalassa, koska se vaikeuttaa huomattavasti uimista ja saappaista puhuttaessa sitäkin enemmän, vetämällä sinut pohjaan.”
Charlotten korvia kuumotti koko tilanne ylipäänsä. Hän käänsi katseensa muualle. Vaikka Emma olikin ehkä pelastanut juuri hänen ja Lieriönkin hengen, ei hänen silti tarvinnut siinä mahtailla, kuin paraskin uimavalvoja.
”Miten sinä…”, Charlotte nieleksi, ”…miten sinä pystyit siihen ja jaksoit…?”
Emma oli kävellyt saappaidensa luo ja veti ne nyt takaisin jalkaansa.
”Olen hyvä uimari”, hän sanoi vähättelevästi, ”ja olen saattanut joskus käydä merihätähengenpelastuskurssin, tosin siitä on kyllä jo aikaa. Tuon kiskominen ylös oli muuten paljon vaikeampaa, sillä se roikkui sinussa, kuin limainen mustekala. Meille ei valitettavasti opetettu, miten merihirviöitä pitäisi käsitellä.” Hän tökkäsi yhä maassa makaavaa, lasittuneesti taivasta kohti tuijottavaa poikaa kenkänsä kärjellä, joka ei ollut pukahtanut sanaakaan täpärältä hukkumiselta pelastumisensa jälkeen. Viimein kiitollisuuden lämmittävä kupla ystäväänsä kohtaan tuntui paisuvan Charlotten rinnassa hämmennyksen hieman laannuttua. Emma ravisteli Tomfordia varovasti jalallaan, kuin jotain epämieluisaa. ”...Kai se vielä on hengissä?”
Heidän siinä Lieriötä tarkkaillessaan varmistuakseen, että tämä kuitenkin vielä hengitti, rannan suunnalta kantautui huutoja.
Raicy ja Thomas Jordan laukkasivat karjahevosillaan heidän suuntaansa. Vasta heidät, ja erityisesti isänsä, nähdessään Charlotte alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, mitä äsken oli tapahtunut. Vavisteleva pelon ja jännityksen laukeaminen nosti kyyneleet hänen silmiinsä.
Raicy hyppäsi Rickyn selästä alas jo ennen, kuin ruuna oli ehtinyt pysähtyä, heitti ohjat hevosen pään yli maahan ja juoksi heidän luo; Charlotte syöksyi isäänsä vastaan ja alkoi parkua tämän lohdullista rintakehää vasten. Hänen jalkansa pettivät alta, mutta onneksi isä kannatteli häntä, kuin pelastusvene aallokossa turvallisesti kohti kotisatamaa.
Sillä välin Thomas Jordan jätti oman hevosensa, kuparinvaalean Cookien, Rickyn viereen ja kumartui edelleen lähes katatonisessa tilassa maassa makaavan Tomfordin puoleen. Hän kyseli Emmalta jotain tapahtuneesta ja tarkasteli poikaa.
”Raicy”, Thomas kutsui suoristauduttuaan ja käärittyään Lieriön takkiinsa. Raicy kohotti katseensa. ”Gegenhalten”, Thomas kuiskasi ja kankesi sitten lankkujäykän ja mykän Tomfordin kannettavakseen. Charlotte tuijotti Lieriötä, joka näytti oudolta aivan, kuin olisi menettänyt toisen kätensä tai jonkin hyvin oleellisen…
”Lieriön hattu”, sanoi Charlotte karheasti ja hiljaa.
”Mitä?” sanoi Raicy käytyään auttamaan Thomasia pojan kantamisessa Rickyn selkään.
”Li…Tomfordin cowboyhattu”, sanoi Charlotte uudelleen kuuluvammalla äänellä. ”Se jäi veteen.”
”Ei meillä nyt ole aikaa mitään hattuja onkia”, heitti Thomas, ja Raicy nyökkäsi olevansa ehdottoman samaa mieltä.
”Mutta... hän pitää sitä aina, se on hänelle tärkeä!”
”Tämä kaveri pitää nyt saada liikenneyhteyden päähän ja sairaalaan”, Raicyn hevoskaveri totesi, kun he yrittivät köyttää Lieriötä ratsaille. Charlotte ei ollut tyytyväinen, vaan käveli lähemmäs kivikkoa, mutta jo pelkkä paikan näkeminen kouraisi häntä vatsasta, eikä hän voinutkaan astua yhtään edemmäs.
”Älä mene!” Raicy ärjähti, ja Charlotte peruutti puistatusta tuntien. Hän kuitenkin näki stetsonin kaiken moskan seassa, aaltojen nostellessa sitä ylös ja alas.
Emma katseli häntä vähän oudosti, jossain määrin säälien.
”Unohda se, Charlotte”, hän sanoi. ”En mitenkään superinnoissani ole pelastamassa sinua toistamiseen.”
Mutta Charlotte tuijotti hattua itsepintaisesti. Kyllä sen sieltä vielä saisi, jos kepillä yrittäisi… mutta hän ei kyennyt kävelemään kiville asti. Jalat eivät vain suostuneet liikkumaan.
Merituuli tuntui kylmältä nyt, kun Charlotte oli litimärkä. Emmakin värähti vilusta voimakkaan puuskan saatellessa heitä.
Thomas lähti Cookien ja Rickyn kanssa viemään Lieriötä pois, ja Raicy palasi tyttöjen luokse.
”Thomas kertoi, että sinä pelastit Charlotten ja Joshin. Toimit nopeasti, kun soitit minulle.”
Emma nyökkäsi vaatimattomana.
”Todella hienosti tehty, sinä ansaitset hengenpelastusmitalin”, Raicy sanoi vakavana ja ojensi kättään voidakseen oikein kätellä Charlotten ystävätärtä. Se olisi ollut Charlottesta vähän kummallinen tilanne, ellei hän olisi edelleen tuijottanut meressä uivaa stetsonia ja koettanut saada sitä ajatuksenvoimalla tulemaan lähemmäs rantaa. ”Minä tarkoitan sitä, esimerkillisesti toimittu.”
”Olen hyvä uimari”, sanoi Emma taas ja oli vähän punehtunut mielihyvästä.
”Charlotte, mitä teet siellä? Sanoinhan jo, että pysy kaukana siitä rannasta.”
Charlotte riisti katseensa irti ja kääntyi isänsä ja Emman puoleen.
”Lähdetään. Minä otan Axen”, sanoi Raicy ja laittoi kätensä molempien tyttöjen hartioitten taakse ohjaten heidät hevosten luo. ”Oletko varma, että olet kunnossa? Kun pääsemme kotiin, heitän sinut itse autolla terveyskeskukseen.”
”Olen ihan ok…”, mutisi Charlotte, mutta isä ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
”Mutten kyllä voi mitenkään ymmärtää, miten lapsistani on tullut tällaisia, että he eivät muuta puoleensa vedäkään, kuin vaarallisia tilanteita. Montako kertaa mekin ollaan äitisi kanssa teidän vuoksenne saatu olla sydän kallellaan ja pahinta peläten?”
Charlotte ei vastannut, vaan heiveröisesti isän avustuksella Tofun selkään kavutessaan, kääntyi vielä katsomaan mereen jääneen cowboyhatun perään. Saattoihan olla, että se seilaisi jonnekin kauas ja ehkä päätyisi jollekin toiselle rannalle… ja ehkä juuri sillä rannalla istui Dewn, pohtimassa omiaan ja maailmanmenoa, kitaraansa soitellen ja Ed vieressään häntäänsä musiikin tahtiin heilautellen ja sen sitten vedestä Charlotten veljelle noutaen…
Ainahan saattoi kuvitella. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 17, 2016 17:38:50 GMT
Lehmän kirmaus niitylle 30.8.2015 Alexiina itki, kuin hänen sisällään oleva raskaiden pilvien verhoama taivas olisi viimein revennyt; hän ei muistanut itkeneensä niin hartaasti, pitkään ja sydäntä raastavasti sitten Dewnin onnettomuuden. Edes tärkeän Buuki-hevosen menetys ei ollut tuntunut aivan näin pahalta kolaukselta.
Niin kuin Charlotten ja Joshin tempaus rannalla ei olisi ollut sydäntä kylmäävä tapaus, padot todellakin nyt purkautuivat Mandyn poismenon myötä.
Mandy oli ollut hänen oma vakiohevosensa, se kotoinen kullannuppu, johon saattoi aina luottaa ja jonka kaulaan ja kaksiväriseen harjaan Alexiina oli aina kapsahtanut, kun siltä tuntui: silloin, kun Charlotte kiukutteli hänelle; silloin, kun hän ikävöi hirveästi poikaansa; silloin, kun Raicy oli niin kiireinen, ettei häneltä ollut hetkeen liiennyt heille kahdenkeskistä aikaa; silloin, kun huoli jostakusta hevosesta tai läheisestä painoi harteita; silloin, kun työtä oli liikaa ja Alexiina oli hukkua papereihinsa. Kun hänellä oli murheita, hän oli hakenut Mandyn varusteet tai vaihtoehtoisesti mennyt ilman satulaa, sillä Mandy oli ollut niin varmajalkainen ja luotettava, että sillä uskalsi hyvillä mielin maastoilla ilman kaikkia härpäkkeitä. Sitten hän oli noussut ratsaille ja painellut tiehensä, kauemmas kotoa, ihan vain kaksin rakkaan hevosensa kanssa ja antanut mielensä ja kehonsa tuulettua synkkyydestä rauhoittuakseen hiljaa luonnonhelmassa tai kertoakseen tammalle kaiken, mikä häntä vaivasi. Kun Alexiina oli sitten retkensä jälkeen palannut takaisin, hänellä oli uutta puhtia ja uusia visioita ja uudet ratkaisut ongelmiinsa.
Siihen saattoi aina luottaa.
Mandy oli ollut hänen kasvattinsa! Alexiina oli seurannut sen syntymää, kun Jellu oli kantanut vahinkovarsaansa pitkälle yli odotetun ajan, paisunut kuin jumppapallo, eikä tästä yllärivarsasta ollut siltikään kuulunut pihaustakaan… kun Mandy oli lopulta syntynyt, se oli ollut niin erikoisen värinen, että eläinlääkärin piti ottaa verikokeet ja geenitutkimukset laadittiin siitä, kuka varsan isä oikeastaan oli (Alexiina ei tähänkään päivään mennessä ole täysin varma, että tulokset Chessmaster K:sta ovat oikeat).
Alexiina ei voinut millään hyväksyä sitä, ettei enää saisi silitellä Mandyn ruskeavalkoista karvaa ja sukia sen pehmeitä korvia tai katsoa sitä syvälle niihin lempeisiin silmiin, jotka aina yhtä lohdullisesti ja luottavaisesti katsoivat takaisin.
Kaksi päivää sitten Mandy oli sairastunut äkkiseltään pahaan kaviokuumeeseen, todennäköisesti liikalaidunnuksen seurauksena oltuaan kesän Killyn kanssa merilaitumella. Oireet olivat alkaneet myöhässä, eikä niitä oltu huomattu ajoissa ja tauti oli ehtinyt muhia jo jonkin aikaa edeten kavioluuainekseen asti. Yvonnen vastaus Mandyn kipuiluun oli odotettavissa ja silti läimäys vasten kasvoja—piikki.
”Ole järkevä, nainen”, tämä oli tokaissut. ”Näet itsekin miten hevonen kärsii. Ei tuosta enää mitään tule, vanha tamma ja kaviot muussina.”
Ei Alexiina tietenkään antaisi rakkaan ystävänsä koskaan kärsiä, mutta päätös oli silti rankka. Hän istui Mandyn pääpuolessa, kun se oli jo valmiiksi seisomiseen väsähtäneenä käynyt levolle. Hän silitteli hartaasti sen päätä ja kaulaa ja lapoja, mumisi helliä sanoja ja kyseli muistiko vanhamamma entistä hoitajaansa Eveä, ja loppu viimein Mandy vain sulki rauhaisasti silmänsä umpeen eikä enää vastannut hänelle tasaisella hengityksellään tai raukeilla korvan liikkeillään.
Ja nyt Alexiina itki, kuin maailmanloppu olisi julistettu huomiseksi. Raicyn sanat olivat vain etäistä huminaa, josta ei saanut selvää; Charlotten huolestunut hiljainen vakavuus ei tuonut lohtua; ja Emilyn tuoma kuppi kuumaa sitruunateetä vapisi ja kalisi hänen käsissään eikä juomisesta tullut yhtään mitään. Kitty oli ainoa, joka itki vuolaasti hänen rinnallaan, sillä tallityttö oli myös seurannut Mandyn kehitystä ja ollut sen ratsukouluttaja aikoinaan. Gillian näytti sympaattiselta ja surulliselta ja vähän itkuiselta, ja tallissa vietettiin vaitonainen ilta Mandyn sieltä lähdettyä.
Pikkuinen Killy-varsa katseli ihmeissään silmät tapillaan karsinastaan, eikä voinut kai käsittää, miksi äidillä kesti niin kauan tulla lenkiltään takaisin kotiin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 18:00:21 GMT
Stetsoni
31.08.2015
Voiko käsistä sanoa, että ne ovat ahneet?
Mikä hupsu ajatus tässä tilanteessa, mietti Charlotte ja sitten häntä taas vietiin, kun Andrewn nälkäiset huulet melkein söivät hänen kielensä ja Emman veljen pitkät sormet vaeltelivat ympäriinsä Charlotten ympärillä, kuin etsien jotakin, josta ottaa oikein kunnon ote. Charlotte punastui moiskausten seassa sen tajutessaan, sillä olihan hän aika… lauta, niin sanotusti. Ei mitenkään kovin muodokas tai sellainen, jota ehkä olisi hauska puristella, kuin stressilelua. Sellaista, niin kuin Jujen vinkuva kumiankka, jota oli hauska painaa kasaan, kunnes siitä pääsi viheltävä ääni, joka sai äidin mustan koiran ihan sekaisin. Kvaak kvaak kviik!
Mistä näitä pöljiä mielikuvia satelikin päähän tällaisella hetkellä?
Tietokoneelta nurkassa soi Fainting Springs, levy, jonka Charlotte oli tuonut mukanaan Spencereille tullessaan saattamaan Emmaa lähtöön. Ystävykset olivat pakanneet viimeiset Emman vaatteista, puhuneet toissapäiväisestä kauhukokemuksestaan ja vähän Tomfordista, joka oli edelleen sairaalassa, ja sitten he olivat halanneet toisensa lujasti ja Andrew lähtenyt viemään Emmaa linja-autopysäkille.
”Venaa täällä, voin heittää sut sitten kans kotiin”, oli Emman veli sanonut Charlottelle, joka oli lievää hermostusta tuntien jäänyt tottelevaisesti Andrewn huoneeseen ja tutkimaan yhä uudelleen tämän levykokoelmia.
Solar Exploration vaihtui levyn rauhallisimpaan ja hitaimpaan biisiin. Sen tahdissa Andrew alkoi hieman keinua Charlotten päällä, matkasi suulta kaulalle, kädet etsivät tietään paidan alle…
Charlotte nielaisi ja hengästyneenä katsoi kohti kattoa ja veti henkeä.
Kun Andrew oli palannut takaisin Emman heitettyään, tämä oli löytänyt Charlotten huoneestaan istumasta vuoteelta ja lyötyään ovensa kiinni takanaan, jäänyt vain tuijottamaan tyttöä. Sitten hän oli kävellyt tietokoneelleen, laittanut Charlotten tuoman levyn pyörimään… ja kävellyt Charlotten eteen seisomaan, mitään sanomatta kaatanut tämän vuoteelleen, ja Charlotte oli totellut nöyrästi.
”Isäsi on kotona…”, oli Charlotte kuiskannut kuristuneella äänellä, hermostuneena.
”Ei väliä, se seuraa lätkää eikä piittaa ketä rienaan…”
Se, mitä Charlotte oli salaa ajatellut ja vähän nukkumaan käydessään aina kuvitellutkin hänestä ja Andrewstä, tapahtui nyt oikeasti ja kaikki, mitä Charlotten päässä pyöri, oli kuva valtavista kumiankoista, jotka kelluivat ympyrää hänen mielessään! Ne muuttuivat sitten yhdeksi surullisen yksinäiseksi cowboyhatuksi, joka lainehti yhä kauemmas ja kauemmas rannasta…
Andrew kiskaisi äkkiä päänsä ylös ja lopetti. Hän katsoi Charlotteen, joka kohtasi pojan katseen kuumotellen. Andrewn ilme ei vastannut samanlaista tulisuutta ja jännitystä uudenlaisesta tilanteesta kuin Charlotte koki; päinvastoin, se oli jostain syystä vähän äreä ja melkein tylsistynyt.
”Älä jäkitä niin paljon”, poika murahti.
Charlotten into lopahti. ”Jäkitä?”
”Sä olet jäykkänä, kuin lipputanko, ei tässä nyt ole aikaa jääpatsasta alkaa sulattelemaan.”
Vertauskuva oli jokseenkin tyly, ja sai Charlotten pahoittamaan mielensä. Andrew jatkoi hänen suuteluaan kaulalle, mutta se ei tuntunut enää ollenkaan niin kivalta. Itse asiassa, Charlotte huomasi ajattelevansa Tomfordia ja murehtivan, miten tämä voi.
Helkkari, he olivat kuolla pari päivää sitten!
Andrewn itsekkäät kourat olivat Charlotten rintaliiveillä. Charlotte yritti käännähdellä vähän kyljellään pitääkseen ne hienovaraisesti poissa, sillä hänelle oli äkkiä tullut tunne, ettei tämä sittenkään ollut niin hyvä ajatus. Ehkä hukkumistilanne oli nostattanut hänelle hetkiseksi tarpeen elää täysillä, viis muusta, mutta osa hänestä kuitenkin oli edelleen säädyllisempi ja varovaisempi.
”Hei…”, hän sanoi hiljaa, yrittäen toppuutella, ”hei…”
Andrew yritti päästä yhä pidemmälle, mutta siinä vaiheessa Charlotte tarttui häntä jo harteista ja yritti vetää poispäin.
”Hei!” hän sanoi kovempaa. ”Lopeta!”
Viesti ei nähtävästi mennyt edelleenkään tarpeeksi perille, joten Charlotte alkoi kiemurrella voimallisemmin ja korotti yhä ääntään. Lopulta Andrew kohottautui hänen päältään ja katsoi häntä selvästi tympääntyneen näköisenä.
”No, mitä nyt?” tämä tokaisi.
”Lopeta”, sanoi Charlotte tiukasti ja veti paitansa takaisin alas peittääkseen napansa. ”En halua enempää.”
”Jaa, sä oot näitä…”, mutisi Andrew ja väisti pois, kun Charlotte kömpi istuma-asentoon. Äänensävy ei ollut lainkaan puhutteleva ja Charlotte kyyläsi häntä kiukkuisena.
”Ai, mitä näitä?” hän tokaisi riidanhaluisesti takaisin.
Andrew oli noussut vuoteelta ja käveli tietokoneelleen. Hän vaihtoi soittolistaa ja otti Charlotten levyn ulos. Hän laittoi sen koteloon ja heitti sängylle.
”Aika huono”, hän sanoi.
Charlottea ärsytti ja hän otti Qiastron CD-kotelon käteensä. Vaikka hän olikin saanut sen Sophielta, se oli silti yksi hänen lempilevyistään. Andrew oli jäänyt nyt koneelleen, surffaili netissä. Charlotte katseli häntä kiukkuisena ja pettyneenä.
”No?” hän sitten sanoi.
”No?” toisti Andrew kääntymättä katsomaan.
”No, mitä nyt?”
Andrew ei vastannut.
”Heitätkö kotiin?”
Hiiren klikkaus, ruudulle ilmestyi jokin örkkipeli. Charlottea ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hänen olonsa oli uhmakas ja jostain syystä sangen itsetietoinen, ja toimintamalli oli jo muodostunut hänen päässään.
”Aja minut ensin kotiin, käyn yhdessä paikkaa… ja sitten viet minut sairaalaan.”
Charlotte odotti vastausta edelleen Andrewn niskaa tuijottaen, joka oli selvää murjotusta, tarkemmin ajatellen. Charlotte nousi seisomaan. ”Nyt heti.”
”Mä ole sulle mikään vtun hovikuski”, kuului murahdus.
Charlotte ei tiennyt mistä hänen rohkeutensa kumpusi, mutta jostain syystä hän alitajuisesti tiesi, miten toimia. Hän oli nähnyt, kuinka Emma käsitteli veljeään ja jotain samantapaista taktiikkaa Charlottekin nyt hyödynsi.
”No, ei moottoripyörä niin vaikea voi olla ajaa. Olen jo pitkään ottanut yksityisiä ajotunteja, enköhän voi niitä soveltaa siihenkin… auto, moottoripyörä… eihän niissä muuta eroa ole, kuin renkaiden määrässä?”
Charlotte asteli huoneen ovelle, aukaisi sen ja itsetietoisesti käveli ulko-ovelle ja astui pihalle. Sillä välin Andrew oli jäänyt huoneeseensa, muttei oikeastaan sinänsä pelannut, vaan silmäili avonaisista ovista pihalle asti, epävarmana siitä, olisiko tuossa tytössä todellakin samanlaista härkäpäisyyttä, kuin hänen siskossaan.
Charlotte oli niin varma siitä, mitä teki, että heilautti itsensä Andrewn moottoripyörän satulaan. Eihän hänellä oikeasti ollut aavistustakaan, mitä sillä tehtiin, mutta hyvin todennäköisesti tämä masiina oli omistajalleen sen verran tärkeä, ettei hän antaisi Charlotten sentään tielle asti yrittää… toivottavasti. Charlotte oli isänsä tapaan joskus niin itsepäinen, ettei voisi enää puolimatkassa kääntyä silkasta ylpeydestä, vaikka äkkijyrkänne olisikin ollut edessä.
Hän tutkiskeli sitä mietteliäänä, kokeili vähän vipua ja nappulaa…
”Älä koske siihen!” Andrew oli tullut ulos ja loikkasi portaat yhdellä harppauksella, ehtien nopeasti Charlotten ja kallisarvoisen kulkuneuvonsa luo. ”Alas sen päältä.”
”En ennen, kuin ajat minut minne haluan!”
”En tosiaan.”
”Lupasit heittää minut kotiin, onpas hieno tapa kohdella naisia!”
”Naisia…”, naurahti Andrew vähän pilkallisesti, ja Charlotte tunsi piikin osuvan ja uppoavan. Hän silti teeskenteli, ettei se olisi sattunut, ja veti kasvoilleen sen sijaan häijyn, mutta itsepintaisen ilmeen.
”Jos et vie minua, voit olla varma, että palaan tekemään tälle jotain ikävää”, hän uhkaili. Andrewn sinisten silmien katse osui yhtäkkiä hänen omiinsa ja niiden katse muuttui jotenkin… kierolla tavalla mieltyneeksi?
”Vai ootsä tollanen kova mimmi”, hän sanoi vinoillen, muttei enää yhtä äksysti. ”Jos tuut nyt alas siitä, niin voin laittaa sen kuntoon.”
”Ajatko minut sitten minne haluan?”
”Ajan sut kotiin, niin kuin sovittiin.”
”Ei, kun ensin sinne, mutta sen jälkeen vielä sairaalaan.”
Andrew katsoi häneen pitkän tovin, kuin punniten jotain mielessään, ja nosti sitten maasta ajokypäränsä.
”No, hyvä on”, hän lopulta myöntyi, ja tyytyväisenä Charlotte jalkautui alas ja pian nousi uudelleen pojan taakse istumaan. ”Mutta oot kyllä ihan hemmetin vaikea nainen, ihan niin kuin systeri.”
Se lämmitti Charlotten mieltä ja hän hymyili Andrewn selkämykseen, tyytyväisenä itseensä. Oli hienoa olla hankala niin, että sai mitä tahtoi.
He ajoivat Sinicoastiin ja Charlotte pakotti Andrewn mukaansa länsikärkeen saakka. Mitä lähemmäs he sitä tulivat, sitä enemmän Charlottea alkoi hieman huimata. Hän otti Andrewtä käsivarresta ja puristi kovaa, mutta Andrew vain tuhahti ja kaivoi taskustaan tupakan.
”Niin, saako kysyä, mitä me tehdään täällä?” tämä kysyi sytyttäessään savukettaan, mutta mereltä puhaltava jatkuva tuuli teki siitä vaivalloista. ”Ajattelitko kenties hukuttaa mut?”
Charlotte värähti ja ravisteli itseään. ”Tänne putosi yksi juttu ja ajattelin…”
Hän käveli lähemmäs kivikkoa, mutta pysähtyi sitten. Säleitä oli edelleen vedessä jäljellä, mutta missään ei näkynyt yksinäistä omistajaansa kaipaavaa stetsonilakkia…
Andrew seisoi kauempana ja taisteli edelleen sytyttimen kanssa. Sillä välin Charlotte antoi katseensa seurata rantaviivaa, vedestä pistäviä teräviä kiviä, puulautoja ja päreitä… ja mastopuomia, josta yhä roikkui musta rievuntapainen lipunraakile. Charlotte katsoi nopeasti sen ohi. Häntä ei nyt kiinnostanut se yhtä paljon, kuin cowboyhattu.
”Mikä toi on”, kuului Andrewn ääni hänen takaansa. Tämä oli kävellyt sivummalle, saanut lopultakin tupakan syttymään ja sen savut viilettivät tuulen mukana kauas. Charlotte käveli sinne, minne Andrew katsoi… ja kyllä, siellä se oli! Tarttuneena yhteen sivukivistä, laimeassa aallokossa, keinui Tomfordin vaalea hattu. Ei se ollutkaan ehtinyt vielä seilata minnekään!
”Onks toi joku sellanen, mitä kaikki cowboyt pitää päässänsä?” sanoi Andrew, kun Charlotte ilahtuneena kiiruhti lähemmäs. Joku, jolla olisi pidemmät kädet, kuin hänellä, ylettäisi kurkottamaan ja nappaamaan sen…
”Voisitko noutaa sen?” Charlotte pyysi ja hieroi olkavarsiaan viileästä tuulesta, halaten itseään.
Andrew kohotti kulmaansa, mutta yllättäen ilman vastamutinoita astui kiville ja kumartui. Hän kurotti vähän, ja Charlotten mieleen tuli väkisinkin toissapäiväiset tapahtumat, mutta hän tuuppasi ne tietoisesti pois mielestään. Nyt ei ollut varaa syyllisyydelle. Hatun saaminen olisi ainakin yksi harppaus omantunnon puhdistukseen.
Andrew tarttui lakkia lieristä ja ponkaisi sen irti vedestä nousten takaisin seisomaan, tupakka heiluen suupielessään. Hän harppasi pois kiviltä, ravisti stetsonista enimmät vedet ja laimeasti huvittuneena hymähti iskien sen sitten päähänsä.
”Jiihaa”, hän sanoi latteasti ja pyöritti mielikuvituslassoa ilmassa.
Charlotte rypisti otsaansa ja nappasi lakin häneltä.
”Ei, älä…”, hän sanoi. ”Ei sitä saa pitää kukaan muu, kuin Tomford.”
”Kuka on Tomford?” kysyi Andrew.
Charlotte ei vastannut, vaan hellästi käänteli hattua käsissään. Ei se ollut pahasti vioittunut, ihan märkä vain ja vähän kulahtanut, mutta varmasti kuivuttuaan edelleen käyttökelpoinen. Hän katsoi sen sisään ja huomasi mustalla kynällä tuhritun nimen sisäpuolella. Merivesi oli valitettavasti saanut värin leviämään, mutta näytti siltä kuin siinä olisi lukenut… Matt.
Matt?!
Charlotten silmät pullistuivat ja hämmentyneenä hän ei ymmärtänyt, mitä Andrew sanoi juuri silloin.
”Ai… mitä?” hän mutisi häkeltyneenä ja sitten mietti perään, että olihan Matt-nimi nyt hyvin yleinen, eikä sen takia kannattanut laatia salaliittoteorioita, mutta oli yhteensattuma silti vähän vaivaannuttava.
”Että totako me tultiin täältä hakemaan?”
”Joo”, sanoi Charlotte reipastuen ja tarttui sitten Andrewtä käsikynkästä. ”Nyt mennään sinne sairaalaan!”
*
Sairaalat olivat aina olleet Charlottesta kauheita ja ahdistavia. Niiden haju, teennäisyys, värimaailma, äänet… piipittävät laitteet, vaaleatakkiset lääkärit ja vaaleanpunapaitaset hoitajat, kalmanhaju, kaikki toivat joka kerta niin elävästi mieleen Dewnin onnettomuuden jälkeisen hirveän ajan, joka oli ollut vuorotellen äidin itkua ja Charlotten itkua ja isän kireyttä ja raivokohtauksia… Sen lisäksi sairaala palautti mieleen kaikki ne kerrat, kun Charlotte oli joutunut laitokseen, pääasiallisesti hevosten takia... ja äidin tapauksen, sen kamalan tapahtumasarjan, jota Charlotte katui elämässään enemmän, kuin mitään muuta. Elämä ironiallaan yritti nyt jotenkin jäljitellä sitä, kuin muistuttaakseen Charlottelle hänen aikaisemmasta anteeksiantamattomasta tempustaan: koska Charlotte oikein oppisi?
Sanottuaan hevosonnettomuuksistaan ääneen heidän kysyttyään infosta Josh Tomfordista ja saatuaan ohjeet oikeaan kerrokseen ja huoneeseen, Andrew oli tuhahtanut.
”Heppamimmit on oikeasti vähän päästään vialla”, poika totesi, ”tilastollisesti niille sattuu enemmän tapaturmia ja onnettomuuksia, kuin moottoripyöräilijöille.”
”Äkkiä mopoilu vaikuttaa aika lällyltä?” heitti Charlotte nihkeästi, kun he tulivat Tomfordin huoneen ovelle.
”Mitä tälle jannulle kävi, lensikö sekin kaakin päältä?”
Charlotte kohotti stetsonia käsissään. ”Miksi luulet, että me käytiin rannalla?”
Sanomatta siihen mitään, Charlotte edellä he koputtivat ja astuivat sisään.
Tomford makasi tajuissaan ja, vaikka oli edelleen kalpea, hän kääntyi katsomaan tulijoita rauhallisesti, joten hänen reaktiokykynsä ainakin pelasi jälleen. Vuoteen vierellä pienellä pöydällä oli kimppu maljakossa ja äkkiä Charlottea harmitti, ettei hän ollut tajunnut noutaa joitain kukkia. Toisaalta, cowboyhattu olisi varmasti ilahduttavampi lahja… ja anteeksipyyntö.
Tunnistaessaan Charlotten, Tomford näytti kalpenevan vielä lisää ja hänen ilmeensä mieto tyyneys vaihtui jonkinlaiseen pelkotilaan. Charlotte säikähti tätä mielialanmuutosta ja jäi äkkiä empien paikoilleen.
Andrew hänen takanaan törmäsi häneen.
Charlottea hävetti, kun hän katsoi Tomfordia, joka oli alkanut äkkiä vähän täristä ja tapailla vuoteensa peittoa, kuin olisi etsinyt jotakin. Ei kai tämä voinut… pelätä Charlottea?
”Hei…”, sanoi Charlotte vaisusti, ”minä… me…”
Tomford rauhoittui hieman ja jäi paikoilleen, joten varovaisesti Charlotte käveli lähemmäs. Hän nosti cowboyhatun piilosta selkänsä takaa ja laski sen hitaasti peitolle pojan jalkojen päälle. Tämä katsoi siihen ilmeettömästi.
”Minä… me kävimme hakemassa tämän sinulle”, Charlotte sanoi. ”Se on vielä märkä, mutta… toivottavasti ei kuitenkaan ole mennyt pilalle.”
Tomford kumartui eteenpäin ja tarttui hattuun. Hän katsoi sitä pitkään ja äkkiä Charlotte kauhistui tajutessaan, että pojan silmiin oli kohonnut kyyneliä. Charlotte hätääntyi ja katsahti Andrewhen, joka seisoi ovensuussa poissaolevana ja vain etäisesti kiinnostuneena tilanteesta. Kun Charlotte katsoi uudelleen Tomfordiin, poika itki hiljaa stetsoni käsissään, eikä Charlotte tiennyt, mitä olisi voinut siinä tilanteessa tehdä. Andrewstä ei ollut apua, joka vain kohautti harteitaan Charlotten hakiessa häneltä katseellaan apua, ja lopulta Charlotte epäröiden tökki sängyn patjaa sormillaan.
”Halusin vain sanoa… olen tosi huono tässä, mutta… että olen pahoillani kaikesta ja… erityisesti siitä… mitä…”, kurkkua alkoi kuristaa ja Tomfordin lohdutonta, äänetöntä itkemistä katsoessa Charlotten olo oli, kuin hirviöllä. Hän se merihirviö oli, ei Tomford.
Charlotte ei löytänyt sopivia sanoja, joten hän vain kuiskasi lähes kuulumattomasti: ”Anteeksi, Josh.”
Sitten hän kääntyi poispäin ja lähti Andrewn kanssa, jättäen tallipojan omaan rauhaansa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 232
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 22, 2016 20:06:12 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 3, 2016 10:10:47 GMT
Kokoonpano
1.9.2015
Paluu kouluun oli ollut fantastinen.
Nukuttuaan heti ensimmäisenä kouluaamunaan pommiin, Charlotte ei ehtinyt suorittaa aamuaskareitaan tarpeeksi ajoissa ja nopeasti, vaan myöhästyi juuri ja juuri koulubussista. Se vampittava koulukyytikuski kyllä näki hänet kävelemässä pikakävelyä tienpiennarta pysäkkiä kohti, mutta siitäkin huolimatta kaasutteli Charlotten ohitse piittaamatta pätkääkään tämän huudoista ja juoksusta auton perään – sillä naisella oli pahoja ongelmia ja asennevamma Charlottea kohtaan, mikä oli käynyt selväksi jo viime lukuvuonna. Koko keltainen bussi oli vaikuttanut omahyväisen kettumaiselta, ja Charlotte hidasti turhasta spurtistaan hölkän kautta pysähdyksiin ja nosti keskimmäisen sormensa takavalojen välkkeelle edessäpäin, nojaten hengästyneenä toisella kädellä polveensa.
Sitten—Charlotte ei ollut uskoa silmiään—koulubussi hidastikin vauhtiaan ja oli kaartanut tien sivuun… Reipastuen, Charlotte oli lähtenyt taas kävelemään nopeassa tahdissa samalla kuitenkin tajuten, että kyyti olikin pysähtynyt, ei suinkaan Charlottea odottamaan, vaan nappaamaan Gillianin tien reunalta mukaansa. Aina-tunnollisen-aina-valmiina-Gillianin.
”GILLIAN!!!!!!!!” Charlotte huusi täyttä kurkkua. Kaukana erottuva punapää oli pysähtynyt toinen jalka linkun ensimmäisellä askelmalla ja kääntynyt äänen suuntaan. ”PIDÄTTELE SITÄ!”
Gillian oli empinyt hetken, näyttänyt sanovan jotain kuljettajalle ja elehtineen Charlotten suuntaan, sitten astunut toisen askelman…
”EI!”
Mutta liian myöhäistä, bussimuija ei tieten tahtoen todellakaan aikonut odottaa Charlottea, vaan oli heti Gillianin perästä sulkenut ovet ja auto hurahtanut taas liikkeelle.
”VOI SIANSELKÄ, ET OLE TOSISSASI!” Charlotte karjui ja antoi luovuttaen juoksun valua vetelään kävelyyn, sitten pysähdyksiin.
Isä saisi hepulin, jos Charlotte myöhästyisi taas koulusta. Se ei olisi ollenkaan hyvä alku uudelle lukukaudelle.
Sitten Charlotten päähän oli pälkähtänyt ajatus, ja hän kaivoi kännykän laukustaan, selasi soittoluetteloa… ja pian jo viiletti nahkatakkisen motoristin takana hurjaa kyytiä kohti Sunportia.
Sanoi Andrew mitä sanoi, ihan kivasti hän oli jo Charlotten henkilökohtaisen kuljettajan roolin omaksunut.
”Onneks sun koulu ei oo jossain saakelin kaukana, niin kuin Isterissä tai jotain”, tämä ärähti, kun he viimein pääsivät perille Waterphewn lukion parkkipaikalle. Oli juuri välitunti ja oppilaat vaelsivat koulun pihamaalla. Se tarkoitti sitä, että Charlottelta oli jäänyt oman opettajan historiantunti välistä. Robinson tuskin kelpasi selitykseksi töykeää ja epäammatillista koulukyytikuljettajaa, vaikka se olisikin ollut tosi juttu.
Charlotte heilautti itsensä satulasta, tuntien itsensä sangen trendikkääksi muutamien lähimpien oppilaiden katseet selässään, Andrewssä ja moottoripyörässä. Hän veti mopokypärän päästään. ”Se olisi ollut kakkosvaihtoehto, jos en olisi päässyt tänne. Oletko sinä käynyt lukiota?” hän lisäsi uteliaasti.
”Näytänkö hikipingolta, joka on koskaan pitänyt kirjaa kädessään?” vastasi Andrew takaisin laiskasti. Hän käänsi kaasukahvaa ja pyörä ärjyi. ”Vaikka, itse asiassa, oon kyllä opiskellut enemmän kuin sä.”
Sitä Charlotte ei ihan heti uskoisi. Hän peilasi itseään moottoripyörän sivupeilistä ja silotteli otsatukkaansa takaisin suoraan kypärän jäljiltä. Sitten hän kääntyi, sillä oli kuullut nimensä huudettavan ja näki vihreäsiilitukkaisen poikatytön huiskuttamassa hänelle hurjasti kättään pyörätelineiden takaa, vierellään mustaan pitkään mekkoon pukeutunut ilmeetön goottityttö.
”Kiitti kyydistä”, Charlotte sanoi Andrewlle, joka mutisi jotain siitä, että takaisinhakua olisi sitten turha odotella, läpsäisi visiirinsä mutinan päätteeksi kiinni ja kaahasi tiehensä Charlotten kävellessä itsetyytyväisenä koulukavereidensa luokse.
”Tyylikkäästi tunnin myöhässä ekana päivänä”, huusi Ty virnuillen jo kaukaa, jauhaen äänekkäästi purkkaa ja pyöritellen jalkapalloa lenkkikenkänsä alla. ”Kenen kyydillä tulit? Oliko toi se sun broidi?”
Patricia katseli Charlotten olan yli pölypilveen, jonka Andrewn moottoripyörän takarengas oli jättänyt koulun pihaan pyörimään.
”Ei”, Charlotte sanoi viekkaasti. ”Yksi tyyppi vain…”
”Kundikaveri?”
Charlotten ei vastannut, vaan hymyili edelleen vienosti.
”Robbe sanoi, että ’Centerillä on parasta olla helskatin hyvä selitys tälle koulunaloitukselle tai se tietää taas jälkkää’… eikä se muuten puhunut jälkiruoasta.”
”Ihan sama”, Charlotte kohautti toista olkaansa.
”Mä tykkään sun asenteesta”, Ty nyökäytti ja iski Charlottea nyrkillä kevyesti olkaan.
Ensimmäisen lukiovuotensa myötä Charlotte oli ystävystynyt Tyn ja Patrician kanssa, joista ensiksi mainitun kanssa kaveruus oli syttynyt samanhenkisen musiikkimaun kautta, ja Patrician kanssa taas vain tapahtunut vaivihkaa niin, että kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta he olivat alkaneet yhdessä viettää aikaansa välitunneilla. Kumpikaan tytöistä ei kuitenkaan ollut ihan sellainen, jonka Charlotte olisi kutsunut kotiinsa, lähinnä siksi, ettei kumpaakaan hevoset kiinnostaneet laisinkaan. Ehkä, jos he löytäisivät jotain muuta yhteistä... Niinpä Charlotte eli kuin kahta elämää yhtä aikaa; hevostytön elämää kotonaan Sinicoastissa ja kovistytön elämää Sunportissa koulussaan.
”Et sä ole ainoa, joka päätti, että tänä vuonna voisi skipata syyslukukauden… Lieriötä ei näkynyt nakuttelemassa rodeosolkeaan.”
Charlotte piti kasvonsa peruslukemilla. ”Aijaa?”
”Hassu juttu, siitä Robinson ei kyllä mitään kysynytkään. Sun poissaoloa sen sijaan tenttasi urakalla”, Ty jatkoi ja jauhoi mietteliäänä purukumiaan. ”Ehkä se vaihto koulua? Meni takaisin sinne kantrilandiaan.”
Charlotte pakottautui naurahtamaan myötämielisesti, vaikka ääni oli kyllä oikeastaan tehoton. Hän muisteli Tomfordia sairaalavuoteessa, kalpeana ja pelokkaana, ja sen muistaminen sai syyllisyyden taas painamaan hänen rintaansa ja lisäämään painoja vatsalaukkuun.
”Tiekkö, vielä parempi olisi, jos se olisikin tullut traktorin yliajamaksi.” Ty nauroi räkäisesti ja purkkakupla possahti hänen naamalleen.
Onneksi kello soi, eikä Charlotten tarvinnut siihen vastata. ”Mitä meillä on?” hän kysyi sen sijaan, kun he lähtivät taivaltamaan ovien suuntaan muiden oppilaiden vanavedessä.
Ty vilkaisi häneen, irvisti ilkeän huvittuneesti ja pyöräytti silmiään kohti taivaita: ”No, toinen tunti historiaa!”
*
”Neiti Center on tullut taas näkyväksi”, Mrs. Robinson huomautti heti ensimmäiseksi kärkkäästi, terävällä ja epäystävällisellä äänellään, kun 2A valui kotiluokkaansa.
Charlotte meni omalle tyhjälle paikalleen, sille samalle ensimmäisen rivin neljännelle, jossa oli istunut sitten viime vuoden syksystä lähtien. Vaikka tarkkamuistinen historianopettaja jo heidät kaikki hyvin tunsi ja muisti, hän ei ollut vaivautunut paikkoja enää vaihtamaan. ”Mitä turhaa, kerta tämä on todettu hyväksi ja toimivaksi”, hän oli todennut aina, kun joku oli ehdottanut uutta järjestystä.
Charlotte antoi katseensa kiertää nopeasti silmäten luokkatoverinsa läpi kesän jälkeen, pysähtyen pidemmäksi aikaa Mattin hänen suuntaansa käännettyyn selkään.
Mrs. Robinsonin viirusilmät katsoivat Charlotteen kissamaisten silmälasien yli. ”Toivon mukaan olet telepaattisesti seurannut ensimmäistä tuntiamme, sillä siihen kiteytyi koko tämän lukukauden keskeisimmät aiheet.”
Charlotte tipautti happamena laukkunsa lattialle tuolin viereen. Candy hänen edessään hymyili hänelle kokeilevasti tervehdykseksi ja näytti sympaattiselta.
Charlotte kohotti laiskasti siristäen silmänsä eteensä älytaululle, jossa luki ranskalaisin viivoin vuosilukuja ja ranskalaisia nimiä. Ranskalaisia. Charlotten ajatukset leijailivat seuraavan kuun Ranskan reissuun ja hänen vatsansa teki pienen jännityksen ja odotuksen väännön sitä miettiessä.
”…Joo”, hän mutisi epämääräisesti.
”Niinkö tosiaan?” Mrs. Robinson sanoi kulmat äksysti koholla. ”Sittenhän kerrot meille kuka oli Quebecin—”
Opettajan keskeytti koputus luokkahuoneen oveen ja hiljainen, mutta kohtelias: ”Anteeksi, Ma’am, että tulen myöhässä…”
Charlotte näki ensimmäisenä lierin vaaleaa cowboyhattua ja sitten Tomford astui luokkaan. Tämä pysähtyi nostamaan säyseästi hattuaan opettajalle tervehdykseksi ja asteli sitten omalle paikalleen. Charlotte koetti saada kiinni pojan katseesta, jotta olisi voinut hymyillä tai jotenkin jollakin eleellään osoittaa, että oli iloinen Tomfordin pääsystä pois sairaalasta, mutta tämä ei kohdannut hänen tai kenenkään muunkaan katsetta. Ty heitti Tomfordia purkkapaperimytyllä tämän istuutuessa, ja Johan ja Raul nauroivat.
Mrs. Robinson ei sanonut mitään, nyökätä niksautti vain pienesti ylvästä nokkaansa ja jatkoi sitten Charlotten hiostamista Quebecin kuvernööreistä ja perustajista.
”Tämä taitaa tietää taas jälki-istuntoa neiti Centerille”, hän totesi ruksaten jotain papereihinsa pöydän luona.
Charlotte huokaisi.
Oli eräs kolmaskin, jota ei näkynyt välitunnilla vakiopaikallaan kyttäämässä kouluporttien läheisen puun alla varjoissa jengeineen, eikä myöskään missään päin ruokalaa. Charlotte villitsi itseään kuvitelmilla, joissa Sophie olisi muuttanut kauas Eurooppaan eikä pelmahtaisi enää koskaan Charlotten näköpiiriin…
Charlotte oli tyytyväisellä tuulella näitä ajatellessaan, kun he purjehtivat sopivaan vapaaseen nurkkaukseen ruokalassa (Ty jätti hänet Patrician kanssa kahden hoksattuaan Raulin ja Johanin eräässä toisessa pöydässä) ja istahtivat alas tarjottimineen. Gillian istui viereisessä pöydässä luokkalaisineen väläyttäen Charlottelle ujon hymyn, joka oli tarkoitettu sanomaan: ”Hyvä, että tulit kuitenkin kouluun!”
Yhdellä Gillianin kavereista oli nuottikuviollinen laukku, mistä Charlotten mieleen muistuikin alustava kevytmielinen ajatusleikki omasta bändistä, jota he olivat kesällä Billyn kanssa puhuneet.
”Kuule, etkö sinä soittanutkin viulua?”
Patricia nosti katseensa vesilasistaan kuolleen kalan ilmeellään. Hän nyökkäsi hitaasti, kuin epäröiden.
”Meillä oli sellainen idea… tai no, ei välttämättä sitäkään, mutta… että kokeillaan koota jotain pientä porukkaa, joka voisi sitten soitella yhdessä. Ajattelin, että olisiko sinua kiinnostanut tulla mukaan? Käymään vaikka ensin meillä muuten vain? Meitä on nyt kyllä vasta kaksi, minä ja serkku, ja ehkä veljeni Dewn—”
Pienen hetken Patrician silmät näyttivät suuremmilta ja tarkkaavaisemmilta kesken Charlotten yksinpuhelun, mutta se saattoi vain olla heijastuma ruokalan keinovaloista.
”—ja tarvitaan ainakin joku näennäisesti rumpuihin ja basisti, minä olen koskettimilla ja Billy solisti—”
”Käymään teillä?”
Charlotte vaikeni. Patricia oli puhunut hänen päällensä äkkiä viileällä, hiljaisella äänellään, kuin varmistaakseen, että oli ymmärtänyt oikein saadessaan kutsun Centereille.
”…Niin… joo, siis, jos haluat, voit tulla ensin käymään meillä”, sanoi Charlotte. Hän tiesi, että Patricia asui Waterphewssä. Äkkiä Charlotte oli salaa innoissaan: hän kaipasi kipeästi uusia ystäviä myös kotona ja tämä Billyn ja äidin bändi-idea voisi sittenkin toden totta olla ihan hauska juttu… Pitäisiköhän kysyä Tykin mukaan?
Patricia nyökkäsi hitaasti ja ylväästi. Charlotten hymy leveni.
”Sopiiko huomenna koulun jälkeen?” hän ehdotti. Sinä päivänä hänellä oli edessään vielä iltatallihommia... ja Mrs. Robinsonin jälki-istunto.
Patricia nytkäytti päätään jälleen. Ty olikin juuri sopivasti lähestymässä tyttöjen pöytää poikien saatua syötyä ja poistuttua rehvakkaasti nauraen ruokalasta. Hän rämäytti tarjottimensa äänekkäästi Patrician viereen, joka hivutti omaansa hivenen kauemmas, ja läsähti sitten istumaan penkkiin mutisten: ”Mokomat luuserit…”
”Ty”, Charlotte sanoi ilahtuneena, ”soitatko sinä mitään?”
”Tä? Zirkin”, vihreätukkainen tyttö elehti korviaan, ”soi kaiken aikaa, oli kuulokkeet tai ei.”
”Ei, kun jotain soitinta”, Charlotte virnisti.
”Kuin niin?”
”Charlotte kokoaa yhtyettä”, sanoi yllättäen Patricia, ja Ty käänsi rypistyneet vauvankasvonsa häneen.
”Oikeesti? Meidän piti kerran perustaa yhen kaveriporukan kanssa, mutta se sitten lopahti kokoon koko juttu”, sanoi Ty. ”Kyllähän mää soitan rumpuja ja sähkökitaraa ja bassoa.”
Charlotten tunsi virneensä vai leviävän: tämähän sujui kuin leikiten!
”Täydellistä!” hän henkäisi. ”Juuri rumpalistia ja basistia me tarvitaan!”
”Kuka sanoi, että mua kiinnostaa?” heitti Ty napakasti ja vaikutti edelleen jostain syystä äreältä siitä, mitä Raul ja Johan olivat tehneet tai sanoneet hetki aiemmin toisessa pöydässään.
”Pliis, ole kiltti”, Charlotte aneli. ”Siitä tulee kivaa!”
”No, onks teillä jo treenipaikat ja kaikki katottu, soittimet ja välineet, manageri…?”
”Ei, mutta kyllä ne ehtii…”
”Missä me sitten soitettaisiin?”
Charlotte puri huuleensa: niinpä, missä?
”Öö… no, ehkä se paikkakin vielä löytyy, kun ensin saa jengin kokoon. Mitä tuumaat?” Hän räpytteli silmiään.
”Turha yrittää, sun suklaasilmät ei muhun toimi”, sanoi Ty, mutta hymyili jo. ”Ja totta hitossa oon mukana, kuulostaa sika siistiltä!”
Charlotte laski maireasti haarukan kädestään. Koulunalku oli sittenkin totta totisesti ollut fantastinen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 3, 2016 15:47:28 GMT
Aivoriihi
2.9.2015
Maastoporukka ratsasti porteilla vastaan, kun Charlotte palasi seuraavana päivänä koulusta kumppaneinaan synkänpuhuva Patricia ja letkeästi poikien kutimissa lampsiva Ty. Olisi ehkä voinut kuvitella toisinpäin, mutta se oli nimenomaan Ty, joka hätkähti yllättäen mutkan takaa ilmestyviä suuria eläimiä ja ihan totta astui Charlotten taakse niistä kauemmas, kun Patricia taas nosti rauhallisesti kämmenselkänsä etunenän Fifin nuuhkaistavaksi. Kitty virnuili iloisesti satulasta ja taputti voikkoa ruunaa kaulalle.
”Kavereita koulusta?” hän huikkasi hyväntuulisesti Charlottelle, joka nyökkäsi. Jonossa perää pitivät myös Gillian Linkalla, Matruusa Charlotten omalla ponilla Lunalla, tuttu aikuistuntiratsastaja Charlie Nemolla sekä tytöt Axella ja Isaacilla ja vielä viimeisenä joku poika Revellä. Äiti järjesti silloin tällöin tilauksesta maastoratsastusretkiä, vaikka viralliset tunnit alkaisivat vasta seuraavan vuoden alusta.
Patricia astui taemmas, kun Fifi lähti taas käyntiin ja koko riemunkirjava konkkaronkka seurasi kaviot hiekkatiehen kopsuen perässä.
”No… tervetuloa meille”, sanoi Charlotte kohauttaen vähän olkiaan ja viittoen vaatimattomasti kotipihan yli: valkoista taloa ja tallirakennusta kuparinoransseine kattoineen ja tuuliviireineen; ruskeaa kanalaa heti porttien edessä talon seinustalla, jonka ympärillä ruskeat ja mustat linnut kuopsuttelivat maata ja potpottivat itsekseen; porsaiden aitausta muuriaidan kulmauksessa ja navakassa tuulessa läpsytteleviä märkiä vaatteita pyykkinarulla; vanhaa kivikaivoa ja ruostuneen kulunutta juottoallasta, josta Alexiinan musta koira oli juuri latkimassa vettä; tummanruskealaudoitettua latoa ja pihattoa parkkipaikan vieressä; sekä kauempana näkyvää tyhjää laidunta ja myllättyä rakennustyömaata korkeine metallitankotelineineen, varoituskyltteineen, maassa mustana kiemurtelevine jatkoroikkineen ja kaivurein ja nosturein. Charlottesta maneesiremonttiprojekti oli kotitilan rumilus, eikä kesken kuumimpien nikkarointien paras mahdollinen aika tuoda ystäviä ensikertaa näytille kotikäynnille.
”Susta ei kyllä heti ulospäin uskoisi, että asut maalla tällasessa pollejen satumaassa”, sanoi Ty edelleen vilkuillen epäluuloisesti olkansa yli, ikään kuin peläten, että yksi maastoretkelle lähteneistä hevosista päättäisikin tehdä U-käännöksen ja karauttaa takaisin luultuaan Tyn pään keskeltä hapsottavaa vihreää tukkaa ruohokaistaleeksi yhä vain syksympään kääntyvässä maisemassa.
”Ai, miten niin?”
”No, kun sä pukeudut ja näytät tommoselta… no tommoselta rokkimimmiltä.” Ty ravisteli pientä pyöreää päätään. ”Mä luulin, että kaikki ponitytöt haisee paskalta, niillä on pitkät vaaleat letit ja tietenkin ylisuurentavat rillit päässä.”
Charlotte nauroi ja Patriciakin vähän hymyili tunteettomilla kasvoillaan, kun Charlotte johdatti ystävänsä talon kuistia kohti. Juje ravasi heidän peräänsä, mutta jäi kainosti katselemaan kauempaa, sillä se vierasti tuntemattomia. Ty reipastui kuitenkin koiran huomatessaan, kyykistyi alas ja hypisteli sormenpäitään yhteen Jujen suuntaan. Charlotte ja Patricia pysähtyivät katsomaan portaille ja hetken emmittyään arasti häntäänsä heilauttaen Juje meni Tyn luo.
”Hieno, poika!” Ty sanoi ilahtuneesti koiralle ja antoi sen haistella käsiään. ”Komee grotsku. Vähän luikku.”
”Sinä tiedät koirista”, huomioi Charlotte.
”Mulla on kolme sakemannia kotona”, sanoi Ty äkkiä lempeämmin, kuin normaalisti puhui. ”Paimenkoirat on parhaita.”
”Juje on äidin”, Charlotte kertoi. Ty rapsutti koiraa kevyesti leuan alta ja se läähätti tyytyväisenä. Sitten Ty nousi ylös ja seurasi Patriciaa ja Charlottea sisälle, ja Juje ravasi omia menojaan. ”Dewnillä on novascotilainen”, jatkoi Charlotte vielä koirakeskustelua polkiessaan kengät eteisessä pois jaloistaan.
”Mä haluan nähdä!”
”Ed on Dewnin mukana maantiereissulla…”
”Veljesi ei ole kotona?” puhui Patricia silloin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun he olivat lähteneet koulusta. Charlotte pudisti päätään.
Ty oli jo ehtinyt hamsterihäkin luo ja tiirasi purujen sekaan. ”Mikä elukka täällä on?”
”Animal-hamsu…” Charlotte käveli Tyn vierelle ja Patricia lipui heidän jäljessään. ”Varoitan: se on sokea, kuuro, aggressiivinen, ikäloppu ja kaiken päälle vielä läskikin.”
Ketään ei näkynyt missään alakerrassa, joten kaikki olivat varmaankin talleilla. Charlotte vei ystävänsä yläkertaan ja omaan huoneeseensa. Vanhat vihreät perhostapetit olivat vihdoinkin poistuneet uusien, violettien tieltä, ja komea pylväsvuodesänky koreili seeprakuvioidussa päiväpeitossaan sointuen yksiin yhtä valkomustaraidallisen lattiamaton kanssa. Charlotte piti huoneensa aina siistissä järjestyksessä, vaikka tallilla saattoikin toisinaan unohtaa pintelit tai harjan väärään paikkaan…
Nurkassa seisoi myös karaokelaite, jonka Charlotte oli saanut keväällä syntymäpäivälahjaksi ja, joka oli ollut omiaan paljastamaan Billyssä piilleen laulukielen. Ty, kuten Sophiellakin oli ollut tapana, kävi käsiksi Charlotten korkeisiin musiikkilevypinoihin ja sillä välin Patricia ajelehti poissaolevan oloisena ainoalle ikkunalle katsoen siitä pihamaalle tallin suuntaan.
Charlotte kävi vaihtamassa mukavammat kotikutimet yllensä ja pyysi kavereitaan odottamaan huoneessaan sen aikaa, kun hän lähtisi metsästämään jostain päin viidentoista hehtaarin kokoiselta hevostilalta serkkupoikaansa Billyä—mykkäkoulu tai ei, nyt olivat polttavammat suunnitelmat käsillä.
Alakerta oli edelleen autio, joten Charlotte suuntasi suoraan pihalle. Hän kurkkasi Tofun karsinaan, mutta iso harmaa ruuna torkkui siellä itsekseen järkälemäinen peräpää tallikäytävälle päin. Tallitoimistosta kukaan ei tullut avaamaan; äiti näyttikin olevan ratsastamassa Rexiä kentällä. Ricky oli tallissa, joten isäkään ei ollut alalaaksossa lehmiään paimentamassa, mikä tarkoitti tietenkin, ettei Billy ollut siellä hänen seuranaan Castrolla (joka juuri luimuili ja irvisteli keltaisia hampaitaan Charlottelle karsinakalterien välistä). Rehulassa ei ollut ketään, eikä myöskään ladossa tai pihaton varustehuoneessa.
”Billyyyyyyyy!” huusi Charlotte ilmaan ei-kenellekään turhautuneena edestakaisesta ravaamisesta. ”Missä sinä olet?”
”Mjaaau…”, vastasi ääni hänelle lattianrajasta ladon likaisenpahnaisesta ja heinäisestä varjoisasta nurkasta, mutta se ei ollut Billy, vaan harmaanraidallinen tallikissa Happy.
”Hmh. Jos olisit koira, saattaisikin etsiä hänet käskystäni”, mutisi Charlotte. Happyn ja Billyn erikoislaatuinen suhde oli yleinen naurunaihe kotosalla, mutta niistä vihjailuista serkkupoika itse ei ollut laisinkaan tyytyväinen. Billy ei ollut myöskään ollut kukaan maastoonlähtijöistä, ja olipahan hänen suosikkiratsunsa tallissa… Hän ei siis todennäköisesti ollut ratsastamassa… Äkkiä Charlotte löi itseään kädellä otsaan ja laahusti takaisin talolle. Hän meni suoraa päätä olohuoneen läpi käytävälle, jonka ovista pääsi äidin ja isän makuuhuoneeseen, vessaan sekä Kittyn ja Billyn omiin kammareihin.
”Billy”, sanoi Charlotte ja napautti oveen; hän tiesi jo, että siellähän serkku tietysti majaili—omassa huoneessaan.
Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Charlotte avasi oven suorasukaisesti ja katsahti sisään. Huoneessa oli kahdet kerrossängyt jäänteinä niiltä ajoilta, kun Billyn huone oli ollut leirihuone. Ikkunan edessä oli työpöytä, joka oli jostain syystä sekaisessa kunnossa ja täynnä kyniä niin, että muutama oli tippunut lattiallekin…
”Billy?”
Charlotte astui peremmälle ja antoi katseensa kiertää. Hän palasi vähän taaksepäin huomattuaan hieman kummallisesti liikkumatta, kuin sivuun työnnetyn mannekiinin, seisomassa korkean jalallisen kokovartalopeilin takana. Charlotte hiipi lähemmäs ja kurkkasi peilin taakse. ”Pöö!”
”ÄÄH!” huusi Billy ja löi näppinsä peilin takaosaan.
Charlotte katseli lievästi huvittuneena, kuinka poika kiemurteli ulos peilin ja seinän välistä taputellen tukkaansa. ”Mitähän kummaa sinä siellä teit?” Charlotte hoksasi Billyn toisessa kädessä kirjat, jotka hän nopeasti piilotti selkänsä taa.
”M-Miten niin?” Billy kysyi juuri niin syyllisenä, kuin vain voi olla.
”Jos yritit peilata itseäsi, niin se onnistuu paremmin tältä puolen”, opasti Charlotte säyseästi ja tökkäsi sormensa kiinni peilin heijastuspuoleen omasta näkökulmastaan tarkalleen Billyn naaman kohdalle. Billy hivuttautui kohti alavuodettaan, oli naureskelevinaan ja sujautti kirjat peittonsa alle. Charlotte katseli hänen touhujaan peilin kautta toinen kulma koholla.
”Pidätkö minua ihan tyhmänä? En ole sokea”, hän sanoi. ”Näin kyllä, että laitoit sinne jotain kirjoja.”
”En muista sanoneeni, että voit vain kävellä sisään”, vastasi Billy lipevästi.
”Mikset vastannut, kun kutsuin sinua?” Charlotte kääntyi ja käveli lähemmäs, kumartui ojentaen kättään peitettä kohti…
Billy istahti hänen kätensä ja kirjojen päälle.
”Mitä oikein salailet? Herätät kuolemattoman kiinnostukseni outoa käytöstäsi kohtaan enemmän, kuin saisit oikeasti minua huijattua”, parjasi Charlotte uteliaana.
”Se on minun asiani”, väitti Billy ponnekkaasti. ”Huolehdi omista jutuistasi.”
”Mitkä kirjat ovat sellaisia, että ne ovat niin salaisia, että—?” Charlotte vaikeni. Hänen silmänsä laajenivat. ”Et kai sinä…?”
Billy näytti hetken tyrmistyneeltä ja puna kohosi hänen kiiltokuvapoikamaisille kasvoilleen. ”No, en!”
”Mitä sitten?” intti Charlotte. ”Kerro! En minä kerro kenellekään… minun on pakko saada tietää.”
”Se on minun asiani”, toisti Billy, posket vielä rusehtavina. Sitten Charlotte muisti Patrician ja Tyn.
”No, hyvä on”, hän sanoi sovittelevaisesti, vaikkei todellakaan jättäisi asiaa sikseen. ”Etsin sinua, koska sinun pitää nyt tulla huoneeseeni.”
”Yritätkö naruttaa minua?” Billy kysyi silmät viirullaan. Kylläpä hän olikin epäluuloinen!
”En, kun me voitaisiin nyt puhua siitä bändiasiasta…”
”Mistä?”
Charlotte tuijotti poikaa hämmentyneenä. ”No, siitä bändi-ideasta!” hän sanoi vähän tuohtuneena. ”Siitä, mistä puhuttiin silloin kesällä…”
”Jaa siitä, minä luulin, ettei sinua kiinnostanut koko juttu”, sanoi Billy istuen edelleen salaisuutensa päällä kuin maahinen, joka vahtii kultarahojaan.
”En missään vaiheessa muistaakseni sanonut, ettei minua kiinnosta…”, mutisi Charlotte. ”Kai sinua vielä kiinnostaa?”
”Miksi meidän pitää mennä sinun huoneeseesi puhumaan? Emmekö voi puhua tässä, niin kuin nyt puhutaan.”
”Koska minä toin koulusta kaksi tyyppiä, jotka voisivat olla siinä mukana!”
Billy toljotteli Charlottea ja Charlotte katsoi takaisin nyt kädet puuskassa. ”Eli tuletko vai etkö?”
”Hetki vain”, sanoi Billy nyt hitaammin ja raotti vähän takapuoltaan. ”Mene edeltä… tulen kohta sinne…”
Charlotte jätti serkkunsa hautaamaan mysteerikirjat parempaan talteen ja maleksi takaisin yläkertaan. Ty pälpätti jalat ristissä lattialla istuessaan juuri jotakin Patricialle, joka seisoi edelleen ikkunan edessä, mutta oli kääntänyt maisemalle ulkona selkänsä.
”Lotte! Tota masiinaa olisi hauska joskus kokeilla”, ilmoitti Ty tervehdykseksi osoittaen peukalolla karaokelaitetta, kun Charlotte tuli ovesta.
”Tämä ikkuna on suoraan kuistin yläpuolella. Näin, kun juoksit ympäri pihaa”, sanoi Patricia viileästi ikkunan luota.
”Joo, etsin serkkua… ah, siinäpä tuo salailija.” Billy vaelsi juuri huoneeseen nyreänoloisena, nykien kaulassaan roikkuvaa kolmiohuivia. Kun pikainen esittely oli suoritettu ja Billy istahtanut oman vuoteensa sijasta nyt Charlotten sängyn reunalle, Charlotte sanoi: ”Meillä oli siis Billyn kanssa tällainen idea kesällä… että kokeillaan koota jonkinlainen pieni bändi… mitään sen ihmeellisempää ei oikeastaan olekaan vielä päätetty tai pahemmin mietitty, mitä nyt muutamia sanoituksia alustaville kappaleille on kirjoitettu.”
”Onks meitä vaan neljä?” sanoi Ty lattialta.
”Joo, tällä hetkellä…”
”Paitsi Dewn, josta ei vielä tiedä, mutta sillä olisi kokemusta kitarasta—sähköisestä, että akustisesta—ja myös säveltämisestä”, sanoi Billy, muttei kovin innostuneen kuuloisesti. Patricia liikahti oudosti lähellä ikkunaa katsellessaan siitä tylsistyneenä ulos, osallistumatta sen kummemmin heidän aivoriiheensä.
”Joo, eli kerrataan vielä: minä—koskettimet, Billy—solisti (ja minäkin toimin toisena laulajana tai taustasolistina), Ty—haluatko olla rummut vai basso?”
”Rummut mieluusti, todellakin”, tyttö nyökytti.
”Ty—rummut, Dewn—ehkä kitara… ja Patricia voi sitten olla ekstra viulun kera.”
”Mitä genreä me oikein edustetaan, jos mukana on viulut ja kaikki?” kysyi Ty, ja Billy lisäsi: ”Minä en kyllä ajatellut mitään viulua sopimaan tähän mukaan.”
”Miksei?” puolusteli Charlotte, joka ajatteli Emilie Autumnia. ”Viulu voi olla tosi jees!”
”Mä en sitten soita kantria”, totesi Ty kädet puuskassa.
”No, ei kyllä mitään hevimetallia tai punkkiakaan!”
Billy ja Ty silmäsivät toisiaan mulkoillen.
”Näytänkö susta hevarilta… poppipoika?” tiuskaisi Ty, ja Charlotte tirskahti.
”Minä ajattelin jotain kevyttä rokkia ja välillä vaihteeksi jotain erikoisempaakin...” Charlotte sanoi.
”Onko kaikki pakko aina niputtaa jonkin tarran alle?” valitti Billy.
”Mitä mieltä sä oot, metallimusiikki kun on kuulemma poissa laskuista?” kohotti Ty katseensa Patriciaan kauempana muista erillään.
”Mmmh…”, goottityttö vastasi hajamielisesti. ”Tämä talo on sisältä isompi, kuin miltä näyttää ulkoa. Mitä muissa yläkerran huoneissa on?”
Kaikki katsoivat Patriciaa häkeltyneitä. Miten Centerien talo liittyi mitenkään heidän yhtyeensä alkusuunnitteluun?
”Öääh…”, sanoi Charlotte.
”Mitä sen on väliä?” tokaisi Ty kaikkien muiden puolesta.
”Missä me harjoitellaan, täälläkö? Että onko täällä tarpeeksi tilavaa huonetta”, vastasi Patricia hiljaa kääntymättä katsomaan heistä ketään.
”Aah, no… on meillä kellari ja vintti, mutta jälkimmäinen on todella ahdas ja pieni, siis komeroullakko toisin sanoen, ja pois laskuista, ja kellari taas on hirveän likainen ja pimeä, eikä sinnekään välttämättä kyllä mahdu…”
”Entä nämä yläkerran huoneet?”
”Dewnin huone on tuossa vieressä, sitten Gillianin vierashuone ja mummin huone”, sanoi Charlotte päätään ravistellen, ”ei niistä mikään tätä tarkoitusta varten kelpaa.”
Mutta Patricia näytti tyytyväiseltä sen kuullessaan.
”Jos ollaan nopeita, ehditään vielä ehdottaa tädille, että talliremonttiin lisätään pykälä soittohuonetta varten”, heitti Billy tylysti.
”Joo kuule, Maneesi & Rumpukapulat, siinä meille nimikin jo valmiiksi”, yhtyi Charlotte ilottomasti. ”Olisiko teille kummallekin kuitenkin muuten ollut OK, että me oltaisiin harjoiteltu aina meillä?”
”No, jos ei täällä kerta ole paikkaa, niin unohdetaan hevosfarmi”, sanoi Ty ykskantaan.
”Onko sinulla jotain hevosia tai tätä tilaa vastaan?” kysyi pahantuulinen Billy. He eivät selvästikään tulleet oikein hyvin juttuun ja jo näin hälyttävän pulman astuttua heti kättelyissä eteen, Charlotten omakin innostus alkoi happamoitua, kuin jääkaapin hyllylle unohtunut härskiintynyt maito. Paikka, jossa he voisivat aina kokoontua ja harjoitella, olisi kuitenkin ehdoton välttämättömyys…
...paikka, joka olisi tarpeeksi kaukana talleilta, ettei häiritsisi hevosia tai haittaisi muuta talliväkeä; paikka, jossa olisi tarpeeksi tilaa heidän pienelle ryhmälleen ja jossa olisi mukava soitella…
…vaikka loiskuvien meriaaltojen tahtiin…
|
|
