katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 14:32:39 GMT
Texasista päivää
15.8.2015
”Valitsemanne numero ei ole käytössä. Olkaa hyvät ja tarkistakaa valitsemanne numero...”
Sydän hakkasi luvattoman lujaa. Mutta eihän hän oikeasti ollut olettanut, että joku vastaisi? Ei kai... Puoliksi Charlotte oli äärettömän huojentunut kuullessaan robottimaisen naisäänen korvaansa vasten. Hän laski kännykän kädestään, viskasi sen sitten vuoteelleen ja virnisti ulos huoneensa ikkunasta: kaikkea sitä päätyikin tekemään...
Lucasin kirjoittama posliinikyyhkysestä löytynyt paperinpalanen leijaili hänen sormiensa läpi lattialle, mutta Charlotte ei kumartunut sitä nostamaan; hänen huomionsa oli äkkiä kiinnittynyt johonkin, johonkuhun, joka tarpoi tallipihan yli cowboyhattunsa kera kohti tallia...
Lieriö.
Mitä se teki täällä taas? Charlotte ajatteli hampaitaan kiristellen ja kääntyi sitten kannoillaan tömistellen portaat alakertaan sellaisella tuminalla, että Juje alkoi haukkua ja takkahuoneen hyllyillä pölyttyvät ratsastuspokaalit kalahtelivat toisiaan vasten.
Charlotte veti saappaat jalkaansa ja harppoi sitten pihalle, puhisten jo valmiiksi, kuin häkeltynyt härkä. Lieriön oli ihan turha kuvitellakaan, että saisi jonkinlaisen vippiasiakkaan luvan poukkoilla Orange Woodissa milloin mieli teki, kai Charlottella sentään jotain sanomista siihen olisi, sillä olihan tämä hänen kotinsa...
Tallissa kävi pauke ja kolina, kun tallin yläkertaa remontoitiin ja sen aiheuttama tärinä varisti pölyä irti katosta. Hevoset olivat ulkosalla ja puoliummessa olevasta tallista ei paljoa iloa irti saanut, joten Charlotte tiesi välittömästi minne suunnata: hän seisahtui tallitoimiston ovella ja löi siihen nyrkkinsä.
Kului vain hetki ja ovi avautui; äiti seisoi siinä ja hänen takanaan Charlotte näki (juuri, kuten oli tiennytkin), että Lieriö istui asiakkaan tuolilla. Poika nousi seisomaan ja tarttui lieriinsä kohdatessaan Charlotten tuiman tuijotuksen.
”No, mikä nyt on?” Alexiina kysyi metelin yli, kun yläkerrasta kuului juuri poran tärinää ja se sai tallikäytävällä lojuvat heinänkorret ja turvepallotkin pomppimaan.
”Mitä te teette?” Charlotte tiuskaisi. ”Tai tarkemmin ottaen, mitä tuo täällä tekee?” Hän nyökkäsi päällään äidin ohi Lieriön suuntaan.
”Mistä moinen äänensävy?” moitti äiti kulmaansa kohottaen. ”Sovimme Joshin kanssa juuri työehdoista, joten, jos sinulla ei ollut mitään kiireellistä, ole hyvä ja anna meidän—”
”Tomford vain, Ma'am”, oikaisi Lieriö kohteliaasti heidän takaansa samaan aikaan, kun Charlotte raakkui: ”Työehdoista?!”
”Sinulle varmaan ihan tuntematon käsite, mutta sellaiset kirjoitetaan, kun toinen palkataan töihin—”
”Et voi palkata Lie—Tomfordia meille!”
Alexiina näytti huokaisevan raskaasti ja veti jo ovea kiinnipäin. ”Jos asiasi oli tulla neuvomaan minua henkilöstön palkkauksessa, niin keskustellaan päivällisellä lisää...”
Ovi napsahti kiinni Charlotten nenän edestä ennen, kuin hän oli ehtinyt vetää keuhkonsa täyteen vastaväitteisiin. Hän mulkoili äreästi kristallisoitua lasitettua ovi-ikkunaa, jonka läpi näkyi vain valoa ja epämääräisen muotoisia hahmoja. Pora jyrisi taas ja se otti niin pahasti korviin, että Charlotte kiiruhti pihalle tallista. Hän oli kompastua tallikissa Happyyn, joka livahti hänen jalkojensa lomasta, ja haparoi muutaman askelen eteenpäin tasapainoaan hakien.
Oli aivan uskomatonta, että äiti palkkaisi Tomfordin kaltaisen heille töihin! Ja mitä varten? Eikö Charlotte ollutkin eilisestä lähtien antanut extrapanostaan tallitöihin, ja silti äiti kehtasi irvailla Charlotten saamattomuudella?
Charlotte potkaisi pientä kiveä, joka lennähti eteenpäin, osui puunrunkoon ja kimmahti siitä sivuun.
Charlotte ei edes jaksanut ajatella, kuinka rasittavaa tulisi Tomfordin väistely olemaan paitsi koulussa, niin nyt myös kotona!
Hän risti käsivartensa ja oli huomaamattaan vaeltanut pihattoaidalle, johon hän jäi nojaamaan hevosia mitäännäkemättömästi katsellen. Axe tuli uteliaasti lähemmäs haistelemaan häntä ja kauempana Lumbo ja Obba torkkuivat päiväuniaan ison lehmuksen alla.
Jos Tomford osoittautuisikin huonoksi valinnaksi... sopimattomaksi hevosenkäsittelijäksi, kömpelöksi ja huolimattomaksi...
Niin, ehkä äiti silloin harkitsisi uudelleen hänen palkkaustaan. Ja antaisi tälle potkut.
Charlotten mielessä muhi jo mahdollisia kostonhimoisia suunnitelmia pojan karkoittamiseksi kotitalliltaan. Mutta niitä olisi paljon hauskempaa punoa yhdessä luotetun rikostoverin kanssa... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 14:53:14 GMT
Vaino alkaa
17.8.2015
Sunnuntaina talliin oli langennut armollinen hiljaisuus työläisten vetäydyttyä vapaalle, ja hevosetkin pääsivät viileisiin karsinoihinsa pakoon paahtavalta kesäauringolta, joka käristi jokaisen, joka jäi liian pitkäksi aikaa suojatta taivasalle notkumaan. Alexiina oli niin intopiukeana hevosopistohankkeestaan ja talliremontista, että oli suunnitellut jo lisää vasaran heiluntaa ja maan kuopimista: toinen päälaitumista tallin takana myllättäisiin perusteellisesti ja muutettaisiin ratsastushalliksi. Charlotte ei ollut oikein vieläkään sulattanut tätä tempausta, vaikka ajatus siitä, että kylmän talven pakkasilla pääsisi ratsastelemaan maneesin tuomaan lämpöön, oli kyllä kieltämättä kiehtova.
Mutta nyt, mikä tahansa ajatus paukkupakkasista oli enemmän, kuin tervetullut…
Varikset raakkuivat jossain kuusten oksilla ja puiden luomat varjot antoivat mietoa viileyttä, vaikkeivät täysin saaneet ihon pintaan piriävää hikeä lopettamaan virtaustaan. Charlotte oli niin läpimärkä kauttaaltaan, että saattoi vain inhotusta tuntien haaveilla viileästä suihkusta heti maastoretken jälkeen.
”Niin, kenen idea tämä taas olikaan, että lähdetään tällä säällä maastoon?” huikkasi Emma hänen takanaan, kuin lukien Charlotten ajatukset ja äänettömät kiroukset. Charlotte kouristeli Rickyn ohjaa tahmaisessa kämmenessään.
”Äidin. Pollet on kuulemma 'niin lihonut kesälaitsalla', että niitä pitää vähän kiikuttaa jossain muuallakin kaloreita polttamassa.”
Emma tyrskähti, mutta sekin nauru väsähti äkkiä. Oli ihan liian kuuma jaksaa mitään erityistä. Charlottekin vain istui, kuin veltto makkara quarterin lännensatulassa ja antoi ruunan viedä itseään kohoavaa mäkeä ylöspäin Linkan mustana ja pitkänä liehuvan kiharahännän jäljessä.
”Alexiinalla on ehtymätön idea-arkku, vai mitä”, sanoi Emma. Isaac pärskähti.
”Niin on… ja kaikki, mikä kimmeltää, ei ole kultaa”, Charlotte sanoi kitkerästi. ”Lieriö—”
”Ai joo, se wannabe-cowboyjannu. Kaikkia kummajaisia sinäkin vedät puoleesi. Palkkasiko Alexiina sen oikeasti teille tallitöihin?”
”Joo. Nyt, kun Dewnin antama tallipanos on yhtä kuin nolla, äiti oli sitä mieltä, että me tarvitaan lisäkäsiä auttamaan... varsinkin, kun syksy tulee.”
”Mutta ei kai syksyllä kauheasti vielä mitään tapahdu, siis tunnit jatku tai muuta, jos talli on remontissa?”
”Minä tiedä. Isän mukaan tallipuoli pitäisi saada syksyn myötä katettua.”
Ricky ravisti päätään ja Charlottekin heilautti puolihuolimattomasti pari paarmaa ja kärpästä pois hevosen lautasilta. ”Oliverkin vie sen verran huomiota ja aikaa, että äiti—”
”Mitä sitten ajattelit, että me tehdään?” Emma kysyi, nyt matalemmalla äänellä kumarruttuaan ruunivoikon ponin kaulalle. ”Sanoit, että on aika ottaa Missionit taas käyttöön.”
Charlotte vilkaisi salakavalasti eteenpäin: Gillian jutteli maastoretkeä Fifillä johtavan Kittyn kanssa, ja Emman takana jonkin matkaa jäljessä patalaiskalla Tofulla laahustava Billy näytti olevan omissa ajatuksissaan yrittäessään vähän väliä potkia harmaata jytkyä liikkumaan eteen.
”Joo. Meidän täytyy todistaa jotenkin äidille, ettei Lieriötä kannata palkata, jotta äiti antaisi tälle potkut… se tyyppi vainoaa minua.”
”Minä luulin, että meillä oli Etsiväkerho, jonka tarkoitus oli selvittää Dewnin ja Maxin mysteeri”, sanoi Emma.
”Se on ollutta ja mennyttä”, Charlotte sanoi, ”Dewn on nyt ties missä hornan tuutissa—sen piti lähettää kirjeitä useinkin, mutta eipä vain ole vielä yhtäkään kuulunut—ja Max…” Charlotte vaikeni joksikin aikaa, ”ei mitään hajua.”
”Sekin oli outo jannu”, Emma nyökytti mietteliäänä päätään. ”Luuletko, että saamme vielä joskus tietää, mikä se niiden juttu oli?”
Charlotte katsoi ylöspäin kohti havupuiden latvuksia, hennosti heilahtelevia oksastoja ja niiden välistä pilkottavaa kaistaletta sinistä taivasta. Ei pilvenriekalettakaan.
”Ehkä. Ehkä ei. Mutta niin, tämä Lieriö-asia—”
”Meillä ei ole kauheasti aikaa. Lähden jo muutaman viikon kuluttua takaisin etelään, joten meidän täytyy keksiä jotain pian...”
Billyn yskäisy sai tytöt jonkin ajan kuluttua vaikenemaan suunnitelmansa punomisen pauloista. Molemmat katsahtivat taakseen ja huomasivat, että Billy oli yllättäen ehtinyt läähättävän Tofun kanssa aivan heidän lähelleen.
”Minä en pidä siitä hepusta”, serkkupoika sanoi Charlotten ja Emman hämmästykseksi. Hän oli selvästi ehtinyt jo kuunnella jonkin aikaa heidän supatteluaan. ”Siinä on jotain ylimielistä. Oikeasti, kuka enää nykyaikana puhuttelee toisia Sir, Ma’am ja hyvä neiti?!”
Emma tirskahti huvittuneesti ja Charlottenkin suupieltä nyki. Billy vaikutti niin paatuneen ärtyneeltä matkiessaan Josh Tomfordin tekokohteliasta ja kirjakielimäistä puhetyyliä, että se huvitti molempia tyttöjä. Billy ilveili ja kohotti kuviteltua cowboyhattua, heilauttaen sen sitten, kuin frisbeen jonnekin sivuun metsän siimekseen. ”Me ei olla missään hiivatin kuninkaanlinnassa!”
Tyttöjen hekotus ja Billyn imitaatiot herättivät jonon etupäässäkin nyt huomiota, ja Gillian ja Kitty kääntyivät satuloissaan ympäri katsomaan taakseen.
”Mikä on noin hauskaa, mäkin haluan tietää!” huusi Kitty.
”Ei mitään”, sanoi Charlotte ja heilutti kättään. ”Billy vain on sitä mieltä, että aateliskauteen jähmettyminen on pakanallista!”
”Pakanallista? Ei, pakanallisuus on hyvä”, sanoi Billy hiljaa ja koetti pysyä pystyssä, kun Tofu alkoi köhiä ja hönkiä hinkuyskäänsä vetäen ohjat mennessään. Pollerukka. ”Kirkon aivopesuun uskominen… se taas ei ole.”
Kukaan ei napannut katkeruuden siementä Billyn äänestä, sillä heitä edelleen huvitti kuvitella pöhköjä Tomfordista. Charlottekin oli huomannut Lieriön kaulassa riippuneen ison ristikorun.
Meille ei kaivata hörhöjä, ajatteli Charlotte, mutta nyt jo kierosti valoisammalla mielellä saatuaan yllättävän tukijajoukon hankkeelleen syöstä Lieriö ulos Orange Woodista. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 17, 2016 15:02:14 GMT
Jos talikko ei pysy kädessä 20.8.2015
Alexiina oli juuri pyyhkimässä nenäliinoilla märkää työpistettään yrittäen suojella tulostuspinojaan, kun hän suoristautui ja kääntyi heittämään muussaantuneet paperit roskakoriin… ja sattui vilkaisemaan tallitoimiston ainokaisesta ikkunasta, joka ei suinkaan avautunut ulos tallipihalle, vaan seinän takana olevaan viereiseen karsinaan, jossa majaili Alexiinan rakas tuleva kenttäkisahevonen Rex.
Vaan karsinassa ei näyttänytkään olevan pikimustaa suurikokoista ja tähtipäistä puoliveristä, vaan Raicyn punertavanrautiaan karjahevosen Rickyn peräpää.
Hetkisen ajan Alexiina vain tuijotti hämmästyneenä ruunan ponnetonta hännän heilahdusta ja avasi sitten toinen kulma koholla toimiston oven ja astui tallikäytävälle.
”Mitä on tekeillä…?” Alexiina mutisi itsekseen käveltyään Rexin karsinalle, jossa Ricky hamuili pahnoista itselleen jotakin suupalaa. ”Ricky hyvä, mitä sinä teet siellä? Vai alkaako vähäiset yöuneni ja kiireet remontin ja opiston paperisotkujen kanssa kostautua jo näin pahasti, etten enää edes erota hevosiamme? Oletkos sinä Rex? Oletko aina ollut rautias?”
Hevonen ei vastannut ja viereisestä Rickyn omasta karsinasta, Rexin pää pisti esiin käytävän puolelle kuultuaan emäntänsä äänen tai kenties oman nimensä.
”Ööh… kaikki hyvin, Alexiina?” Billyn ääni kysyi käytävän toiselta puolelta, Tofun karsinasta. Ovi oli raollaan ja Williamin poika (joka muistutti hälyttävästi Raicya lapsena, Alexiina ei voinut olla ajattelematta joka ikinen kerta, kun katsoi Billyyn), astui puolittain ulos heittääkseen vastuuhevosensa harjan koppaan lattialla.
Alexiina naurahti väsyneesti ja hieroi vähän kasvojaan. ”Luulisin. On vain niin uskomatonta, kuinka paljon työtä rakennushankkeen vireillepano voi teettää. Byrokratian kiemurat on varmaan tarkoituksella tehty niin monimutkaisiksi!”
”Se oli Tomford”, sanoi Billy pujahtaessaan taas Tofun karsinaan poimittuaan käteensä kaviokoukun. ”Hän laittoi hevoset vääriin karsinoihin, varmaan vahingossa.”
”Hm”, sanoi Alexiina ja silitti Rexin isoa päätä hajamielisesti, ”vai niin. Hänelle on sattunut vähän yhtä sun toista jo näiden muutaman päivän aikana…”
”Minusta hän ei ole kovin pätevä, anteeksi nyt, jos sanon. Yllätin hänet eilen annostelemasta ihan vääriä ruoka-annoksia Nemolle ja Lunalle.”
”No, se on kyllä jo vakavampaa”, sanoi Alexiina huolestuneena ja lisäsi sitten kummissaan: ”Mutta me kyllä sovimme Joshin kanssa, että hän on vain lisäapuna ruokinnassa eikä vielä ota siitä itselleen päävastuuta.”
Billy ei enää sanonut siihen mitään ja Tofun karsinasta kuului vain kaviokarikkeen rouskutusta.
Ja siinä paha missä mainitaan, Tomford asteli juuri talliin, kun Alexiina käännytti hevosia keskenään oikeisiin karsinoihinsa.
”Ah, Josh—Tomford, siinähän sinä oletkin. Kuulehan, olit vahingossa pistänyt hepat väärinpäin. Tiedäthän, että Rexin tulee olla tässä päätykarsinassa, jotta voin katsella sitä toimistostani käsin. Olen vähän tällainen kyylä sen suhteen…”
Uusi tallipoika pysähtyi hölmistyneen oloisena ja kohotti sitten cowboyhattunsa lieriä hämmentyneenä. ”Anteeksi, rouva, olin kyllä varma, että laitoin hevoset oikein.”
”Kyllähän erheitä kaikille sattuu… eikä se nyt niin… mutta ihan vastaisuudessa, ettei pääse tapahtumaan mitään, mistä olisi suurempaa haittaa.”
Rex hörähti Rickylle, joka ohitti sen käytävällä ja sitten heppapojat kierähtivät omiin bokseihinsa. Josh rapsutteli edelleen päätään ilmeettömänä. Alexiina veti vielä Rickynkin karsinan oven kiinni ja taputteli käsiään.
”Vähän vain valppautta enemmän. Kyllä minä ymmärrän, jos sinua jännittää. Onhan tämä sinulle uusi talli ja uudet käytännöt, puhumattakaan hevosista, joihin olet vasta tutustumassa… ja tallikin, kun on tässä kaaoksessa remontin takia.” Alexiina hymyili ystävällisesti, mutta alitajunnassa kolkutti silti lievä huoli ja murhe siitä, että vaikka mukavalta pojalta Josh vaikuttikin, jos hänen huolimattomuutensa jatkuisi yhtä raskauttavasti, Alexiina ei ollut varma olisiko hänen palkkauksensa sittenkään kovin viisasta… ”Niin ja sitä vielä, että kuten sovimme aikaisemmin, sinun ei tarvitse huolehtia hevosten ruokinnasta”, Alexiina sanoi.
Josh kallisti päätään ja nyökkäsi sitten hitaasti. ”Niin sovimme, muistan kyllä.”
”Olethan siis tarkkaavaisempi vastedes?”
Josh tuijotti jonnekin Alexiinan ohi jonkin aikaa. ”Kyllä, rouva”, hän sitten sanoi sävyisästi, mutta silti yhä selvästi poissa tolaltaan ja lampsi tiehensä pää painuksissa. Alexiina katseli hänen peräänsä harmissaan, mutta havahtui pian tallitoimistosta kantautuvaan puhelimen pärinään…
Paperityöt odottivat tekijäänsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 17, 2016 15:11:31 GMT
Huolipuoli 21.08.2015 ”Olinko mielenvikainen, kun ryhdyin tähän?” Alexiina kysyi aika yllättäen tuijoteltuaan jo minuuttikaupalla lasittunein silmin pientä poikaansa istumassa hietikolla Jujen maatessa vierellään. Oliver oli kerännyt tuppoja pitkää koirankarvaa toiseen pulleaan nyrkkiinsä ja toisella tunnusteli hiekkaa. Musta koira makasi kuono etutassujen välissä kärsivällisesti vahdissa, sillä se oli ottanut Oliverin vahtimisen ja huolehtimisen sydämen asiakseen. ”Ehkä tämä oli ihan hullu ajatus ylipäänsä, ja nyt kaikki menee pieleen…”
”Toivon suuresti, ettet puhu pojastamme”, sanoi Raicy laimeasti katsahdettuaan avonaisen sanomalehden yli vaimoonsa viereiseltä rantapeitteeltä.
Alexiina tuhahti paheksuvasti.
”Puhun hevosopistohankkeesta”, hän tunnusti vähän äksysti. Se oli vaivannut häntä jo hyvän aikaa, samoin koko maneesiprojekti osoittauduttuaan luultua hankalammaksi toteuttaa.
”Oletko alkanut tulla toisiin aatoksiin?”
Alexiina nosti katseensa merelle. Charlotte, Gillian, Billy ja Charlotten ystävä Emma polskuttelivat ja uiskentelivat, juttelivat kärkkäästi ja äänekkäästi ja nauroivat. Yleinen ihmisten uimaranta meren äärellä oli pieni ja mitäänsanomaton, jonka ohi autotie kulki hyvin läheltä. Perhe oli päättänyt ottaa tunnin tai kaksi vapaata ja heittäytyä aurinkorannalle kesähelteillä, tarkoituksenaan tietysti piristää ja rentouttaa mieliään… mutta Alexiinalle se tarkoitti nyt tilaisuutta pohtia syväluodaten niitä huolia, joita hän muhi mielessään.
”En tiedä…”
”Jos epäilykset ovat alkaneet kalvaa, rakkaani, eikö tässä vaiheessa ole vähän liian myöhäistä enää perääntyä?” huomautti Raicy ja käänsi rauhallisesti sivua.
Alexiina pureskeli huultaan ja tunsi vatsassaan tutun stressistä ja jännityksestä kielivän kierteen, jonka hän yhdisti aina uusiin aloittamiinsa hankkeisiin alkuinnon ja kiihkon laannuttua. Ehkä se oli se rationalismi, joka alkoi siinä vaiheessa verrytellä sääriään ja karaista kurkkuaan supatellakseen epäluottamuslauseita Alexiinan sisäiseen korvaan… kai sille pitäisi vain lyödä suukapula.
Emily hyräili jotakin kantrirenkutusta, joka kuului heidän tilallaan radiosta parikin kertaa päivässä ja lekutteli itseään kirjalla, jonka takakannessa oli kuva vanhasta miehestä, joka siitä viistosta kulmasta toi Alexiinan mieleen Centerien tilan entisen isännän.
”Mitähän Georgekin sanoisi, jos näkisi tilan nykypäivänä?” hän puuskahti hetken mielijohteesta. Kirjan miehellä oli samanmuotoinen parta, karut kasvot ja kovat silmät. Alexiina ei voinut väittää tunteneensa appiukkonsa. He olivat tavanneet vain muutaman kerran ennen muuttoa Kanadaan; ensimmäisen kerran Alexiinan ja Raicyn hääpäivänä, viimeisen kerran näiden vierailtua heidän tilallaan Englannissa. Alexiinan mieleen oli jäänyt kuva vähän happamesta, karskiintuneesta miehestä, joka oli katkeroitunut omaan elämäänsä. Toisinaan Alexiina myös pohti, mitä Emily oli miehessään nähnyt, mutta sehän ei kuulunut hänelle. ”Katseleeko hän meitä nytkin jostakin tuolta ylhäältä, tuomiten ja päätään äreänä pudistellen, pettyneenä päätöksiin, joita olemme tehneet?”
”Minun isäni ei ajattele mitään, hän on kuollut”, Raicy sanoi nostamatta katsettaan paikallisuutisista, vaikkakaan hänen silmänsä eivät juuri liikkuneet ja ääneen oli tullut viileä sävy. ”Eikä hänellä sitä paitsi olisi mitään sanottavaa. Hänen syytään oli, että tila melkein joutui perintään. Hän oli addiktoitunut rahapeluri, joka ei tiennyt milloin lopettaa… minkään suhteen. Se, jos mikä, olisikin vaatinut ajattelemista, totta tosiaan. Tai edes kypsää vastuullisuutta. Hän antoi tilan ja kotinsa mennä hunningolle, heittäen tuuleen nekin vähäiset rahat, jotka olisi voinut käyttää paikkojen kunnostamiseen ja ylläpitoon. Hän olisi voinut pelastaa tilan, jos olisi halunnut ja niin valinnut.” Raicy oli korottanut ääntään puhuessaan lehtensä takaa, ikään kuin varmistaakseen, että hänen poissaoleva ja itsekseen hymisevä äitinsäkin kuulisi. ”Jos jotain, hänen pitäisi nyt olla kiitollinen siitä, että me tulimme ja pelastimme sukutilan perinnön… ilman sinua ja sinun hulluja aatoksiasi, emme asuisi täällä nyt ja kaikki olisi toisin.”
Raicy sulki suunsa ja käänsi taas sivua pakotetun tyynesti, kuin ei olisi mitään sanonutkaan.
Alexiinan olo oli hieman valoisampi. Raicylla oli tuo ihmeellinen kannustuspuhetaito silloin, kun toinen sitä eniten tarvitsi. Alexiina rakasti miestään suuresti.
”Hyvä on, mutta entä se, ettei William suostu tulemaan tänne neuvotteluun?” Alexiina vaihtoi puheenaihetta toiseen suureen huoleen. Hän katseli taas nuoria, jotka olivat uineet kauemmas ja heidän päänsä näkyivät hitaiden ja laakeiden aaltojen keskellä. ”Entä lapset? Pitäisikö meidän kertoa heille tästä? En toisaalta haluaisi salata tällaista asiaa heiltä, mutten toisaalta haluaisi lisätä levottomuutta… mutta, jos tästä tuleekin isompi sotku—”
”Meidän täytyy yrittää puhua hänelle uudelleen. Naurettavaa, ettei hän taas kerran voi käyttäytyä niin kuin aikuiset ihmiset—”
”Pitääkö meidän lentää Seattleen asti hoitamaan tämä asia?”
”Ei varmana. Tämä hoidetaan täältä käsin, en suostu tanssimaan Williamin pillin mukaan.”
Enpä tiedä, ajatteli Alexiina, mutta piti epäilyksensä omana tietonaan. Williamin haaste isänsä sukutilasta saattoi olla pelkkä uhkaus, ainakin vielä toistaiseksi ja niin Alexiina, kuin Raicykin toivoi, että sen voisi hoitaa maltillisesti ilman turhan suurta numeroa asiasta tehden. Mutta William oli muuttunut kuin tavoittamattomaksi, kasvottomaksi uhaksi, joka ei suostunut enää vastaamaan heidän puheluihinsa tai olemaan millään tasolla yhteydessä jätettyään alustavat pahaenteiset lakisanansa Orange Woodin postilaatikkoon.
Oliver kikatti hiljaa ja ilahtuneesti, kun Juje oli kääntynyt hellästi nuolemaan lapsen kasvoja. Alexiina katseli heitä ja hymyili itsekin, kokien äkkiä varmuuden tunnetta siitä, että kaikki kääntyisi kuitenkin loppuviimein parhain päin.
Elämällä oli tapana järjestyä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jan 17, 2016 15:22:43 GMT
A Calling
22.08.2015
Gillian…
Gillian…
***
Valkea aamuaurinko rantautui sisään huoneeseen, jossa Gillian aukaisi luomensa epätavallisen hereillä ilman vähäisintäkään väsymystä tai unihiekkaa silmissään. Hän makasi selällään pöhöttävä tukkapehko tyynyllä ja tuijotti kattoon vielä pitkään liikahtamatta. Hänellä oli olo, kuin joku olisi kutsunut häntä nimeltä, mutta ajatukset eivät jotenkin kyenneet juoksemaan juuri näkemäänsä unta enää kiinni. Se tuntui lipuvan pois, kuin sumuisen ja tavoittamattoman verhon taakse.
Yksi punainen kiehkura kutitti hänen poskeaan ja lopulta Gillian rikkoi jumittaneen lumouksensa ja huitaisi sen pois kiusaamasta. Hän nousi istumaan ja kiharat pompahtelivat hänen päänsä ympärillä, kuin sata löystynyttä vieteriä. Peiliin ei olisi tänäkään aamuna katsomista…
Edelleen tuntien olonsa hieman kummalliseksi ja oudon unen vaivaamana, Gillian pukeutui ja samalla katseli ulos Centerien talon huoneensa ikkunasta. Kirkas aurinko oli noussut vuorten ylle ja lakaisi valollaan peltoa, jonka kimpussa vihreä Jack the Green Raicy kyydissä jo rullaili, sen puksuttava tasainen ääni kantautuen raollaan olevasta ikkunasta sisään Gillianin huoneeseen. Maa näytti kimaltelevan kauniisti kosteudesta ja maisema oli juuri nyt hyvin maalauksellinen. Gillian pysähtyi puuhissaan vain nauttiakseen näkymästä ja siitä kivasta tunteesta, kun saattoi kerrankin herätä ilman karseaa väsymyksen painetta!
Vastapäätä hänen huonettaan oli ovi Dewnin huoneeseen, joka tälläkin hetkellä oli sepposen selällään; Dewn ei ollut kotona, joten ilman annettiin kiertää hänen kamarissaan. Gillian vilkaisi sinne ohimennen, kuten joka aamu lähes tottumuksesta ja ehti rekisteröidä siniset ja harmaat tapetit ennen, kuin kiiti yläkerran portaisiin.
”Kitty!” hän pärskähti hätkähtäen astuessaan juuri ensimmäiselle askelmalle. Hän ei ollut huomata vaaleaveristä kananpyllytukkaista Kittyä, joka venytteli takareisiään porrastasannekaiteen takaisessa nurkassa, juoksumaton vieressä.
”Huomenta!” Kitty suoristautui ja ravisteli lihaksikkaita käsivarsiaan. Hän oli todella hyväkuntoinen, oli aina ollut, mutta kuntoilusta ja kehonrakennuksesta oli tullut hänelle isompi pakkomielle sen jälkeen, kun hän oli joutunut pahoinpitelyn kohteeksi. Kai se oli hänen tapansa varmistaa, ettei sama toistuisi enää koskaan. ”Menossa aamutalliin?”
Gillian nyökkäsi. ”Olet ylhäällä aikaisin, eikö sinulla ole tänään vasta iltavuoro?”
Kitty hymyili.
”Kunhan treenaan tässä välissä. Aamuisin ja iltaisin on eniten virtaa. Juoksin jo matolla, kohta lähden vielä lenkille.”
Kitty heläytti Gillianille leveän virnistyksen, johon Gillian vastasi hieman epävarmasti. Sitten hän laskeutui portaat alakerran takkahuoneeseen ja katsoi mennessään seinillä kiertäviä vanhoja valokuvia ja maalauksia paitsi Raicyn ja Williamin, myös Georgen ja jopa tämän isän Edgarin lapsuudesta. Gillian tunsi ne kaikki ulkoa, sillä niin monta kertaa hän oli niitä katsellut ja kuullut Emilyn tai Georgen niistä hänelle kertovan. Historia oli Gillianista kamalan mielenkiintoista (mutta sukututkimus ei!) ja hän oli aina erityisen mielellään halunnut, että Emily ja George puhuivat hänelle menneistä ajoista. Toisella seinällä oli hyllyrivejä täynnä pokaaleja ratsastuskilpailuista, suurin osa Alexiinan tai Kittyn voittamina, mutta pari jopa Gillianin nimissä.
Eteisen terraarion kohdalla hän pysähtyi ja pisti häkkiin sormensa silittääkseen Animalia, Dewnin hamsteria, joka oli jo ikäloppu karvapallo, mutta joka edelleen jaksoi jotenkin sinnitellä hengissä. Dewnin mielestä se teki sen piruuttaan, sillä Animal oli vähän ärhäkkä… Gilliania tai Billyä se tosin ei koskaan purrut, mutta kaikkia muita kyllä... erityisesti Charlottea…
Keittiössä soi kantrikanavan aamuradio ja Emilyn selkä näkyi kyykkivän lieden yllä. Hyvin tavanomainen näky, joka oli Gillianista aina yhtä ihana ja kodikas.
”Huomenta”, Gillian tervehti ehtiessään keittiöön saakka.
”Hyvää huomenta, Gillian”, Emily tervehti. ”Otahan tuosta omeletti.”
Gillian otti itselleen lautasen ja siirtyi olohuoneen ruokapöydän ääreen. Kukaan muu ei näyttänyt olevan vielä liikkeessä.
Gillian oli ehtinyt syödä omelettinsa lähes kokonaan, kun yksi alakerran makuuhuoneiden ovista avautui ja Alexiina tuli olohuoneeseen Oliver sylissään. Alexiina nyökkäsi Gillianille ja nosti Oliverin ruokapöydän ääreen omaan lapsentuoliinsa.
”Hyvä, että olet jo reippaasti jalkeilla”, Alexiina sanoi tullessaan keittiöstä Oliverin ja oman aamupalansa kera pöytään. ”Osaatko nyt toimia, onko homma hanskassa? Ja hanskat tallella?”
Se oli Gillianin ensimmäinen virallinen tallivuoro yksin. Hän oli sopinut Alexiinan kanssa ihan oikean työsopimuksen, josta sai myös rahaa. Alexiina oli ollut sitä mieltä, ettei voinut enää velvoittaa Gilliania tekemään heille töitä korvauksetta, vaikka saihan Gillian Centereillä toki ruoan ja asua heillä, kuin täysipäinen jäsen, mutta Alexiina oli silti vaatinut, että he tekisivät tytölle oikean työsopimuksen. Salaa Gillian pohti, oliko osasyy hänen vanhempansa, jotka jaksoivat aika ajoin urputtaa Gillianille siitä, että Centerit käyttivät häntä ilmaisena työvoimana… mikä ei Gillianin omasta mielestä kyllä ollut laisinkaan totta. Hän olisi iloiten auttanut tallilla, hoitanut hevosia ja liikuttanut niitä ilman mitään korvausta, mutta eihän sellainen missään nimessä sopinut hänen työnarkomaanisille vanhemmilleen. Toivottavasti he eivät sentään olleet soittaneet Alexiinalle sanoakseen asiasta, sillä se olisi jo noloa…
Äkkiä Gillian punastui ja häpesi vanhempiensa puolesta. Hän nyökkäsi ujosti.
Eihän aamutalli kesällä ollut mikään iso asia. Hevoset olivat laitumilla ja tallikin puoliksi ummessa. Gillianilla riitti kuitenkin hommaa kiertäessään tarhoilla tarkistamassa kaikkien kopukoitten hyvinvointi, täyttämässä vesikaukaloita, heittäessään heiniä, siivoamassa lantoja ja tarkistaessaan aidan reunamilta, ettei sinne ollut taas puhjennut villisinapin lehtiä.
”Hei, mustuainen”, hän sanoi hellästi omalle hevoselleen jäädessään merilaitumen valkoiselle lankkuaidalle. Linka laahusti tuikkivat silmät kirkkaina ja korvat höröllä lähemmäs ja sen poika Osiris lähestyi emänsä kyljessä. ”Nukuitko hyvin yön yli?”
Friisiläinen ei vastannut, vaan luimittuaan aamuheinäkasaa liian lähellä norkoavalle Lunalle, alkoi hamuta aamiaista huulillaan. Lunan pieni varsa, Kira, seurasi äitiään, kuin liimattuna tämän kankkuun. Se oli todella suloinen, suurisilmäinen ja kauniinvärinen, mutta niin herkkä, ettei antanut oikein koskea itseensä. Lunan vanhempi varsa, Angel, oli Gillianista ollut myös uskomattoman kaunis; etenkin nyt, kun se seisoi yksinään kauempana ja aamuaurinko osui juuri ja juuri sen kullanvivahteiseen karvapeitteeseen, saaden koko ponin näyttämään nimensä mukaisesti enkeliltä.
Mandy söi säyseästi oma tyttärensä, Killy, vierellään, joka tosin ei syönyt, vaan otti korsia suuhunsa ja ripotteli niitä sitten ilahtuneena ympäriinsä. Gillianin mielestä Mandy vaikutti epätavallisen vaisulta, mutta ehkä se oli vain uuvahtanut vekaravekkulin varsansa jatkuviin päähänpistoihin… tämä leikki oli Killyn mielestä vallan mainio, sillä innostuttuaan tarpeeksi, se kuljetti heinää kauemmas ja pudotteli sitä maassa vielä uneliaana makaavan Wagafiin päälle. Gillianista se kertoi pienen hevoslapsen älystä, mutta Linda ei arvostanut moista kiusantekoa laisinkaan. Se syöksyi paikalle, kuin tornado, korvat tanassa ja hampaat irvessä ja ajoi häiriköivän varsan pois kiusaamasta pikkupikkuprinsessaansa. Wagafii nousi ylös koikkakoivilleen sukkelasti ja pöyristyneenä saamastaan heinäsuihkusta, ravisteli itseään ja sipsutti sievästi ylisuojelevaisen äitinsä perässä heidän omalle yksityiselle heinäkasalleen.
Hevosten ja erityisesti varsojen touhujen seuraaminen oli Gillianista aina hauskaa ja hän huvitti itseään joskus kuvittelemalla näille repliikkejä.
”Kuinka rahvaanomaista! Leikkiä nyt ruoalla noin…”, Gillian matki kimittävää ääntä, joka olisi sopinut puoliverivarsalle. ”Äiti, nenässäni on heinää!”
”Pidä kuriton kakarasi kaukana tyttärestäni”, Gillianin koppavampi äänensävy imitoi Lindaa, joka näytti rumaa naamaa ja kohotti vähän jalkaansa Mandyn suuntaan, joka vain kääntyi poispäin haastamatta riitaa. Lindaa kannatti totella. Hevoskuningatar oli antanut ikävän tällin Jupiterille, joka uutena keltanokkana oli ollut tietämätön laumahierarkiasta ja uhmannut Hänen Ylhäisyytensä Lindan kärsivällisyyttä…
Kitty-parka, Gillian ajatteli. Olisi kamalaa, jos Linkalle sattuisi jotain tai menettäisin sen…
Killy yritti nyt yllyttää mustaa friisiläispoikaa leikkiin mukaan, mutta Osiris oli kuin jääpatsas. Se seisoi epävarmana ja kiusaantuneena, yrittäen laimeasti väistellä ylivilkkaan tammatytön nipistelyjä.
”Älähän nyt, se taitaa tykätä sinusta”, Gillian sanoi lempeästi orilapselle. Se ravisteli korviaan, kuin moinen väite olisi ollut suorastaan kauhistuttava. Gillian auttoi Osiriksen koulutuksessa, mutta valitettavasti se myytäisiin myöhemmin, eikä Gillian saisi pitää Linkan esikoista. Linka oli jo siitetty uudelleen ja nyt tamman vatsassa muhi jo toinen varsa tuloillaan...
Gillian…
Äkkiä Gillian hätkähti hempeistä ja huvittuneista ajatuksistaan hevosia katsellessaan ja nosti päänsä ylös. Hän kääntyi katsomaan vasemmalle puolelleen ja taakseen, muttei nähnyt ketään.
Hän oli aivan varma, että joku oli kutsunut häntä taas nimeltä. Niin kuin aikaisemmin unessa.
Gillianin katse harhaili myllymäen viheriöivää metsikköä pitkin ylöspäin kohti jyrkänteen harjalla nököttävää tuulimyllyä. Sen siivekkeet pyörivät hitaasti mereltä puhaltavassa tuulessa. Gillian kallisti päätään ja jostain syystä hänellä oli erikoinen olo…
Hevosenkiljahdus veti hänen huomionsa takaisin laitumen ääreen ja pian Gillian sai seurata, kuinka Linda ajoi Killyä taas takaa: hedelmöittyessään kahden varsan geenit itseensä saanut kimeeri laukkasi höristen karkuun purtuaan juuri Kuningatarta säärestä.
Tuosta hevoslapsesta kasvaisi vielä päänvaiva. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 15:33:08 GMT
Pahan siemen
22.08.2015
Lieriön tylytys alkoi hienovaraisesti ja huomaamattomasti. Eihän äiti, taikka kukaan muukaan ulkopuolinen saisi saada tietää, että sen takana olivat Charlotte, Emma ja Billy. Se, mikä oli ensin alkanut leikinlaskusta ja selän takana naureskelusta muuttui vääjäämättömästi kohti johdonmukaista tallikiusaamista, vaikkeivät sitä asianomaiset tunnustaneetkaan. Heidän omasta mielestään, he eivät sinänsä tehneet mitään väärää sen enempää, kuin oikeinkaan. Jokaista heistä ajoi oma motiivi: Charlotte tunsi inhotusta ja ahdistusta Lieriöstä, joka oli tehnyt hänen olonsa tukalaksi koulussa silkalla olemassaolollaan, eikä Charlotte halunnut lukiossaan tapahtuvan sitä samaa skaalaa, joka oli tehnyt hänestä supattelun aiheen aiemmilla luokilla, jolloin Charlotte oli ollut Matt-nimisen pojan julkinen ihastus. Nyt Matt oli seurannut Charlottea edelleen samalle luokalle, muttei ollut sitten viime syyskuun eleelläänkään osoittanut koskaan olleensa Charlottesta kiinnostunut. Charlottekin oli pikkuhiljaa antanut harmistuksensa olla, vaikkei voinutkaan silloin tällöin olla Mattia katselematta, kun kukaan ei huomannut… paitsi ehkä Lieriö, joka piti Charlottea silmällä nyt niin Charlotten koulussa, kuin kotonakin!
Emmasta taas oli tullut Kaliforniassa jonkin sortin ranttali ja hänen kertomansa tempaukset kuulostivat sellaisilta, joita Charlottekaan ei olisi kyennyt itse tekemään. Oli vaikeaa uskoa niitä todeksi tai kuvitella Emmaa todella myymälävarkaissa ja päättömästi ajelemassa poliiseja karkuun avoautolla… Emma osallistui mielellään Lieriön boikotointiin, ihan vain silkasta huvista.
Billyn käytöksen syyt taas olivat Charlottelle epäselvät, mutta eipä sillä, että Charlotte olisi niitä pohtinutkaan. Pääasia oli, että Billy tuntui halveksivan Tomfordia ja tämä paheksunta paisui sitä mukaa, kun aika kului ja Lieriön Alexiinalle tekemä kuukauden mittainen alustava työkokeilujakso jatkui. Ehkä se oli kateutta, sillä ennen Tomfordin tuloa, Billy oli ollut se tallin mukava kultapoika… ja nyt hänen maineensa herttaisena alkoi lujaa kyytiä rapistua. Sen Charlottekin pani merkille, että kun Billy suuttui, se oli suorastaan jäätävää.
”Ja minä, kun pidin serkkua aina niin sellaisena… tiedätkö… mikä se sana on…”, Charlotte puhui Emmalle, kun he istuskelivat Waterphewn keskustassa kiskan edustalla jauhamassa tylsistyneinä purkkaa, ”…siis sellainen… niin kuin… no, kyllä sinä tiedät.”
”Joo”, Emma sanoi autuaasti, ”sellainen.”
”Siis niin kuin… hyvä.”
”Ollaanko me sitten pahoja?”
Charlotte katsoi ystävättäreensä, joka sangen raukeasti silmäili eteensä satunnaisesti ohikulkevia ihmisiä ja autoja. ”Ei kai?” Charlotte sanoi. ”Tekeekö se meistä pahoja, että me—tai siis minä—en halua kotiini tungettelijoita, joita katselen jo pakosta koulussa? Tai siis… kai saan itse sanoa edes jotakin siitä, ketä meilläkin käy?”
Emman vastaus oli ohimenevä olankohautus. ”Niin sitä luulisi. Alexiina ei tietty yhtään taas kuuntele?”
”Kuunteleeko se ikinä?”
Emma naurahti lyhyesti ja kielteisesti ja jatkoi sitten laiskaa purukumin pureskelua, vain epämääräisesti kiinnostuneena pikkupojasta, joka pyöräili äitinsä ja pienen koiran kanssa heidän editseen. ”Siis minulle se on aivan sama”, Charlotten ystävätär tuumasi, ”joten ihan hyvin voin olla jotenkin avuksi.”
”Minkä takia kaikki ääliöt verrattain haluavat pilata elämäni?” huokaisi Charlotte raskaasti.
”Koska olet ääliömagneetti”, vastasi Emma rauhallisesti kaikkitietäväisenä.
Charlotte heitti Emmaan katseen, joka oli sekä moittiva, loukattu, huvittunut, että uupunut.
”Mitä meidän kannattaisi tehdä seuraavaksi?” Charlotte mutisi lähinnä itsekseen jonkin aikaa kestäneen puhumattomuuden jälkeen, joka oli täyttynyt pienen pojan parusta tämän kaaduttua koiran lenkkeilytyshihnaan ja kellahdettuaan pyörällään kumoon.
Siihen mennessä he olivat jo tehneet kaikenlaista pientä jäynää: kaataneet salaa lantakärryt, kun Lieriö oli ollut siivoamassa karsinoita; vieneet ja piilottaneet riimun ja riimunnarun hevoselta, jota Lieriön oli ollut tarkoitus kohta lähteä viemään; remmittäneet suitset uudelleen väärin sen jälkeen, kun Lieriö oli ne purkanut, puhdistanut ja rasvannut; kampanneet hänet ”vahingossa” tallikäytävällä; sekä sopivissa välein omakohtaisesti huomauttaneet, ikään kuin sivumennen, Alexiinalle tai Kittylle tai jollekulle muulle sopivalle aikuiselle, miten Tomford oli taas tyrinyt siinä ja tuossa asiassa.
”Kuinka paljon todisteita Alexiina tarvitsee, kunnes toteaa, että se on tosi-tunari?” kysyi Emma.
”Jaa-a… äidillä on taipumus olla aika anteeksiantavainen ja kärsivällinen. Minusta meidän pitäisi tehdä jo jotain… radikaalimpaa.”
”Niin kuin, mitä esimerkiksi?”
”En tiedä, mutta jotakin sellaista, joka ei ole niin helposti anteeksiannettavissa. Sellaista, mikä tietää suoranaisia potkuja lähes siltä istumalta.”
Emma oli nyt kääntynyt katselemaan Charlottea, joka katsoi takaisin vakavana ja vähän ilkeämielisenä.
”Sinä olet aika pahis, tiedätkös”, Emma lopulta virkkoi.
”Ei tässä ole kyse minusta”, vastasi Charlotte. Mutta se oli tietenkin vale. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 15:39:59 GMT
Tärskyt
23.08.2015
He olivat olleet rannalla jo kolme päivää putkeen koko viikonlopun yli. Helleaalto jatkui edelleen ja pakotti kaikki etsimään itselleen kaikkia mahdollisia suojakeinoja auringon paahdetta vastaan… esimerkiksi viileästä merivedestä.
Charlotte lillui juuri selällään meritähtenä kasvot kohti taivasta, silmät ummistettuina ja antoi veden humisten ja kohisten soljua korvissaan, hiusten lainehtiessa villeinä hänen päänsä ympärillä.
Emma oli rannalla laittamassa itselleen lisää aurinkorasvaa. Charlotte seurasi laiskana lokkien lentoa yläpuolellaan, harsoilevia valkoisia pilviä ja kaukana siintävää lentokoneen jättämää valkeaa vanaa, omissa ajatuksissaan...
Moottoripyörän jyly kantautui jopa vetisiin korviin asti, ja Charlotte käännähti pystyasentoon polkien vettä paikallaan, kun rantatietä pitkin huristeli mustanvioletti prätkä lujaa kyytiä. Uimaranta oli aivan tien vieressä ja ajettuaan heidän ohitseen, moottoripyörä jarrutti melko rajusti käännähtäen ympäri ja rullaten sitten takaisin päin.
Charlotte lähti uimaan rantaa kohden.
Kuski nosti visiirin ylös.
”Mitä hemmettiä, Patonki? Täällä sitä vaan ollaan, kuin kanankoivet grillissä. Meidän piti lähteä sinne autonäyttelyyn!”
Emma nosti aurinkolasit silmiltään. ”Drew! Mitä, mikä päivä tänään on… ai niin, se juttu.”
”Joo just, olin ajelees tonne tallille, kun kelasin, että oot kumminkin siellä taas. Mutta sä ootkin täällä aurinkoa palvomassa. Sä olet tulossa?”
Emma napsautti aurinkorasvapullon korkin kiinni, kun Charlotte laahusti pois vedestä ja hiekan yli heitä kohti. Kun Emman veli käänsi päätään hänen suuntaansa, Charlotte muisti äkkiä olevansa vain uimapuvussaan ja punastui railakkaasti. Pahus, olisi pitänyt pysyä vedessä.
”En minä nyt mihinkään ole lähdössä, laitoin juuri rasvaa.”
”Voi veetun kevät, yks ja hailee, ala tulla kyytiin!”
Emma venytteli paljaita sääriään antaumuksellisesti ja varmasti, mitä raivostuttavimman rauhallisesti. ”Mene keskenäsi, ei tarvitse siinä minulle alkaa uhoamaan. Tänään on piitsipäivä.”
”Haista home sitten”, Drew heitti ärtyneenä ja läpsäisi visiirinsä kiinni. Hän kieputti moottoripyöränsä kaasua oikein olan takaa niin, että koko vempaimisto ulvoi vihaisena, ja sitten ajoi sillä tiehensä taatusti ylinopeutta.
Emma antoi aurinkolasiensa valahtaa takaisin naamalleen. ”Ei minua kiinnostanut muutenkaan”, hän totesi Charlottelle, joka oli ehtinyt hänen viereensä.
”Minne teidän piti mennä?”
Emma tuhahti. ”Ihastelemaan jotain ikivanhoja autonromuja Cherriniin. Blah! Minua hän tarvitsi mukaan vain siksi, että sieltä olisi saanut parialennuksia jonkun teemapäivän johdosta. Minun piti esittää ihkua autoista yli-innostunutta tyttöystävää…”
Charlotten korvia kuumotteli. Hiekka pisteli varpaissa. ”Ai jaa? No, joutuuko hän nyt maksamaan täyden hinnan?”
”Lupasin joskus aiemmin kotona lähteä, jotta olisin saanut hänet nopeammin ulos suihkusta…” Emma nosti äkkiä aurinkolasejaan kulmakarvojen yli. ”Hetkinen. Mene sinä!”
”Mitä!” Charlotte huudahti ja tunsi vatsanpohjaansa kouristavan.
”Joo, joo! Odota… täytyy soittaa sille ääliölle, että tulee vielä takaisin… kumma, ettei hän ensin soittanut minulle ennen kuin ajeli tänne huutamaan päin naamaa. Jaa kappas, kolmetoista vastaamatonta puhelua… eh heh… en tainnut kuulla, kun olin uimassa.”
Charlotte katsoi kalvavan kauhun ja kutkutuksen vallassa, kun Emma nosti puhelimensa korvalleen ja kutsui veljensä pian ajamaan takaisin. Jokin osa Charlottesta halusi sulautua rannan hiekkaan allaan, osa taas hermoili jännityksestä.
Kun Charlotte oli ehtinyt jo heittää päälleen sentään paidan, Andrewn moottoripyörä karjui mutkan takana ja kiihdytti jo toistamiseen paikalle. Hän pysäytti renkaat vihloen ja veti kypärän päästään, haroen mustia hiuksiaan taaksepäin mahtailevien elkein.
”Ehtikö se rasva nyt kuivua sitten, kun ajattelitkin tulla?” hän sanoi ensiksi.
”En ole tulossa, mutta tässä olisi hyvä tyttöystäväehdokas vapaana”, heitti Emma takaisin ja viittasi Charlotteen päin, jonka laivat olisivat siinä rannalla sotkeneet majakaksi, jos olisi ollut pimeää.
Andrew katsahti Charlotteen arvioiden, kelasi hetken mielessään jotakin ja ilmeisesti sitten totesi Charlotten kelvolliseksi pääsylipuksi haluamaansa vanhojen autojen näyttelyyn.
”Onko sulla housuja?” Emman veli kysyi tarkatessaan hoomoilasena varpaisillaan hiekassa seisovaa Charlottea.
”Öh… joo on”, Charlotte kakelsi nolona ja kiiruhti sitten pyyhkeelleen hakemaan farkkujaan.
”Ei sillä, voit tulla ilmankin”, hän kuuli Andrewn sanovan takanaan. Charlotte ehti nähdä silmäkulmastaan, että Emma heitti veljeään aurinkorasvapullolla. ”Kyytiin sitten vain”, tämä sanoi, kun Charlotte oli saanut itsensä puettua. Hiukset olivat vielä märät, mutta ehkä ne kuivuisivat tuulen tuiverruksessa…
”Hauskaa pariskuntapäivää!” toivotti Emma ja kävi sitten pitkälleen rantapeitolleen. Charlotte piilotti tulenliekkiset kasvonsa nopeasti mopokypärään ja sen jälkeen keskittyi vain pitämään kiinni nahkatakkisesta vyötäröstä, kun moottoripyörä kiri lujaa kyytiä pitkin tietä kohti Cherrinin kaupunkia… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 17, 2016 15:53:33 GMT
Kuuntelemisen taito 23.08.2015 ”Niin, missä olet? Cherrinissä? Mitä sinä siellä teet…?”
Alexiina katsoi itseään peilistä ja rypisti otsaansa omalle peilikuvalleen kuunneltuaan Charlotten hengästynyttä selitystä luurin toisessa päässä.
”Jassoo. Niin, siis kuka tämä Drew on…?”
Lisää puhetta; leiskuvia sanoja ja hälinää taustalla, nuoren miehen äänen kommentointi jostakin sivummalta…
”Emman veli? Vai niin, no… kunhan tulet illaksi kotiin, eikö niin?” Alexiina kääntyi pois peilin äärestä ja pujotti jalkansa ratsastussaappaisiin. ”Ja pidä kännykkä päällä, haluan saada sinuun yhteyden, jos et ala seitsemän jälkeen näkyä takaisin kotona.”
Alexiina lopetti puhelun ja henkäisi pitkään. Vai oli Charlotte jonkun pojan kanssa Cherrinissä autonäyttelyssä! Kaikkea sitä tapahtuikin…
* ”Arvaas mitä.”
”…No…?” Raicy kysyi vähän huvittuneena, mutta kuitenkin maltillisena. Alexiina kierteli hänen ympäri innoissaan, kuin kevätperhonen.
”Et kyllä arvaa.”
”Mitä minun nyt pitäisi arvata?”
”Arvaa, arvaa, yritä edes!”
”Mmmmhh…”, Raicy tarkasti Rickyn satulaa ja veti sen sitten ruunan selästä. Punainen quarter yskäisi vähän ja höristi sitten korviaan. Hevosten ruoka-aika lähestyi ja se oli kuullut Kittyn lauleskelun tallista. ”Jaa…”
”Voin antaa vihjeen: se liittyy Charlotteen.”
”Charlotteen?” Raicy ihmetteli, ja Alexiina seurasi häntä, kun Raicy laski lännensatulan odottamaan puomin päälle. Hän astui Rickyn pääpuoleen ja alkoi riisua hevosta suitsista. ”Onko hän tehnyt jotakin?”
”Mmh, tavallaan…!”
”No, tällä kertaa ei ainakaan mitään hirveää toivon mukaan, sillä muuten et kuulostaisi noin ilahtuneelta.”
Alexiina nyökytti levottomasti päätään suu tiukassa hymysupussa.
Raicy katsoi häneen äkkiä pitkään toinen kulma koholla, muttei ehtinyt sanoa mitään, kun Alexiina pidättelyistään huolimatta hihkaisi: ”Charlotte on treffeillä!”
Rickyn suitset livahtivat Raicyn sormien lomasta ja putosivat kasaksi ruunan jalkojen juureen. Raicy kumartui nostamaan niitä stetsoniaan suoristaen. Alexiina odotti nähdäkseen hänen kasvonsa, jotta voisi tulkita tämän reaktion, mutta Raicy, kuin sen tietäen, käänsi hänelle selkänsä ja veti lieriään paremmin silmien eteen.
”Eikö olekin… mielenkiintoista!” sanoi Alexiina vähän varovaisemmin ja epävarmempana. ”Meidän tyttö… pikku-Lotte… pojan kanssa!”
Raicyn murahdus oli lattea ja passiivisaggressiivinen ja kertoi tarpeeksi.
”Mikä sinulle tuli?” moitti Alexiina käsivartensa ristien. Raicy oli heittänyt suitset roikkumaan satulan päälle ja noukkinut harjan, jolla nopein pitkin vedoin siveli Rickyn kauttaaltaan. Alexiina seurasi hänen jäljessään. ”Et kai sinä nyt tästä ala murjottaa! Hyvänen aika, Raicy, älä viitsi olla lapsellinen!”
Raicy ei vastannut siihenkään, vältteli edelleen katsetta ja piti päänsä matalana. Lopulta Alexiina nosti stetsonin hänen päästään ja sai näin miehensä viimein katsahtamaan häneen. Kasvoilla välähti ärsytys ja jokin muu synkkyys.
”Raicy!” Alexiina sanoi painokkaasti.
”Älä vie sitä minnekään”, sanoi Raicy katsoen pistävästi lehmihattuaan.
”Höh! Sitäkö sinä murehdit, typerää lakkiasi? Me puhumme nyt Charlottesta!”
”Mitä hänestä?”
”Hän on treffeillä!”
”Kuulin jo. Mitä sitten?”
Alexiina jäi hetkiseksi aloilleen ja rypisti otsaansa. Raicy käytti sen hyväkseen ja nappasi hatun hänen käsistään, iskien sen takaisin päähänsä. ”Hän on ulkona jonkun pojan kanssa, mitä sitten?”
”Mitä sitten?” toisti Alexiina vähän raakkuen. ”Onhan tämä nyt iso juttu!”
”Eikä ole. Deitit kuuluvat nuorten elämään, niitä tulee ja menee…”
”Mutta Charlotte—!”
”Oli jo aikakin, että hän alkaa tapailla lahkeellisia, saapahan muuta tekemistä, kuin notkua kaupungilla pahanteossa.”
”Kuka sanoo, että hän on kaupungilla pahanteossa?”
”Kyllä sen näkee.”
”Ai näkee?”
Raicyn ja Alexiinan katse kohtasi ohimennen; Raicyn vähän uhmakkaana ja patoutuneena, Alexiinan epäuskoisena ja hämmentyneenä. Raicy nykäisi stetsonia taas paremmin silmilleen. ”Pukeutumisesta ja…”
”Nyt puhut kyllä täyttä potaskaa!” Alexiina huudahti melkein järkyttyneenä. Ricky kohotti vähän päätään. ”En voi uskoa, että tuomitset meidän tyttäremme hänen tyylinsä perusteella!”
Raicy näytti hetken siltä, että väittäisi vastaan, mutta painoi suunsa kiinni ja nosti hevosensa satulan ja suitset syliinsä.
”Minä teeskentelen, etten juuri kuullut tuota!” päätti Alexiina. Hän kuitenkin seurasi miestään yhä, kun tämä lampsi hartiat kireinä kohti heinälatoa, jossa hevosten varusteita väliaikaisesti säilytettiin. ”Ja sitä paitsi, kuka sanoo, että pojat pitäisivät hänet poissa pahanteosta?” hän lisäsi vielä kiihtyneenä. ”Sinua ei selvästi kiinnosta tyttäremme asiat laisinkaan! Et ole edes kysynyt, kuka tämä jannu oikein on!”
”No, kuka se jannu oikein on?” sanoi Raicy astuessaan sisään latoon.
”Emman veli, kuulemma!”
”Charlotten kaverin?”
”Niin. En kyllä muista tällaista Drewtä ennen nähneeni.”
”Missä se Emma asui?” Raicy työnsi pihattohevosten varustehuoneen oven auki ja laski Rickyn satulan pukille.
”Goosejawssa.”
”Se on pahamaineinen paikka.”
”No, niin!” Alexiina hönki ovensuussa ja mulkoili miehensä selkämystä. ”Tuomitsetko tämän kaverinkin häntä tapaamatta sen perusteella, missä hän asuu?”
”Eikö sinulla ole Oliver ruokittavana tai jotakin muuta?” heitti Raicy takaisin etsiessään käteensä liinaa ja satulasaippuaa. ”Jotain muita naisten hommia?”
”Naisten hommia?!” Tässä kohtaa raja oli ylitetty ja punaiset hälytysvalot alkaisivat välkkyä kaikkialla. ”NAISTEN hommia?!”
Raicykin tiesi osuneensa hermosuoneen.
”Kuinkas uskallat—!”
”Se lipsahti”, Raicy mutisi, ”kyllä sinä tiedät mitä tarkoitin… jotain juttuja, mitä sinä teet aina…”
”Jotain juttuja?? JOTAIN JUTTUJA???” Alexiina oli niin vimmoissaan, että olisi varmaan alkanut syöstä kipinöitä, ellei kesäkuuman ja puupainotteisen ladon heinänkorret olisi siinä tapauksessa olleet vaarassa tarttua ilmiliekkeihin. ”Vai ovat minun työni ja vastuuni tällä tilalla jotain juttuja!”
Kun Alexiina pääsi vauhtiin, häntä ei helpolla pysäytetty kesken rähinän, ja tämän Raicykin tiesi kahdenkymmenenneljän avioliittovuoden kokemuksella. Olisi siis parasta vain antaa kiihkon mennä menojaan, laantua omalla ajallaan, ja ottaa vain vastaan kaikki tikarit ja myrskypauhut, mitä sieltä lentelisi… Raicy sulki taidokkaasti korvansa:
”—että tietää, että minun panokseni täälläkin on aina yhtä arvostettua! Vai ’jotain juttuja’ minä täällä teen, meidän kaikkien yhteiseksi hyväksi ja tässä on sitten se kiitos! Naisten hommia, minä sinulle naisten hommat vielä näytän, kumpikohan meistä kauemmin kestäisi täällä, jos otetaan huomioon, että hevosten hoidon ja kirjanpidon lisäksi täytyy vielä huolehtia lapsista, taloudesta ja rakennushommista! Kyllä minulla vasara kädessä pysyy, että älä sinä turhaan siitä murehdi, ettenkö minä naisena kykenisi esimerkiksi vuotavaa kattoa tai tarha-aitaa korjaamaan ilman läsnäoloasi! Sinä sen sijaan et ole nenääsi papereihin laittanut sen jälkeen, kun pankkiuran jätit! Minulle, minun kontollenihan sekin tietysti jäi, ja kyllä on muuten sitten niin helkutin kova työ niiden kaikkien läpi käymisessä, byrokratia-asiat soitella ja hoitaa sinne ja tuonne ja kirjanpito on suoraan sanottuna esterin sieltä-niin! Apu ja vaivannäkö silläkin saralla olisi joskus arvostettua, mutta eipä kai mitään voi olettaa, kun herralla on kiire lehmiä paimentaa aamusta iltaan!”
Alexiina vaikeni vetääkseen henkeä. Raicy oli saarnan ajan vain tyynesti pyyhkinyt Rickyn satulaa ja pohtinut itsekseen, mitä sille yhdelle mullikalle pitäisi tehdä, josta oli tullut Daviesin kanssa riitaa, että kenelle se nyt oikein sitten kuuluikaan… Pitäisikö kuitenkin ottaa lihakarjaakin? Longhornit olisivat hyviä, tarvitsi niitä kuitenkin western-harjoittelussakin. Mutta sitten taas toisaalta…
”Etkä varmaan tietenkään taas yhtään viitsinyt kuunnella!!”
”Kuuntelin minä, rakkaani. Olet pettynyt, kun ensimmäinen alustava lupahakemus ratsastushallihankkeesta evättiin; huolissasi siitä, mitä teemme Williamin suhteen ja sen lisäksi väsynyt, sillä et nukkunut taaskaan viime yönä, kuin silmällisen. Niin, ja sitruunateesi oli loppu, joten et tänään saanut tavanmukaista aamukupillistasi.”
Alexiinan ryhti valahti. Tallikissa Chippy livahti hänen jalkojensa lomasta varustehuoneeseen ja hyppäsi Raicyn juuri puhdistaman Rickyn satulan päälle miehen käännyttyä vihdoinkin sen luota kohtaamaan vaimonsa.
”Niin…”, mutisi Alexiina vähän nolona, nyt jo lauhtuneena. Hän hieroi kämmenillä silmäkuoppiaan. ”Teekupillinen maistuisi kyllä nyt.”
”Minä käyn keskustassa asioilla ja poikkean markettiin”, lupasi Raicy. ”Chamraj-lemoniako se oli?”
Alexiina kohotti katseensa ja hymyili. ”Kiitos. Olet hunajainen.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 16:09:59 GMT
Teehetki
24.08.2015
Ilta vähän venähti, ajatteli Charlotte, kun hän moottoripyörän kyydissä palasi päivän päätteeksi kohti kotitilaa. He ylittivät Yellowbriskin sillan, sitten bussipysäkin ja koukkasivat Orange Woodin porteille vievän tien päässä. Siinä taas.
”Mutsi saa hepulin”, Charlotte sanoi Andrewlle jalkauduttuaan mopon kyydistä ja vedettyään kypärän päästään. Kello oli jo yksitoista, talolla oltaisiin varmaankin jo nukkumassa ja talli suljettuna. Pimeä taivas oli musta, mutta tähtien pilkuttama. Katuvalon kajossa Charlotte erotti vielä Andrewn kasvot, kun tämä nosti lipan ylös.
”Hiivit sisään, onks sun porukat dyyneillä jo?”
”On ne kai. Ellei kyttää heti eteisessä, kun saan oven auki?”
Andrew sammutti moottoripyörän moottorin jylläämästä ja heidän ylleen laskeutui äkkiä yön hiljaisuus. Charlotte kuulosteli meren loiskintaa kauempana heidän alapuolellaan.
”Saan sellaisen kotiarestin, etten näe päivänvaloa seuraavaan kuuteen ja puoleen vuoteen”, hän huokaisi, muttei oikeastaan ollenkaan levottomana. ”Äiti käski pitää kapulaa päällä, mutta minkä voin sille, että siitä loppuu akku kesken kaiken?”
”Anna mun siis tarjota vielä mahdollisuus nauttia ees viimeisestä yöstä?” ehdotti Andrew ja otti omankin kypärän pois päästään. Charlotten vatsassa kupli taas, kuin joku olisi puhaltanut hänen juomalasiinsa. Andrew haroi tukkaansa taaksepäin ja katseli käsiään. ”No?” hän kysyi, kun Charlotte oli vain jäänyt omissa haaveissaan tätä katselemaan.
”No… vaikka”, hän sanoi ja yritti kuulostaa tarpeeksi kuulilta.
”Mennään jalan”, sanoi Andrew ja keikautti itsensä notkeasti pyörän satulan yli. Hän jätti ajokkinsa ja kypärät sivummalle ja lähti sitten Charlotten kanssa kävellen alas tietä pitkin katulamppujen loisteessa, jutellen vielä näyttelystä ja automerkeistä ja –malleista, kohti tuota romanttisena ja kutsuvana läikähteleväistä valtamerta...
Charlotte olisi voinut kasvattaa siivet selkäänsä sinä yönä, sellainen oli hänen olonsa. He kävelivät rinnatusten, aika rennosti ja vaivattomasti, tai sellaiselta Andrew ainakin tuntui, mutta omissa sopukoissaan Charlotte heitteli kärrynpyöriä ja kimpoili sinne sun tänne.
He pysähtyivät merenrantaan ja jäivät vain katselemaan pimeään horisonttiin, josta ei juuri erottanut paljoa. Tähtien ja puolitäyden kuun loiste heijastui väreilevään, lainehtivaan aallokkoon ja ilma oli yhä tuhtina kesän lämmöstä, vaikkakin sai hieman viileyttä ulapalta huokaavasta tuulenvireestä.
”Ootsä niin kun aina asunut täällä?” kysyi Andrew heidän oltuaan jonkin aikaa vaiti.
”Melkein”, vastasi Charlotte salaperäisesti. Ei saisi kertoa heti kaikkea itsestään, hän ajatteli vaistomaisesti. Andrew tykkäisi jännityksestä.
”On tää vähän hienompaa aluetta, tää täällä laidalla”, poika sanoi sitten kumarruttuaan poimimaan hiekasta jonkin heittokokoisen kiven ja viskasi sen aaltoihin. Plops. ”Veetun hanhenleuka, ihan paska paikka…”
”Mikset muuta pois?” kysyi Charlotte viattomasti, sillä mitä hän oli nähnyt, Andrew, Emma ja heidän isänsä asuivat aika ahtaasti pienessä arkkitalossaan.
”Oon meinannu”, Andrew laittoi kätensä takintaskuihin ja kaivoi kengänkärjellä hiekkaa, ”mutkun ei oo massia tarpeeksi. Ja faija ragee, sen mielestä mä en saa lähtee nyt mihinkään, kun systeri keksi päästä johonkin vatun etelän kouluun.”
”Emma sanoi, että tulee sieltä takaisin.”
”Paree ois, mä meinaa kattella tota sukusiittolaa vanhuuteen asti. Ellen tietty potkase tyhjää sitä ennen, tulee välillä vähän huristeltua…”, hän katsoi taaksepäin, sinne, minne moottoripyörä oli jätetty jonnekin mäen päälle näkymättömiin.
”Kiva, kun otit minut mukaan sinne näyttelyyn tänään”, keksi Charlotte sanoa, sillä hänellä oli pakottava tarve sanoa nyt jotakin. Andrew käänsi päänsä ja katsoi häneen. Charlotte erotti hänen kasvonsa kuun valossa, siniset silmät, jotka välkkyivät vähän… sen pienen hetken Andrew muistutti paljon Maxia, erästä Charlotten ohimennyttä pikaihastusta. Missäköhän tämäkin nykyisin seilaili harppuineen?
”Sillä hinnalla pääsin ilmaseks”, kohautti Emman veli olkiaan.
”Silti”, sanoi Charlotte.
He olivat hiljaa. Charlottesta tuntui, että Andrew katseli häntä vähän oudolla ilmeellä, muttei voinut olla siinä pimeydessä täysin varma.
Charlotte ehti jo sekä pelätä, että toivoa, että jotain tapahtuisi…
”Niin, onks sulla vielä kauan, että täytät yheksäntoista?”
Kupla poksahti Charlotten vatsassa, se, joka oli paisunut pikkuhiljaa päivän mittaa ja ollut nyt jo lähes pakahduttaa hänet… hänen täytyi järjestellä kysymystä päässään hetkisen ennen, kuin sanoi vähän ihmeissään: ”No, jos muutama vuosi vielä on kauan…?”
”Tä?!” Andrewn huudahdus oli ehkä turhan voimakas ja se kajahti hiljaisella rannalla, kaikuen vähän etäämmällä olevista rantakivikoista ja kalliokaaresta. ”Minkä ikänen sä sitten nyt oot?”
”Viisitoista…”, sanoi Charlotte ja tunsi pikkuhiljaa vajoavansa yhä syvemmälle pettymyksen hiekkaan.
”Mä luulin—no aattelinkin, että oot kyllä vähän nuoren näkönen, mutta kun Emma sano, että ootte syntyny samaan aikaan—”
Charlottea kadutti, että oli paljastanut oikean ikänsä.
”Joo, me ollaan Härkiä molemmat…”, hän sanoi laimeasti.
”Härkiä? Mä luulin, että sä oot joku systerin ikänen.”
”En nyt niin paljon nuorempi…”, yritti Charlotte vielä. Hän toivoi, ettei tämä tieto olisi Andrewlle jonkinlainen este, ei nyt, kun he olivat jo päässeet näin pitkälle… tai ainakin Charlotten unelmissa.
”Pitäis varmaan viedä sut jo takasin”, sanoi Andrew sytytettyään itselleen tupakan ja katseltuaan itsekseen merelle.
Charlotten harmi tuntui fyysisesti.
”Mua ei kuitenkaan kiinnosta joutua sun porukoittes ristikuulusteluun tai saada jotain rikossyytettä…” Hän naurahti kolhosti ja lähti lampsimaan takaisin samaa reittiä, kuin he olivat hetki sitten tulleet.
”Se siitä viimeisestä yöstä sitten kuuteen vuoteen?” sanoi Charlotte hänen takanaan. Hän oli jäänyt vielä seisomaan rantahiekkaan.
”Joo, no… kiitti tän päiväisestä, mutta jokainen vastaa tästä eteenpäin vaan ittestään.”
Charlottella ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin lähteä pojan perässä kohti kotia.
*
”Hyvä Charlotte, kello on yli puolenyön.”
”Jaa…”
”Taisin käskeä sinut kotiin viimeistään seitsemäksi. Ja enkö sanonut, että puhelin—”
”Akku loppui.”
”…Aha. Tuollaisesta ikiluurista, eikö siinäkään patterit kestä enää niin kuin ennen vanhaan? Nykyteknologian hehkulamppuakkujen syndrooman luulin vaivaavan vain näitä ’älyvapaita’ läpysköitä…”
Charlotte oli paitsi alakuloisella mielellä, myös vähän uupunut, mutta oli kuitenkin iloinen siitä, ettei äidin äänensävyssä ollut sitä tuttua nalkuttavaa ja jäkättävää sävyä. Se oli itse asiassa vain hieman nuhteleva, jonka läpi kuulsi myös omanlaisensa väsymys, mutta mikä huomiota herättävämpää, niiden takaa paistoi selvä… uteliaisuus.
Kun Charlotte oli astellut kotipihan yli, hän oli huomannut, että keittiössä paloi valo ja olettanut siispä osuneensa oikeaan siitä, että kokonainen perheen tuomioistuin olisi häntä siellä vastassa. Hän oli hätkähtänyt jonkin verran, kun äidin ääni oli kuitenkin puhutellut häntä jo kuistilla. Siinä äiti istui keinutuolissaan ja joi teetään pimeässä.
”Kuulin mopon äänen, niin tiesin, että olet varmaan kohta tulossa kotiin. …No?” kysyi äiti, kun Charlotte oli jostain hetken mielijohteesta päättänyt istahtaa terassipenkille hänen seurakseen. Äiti ei nähnyt hänen kasvojaan, joten ei varmaankaan ollut huomannut Charlotten murheen murtamaa ilmettä. ”Miten meni?”
”Hyvin”, sanoi Charlotte.
”Missä te nyt kävitte? Jossain näyttelyssä?”
”Vanhojen autojen näyttely, joo”, vastasi Charlotte monotonisesti.
”Onko hän kiinnostunut autoista… tämä sinun uusi kaverisi?” äiti kysyi sen kepeästi, yrittäen selvästi peitellä liiallista kiinnostustaan. Se vain masensi Charlottea lisää.
”Joo… kai… en tiedä.”
”Et tiedä?”
”Kaikista moottorikulkuneuvoista.”
”Jaa, jaa…” Alexiina hörppi teetään. ”Onko hän… mukava, tämä Drew?”
”Ihan.”
”Onko Emmalla muita sisaruksia?”
”Ei.”
”Oletko kauankin tuntenut tämän veljen?”
Charlotte huokaisi niin, että äitikin sen kuuli. Alexiina kiiruhti heti selittelemään kysymystulvaansa: ”Anteeksi, olen vain niin kovin… iloinen puolestasi, että olet saanut taas uusia ystäviä. Se on hieno juttu. Ainakin, kunhan eivät ole Sophien kaltaisia.”
Mistä äiti olikin saanut käsityksen, että Emma tai Emman veli olisi pyhimys, oli Charlottelle mysteeri, mutta tämä harhaluulo ei ehkä kaivannut oikaisua kenenkään taholta. Ihan hyvä siis näin.
”Joo.”
Alexiina oli hetken vaiti ja sanoi sitten totisemmalla äänellä: ”Et kuulosta oikein iloiselta. Tapahtuiko tänään jotakin?”
Charlotte katseli sitä vähää, mikä erottui hämäryydessä ja kuun kalpeassa kajastuksessa tallipihasta. Kaivo. Juomakaukalo. Tallin katon piirteet ja taustalla rehottavat puut.
”Ei”, hän sanoi.
Vastaus ei mennyt äitiin todesta.
”Tiedäthän, voit aina tulla puhumaan minulle, jos jotakin sattuu… tai, jos sinulla on huolia… sitä varten me täällä olemme, isäsi ja minä, ja isoäitikin. Vaikkemme olekaan ennen keskustelleet tällaisista asioista niin, jos sinulla on poikamurheita—”
Charlotte irvisti itsekseen pimeydessä.
”Ei mitään sellaista”, hän valehteli ja kuulosti onneksi nyt uskottavammalta sen sanoessaan. Ajatus siitä, että hän puhuisi isälle tai äidillekään Drewstä, Mattista, Maxista tai edes Lucasista oli vain mahdoton.
”No, hyvä sitten”, sanoi äiti ja nousi seisomaan keinutuolistaan. ”Taidanpa hakea vielä yhden kupillisen kamomillateetä. Ottaisitko sinäkin?”
”Vaikka”, sanoi Charlotte ja äiti puristi häntä hellästi olkapäästä mennessään ohitse sisälle. Charlotte jäi ulos terassille odottamaan ja pohti itsekseen kaikkia ihastuksiaan. Poikamurheita… hänellä… kattia kanssa. Pojilla oli murheita hänen kanssaan, niin se oli.
”Tässä”, sanoi äiti palattuaan ja ojensi lämpöisen kupin Charlottelle. Sitten hän sytytti yhden lyhdyistä palamaan ja sen hehkuva kynttilänliekki valaisi kuistin ja jonkin matkaa terassirapuilta pimeyteen. Alexiina näki nyt tyttärensä kasvot ja Charlotte koetti nopeasti asetella niille vähemmän synkeän ilmeen. Ilmeisesti se ei onnistunut täydellisesti, sillä äiti rypisti tyypilliseen tapaansa huolissaan kulmiaan istuutuessaan takaisin keinutuoliin.
”Sinun on parasta mennä nukkumaan sen juotuasi”, hän sanoi, ja Charlotte oli kiitollinen siitä, ettei äiti alkanut tivaamaan enää mitään. ”Minunkin pitäisi… olen hyörinyt ja pyörinyt vuoteessa tuskaisena, nukkumisesta ei jostain syystä ole viikkoihin tullut yhtikäs mitään. En viitsi sielläkään kiemurrella ärsyttämässä Raicyä, jolla on aikaiset aamut lähteä laaksoon ja pellolle, ja Oliver reagoi rauhattomuuteeni yhtä lailla. Parempi siis käyskennellä vähän haukkaamassa raikasta ilmaa, josko se auttaisi uniongelmiin.”
Sirppiessään teetään ja kuunnellessaan äidin tasaista, levollista ääntä, Charlottelle tuli äkkiä hyvin kodikas ja mukava olo. Nolostus ja harmitus Andrewstä jäi taka-alalle, ja Charlotten teki samassa kovasti mieli kiivetä äidin syliin kiikkumaan niin kuin pikkutyttönä.
”Äiti…”, hän sanoi.
”Rakas?”
”Saanhan minä tulla mukaan sinne Ranskaan?”
Alexiina naurahti mukiinsa. ”Eikös me sovittu siitä jo?”
”Sanoit, että: 'sillä ainoalla ehdolla, että hutkit kolmen tallityöntekijän edestä hommia tallilla'…”
Äiti nauroi vielä lisää niin, että teetä loiskahti yöpaidalleen.
”Sanoinko niin! No, kyllä sinä oletkin ihan kelvollisesti osasi tehnyt.”
”Ihan kelvollisesti?!”
”Eiköhän sinullekin ole lippu lennolle maksettu, älä huoli.”
Charlotte silmäili kuppiinsa.
”Äiti…”, hän sanoi taas hetkisen kuluttua.
”Niin?”
”Kun… siellä oli yksi po—”
Mutta pihan yli kiirivä koiranhaukku peitti Charlotten äänen alleen ja molemmat, tytär, että äiti, pelästyivät niin sydänjuuriaan myöten yön tyynessä pimeydessä äkkiä paukahtanutta räkytystä, että nyt molempien teet lennähtivät yli laidan.
”Voi pasmati… Juje, tänne poika!” Alexiina kutsui noustuaan seisomaan ja katsottuaan likomärkää yöpaitaansa. ”Hiljaa siellä!”
Jujen haukunta jostain ulkoa pimeydestä jatkui vähemmän ponnekkaasti, ja Alexiinan vihellettyä mustat varjot liikkuivat ja musta koira hölkkäsi näkyviin, askelmat ylös ja terassille vähän arasti häntäänsä heilutellen.
”Mitä oikein räksytät? Herätät kaikki!” torui Alexiina koiraansa. Se nukkui kesäkuumalla mieluummin ulkona omassa koirankopissaan, kuin sisällä talossa. ”Menee ainakin vahtikoirasta, luulisin”, äiti mutisi. Hän katsoi Jujeen. ”Yksinäinen kanako siellä vaelteli, vai mitä niin ärjyit? Höh, hömppä koira.”
Charlotten hetki oli ohi ja teekin kupista kadonnut, joten hän nousi ylös.
”Minä menen nyt nukkumaan”, hän sanoi vaisusti.
”Hyvä, minä tulen kohta perästä. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, vastasi Charlotte, mutta kun hän oli jo avannut oven ja käymässä sisään, äiti tarttuikin häntä harteista ja käänsi ympäri. Charlotte löysi itsensä äidin halauksesta, lohdullisesta ja niin tutusta ja turvallisesta, että pieni kyynel kihosi väkisinkin silmäkulmaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 17, 2016 16:29:02 GMT
Ystävyys on taikaa
25.08.2015 Vasta seuraavan päivän aamuna Charlotte huomasi, että Andrewn hänelle lainaamat aurinkolasit olivat unohtuneet. Charlotte tuijotti niitä vaatelipastonsa päällä, vieretysten posliinisen kertaalleen rikkoutuneen ja takaisin kokoon kasatun kyyhkyn kanssa. Hän kamppaili mielen tasolla, kunnes lopulta harjattuaan otsatukkansa suoraan, käänsi silmänsä koristelinnusta, nappasi aurinkolasit ja avasi sangat pujottaen ne hiustensa päälle.
”Näytät valmiilta tekemään taas lähtöä”, huomioi Billy, joka oli eteisessä siivoamassa Animalin häkkiä. Hän oli todellinen eläinihminen, joka aina mielellään pesi koirat, leikitti kissat, vaihtoi hamsterin purut ja kuurasi häkit sekä auttoi Emilyä kanojen ja porsaiden ruokinnassa ja hoidossa—sen lisäksi tietysti, että oli aktiivisesti myös tallilla. Charlotte oli tyytyväinen, että usein aikaisemmin hänen harteilleen jääneet eläinhommat hoiti nyt innokas serkkupoika. ”Kuka se on?”
Charlotte katsoi Billyyn ylenkatseellisesti. ”Kuka on kuka?”
”No, se jätkä, jota tapailet tietenkin.”
”Mitäs se sinulle kuuluu?”
Billy kohautti hartiaansa ja hymyili, nostaen sitten hamsterin juoksupyörän takaisin paikoilleen. Charlotte meni nenä pystyssä keittiöön, haki itselleen jääkaapista jotakin sopivaa mukaan otettavaa syötävää ja ehti ulos kenenkään näkemättä laskeskellen samalla kolikoitaan.
Charlotte käveli bussipysäkille ja odotti keskustan linkkua, ajeli sillä sisämaahan ja jäi kyydistä tarpeeksi lähellä Goosejawta, jotta saattoi loppumatkan kävellä Emman kotiin. Tylsät arkkitalot olivat yhtä ankeita, kuin ennenkin, eikä lämpimän kesäauringon paiste parantanut maisemaa. Pienen leikkipuiston keinuissa kaksi alakouluikäistä poikaa pelleili keskenään potkien kenkiään ilmaan.
Charlotten sydän alkoi hakata, kun hän pani moottoripyörän talon edustalla merkille ja harppoi sitten portaat ovelle.
Charlotte odotti Emman avaavan, samalla salaa toivoen sen olevan oikeastaan Andrew, mutta hetken kuluttua hänen edessään ovensuussa seisoikin isomahainen, likaiselta löyhkäävä ja kaljuuntuva keski-ikäinen mies tölkki kaljaa kädessään.
”Tä? Mitä asiaa?” tämä murahti epäystävällisesti.
”Onko…”, Charlotte empi pari sekuntia, ”…Andrew kotona?”
Miehen ilme näytti hetkisen verran hyökkäävältä, ja Charlotte astahti askelen taemmas, mutta sitten mies kääntyikin katsomaan taakseen sisälle taloon ja ärjäisi: ”TÄÄL O SULLE JOKU PIMU.”
Charlotte odotti ovella, kun mies vaappui tölkistään hörppien tiehensä ja hänen tilalleen ilmestyi sangen liukkaasti ja tyylikkäästi Emman veli—hiukset märkinä ja vain pyyhe lanteillaan.
Charlotte punastui.
Andrew siveli mustaa tukkaansa taaksepäin ja kohotti kulmakarvojaan Charlotten nähdessään; ei varmaankaan ollut osannut odottaa häntä. ”Je?” tämä sanoi ja nojasi laiskasti hartiallaan ovenkarmiin.
”Öm… hmm… toin aurinkolasisi”, mutisi Charlotte katsellen jonnekin Andrewn paljaiden varpaiden suuntaan. Miten hänen onnistuikin aina yllättää tämä vähäpukeisena? ”Ne unohtui… eilen.” Charlotte veti lasit hiuksistaan ja ojensi ne pojalle. Tämä vain katsoi, ottamatta niitä vastaan. Charlotte joutui vilkaisemaan häntä kasvoihin.
Andrewn ilme oli tulkitsematon, mutta ehkä ihan aavistuksen verran omahyväinen. Hän ei vaikuttanut laisinkaan vaivaantuneelta, vaan tarkattuaan lähes huvittuneena Charlotten häpeilyä jonkin aikaa, otti lasit häneltä ja iski ne päähänsä.
”Jou”, hän sanoi ja heilautti kädellään jonkin käsimerkin.
”Emma kotona?” kysyi Charlotte ja kuikuili kiusaantuneena Andrewn ohi.
”Nope”, kundi vastasi, ”meni käymään kaupassa.” Hän katseli edelleen Charlottea. ”Tuutko venaan sisälle?”
Charlotte katsahti olkansa yli, mietti hetken aikaa; ei hänellä toisaalta mitään erityisen tähdellistä tekemistä ollut, ja kerta oli kylään asti tullut niin…
Hän kävi Andrewn ohi sisälle ja katsahti nopeasti ympärilleen: keittiössä ei ollut yhtä sottaista, kuin viime kerralla, mutta epäsiistiä siellä oli joka tapauksessa. Andrew meni jo edeltä ravistellen suihkunmärkiä hiuksiaan, avasi keittiön vieressä olevan huoneensa oven ja meni siitä sisään, kun Charlotte seurasi häntä automaattisesti pahemmin mitään itse ajattelematta.
”Krhm”, sanoi Andrew sen huomattuaan ja veti ovea hieman kiinni estäen Charlotten pääsyn huoneeseensa. Hän vinkkasi pyyhettään kohti ja Charlotte leimahti entistä kuumottavampiin noloilun liekkeihin. ”Voit varmaan istuskella systerin huoneessa, ei sillä kaukaa enää mee”, poika sanoi ja veti sitten huoneensa oven kiinni Charlotten nenän edestä. Hetken kuluttua voimakas äänentoisto meni päälle ja basson jytinä helisytti keittiön tiskipöydälle kasaantuneita mukeja yhteen.
Charlottea hävetti hirveästi, joten hän luikki nopeasti käytävän toiseen päähän ja astui Emman räikyvän värikkääseen huoneeseen, joka toisin kuin muu talo, oli siististi järjestyksessä. Hän käveli ikkunalle ja katsoi siitä ulos, pureskeli kynsiään ja lysähti sitten vuoteen reunalle.
Varttitunnin kuluttua ulko-ovi kävi taas ja Emman kyllästyneen asiallinen ääni ilmoitti: ”Ei niitä Captain Cruncheja ollut!”
Emma laski juuri ostoskasseja lattialle tiskikaappien edessä, kun Charlotte—samaan aikaan huoneestaan auki pamahtavan oven seurauksella ilmestyneen Andrewn kanssa—tuli keittiöön. Charlotten ja Andrewn katseet kohtasivat; poika oli taas pukeissaan maastokuvioiduissa reisitaskuhousuissa ja mustassa pitkähihaisessa paidassa. Sitten tämä syöksyi kaivelemaan kasseja ennen kuin Emma oli ehtinyt edes selkäänsä suoristaa ja nakata pitkää tukkaansa taakse.
”Ei Capi Cruncheja?” sanoi Andrew pettyneenä ja veti esiin makkarapaketin. ”Toitsä jotain muuta?”
Emma kääntyi silmiään pyöritellen ja huomasi vasta sitten Charlotten, joka oli hiljaisena seisonut sivussa.
”Lotte! Mitä... sinä olet täällä!”
”Moi”, sanoi Charlotte vaisusti ja hymyili. Emma hymyili hämmästyneenä takaisin, kääntyi sitten ja veti jotain Andrewn käsistä.
”Ne on minulle”, hän sanoi ja piteli selkänsä takana suklaalevyä.
”Läski-Patonki”, mutisi Andrew.
Kun ostokset oli purettu, Emma ja Charlotte vetäytyivät Emman huoneeseen juoruamaan. Emma halusi ensinnäkin kuulla, kuinka autonäyttelytreffit olivat menneet.
”Ihan hyvin”, sanoi Charlotte vähän ponnettomasti. ”Autot oli hienoja, varsinkin yksi sellainen violetti, jossa oli—”
”Vähät minä niistä autoista”, keskeytti Emma. ”Mitä te teitte?”
Charlotten posket tuntuivat lämpimiltä, mutta lähinnä häpeästä, jota hän koki rannalla tapahtuneen jälkeen. Emmalla oli jostain syystä kovat odotukset ja hän oli aivan innoissaan parittamassa parasta ystäväänsä ja veljeään keskenään. Olisiko se voinut johtua siitä, että hän itse oli elätellyt ihastustaan Charlotten veljeä kohtaan iät kaiket?
”Ei mitään…”, sanoi Charlotte totuudenmukaisesti. ”Hän ajoi minut illalla kotiin, me käytiin syömässä pizzeriassa ennen sitä, ja sitten käytiin kotona vielä vähän merenrannalla…”
Emman kulmat kohosivat ja suupielet nykivät.
”...ja sitten hän sai tietää, että olen vasta viidentoista, ja vähän niin kuin… kaikki lerpahti.”
Emman silmät laajenivat. ”No, tiedä sitä, mikä kaikki lerpahti, mutta aika tekopyhää!”
Charlotte puri peukaloaan. ”Miten niin?”
”Se ääliö seurusteli kaksi vuotta sitten jonkun neljätoistavuotiaan kanssa, eipä tuntunut silloin ikäero niin paljoa kaihertavan!”
Charlotten vatsassa tuntui nurjahdus ja hän silmäili Emman huoneen ikkunasta ulos auringonpaisteen täyttämälle kuivalle ja kauhtuneelle pihamaalle.
”Aijaa…? Minkä ikäinen Drew oikeastaan on?”
”Kakskytviis.”
Palikka vatsassa kierähti taas ja Charlotte henkäisi: ”Meillä on joku kymmenen vuoden ikäero!”
Emma kieputti hiuksiaan etusormensa ympärille. ”Vakuutan, että broidi on henkisesti paljon nuorempi”, hän vain sanoi.
”Joskus, kun puhuttiin Maxista, muistatko, silloin olit sitä mieltä, että minä olin liian nuori—”
”Joo, mutta hei, se oli ihan eri juttu. Sitä paitsi, Amy tuntui oikeasti iskeneensä silmänsä siihen myös.”
”Luulin, että se oli teidän kiero kosto Sophiesta.”
”…Joo, oli se kai vähän sitäkin.”
Äkkiä Emma heilautti hiuksensa selän taa ja tuhahti: ”Se varmaan jänisti. Joo.”
”Enpä usko”, sanoi Charlotte vaitonaisena, jonka oli kovin vaikea muutenkin uskoa, että kukaan vastakkaisen sukupuolen edustaja voisi oikeasti pitää hänestä. Siis joku sellainen, josta hän itsekin voisi olla kiinnostunut… ”En varmaan vain ole tarpeeksi viehättävä…”
”Oletpas! Olet tosi nätti”, vakuutti Emma lojaalina ystävänä ja katseli mielihyvästä punastuvaa Charlottea silmät viattomuudesta ja ehdottomuudesta suurina. ”Tuommoinen hoikka ja söpö!”
Charlotte ravisti päätään kiusaantuneena ja käänsi katseensa poispäin.
Kun tytöt suunnittelivat lähtevänsä pyörimään jonnekin pihalle ulos tunkkaisesta ja ahtaasta talosta, Emman isäpuoli huusi huoneestaan: ”Likka! Et muutens mee yhtään mihkään ennen ku oot laittanu sapuskaa!”
”Laita itse!” huusi Emma takaisin.
”Muijat kokkaa, vauhtia, mullon nälkä!”
Emma pyöritti taas silmiään säälivästi kohti kattoa ja huokaisi. Hän sanoi Charlottelle: ”No jaa, heitän äkkiä jotain tulemaan ja mennään sitten. Viihdytä itseäsi sillä aikaa.”
Charlotte jäi jumittamaan keittiöeteiseen toimettomana. Jääkaapilla ja hellan yllä hääräävä Emma heitti häneen merkitsevän katseen olkansa yli ja vinkkasi päällään kohti Andrewn huoneen suljettua ovea, jonka takaa Qiastrolta kuulostava musiikki jytkyi. Charlotte mulkoili takaisin ja pudisti päätään; Emma viittilöi huonetta kohti entistäkin tarmokkaammin. Tyttöjen sanaton viestintä keskeytyi, kun ovi avautui omia aikojaan ja Emman veli tuli sieltä ulos takapuoltaan raapien.
”Safkaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Ei vielä”, tokaisi Emma. ”Voisit opetella itsekin joskus laittamaan! Miten te ikinä pärjäätte, kun minä menen takaisin San Joséen?”
”Tossa on mikro”, sanoi Andrew ja otettuaan jääkaapista yhden kaljatölkin, maleksi takaisin kohti huonettaan—
”Näytä Lottelle, mitä levyjä sinulla on”, heitti Emma kaadettuaan maksalaatikon paistinpannulle. ”Tässä menee vielä hetki.”
Andrew katsahti Lotteen, joka katsoi nopeasti jonnekin seinälle, ja kohautti sitten toista hartiaansa nyökäten lähes laiskasti kohti oveaan. Hermostuneena, Charlotte loi myhäileväistä ystäväänsä kohti sinä senkin -katseen ja seurasi Andrewtä tämän huoneeseen.
Huone oli pieni ja ahdas. Lattialla oli kasoissa likaisia vaatteita, sarjakuva- ja moottoriurheilulehtiä, elokuvakoteloita ja musiikki-CD:itä, sekä iso muovirasiallinen mustia yhteenliimaantuneita karkkeja. Harmaanmustat tapetit olivat vähän repaleiset ja niiden päälle oli niitattu julisteita rokki- ja metallibändeistä, autoista ja moottoripyöristä ja vähäpukeisista naisista niihin nojaillen. Sänky oli petaamaton ja täytti puolet tilasta; lakanat olivat myllääntyneet ja roikkuivat puoliksi lattialla; ja pienen pöydän päällä nökötti ikivanhalta näyttävä näytön kuvaputki, jossa pyöri näytönsäästäjä. Qiastron Remedy soi juuri karheista kaiuttimista.
Andrew potkaisi huoneensa oven kiinni, kun Charlotte oli ahtautunut peremmälle.
”Multa ei sitten mitään heppatyttöjen musiikkia löydy”, sanoi Andrew ängettyään Charlotten ohi tietokoneelleen. Hänen jäljessään tuoksahti vahvasti miesten deodorantti. ”Vaikka pitää kyllä tunnustaa, että jostain syystä mun soittolistalle on eksynyt My Little Poniesin tunnari…”
Charlotte osoitti sormellaan yhtä pienempää julistetta, joka oli tietokoneen takana puoliksi piilossa ja, jossa oli piirrettyjä karkinvärisiä suurisilmäisiä poneja.
”Joo… oops, salainen paheeni on paljastunut”, murahti Andrew ja herätti hiirellään näytön eloon. Charlotte alkoi tuntea olonsa jo rennommaksi ja istahti vuoteelle.
”Kolmas albumi Ashes From The Heaven, trakki kuusi”, hän sanoi ikään kuin ohimennen, tarkastellen mustaksi maalattuja kynsiään. Andrew kääntyi katsomaan häntä, ja Charlotte kohotti vaivihkaa katseensa, hymyillen ovelasti.
”Okei, sä oot näitä tyttöjä”, sanoi Andrew hetken Charlottea töllisteltyään.
”Minulta löytyy kaikki Qiastron albumit ja singlet, myös Fainting Springs.”
Andrew vihelsi. ”Cool.”
Hän katseli Charlottea vielä miettiväisenä jonkin aikaa, sitten kääntyi takaisin tietokoneeseen päin. ”No… mikäs tää on?”
Hän laittoi soimaan jonkin kappaleen, joka ei ollut Qiastroa, mutta—
”Doctor Hammeria…?” arvasi Charlotte epävarmasti, ”tai…”
”Joo, Skeleton Dance. Ei paha, kovin moni ei oo koskaan tästä kuullutkaan, ei ihan massatuotantoa.”
”Yksi kaveri, Ty, tietää paljon underground-musiikkia. Lainasin siltä kerran Doctor Hammerin levyn, en tosin tätä, mutta sen takia tiedän jonkin verran jotain.”
Andrew tuntui vaikuttuneen tästä ja klikkasi taas ja kappale vaihtui. He keskustelivat musiikista jonkin aikaa, kahlasivat läpi Andrewn limaisen tahmaisia CD-levyjä pinoista ja huoneennurkista, ja Charlotte päätyi lainaamaan häneltä kaksi: Doctor Hammerin albumin What Goes Around, Comes Around, ja Asteroid 688:n levyn Z. Charlotte lupasi myös tuoda Andrewlle Qiastron erikoislevynsä.
”Mä arvostan niitä, jotka kuuntelee oikeanlaista musiikkia. Sanoiks mä jo, että sulla on hyvä musamaku?” Andrew kysyi, kun he astuivat tämän huoneesta kuultuaan Emman määkinän keittiöstä ruoan valmistuttua. Charlotte hymyili viehkeästi takaisin ja siinä hetkessä hän näki sen: kuinka Andrewn silmät hieman avautuivat mielihyvästä Charlotten kiusoittelevan hymyn nähdessään ja suunsa avautuvan raolleen, kuin sanoakseen vielä jotakin äänetöntä, mutta se vatsanpohjassa asti kutittava silmänräpäyksen verran kestänyt taianomainen hetki oli pian poissa, kun Emma mylväisi miehille äänekkäästi: ”Ja nyt ME painutaan pihalle, ja TE tiskaatte!”
Vielä lähtiessään Emman kanssa ulos, Charlotte kääntyi katsomaan taakseen toivoen kohtaavansa vielä Andrewn sinisen katseen, mutta pojan selkä oli jo häneen päin maksalaatikkolautasen yllä. |
|
