katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 12, 2016 11:31:08 GMT
Kuningattaren kohtalo
14.9.2015
Ehkä se olisi pitänyt tulkita huonona enteenä, pahanilmanlinnun merkkinä, kun posliinikyyhky särkyi toistamiseen säpäleiksi. Silloin Charlotte ei sitä niin ajatellut. Hän oli ollut liian vimmoissaan ja kostonhimoissaan Billyä kohtaan, Billyä, jolla ei välttämättä ollut koristeen rikkoutumisen kanssa sen enempää mitään tekemistä, kuin Dewnillä, joka sillä hetkellä matkasi mistään kodin koettelemuksista tietämättömänä Quebecista eteenpäin etelään asuntoautollaan tietä pitkin kohti seuraavaa leirintäpaikkaansa.
Oli syyskuun puoliväli. Tuuli kovaa kuin myräkän jälkimainingeissa, mutta sadetta ei enää vihmonut. Moni alkoi jo vetää villamyssyä päähänsä, sillä oli sangen selvää, että tähän oli lämmin kesä ja alkusyksyn helteet lopultakin päättyneet. Charlotte ja Billy eivät olleet puheväleissä keskenään eikä bänditouhusta sitten varmaan tulisikaan enää mitään; Gillian ei kuulemma saanut nyt muutamaan päivään tulla Centereille ollenkaan vanhempiensa kiellettyä; Tomford oli yhtä kauhistunut Charlottesta kuin ennenkin; ja jotenkin Charlottesta tuntui, että äitiin, isään ja mummiin oli kaikkiin tarttunut virustauti, joka teki aikuisista jatkuvasti totisia, lyhytsanaisia ja kireitä. Äiti oli niin hajamielinen, ettei tuntunut aina olevan ihan läsnä eikä jaksanut reagoida Charlotten kiukutteluihin niin kuin ennen: hän oli ennemminkin kuin ei näkisi tai kuulisi mitään ympärillään. Isä olisi yhtä hyvin voinut olla ulkomailla, sillä niin vähän Raicya näki kotona edes päivällispöydässä—hän vietti aamuvarhaisesta yömyöhään alalaaksossa tai missä lie Thomas Jordanin luona. Emily siivosi tai laittoi ruokaa, kuten tavallista, mutta Charlotte ei kuullut hänen enää hyräilevän itsekseen. Sen sijaan isoäidin kasvoilla oli huolen ja murheen rypyt, jotka vanhensivat hänet kahdeksankymppisestä yli satavuotiaaksi.
Mitä pidemmälle syksy ehti, sitä havaittavammin vaikutti siltä, että Orange Wood Ranch oli vaipumassa murheenalhoon. Saattoiko mikään enää mennä enemmän alamäkeen?
*
”Haepas Linda ja muut merilaitumelta”, sanoi äiti poissaolevasti mutisten pestessään Rexin limaisia kuolaimia ämpärissä oriin karsinan edessä. ”Tuo tuuli tekee tammat varmaan hulluiksi, mikä ei tee niille hyvää...”
Charlotte oli lakaissut tallikäytävää, pisti harjan sitten pois ja lähti tottelevaisesti noukkimaan vanhan hevosensa kauempaa kentän takaiselta laitumelta, josta näköala avautui kauniisti merelle päin. Vastatuuli oli puskea hänetkin kumoon, kun Charlotte ehätti valkoisille lankkuaidoille saakka. Ensimmäiset syksyn varisseet lehdet kieppuivat korkeuksiin ja viuhuivat pitkin maita ja mantuja.
Linda muistutti enemmän ruskeaa lihavaa sotanorsua kuin hevosta, luimiessaan korviaan itsekseen ja aina silloin tällöin näykkäillessään ilmaan sivuilleen. Se oli viimeisillään tiineenä ja sen valtava vatsa heilui puolelta toiselle, kun tamma lähti Charlotten viereltä narussa käyntiin. Charlotte olisi voinut leikitellen lasketella ainakin sata asiaa, missä hänen uusi hevosensa Shalia oli parempi kuin Linda: ensinnäkin rotu (arabialainen täysverinen oli Charlotten lempihevosrotu), väri (musta oli paljon hienompi kuin ruunikko!), monipuolisuus (Lindalla sai vain kiemurrella tylsää koulua; Shalia kävi miltei kaikkeen ratsastukseen esteistä westerniin), luonne (Shalia oli pirteä ja iloinen, kun taas Linda tiesi vain kaksi mielialaa: äksy ja itseriittoisen ylpeä) ja ennen kaikkea heidän yhteensopivuutensa (Shalia oli kuin tehty hevonen juuri häntä varten). Charlotten Lindan takia rapistunut itseluottamus hevostaitoihinsa oli lähtenyt uudelleen nousuun reippaan ja mukiinmenevän tottelevaisen Shalian kanssa.
”Ei sillä, että inhoaisin sinua”, hän mutisi hevoselle tuulen humistessa ympärillä, ”muttet itsekään ole kovin innoissasi ollut minun suhteeni.”
He olivat ehtineet tallipihaan asti, kun Charlotte oli äkkiä saada sydänhalvauksen: voimakas myräkkä oli ilmeisesti puhaltanut juuri nurin osan rautatankotelineistä maneesin rakennustyömaalla ja siitä seurasi aivan valtaisa kolina, kajahtelu ja pauke tolppien tullessa rymähdellen alas. Muutenkin jo känkkäränkkänä ollut Linda tempaisi itsensä vapaaksi Charlotten otteesta ja hyllyvän vatsansa kera ponkaisi paniikissa kovaan laukkaan. Charlotte ehti tuskin käännähtää kannoillaan ympäri katsoakseen mitä oli tapahtunut, kun Linda jo kiiti rapa lentäen hevostilan porttia kohti ja karautti sen ali yhä kohti autotietä.
Voimattomana Charlotte lähti juoksemaan hevosen perään.
Kaikki oli ohi yhdessä hetkessä; vain muutamassa sekunnissa.
Kuului kimeä vikisevä jarrutusääni, kuvottava rytkäys ja rysäys ja sitten kuolemahiljaisuus. Charlotte pysähtyi tasan siihen paikkaan portin puiseen pieleen eikä kyennytkään enää ottamaan askeltakaan. Hän tunsi oman sydämensä sykkeen voimakkaana, se jumputti hänen korvissaan peittäen ulkomaailman äänet ympäriltä. Tielle johtavan hiekkatien vieressä olevien kumpujen taakse autotielle ei nähnyt. Charlotte ei halunnut mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut.
”Hyvä luoja, mikä se oli?” äiti oli tulossa juoksujalkaa talleilta. Hän pysähtyi vilkaisemaan villiintyneenä Charlotteen ja jatkoi sitten eteenpäin kohti autotietä. Vain hetkistä myöhemmin jostain siihen tulivat myös Kitty ja Billy.
”Mitä tapahtui?” He pysähtyivät Charlotten rinnalle, katsoivat häneen saadakseen selitystä, mutta Charlotte ei kyennyt puhumaan. Pakahduttavan ahdistava tunne kuristi häntä kurkusta. Sitten äiti huusi, ja Kitty ampaisi äkkiä juoksuun. Billy otti muutaman askelen kuin seuratakseen, epäröi, ajatteli ilmeisesti nopeasti, ettei halunnut jäädä kahden vaivaannuttavasti Charlotten kanssa ja lähti hänkin katsomaan autotielle.
Charlotte ei halunnut ajatella. Häntä kuvotti. Mutta ei hän voinut siihenkään jäädä.
Hän ei omasta mielestään liikkunut, mutta silti jalat lähtivät viemään, hitaasti ja kuin puukeppeinä häntä sinne, minne muutkin olivat menneet... minne Linda oli laukannut...
Kumpu väistyi ja sitten Charlotte näki: tien reunassa seisoi vinossa henkilöauto, joka oli jättänyt asfalttiin mustat pitkät jarrutusjäljet. Kitty näkyi häärivän auton luona kuljettajan puoleisessa ovessa, kumartuneena sen sisään. Mutta toisella puolen, edelleen puolittain tiellä, makasi ruskea valtava tummanpunaisen veren tuhrima ruho...
Charlotte nieleksi pakonomaisesti ja hänen vointinsa vain huononi.
Äiti oli kumartuneena maassa lojuvan hevosen ylle. ”Billy, mene hakemaan Charlotte, teidän täytyy—ah, Charlotte”, äiti puhui nopeasti ja hoksasi Charlotten, joka oli äänettömästi, kuin ei läsnä olisikaan, tullut paikalle. Äidin ääni oli vakava ja asiallinen, mutta sen läpi saattoi kuulla värinää. ”Billy, sinä menet mäen alle pysäyttämään liikenteen ja Charlotte, sinä teet samoin sillan puolella.”
”Linda... onko se...”, Charlotten ääni kumpusi jostain syvältä ja oli kankea ja karhea.
”Nyt, nopeasti! Ei ole aikaa hukattavaksi”, sanoi äiti kiertäen kysymyksen. Hän oli jo nostanut kännykän korvalleen. Billy ja Charlotte eivät katsoneet toisiinsa lähtiessään noudattamaan ohjeita. Billy hölkkäsi mäen alas siilon ja alaparkkipaikan ohi, Charlotte meni tutisevin polvin jonkin matkaa kohti bussipysäkkiä. Koko ajan hänen mielessään välkkyi tuo kammottava kuva: Lindan jotenkin epäluonnollinen ruho tiellä, jarrutusjäljet, se veren määrä... Charlottea puistatti ja koko kehon väristys ravisutti häntä.
Lindan varsa! Ajatus karmaisi ja Charlotte kumartui eteenpäin, nosti käden suulleen ja hänen teki mieli heittää ylen. Hän meni kyykkyyn ja sulki joksikin aikaa silmänsä...
Jonkin ajan kuluttua punainen lava-auto kalisteli sillan yli ja yhä Charlottea kohti. Charlotte nosti kädet sivuilleen keskellä tietä pysäyttääkseen kulkuneuvon ennen kuin tunnisti sen. Thomas Jordan, jonka vierellä toisella etupenkillä istui Charlotten isä, hidastivat. Charlotte astui sivuun ja he ajoivat hänen ohitseen. Thomasin lavalla oli välineitä, joilla he todennäköisesti aikoisivat siirtää Lindan pois tieltä... Charlotte katsoi surkeana heidän jälkeensä.
Myöhemmin paikalle saapui myös pari poliisiautoa, ambulanssi ja Yvonne J. Flatterin limenvihreä pieni ja pyöreä kuplavolkkari. Charlotte sai luopua vastuutehtävästään, kun hänen paikkansa otti yksi poliiseista ja lopen uupuneena ja äärimmäisen järkyttyneenä hän laahusti tapahtumapaikalle, yrittäen olla katsomatta kohtalokasta kohtaa, läiskää tiessä. Äiti oli kalpea kuin kummitus päivänvalossa ja Kitty itkeä tihrusti vuolaasti suu auki sivummalla. Poliisit tutkivat tapahtumapaikkaa ja Lindaan törmännyttä henkilöautoa, ambulanssihenkilökunta oli pillit vinkuen vienyt kuljettajan tiehensä ja Yvonne, Raicy sekä Thomas ähkivät valkoisilla kankailla peitetyn ison möykyn luona...
Charlotte käveli äitinsä luo ja tämä otti hänet halaukseen. Sitten hän kääntyi ympäri Charlotte kainalossaan, poimi jostain toisella kädellään Billyn ja talutti molemmat nuoret takaisin kotiin.
Tuuli ulvoi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 12, 2016 11:53:56 GMT
Another kind of calling
14.9.2015
Vesi oli hänen elementtinsä. Siinä oli jotain niin mieltä tyynnyttävää, kun katseli seesteisten laineiden keinuilua ja aaltoilua edestakaisin. Vesi oli herkkää ja hienotunteista, mutta kuitenkin niin päättäväistä, että jaksoi uurtaa uomansa, puronsa, jokensa pitkällä kärsivällisyydellä. Se eteni aina jonnekin, oli aina menossa, muttei pitänyt siinä kiirettä, sillä loppujen lopuksi se pääsi aina perille — pisarat päätyivät aina takaisin sinne, mistä olivat alun perin lähteneetkin.
Gillianin leuka lepäsi hellästi kämmensyrjällä kyynärpään varassa ja toisen käden sormellaan hän piirteli hajamielisesti kylpyvaahdosta kuvioita höyryilevän veden pintaan. Hän nautti aina kylpytuokioistaan ja etenkin lähes porottavan kuumasta vedestä, mutta myös kuuman ja kylmän suihkun vaihtelusta. Vesi rauhoitti ja lohdutti häntä.
Hän ajatteli Linkaa, hevostaan, joka odotteli häntä nyt turhaan talleilla. Gillian ei saanut poistua kotoa kuin kouluun ja takaisin, eikä hän uskaltanut uhmata tätä kieltoa. Sitä paitsi, äiti oli itse henkilökohtaisesti huolehtinut Boulicen ilmoittamaan koulukyydinkuljettajalle, että koko seuraavan viikon Gillian nousisi kyytiin Crittlinistä ja myös jäisi samassa paikkaa. Ei siis voinut pyytää kuskiakaan tipauttamaan hänet Charlotten kanssa Orange Woodin nurkilla...
Gillian kasasi valkoisen vaahtokukkuran polvensa päälle. Se valui reunoilta takaisin veteen, yhtyi muihin kupliin. Vesi pyrki aina yhteen, aina kavereidensa, kaltaistensa luo... Pitkä ja raskas, surullinen huokaisu karkasi Gillianin huulilta ja hän antoi kätensä loiskahtaa takaisin pinnan alle. Hetken synkästi väreilevää pintaa katseltuaan, hän antoi koko kehonsakin valua hitaasti ammeen reunojen ohi veden alle...
”Gillianne-neiti”, kuului jonkin ajan kuluttua koputus kylpyhuoneen oveen. Tässä talossa ei missään saanut olla rauhassa. ”Olette olleet siellä nyt jo kolmatta tuntia. Illallinen on puolen tunnin kuluttua.”
Gillian pulpahti takaisin pintaan ja hieroi saippuaa silmistään. Hän jättäisi illallisen väliin... hän ei kestänyt äitinsä nälvimistä ja piikittelyä. Ehkä hän voisi lillua ammeessa aamuun asti...
Kymmenen minuutin kuluttua Boulice oli taas oven takana: ”Gillianne-neiti, teidän puhelimenne soi huoneessanne. Haluatteko ottaa sen vastaan? Soittaja on Alexiina.”
Alexiina soitti varmasti ihmetelläkseen, kun Gillian ei ollutkaan tänään tullut tallille... Gillian ei kehdannut myöntää tälle, että hänen äitinsä oli lukinnut hänet kotiin... ettei hän saanut lupaa lähteä Power Jumpiin... kuinka kiusallista... Gillian oli viittä vaille täysi-ikäinen...
”Soitan takaisin myöhemmin...”, mutisi Gillian, ja Boulice poistui. Kännykän pärinä vaimeni.
Tästä ilmoituksesta jotakuinkin vielä se kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, tuli kolmas nakutus: sillä kertaa pehmeämpi ja huolellisempi, kuin Boulicen tehokkaat kopaukset.
”Kultaseni. Ellen tietäisi, että nautit suuresti kylvettelyhetkistäsi ja uhraa niihin useinkin paljon aikaa, saattaisin pikkuhiljaa ruveta huolestumaan”, lempeä miehen ääni sanoi paksuna kylpyhuoneen oven läpi. ”Eikö sinulle maistu ruoka?”
Gillian antoi punaisten kiharoidensa höllyä vedessä päänsä ympärillä. ”Ei...”
”Tulisit nyt kumminkin pitämään minulle seuraa”, Gillianin isä sanoi. ”Ihan näin meidän kesken...”, hänen äänensä matalani hivenen, ”Boulicen huumorintaju jättää minut hyvin kylmäksi ja saa oloni tomppeliksi.”
Gillian kohottautui istumaan kylpyammeessa niin, että loiskahti. ”Missä äiti on?”
”Asioilla”, vastasi Gillianin isä siihen sävyyn, kuin olisi tietänytkin juuri tämän olleen Gillianin pitkän eristäytyneen kylpyhetken syy. ”Kattaus jäähtyy. Kurkistin keittiöön ja siellä on luvassa vallan mainion näköistä mangoaprikoosirahkaa. Sinähän pidät mangosta.”
”Ei kai illalliseksi ole taas kalkkunaa?” kysyi Gillian vaisusti noustessaan vedestä ja heilauttaessaan toisen paljaan säärensä ammeen reunan yli kylpymatolle.
”Ei”, Gillianin isä sanoi levollisesti, ”ei ole kalkkunaa.”
Gillian kuivasi itsensä muhkeaan ja pehmoiseen pyyhkeeseen, laittoi vedet valumaan pois ja kääräisi vielä märät hiuksensa hiussnapsilla ylös. Hän empi vaatteitaan, mutta päätti sittenkin vetää päälleen vain kylpytakin (kerta äiti ei ollut kotona) ja läpsytteli paljain varpain ruokailuhuoneeseen. Gillianin isä ei ollut istuutunut vielä pöytään, vaikka se oli valmiiksi katettu, vaan oli odottanut Gilliania katsellen ikkunasta pihamaalle.
”Siinähän viehättävä tyttöseni onkin”, Ralph Waves sanoi ilahtuneesti hänet nähdessään. ”Kaunis mekko, äitisikö hankki sinulle?”
Gillian hymyili arasti ja kiristi kylpytakin vyötä. ”Täytyykö minun mennä laittamaan jotain siistiä päälle?”
”Ei, mitäpä suotta”, Ralph sanoi ja heilautti kättään, ohjaten Gillianin herrasmiehen elkein istumaan. ”En ole koskaan ymmärtänyt naistenvaatteista tuon taivaallista. Pääasia, etteivät ihan ilkosillaan hyppelehdi...”
Boulice ilmaantui vetämään tuolin Ralphille, joka otti paikkansa Gilliania vastapäätä. Tunnelma oli aivan erilainen nyt, kun Zoey ei ollut paikalla.
”Vokkia”, sanoi Ralph ja nosti edessä olevan lämpöastian kantta. ”Kai sinä sitä vielä syöt?”
Gillian nyökkäsi.
”Kiitos, voit mennä”, Ralph sanoi Boulicelle, joka oli kaatanut heille kummallekin juomat laseihin. Nainen nyökäytti ylävartaloaan ja hävisi sivuovesta. Gillian ja hänen isänsä jäivät kahden. ”Oliko mukava kylpy?”
”Oli”, sanoi Gillian. ”Tuleeko äiti tänään vielä takaisin?”
”Hmm... varmaankin, luultavasti myöhään.”
”Isä”, Gillian sanoi vaisusti ja pyöritteli vesilasillistaan. Ralph hymähti kuuntelemisen merkiksi kauhoessaan vokkia lautaselleen. ”Äiti sanoi, että te haluatte minut mukaan Sveitsiin—”
”Aah, niin, hänen ystävättärensä perheen luo. Oletkos koskaan käynytkään von Zughteilla?”
Gillian ravisti päätään. Pari pisaraa putosi lautasliinalle hänen hiuksistaan.
”Tiesitkös, että he asuvat keskiaikaisessa linnassa! Todella upeat maisemat, aivan vuoriston tuntumassa.”
Synkkyys ja masennus taisi paistaa Gillianin kasvoilta, sillä Ralph vaikeni ja katseli häntä nyt pöytäkynttilöiden yli tarkkaavaisesti. ”Sinua se tosin ei taida kovin kiinnostaa”, hän sanoi.
”Minä en voi lähteä. Samaan aikaan on se Ranskan matka, joka on sovittu jo kauan sitten ja minä olen Dodon ratsastaja ja me lähdetään—”
”Ranskan matka? Aivan, se ponien hyppykilpailu”, nyökytti Gillianin isä päätään.
”Se on iso juttu”, sanoi Gillian epätoivoissaan. ”Ei sitä voi perua. Olen luvannut jo Alexiinalle... ja minä haluan lähteä, en ole ennen ollut heidän mukanaan. Äiti varasi tämän matkan tarkoituksella samaan aikaan, hän tiesi kyllä Power Jumpista, mutta hän ei yhtään piittaa tai arvosta—”
”No mutta, se kuulostaa ehdottoman tärkeältä”, Ralph sanoi vakavana.
”—hänellä on nykyään jotain entistä enemmän Centereitä vastaan ja sitä, että minä ratsastan. Ennen hän kai ajatteli sen olevan vain pikkutytön ajankulua, mutta nyt, kun näyttääkin, että aion tätä aikuisena työksenikin, hän on päättänyt tuhota elämäni.”
”Tokkopa sentään tuhota... mutta taidat muutoin olla aivan asian ytimessä, tarkka tyttö”, Gillianin isä sanoi mietteliäänä.
”No... minä en sitä puolla!” päätti Gillian omasta mielestään aika uhmakkaasti ja punastui. Hän laski katseensa lautaseensa. Hän odotti sydän kiihtymyksestä pamppaillen, mitä hänen isänsä nyt sanoisi.
”En minäkään”, vastasi Ralph Waves kotvasen kuluttua siemaistuaan ensin lasistaan. Gillian uskalsi nostaa tapittavat silmänsä ihmetyksen ja helpotuksen vallassa isäänsä.
”Etkö?”
Ralph pudisti maltillisesti päätään. ”Hevoset ovat aina olleet sinulle hyvin tärkeitä. Zoeyn on ollut vaikeaa ymmärtää sitä.”
”Mutta... mutta sinä ymmärrät?”
”Yritän kovasti”, Gillianin isä sanoi ja laski jalallisen lasin pöydälle. Hän otti haarukallisen ruokaa suuhunsa, jauhoi sitä pohtivaisesti ja nielaistuaan suunsa puhtaaksi sanoi: ”Minua huolettaa vain kaksi seikkaa.”
Gillian odotti, että hän jatkaisi.
”Ensinnäkin sinun turvallisuutesi... olen kuullut, että hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu aika paljon ikävyyksiä ja onnettomuuksia. Juuri tässä taannoin töissä radiossa kerrottiin, kuinka kaksi tyttöä oli luistunut juuri joissain kilpailuissa ratsailta pahasti ja—”
”En ole koskaan pudonnut pahasti”, sanoi Gillian nopeasti ja sitten vaikeni, koska tiesi, ettei ollut soveliasta keskeyttää. Ralph jatkoi levollisesti syömistään.
”Niin, mutta aina on olemassa se riski, että ensimmäinen kerta tapahtuu. Kilpailuissa, missä varmasti käy kova kuhina, eritoten.”
Gillian puristi huulensa yhteen. Hän ei ollut vielä koskenutkaan annokseen edessään.
”Toisekseen”, isä jatkoi, ”mahtaako tuolla touhulla elättää itsensä? Tiedän kyllä, että se on sinusta mieluisaa, mutta saako siitä... heppailusta niin paljon rahaa, että sillä myös pärjää muuten elämässä?”
”Onko rahan oltava aina kaiken tekemisen peruste?” kysyi Gillian hiljaa. Ralph jauhoi suullistaan.
”Ei toki. Harrastukset ovat asia erikseen. Mutta mistä saa varat harrastamiseen, jos ei tee töitä?”
”Minä olen lahjakas isä”, sanoi Gillian, joka ei yleensä koskaan kehuskellut taidoillaan tai olemuksellaan, mutta koki nyt harvinaisen kerran tarpeelliseksi vakuuttaa isäänsä kyvyistään. ”Olen ihan hyvä ratsastaja, joten en putoa niin helposti ja minulla on mahdollisuudet edetä kisauralla niin, että siitä voi tulla hyvinkin rahaa.”
”Sehän on hauska kuulla”, vastasi Ralph seesteisesti.
”Mutta en tee sitä sen vuoksi, vaan koska minun on pakko. Henkinen... tarve.”
Ralph Waves laski haarukan kädestään kurkottaakseen taas juomalasiinsa ja katsoi nyt pää kallellaan tytärtään pöydän yli. Gillian häpisteli veistä pöytäliinaa vasten sormissaan. ”Tunnen ja tiedän, että se mitä teen, on oikein...”, hän mutisi hyvin hiljaa.
He olivat kumpainenkin jonkin aikaa vaiti.
”No”, sanoi Gillianin isä viimein, ”sittenhän sinun yksinkertaisesti täytyy tehdä se, minkä koet parhaaksi.”
”Saan lähteä Ranskaan?”
”Jos sinun on aivan pakko.”
Gillian ei ollut kuitenkaan vielä täysin huojentunut. ”Mutta äiti—”
”Hmm...”
”Eikö sitä Sveitsin matkaa voi siirtää?”
”Voi varmasti... minä... puhun hänelle”, lupasi Ralph, vaikka vaikutti nyt ensimmäisen kerran tyyneyden sijasta aavistuksen levottomalta. Joskus Gillianista tuntui, että hänen isänsäkin pelkäsi Zoey Wavesia. ”Mutta syöhän nyt. Et ole koskenutkaan vielä ruokaasi!”
Gillian otti haarukan haparoivin sormin käteensä ja maistoi vokkia. Hän huomasi, että hänellä oli sittenkin sudennälkä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 13, 2016 12:18:15 GMT
Pilviin
15.9.2015
”Ei hän siitä piitannut muutenkaan. Valitti aina, kuinka se ei tottele ja näykkii vain. Se yritti potkaista minuakin kerran!”
”Joo, mutta ajattele nyt vähän...”
”Haluaa taas vain luoda draamaa ympärilleen. Sitä se tekee. Ei sitä oikeasti kumminkaan niin paljoa liikuta...”
”Miten voit puhua noin? Mä olen ainakin vieläkin ihan shokissa koko tapahtumasta!”
”No, oli se hirveää, en sitä väitäkään, mutta sanonpahan vain, ettei se ole mikään syy antaa yhtäkkiä hänelle kaikki anteeksi.”
”Linda oli kuitenkin Lotten hevonen...”
”Eikä ollut, ei enää.”
Charlotte kuuli heidät selvästi. Hän kyhjötti Lunan karsinassa, koska hädän hetkellä oli löytänyt paremman turvan ja lohdutuksen vanhasta ponistaan, kuin uudesta hevosestaan Shaliasta. Hän hytisi, muttei itkenyt. Häntä ei itkettänyt. Hän ei ollut vuodattanut kyyneltäkään Lindan onnettomuuden jälkeen, ei, vaikka oli miltei sen omin silmin nähnyt tapahtumassa. Hänen olonsa oli omituisen ontto ja poissaoleva ja Charlotte oli aika varma, että oli lopulta saanut itsekin tartunnan tähän aikuisia vaivanneeseen mystiseen tautiin, jonka seurauksena yksi toisensa perään hukkasi hymykapasiteettinsa.
”Älä viitsi hei, Billy, onko mikään ihme, että tällainen vetää hetkeksi hiljaiseksi?”
”Yritän tässä vain todeta, että se, että Linda juoksi auton alle, ei ole mikään syy antaa hänelle lupa tehdä mitä mielii!”
Kuului kirskuntaa, kun Kitty veti jonkun hevosen karsinanovea auki. ”Mitä Lotte nyt muka sitten on tehnyt?”
”Vastaisuudenvaralle...”, mutisi Billy. ”Se juonii jotakin. Tiedän sen. Ja ihan varmasti minun pääni menoksi!”
”Älä hupsi pöhköjä. Lotte on järkyttynyt Lindan johdosta. Miksi hän siinä sivussa alkaisi punoa juonia sua vastaan?”
”Koska häntä kismittää minun—jotkin, erinäiset seikat!” sanoi Billy väistellen jopa näkymättömissä asti olevan Charlotten mielestä asian kiusaantuneesti. Kitty ei puhunut hetkeen mitään, sitten sanoi kepeästi: ”Tuskinpa.”
Mutta Charlotte arveli tietävänsä, miksi Billy oli levoton. Charlotte, joka oli vasta eilen (ennen Lindan tapausta) löytänyt paperikorista Billyn hylkäyskirjeen Waterphewn lukioon, oli saanut serkkupojan entistä enemmän varpailleen. Charlotte oli nimittäin vihjannut (ihan heidän yleisen kinansa kunniaksi) kouluasiasta ja mysteerikirjoista, joiden arvoitus oli viimein hänelle sitkeän uteliaisuuden myötä valjennut ja saanut pojan siitä hyvästä tulistumaan silmittömästi. Billy oli tulkinnut sen kiristyksenä totuudesta, että hän oli rikkonut Charlotten posliinikoristeen. Billy saattoi nyt myös pelätä, että Charlotte perustaisi heidän yhdessä suunnittelemansa bändin ilman häntä, tyttöjen kokoonpanona, ja todennäköisesti hermoili alati Charlotten karvaita kostoja... Mutta Charlottea ei olisi enää voinut vähempää kiinnostaa Billy ja tämän enemmän tai vähemmän kuvitellut uhat. Henkilökohtaisesti Charlottea eivät serkun asiat kiinnostaneet enää laisinkaan ja hänelle oli se ja sama, että Billy halusi salaa lueskella koulukirjoja ja pyrkiä lukioon... Eikä hän jaksanut juuri sillä hetkellä edes ymmärtää, millaisen sotkun sai aikaan yksi kapinen posliininen koriste, joka oli mennyt rikki... väliäkö sillä... esine on aina esine...
”Tässä käy vielä huonosti, ja se olen minä, joka kärsii!” julisti Billy äänekkäästi tallikäytävällä ja askelten kopsahtelusta päätellen marssi sitten tiehensä. Charlotte uskaltautui kammeta omille jaloilleen, sipaisi ohi mennessään Lunaa selän yli ja astui käytävälle ulos karsinasta. Kitty lappasi lantaa muutaman karsinan päässä. Talli oli taas avattu, vaikka yläkerrassa oli vielä remontit kesken. Remontointi... maneesityömaa... oli sen projektin syytä, että Linda oli pelästynyt ja juossut kuolemaan...
”Katsos, Lotte”, sanoi Kitty hämääntymättä. Tallityttö koetti hymyillä sympaattisesti. ”Mites jaksat?”
Charlotte ei vastannut kysymykseen. ”Onko varsasta vielä kuulunut?” hän kysyi. Toisin kuin Linda, joka oli jouduttu lopettamaan kahden vakavan jalkamurtuman vuoksi auton puskurin iskettyä hevosta eturuumiiseen, jonkin silkan ihmeen ja onnen kautta tamman syntymätön orivarsa oli saatu pelastettua. Se oli tällä hetkellä teholla ja äiti oli aamusta asti ollut siellä paikan päällä valvomassa ja seuraamassa. Vielä ei tiennyt, onnistuisivatko he pitämään varsan elossa...
”Ei ole”, sanoi Kitty surullisesti ja nojaili talikonvarteen. ”Oon pitänyt varpaitakin ristissä sitten eilisen.”
Charlotte laahusti poissaolevana ulos tallista päivään, joka ulkona oli yhä tuulinen, mutta myös kirkas. Taivaalla ei pilviä näkynyt kuin jokunen reppana ajelehtimassa päämäärättömästi laki sinertävän kaikkeuden, ja niihin katsahdettuaan Charlotten teki mieli lipua itsekin jonnekin... Yksi muista isompi erottui erityisesti ja muistutti epäselvästi hevosta. Charlotte hymähti. Siellä Linda laukkasi nyt pilvenä...
Hänellä oli jo aamusta Shaliaa kentällä työstettyään ollut olo (äiti oli antanut hänelle luvan jättää tänään koulu väliin eilisen takia), ettei kaikki ollut kohdallaan. Hänen olonsa omituisuus ja tietynlainen eksyneisyys taisi olla hyvin näkyvää, sillä yllättäen Tomford, joka oli varmasti tulossa suoraan koulusta talleille (äiti oli saanut hänet jollain konstilla pidettyä heillä jatkamaan työharjoitteluaan loppuun, vaikka Charlotte olisi ollut aivan varma, että rannalla tapahtuneen jälkeen poika katoaisi kuin taivaanlintu olemattomiin) käveli Charlotten ohi kuin ei oikeastikaan huomaisi tätä. Vasta miltei kohdalla, Tomford hätkähti teatraalisesti ja tuuppasi cowboylakin omasta päästään.
”Moi”, sanoi Charlotte vaisusti. Tomford pälyili häntä varauksellisesti kumartuessaan noukkimaan hatun ja asetteli sen varovasti takaisin. Hän näytti ensin siltä, ettei vastaisi, mutta nyökkäsi sitten päätään ihan vähän ja ohitti Charlotten sisälle talliin. Charlotte tunki kätensä taskuihinsa ja siristi silmiään viileää syystuulta vasten.
Nyt tekisi mieli saada jotain muuta ajateltavaa, jotain piristettä... ja mahdollisimman kaukana hevosista, hän ajatteli etäisesti ja hapuili jo kännykkää toiseen käteensä. Olisikohan Andrewlla aikaa lähteä pöristelemään ympäriinsä? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 13, 2016 15:10:13 GMT
The Blow
15.9.2015
Tien reunassa tallipihaan kääntyvän hiekkatien alkupäässä, sen kyltin juurella, joka opasti ”Orange Wood Ranch”, oli koottuna kasoittain valkoisia kynttilöitä. Gillian näki ne jo jonkin matkan päästä noustuaan mäen yli alaparkkipaikalta, jonne oli jättänyt skootterinsa. Isä oli antanut hänelle luvan lähteä tallille koulun jälkeen. Charlottea ei koulussa ollut näkynyt, joten Gillian oli käynyt kodin kautta ja ajellut sitten uskollisella purppuranvärisellä skootterillaan Centereille.
Hänen ensimmäinen kauhistunut ajatuksensa oli, että joku talliväestä oli ollut onnettomuudessa. Heti perään Gillian muisti sävähtäen, että Alexiina oli yrittänyt soittaa hänelle eilisiltana, mutta hän oli sittemmin unohtanut soittaa takaisin vietettyään harvinaisen miellyttävän illan kaksin isänsä kanssa.
Kauhukuvat laukkasivat hänen päässään ne muutamat metrit, jotka häneltä vei päästä lähemmäs muistopaikkaa ja vasta lähietäisyydeltä hän hoksasi kynttilöiden lisäksi maassa porkkananyyttejä, hevosenkengän sekä mustan riimun ja riimunnarun, jotka olivat tuhriintuneet jo tummuneeseen, kuivahtaneeseen vereen... Gillian polvistui kynttilöiden ääreen ja nosti riimun käteensä. Hän tunnisti sen kyllä; Orange Woodin hevosilla oli jokaisella omanvärisensä varusteet ja hoitovälineet, ja musta oli ollut hannoverintamma Belindan väri.
Tallissa oli aavemaisen hiljaista eikä ketään missään. Gillianin oli kuitenkin pakko varmistaa Linkan karsinalla, että hänen oma hevosensa oli vielä ehjä ja tallessa... Musta friisiläinen nosti turpansa käytävän puolelle Gillianin askelten kuultuaan ja hörähti matalasti. Sekin kuulosti surumieliseltä. Huojennuksen tunne sai Gillianin melkein kyyneliin, kun hän otti tamman pään syliinsä ja siveli sitä pitkin kuonoa ja kiharaista otsatukkaa. Sitten hän tarkasti, että myös Osiris oli omassa karsinassaan. Nuori friisiläisvarsa tapitti Gilliania pahnoilta, joissa se loikoi ja kampesi koivilleen hänet nähdessään. Saatuaan varmistuksen näistä kahdesta, Gillian lähestyi Lindan karsinaa...
Karsinan ovi oli auki ja sen sisällä keskellä tummaa turvetta loisti kolme hautakynttilää.
”Joko kuulit?” Billy oli tullut esiin kantaen Nemon harjakoria.
”Mitä on...?”
”Linda jäi auton alle”, sanoi Billy Gillianista liiankin kursailematta. Hän oli pysähtynyt katsomaan tyhjään karsinaan, jossa kynttilät hohtivat. ”Lotte päästi sen irti ja se laukkasi suoraan autotielle ja sieltä tuli a—”
”Älä”, kuiskasi Gillian kuristuneella äänellä ja nosti käden kaulalleen. ”En minä... en halua kuulla enempää.”
Billy kohautti vähän hartiaansa ja jatkoi sitten matkaansa hiljaisella käytävällä eteenpäin. Hän sanoi olkansa yli: ”Varsa saattaa selvitä... ehkä.” Hän katosi käytävän toisessa päässä olevaan lusitanon karsinaan. Gillian nyyhkäisi. Ja hän, kun oli toivonut tallille tulon lohduttavan mieltään, mutta sen sijaan oli nähtävästi saapunut vain itkeäkseen lisää... elementtinsä vettä.
Gillian meni Billyn mukaan, kun tämä talutti Nemon kentälle, jossa Kitty aikoi pitää hänelle ohjaustunnin. ”Gills!” Kitty huudahti ja tuli suoraan Gillianin luo. He halasivat toisiaan ja Gillian pillahti itkuun, jolloin hetken päästä myös Kitty rääkyi hänen punaista kiharaa tukkaansa vasten.
”Tytöt”, sanoi Billy yrittäessään turhaan ähkiä itseään kimon selkään. ”Jos en pahasti keskeytä vetistelyänne, voisitteko vähän jeesata?”
Kitty ja Gillian vetäytyivät toisistaan ja katsoivat poikaa miltei järkyttyneinä.
”Mä en ymmärrä, kuinka voit olla noin kivisydäminen!” valitti Kitty.
”Enpäs”, tokaisi Billy kireästi, ”muttei itkeminen mitään muuta. Ei se tuo Lindaa takaisin. Voisitteko nyt auttaa?”
Kitty marssi pojan luo ja punttasi tämän kädenkäänteessä Nemon satulaan. Billy oli miltei lentää ruunan yli (Gillianista Kitty teki sen lähes tahallaan); Kitty oli niin lihaksikas, että olisi varmaan voinut nostella painoja toisessa kädessään Billy ja toisessa Gillian.
”Missä Alexiina on... ja muut? Lotte?” kysyi Gillian hiljaa.
”Alexiina on eläinteholla katsomassa Lindan varsan perään. Kuulitko jo, että se leikattiin hätäsektiolla ulos? On mahdollisuus, että se selviää, ne tekevät siellä parhaansa...”
”Voih, toivon niin paljon, että se selviää! Onko se ori vai tamma?”
”Ori”, sanoi Kitty ja kuivaili silmiään hupparin hihoihin. Jostain syystä Billy tuhahti äänekkäästi ratsailta. ”Mitä?” tytöt kääntyivät yhtä aikaa poikaan päin.
”No, sitä vain, että ihme surkuttelua. Joo, kamalaa, että niin tapahtui, mutta eikö pääasia kuitenkin ole, ettei Lindan ratsailla silloin ollut ketään ratsastajaa, eikä se jannukaan siitä törmänneestä autosta saanut vammoja! Tai siis”, Billy lisäsi mittaillessaan Nemon ohjia käsissään, ”hevosten kanssa tuppaa silloin tällöin onnettomuuksia sattumaan, mutta ei se märehtiminen ja masentelu enää auta. Linda on poissa jo ja se varsa—” Kitty veti vavahdellen henkeä, kuin Billy olisi läpsäissyt häntä päin näköä. Gillianin mieleen Billyn sanat taas toivat äkkiä isän varoitukset. ”—kyllä varmaankin selviää, koska Alexiina sanoi tänä aamuna, että tähän asti on vaikuttanut ihan hyvältä—”
”Sulta puuttuu selvästi sellainen kyky, kuin empatia”, töksäytti Kitty ja katseli Billyä viirusilmin.
”Voi olla paljon isompiakin asioita, mitä murehtia!”
”Yksi tallin hevosista kuoli väkivaltaisesti! Eikö se liikuta sun rinnassa mollottavaa tyhjää mustaa aukkoa pätkääkään?”
Billy ei vastannut, vaan mulkaisi nyt molempia tyttöjä jotenkin kummallisella ilmeellä. Gillian katsoi nopsasti poispäin. Sitten Nemo lähti käyntiin. Kun Billy oli ratsastanut sillä kauemmas kentällä, Gillian kääntyi Kittyn puoleen, joka edelleen kädet puuskassa katseli Billyn selkää pöyristyneenä: ”Billy sanoi, että Lotte päästi—”
”Jotain putkia tuli tuulen takia alas maneesin maalla”, sanoi Kitty. ”Linda pelästyi niitä. Niin Lotte ainakin kertoi.”
”Missä hän on nyt? Hän on varmaan aika tolaltaan...”
”Joo, hän oli vähän kumma tänään. Lähti jokin aika sitten pois kotoa, näin hänet kävelemässä porteilta. Ressukka”, lisäsi Kitty sympaattisesti.
Gillian pureskeli kynsiään. ”Hän ei ollut tänään koulussa... Alexiina soitti eilen... en tiennyt...”
Kitty taputti häntä olalle ja oli äkkiä taas pirtsakamman oloinen. Sitten hän harppoi keskemmälle kenttää ja huusi Billyä kokoamaan ohjia ja lähtemään lämmittelyraviin. Gilliankin ravisteli itseään kokoon, palasi tallille ja törmäsi varustehuoneessa hiljaiseen ja vaisuun uuteen tallipoikaan, Tomfordiin, joka jynssäsi jonkun satulaa. Gillian tervehti häntä mennessään Linkan kaapille. Väkisinkin hänen silmänsä valuivat Lindan mustan hoitokorin yli. Mitäköhän tamman kamppeille tehtäisiin?
”Anteeksi, neiti... Gillianko se oli?” puhutteli Tomford äkkiä Gilliania, joka hätkähti vähäsen. Kohtelias neiti-sanan käyttö oli helähtänyt korviin, sillä kotona Boulice aina kutsui Gilliania ’Gillianne-neidiksi’.
Tomford ja Gillian eivät olleet puhuneet keskenään juuri koskaan.
”Haluaisin kysyä... anteeksi, että vaivaan, mutta...”, poika kangerteli vähän ja laski kasvojaan niin, ettei Gillian nähnyt niitä cowboyhatun lierin takaa, ”saatan hyvinkin olla väärässä, mutta osaatteko sanoa, onko tällä Billyllä jotakin minua vastaan?”
Sitä Gillian ei ollut osannut odottaa ja katsoi Tomfordia jonkin aikaa hämmentyneenä, epävarmana siitä, mitä voisi sanoa.
”En tiedä”, hän lopulta sanoi totuudenmukaisesti.
”Ah”, sanoi Tomford ja katseli tutkiskelevasti satulasientä kädessään. ”Olen vain... saatan tietysti olla erehtynyt, mutta... olen saanut sellaisen käsityksen, ettei minusta kovin pidetä täällä.”
Gillian punastui, vaikkei hänellä ollut koskaan henkilökohtaisesti ollut mitään Tomfordia vastaan. Hän kuitenkin nyt muisti Charlotten jupinat ja karsaat katseet aina Tomfordin mentyä ohi, mutta viime aikoina Charlotten käytös ei ollut ollut aivan yhtä inhoavaa. Billy... Gillian ei tiennyt siitä mitään.
”En tiedä”, hän sanoi taas. Tomford nyökkäsi hitaasti.
”Anteeksi, vaivasin teitä turhaan”, hän sitten totesi ja jatkoi satulan nahan puhdistusta. Gillian empi hoitokaapin ovella, nosti sitten Linkan kopan syliinsä ja hitaasti käveli kohti satulahuoneen ovea...
”En tiedä, oliko se tuuli”, sanoi Tomford äkkiä. Hän jatkoi edelleen satulan pyyhkimistä, kasvot piilossa. Gillian oli pysähtynyt ovella, mutta poika ei näyttänyt siltä, että selventäisi tätä huomautusta, joten pyörällä päästään ja hämääntyneenä, Gillian pukkasi itsensä tallikäytävälle ja pureskeli ihmetellen huultaan koko matkan hevosensa karsinan luo.
En tiedä, oliko se tuuli. Mitä Tomford oli sillä tarkoittanut? Gillian työnsi karsinan auki ja laski kopan lattialle. Hän noukki sinapinkeltaisen pölyharjan ja puikahti Linkan luo. Tamma hörähti mielissään ja haistoi harjaa ennen kuin Gillian alkoi sukia hevosta rennoin, pitkin ottein. Mutta Gillian oli ihan muissa maailmoissa. Oliko se tuuli... mikä muukaan? Eilenhän tuuli todella lujaa, Gillian oli katsellut puiden ja puskien kallistelua sekä veden isoja aaltoja ikkunasta. Ei kai Tomford ollut voinut vihjata, että Charlotte olisi... Lotte päästi sen irti ja se laukkasi suoraan autotielle, kaikui Billyn sanat Gillianin päässä kuin poika olisi vasta taas toistanut ne tallikäytävällä. Jotain putkia tuli tuulen takia alas maneesin maalla. Linda pelästyi niitä. Niin Lotte ainakin kertoi. Sanat kieppuivat ja kylmänväreet kirivät pitkin Gillianin selkää. Niin Lotte ainakin kertoi.
Ei Lotte voisi tehdä niin... ei, ajatteli Gillian kauhuissaan vastaan jo pelkästä aatteesta. Vaikka kaikkihan sen tiesivät, ettei Charlotte ollut koskaan pitänyt Lindasta tai tullut sen kanssa juttuun... mutta miksi hän vapauttaisi tamman irti ja antaisi sen alttiiksi riskille, eritoten, kun Linda oli tiineenä? Eihän siinä ollut mitään järkeä. Eikä Lotte voisi ikimaailmassa tehdä niin, Gillian päätti. Ei, vaikka olisi kuinka ollut hevoselle katkera. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 13, 2016 16:21:16 GMT
Pimeä aave
18.9.2015
Miksi suostuinkaan tähän? Charlotte napautti vaisusti sorminivelillä puista ulko-ovea, huomasi sitten ovikellon napin ja painoi sitäkin varmuuden vuoksi. Hän katsahti olkansa yli ja sai odottaa vielä jonkin aikaa ennen kuin ovi avautui ja sen rakosesta häntä tiirasivat kapeat, kurttuiset ja vanhat kasvot.
”Onko se Caroline?” kysyi paperinohut ääni, kun neiti Fedell avasi ovea hieman enemmän auki. ”Se kesätyttö?”
”Charlotte”, oikaisi Charlotte happamesti, mutta hymyili yhtä kaikki. Paitsi viime syksyn, Charlotte oli ollut myös lomansa alusta Waterphewn hautausmaalla kesätöissä. Ei sillä, että hautausurakoitsija olisi hänen haaveammattinsa, mutta kerta hän jo tiesi neiti Fedellin ja oli ihan mukava saada omaakin rahaa (ja äiti ja iskä ehkä vähän painostivat häntä hakemaan jotain kodin ulkopuolista työtä ”itsenäistymisen” nimissä), oli hän suostunut ajamaan nurmikkoa ja kastelemaan kukkasia vielä kesäkuunkin. Nyt hän ojensi käsiään oven avannutta neiti Fedelliä kohti. ”Toin teille hunajaa.”
Neiti Fedell katsoi Charlotten käsissä olevaa hunajapurkkia jonkin aikaa hämmästyneenä, sitten otti sen yhä hämmentyneen oloisena. ”No mutta”, neiti Fedell sanoi, ”kuinka ystävällistä!”
”Se on isoäitini tekemää”, ajatteli Charlotte aiheelliseksi ilmoittaa: mummoilla olisi varmaankin arvostusta toistensa hilloille.
”Kovin huomaavaista, kovin huomaavaista...”, mumisi neiti Fedell ja kääntyi ympäri mennäkseen sisälle taloonsa. Charlotte seisoi kynnyksellä ja tiirasi toiveikkaana peremmälle. ”Tule sisään, tyttö hyvä, tule sisään.” Charlotte astui pieneen eteiseen ja katsoi ympärilleen: ehkä hän oli odottanut jotakin kolkkoa, kylmää ja hämähäkinseittistä, niin kuin mausoleumi, mutta neiti Fedellin koti oli lämmin, pehmein valoin sisustettu ja siisti—vaikkakin siellä haisi tyypillinen ”kalmanlemu”. Talo oli pieni ja ahdas, sekä tukittu täyteen vanhoja mukavanoloisia huonekaluja, kuten viininpunaisia pehmeitä nojatuoleja ja kultakehyksisiä maalauksia. Lipastojen ja pienten pöytien päällä paloi ruusunpunaisin varjostimin ja tupsuin koristeltuja lamppuja, joista lähti tunnelmallinen valaistus. Charlotte jätti kenkänsä ulko-oven viereen ja tarkkasi haukkana ympärilleen. Heti, kun menet sisään, ala katsella missä ne voisi olla. No, se kävi kädenkäänteessä: neiti Fedellin hautausmaan avaimet riippuivat eteisessä pienessä naulassa. Charlotte tunnisti ne, sillä oli nähnyt tuon nysvääntyneen punavihreän epämääräisen virkkuumöykkyavaimenperän neiti Fedellin käsissä aina, kun tämä oli päästänyt hänet mausoleumiin. Muuta Charlotte ei kuitenkaan ehtinyt tehdä, sillä neiti Fedell tuli pian takaisin. ”Juotko kahvia? Mehua?”
”Vaikka teetä, jos on”, sanoi Charlotte ajatellen nopeasti, että vedenkeittämiseen menisi mukavasti jonkin aikaa. Neiti Fedell nyökkäsi ja viittasi hänet pienen pöydän ääreen keittiön ja olohuoneen välissä. Charlotte epäröi ja vitkasteli, vilkuili eteiseen päin, mutta neiti Fedell palasi jälleen saman tein. Hetken kuluttua teekattila alkoi porista keittiössä.
”Sinä olet sitten kiinnostunut historiasta?” kysyi neiti Fedell heiveröisellä äänellään, kun Charlotte katseli nyt vähän harmissaan pöytään istuutuessaan olohuoneen seinille ja tarkkaili kirjahyllyjä aikansa kuluksi. Hän ilahtui aavistuksen nähdessään hopeakehyksisen valokuvan vaaleasta hevosesta nainen selässään, ja värähti taas inhosta romantisoidun rumaa posliinista bulldoggia kohtaan.
”Joo”, valehteli Charlotte, jota historia ei kyllä rehellisesti sanottuna innostanut tippaakaan.
”Mistäpä muualta saisi yhtä lailla historian henkäyksestä kiinni, kuin hautuumaalta?” nyökytti neiti Fedell ja kattasi Charlotten eteen pöydälle erän kaurakeksejä, hunajaa ja kuivakakkua, joka ei näyttänyt olevan ihan tuoreimmasta päästä. Charlotte hymähti mitenkuten myötämielisesti. ”Voi, ilman menneisyyttä, me emme olisi nyt tässä... ja menneisyydestä kirjoitetaan historia. Kyllä, kyllä, historia on hyvin tärkeää. Kunpa kaikki vain ymmärtäisivät sen niin kuin sinä, että historiallisten kohteiden, kuten tämä vanha hautuumaa, on ehdottoman tärkeää säilyttää!” Neiti Fedell viipotti tiehensä ja Charlotte nosti päätään toiveikkaana, mutta tämä tuli välittömästi takaisin mukanaan sievä kakkulautanen, jonka laski Charlotten eteen. ”Kyllä sinä ensikesänäkin voisit tulla minua auttamaan”, tämä sanoi ja tihrusti haaleilla silmillään Charlotten suuntaan.
Charlotte, joka oli katsellut vastapäisellä seinällä olevaa asetelmamaalausta kukkamaljakosta täynnä ruusuja vasten mustaa samettiverhoa, hymyili epämääräisesti. ”Joo, pitää katsoa...”
Teepannu vihelsi ja neiti Fedell kiirehti taas keittiöön, mutta Charlotte ei viitsinyt nousta tuolistaan. Hetken päästä kuuma höyryävä vesi kaadettiin hänen kuppiinsa ja neiti Fedell sanoi: ”Kuinka tiesitkin tuoda minulle juuri hunajaa?”
”Meillä on niitä niin paljon, mummi ei saa kaikkia aina myytyä”, sanoi Charlotte.
”Katsos... minä aivan rakastan hunajaa.”
Teerasia laskettiin keskelle pöytää ja Charlotte onki sieltä yhden teepussin sattumanvaraisesti. Hän ei oikeastaan juonut teetä, se oli enemmänkin äidin heiniä, mutta samapa tuo mitä tässä nyt lipittäisi...
”Oli kovin mukavaa, että päätit pistäytyä”, neiti Fedell sanoi sitten äkkiä hivenen tunteikkaammin, ja jostain syystä Charlotte nopeasti tajusi, että vanhalla naisella mahtoi aika käydä yksinäiseksi mökissään ja vain hautausmaan kivet ja tuhkat seuranaan.
”Eikö teillä ole lapsia?” kysyi Charlotte mahdollisimman kohteliaasti, hakien katseellaan joitain mahdollisia perhevalokuvia tai vastaavaa mitä ainakin heidän kotoaan löytyi äidin ja isän makuuhuoneen seinältä. Neiti Fedellin katse oli hajamielinen, kun hän tuijotteli kirjahyllyn suuntaan.
”Ei...”
Charlotte maistoi varovasti höyryävää teetään. Se maistui ruusunmarjoilta.
Neiti Fedell havahtui hiljaisesta haaveilustaan Charlotten ryystämisestä ja veti itselleen tuolin tätä vastapäätä pöydän äärestä. ”Olet reipas tyttö. Kiinnostaako sinua työ hautuumaanhoitajana?”
Charlotten nielaisi kuumaa vettä liikaa kerralla ja se poltti hänen nieluaan saaden veden tiriämään silmiin. ”Eh... ei, ei se—”
”On niin kovin vaikeaa löytää ketään, joka olisi aidosti kiinnostunut säilyttämään muistopuiston. Kuka siitä huolehtii, kun minusta aika jättää?” Neiti Fedell nosti ryppyisen, pienen käden poskelleen ja huokaisi. ”No jaa...”
”Kuinka teistä tuli sellainen?” kysyi Charlotte poimiessaan yhden keksin käteensä ja toivoi sen karheuden auttavan kurkkutorven käpristelyyn.
”Voi, edesmennyt veljeni oli pappismies sukujuuriaan myöten. Tässä näin oli entinen pappila, tiesitkös sitä? Se paloi... ja tämmöinen pikkuinen mökki vain rakennettiin tilalle. Kappelikin meni—”, neiti Fedell innostui kertomaan jo kuolleesta veljestään ja Waterphewn hautausmaan historiasta, mitä Charlotte kuunteli vain puolella korvalla, sillä hän samalla mietti, kuinka oikein pääsisi muorin huomaamatta käsiksi mausoleumin avaimeen... ”—en minä siis aina ollut yhtä viehtynyt sitä hoitamaan, mutta ajan saatossa... niin... sitä oppi paremmin ymmärtämään, mikä merkitys on vaalia muistoja...”
Charlotte laski puoliksi syödyn kaurakeksin kädestään, joka eittämättä maistui eltaantuneelta.
”Aijaa”, hän sanoi tavoitellen kiinnostunutta sävyä.
”Mutta mistäs sinä tuletkaan?” neiti Fedell sitten kysyi, kun hänen jaarittelunsa oli yltänyt hautausmaan ulkopuolellekin, nyt ylipäänsä Waterphewn muihin historiakohteisiin, joista Charlotte oli kyllä saanut kuulla jo menneenä kesänä.
”Rannikolta”, vastasi Charlotte, jolta neiti Fedell oli kysynyt samaa asiaa jo aiemmin.
”Jaa jaa, niin niin... rannikolta... siellä on säilynyt muutamia vanhoja kullankaivajien taloja...”
Charlotte, joka oli nostanut teekupin taas suulleen, laski sitä hitusen ja tunsi säväyksen selkäpiissään.
”Olen yrittänyt anoa niille kaupunginhallitukselta lupaa säilyttää, ovat varmaan kamalassa kunnossa, kun ei niistä kukaan huolehdi... historiaa taas tuhotaan siinäkin laiminlyönnillä... en ole vielä onnistunut tarpeeksi vakuuttamaan heitä, Kullankaivajienkylä on kuulemma tarpeeksi... minä olen erimieltä... taidanpa seuraavaksi viedä asian korkeammille tahoille...” Neiti Fedellin ääni oli muuttunut yhä enemmän mutinaksi puhuessaan ja nyt hän katseli omia maalauksiaan seinillä. Talon ahtaus ja tunkkaisuus sekä se, ettei olohuoneessa ollut ainuttakaan ikkunaa päästämässä luonnonvaloa ulkoa sisälle, alkoi painaa ja ahdistaa Charlottea, joka joi loput pienen kuppinsa teestä kerralla. Hänen teki jo kovasti mieli päästä lähtemään. Jos hänen ei onnistuisi saada avaimia, ei sitten vain voisi mitään...
”Kiitos teestä”, Charlotte sanoi ja alkoi nousta.
Neiti Fedell hätkähti ja käänsi vetistävän katseensa häneen. ”Joko olet lähdössä, Camilla?”
”Charlotte”, mutisi Charlotte, mutta veti juuri tuoliaan taakse, jonka jalasten ääni varmaan hukutti hänen oikaisunsa, sillä neiti Fedell ei ollut millänsäkään itsekin noustessaan.
”Voi sentään, no, mukavaa, kun pistäydyit... tule toki toisenkin kerran... ja kiitos vielä siitä hunajasta.”
”Ei mitään”, sanoi Charlotte. ”Ööh... onko teillä vessa täällä jossain?”
Neiti Fedell osoitti kohti eteistä. ”Eteisen yläkerran portaiden vieressä”, hän opasti, ja Charlotte aavisti tilaisuutensa tulleen. Hän kiiruhtikin eteiseen sillä välin, kun neiti Fedell keräili ja siivoili pöytää. Charlotte kaivoi takkinsa taskusta avaimen ja vilkaistuaan olkansa yli, hinkutti mausoleumiavaimen irti avaimenperästä ja vaihtoi hämäysavaimen sen tilalle. Tyytyväisenä itseensä, hän ripusti sen hiljaa takaisin naulaan ja aukaisi vessan oven.
*
Metalliportti kalahti auki. Sen karmiva ääni kaikui kivisessä, pimeässä holvissa, jonka ainoa valonlähde oli kaksi taskulampun kirkasta kiilaa. Silmäkulmassa hypähtelivät varjot aina, kun valon käänsi muualle, ja Charlotte vilkuili toistuvasti hermostuneesti olkansa yli.
”Enpä tiedä, onko tämä sittenkään hyvä idea...”, hän hoki.
”Vaihda jo levyä”, murahti hänen seurassaan oleva pitkä nuori mies, joka heilautti takorautaisen portin avonaiseksi heidän edestään ja astui ensimmäisille kivirappusille yhä alempaan kerrokseen, lakaisten omalla lampullaan askelmia alaspäin.
”En usko, että täällä on mitään...” Charlotte oli sanonut senkin jo useampaan kertaan. Hän värähti inhosta ja kylmästä, sillä mausoleumin hautaholveissa oli viileää. ”Ihan totta, kuka tuo mitään oikeasti arvokasta hautausmaan kellareihin?”
”Sehän on mitä kätevintä”, murahti Andrew vastaukseksi ja selvästi välittämättä Charlotten iljettävästä olotilasta heidän tekemisiään kohtaan, jatkoi alaspäin rappusia, eikä Charlotte halunnut jäädä yksin, joten hänen oli pakko seurata. ”Kyllä kai säkin tiedät historiasta, että vainajien mukaan oli hautoihin tapana laittaa jos jonkinlaista arvotavaraa.”
”Pyh, historia, ikävystyttävin aine koulussa—”, mutisi Charlotte, joka sai jo toistamiseen sen päivän aikana kuulla historian ihmeellisyydestä, mutta Andrew jatkoi hänen päälleen välittämättä: ”Haudanryöstäjiä, se oli oikein ammatti. Jotkut vainaat oli rikkaampia, kuin toiset vielä elävät.”
He päätyivät taas uuden kerroksen hautaholviin, jossa oli jälleen uusi kammio täynnä seinään upotettuja hyllyköitä epämääräisine uurnakippoineen sekä edessään jälleen uusi takorautainen kalteriportti, lukittuna kettinkisin ja raskain lukoin.
Andrew vain vilkaisi kerran lampullaan sen kerroksen holvin ympäri ja vetäisi sitten taas avaimen eteensä, työntäen sen ruostuneeseen lukkoon.
”Kuka tänne jotain piilottaisi? Neiti Fedell?” Charlotte yritti kuulostaa pilkalliselta. Oli vaikeaa uskoa, että pieni ja pöljä ikivanha hautausmaahoitaja kätkisi suuriakin arvoesineitä homeisen mausoleuminsa kätköihin.
Andrew ei vastannut ennen kuin oli saanut lukon auki ja kettingin kalistessa kiskaisi portin auki jälleen uusiin portaisiin, yhä syvemmälle hautausmaan alle.
”Minä en pidä tästä”, sanoi Charlotte taas.
”Miksi nähdä karsee vaiva ja lukita jokainen kerros erikseen tällaisilla höskillä?” esitti Andrew vastakysymyksen lähtiessään taas seuraavia kellarirappuja. Hänen askelensa tömisivät pehmeästi askelmille pakkautuneen lika- ja pölykerroksen päällä.
Charlotte seurasi häntä, joskin yhä enevissä määrin vastentahtoisesti. ”Hän on vanha höppänä, joka pitää tuhkakuppeja liki lapsinaan. Onko se nyt niin ihmeellistä, että hän ihan niitä suojellakseen lukitsee kaiken? Onhan se tiedossa, että täällä käy porukkaa, jota hän ei voi pitää kurissa...”
”Oothan sä kuullut Waterphewn Kulta-aarteesta?” kysyi Andrew yllättäen, pysähtyen puolivälissä rappuja ja kääntäen valokeilansa kohti Charlotten kasvoja, joka nosti käden silmiensä eteen.
”Ai mistä?”
”Intiaaniaarteesta.” Andrew käänsi taskulampun valon taas jalkoihin eteensä ja jatkoi matkaa. ”Kaikki waterphewläisethän siitä tietää.”
”Me ollaan asuttu täällä vasta viisi vuotta”, huomautti Charlotte. ”En välttämättä ole ihan kaikista tämän kylän juoruista tietoinen.”
”Ai joo, sä et ollutkaan alun perin täkäläisiä... no, se on urbaanilegenda, mutta pelkäksi myytiksikin aika kannattava myyntikikka, koska sen avulla kaupunkiin on saatu vedettyä turisteja ja aarteenmetsästäjiä oikein urakalla.” He pysähtyivät taas tasamaalla, neljännessä mausoleumin hautaholvikerroksessa. Molempien taskulamput näyttivät näkymää samanlaisia ikipölyisiä ja hämähäkinseittisiä hyllyköitä, mutta tällä kertaa myös syvennyksissä olevia arkkuja. Niiden näkeminen sai Charlotten ihon jostain syystä ensimmäisen kerran kunnolla kananlihalle. ”Porukkaa lappaa silloin tällöin näille mannuille etsimään ’Waterphewn Suurta Aarretta’ Hotelli- ja motellitoiminta ainakin tykkää.”
”Mitä he sitten etsivät? Mikä se aarre on?”
Andrew lähestyi arkkuja ja luki niiden messinkisiä nimilaattoja. ”No, ei tiiä varmaksi. Kulta-aarre, niin kai se nyt kultaa sitten on. Koko kylähän perustettiin kullankaivajien toimesta, mutta sen sä sentään varmaan tiesit? Siksi se onkin urbaanilegenda. Jotain, mitä inkkarit piilotti valkonaamoilta, kun ne tuli hakkuittensa kanssa näille seuduin kaivamaan.”
Charlottea ei kiinnostanut tutkia arkkuja yhtään lähempää, joten hän oli jäänyt seisomaan portaikon luo. ”Lisää kultaa?” hän tuhahti latteasti.
Andrew ei vastannut, vaan käänsi äkkiä taas lamppunsa häntä kohden. ”Mikset kuulosta ton innostuneemmalta?” hän syytti. ”Eikö sua kiinnosta salaiset aarteet ja rikkaudet?”
Charlotte rypisti otsaansa ja suojasi taas silmiään. ”Pilailetko?” hän vastasi. ”Suoraan sanottuna... ei oikeastaan. Jos se on myytti, se on varmaan vain tarua. Enpä olisi sinusta uskonut”, hän lisäsi, ”että olet niin huhujen perään, että lähdet pelkästään sen varjolla murtamaan hautoja.”
Andrewn hymy oli vino, Charlotte näki sen oman taskulamppunsa valossa. ”Höh. En mä täällä sen tähden ole. Luuletko, että ’Waterphewn myyttinen, salattu aarre’ on piilotettu tällaseen rupuseen mausoleumiin?”
”Minä en ole uskonut mitään sellaista alun perinkään, tämä oli sinun ideasi, että täältä löytyisi jotain arvokasta!” väitti Charlotte napakasti. ”Sitähän olen hokenut koko ajan...”
”Nää on nyt kaks ihan eri asiaa”, heitti Andrew huolettomasti. ”Täältä voi oikeasti saada jotain. Kyllä siitäkin huhuja kulkee, mutta samapa tuo, sä, kun niin avuliaasti tähän loit saumattoman tilaisuuden, niin voidaanpahan tarkistaa.” Ja hän koetti nyhtää yhtä arkuista, josko sen kansi aukeaisi helposti.
”Mitä sinä teet?” tokaisi Charlotte kauhuissaan.
”Tsekkailen.”
”Älä nyt rupea oikeasti niitä aukomaan!”
Andrew hiveli saranoita mietteliäästi. Charlotte katsoi seuraaviin portaisiin yhä vain alas.
”Kuinka pitkälle näitä oikein jatkuu?” hän mutisi ja hinkkasi itseään käsivarsista. ”Onkohan täällä... kummituksia?” Ajatus aavehevosesta Lindan muodossa käväisi hänen mielessään.
Andrewltä pääsi jonkin sortin pyrskähdys, mutta kun Charlotte käänsi lamppunsa häneen, miehen ilme oli tyyni ja tavallinen. ”Mitä?” tokaisi Charlotte.
”Kummituksia”, toisti Andrew silmiään pyöritellen ja huokaisten. ”Nekö sua vain kiinnostaa? Me ollaan täällä tekemässä historiallisia löytöjä, ja sua huolettaa jotkin mielikuvituksen tuotteet...”
Sophien huvittuneen tyrmistyneet sanat: ”Mitä? Etkö sinä muka usko kummituksiin?” kaikui äkkiä Charlotten päässä ja hän tuli siitä pahalle tuulelle.
”Kun minä olin täällä silloin pakkotöissä, alimmista kerroksista kuului ihan tasan varmasti kolahduksia ja kettinkien kilinää ja askelia!” hän väitti.
”Juu juu, ja arkut vaihtaa paikkaa... varovasti, ettet mene kuokkimaan kenenkään muinaisjäännöksen bileisiin.”
Charlotte mulkoili Andrewtä, joka hekotti nyt itsekseen ja lähestyi häntä kyllästyttyään hauta-arkkuihin. ”Jatketaanko matkaa syvemmälle kauhun syövereihin?”
”Miten voit olla noin rauhallinen?” tivasi Charlotte. Andrew katsoi häneen ja hymyili, sitten hän kaappasi tytön kainaloonsa.
”Helposti. Uskon mun silmiini, ne kun ei ole koskaan pettäneet, enkä oo vielä kertaakaan nähnyt aavetta.”
”Joten, jos sinä et jotain asiaa itse henkilökohtaisesti näe, se auttamattomasti tarkoittaa, ettei sitä olekaan?” Charlotte nyki itseään pojasta poispäin, mutta tämä vain tiukensi raukeasti otettaan. ”Eikö tuo nyt ollut aika paksua?”
”Jeh. ’Kunnes toisin todetaan.’ Vois olla yksi mun motoista.”
”Täytyykö kaikesta aina olla todisteita?”
”Ollaanpas sitä nyt käsittämättömän vimmastuneita”, Andrew tuumasi ja päästi Charlotten irti, joka laittoi kätensä puuskaan kokien jostain syystä suurta ärtymystä.
”Egosi on käsittämätön”, Charlotte ärähti. Andrew ei ollut varmaan koskaan kokenut menettämistä, jonkun läheisen ja rakkaan kuolemaa tai ollut muuten todistamassa vakavaa onnettomuutta...
Andrew kohautti harteitaan. ”No, mä nyt vain en jaksa vaivautua jostain sellaisesta, mikä mua henkilökohtaisesti ei haittaa. Se, onko haamuja vai ei, on ihan yhdentekevää mun kannalta... niin kauan, kun ne ei estä mua tekemästä mitä haluan, eli tässä tapauksessa perehtymästä näihin holveihin, niin mitä väliä?”
Charlotte ei vastannut, vaan kyyläsi synkkään pimeyteen. Andrew kaivoi avaimen, jonka saamiseksi Charlotte oli nähnyt vaivaa ja syönyt eräpäivänsä viime vuosituhannella nähneitä keksejä, taas taskustaan ja alkoi avata seuraavaa lukkoa. ”Onneks se eukko sentään käyttää samaa avainta näihin kaikkiin. Olis mennyt liian monimutkaseks kaikkien miljoonien eri avainten kanssa.”
”Minä en sitten halua jäädä tästä kiinni”, koki Charlotte tarpeelliseksi muistuttaa, kun portti kirahti lennähtäen auki heidän edestään toivottaen tervetulleeksi tuomion kuiluun.
”Et sä jää. Itepähän sanoit, että sillä eukolla on aina samat rutiinit eikä se koskaan tule mausoleumiin enää kello yhdentoista jälkeen. Just sen takia me oltiin näin huolellisia. Me palautetaan avain kätevästi aamuun mennessä.”
”Mitä, jos neiti Fedell päättää yhtäkkiä tulla yökävelylle”, kysyi Charlotte huolissaan, ”ja löytää meidät täältä? Tai huomaa, ettei hänen avaimensa toimikaan portteihin?”
”Yökävelylle mausoleumin kellareihin? Kuinka työnarkomaaninen se mummeli oikein on?”
”Erittäin”, sanoi Charlotte ja seurasi sitten Andrewtä jälleen mustaan portaikkoon.
Sen jälkeen, kun Andrew oli saanut kuulla, että Charlotte oli ollut töissä Waterphewn vanhalla hautausmaalla, oli tämä esittänyt ehdotuksen. Ehdotuksen, joka oli oikeastaan lähes vaatimus ja, josta Charlotte ei osannut kieltäytyä, sillä olihan seikkailu Andrewn kanssa paitsi houkutteleva, myös monella tasolla kutkuttava ja juuri sitä, mitä Charlotte nyt Lindan tapauksen jälkeen kaipasi, ja Andrew vannoi hänelle, ettei öisestä retkestä mausoleumiin aiheutuisi Charlottelle mitään haittaa. Ideana nimittäin oli, että Charlotte vierailisi neiti Fedellin luona, kerta tämän jo tunsi; ihan muuten vain poikkeaisi hyvää hyvyyttään viemään jotakin, mikä hämäsi vanhaa muoria. Sopivan hetken tullen, Charlotte vaihtaisi avaimet keskenään, muka ”unohtaisi” jotakin mummelin talolle ja tullessaan aamunkoitteessa hakemaan sitä mitä unohti, vaihtaisi avaimet taas takaisin.
”Helppoo, kuin heinänteko—ettetste maajussit jotain sellaista sano?” oli Andrew heittänyt kättään rennosti ilmassa. ”Kun me mennään sisään avaimilla, ei jää mitään jälkiä, että kukaan olis murtautunut—ei siis ketään syyllistä. No harm done. Ja siinä vaiheessa, kun ja jos me jotain löydetään ja viedään mennessämme, ei neiti Fedelillä ole mitään aavistustakaan siitä, kuka siellä on käynyt. Niitä kellareita tuskin syynätään niin usein, vai? Ainakin niin sä sanoit, kun olit siellä töissä.”
Ja silloin Charlottelle oli valjennut, mitä Andrew itse oikeastaan teki ”työkseen”. Kunhan vain isä ei saisi koskaan tietää...
Charlotte ei voinut olla ajattelematta, että Andrew mahtoi olla ylpeä pikkusisarestaan, joka kaahaili varastetuilla avoautoilla pitkin San Josén kaupunkia... Eikä Charlotte voinut olla ajattelematta myöskään sitä, että kuinka hän aina päätyi tällaisten ihmisten seuraan, jotka väenväkisin hakeutuivat hankaluuksiin ja veivät hänet mukanaan.
”En edelleenkään usko, että täältä löytyy mitään”, sanoi Charlotte yhä vain. ”Turhaa ajanhukkaa.”
”No, ota se sitten vaikka retkenä tai jotain”, poika vastasi. ”Meidän yhteisenä salaisena hauskanpitona”, hän lisäsi tavalla, joka sai veren kiertämään Charlotten kasvoissa vähän vilkkaammin ja empivän hymyn koettelemaan suupieliä. Sophie oli joskus sanonut jotain samankaltaista, mutta tätä Charlotte ei kyllä nyt ajattelisi. Ei Sophieta, ei autiotaloja... Hän oli Andrewn kanssa, ja se teki tästä kaikesta täysin erilaista.
Viidennes kerros oli samanlainen kuin edelliset, joskin pakkautunut kylmyys ja yhä lisääntyvä aavemaisuus alkoi kaihertaa yhä enemmän. Andrew tutki hyllyt tarkoin, kokeili arkkuja, mutta Charlotte kielsi häntä avaamasta yhtäkään niistä sorkkaraudalla. Kun he olivat kuudennessa kerroksessa (ja Charlotte vaikeroi jo, eivätkö ne koskaan loppuisi), he törmäsivät umpinaiseen oveen, joka esti pääsyn enää pidemmälle. Siihen asti he olivat aukoneet rautaportit Charlotten "lainaamilla" avaimilla, mutta nyt edessä oli ovi ja lukko, johon sama avain ei enää käynytkään.
”Voi veetu, hieno homma!” karjaisi Andrew ja potkaisi kivistä ovea yritettyään ensin turhaan avata sitä avaimella, että tiirikointitaidoillaan. ”Se siitä! Hukkaan meni koko juttu!”
”Miten niin hukkaan? Tämänhän piti olla meidän yhteinen salainen seikkailu”, muistutti Charlotte, salaa helpottuneena siitä, etteivät he pääsisi enää jatkamaan taivaltaan kohti mitä todennäköisimmin seuraavaksi paljastuvia kidutuskammioita ja muita hirveitä hirviöluolia.
Andrew ei näyttänyt yhtään ilahtuneelta. ”Parhaat jutut on tietysti tuolla!”
”Äh, mitä sinä oikeasti ajattelit, että me täältä löytäisimme?” kysyi Charlotte nyrpeästi. ”Neiti Fedell tuskin pakkaa tänne kultakimpaleitaan.”
Andrew ei vastannut hänelle, niin pahalle tuulelle hän oli vastaan nousseesta seinästä tullut.
Sitten jostain kaukaa kuului kova rämähdys, kuin jotain olisi mennyt rikki ja hajalle, ääni kaikui etäisenä ja muhkuraisena ovenkin läpi heidän korviinsa. Veri pakeni Charlotten jalkoihin ja sai hänen sydämensä jäätymään; Andrewkin jähmettyi paikoilleen.
”K-Kuulitko sinä?” Charlotte henkäisi paniikinomaisesti. ”T-Tuolla sen takana...”
Andrew käänsi lamppunsa oveen ja tuijotti sitä, astui lähemmäs ja laittoi siihen kätensä ja sitten korvansa. ”Ihan kuin siellä kävelisi joku”, hän sitten sanoi painavan hiljaisuuden tuokion jälkeen, joka oli täyttynyt verenhuminasta ja kohinasta Charlotten omissa korvissa.
Oven takaa kuului selvästi ääni, kuin jotain rautaista olisi lyöty kivistä seinää päin...
Pakokauhu iski nopeasti; Charlotte vain kirkaisi voimatta pidätellä itseään, kääntyi kannoillaan ja lähti kaksi askelmaa kerrallaan juoksemaan portaita ylös. Hän ei tiennyt seurasiko Andrew häntä; sillä hetkellä hänen täytyi vain heti välittömästi päästä mausoleumista pihalle. Eikö hän ollut viimeksikin siellä ollessaan kuullut kammottavia ääniä alimmista kellarikerroksista?
Portaita tuntui olevan loputtomasti ja Charlotte luuli kuolevansa ennen kuin koskaan pääsisi pois, mutta lopulta hän iskeytyi hartia edellä mausoleumin ulko-ovea vasten ja rynnisti pihalle viileään öiseen ulkoilmaan. Hän juoksi hautausmaan porteille saakka, jotta saisi turvaa katulampuista ja pysähtyi vasta sitten polvet vapisten ja kädet täristen vetämään henkeä. Hänen sydämensä hakkasi niin kivuliaasti, että Charlotte pelkästi sen ylirasittuvan ja pian pysähtyvän.
Vasta tasattuaan jonkin aikaa viiltävää hengitystään ja pahimman paniikin laantuessa, hän katsoi takaisin hautakappeliin päin. Andrewtä ei näkynyt. Hän siis ei ollut seurannut Charlottea ulos... Charlottea alkoi jälleen pelottaa: mitä, jos verenhimoiset aaveet olivat ottaneet Andrewn vangikseen, koska he olivat rikkoneet heidän hautarauhaansa? He sulloisivat tämän yhteen arkuista, eikä kukaan saisi koskaan tietää... Charlotte odotteli kauhunväreitä tuntien useita minuutteja. Hän ei kyllä ikimaailmassa menisi takaisin, ei, vaikka Andrew ei—
Mausoleumin ovi avautui ja tumma hahmo ilmestyi näkyviin. Charlotte pidätti hengitystään vain huokaistakseen helpottuneena, kun Andrewn pää kiersi hautausmaan yli ja näki hänet portilla. Mies käveli hänen luokseen.
”Luulin jo, ettet tule koskaan ulos!” sanoa paukautti Charlotte, kun he olivat kuulomatkan etäisyydellä.
”No, toisen meistä piti jäädä sulkemaan jokainen niistä porteista, jotka neiti paniikkipöksy jätti selkosen selälleen.”
Charlotte hytisi. ”Kuulitko ne äänet siellä alhaalla? Onneksi emme päässeet sinne! Minähän sanoin, että siellä on kummituksia!!”
”Kummituksia?” Andrewn ilme oli vähän outo. ”Mistä lähtien aaveet on kävellyt kengillä ja kolistelleet mennessään?”
”No—no aina!” huudahti Charlotte vähän sekavana. ”Ainahan ne kalistelevat kettinkejään!”
Andrew katsoi häntä lähes säälien, vain lievästi huvittuneena. ”Ei siellä mitään aavetta ole.”
”Onpas!!” väitti Charlotte ja osoitti Andrewn ohi mausoleumia. ”Kuulit itsekin, et voi väittää—!”
”Joo, oli siellä joku. Mutta ei mikään paranormaali olio, niin kuin tyttöjen vilkas mielikuvitus mielellään haluaisi. Siellä oli ihminen.”
Charlotte veti pitkään henkeä ja mulkoili Andrewtä, joka ohjasi hänet nyt pois katulamppujen näkyvästä valokeilasta piiloon varjoon.
”Mutta...”
”Likat on sitten heikkohermoisia...”
”Tai meillä on vain enemmän itsesuojeluvaistoa?” heitti Charlotte, kun he pysähtyivät puskien taakse. Andrew kohautti toista olkaansa. ”Kuka siellä sitten oli, jos ei kummitus?” kysyi Charlotte ääni väristen. ”Neiti Fedell...?”
”Mehän nähtiin se siellä mökissään, kun lähdit sieltä, ei se ole tänne voinut meidän ohi tulla.”
”No... kuka sitten?”
Andrew ei vastannut. Charlottekin tuijotti hänen tavoin mausoleumin suuntaan. Sanoi Andrew mitä sanoi, Charlottesta tämäkin oli kyllä kalvennut ja vakavoitunut, eikä ollut laisinkaan yhtä rehvakas, kuin heidän mennessään hautaholviin.
”Olet kuset housussa itsekin”, tarkkaili Charlotte häntä. ”Pojat on sitten niin olevinaan...”
”Shh!” Andrew vetäisi Charlotten paremmin puskan taa piiloon. Jossain oli välkähtänyt taskulampun valokiila, mutta se ei tullut mausoleumin luota, vaan hautausmaan toiselta portilta. Kumarainen ja pieni hahmo lähestyi hautaholvia, ja Charlotte tunnisti hänet neiti Fedelliksi.
”Niin niistä yöllisistä hautakävelyistä...”, Charlotte mutisi Andrewn suuntaan, joka naurahti kolkosti. ”Onneksi ehdittiin pihalle.”
”Kiitos sun kettinkiaaveen”, mies mutisi.
”Mitähän siellä oikeasti oli? Jos neiti Fedell menee tuossa, niin ei hän ainakaan...” Charlotte läiskäsi siinä samassa käden suulleen. ”Ne portit—avain!”
”Homma hanskassa”, mutisi Andrew ja tähysti oksien läpi.
”Miten niin hanskassa? Avainhan on vielä meillä!”
”Joo, mutta mä jäin laittamaan jokaista porttia näennäisen kiinni, mutten lukkoon. Mummo vain luulee, ettei ole muistanut lukita niitä sitten viime kerran...”
Charlotte mulkoili Andrewn profiilia ja oli kieltämättä aika vaikuttunut. ”Sinä olet tehnyt tätä ennenkin”, hän sitten sanoi eikä voinut tyystin karkottaa pientä ihailunmakua äänestään.
Andrew katsahti häneen. Charlotte tuijotti takaisin. Jonkin aikaa he olivat vain hiljaa toisiaan katsellen, sitten Andrew käänsi taas päänsä ja tähyili puskan yli.
Koska hän ei vastannut kommenttiin mitenkään, Charlotte sanoi: ”Mitä me nyt tehdään?”
Ketään ei näkynyt enää hautausmaalla; neiti Fedellin hahmo oli hävinnyt mausoleumin sisään. Andrew kaivoi kännykkänsä ja katsoi kelloa. ”Se on puoli kaksi. Mummelilla voi kestää... mitä se sitten tuolla tekeekin. Voitais ottaa riski.”
Charlotte väänteli kasvojaan. ”Minä en halua mitään riskejä.”
Andrew ei välittänyt, vaan tunki kännykän takaisin taskuunsa. ”Me tehdään nyt näin”, hän sanoi asiallisesti, ”sä jäät tähän vahtimaan, ettei se tule tuolta, ja mä meen sillä välin sinne mummonmökille ja vaihdan avaimet takaisin.”
Charlotte oli pöyristynyt sen kuullessaan ja katsoi Andrewtä suu auki. ”Eihän tuossa ole päätä eikä häntää!” hän valitti. ”Ensinnäkin, hän on tuolla tuskin kauaa ja mitäs sitten, jos hän tulee ulos ja lähtee takaisin kotiinsa? Toisekseen, miten edes pääset sisälle hänen taloonsa, jos hän on lukinnut ovenkin?”
Andrew heilautti jotain ilmassa, jonka Charlotte näki vain, koska katulampun valo välkähti sen hopeaisesta pinnasta.
”Tiirikoin”, poika vastasi rauhallisesti.
”Pah”, sanoi Charlotte, koska ei keksinyt juuri muuta paheksuvaa. ”No, mitä jos hän tulee ulos?”
”Jos näyttää siltä, että se lähtee takaisin päin... niin sä menet sitä vastaan ja pidättelet sitä.”
”Pidättelen miten? Alan rupatella säästä ja muuta, kun on sysiyö ja miljöönä hautausmaa? Älä viitsi!”
”Kyllä sä jotain keksit, nokkela nainen”, sanoi Andrew kyllästyneesti. ”Sano vaikka, että säkin harrastat yökävelyjä rauhallisissa paikoissa... että teillä on jotain yhteistä... mikäs sen rauhallisempi, kuin tää?” Hän viittilöi laiskasti hautausmaalle.
”En todellakaan! Paljastan vain itseni. Surkea idea”, päätti Charlotte.
”No, oikeastaan mun mielessä oli, että sä soitat mulle vain hälärin, kun mummo kömpii pihalle luolastaan. Mutta nyt pitäisi jo mennä, tässä haaskaantuu aikaa... ootko nyt kärryillä?”
”Eli pidän vahtia ja soitan sinulle, jos hän tulee ulos?”
”Jep.”
”Enkä mene häntä vastaan?”
Andrew, joka oli mennyt kumarassa Charlotten ohi puskan takana, kääntyi katsahtamaan häneen kierosti. ”No, et todellakaan. Äly hoi, älä jätä.”
”Mutta—”, sanoi Charlotte, joka punastui ja tunsi itsensä sitten vähän typeräksi. Andrew nosti silmänsä mielenosoituksellisesti kohti mustaa taivasta ja oli äkkiä livahtanut tiehensä pensaan takaa hautausmaan porteille ja hölkännyt tiehensä.
Charlotte risti käsivartensa mielenosoituksellisesti, vaikka nyt yksin olikin, ja mulkoili sopivasta reiästä mausoleumin synkkää muotoa ja ovea, joka erottui juuri ja juuri. ”Hmph!” hän sanoi vielä öiseen hiljaisuuteen, joka oli vain hidasta, ajoittain kahisevaa syystuulta sekä jonkin matkan päässä hänestä tiheämpien pensaiden alla olevaa vaisua rapinaa, kun jokin eläin siellä mönki retkillään.
Jonkin ajan kuluttua häntä alkoi taas pelottaa, kun oli tuijotellut sieltä täältä epämääräisesti maasta ulos pistävien terävien möykkyjen joukkioon, ja tullut taas ajatelleeksi, että niiden alla makasi luurankoja... Charlotte painautui likemmäs aitaa takanaan ja painoi siihen selkänsä, häpistellen kännykkää käsissään ruohikossa, vaikkei halunnutkaan painaa sitä päälle, jottei paljastaisi itseään sen kajastuksessa.
Toivottavasti Andrew onnistuisi palauttamaan avaimen... Charlotte ei halunnut joutua hankaluuksiin... Vaikka eiväthän he periaatteessa mitään laitonta sinänsä tehneet... He eivät olleet löytäneet mitään, mitä olisivat varastaneet (eikä Charlotte ollut oikein uskonut alun perinkään, että he löytäisivät) ja olivat vielä tunnollisesti palauttamassa ”lainaamansa” avainta... No harm done, niin kuin Andrew oli sanonut.
Mitä neiti Fedell oikein mahtoi puuhata mausoleumissa? ajatteli Charlotte, kun oli mennyt varttitunti eikä kukaan ollut tullut ulos. Kummallista... Hän suojasi valoa takinliepeellään ja katsoi taas puhelimestaan kelloa. Ei viestiä Andrewltä, että tämä oli onnistunut. Charlotte alkoi jyystää peukalonkynsiään hermostuneena. Ei kai kukaan olisi näin kauaa hautaholvissa? Ellei sitten alkanut sieltäkin pyyhkiä pölyjä...
Kuului hento epämääräinen kirahdus jostain kaukaa, joka säpsäytti Charlotten melkein hengiltä, ja hän nosti hurjistuneena katseensa. Hän ei nähnyt mitään...
...kunnes irrallinen varjo tuntui erkanevan mausoleumin seinästä ja Charlotte oli kuolla kauhusta, kun hän erotti pitkäkaapuisen synkän hahmon lipuvan hautaholvin paksun oven läpi... Charlotte ei saanut pihahdustakaan aikaiseksi pidättäessään henkeään, kun musta aave oudosti liikkuen, ikään kuin hautausmaan ruohokentän yli äänettömästi valuen, eteni jonkin matkaa vaaleiden hautakivien väleistä ja haihtui sitten näkyvistä ympäröivään pimeyteen.
Charlotten kädet vapisivat rajusti, kun hän otti kännykkänsä esiin.
”Minä näin sen”, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti puhelimeen, sydän hakaten yhä kurkussa asti.
”Tuleeko se mummo?”
”Se oli ihan musta ja tuli oven läpi...”
”Oon justiinsa valmis, mitä kautta se on tulossa—mitä?”
”Hyi, miten se lipui epänormaalilla tavalla!” Kylmät väreet väristivät koko Charlotten kehoa, kun häntä puistatti. Hän olisi halunnut juosta kirkuen kauas hautausmaalta, muttei uskaltanut liikahtaakaan, vaan nojasi jähmettyneenä rautaista aitaa vasten.
”Tuleeko se mummo?!” tiuskaisi Andrew uudelleen, ja Charlotte kohahti.
”Ei, se on siellä sisällä vielä...”
”Kuka sitten tuli ulos?”
”No, se aave!” huusi Charlotte kuristuneella, hiljaisella äänellä.
”Mun ei olis pitänyt jättää sua sinne yksin”, mutisi Andrew puhelimeen. ”Voit lähtee nyt, varo, ettei kukaan nää ja tuu sinne, minne jätettiin pyörä. Tuun siihen.”
Charlotte nieleksi. ”En uskalla! Mitä, jos se on tuolla jossain väijymässä? Joudun juoksemaan porteille, mistä on suora näkymä mausoleumiin!”
”Menet vaan äkkiä, ei sua kukaan näe. Ja vaikka se käpy näkisikin, ei se sua tunnista niin kaukaa.”
”Ei, kun se aave!” huudahti Charlotte, joka ei juuri nyt piitannut enää mistään neiti Fedellistä tai kenestäkään muusta. Hänen verkkokalvoillaan edelleen vavahteli varjoisa kuva mustasta hahmosta lipumassa aavemaisesti mustan hautausmaan yli...
”Tuu nyt vaan sinne motskalle”, huokaisi Andrew äreästi.
”Odota, älä—!” sanoi Charlotte, mutta Andrew oli jo lopettanut puhelun, ja Charlotte menetti senkin yhteyden antaman pienen turvan. Hän empi kyykkyasennossa, vilkuili jatkuvasti varmistuakseen pakokauhun kasvaessa sisällään... ja lopulta pinkaisi juoksuun niin nopeasti kuin pystyi, vain vaivoin purren kieleensä, jottei kirkuisi kauhusta. Hän oli aivan varma, että musta kummitus seurasi hänen kannoillaan luonnottoman nopeasti vain maata pitkin repaleisessa kaavussaan ruohoa viistäen, eikä hän katsonutkaan taakseen, vaan juoksi vielä pitkälle jo ehdittyään kauas koko Waterphewn kirotusta hautausmaasta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 18, 2016 12:16:50 GMT
Paranormaalia
19.9.2015
”Olen pohtinut...”, sanoi Charlotte totisena, ”ja tullut siihen johtopäätökseen... että neiti Fedell on vampyyri.”
”Kuka on neiti Fedell?” kysyi hänen ystävättärensä puhelimeen. Charlotte kaipasi Emman seuraa ja läsnäoloa nyt enemmän kuin koskaan, istuessaan taas Lunan karsinanperällä imeskelemässä yllään olevan hupparin kiristyshihnaa. Ponitammasta hän ilmeisesti käyttäytyi kummallisesti, sillä se yritti jatkuvasti nuuhkia hänen käsiään ja kännykkäänsä, todennäköisesti kuvitellen, että Charlotte salaili siltä herkkuja.
”Hautausmaan hoitaja.”
”No, eikö se olisi vähän kliseistä?” Emma kuulosti huolettomalta, mutta Charlotte oli vakavissaan.
”Hän meni mausoleumiin, me molemmat nähtiin se, eikä tullut enää pois. Mutta sitten näin, miten musta aave tuli sieltä ulos oven läpi ja lipui tiehensä!”
”Näkikö Drewkin sen?”
”No... ei”, sanoi Charlotte happamesti ja puri vahingossa poskeensa, ”kun minä olin jäänyt yksin vahtiin.”
”Mielikuvituksesi vain kävi ylikierroksilla, Lotte. Todennäköisesti se oli vain se mummo.”
”Mutta se oli ihan musta!”
”Ehkä hänen taskulampustaan oli palanut patterit?”
”Äh... ei teistä kummastakaan ole mitään iloa, olette samanlaisia”, mutisi Charlotte harmistuneena. ”Minä tiedän, mitä näin!”
”Niin varmasti, mutta ota olosuhteet huomioon: oli pimeää, oli yö, olit yksin ja hautausmaalla. Kuka tahansa näkisi ’haamuja’ sellaisessa tilanteessa!”
Epämieluisa väreily kulki Charlotten selkäpiitä pitkin jo pelkästä muistelusta. Ei kai silkka kuvittelu aiheuttaisi niin voimakkaita pelontunteita?
”Minä tiedän, mitä näin”, hän toisti itsepäisesti. ”Se oli aave, ja sillä hyvä.”
”Sinä olet järkyttynyt Lindasta. Eivätkös kummitukset muuten ole yleensä valkoisia?” huomautti Emma.
”Siksi se olikin vampyyri!” sanoi Charlotte napakasti, sitten madalsi taas ääntään: ”Sillä oli sellainen pitkä kaapu, ihan varmasti oli... sitä paitsi”, hän lisäsi, ”aikaisemmin sitä ennen me oltiin kuultu kettinkien kilinää ja askelia mausoleumin kellarista oven takaa, joka oli lukossa. Se oli siellä! Drewkin voi sen todistaa, hänkin kuuli sen!”
”Hmmm...”, sanoi Emma, joka ei ollut laisinkaan niin tohkeissaan tästä Charlotten kokemasta öisestä seikkailusta, kuin sankaritar itse. ”Mitä, jos joku vain pelleili kustannuksellasi?”
Charlotte rypisti otsaansa: kuinka typerä väite. ”Miten niin? Kuka muka? Miksi? Ei siellä ollut ketään, kukaan ei tiennyt, että me menemme—”
”Katsos, ei millään pahalla, mutta kun kyse on minun broidistani, niin hän voi keksiä jotain juuri tuon tapaista... jättää sinut yksin ja sitten tekeytyä aaveeksi ja pelästyttää. Ihan tyypillistä”, sanoi Emma keveästi, mutta aavistuksen myötätuntoisenkuuloisesti, ikään kuin ei aivan haluaisi rikkoa Charlotten tarinan aiheuttamaa jännityskuplaa.
”No, entäs neiti Fedell!” älähti Charlotte.
”Kuka on neiti Fedell?” kysyi Emma taas hajamielisesti.
”Se hautausmaan hoitaja!”
”Ai niin...”
”Miten Drew saattoi mennä mausoleumiin, ja sitä paitsi minun näkemättäni, kun hänhän itse käski minun pitää ovea silmällä, kun neiti Fedell oli siellä?!”
”No... en minä tiedä”, huokaisi Emma ja alkoi kuulostaa jo kyllästyneeltä, ”mutta kannattaa suhtautua varauksella kaikkeen, mikä käsittää Drewn mainiot tempaukset. Hänellä on kiero huumorintaju, mutta senhän sinä tyttöystävänä varmasti oletkin jo huomannut...” Emman sävy lauseen loppua kohden muuttui tyystin; nyt se oli mairea ja omahyväinen. Charlotte tunsi poskiensa lämpötilan kohoavan viisi astetta, mutta se ei haitannut piilossa Lunan karsinannurkassa, sillä eihän Emma voinut hänen kasvojaan nähdä kauas Kaliforniaan asti.
”Ei se ollut hän”, mutisi Charlotte, ”ei voinut...”
”No, ajattelitko sellaista mahdollisuutta, että se olisi voinut olla vaikka... vaikka Sophie?” Emma lausui nimen, kuin happamen marjan. ”Kerroit, että hän pyykkäsi teillä yksi yö—”
”Hän tuli, itki vuolaasti ja puhui sekavia ja aamuun mennessä oli tipotiessään.”
”Eikös tuollainen ole ihan hänen tapaistaan pelleilyä?”
Charlotte muisteli sitä kertaa, kun Sophie pelotteli häntä autiotalossa. ”Joo, on”, hän myönsi, ”muttei se ollut Sophie.”
”Miten vain”, tokaisi Emma. Häntä selvästi kismitti, että Charlotte oli antanut Sophien nukkua luonaan kaiken sen jälkeen, mitä tämä oli Charlottelle tehnyt. Mikä tietysti hyvältä ystävältä, sellaiselta kuin Emma, oli ihan ymmärrettävää huolenpitoa ja aiheellista närkästystä, mutta toisaalta Charlotte ei osannut oikein selittää, miten koki asiat. Hän oli melko varma, että Sophie oli ollut oikeasti hukassa... ja vaikkei laisinkaan halunnut sitä myöntää, nyt Charlotte hieman pohti ja mietti, missä tyttö mahtoi liihotella ja kuinka tämä pärjäsi... Sophie ei nimittäin ollut tullut enää kouluun. ”Joko voidaan mennä asiasta toiseen? Et ikinä arvaa, mitä tein viime viikonloppuna...”
Sanoi Emma mitä sanoi, Charlotte oli seuraavat viikot aivan varma, että hän oli nähnyt ihka oikean aaveen. Hän ei vain tiennyt kenelle olisi siitä kertonut. Emman tuki oli osoittautunut pettymykseksi, ja Amyn kanssa Charlotte ei enää oikeastaan jostain syystä ollut niin aktiivisesti viestittelyväleissä, että olisi siltä istumalta yhtäkkiä voinut tempaista tätä tarinallaan hautausmaalta. Dewnille hän olisi kertonut mielellään, vaikka saattoikin hyvin kuvitella tämän suhtautumisen: huvittunut hymy, tukanpöllytys ja toteamus, että Charlotte oli hassu. Mutta Charlotte ei ollut hassu! Hän oli tosissaan... ja peloissaan. Kuvajainen mustasta aaveesta piinasi häntä eikä hän uskaltanut enää nukkua omassa sängyssäänkään ilman, että jätti katonrajassa vuodepylväistä roikkuvat pallovalot palamaan. Jotenkin hänen mielensä yhdisti mustan aaveen ja Lindan toisiinsa... vaikkei hahmo ollutkaan muistuttanut laisinkaan hevoshaamua, mutta kuitenkin... Äiti ja isä eivät tulisi kysymykseenkään, hehän vallan riemastuisivat, jos saisivat kuulla, että Charlotte hihhuloi Andrewn seurassa yöaikaan ties missä ja vielä sellaisissa puuhissa, kuin mitä he (tai Andrew) olivat aikoneet... Kitty pitäisi häntä pähkähulluna, Billystä hän ei ollut varma, muttei kyllä halunnut tälle puhuakaan, sillä he eivät edelleenkään olleet väleissä, mutta ehkä...
”Gillian, uskotko sinä kummituksiin?”
Dodo pärskähti pilkallisesti päin Charlotten naamaa, mutta Gillian vain katsoi häntä ylhäältä satulasta hämääntyneellä eksyneen merenneidon ilmeellään.
”Noo... tavallaan”, punapää vastasi.
”Tavallaan?” Charlotte pyyhki hevosenräkää hihansuulla pois poskeltaan.
”Kyllä kai... luulisin.” Gillian näytti edelleen jostain syystä häiriintyneeltä ja vilkaisi olkansa yli kentän poikki myllymäen suuntaan. ”Miten niin?”
”No, kun minä—älä sitten naura—mutta kun... taisin nähdä oikean aaveen”, sanoi Charlotte mahdollisimman asialliseen sävyyn. Kuten hän oli otaksunutkin, Gillian ei nauranut. Hän ei ollut sellainen. Sen sijaan tyttö näytti paitsi kunnioittavalta, myös aavistuksen kauhistuneelta, niin kuin asiaan kuului.
”Lindan?” hän kysyi kuiskaten, ajatellen nähtävästi Charlotten kanssa samoja ratoja.
”Ei, se oli ihmisen...”
”Mitä hän sanoi?” kysyi Gillian oudosti ja hyvin hiljaa.
”Se ei sanonut mitään”, murahti Charlotte kummissaan, kuin Gillian olisi puhunut jostakusta miehestä. Hän epäröi hetken miettien, kuinka paljon uskaltaisi sanoa ja lisäsi: ”Näin sen yhtenä yönä... se oli kokonaan musta ja lipui aavemaisesti, kuin ilman jalkoja.”
Gillian silitteli Dodon jouhia Charlotten mielestä hajamielisesti. ”Mitä sitten tapahtui?”
”Se vain hävisi. Noin vain. Se oli kam-mot-ta-vaa”, lisäsi Charlotte saadakseen Gillianin ailahtelevan huomion takaisin itseensä ja tarinaansa. ”Uskotko minua?”
”Juu”, sanoi Gillian. ”Missä se tapahtui?”
”Ööh...”, Charlotte mietti nopeasti. ”Hautausmaalla.”
Gillian ei reagoinut siihen mitenkään, ei katsonut Charlotteen kierosti tai sanonut, että mitä tämä sellaisessa paikassa yömyöhään teki...
”On se varmaan mahdollista”, hän sanoi sen sijaan. Dodo vaihtoi asentoa, puski rapsutuksia kaivaten lähemmäs Charlottea, joka otti ponioriin pään vastaan kämmenillään.
”Mutta älä kerro kenellekään... tiedäthän.”
Gillian pudisti päätään, surumieliset siniset silmät äkkiä kamalan suurina.
Vasta jälkeenpäin kasatessaan Dodolle ja Gillianille Power Jumpia varten harjoitteluesterataa Kittyn ohjeistuksen mukaan, puomia laahatessaan Charlotte äkkiä ajatteli Gillianin käytöksessä kyllä olleen jotain vähän kummaa; kuinka tämä oli vältellyt kontaktia ja lopulta katsonut häneen kuin... kuin aaveeseen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Feb 18, 2016 13:04:05 GMT
Ja vastaus on...Kanada! 20.9.2015 Syyslehti putosi vaahterasta, kieppui ja viuhui alas kohti maata ja jäi kiinni Raicyn stetsonin lieriin. Alexiina näki sen, hymähti ja hymyili sitten vähän leveämmin, kunnes jo nauroi. Lehti näytti niin itsepintaiselta ja viattomalta roikkuessaan kiinni Raicyn hatussa, eikä olisi millään halunnut päästää irti, vaikka oli sitä ennen jo uskaltautunut huimaan laskuhyppyyn puunsa oksistosta. Raicy tapaili kädellään äreästi lakkiaan ja lopulta nyppäsi lehden pois. Hän oli aikeissaan viskata sen Rickyn tasaisesti etenevän lavan ohi maahan, mutta Alexiina sanoi: ”Ei, älä! Anna minulle.”
Alexiina vastasi Raicyn kysyvään katseeseen leveällä hymyllä.
”Tuota en ole nähnyt kasvoillasi hetkeen”, tämä huomautti ojentaessaan puunlehden. Alexiina otti sen omiin hyppysiinsä. Molly heilutti korviaan.
”Ah, olet oikeassa. Olen syyllistynyt synneistä vakavimpaan: liikavakavuuteen!”
”Sinua ei ole siitä syyttäminen. Viime aikoina meillä kaikilla on ollut entistä vähemmän aihetta juhlaan.”
”Mutta niin ei saisi olla. Aina on syitä juhlaan, niitä pitää joskus vain joutua vähän kaivamaan.” Alexiina kieputti punaista vaahteranlehteä sormissaan. ”Katsopa tätä, eikö olekin kaunis? Ja noin punainen jo, kuin leiskuva liekki. Näyttää aivan Kanadan lipulta.”
Raicy hymähti.
Alexiina katseli lehteä. ”Täytyy tästä alkaa ryhdistäytymään. Nokka kohti taivaita, niin kuin isäni aina sanoi. Mutta on kyllä ollut hirveä syksynalku ja minä, kun vielä niin kovin pidän syksystä!”
”Kaikki vastoinkäymiset ovat kasaantuneet samaan syssyyn”, Raicy murahti nojautuessaan eteenpäin väistääkseen männynoksan ali. Hänen stetsoninsa oli jäädä havunneulasiin kiinni ja hän tarrautui siihen nopeasti kädellään. Alexiina purskahti taas nauramaan.
”Kylläpä hattuasi nyt viedäänkin!”
”Sekin vielä”, sanoi Raicy suoristaessaan selkänsä lännensatulassa. ”Muistatko yhtä hankalaa syksyä kuin tämä, sitten vuoden 2010?”
Alexiinan hupi laantui hieman ja nyt hän leikitteli vaahteranlehdellä hieman surumielisesti hymyillen. ”Niin... Linda-parka... sydäntäni kylmää sitä ajatellessa, alkaa itkettää, jos mietin liikaa... mutta kuten sanottua, jokaisella myrskypilvellä on hopeareunuksensa. Aion tehdä kaikkeni ja antaa voitavani, että Lindan varsa selviää. Jos onnistumme siinä, jotain hyvää jäi taas jäljelle.”
”Se perhanan Seattlen juttu... minua ei huvita lähteä sinne.”
”Sinun täytyy”, sanoi Alexiina vakaasti.
”Tiedän. Mutta ei se siltikään yhtään saa jalkaa koneeseen sen sukkelammin.”
”En ymmärrä Williamin motiivia”, Alexiina tunnusti. Hän rypisti otsaansa vaahteranlehdelle. ”Hän aikoo selvästi viedä tämän jutun loppuun saakka, mutta miksi? Sen perusteella, mitä sinä olet kertonut ja Emily on sanonut... ei häntä kiinnostanut ottaa tilaa hoiviinsa ja vastuulleen. Nyt kaikki on täällä hyvin, olemme tänne jo asettuneet, ja äkkiä hän päättääkin vaatia koko hevostilan omistukseensa? Missä hän oli silloin, kun George velkaantui ja he tulivat Emilyn kanssa Englantiin saakka pyytämään meiltä apua perintötilan pelastamiseksi?”
”Villi veikkaus, jonka äiti kyllä osittain vahvistikin, on se, että isä ei suostunut pyytämään apua Williamilta. Tällä olisikin voinut olla varaa ja lainkoura puolellaan auttamaan heidät ahdingosta, mutta isä ei siihen suostunut. Toisaalta”, sanoi Raicy hetken kestäneen katkeran hengenpidätyksen jälkeen, ”tokkopa olisimme koskaan tänne muuttaneet, jos he olisivat kääntyneet ensin Williamin puoleen.”
”Voit olla oikeassa”, sanoi Alexiina. Hän tuikkasi lehden korvansa taa ja silitti sitten Mollya kaulalta. Mustavalkoinen tamma kiersi korviaan häneen päin tallatessaan ritirinnan poikaystävänsä Rickyn kanssa pitkin maastomäkiä. ”Kaikki kääntyy vielä parhain päin”, Alexiina vakuutti luottavaisesti.
”Te olette siellä Power Jumpissa sitten silloin, kun minä menen Seattleen”, sanoi Raicy jonkin ajan kuluttua. ”Pitäisikö muksuille kertoa tästä?”
”Olen miettinyt sitä. Kyllä, kyllä minun mielestäni pitää. Hekin asuvat täällä ja heillä on yhtäläinen oikeus saada tietää ja vaikuttaa, mitä kotona on meneillään. En tietysti haluaisi huolestuttaa heitä, mutta kai he ovat jo muutenkin huomanneet, että jotain on vinossa.”
”Siltä tytöltä ei kyllä mikään jää näkemättä”, tuumi Raicy tyttärestään.
”Charlotte on niin hyvä pari Shalian kanssa”, sanoi Alexiinakin äkkiä taas iloisemmin. ”Oletkos katsellut heidän työskentelyään kentällä? Todella kaunista ja sopusointuista.”
”En muistanutkaan, että hän osaakin ratsastaa”, Raicy sanoi ilkikurisesti, ”kun seurasi sitä säheltämistä ja riitelyä Lindan kanssa, mikä suoraan sanottuna oli aika hirveää—”
”Minun vikani, otan täyden vastuun. Heillä ei niin sanotusti vain klikannut...”
Loppumatka Raicyn ja Alexiinan kaksinkeskisestä maastoretkestä menikin sitten jo virittyneemmässä mielentilassa, reippaammassa ravissa takaisin päin kohti kotitilaa, jutustellen flirttailevaan sävyyn huomisesta, joka tulisi olemaan heidän päivänsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 18, 2016 15:48:01 GMT
Lapsenlikka
21.9.2015
 Oliver istua tönötti maassa ja hypisteli pienissä pulleissa taaperonkäsissään maahan varisseita ruskalehtiä, kiviä ja käpyjä. Alexiina oli lukenut paljon terveellisestä lastenkasvatuksesta Oliveria odotettuaan ja päätynyt siihen, että kaikenlaiset muoviset lastenlelut olivat paitsi keinotekoisia, myös haitallisia, ja niinpä Oliver sai ainoastaan luonnon omia leikkikaluja tutkittavakseen. Juje pyöri kuin hyrrä hänen ympärillään, pysähtyen välillä nuuhkimaan Oliverin tutkimia luontokappaleita, välillä nuolaisemaan tätä kasvoista. Charlotte istui pihakeinussa, joka oli juuri häntä varten pykätty ensimmäisenä Kanadan keväänä, ja katseli pikkuveljensä perään hitaasti ja laiskasti keinahdellen eestaas. Äiti ja isä olivat hurvittelemassa sen muutaman tunnin jossakin kaupungissa, teatterissa ja ravintolassa, ja Charlotte oli laitettu sillä välin Oliverista vastuuseen.
Joku heitti häntä jollakin pienellä ja terävällä. Charlotte katsahti nopsasti ylöspäin ja näki puun oksilla säksättävän ja tuuheaa häntäänsä viuhtovan mustan oravan nakuttamassa hänelle hampaitaan.
”Hus!” sanoi Charlotte sille. Orava pörhisti itseään ja rapisteli; lisää kaarnanpalasia ja kävynsiemenkantoja varisi Charlotten niskaan. Oliver alkoi nauraa vauvannauruaan: pojan silmät olivat kirkkaat, kun hän seurasi oravan touhuiluja. ”Jee, kivaa”, Charlotte sanoi siihen nihkeästi ja potkaisi vähän lisää vauhtia hidastuneeseen keinuun. Oli sunnuntai, viikon hiljaisin päivä, jolloin hevosetkin torkkuivat lepojaan.
Rahisevista askelista Charlotte tiesi jonkun lähestyvän häntä. Hän kääntyi katsomaan ja vapaana tallipihalla vaelteleva Rascal pysähtyi jonkin matkan päähän häntä pällistelemään. Charlotte kiepahti keinussa ympäri ja ojensi kättään kutsuen muuliaasia lähemmäs, mutta ruuna jatkoi matkaansa laitumen aidan reunaa pitkin. Muutama minuutti ja tallikissa Happy sipsutteli aivan kiinni talonseinää, säikähti Oliverin heittämää käpyä ja livahti kuistin alle. Tällaisena rauhallisena hetkenä, kun missään ei tapahtunut mitään erityistä, ei ollut kiirettä tai ihmisiä liikkeellä, tuli huomioineeksi ympäristöään aivan eri tavalla. Charlotte pohti tätä asiaa jonkin aikaa ja alkoi tuntea olonsa levollisemmaksi pitkäveteisyyden sijasta, päätti sitten mennä pitkästä aikaa katsomaan Fannya ja Dianaa, ja nousi keinusta nostaen Oliverin syliinsä.
”Tänään on nähty aika paljon eläimiä”, hän sanoi veljelleen. ”Mennäänkö katsomaan vielä possuja?”
Oliver ei vastannut, hymyili vain, ja Charlotte kiersi hänen kanssaan takapihan puutarhan. Matkan varrella hän poimi omenapuun alta pari pudonnutta hedelmää. Mehiläiset hymisivät mökeissään, lintu lehahti takapihan porttikatoksen päältä lentoon ja äidin Rex-hevonen laidunsi muurin takana olevassa kotitarhassa. Kauniit auringonkukkaset kasvoivat talon kulmauksen alla. Oliver kurotti kättään niitä kohti, joten Charlotte pysähtyi nuuhkaisemaan itsekin niiden isoa, tummaa liki ruokalautasen kokoista keskustaa. Oliver tuntui pitävän auringonkukista; poika katseli niitä silmät suurina eikä taaperon huomiota ollut saada niistä muualle ihan helpolla.
Pienessä mutaisessa tarhassa, jossa oli suojakatos öitä ja kylmää vasten, asui kaksi possua. Fanny ja Diana, kuten Charlotte oli ne nimennyt, röhisivät ja tuhisivat ja tulivat katsomaan lähempää, kun Charlotte pysähtyi Oliver sylissään aidalle.
”Ne pitävät omenoista”, kertoi Charlotte Oliverille. ”Annetaanko yksi?” Hän ojensi avokämmenellä omenan toiselle possuista, joka ahmi sen siitä kumimaisen pehmeällä kärsällään ja pian oli toinenkin ahne töpselinenäkäs tunkemassa lähemmäs. ”Anna sinä.” Charlotte laittoi pienen omenan Oliverin käteen. ”Osaatko?”
Oliver katsoi omenaa, hymyili suu auki ja hieroi toisella kämmenellään hedelmän pintaa.
”Katso… tällä tavalla…” Charlotte ojensi lapsen kättä possua kohti, joka alkoi hamuta ja pian nappasi omenan Oliverin kädestä. Oliver kiljahti riemastuneena, kun limainen kieli lipaisi hänen sormiaan. Charlottekin hymyili; kuinka hän oli koskaan voinut kuvitella, että pikkusisarus olisi hänelle menetys?
Samassa kuului kopahdus, kuin jotain olisi osunut yläkerran ikkunalasiin talon sisäpuolella. Charlotte hätkähti ja nosti jo toistamiseen katseensa korkeuksiin: hän kohdisti sen isoäidin makuuhuoneen ikkunaan. Siellä ei ollut mitään tai ketään, mutta kuitenkin Charlottella oli omituinen tunne… Mummikaan ei ollut kotona, hän oli lähtenyt käymään jonkun täkäläisen tuttavansa luona.
Oliver taputti käsiään aitaan ja ojenteli niitä possuja kohti. Charlotte katsoi poikalasta ja hetken hullun päähänpiston ajan verran hän kuvitteli, millaista olisi olla äiti; että Oliver olikin hänen poikansa… Tosin hänen ja Andrewn lapsella ei varmaankaan olisi sellaista pellavatukkaa kuin Oliverilla, ja Dewnillä, vaikka Oliver oli alun perin ollutkin brunette. Sen sijaan heidän lapsensa olisi varmaan mustatukkainen, niin kuin Andrew… ja tyttö. Nimi voisi olla Emilie…
”Mitä? Haluatko kyytiin vai?” Charlotte nosti Oliverin aidan yli Dianan selkään, possuista vähän säyseämmän ja rauhallisemman. Oliver istahti siihen tyytyväisenä, kuin ei olisi muuta lyhyen elämänsä aikana tehnytkään kuin laukannut porsailla pitkin peltoja, ja rimpuili vähän, jotta Charlotte päästäisi hänet irti. ”Ehei… enpä usko. Minä pidän sinusta kiinni tai keikahdat sivuttain sieltä alas kuraan…”
Nyt Oliver taputteli possua ja nipisteli sitä korvanlehdistä, mutta Diana ei ollut moksiskaan. Sen sijaan se haisteli aidan raosta Charlottea toiveikkaana lisäomenoista. Koskakohan äiti istuttaisi Oliverin ensimmäistä kertaa jonkun hevosista selkään?
Rex tapitti heitä muurin yli. Se yhä välillä hermoili possuja syystä kummasta ja ravasi toisinaan muurinviertä niille pärskien. Charlottesta olisi ollut hauskaa itsekin kokeilla ratsastusta Rexillä… se oli jo isokokoinen yli 170-senttinen, nuori ja korskea, mutta ennen kaikkea ori.
Ajatuksissaan Charlotten ote Oliverista oli höltynyt ja hän hätkähti äkkiä tajutessaan, että lapsi kallistui hänen otteestaan ja ennen kuin Charlotte ehti napata hänestä tukevammin kiinni, poika lässähti maahan lammikkoon. Charlotten sydän oli heittää kauhusta volttia, kun hän kampesi nopeasti aidan yli ja työnsi Dianan pois tieltään.
”O-Oliver…?”
Lapsi istui keskellä mutaa ja näytti hömelöltä, kuin ei aivan itsekään tajuaisi, mitä juuri tapahtui. Charlotte odotti tikittävät sekunnit rääkynän alkamista, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan Oliver alkoi tapailla kuraa käsiinsä ja sitten läiskiä sitä yltympäriinsä nauraen. Charlotte huokaisi huojentuneena.
Ehkä oli kuitenkin ihan hyvä, ettei hän ollut oikeasti vielä äiti. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Feb 18, 2016 16:25:57 GMT
Kotikummitus 21.9.2015 ”Kurpitsat tulee olla. Ehdottomasti. Siitä en jousta.”
”Hyvä on, hyvä on, ei minulla mitään niitä vastaan ole…”
”Ja puvut. Naamiot. Tekoverta—”
”Pukeutuminen olkoot jokaisen omalla vastuulla, muttei velvoite. Eikä sitten mitään luurankoja ja pääkalloja—”
”Totta kai luurankoja, sekä myös aaveet, zombit—”
”Minkä takia täytyy olla niin synkkää?”
”Sehän on halloweenin idea!”
”Raicy, nyt me puhumme vaihtoehtoisesta halloweenista, josta oli tarkoitus tulla valopäivä!”
”Kyllä sitä nyt vähän pitää jotain hurjaakin olla…”
”No, miten tämä nyt sitten eroaa yhtään mitenkään halloweenista?”
”Se oli sinun ideasi ruveta muokkailemaan perinteitä.”
Alexiina katsoi pää kallellaan miestään, josta aina tähän aikaan vuodesta pullahti esiin ylisuuri pikkupoika. Eihän tuommoiselle voinut olla vihainen tai tätä siitä moittia, mutta se ei suinkaan lieventänyt Alexiinan inhoa tätä syksyn kauhujuhlaa kohtaan. Syksyn, josta hän muuten niin kovasti piti... paitsi tämän juhlan ansiosta. Joka vuosi oli sama riidan aihe siitä, kuinka halloweenia juhlittaisiin, sillä se sattui taas aivan päinvastoin olemaan Raicyn lempijuhla. Niinpä tänä vuonna Alexiina oli tehnyt yleisen ehdotuksen, että he muokkaisivat vähän perinteitä ja loisivat oman syysjuhlansa… ikään kuin halloweenin korvaajaksi. Alexiina toivoi siitä kekrinomaista, valon juhlapäivää, jolla synkän syksyn ja alkavan talven masennusta voitaisiin lieventää valolla ja ilolla—ei suinkaan lepakoilla ja torahampailla, kuten masentavaan halloweeniin kuului. Raicyn (ja valitettavasti myös Charlotten ja Emilyn mielestä) Alexiina ylireagoi; heidän mukaansa halloween oli nimenomaan hauska piriste ja mielten keventäjä.
Mutta Alexiina pitäisi tänä vuonna päänsä.
”Minulle tulee aina halloweenista niin ahdistunut olo!” hän valitti sydänalaansa pidellen. ”En voi ymmärtää mustaa huumoria!”
”Mutta onko oikein, että viet huvin sitten pois muiltakin?” kysyi Raicy kuulostaen inhottavasti Charlottelta.
”Ei… en minä… senhän takia juuri tein ehdotuksen tästä vaihtoehtoisesta halloweenista!”
”Jos vain voisit—”
”Raicy, ole kiltti! Yritän tässä löytää kaikkia tyydyttävää kompromissia, olisit sinä nyt edes minua tukemassa, kun Charlottelta saa kuitenkin taas vain kuraa niskaan.”
”Hänen täytyy odottaa huhtikuuhun”, vitsaili Raicy, mutta se ei huvittanut Alexiinaa laisinkaan. Hän rypisteli kulmiaan huolissaan ja ärtyneenä, harmissaan siitä, ettei saanut kannatusta idealleen.
Raicy ravisti hellästi päätään. ”Olet vain ylirasittunut taas kaikesta”, hän totesi rauhoittelevasti.
”En kai?” vastasi Alexiina hiljaa sarkastisesti. ”Toisinaan minusta tuntuu, että te olette kaikki minua vastaan.”
”No, se on kyllä pötyä”, sanoi Raicy totisena. ”Kukaan ei ole sinua vastaan.”
”Miksette sitten edes yritä nähdä asioita minun näkökulmastani?”
Raicy raapi leukaansa. Se oli sileä; hän oli ajellut partansa juuri sinä aamuna teatteria ja ravintolapäivällistä varten, sillä tänään oli ollut heidän 26-vuotisen yhteistaipaleensa vuosipäivä.
”Ehkä sinun järjenjuoksusi on vain niin monimutkaista meille muille”, hän sanoi mietteliäänä, ”ettemme aina tohdi pysyä perässä.”
”Hmph”, sanoi Alexiina.
Maailma ikkunaruutujen takana oli musta. Lasikipoissa paloivat pienet tuikut, seinällä tikitti hiljaa kello ja jostain kuului narahtelua ja narinaa, ikään kuin jonkun kävellessä yläkerrassa, kun uinuva talo hengitti hitaasti ja syvään. Juje makasi mustana karvamattona heidän jalkojensa alla lattialla, tuhisi itsekseen ja sen koiranvarpaat väpättivät välillä näkemiensä unien tahtiin.
Alexiina nosti kuohuviinilasin huulilleen. ”Voin niin kuulla hänen äänensä päässäni… ’Taas näitä äidin ideoita, niissä ei ole päätä eikä häntää ja hän vain haluaa tehdä kaikkien elämän entistä hankalammaksi!’”
”Itse asiassa, minusta se kuulostaa ihan hauskalta”, sanoi yllättäen Charlotte itse, joka iski voimallisesti kämmenensä sohvan selkänojaan vanhempiensa päiden väliin ja sai molemmat hätkähtämään; Alexiina läikytti hieman viiniään ja Juje pärskähti hereille.
”Charlotte! Jestas sentään, kun pelästytät!”
Gilliankin lipui olohuoneeseen pupupyjamassaan.
”Tytöt, mitä te vielä olette ylhäällä? Kello on vaikka ja mitä, teidän pitäisi olla nukkumassa.”
”Teidän kikattelunne ja kihertelynne kuuluu yläkertaan asti… sitä paitsi tässä tuli nälkä ja alkoi tehdä mieli jotain yösnacksia”, sanoi Charlotte rennosti ja jatkoi matkaansa kohti keittiötä. Gillian seurasi häntä. Alexiina laski jalallisen viinilasin sohvapöydälle.
”Niin, mitä sinä sanoitkaan? Kuulitko keskustelumme halloweenista?”
”Että siitä tehdään valopäivä? Joo, kuulin minä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan.”
Alexiina tunsi huojennuksen rinnassaan ja Raicy katsoi häneen tyttöjen selän takana minähän-sanoin-ilmeellä.
”Ai… no… sehän on hauska kuulla”, sanoi Alexiina aavistuksen yllättyneenä. ”Tarkoitan, että... kun sinä yleensä…”
”Yleensä minä heitän kapuloita rattaisiin ja vänkään vastaan ihan periaatesyistä sekä olen muuten vain vaikea teini?” puheli Charlotte kepeästi pää jääkaapissa. Alexiina hymähti.
”No… niin.”
”Kiva, äiti!” Charlotte heilautti jääkaapin oven kiinni kaivettuaan sieltä esiin voileipätarvikkeet. ”En minäkään nyt aina täysin kohtuuton ole.”
”Etpä sitten kai.” Alexiina katsoi Gillianiin. ”Miltä sinusta kuulostaa valon juhla masentavan kuolemanpäivän tilalla?”
”Hyvältä”, tyttö ehätti sanomaan häkeltyneenä, kuten aina, jos häntä yllättäen puhutteli. ”On mukavampi minusta, kun ei tarvitse ajatella kaikkia… Lindaa…”
Se oli hyvä pointti, ajatteli Alexiina, muttei sanonut sitä ääneen.
”Huomaan, ettei minun puolueeni Perinteet Kunniaan saa kannatusjäseniä”, sanoi Raicy sohvalta. ”Kurpitsoista en kuitenkaan aio antaa periksi.”
”Jep, kurpitsat on pakollinen”, Charlottekin sanoi voidellessaan leipäänsä. Yläkerrasta heidän päidensä yläpuolelta kuului taas narahdus.
”Taidamme puhua liian kovaan ääneen, Emilykin on pian hereillä”, Alexiina huolehti ja katseli katonrajaan.
”Noista öisistä äänistä tuli mieleeni, että kuka teistä harrastaa unissakävelyä? Olen jo useampana yönä kuullut, miten joku kävelee yläkerrassa yösydännä, kun ei ole uni tullut silmään”, isä sanoi.
Charlotte katsoi Gillianiin, joka punehtui.
”Mitä? Sinäkö ihan totta kävelet unissasi?” Alexiina hämmästyi.
”En minä enää… pienenä tein sitä kyllä, pappa siitä sai minut joskus kiinni, kun kerran olin pissalla portailla luullessani sitä unessa pytyksi”, kertoi punakkakasvoinen Gillian tarkoittaen Georgea. ”Mutta en minä enää sitä tee… luulisin.”
”Pissaa portaisiin vai unissa kävele?” heitti Charlotte virnuillen.
”Sitten täällä varmaan kummittelee”, Raicy sanoi ja alkoi taas virittäytyä halloweenin tunnelmaan. Charlotte pudotti voiveitsen keittiön lattialle, mutta Raicy vain hymyili ja hieroi kämmeniään yhteen. ”Mitä?” hän lisäsi, kun Alexiina katsoi häneen kulmat kurtussa.
”Onko noin hupaisaa, jos se kävelevä yöaave onkin isäukkosi?”
Raicyn hymy hyytyi.
Olohuoneen takaisessa käytävässä yksi ovista avautui, ja tukka pystyssä sekä silmät ristissä uninen Billy laahusti boksereissaan olohuoneeseen. ”Mitä täällä tehdään?” hän sammalsi yrittäen siristää silmiään paikallaolijoihin.
”No niin, kohta tässä on koko talo jalkeilla! Takaisin sänkyyn!” sanoi Alexiina ja ponnisti vähän huterasti ylös sohvalta. Muutama viinilasillinen oli saanut tasapainon huojumaan. ”Ei täällä enää mitään, mene takaisin nukkumaan, Billy.”
Poika kääntyi kannoillaan, mutisi jotain epäselvää mennessään ja pian hänen huoneensa ovi napsahti takaisin kiinni. Juje venytteli, haukotteli ja oli pian virkkuna heidän jaloissaan. Yläkerrassa kopsahti taas.
”Äiti taisi erehtyä sängystä”, vitsaili Raicy, ”tai sitten meidän kotihaamulla on asiaa: olkaa hiljempaa!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 22, 2016 12:24:32 GMT
Lapset ratissa
23.9.2015
”Selän takana puhuminen on vaarallista. Se pitäisi kieltää lailla. Sillä tavoin pahat aikeet saavat voimansa, kohtalokkaat huhut kasvattavat itselleen siivet ja terävät sanat saavat viiltävät kynnet, jotka voivat uhriinsa osuessaan jättää syviäkin haavoja. Niistä paraneminen ottaa aina aikansa, eikä aikakaan yksinään paikkaa ihan kaikkea. Toisinaan apua on etsittävä muualta, ylpeys on nieltävä, ja palattava takaisin nöyryyden tielle; sille tielle, joka johtaa aina aitoon anteeksiantoon ja sitä kautta sisäiseen rauhaan…”
”—don’t you let it die, die, die, just make your wings fly, fly, fly, oh so high, high, high…”
“Älä vaihda kanavaa, minä kuuntelin sitä!” määkäisi äiti autonratista. Charlotte kiskaisi kätensä pois autoradion nappulalta kuin sitä olisi poltellut, ja äiti sääti sen takaisin edelliseen puheradioon, jossa tasainen miehen ääni selosti juuri otteita jonkun henkisen kirjailijan uusimmasta teoksesta ja haastatteli tätä kuuntelijoille.
”Tylsää”, sanoi Charlotte ja ummisti silmänsä. Äiti ei vastannut, vaan ajoi hopeaisen Chevroletin ylös mäkeä ja siilon ohi. Charlotte tunsi vatsassaan kylmyyden tunteen, kun auto nakutti kääntymistään oikealle ja äiti väänsi ratista heidät kotitilan hiekkatielle. Lindan onnettomuuspaikan näkeminen ei ollut helppoa ja Charlotte joutui sen ohi kävelemään joka aamu bussipysäkille. Ei kovin kiva aamun aloitus koulupäivälle.
He olivat palaamassa juuri eläinsairaalasta katsomasta Lindan hätäsektiolla ennen aikojaan ulos leikattua varsaa, joka oli siellä teholla. Heikossa kunnossa oleva ori oli kuitenkin saanut eläinlääkäreiltä suhteellisen valoisia terveisiä ja sillä oli yhä toivoa. Käynti oli siitäkin huolimatta ollut vakavamielinen, eivätkä Alexiina ja Charlotte olleet puhuneet sanaakaan koko paluumatkalla radiovälikohtausta lukuun ottamatta.
Samaan aikaan heinäladossa oli meneillään miltei yhtä vakavamielinen salainen kokous, johon osallistui kolme henkilöä:
Billy Center, viittä vaille 18, hämäsi usein aikuisten seurassa näytellyn kypsällä olemuksellaan ja kielenkäytöllään sekä ikäistensä seurassa hurmaavan valkealla, kauniilla hymyllään, mutta oli todellisuudessa syvällä sisimmässään katkeroitunut ja eksynyt sisäinen lapsi, joka traumaattisen lapsuutensa johdosta oli epätasapainoisessa henkisessä tilassa. Auton radiossa puhuva naiskirjailija olisi ehdottomasti suositellut, että Billy hakeutuisi apuun luotettavaan tukiverkostoon, aikuisten lasten ryhmään, jossa pääsisi käymään läpi, käsittelemään ja siten parantumaan lapsuuden syvistä haavoista.
”…Ihminen ei voi toimia järkevästi ja haluamallaan tavalla niin kauan, kuin antaa ohjat sisäiselle lapselleen, joka on epäkypsä ja siten epälooginen, ja reagoi puhtaasti pelkojensa ja traumaattisten tunteidensa pohjalta. Ethän antaisi alakouluikäisen tarttua auton rattiinkaan vilkkaasti liikennöidyllä tiellä ja ottaa sitä riskiä, että se kolaroisi toisiin autoihin, toisiin ihmisiin, ja aiheuttaisi vahinkoa itselleen ja muille? Samalla tavoin sinun tulisi aikuisena ja sisäisen lapsen ongelmasi tiedostavana auttaa sitä pientä eksynyttä lasta sydämessäsi parantumaan, olla vanhempi lapselle, joka jäi vaille tarpeidensa tyydytystä ja perusturvaa omassa lapsuudessasi…”
”Tuletko?” kysyi Charlotte astuessaan ulos autosta. Äiti huiskaisi kättään ja osoitti radiota, aikoen jäädä kuuntelemaan haastattelun loppuun. Charlotte kohautti olkiaan ja löi oven kiinni.
Toinen ladossa heinäpallilla istuva oli Gillian Waves, joka tulevana kevättalvena tulisi täysi-ikäiseksi. Hän imeskeli hermostuksissaan yhtä paksua, tuuheaa hiuskiharaansa ja kuunteli vaiti kasvavan levottomuuden vallassa kahdella paalilla seisovaa Billyä, joka paasasi pienelle kuulijakunnalleen. Gillian, joka oli pienestä pitäen kotonaan kasvatettu olemaan se siisti, kunnollinen ja tunnollinen tyttö, joka ei koskaan sanoisi poikkipuolista sanaa, ei riitelisi tai muutoinkaan sopimattomasti osoittaisi tunteitaan julkisesti, sillä sellainen ei ollut sopivaa hienolle neidille. Tämä kaikki oli kuitenkin vastoin hänen perusluonnettaan, mikä oli erityisen herkkäviritteinen, tunteellinen ja haaveksiva. Gillian ei tarkoituksella aiheuttaisi kenellekään harmia, sillä hän inhosi eripuraisuutta ja maailmaan mahtuvaa ilkeyttä, mutta toisaalta häneltä puuttui jonkin verran omaa selkärankaa, itsetuntoa, joka pitäisi hänet ryhdikkäänä vasten elämän ylä- ja alamäkiä.
Kolmas henkilö oli jonnekin myöhäislapsuuden ja nuoren aikuisen ikävaiheen välille jämähtänyt kolmikymppinen, lihaksikas ja tarmokas skotlantilaissyntyinen Kitty Loop, joka surffaili kivuttomasti seurueesta toiseen sinne saumattomasti sulautuen, oli kyseessä sitten päiväkoti-ikäiset poniklubilaiset, teini-ikäiset kilparatsastajat, fiinit pukuaikuiset cocktail-kutsuilla tai muistisairaat seniorit golfaamassa. Iloinen ja pirteä, aina jutustelemassa tai vitsiä heittämässä, tästä lapsen viattomuudessaan innokkaasta naisesta saisi helposti kuka tahansa miellyttävän vaikutelman, mutta kakku voi aina olla palanut kermakuorrutuksen alla. Harva tiesikään, kuinka orjapiiskurimaisesti Kitty itseään kohteli: hän ei sallinut itselleen heikkouden merkkejä, ei fyysisiä tai muunlaisia, ja hän karsasti katsoa itseensä sisälle; ei halunnut nähdä mitä sieltä löytäisi, näkisi tai kuulisi. Ties vaikka minkälaisia mustia mörköjä putkahtaisi pintaan hänen sisäisestä maailmastaan, jos hän edes hetkiseksi lyhyeksi vaivaantuisi hidastamaan tahtiaan, rauhoittuisi ja vain olisi… mutta se ei tullut kuulonkaan, sillä hän oli aina menossa, aina toinen jalka ratsastussaappaassa ja toinen lenkkitossussa. Hänelle hiljaisuus oli pahin pelonaihe kaikista.
”…Ensimmäinen vaihe matkalla täysipainoiseen ja psyykkisesti terveeseen elämään on tiedostaa, että jäljellä vielä on haavoja, jotka eivät ole arpeutuneet; surua, jota ei ole ilmaissut ja käsitellyt; kipua, jota ei ole kohdannut. On otettava vastuu omasta itsestään. Kärsimys ei ole elinehto. Se on seuraus tiedostamattomuudesta ja siitä, ettei halua ottaa omaa elämää omiin käsiinsä...”
”Tiedättehän, miten hän inhosi sitä hevosta. Se, mitä tallilla juoruttiin, on ihan totta. Ja nyt olen saanut lisää vahvistusta ja tukea teorialleni: Gillian ilmaisi huolensa siitä, että Charlotte toden totta olisi tahallaan päästänyt Lindan irti. Koska kuka oli todistamassa, että rakennusteline todella tuli alas? Oliko ketään silloin läsnä? Ei ollut, ei muita kuin Charlotte itse. Työmaalla ei ollut ketään. Kitty oli juuri silloin tallissa siivoamassa karsinoita—” Kitty nyökkäsi vahvistukseksi, ”—ja siellä oli myös Alexiina puhdistamassa Rexin varusteita. Gillian ei ollut silloin täällä laisinkaan, vaan kotonaan, ja mitä minuun tulee…”, Billy vaikeni vain ohikiitäväksi hetkeksi, ”…niin minä olin juuri lantalassa. Rehellisesti sanoen, en kuullut mitään kovaa mekkalaa ennen kuin kolarista syntyneet äänet ja silloin törmäsin Kittyn kanssa ja me menimme yhdessä porteille katsomaan, mitä oli tapahtunut. Siinä vaiheessa siellä seisoi yksinään Charlotte, joka ei tehnyt mitään. Ei mitään! Ei ollut mennyt Lindan perään, yrittänyt ottaa sitä kiinni tai katsomaan, kuinka sille oli käynyt! Mistä tämä kertoo? Mielestäni siitä, ettei häntä oikeasti edes kiinnostanut hevosen kohtalo. Ja tulemme jälleen siihen, että voi olla, että Charlotte suunnitteli alustavasti kaiken… tai no, ei ehkä auton osalta, mutta ehkä hän ajatteli, että pelästyttämällä Lindan oikein kunnolla, hevonen teloisi itse itsensä riehuessaan… hän pääsisi eroon sen vastuusta… Sitten homma vain lähtikin vähän lapasesta, kun tapahtui… mitä tapahtui.” Billy päätti puheensa dramaattisesti ja katsoen ylhäältä käsin kalvenneita tyttöjen kasvoja.
”Tämä on niin hirveää”, kuiskasi Gillian tuskin kuuluvasti. ”Miksi Lotte tekisi niin?”
”Mutta serkkuhyvä”, Billy sanoi ja laskeutui alas heinäpallilta laskeakseen kätensä veljellisesti tytön hartialle. Tämä sävähti ja punastui. ”Juuri siksi.”
”Niin, miten niin Gillian ajattelit, ettei se ollut vahinko?” kysyi Kitty mietteliäänä.
Gillian niiskaisi ja sanoi tukkoisesti: ”Minä ymmärsin… kun Tomfordkin sanoi jotain sen suuntaista.”
”Tomford?” Kitty katseli äkkiä valppaasti ympärilleen, kuin olettaisi pojan pomppaavan roskalaarin takaa esiin. ”Mitä hän sitten sanoi?”
”En muista tarkalleen, mitä sanoja hän käytti… mutta jotenkin niin hän vihjaisi, ettei se ollut tuuli, joka kaatoi telineet, jotka pelästyttivät Lindan. Ikään kuin… ikään kuin hän tietäisi.”
”Sittenhän meidän on kysyttävän häneltäkin asiasta!” sanoi Kitty reippaasti ja ponkaisi jo seisaalleen.
”Äääh… ei se ole tarpeen”, Billy sanoi hätäisesti. Hän oli äkkiä uhmakkuuden sijasta nihkeä. ”Eikö se jo riitä, mitä hän sanoi Gillianille?”
”Pitäähän meidän varmistaa, mitä hän tarkoitti!” Kitty sanoi.
”Niin, jos hän näkikin mitä silloin oikeasti tapahtui”, sanoi Gilliankin. Billy näytti hapanta naamaa.
”Teinä en luottaisi ihan sataprosenttisesti sen pojan puheisiin”, hän sanoi. Tytöt pysähtyivät. ”Minusta se jätkä on epäluotettavimmasta päästä. Hän pelaa omaan pussiinsa, tuli mitä tuli.”
”Ai, minusta hän on ihan okei.”
”Hiljainen, mutta tosi kohtelias.”
”Eikä ole!” väitti Billy napakasti, huomasi heti perään menettäneen malttinsa ja oikaisi tuohtumuksensa laukaisemalla väräjävän hymyntapaisen, joka osuessaan Gillianiin, sai tytön punan syvenemään entisestään. ”Hän on vähän kummajainen, joka voisi Charlottea suojellakseen tekaista vaikka minkälaisia sepityksiä.”
”Miksi Tomford suojelisi Lottea?” ihmetteli Kitty.
Billy avasi suunsa: ”Siksi, että—”
”He ovat samalla luokalla”, sanoi Gillian mietteliäästi. ”Lotte puhui minulle joskus koulussa, että hänestä Tomford vainoaa häntä…”
”Niin! Juuri niin!” Billy sanoi mahtipontisesti ja osoitti Gilliania, hymyillen tälle taas mallin virneellä.
”Jaa. Minä en ole kertaakaan nähnyt heidän juttelevan keskenään tai tekevän oikein muutakaan yhteistuumin”, Kitty tunnusti päätään raapien.
”Ei se mitään todista. Charlotte ei ehkä pidä hänestä, mutta selitäpä sitten tämä: miksi Tomford tuli tänne asti jostain Texasista? Juuri Waterphewn, juuri Orange Woodiin, Charlotten kotitallille? Jos hän halusi hevostallille töihin, miksei hän valinnut jotain huomattavasti kotipaikkaansa lähempänä sijaitsevaa tallia sen sijaan, että olisi tänne asti vaivautunut!” Billy näytti niin voittajalta tästä terävästä huomiostaan, että jopa Kitty vaikeni pohtimaan asiaa. Gillian taas katseli poikaa salaa ihaillen hiuspehkonsa takaa.
”Hyvä on, kuulostaa jotakuinkin järkevältä”, tallityttö tuumi lopulta. ”Mikäs pointti tällä meidän kokouksella muuten tässä nyt olikaan?”
”Oikeus!” Billy sanoi heti. ”Henkilökohtaisesti en lainkaan pidä siitä, että joku pääsee kuin koira veräjästä ja suurin sympatioin, vaikka olisi itse syypää ahdinkoonsa. Halusin tehdä asiasta selvän… Lindan kunniaksi ja muistoksi!” hän lisäsi ja sai näin molemmat tytöt heti myötätuntoisina puolelleen. Billy oli nääs näppärä näyttelijä ja asetteli nyt kasvoilleen suurta surua kuvastavan ilmeen, joka meni täydestä kahteen naiiviin, tunteikkaaseen eläinrakkaaseen tyttöön.
”Sinä välität siis sittenkin!” sanoi Gillian hiljaa henkäisten.
”Totta kai”, vakuutti Billy rintaansa röyhistäen. ”Linda-parka! Ei millekään pahansisuisellekaan hevoselle… no, ehkä Castrolle… ole oikein moinen traaginen kohtalo! Ja vielä, että sen mahdollisesti aiheutti oma entinen omistaja ja hoitaja!”
”Totta puhut!” Kitty yhtyi ja pui nyrkkiä. ”Ihan kamalaa! Kuinka Lotte kehtasi!”
”Pitääkö meidän kertoa Alexiinalle ja Raicylle?” huolehti Gillian kosteus silmissään.
”Mmm… ehdottomasti”, Billy nyökkäsi, ”mutta Lotte tuskin antautuu helpolla.”
”Ei varmasti”, Kitty puisteleksi päätään epäuskoisena ja järkyttyneenä.
”Katsos, Alexiina ja Raicy symppaavat häntä liikaa… he eivät välttämättä usko meitä”, jatkoi Billy.
”Kuinka me sitten voisimme todistaa, että Lotte halusi Lindalle pahaa? Ja hän lähti vielä sinne eläinsairaalaankin mukaan katsomaan Lindan varsaa… Minä en silti voi oikein uskoa tätä hänestä… ehkä kyseessä oli kuitenkin vain jonkin sortin vahinko.”
”Gillian, Gillian…”, sanoi Billy levollisesti, ”sinä olet niin jalo ja hyväsydäminen, ettet tietenkään voi käsittää, että maailmassa on pahantahtoisiakin ihmisiä.”
Gillian nosti suurten silmiensä katseen poikaan edessään, joka sitten taputti tyttöä päälaelle, kuin höpsöä koiraa.
”Shh!” sanoi Kitty samassa. Ulkoa parkkipaikalta kuului soran rahinaa. Billy meni katsomaan pihatto-ovien päädystä hevosten ohi. ”He tulivat takaisin”, hän sanoi matalalla äänellä olkansa yli Kittylle ja Gillianille, kun Alexiinan Chevrolet lipui omalle paikalleen. ”Hevosentappaja…”
”Meidän pitää kertoa Alexiinalle ja Raicylle!” Kitty taas sanoi.
”Hyvä on, mutta minä päätän milloin”, sanoi Billy käveltyään takaisin heidän luokseen. ”Kerrotaan, kun on oikea aika.”
Autossa haastateltu puhui: ”Sitä ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, mutta keskuudessamme elää tavattoman paljon ulkoisesti aikuisia ihmisiä, joiden toimintaa ja tunteita oikeastaan sääteleekin aikuiseksi kasvamaton lapsi heidän sisässään. Tämä ei ole mitenkään uutta psykologian saralla, mutta aiemmin aihetta ei ole osattu lähestyä oikeasta näkökulmasta. Mitä haluaisin kaikille kuulijoilleni sanoa on se, että ymmärtämys ja myötätunto ovat äärimmäisen tärkeitä… Kun seuraavan kerran koet kuin tyhjästä, tilanteeseen nähden täysin sopimattoman tunteen viriävän pintaan ja tarttuvan sinun autoasi eli elämääsi ohjaavaan rattiin, pysähdy hetkeksi ja tiedosta tilanne. Onko tämä reaktio, jota parhaillani koen, oikeasti reaktio juuri tähän hetkeen? Vai onko se mahdollisesti kaiku jostakin menneestä, jostakin aiemmin tapahtuneesta? Luuleeko sisälläni oleva lapsi jälleen kerran, että nyt kyse on siitä hetkestä, kun isä hajotti paikkoja minun ollessani viiden? Sekoitanko tämän siihen, mitä kumppanini sanoi juuri äsken pudotettuaan vahingossa lasiastian kömpelyyttään lattialle? Suutunko silmittömästi ja täysin turhaan toisen lipsahduksesta vain siksi, että yhdistän sen alitajunnassani kipeisiin lapsuusmuistoihin? Kun näin tapahtuu, on tärkeää säilyttää oma maltti ja tyyneys, järjen ääni, ja tiedostaa, että kaksi asiaa ovat parhaillaan menossa sekaisin. Sen jälkeen voit kypsästi suhtautua käsillä olevaan tilanteeseen, kuten kuuluu—kuten terve ja tasapainoinen ihminen suhtautuisi. Sanomalla esimerkiksi: ’Ei se mitään, rakkaani, vahinkoja tapahtuu, mutta kaikki kaikessa, se oli vain lasiastia.’” |
|
