katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161 
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 23, 2016 15:19:56 GMT
Other faces
24.9.2015
Keskustelu Billyn ja Kittyn kanssa vaivasi myöhemmin myötätuntoista Gilliania niin kovin, ettei yöllä uni ollut tulla silmään. Hänen herkkäviritteinen omatuntonsa alkoi välittömästi soimata sen jälkeen, kun hän oli poistunut Billyn hurmaavan karismaattisesta läsnäolosta ja Kittyn liki aivottomasta ’vouhkoilusta vouhkoilun vuoksi’ seurasta. Hän ei voinut olla ajattelematta, että karkeamielinen pahanpuhuminen Charlotten selän takana oli ollut osaksi hänen aikaansaannostaan, sillä hänhän oli mennyt livauttamaan Billylle tukea toivoessaan, mitä oli kuullut ja miettinyt. Jotenkin sitä vain unohti itsensä pojan vakuuttavien sanojen ja sokaisevan hymyn kourissa, ja Gillian oli menettänyt otteen siitä, mitä alun perin oli tarkoittanut. Se ei kuitenkaan voinut olla mikään peruste sellaiselle toiminnalle!
Seuraavaksi hän oli huomannut, ettei enää tiennytkään mistään mitään ja oli sitä vastoin päätynyt jonkinlaiseen Charlotten lynkkauskerhoon, mihin hän ei totisesti halunnut mitään osaa eikä arpaa!
Gillian halusi nyt hyvittää tämän karvaan tekonsa ja ottaa oikeasti selvää siitä, mitä oli aikonutkin: puhua Tomfordille ja kysyä tältä, mitä poika oli sanoillaan Lindan kohtaloon liittyen tarkoittanut. Koska juuri ne sanat, juuri se sävy ja salakähmäinen vivahde, oli saanut Gillianin ajattelemaan vaikka ja mitä – ajatuksia, jotka saattoivat tosiasiassa olla yhtä kaukana todellisuudesta, kuin Pluto Maasta!
”Minä en ole sellainen ihminen”, vakuutti Gillian itselleen katsoessaan peiliin. ”Minä en ole sellainen ihminen, joka juoruilee toisten selän takana ja puhuu asioista, joista ei tiedä! Lotte on ystäväni, serkkuni, enkä minä nosta syyttävää sormea ilman todisteita.” Enkä vielä silloinkaan, koska mikä minä olen toisia tuomitsemaan? hän lisäsi mielessään kääntäessään jo selkänsä peilikuvalleen, jota ei koskaan halunnut katsella liian kauaa. Siinä peilikuvan tytössä vain oli niin monia asioita, joita pitäisi muuttaa…
Koska oli torstai, arkipäivä, Tomford oli töissä. Gillian oli nähnyt hänet jo koulussa, mutta päättänyt odottaa lähestymistään vasta tallille – he eivät olleet ihan niin tuttavallisissa väleissä vielä, että olisivat törmäilleet pitkin koulukäytäviä, ja Gillian oli sitä paitsi vähän ujo. Tomford oli ilmeisesti Alexiinan kanssa sopinut viikkotunneista viikonlopun sijaan ja näytti siltä, että tämä poika olisi totisesti jäämässä Orange Woodiin osaksi heidän tallijengiään. Harmi kyllä, Tomfordia ei ollut otettu kovin ystävällisesti vastaan ja siitä Gillian oli aidosti pahoillaan. Ehkä hän voisi olla se, joka yrittäisi luoda uuteen tulokkaaseen ystävällisemmät välit?
Tomford suki Eweä tallikäytävällä kahteen naruun kiinnitettynä, tavanomainen cowboyhattu vaaleiden hiustensa päällä ja lierin peittäessä haaleat, pehmeät kasvot, joita Gillian nyt tarkasteli ensimmäistä kertaa vähän lähemmin ja tarkkaavaisemmin, lähestyessään poikaa säyseästi. Gillian jäi silittämään ponitamman kaunista, eleganttia päätä. Tomford huomasi hänet, kosketti lieriään tervehdykseksi ja jatkoi mitään sanomatta työtään.
”Hei”, vastasi Gillian vaisusti. Jonkin aikaa hän vain häpläsi Ewen huulia tamman hapuillessa hänen sormikkaitaan, sitten sanoi: ”Mmm… T-Tomford? Silloin muutama päivä sitten satulahuoneessa, sinä sanoit jotain… jotain sellaista, kuin ’se ei ehkä ollut tuuli’. Mm… mitä tarkoitit sillä?”
Poika lopetti harjaamisen hetkeksi, katsoi tyhjään miettien tai muistellen ja jatkoi sitten pitkin vedoin pölyharjalla alas maksanrautiaan tamman kupeita.
”Ei se ollut mitään, hyvä neiti”, hän sanoi rauhallisesti ja lisäsi oikaisten, ”Gillian”, kun Gillian oli taas sävähtänyt neiti-sanaa. Gillian laski kätensä alas ja seisoi vaivaantuneena paikoillaan.
”Niin, mutta…”, hän sanoi ja pohti kovin viitsisikö sanoa ääneen epäilyistä Charlotten suhteen. ”Tarkoititko mahdollisesti, että… että se ei ollut tuuli, mikä säikytti Lindan silloin?”
Tomford ei vastannut, mutta Gillianin mielestä tämä oli nyt vähän jäykempi. Poika katsoi olkansa yli tallikäytävää molempiin suuntiin ja karsinanoviin olisiko joku niistä auki. Gilliankin katsoi taakseen talliovelle päin, mutta tallissa ei ollut sillä hetkellä ketään; Alexiina oli mennyt aikaisemmin toimistoon ja vetänyt oven perässään kiinni. Talliradio ilmoitustaulun luona soitti hiljaisesti kantria, akustisen kitaran näppäilyä ja matalaa miehen laulua.
”En tiedä mitään”, sanoi Tomford nopeasti ja oudosti ja tämän äänessä sävähti melkein pelko. Gillian oli ymmällään.
”Minä vain en voi uskoa, että Lotte tekisi sellaista.”
”Lotte?” sanoi Tomford, katsoen nyt Gillianiin kummissaan ja tönäisi lakkiaan vähän paremmin takaraivolle. Gillianille tuli sellainen olo, että kumpikin heistä oli yhtä hämmentynyt toisen vastauksista. Gillian ravisti päätään ensimmäisenä.
”Eli sinä et tarkoittanutkaan sitä?” hän sanoi. ”Se ei ollut Lotte, jonka näit pelästyttämässä Lindaa tahallaan?”
Tomfordin haaleat silmät laajenivat ällistyksestä ja vaaleat kulmat kohosivat.
”Ei”, hän sanoi.
”Mikä helpotus!” huokasi Gillian onnellisena. ”Billy oli sittenkin väärässä.”
Tomfordin ilme synkkeni. Hän vetäisi lipan kasvojensa eteen ja kääntyi selkä Gillianiin päin. Gillian ei heti huomannut sitä silitellessään nyt huomattavasti huojentuneempana Ewen turpaa, mutta hetken kuluttua katsahti pojan kyyryä selkää ja kysyi arasti: ”Tomford…?”
Tomfordin harjakäsi putosi kylkeen. Hän suoristautui hitaasti ja oli hiljaa hetken aikaa ennen kuin kääntyi, mutta varoi katsomasta Gilliania silmiin, sanoen: ”En halua olla vasikka, se ei ole miehen työ, mutten voi olla saamatta sitä kiusaavaa ajatusta pois mielestäni. Ei ole miehen työ olla myöskään kertomatta, jos siitä on aiheutunut selvää haittaa ja harmia ja onnettomuutta muille”, hänen äänensä oli vakaa ja tasaisen hiljainen. ”Mitä Tomford näki… ruskeatukkainen poika hiipparoi ja piiloili maneesin työmaalla, telineiden alla ja takana. Näin sen, sillä olin tyhjentämässä pihattotarhan lantoja lantalaan Charlotten tuodessa Lindaa laitumen suunnalta. Billy oli hänen nimensä.”
”Oih”, sanoi Gillian ja väri pakeni hänen kasvoistaan. Tomford puikahti Ewen kaulan ali tamman toiselle puolen. ”Oih…”, sanoi Gillian uudestaan itselleen. Billykö se olikin? Billy oli kaatanut telineen, kun Charlotte meni Lindan kanssa ohi ja saanut hevosen paniikkiin niin, että se kiskaisi itsensä vapaaksi ja laukkasi suoraan tielle? Sehän oli kerrassaan karmeaa! Gillian tunsi lievän pahoinvoinnin ja suuren surun sydämessään. Hirvittävintä kaikesta teki se, että Billy oli etunenässä vimmassaan ollut sysäämässä syytä täysin viattoman Charlotten niskaan! Gillian ei hetkeen kyennyt edes ajattelemaan. Kuinka Billy voisi tehdä jotain sellaista? Ei… tässä oli pakko olla jokin väärinkäsitys. Billy ei ollut varmaan tarkoittanut… ei hän ollut voinut… Ehkä telineet olivat todellakin kaatuneet tuulesta, mutta Billy oli epäonnisesti sattunut vain olemaan juuri sillä suunnalla.
Miksi hän sitten valehtelisi ja väitti, että oli ollut lantalassa tapahtuma-aikaan? Lantalassa, missä itse asiassa oli ollut Tomford.
Gillian laahusti maansa myyneenä ulos tallista ja tarha-aidalle, jossa Linka seisoskeli uneliaan oloisena. Gillian meni hevosensa luo ja kietoi kätensä friisiläisen kaulaan. Mikä Orange Woodia vaivasi? Oli kuin hyvät vanhat ajat olisivat yhtäkkiä kaikki loppuneet ja kurjuus varjosti hevostilaa painavien uhkaavien ukkospilvien lailla…
Ensimmäistä kertaa koskaan, Gillian ei tuntenut paikkaa enää niin kodikseen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 23, 2016 18:02:57 GMT
Perhepalaveri
25.9.2015
 Puomi lähestyi kuin olisi leijunut, leijunut kuin heliumpallo. Shalia pompahti kavalettien yli kevyesti ja reilulla ilmavaralla, mutta Charlotte pysyi hyvin mukana. Hän suoristi selkäänsä, ohjasi hevosen puoliympyrälle ja yhtä helposti yli vielä kolmen matalan okserin sarjasta.
”Teidän pitäisi ottaa osaa Power Jumpiin”, hymyili Gillian vaisusti, kun Charlotte ravasi Shalialla hänen ja Dodon luo. Poniori höristi korviaan ja hörähti kohteliaan romanttisesti, mutta tammatyttö oli kuin ei huomaisikaan. Se katseli pää korkeuksissa talleille päin; oli kai haistavinaan illan ensimmäisiä heiniään.
”Kerro tuo äidille ja varaudu kirjoittamaan vähintään viiden sivun selonteko siitä, miksi se ylipäänsä olisi edes ajatuksen tasolla miettimisen arvoista”, sanoi Charlotte pidättäessään Shalian pysähdyksiin. Hän silitti sitä kaulalta. ”Mutta ollaksemme realistisia, me ollaan vielä ihan alkutekijöissä.”
”Niin. Hyvin se kuitenkin sujuu jo, vaikka te olette olleet kimpassa vasta tämän kuun. Se näyttää tosi kauniilta, teidän yhteistyö. Paljon… paljon paremmalta, kuin Lind—”
Charlotte katsoi Gilliania, joka vaikeni äkkiä ja punastui hyvin syvästi. Puhe Lindasta sai kaikki herkiksi ja varovaisiksi Charlotten seurassa. Ikään kuin peläten, että tämä pillahtaisi äkkiä suuriin kyyneliin entisen hevosensa johdosta. No, ajatteli Charlotte kirpeästi, sitä ei tulisi tapahtumaan. Vaikka Lindan tapaus oli sarjassamme ’olisi ollut kivempi, ettei niin olisi koskaan tapahtunut’, ei sille enää mitään voinut. Onneksi kyseessä ei ollut ollut Luna, koska sitten Charlotte olisikin voinut olla sydän kallellaan paljon pahemmin. Gillian erityisesti oli ollut Charlottelle oikein todella mukava Lindan onnettomuuden jälkeen, mutta kaikki kaikessa. Tyttö pidätteli pää painuksissa Dodoa, jotta ori ei olisi käynyt liian tuttavallisiin väleihin Charlotten ratsun kanssa.
”Miten teillä? Kitty on pitänyt teille rääkkiä suunnilleen joka toinen päivä”, vaihtoi Charlotte puheenaihetta.
”Hyvin”, vastasi serkkutyttö ja hänen pisamaiset kasvonsa olivat edelleen värikkäät syksyisessä maisemassa. Hän katseli jokseenkin vaivaantuneesti käsiään, ympärilleen, maahan, Dodon harjaan... kaikkialle, paitsi Charlotteen.
”Hm? Onko… Hermostuttaako?” kysyi Charlotte. Gillian kohotti katseensa miltei hämmästyneenä ja säikähtäneenä. ”Power Jump?” Charlotte selvensi.
”…E-Ei… ei, tai kyllä, kyllä vähän, mutta… ei se… minä…”
Charlotte kallisti päätään ja nojasi taaksepäin Shalian satulassa. ”Niin? Kerro! Kiemurtelet kuin ankerias.”
Gillian hehkui helakkaposkisena. ”Ei se mitään… kotiasioita vain”, hän mutisi.
”Ooh”, sanoi Charlotte ja nojautuikin nyt eteenpäin, ”no sitten puhut oikealle henkilölle. Minä olen ekspertti, mitä tulee ongelmiin ja konflikteihin vanhempien, erityisesti äidin, kanssa.”
”Äiti ei haluaisi tukea tätä. Hän ei halua, että ratsastan Ranskassa.”
”Mitä hänellä on Ranskaa vastaan?”
”Ei—ei Ranskaa, vaan ratsastusta ylipäänsä. Minun pitäisi lähteä Sveitsiin.”
”Miksi? Mitä siellä on?”
”Joitain… tuttuja vain. Äsh”, sanoi Gillian äkkiä epäluonteenomaisen sähäkästi ja näytti hetken liki kiukkuiselta, mitä Charlotte oli tuskin nähnyt. Hän katsoi Charlottea tuimasti, avasi suunsa, aikoi juuri sanoa jotain, kun—
”Gillian! Lotte!” äiti viittoili heitä kentän porteilta. Charlotte vilkaisi vielä Gillianiin, joka riiputti päätään ja näytti jo menettäneen hetken kiihtymyksensä. Charlotte maiskautti ja Shalia lähti kepeään raviin, Dodon ja Gillianin seuratessa perässä.
”No?” huusi Charlotte jo kaukaa. Äiti jatkoi viittomista ja odotti heitä lähemmäs.
”Viekää hepat jo talliin ja tulkaa kotiin”, hän sitten sanoi. ”On päivällisaika ja pidämme pienen… palaverin.”
”Palaverin?” Charlotte kohotti kulmaansa ja vilkaisi Gillianiin, joka pudisti ihmeissään päätään.
”Niin, jutellaan siitä sitten. On aika selvittää muutamia asioita tässäkin perheessä…” Sen sanottuaan, äiti harppoi tiehensä. Charlotte liukui Shalian selästä ja tamma pomppasi kauemmas Dodosta, joka oli tullut haistelemaan sitä liki. He taluttivat hevoset talliin omiin karsinoihinsa, riisuivat suitset ja satulat, sukaisivat nopsasti läpi ja jättivät ne rauhassa syömään. Charlotte ravisteli mustaa tukkaansa ojennukseen, kun he talsivat kohti taloa ja jostakin heidän seuraansa yllättäen liittyi Tomford.
Tämä tervehti heitä tuttuun tapaansa ja yhdessä kaikki kolme astuivat kuistin kautta sisään.
Emily kattoi juuri ruokapöytää, kun Tomford ripusti hattunsa naulaan ja he jakaantuivat kahteen alakerran eri kylpyhuoneeseen pesemään käsiään. Alexiina jutteli Emilyn kanssa asetellessaan Oliveria omaan tuoliinsa pöydän päähän; Billy istui jo paikallaan; ja Gillianin, Charlotten ja Tomfordin liittyessä seuraan, Raicy ja Kitty tulivat ulkoa sisälle viimeisinä.
”Hyvä, kaikki kasassa!” sanoi Alexiina. ”Koko perhe.”
”Melkein koko perhe”, oikaisi Charlotte.
”Niin… melkein”, äiti myönsi. ”Olkoot Dewnillä siellä jossain maittava illallinen myöskin.”
”Kadunvarressa, grillikioskilla”, lisäsi isä vetäessään itselleen tuolia. ”Kyllä mahtaa maailmalla tulla ikävä kotisapuskoita.”
”Onko meillä nyt perhekokous?” Charlotte kysyi. Äitikin istahti alas ja kaikki olivat vihdoin pöydän ääressä omissa tuoleissaan, asettelemassa Emilyn keitoksia eteensä lautasille. ”Mistä lähtien sellaisia ollaan järkätty?”
”No, vaikka tästä lähtien”, sanoi äiti, ”koska minulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen olo, että tässä perheessä on jotain pahasti pielessä kommunikoinnin suhteen.”
Gillian oli tyrkätä mehulasinsa kumoon, mutta onneksi vain melkein. Tomford näytti jostain syystä tavattoman vakavalta, mutta Billy ja Kitty molemmat lappasivat itselleen ruokaa viattoman säyseinä.
”Eli minä en olekaan enää se pääsyy ja ongelma?” Charlotte sanoi. ”Sitähän olen aina sanonut, että täällä ei oikeasti kuunnella. Minua ainakaan”, hän narisi.
”Nyt kuunnellaan. Jokainen saa tänään, tämän pöydän ääressä, puhua suunsa niin puhtaaksi kuin suinkin.”
”Ettei tarvitse harjata enää hampaita?”
”Ei ole pakko, mutta se on hygieenistä.”
”Kiva! Kuka aloittaa?” sanoi Charlotte ja hymyili katsoessaan pöydän yli. ”Saanko minä?”
”Jos äiti nyt kuitenkin selvittäisi pari asiaa ensin”, isä sanoi ja Charlotte lysähti takaisin tuoliin.
”Niin…”, Alexiina laski haarukan ja veitsen kädestään ja näytti asialliselta. ”Ensimmäiseksi haluaisin ihan näin virallisesti tiedottaa teille kaikille, että Josh—”, hän viittasi poikaan, joka nyökkäsi tuskin huomattavasti, ”—on jäämässä meille. Olemme tehneet hänen kanssaan oikean työsopimuksen, mikä tarkoittaa sitä, että hän on tästä lähtien osa perhettämme, eikä kenellekään pitäisi olla siihen mitään vastaan pullikoimista. Vai onko? Jos on, esittäkööt eriävän mielipiteensä nyt tai ei koskaan.”
Kukaan ei sanonut mitään. Billyn mairea hymy oli kuitenkin hävinnyt viimeisimmän suupalansa myötä.
”Muutan vähän lähemmäs, haen paraikaa vapaata asuntoa Waterphewstä”, Tomford kertoi.
”Mitä perheesi, vanhempasi sanovat?” Raicy kysyi ja laittoi haarukan suuhunsa. Tomford liikahti pakonomaisesti, kuin olisi kouristellut.
”…He ovat kuolleet.”
Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus. Charlotte nosti katseensa annoksestaan ja toljotti poikaa.
”Ai, anteeksi”, sanoi isä kömpelösti, ”se oli sitten vähän tahditonta.”
Äiti katsoi Raicya katseella, josta saattoi päätellä, että tämä oli sen jo tiennytkin. Raicy karaisi kurkkuaan. ”Kenes… onko sinulla joku huoltaja, jonka luona sitten olet asunut?”
”Isovanhempani muuttivat tänne Texasista”, Tomford sanoi.
”Ahaa.”
”En kuitenkaan halua olla heille vaivaksi, joten nyt haen mahdollisuutta asua omillani.”
”Olet vielä alaikäinen, onnistuuko se?”
”Kyllä sen pitäisi.”
”Mutta jää toki asumaan tänne”, Emily sanoi lempeästi ja katseli Tomfordia isoäitimäisesti. Tomford ei ehtinyt vastata mitään, kun Alexiina ehätti: ”Niin, mutta meillä ei kyllä taida olla enää tilaa, Emily”, hän painotti vähän sanojaan. Isoäiti huiskaisi levollisesti kättään.
”Aina jossain on tilaa, kyllä tänne aina mahtuu”, hän sanoi. ”Toiseen leirihuoneista, siellähän on ylimääräisiä vuoteita…”
Billy teki jonkinlaisen pakkoliikkeen, joka ei jäänyt keneltäkään muulta, kuin Emilyltä huomaamatta.
”Toisessa nukkuu Kitty ja… tarkoitatko Billyn kanssa samaan huoneeseen?”
”Siellä ovat vielä Robertin sänky, siihen—”
”Enpä tiedä, äiti, jos Josh haluaa nimenomaan asua omillaan…”, puuttui puheeseen Raicy yllättävän herkkävaistoisesti ja tuntui aistivan Billystä huokuvan inhon ja vastustuksen voiman, jonka jopa Charlotte pöydän toisessa päässä koki.
”On huono enne, jos talossa on pitkään käyttämättömiä vuoteita”, isoäiti sanoi. ”Kummituksethan ne sitten vie.”
”En missään nimessä aio olla vaivaksi teille tämän enempää”, Tomford sanoi nyt. ”Kiitos, hyvä rouva, isoäiti, mutta minä pärjään kyllä. Löydän varmasti kylästä sopivan halvan asunnon itselleni.”
”Kunnon poika”, sanoi Emily mielissään niin kunnioittavista sanavalinnoista, ”mutta eihän siitä olisi haittaa minkäänlaista!”
”Äiti, älä jankuta, saatat Joshin hämilleen”, Raicy murjaisi.
”No, seuraava ilmoitusasia”, Alexiina sanoi, kun Emily oli suipistanut huulensa nippuun poikansa huomautuksesta ja Tomford jatkanut hiljaa syömistään vaivaantuneena heidän välissään. Alexiina epäröi hetkisen ja haki katseellaan tukea miehestään. ”Nimittäin… emme ole kertoneet teille, mutta… Williamilta on tullut oikeudellinen haaste.”
Nyt Billy kavahti niin selvästi, että kolautti polvensa pöytään. Kukaan ei kuitenkaan piitannut hänestä, vaan tuijottivat suu auki Alexiinaa, joka taitteli serviettiä ja siveli toisen käden sormilla suupieliään.
”Mikä se on?” katkaisi Charlotte kireällä äänellä ensimmäisenä jännittyneen tunnelman. Asia ei kuulostanut laisinkaan hyvältä. ”Haaste oikeuteen, täh?”
”Se tarkoittaa sitä, että rakas isoveljeni vaatii omistajuusoikeuksia tähän maatilaan”, vastasi Raicy hampaitaan kiristellen, vaikka yrittikin pitää sävynsä Billyn tähden asiallisena. Gillian henkäisi ja Kittyn leuka loksahti entistä enemmän ammolleen, mutta Charlotte rypisti vain otsaansa käsittämättä.
”Siis mitä? Eihän se ole mitenkään mahdollista. Me…”, hän katsoi vuoroin isäänsä, vuoroin äitiään, jotka olivat molemmat totisia, ”me asutaan täällä!”
”Niinpä”, isä mutisi.
”Aikooko hän ajaa meidät täältä ulos? Meidän omasta kodista? Joudutaanko me taas muuttamaan!” Charlotte oli huomaamattaan noussut vähän tuolistaan.
”Rauhoitu, Charlotte, ja istu alas”, äiti sanoi hiljaa.
”Minä en halua taas muuttaa!” huusi Charlotte. ”Ei taas! Sadatta kertaa! Olen kurkkuani myöten täynnä jatkuvaa muuttoa, uusia paikkoja! Juuri, kun me ollaan asetettu tänne! Minä en suostu! En SUOSTU!”
Kukaan ei toppuutellut häntä, ei katsonut tuimasti, että lakkaisi raivoamasta. Jopa äiti antoi Charlotten meuhkata. Kaikki muut pöydän ääressä olivat hiljaa ja järkyttyneitä, aikuiset alavireisiä. Emily pyöritteli toivottamana päätään.
”Isä!” Charlotte vetosi Raicyyn pöydän toisessa päässä.
”Ei peli ole vielä menetetty”, äiti sanoi. ”Isä lähtee Seattleen neuvotteluun sovittelemaan tätä asiaa Williamin ja juristien kanssa lokakuun lopussa.”
”Silloin on Power Jump”, sanoi Charlotte robottimaisesti.
”Niin.”
Hän lysähti takaisin penkkiin. Hetkeen ei puhuttu mitään. Kaikki tuntuivat omilla tahoillaan, omien päidensä sisällä miettivän tätä yllättävää kauhukuvaa: niin ulkopuolista ja kuitenkin perheen osaa, toisille setä, toisille isä, toisille lanko ja poika, josta oli muodostunut uhka heidän elämäänsä ja kotirauhaansa.
”Jos jotain voin vannoa niin sen, että William ei tätä tilaa vie”, Raicy sanoi matalasti muristen. ”Älä huoli, Lotte, minä puhun hänet järkiinsä.”
”Tokkopa William kuuntelee sinua, Raicy”, sanoi Emily yllättävän terävällä, asiallisella sävyllä hänen tavanomaisesti seesteisen tyynestä ja hajamielisestä suustaan. Raicy ei ehtinyt vastata, sillä Kitty kysyi: ”Mistä asti tästä on tiedetty?”
Alexiina nousi ja meni olohuoneen kirjakaapille, veti auki yhden lipastolaatikon ja palasi pöytään kädessään kaksi kirjettä. Hän ojensi ne Kittylle. ”Kesällä tuli ensimmäinen, niin sanottu esihaaste. Yritimme saada Williamia tulemaan tänne, jotta tämän olisi voinut keskustella hänen kanssaan vähän… no, ei niin virallisesti ja vähän inhimillisemmin kiistan kohteen paikan päällä, mutta hän kieltäytyi useista yrityksistä huolimatta.” Alexiina istuutui takaisin ja pyyhkäisi ruokaa Oliverin poskelta. ”Toinen tuli sitten tämän kuun alusta.”
”Ja siihen on pakko vastata. Pakko mennä Seattleen”, sanoi Raicy kireästi.
Charlotte oli menettänyt kaiken puhtinsa ja makasi jalat pitkällä pöydän alla, hartiat korvissa ja leuka rintaansa vasten.
Kitty silmäili kirjeitä. ”Ihan päätöntä…”, tyttö mutisi.
Billy käänsi kasvonsa suoraan Raicyyn ja sanoi mahtipontisen päättäväisesti: ”Minä haluan lähteä mukaan.”
Raicy katsahti veljenpoikaansa.
”Niin… se olisi hyvä”, Emily sanoi. ”Minäkin olen lähdössä. Williamin poikana, sinä voisit auttaa puhumaan isällesi.”
Raicy pohti asiaa. ”Hyvä on”, hän lopulta sanoi. ”Ei se kai ole ongelma.”
”Ketkä jää huolehtimaan tallista, kun me olemme silloin Ranskassa?” ihmetteli Gillian piipittävällä äänellä.
”Moto ja Tomford”, vastasi Alexiina.
”Ei meillä mene kaupungissa kuin max pari päivää”, Raicy sanoi.
”Ja kaikki eripura vain siitä, että on epäselvää, kenelle George loppujenlopuksi halusi tämän tilan periytyvän? Esikois- vai kuopuspojalleen?” sanoi Kitty.
”Sanopa se. Vaan kuinka me nyt voisimme sitä enää isoisältä itseltään kysyä?”
Siihen kukaan ei osannut vastata.
”Näin kauan te olette salanneet jotain tällaista!” valitti Charlotte. ”Nyt ainakin ymmärrän, mikä teitä kaikkia on vaivannut!”
”Anteeksi, Lotte. Emme halunneet huolestuttaa teitä ensimmäisen kirjeen jälkeen, sillä ajattelimme, että saamme asiat hoidettua aikuisten kesken—”
”—mutta William oli siihen kykenemätön”, päätti Raicy lauseen vaimonsa puolesta.
”Mitä hän edes tekisi täällä?” Charlotte narisi yhä vihaisen järkyttyneenä. ”Ei sedällä ole mitään hajua hevosista!”
Moni naama kääntyi jostain syystä kohti Billyä, joka hätkähti ja katsoi takaisin noihin kasvoihin silmät suurina.
”Älkää minua katsoko”, hän levitteli käsiään. ”En minä tiedä, mikä isää riivaa.”
”Voisikohan tämä jotenkin liittyä äitiinne?” Alexiina pohti nojaten kyynärpäällä pöytään, sormet huulillaan.
Billyn ilme oli selvä sekoitus kuvotusta ja vastenmielisyyttä. ”En tiedä”, hän sai puristettua hampaittensa välistä.
Haastekirjeet kiersivät pöydän ympäri ja päätyivät takaisin Alexiinalle, joka sujautti ne ruskeisiin kuoriin ja nousi tuolista viedäkseen ne takaisin laatikkoon.
”Loistavaa”, Charlotte valitti, ”tämäkin vielä. Paskin syksy ikinä!”
”Eipä siinä kai muuta”, äiti seisoi kädet tuolinsa selkänojalla. ”Ai niin. Olen hakenut meille uutta ratsastuksenopettajaa itseni lisäksi ja muutama henkilö on ottanut yhteyttä. Sovin heidän kanssaan tässä myöhemmin sopivaa hetkeä tulla haastatteluun ja tutustumiskäynnille, mutta mikäli heistä joku on sovelias hommaan ja tuntuu kaikin puolin luotettavalta, saamme jälleen lisäystä henkilöstöön.”
”Entä minun valmentajani?” kysyi Charlotte kammeten nyt röhnötyksestään istumaan paremmin. ”Kun Moto ei enää valmenna minua, mutta nyt sain Shalian niin—”
”Kyllä, se on ollut puheena. Tämän kyseisen ratsastuksenopettajan olisi tarkoitus olla myös teille oma valmentaja.”
Charlotte pyöritti ruokaa lautasellaan ja otti sitä suuhunsa. ”Kunhan ei ole mikään Grand Prix –koulutreenari…”
”Haluatteko te nyt sanoa jotakin? Onko jollakulla kerrottavaa, kysyttävää…?”
Tapahtui jotain omituista: Billy keinahti eteenpäin katsoen Kittyyn, mutta Gilliankin liikahti samaan aikaan läpäten poikaa tämän pöydällä lepäävään kämmenselkään. Se oli todella outoa käytöstä siveältä Gillianilta, joka punastuikin heti perään kuin tomaatti, ja painoi katseen syliinsä. Billy mulkoili häntä selvästi pahastuneena ja hämmentyneenä.
”Niin…?” sanoi äiti, kulmat koholla.
”Minä haluaisin sanoa jotain”, Billy sanoi tärkeänä. ”Se koskee Lindaa.”
Gillian nosti käden kasvoilleen. Kitty röyhisti rintaansa, mikä näytti typerältä, ja siihen asti koko William-keskustelun aikana hiljaa itsekseen syönyt Tomford kohotti nyt uteliaana ja valppaana päätään.
”Meillä on syytä epäillä”, Billy aloitti ja asetteli kasvoilleen huolellisen vakavamielisen ilmeen, ”ettei Lindan onnettomuus ollut täysi… vahinko.”
Raicyn kasvot näyttivät siltä, kuin hän olisi äkkiä lakannut ymmärtämästä englantia. Alexiina sen sijaan katsoi Billyyn edelleen kohteliaan odottavaisesti ja hermostumatta. ”Kuinka niin, Billy?” hän vain sanoi.
”Eikös kaikki tapahtunut työmaalla kaatuneen häkkyrän vuoksi?” Emily muisteli.
”Joo, mutta ei se ollut tuuli… Meidän mielestä Charlotte—” Charlotte rypisti salamannopeasti kulmiaan ja käänsi päänsä irvistäen serkkua kohti, ”—oli jotenkin aiheuttanut sen.”
”Mitä!” isoäiti huudahti ensimmäisenä ja Oliver heitti lusikan lattialle. ”Mitä sinä puhut, poikakulta?”
”Charlotte?” toisti Alexiina nimen ontosti ja katsoi nyt tyttärestään Billyyn.
”Mitä ihmettä sinä selität!” huusi Charlotte pöydän yli. Billy kohautti olkiaan ja näytti varovaisen murheelliselta.
”Billy…”, kuiskasi Gillian äänettömästi, eikä sitä kuullut kukaan, sillä pöydän ympärillä oli liikettä ja sanat lentelivät kärkkäästi.
”Että jaksat olla halpamainen!” Charlotte osoitti Billyä uskomatta korviaan. ”Tämä on varmaan nyt siitä bändijutusta ja—ja niistä kirjoista!”
”Mistä kirjoista?” Raicy murahti.
”Sinä rikoit posliinikyyhkyni!”
”En tosiaankaan ole koskenutkaan tavaroihisi, mutta sinua ei saa millään uskomaan!” huusi nyt Billykin naama punaisena.
”JA NYT SINÄ SITTEN TEET MINUSTA SYNTIPUKKIA?”
”Lotte, ei ole hei ihan oikein kostaa eläimelle sitä, ettei teillä synkkaa—”, Kittykin kehtasi aukoa päätään.
Charlotte mulkoili nyt tätäkin ja ravisteli vauhkona tukkaansa.
”Mitä tekemistä kirjoilla ja posliineilla on Lindan kanssa?” korotti äiti ääntään melun yli.
”Billy lukee salaa oppikirjoja!”
”Sinä olet häijyn nenäkäs ja kaiken lisäksi raivostuttavan itsepäinen!”
”BILLY EI PÄÄSSYT DROPPIIN, VAIKKA HAKI SINNE JA NYT HÄNTÄ HÄV—”
”CHARLOTTE TAPAILEE SALAA JOTAIN KOLMIKYMPPISTÄ MOTORISTIÄIJÄÄ EIKÄ EDES TIEDÄ, MITÄ ME PUHUTAAN TALLEILLA!”
Charlotte vaikeni ja jäi aukomaan suutaan, silmät villeinä. Alexiina oli täysin pöllämystynyt, Kittyn kasvoille alkoi kiivetä ilakoiva hymy tilanteen hullunkurisuudesta, Gillian näytti kertakaikkisen huonovointiselta, Tomford hämmentyneeltä, Emily silmäluomet puoliksi ummessa siltä, kuin olisi aikeissa torkahtaa tai ulkoistaa riitelyn itsensä ulkopuolelle ja Oliver lätki ruokaansa Alexiinan hänelle takaisin ojentamallaan lusikalla. Billy huohotti posket punaisina ja hänen aina niin hyvin sliipattu ja föönattu tukkansa oli noussut vähän pystyyn. Raicy tuntui saavan itsensä kokoon ensimmäisenä.
”Että mitä?” hän ärjäisi syntyneeseen hengästyneeseen hiljaisuuteen. Kaikki hätkähtivät ja katsoivat ympärilleen, kuin transsista herättyään. ”Kolmikymppistä?”
Charlotten murhanhimoinen katse sinkosi vielä viimeisen kerran Billyyn, sitten hän astui pöydästä.
”Kiitti ruoasta, mutta taisin saada tarpeekseni.”
”Hetki, Lotte”, sanoi äiti ja nosti käsivartensa estämään tämän pääsyn pois.
”Takaisin pöytään! Tämä ei ollut tässä!” isäkin käski. Charlotte ärisi ja pihisi raivosta ja kiukusta, mutta istui takaisin.
”Voisimmeko käsitellä asian kerrallaan?” äiti pyysi, kun Charlotte risti käsivartensa niin tiukkaan puuskaan, että ne eivät varmaan enää ikinä aukeaisi.
”Ei ole mitään puhumista”, mutisi Charlotte teiniangstimoodi päällä.
”Aloitetaan alusta. Mikä tämä Linda-juttu oikein on?” Haahuilevat katseet lipuivat suunsa tuimasti sulkeneen Charlotten ja hiuksiaan taputtelevan Billyn välillä. ”No? Eikö kukaan halua selventää?”
Yllättäen, Tomford ryki kurkkuaan. Alexiina katsahti häneen silmät selällään ihmeissään. ”Anteeksi, ma’am, arvon pöytäseurue”, tämä aloitti äärimmäisen kohteliaasti ja nousi oikein seisomaan, ”mutta minun on varmaankin parasta selventää tätä asiaa. Se olin nimittäin minä.”
Pöydässä helisi jälleen hiljaisuus, tällä kertaa tikittävä ja sellainen, joka ottaa korvista. Charlotte siristi silmiään pojan suuntaan. Gillian alkoi kiikkua hyvin pienesti paikallaan.
”Miten niin sinä?” kysyi äiti yhä kummissaan.
”Se oli vahinko, ma’am. Olin juuri tyhjentämässä pihattotarhan laidunta, kun käytössä olleista kottikärryistä puhkesi rengas. Jätin kärryt sivuun ja lähdin etsimään toisia, jotka huomasin työmaan puolella. Niitä oli käytetty puunhalkojen kuljetukseen sieltä aiemmin pois. Olin hakemassa ja työntämässä niitä sieltä takaisinpäin, kun törmäsin vahingossa yhteen rakennustelineen tukitolppaan. En voinut sille mitään, ma’am. Teline kaatui osittain, ehdin juuri alta pois. Valitettavasti neiti Charlotte oli tällöin kuljettamassa Lindaa kohti tallia, kun hevonen pelästyi aiheuttamaani mekkalaa. Olen kovin pahoillani.” Tomford nyökkäsi molempiin suuntiin pöytää, Alexiinalle, Charlottelle ja Raicylle, ja istuutui sitten takaisin.
Kaikki vain tuijottivat häntä pitkän tovin. Jostain kuului hyvin hiljainen nyyhkäys ja jostain syystä Gillian oli alkanut itkeä ääneti. Kai häntä taas suretti muistella Lindan kohtaloa, sillä tyttö peitti kasvot serviettiinsä ja pyyhki sillä silmänurkkiaan. Muutkin olivat vakavamielisen hiljaa, kuin yhteisestä kunnioituksesta tätä kamalaa tapaturmaa kohtaan.
”Kiitos, Josh, että kerroit tämän”, sanoi Alexiina lopulta.
”Se oli hyvin rohkeasti tehty”, Raicy sanoi.
Tomford nyökkäsi taas, ja nyt Emilykin taputteli kostuneita poskiaan ja Kitty töräytti äänekkäästi omaan liinaansa. Vain Billyllä oli täysin lukematon ilme kasvoillaan. Charlotten puuskaote oli höllentynyt ja hän oli hyvin, hyvin hämmentynyt koko tilanteesta.
”Vahinkoja sattuu joskus”, äiti aloitti uudelleen vähän reippaammin, jotta pöytäseurue koettaisi taas ryhdistäytyä. ”Se, että kerroit tämän meille, Josh, me todella arvostamme sitä. Emme tietenkään syytä sinua. Se oli tahatonta, onnettomuus.”
”Aivan yhtä hyvin tuulikin olisi telineen voinut kaataa”, sanoi Raicy äänellä, jossa oli uudenlaista kunnioitusta tätä uutta tallipoikaa kohtaan. ”Minä olen niitä tuolla katsellut ja monesti on mieleni tehnyt mennä niille raksatyöläisille huomauttamaan, että voisivat vähän huolellisemmin virityksiään kiinnitellä. Sitä melkein jo odotti, koska ensimmäinen erä tulee alas.”
”No, nythän turvallisuuteen on kiinnitetty erityishuomiota. Tietysti on kysyttävä, täytyykö aina jonkun ensin kuolla, jotta nämä asiat otetaan vakavasti…”
”Nimenomaan”, Raicy sanoi äkkiä ääni taas kohoten ja hänen pähkinäiset silmänsä kääntyivät Charlotteen, kuin tykkiin. ”Todellakin arvostaisin sitä, että tyttäreni kiinnittäisi paremmin huomiota omaan turvallisuuteensa ennen kuin tulee lisää ruumiita!”
”Billy liioitteli!” Charlotte sanoi heti.
”Muistaakseni kyselin sinulta tämän jätkän ikää ja ammattia, mutten saanut kumpaankaan kovin selvää selontekoa”, isä huomautti.
”Ei Drew ole… ei hän ole kolmekymmentä…”
”Koska hän on syntynyt?”
”Mmhfgh…”
”Mitä?”
”Yhdeksänkymmentä!” Charlotte huudahti tuskastuneena. Oli todella inhottavaa joutua moiseen ristikuulusteluun keskellä ruokapöytää, kun koko perhe tapitti ja kuunteli vierestä. Oli hänen vuoronsa alkaa saada kuumotusta niskaan.
”Sittenhän hän on… hän on—”
”Kahdenviiden”, sanoi äiti ja katsoi Charlottea moittivasti.
”Kahdenviiden!” toisti Raicy tarpeettoman kovaa. ”Hän on aivan liian vanha sinulle!”
”Et sinä sitä… ei se…!” Charlotte ei tiennyt mitä sanoisi.
”Hän on vanhempi, kuin Dewn…”, sanoi äiti, mutta enemmänkin mietteliäästi.
”Sinä et enää tapaile sitä kaveria! Etkä mene sen mopon kyytiin, onko selvä?” huusi isä.
”Et sinä sitä voi estää!” huusi Charlotte takaisin. Kiukunkyynelet kihosivat silmiin. Hän räpytteli ne nopeasti piiloon.
”Voinpas”, isä sanoi.
”Ikä on vain numeroita! Ihan turhaa tehdä tästä näin isoa numeroa!”
”Mutta kyllä ikäerolla jonkin verran on merkitystä”, äiti sanoi rauhallisemmin, kuin isä. ”Tiedänhän minä, että tytöt sinun iässäsi katselevat mieluummin vanhempien herrojen perään, mutta…”
”Ei tässä ole kyse mistään sellaisesta! Hän pitää minusta ja minä… pidän hänestä!” Ei auttanut, kyynelet puskivat pintaan. Charlotte viuhtoi ne pois poskipäiltään kiivaan raivon vallassa. Hänen nyrkkinsä vapisivat.
”Sellaiset motoristimiehet—niin miehet, koska miehen iässähän tuo jo on—ovat arvaamattomia ja voivat viedä tuommoisen tytönnulikan, niin kuin sinä ties minne—”
”KIITTI VAAN!” Charlotte karjui. ”VAI OLEN MINÄ TYTÖN NULIKKA!”
”Charlotte”, äiti aloitti, mutta Charlotte viskasi tämän löyhästi pidättelevän käsivarren syrjään ja marssi vietävän polttelevin askelin eteiseen, takkahuoneeseen ja yläkerran portaisiin. Hänen kuultiin lyövän huoneensa oven kiinni niin, että paukahti. Ruokapöydän ääreen jääneestä loppuporukasta kukaan ei kiinnittänyt huomiota Billyn omahyväiseen hymyilyyn partaansa.
”No jaa”, sanoi Alexiina lopulta huokaisten, ”kuten sanottua… tulipahan suut puhuttua todellakin puhtaiksi. Mutta”, hän viritteli kasvoilleen epävarmaa hymyä, ”ehkei ole kuitenkaan niin hyvä ajatus pitää perhepalavereita aivan... joka viikko.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Feb 26, 2016 12:06:52 GMT
Paistaa se päivä risukasaankin 26.9.2015 Thomas Jordan ja Raicy kantoivat maitokanistereita Dewnin ja Thomasin lava-autoilta kuistille, kun Charlotte astui ulos.
”Minnes olet menossa?” sanoi Raicy heti. Charlotte ei ehtinyt vetää kasvoilleen kuin äreän uhmakkaan ilmeen, kun Alexiina jo suoristautui koirankopin luona ja huikkasi: ”Me olemme menossa varsaa katsomaan.”
”Jaa”, Raicy sanoi ja kohautti harteitaan nostaessaan kanisterin autosta, ”no sitten. Kunhan varmistin.”
Charlotten ilme oli synkkä, kun hän laahusti Alexiinan luo. Alexiina taputti häntä pahoittelevasti olalle, kun he kävelivät pihan poikki yhdessä autolle.
”Älä välitä, isä on isä”, hän koetti piristää. ”Olet hänen spesiaalityttärensä, hän haluaa vain pitää sinua silmällä. Hän tarkoittaa hyvää, vaikkei se aina siltä vaikuta—”
”Joo, en minä tarvitse valistusta teidän vanhemmuustaidoista”, Charlotte sanoi happamesti ja lysähti etupenkille. Alexiina irvisti ja asettautui ratin taakse. Hän empi hetken kääntäessään avaimia starttilukossa.
”Mitäs, jos kuunneltaisiin jotain sinun musiikkiasi tällä matkalla?”
Charlotte katseli ulos ikkunasta odottaen, että he lähtisivät liikkeelle. ”Olisit sanonut aiemmin, niin olisin ottanut jonkun levyistä mukaan.”
”Anteeksi, tuli nyt vasta mieleen. Eikö joku radiokanava soita sinun kappaleitasi?”
Charlotte tyrskähti pilkallisesti. ”No ei tosiaan. En kuuntele mitään radion massakuraa…”
”Selvä”, Alexiina sanoi ja auto ajoi pois parkkipaikalta.
Eläinsairaala oli Waterphew’tä lähimmässä vähän isommassa kaupungissa, jota kaupungiksi saattoi jo kutsua, nimittäin Cherrinissä.
”Terve taas”, sanoi yksi tuttu eläinsairaalan lemmikkitohtoreista, kun he astuivat sisään valkoisista pariovista. Tämä ei ollut Yvonne, vaan siro ja vaalea melko nuori nainen. Hän hymyili. ”Tulkaahan tänne. Tämän te haluatte nähdä.”
Alexiina ja Charlotte seurasivat häntä käytävään ja sieltä tilaan, jossa eläinpotilaat omissa bokseissaan, häkeissään tai koppihuoneissaan olivat levossa paranemassa. He saivat kurkistaa yhteen steriiliin karsinaan lasi-ikkunan läpi: pehmusteissa seisoi hutera, hontelojalkainen ruskea hevosvarsa hamuillen nurkassa olevaa mustaa ja sangen muodotonta tekohevosta esittävää imetyslaitetta.
”Oih!” Alexiina huokasi ja nosti käden onnesta suulleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän näki Lindan varsan omilla jaloillaan.
Eläinlääkäri hymyili. ”Kuten näette, se on jo paljon paremmassa kunnossa. Nyt voi jo melkein varmuudella sanoa, että se selviää.”
”Suurenmoista”, sanoi Alexiina.
”Joku henkilökunnasta käy tasaisin väliajoin varsan luona paijaamassa, juttelemassa ja juottamassa—tekemässä sitä, mitä emän kuuluisi. Muutaman päivän päästä tutustutamme sen toiseen adoptioäitiehdokkaista. Meillä on kaksi tammaa, jotka ovat hiljan menettäneet varsansa. Katsotaan, josko toinen niistä huolisi Wizzerbuzzin omakseen.”
”Wizzerbuzzin?”
”Oh, suonette anteeksi”, eläinlääkäri näytti äkkiä vähän hämilliseltä. ”Se on nimi, jonka olemme antaneet varsalle. Vain henkilökunnan kesken, tietenkin… Meillä on tapana antaa jokin kutsumanimi eläimille, joilla ei ole omistajaa, ja varsalle ei oltu kirjattu nimeä—”
”Ei, ei, se on ihan hyvä”, Alexiina sanoi, ”Wizzerbuzz.”
”Mistä se tulee?” kysyi Charlotte.
Eläinlääkärin hymy oli hiukan lappeellaan. ”Se on tekoimettäjän tuotenimi.” Ja niin tosiaan, epämääräisessä hevosen keskiruumista jäljittelevässä laitteessa todellakin luki ’Wizzerbuzz TM.’
He lähtivät keventyneemmin mielin eläinsairaalasta. Pitkän epäonnen jälkeen hyvät uutiset olivat kuin aamunsarastus piinaavan pimeän yön perästä.
”Tulinpa hyvällä mielelle tästä käynnistä”, Alexiina sanoi. Autossa vallitsi sopuisa radiohiljaisuus—ei aina tarvinnut täyttää tilaa turhalla metelöinnillä. ”Tiedätkö, mitä minä ajattelen? Me emme ole pitkään aikaan heittäneet yhdessä maastolenkkiä.” He ajoivat takaisin kotiin. ”Sinä ja minä. Mitäs tuumaat? Lähdetkö mukaan? Nyt heti?”
Charlotte teki liikkeen olankohautuksen ja nyökkäyksen välimaastosta. ”Okei”, hän sanoi. He poikkesivat kotona sisään haukkaamaan välipalaa ja vaihtamaan tallivaatteisiin, ja menivät sitten hakemaan hevosia tarhasta. Alexiina hymyili ilahtuneesti, kun huomasi Charlotten laittaneen päähänsä mustan stetsoninsa, jonka Raicy oli käynyt hänen kanssaan ostamassa — ajatus oli ollut Charlotten oma.
Alexiina suki ja varusti lännenvarusteisiin coloradorangerinsa, Mollyn, ja Charlotte nousi tottuneesti Shalian selkään.
”Teille pitää vielä ostaa se westernsatula, kun tässä joku päivä on aikaa enemmän”, Alexiina huomautti katsellessaan Charlottea pienessä estesatulassa. ”Käynti satulasepälle. Mukavampi sitten maastoilla.”
Pian molemmat hevoset laskeutuivat huolellisesti alas mäkistä polkua alas laaksoon, pienen puron vartta pitkin. Alexiina meni edeltä istuen rennosti ja katsoi aina välillä taaksepäin Charlotten ja Shalian perään. Arabi nosteli kavioitaan sirosti polulla ja kantoi päätään kaarella. Oli ilmiselvää, kuinka paljon sopusointuisemmin nuo kaksi tulivat toimeen, varsinkin, kun muisteli Lindaa ja Lottea… Alexiina huokasi ja sanoi olkansa yli varovaisesti: ”Huomenna on sitten se Lindan muistojuhla kahdeltatoista.”
Charlotte ei vastannut. He pääsivät ritirinnan vasta alalaakson hiekkatiellä ja silloin Shalia kiri Mollyn vierelle. ”Kuule, kun minua jäi niin vaivaamaan… Onko sinulla ja Billyllä jotain riitaa keskenänne? Mitä hän mahtoi tarkoittaa, kun sillä tavoin syytti sinua Lindasta?”
Charlotten kasvot kiristyivät—kun hän teki niin, hän muistutti paljon isäänsä.
”Billy on ihme hilseilijäksi ruvennut viime aikoina”, tämä tokaisi niskaansa nakellen.
”No, mutta”, Alexiina sanoi kärsivällisesti, ”mieti hänen tilannettaan: äiti oli sairas ja kuoli, ja nyt hänen isänsä uhkaa meitä, mikä tietysti on varmasti Billystä kovin ristiriitaista, sillä me olemme myös hänen perheensä. Ja täytyy ottaa huomioon hänen lapsuutensa, joka oli sangen rankka ja kohtuuton, sillä tavalla olla vastuussa omista sisaruksista lapseniässä—”
”Billy on kaksinaamainen”, tuhahti Charlotte. ”Olevinaan, kuin mikäkin pyhimys! Ensin hän on niin hyvää pataa, sitten puhuukin haisevaa kuralantaa selkäsi takana. Niin kuin siis, todella reilua käytöstä!”
”Ei hän ole toiminut oikein, ei missään nimessä”, sanoi Alexiina, ”vaikken tiedäkään kaikkia yksityiskohtia. Ettekö te kuitenkin voisi yrittää sopia?”
”Hänellä se tässä on ongelma, ei minulla.”
”Riitaan tarvitaan aina kaksi osapuolta…”
”Minulla on tällä hetkellä siihen poikaan pakkoloma.”
”Eikö teidän pitänyt sitä jotain bändiä rakennella yhdessä? Miten se tuulimyllyprojekti edistyy?”
He siirtyivät raviin. ”Se jäi kesken. Siitäkin on erimielisyyksiä, kun Billy ei halua, että Ty on mukana. Sitä paitsi, meitä ei ole tarpeeksi.”
”Oletteko kyselleet kaikilta? Entä Gillian? Kitty?”
”Ei ne soita mitään. Eikä Kitty edes ehtisi vielä mihinkään meidän juttuun mukaan…”
”Aivan, no, se on kyllä ihan totta. Toisinaan olen varma, että hän on monistunut, koska kuinka kukaan yksi henkilö voi samaan aikaan olla ratsastamassa, tyhjentää lantalaa ja kuitenkin olla myös täyttämässä vesiämpäreitä?” Alexiina ravisti päätään, kuin moinen ei kertakaikkisesti mahtuisi hänen ymmärrykseensä, ja vaihtoi sitten puheenaihetta. ”Sitten on vielä tämä toinen poika, josta halusin puhua kanssasi… tai mies oikeastaan. Olisikohan mahdollista, että toisit joskus sitä Drewtä käymään täällä meillä? Ihan sisällä talossa asti, eikä vain pyörällänsä pyörähtämässä porttien takana…”
Charlotten pisamaiset ja ruskeat kasvot saivat vähän syvemmän ruskavärin. ”Ei se halua”, hän taisi möläyttää vahingossa, ennen kuin puri huuleensa. ”Tai… voin kysyä”, hän lisäsi hetken kuluttua, katsoi poispäin ja mutisi: ”Mutta kun isä—”
”Isä saattaisi olla paljon suopeampi hänen suhteensa, jos edes tapaisi koko tyyppiä. Minustakin olisi mukava päästä näkemään hänet.”
Siihen Charlotte ei sanonut enää mitään, vaan jatkoi vaivautuneena ravaamista tiellä eteenpäin. Valkoinen taivas oli täyspilvessä. Alexiinan mielessä käväisi hajamielinen ajatus ensilumesta, mutta tokkopa se ihan vielä…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Feb 26, 2016 13:04:43 GMT
Kasvot ikkunassa
27.9.2015
Syyskuun viimeinen sunnuntai oli pyhitetty Lindan muistolle.
”Se oli hieno hevonen, se!” sanoi Kitty nuhaisesti jokaiselle, joka jäi katsomaan häntä kasvoihin sekuntia pidemmäksi aikaa. ”Todella herkkä ja kiva ratsastaa, kun virittäytyi oikeanlaiseen tunnelmaan, justiinsa sellainen hevonen, joka ei anna mitään liian helpolla…”
He olivat koko talliporukan ja muutaman vakiokävijän kesken koolla satulahuoneessa, sillä hoitajahuone oli suljettuna. Charlotte kyyhötti nurkassa nahkasatuloiden ja vastapestyjen huopien tuoksussa, vähäpuheisena ja vähän murjottaen. Penkille oli leviteltynä niin valokuvia, kuin rekisteri- ja jalostusotepapereita, sukutaulukaavio, Charlotten ja Lindan voittamia ruusukkeita ja yksi hopeainen pokaali, sekä Lindan harjakopan sisältö harjoineen, kaviokoukkuineen päivineen, pari sen vanhoja mustia pinteleitä, loimi ja kisasatulahuopa, johon oli kirjailtu ’Belinda GER.’
”Mitä näille tehdään?” kysyi Gillian ja nosti huovan lattialta käteensä.
”Käyttökelvolliset myydään. Sen huovan voi käyttää uudelleen, kun kirjailun vain purkaa ja ompelee uuden pollen nimen tilalle”, sanoi Alexiina käydessään harjoja yksitellen läpi ja viskaten ne joko jätesäkkiin tai vesiämpäriin.
”Heh heh, katsos tätä”, Raicy oli noukkinut yhden valokuvan esiin. ”Kaunis kuva. Sinulla oli tuolloin vielä sellainen heinätukka.” Hän näytti kuvaa Lottesta ja Lindasta Charlottelle, joka tuskin vilkaisikaan siihen.
Gillian keräsi nyt pari eriväristä lipuketta. ”Entä mitä näille ruusukkeille?”
”Polta vaikka”, murahti Charlotte nurkastaan. Useampi silmäpari katsahti häneen.
”No, ei tietenkään”, äiti sanoi lauhkeasti. ”Laita ne… tähän”, hän siirsi yhden tyhjän kopan Gillianin jalkojen juureen. ”Vien ne myöhemmin sisälle. Pistä se pokaalikin siihen.”
Charlotte katseli poissaolevana satulahuoneen ikkunasta ulos eikä osallistunut entisen hevosensa tavaroiden läpikäymiseen. Hänelle se oli yksi hailee, vaikka olisivat hävittäneet kaiken. Hän ei muistellut Lindaa mitenkään kovin lämpimästi, vaikkei hevosta tietysti tässä tilanteessa enää inhonnutkaan, joten tokkopa sillä paljonkaan oli väliä, mitä sen varusteille nyt tapahtuisi.
”Voi, voi, Charlotte”, Emily sanoi kumman toppuuttelevasti, ”on se varmasti rankkaa, kun rakkaan lemmikin niin hirvittämällä tavalla menettää!”
”Täällä on paljon hyviä kuvia, miksi ne on jemmattu piiloon Lindan kaapin pohjalle?” marisi isä puhaltaessaan pölyjä ja likaa taas yhden valokuvan päältä. Hän hymähti ja näytti kuvaa Alexiinalle, Kittyn kurkkiessa olan yli. Charlotte katsahti heihin ärtyisästi, mutta käänsi nopeasti kasvonsa takaisin ikkunaan: aivan kuin hän olisi juuri nähnyt ihmishahmon yläkerran ikkunassa…
Seurasi hillitty naurukohu, kun Raicy, Alexiina, Kitty ja pari muuta hekottelivat todennäköisesti joillekin typerille kuville Charlottesta. Hän ei välittänyt. Hänen katseensa oli tarkentunut haukkana Dewnin huoneen ikkunaan. Kumma, outo onttouden ja kihelmöinnin tunne levisi hänen vatsastaan jalkoihin. Charlotte rypisti kulmiaan… Hän vilkaisi nopeasti satulahuoneeseen päin, laski paikallaolijat: he olivat kaikki täällä, talossa ei ollut ketään… eihän se voinut olla…
”Kuulkaa tätä”, Billy karaisi kurkkuaan, ”helmikuun kymmenes, kaksituhattaneljätoista. Tänään saatu vammakokoelma on seuraavanlainen: kolme mustelmaa, kaksi käsivarsissa ja yksi reidessä; melkein irronnut kynsi; muussatut varpaat MOLEMMISSA jaloissa; ja palohaava kämmenessä, mikä tuli siitä, että tämä karsea kaakki… no, okei, Linda, veti riimunvarresta, kun yritin saada sitä tarhaan heinälle ja se ryntäili.” Billyllä oli kädessään Lindan musta hoitovihko ja hän luki nyt vahingoniloisen virneen nykiessä suupieliään: ”Äiti ei kuuntele, kun sanon, etten saa varustettua sitä. Pelkään, että se vielä potkaisee, se joskus nostelee takajalkaa sillä tavoin varoittelevasti. Kitty onneksi jeesaa, kun pyytää, mutta minä en oikein pidä tästä hevosesta…”
”No, Billy”, Emily sanoi nuhdellen, ”luehan nyt jotain vähän mukavampaa.”
”En voi”, poika vastasi viattomasti. ”Koko vihko on täynnä samanlaista valitusta, marinaa ja kiroilua. Charlotte vihasi Lindaa.”
Charlotte ei ollut kuunnellut sanaakaan; hän oli koko ajan tarkkaillut taloa ja sen ikkunoita sydän pamppaillen. Nyt hän nousi melko tikkumaisesti ylös seisomaan.
”Älä kimpaannu, pientä huvittelua vain”, Billy ehätti sanomaan luultuaan Charlotten ponkaisseen seisomaan hänen takiaan.
”Täh?” sanoi Charlotte hajamielisesti. Hän vilkaisi vielä kerran ulos ikkunasta ja puikkelehti sitten satulahuoneen ovelle kaikkien ohi.
”Lotte—minne menet?” äiti kysyi.
”Käyn sisällä”, hän sanoi ohi mennessään ja pujahti tallikäytävälle. Juostessaan pihan yli, jossa satoi vaisua tihkua, Juje haukahti hänelle suojasta kopistaan. Charlotten mielessä oli vain yksi uskalias ajatus: Dewn oli kotona.
Tuskin hän jaksoi vetää kenkiä jaloistaan eteisessä ja takki vielä päällään harppoi kaksi askelmaa kerralla yläkertaan. Hän huohotti purjehtiessaan oman huoneensa oven ohi sitä seuraavalle… ja kiskaisi sen auki.
Sinisillä ja harmailla tapeteilla vuoratut seinät oli täytetty muutamilla julisteilla, jotka olivat roikkuneet siellä sitten siitä lähtien, kun he olivat tähän taloon muuttaneet. Muutamassa naruihin pyykkipojilla rimpsuun kiinnitetyssä valokuvassa oli vaaleahiuksinen ja tummakulmainen poika lihavan ruskean hevosen selässä, punaisenrautiaan läsipäisen ponin kanssa esteellä, harmaan puoliverisen kaulalla tai luikun voikon ruunan pään vierellä. Kapea huone päättyi ikkunasyvennykseen, jossa lojui korituoli ja kasa nuottikirjoja, nurkassa seisoi kuntoutuslaite ja oven vieressä oli Dewnin vähän ryppyisen puolihuolimattomasti pedattu sänky. Huoneessa ei ollut ketään. Charlotte seisoi hengitystään tasaten ovensuussa ja käveli peremmälle. Hän käveli korituolin luo ikkunan ääreen ja katsoi siitä ulos: tässä kohtaa juuri hän oli vain hetki sitten nähnyt jonkun, varmasti oli, katsomassa tallipihalle ja talliin päin. Tästä saattoi nähdä satulahuoneen ikkunan, mutta Charlotte ei erottanut siitä sinne sisään asti, sillä näkymä oli alaviistoon. Hän hypisteli kummissaan yhtä nuottikirjan reunaa, kun kasa niitä valui vahingossa lattialle ja levisivät hänen jalkoihinsa. Hän kumartui nostamaan ne takaisin tuolin päälle, kun jostain niiden seasta, mahdollisesti sivujen välistä, livahti esiin yksittäinen paperi. Charlotte nosti sen käteensä.
Paperissa ei ollut mitään muuta, kuin mustalla tussilla melko voimakkaasti piirretty tassunkuva.
Hän kohautti olkaansa ja laittoi paperin takaisin summanmutikassa yhden kirjan väliin, poistuen veljensä huoneesta. Hetken aikaa hän pidätti hengitystään yläkerran käytävällä ja kuulosteli, mutta talo oli hiljainen, ei ketään missään.
Hän olikin erehtynyt. Ei se ollut ollut Dewn, jonka hän oli nähnyt ikkunassa. Mutta, jos se ei ollut Dewn… niin kukas sitten? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 161
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 26, 2016 14:36:46 GMT
Goldie
28.9.2015
Rakas päiväkirja, minusta tuntuu, ettei kukaan muu kuin minä, todella tiedä, miten jalo ja hieno ihminen Josh Tomford on.
Näin alkoivat sanat Gillianin miellyttävän vaaleanpunaisessa päiväkirjassa, jota hän säilytti Centerien talon huoneessaan samassa lipastonlaatikossa tarot-korttien, astrologiakirjojen ja ametistikiviamulettien kanssa.
Hän otti julkisesti syyn niskoilleen Linda-hevosen onnettomuuden aiheuttajasta, vaikka oli aikaisemmin minulle kertonut, että se saattoi olla Billy, jottei Billyn ja Kittyn yritys Charlotten lynkkauksesta onnistuisi. Miten ritarillista! Mutta oliko se loppujenlopuksi todella Billy vai sittenkin vain se tuuli, joka telineet kaatoi, sitä tuskin saadaan koskaan selville. Tomford päätti lopettaa huhupuheet ja juoruilut sillä, että tarjoutui itse ottamaan vahingon kontolleen. Hän on uskomattoman huomaavainen… Nimittäin, vain minä (ja mahdollisesti Billy, mikäli hänellä todellakin oli jotain tekemistä tapauksen kanssa, mutten haluaisi sitä uskoa) tiedän, että niin se ei ainakaan tapahtunut, miten Tomford kertoi. Minä tarkistin kaikki kottikärryt täällä, mikä ei näyttänyt tulleen kenenkään toisen mieleen, ja niitä on yhteensä viisi: yksi Emilyn käytössä kasvimaalla ja se oli sillä hetkellä täynnä multaa; kaksi ladossa, joista toinen oli pahasti ruosteessa, mutta ehjä; ja kolme lantalassa valmiina käyttöön tallissa.
Tässä kohdin Gillian nosti kynää huolellisen verkkaiselta raapustelultaan ja jäi hetkeksi utuisin silmin katselemaan pellolle ja vuorille avautuvaa maisemaa ikkunastaan.
Yhdestäkään ei ollut rengas rikki.
Hän painoi pisteen täsmällisellä pallukalla ja alleviivasi lopputuloksen. Sitten hän luki sanojaan ja huokaili unelmoivasti.
Josh Tomford oli todellinen herrasmies…
Sitten hän säpsähti saatuaan ujon ajatuksen. Tomford olisi varmaan jo talleilla, joten hän voisi saman tien mennä ja kysyä…
”Hyvä… hyvä… rennot pitkät jalat ja levolliset kädet, oikein hyvä.” Alexiina oli seuraamassa Tomfordin lännenratsastusta kentällä laajalla raviympyrällä Alexiinan omalla hevosella Mollylla, kun Gillian kiipesi kisakatsomoon alimmille penkeille seuraamaan. Kenttätarhassa napittivat myös Tofu ja Nemo, kaksi Billyn suosikkia. ”Vähän vähemmän hartiajäykkyyttä ja enemmän kantapäätä”, Alexiina opasti. Tomford istui Gillianin silmään pehmeästi ja ohjasti herkkää mustavalkoista tammaa lempeästi. Hän oli aina yhtä tyyni ja pehmeäkätinen hevosia käsitellessään, juuri sellainen, mitä Gillian arvosti.
Häntä punastutti ja hengästytti yksinään katsomossa. Olihan Tomford tietysti häntä vähän nuorempi, mutta… oli se kai parempi, kuin sukulainen sentään?
”Noin juuri! Oikein hyvä. Taputa.” Alexiina kääntyi, kun Tomford silitti Mollya ravissa kaulalta ja näkymättömin elkein sai sen käyntiin. Alexiina huomasi Gillianin, muttei sanonut mitään. ”Erinomaista, Josh, todella kaunista. Voit minun puolestani ottaa Mollyn ratsuksi vähän useammin nyt, kun näen, miten teillä pelittää yhdessä.”
”Kiitos, ma’am”, sanoi Tomford ja kosketti hattuaan. Gillian odotti, että tämä ratsasti tamman tallipihaan ja jalkautuisi vasta siellä, kipittäen heidän peräänsä kentän reunaa pitkin.
”Hei, Tomford”, hän sanoi pienellä äänellä ja hymyili arasti, kun poika katsahti häneen.
”Hyvää päivää taas”, Tomford tervehti ja heilautti itsensä alas satulasta. He olivat nähneet jo aiemmin koulussa, kun Charlotten luokalla oli ollut yhteiset musiikintunnit Gillianin luokan kanssa. ”Tässä on hieno tamma, Moonfreak. Vaikkei hän minusta ole mikään friikki”, hän lisäsi pää kallellaan.
”Niin, Motokin pitää siitä kovasti”, ehätti Gillian kertomaan ja oli taas vähän hengästynyt. Tomford ei vastannut, ja Gillian tajusi nopeasti, ettei tämä tainnut Motoa tunteakaan. ”Ummh”, hän sanoi ja alkoi äkkiä tuntea kamalaa kainostelua, joka toisinaan vei kuin kissa sanat suusta. ”Minä… sinä… Tiesitkö, että lokakuussa on syystanssiaiset?”
Tomford kohotti hämmästyneenä kulmiaan Gillianin äkkinäistä purskahdusta, tarttuen Mollya ohjaksista. ”Koulussako?”
”Ei… ei, täällä, Waterphewssä... Tamulissa.”
”En taida tietää, mikä on Tamuli.”
”Ah… se on… Tanssiva Muuli, latodisko, keskustassa. Yksi suosituimmista tanssipaikoista Waterphewssä”, Gillian selitti ja seurasi sitten tätä, kun Tomford talutti hitaasti Mollyn sisälle talliin. ”Minä… tuota noin…”
Mutta Tomford pysähtyi yhtäkkiä keskellä tallikäytävää ja kääntyi Gillianiin päin. Hän nosti stetsonin päästään hyvin kohteliaasti. ”Siinä tapauksessa”, poika sanoi, ”sallitteko Tomfordille kunnian pyytää arvon neitiä tutustuttamaan hänet tanssilattiaan tänä syystanssiaispäivänä?”
Gillian oli ällikällä lyöty: hänen suunsakin oli auki ja posket varmasti punaisemmat, kuin yhdetkään omenat. Mitkä käytöstavat! hän ajatteli taas etäisesti. Tomford oli lukenut hänen ajatuksensa.
”K-kyllä!” Gillian henkäisi, sitten nielaisi: ”Sitä minun juuri piti kysyä!”
Tomford nyökkäsi päätään ja asetti lakin takaisin vaaleille hiuksilleen. Ei hän ollut mikään kaunis poika, ei siis sillä tavalla, kuin esimerkiksi maireasti ja säihkyvin valkohampain hymyilevä Billy tai hiljaisen komea Dewn, mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin Gillianista miellyttävät ja lempeät.
Gillian tutisi punaisista kikkaroistaan varpaisiin saakka auttaessaan Tomfordia Mollyn kanssa.
Voisiko olla, että hän nappaisi tämän kultakimpaleen, jota kukaan muu ei huolinut… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 1, 2016 18:21:38 GMT
Kumma juttu
30.9.2015
”—miten saatoit hukata sen? Minä jätin sen sinun huostaasi!” Dewn oli hirveän vihaisen näköinen.
”Anteeksi! En tiedä, yhtäkkiä se oli vain kadonnut!”
”Se oli tärkeä! Se täytyy löytyä, sinun täytyy löytää se!”
”Minä yritin, etsin kaikkialta…” Charlotte otti veljeään kiinni hihansuusta, jotta tämä katsoisi häntä silmiin ja uskoisi. ”Olen pahoillani. En oikeasti tiedä, mitä sille tapahtui.”
”En enää koskaan luota sinuun!” huusi Andrew ja lähti kävelemään poispäin. Charlotte kääntyi epätoivoissaan ja henkäisi. ”Dewn! Tuolla se on!”
Kultainen hevonen laukkasi heitä kohti, pukittaen kerran tai pari. Charlotte otti hevosen vastaan ja laittoi sen tyytyväisenä taskuunsa.
”Drew, tässä se on!” hän sanoi ilahtuneena, kääntyi ympäri, mutta Dewn oli kadonnut—
*
Kello oli puoli kolme aamuyöstä, kun Charlotte havahtui hereille sängystään. Hän ei tiennyt, mikä oli saanut hänet sillä tavoin heräämään kesken unen, mutta jotenkin hänen olonsa oli omituinen ja kummallisen kihelmöivä. Hän käänsi kylkeä kasvot kohti CD-pinojen täyttämää seinää, kun huomasi huoneensa oven olevan auki. Oliko hän jättänyt sen viime iltana auki? Hän ei ollut varma… yleensä hän kyllä sulki sen. Charlotte sulki silmänsä…
Hän oli juuri ajelehtinut unettomaan tilaan, jossa oli vielä etäisesti puoliksi hereillä, kun havahtui taas tajuihinsa. Jostakin etäältä talosta, yläkerrasta, oli kuulunut kalahdus. Charlotten silmät olivat hetkessä sepposen selällään ja sydän alkoi pampattaa: hän muisti salamana kasvot Dewnin huoneen ikkunassa, ja isän sanomassa: ”Sitten täällä varmaan kummittelee!”
Viileä henkäys huojui Charlotten kasvojen yli. Hän nipisti silmänsä ja suunsa tiukasti kiinni, teeskenteli nukkuvaa, vaikka sydän hakkasi niin julmetun lailla, että kaikui varmaan koko talossa. Hän makasi jäykkänä peittonsa alla liian pelokkaana edes vetämään sitä päänsä yli.
Mene pois, mene pois…, hän huomasi ajattelevansa mielessään. Minulla ei ole sitä, en tiedä missä se on, anteeksi, mutta jätä minut rauhaan…
Talo narahti. Yläkerran käytävästä avonaisen huoneenoven takaa tuntui kuuluvan hiljaisia askelia. Charlotte pidätti hengitystään ja hänen päätään kivisti. Vasta pitkän ajan kuluttua hän uskalsi hitaasti avata luomiaan.
Hänen huoneessaan ei näkynyt mitään epätavallista. Ovi oli edelleen auki, mutta siitä ei katsonut sisään kalmankalpeaa tai (mikä pahempaa) sysimustaa viittapukuista aavetta. Lopulta Charlotte nukahti uudelleen ja heräsi vasta seuraavana aamuna, kun aurinko jo valaisi rauhoittavalla, turvallisella säteellään tiluksia.
”Meillä kummittelee!” Charlotte paukautti itsensä keittiöön, ja äiti oli törmätä häneen kääntyessään jääkaapin luota murokulho kädessään.
Alexiina nosti toista kulmakarvaansa. ”Huomenta sinullekin.”
”Viime yönä!” Charlotte jatkoi kiihtyneenä ja seurasi äitinsä selässä kiinni ruokapöydän ääreen, jossa Oliver oli aamupuurolla ja Juje katseli tarkkaavaisesti vierestä.
”Kerro isälle, hän ilahtuu”, sanoi Alexiina hajamielisesti ja selasi samalla puhelintaan otsa kurtussa, pyyhki pöytää Oliverin edestä valuneesta voisilmästä ja söi puolihuolimattomasti omia tattarimurojaan.
”Se oli huoneessani!” Charlotte ilmoitti äänekkäästi, sillä oli päättänyt saada tarinalleen huomiota. ”Näin juuri unta Dewnistä, joka oli itse asiassa samaan aikaan Drew, kun heräsin siihen, että—”
”Hoh hoijakkaa!” sanoi joku vieläkin äänekkäämmin hänen päälleen. Billy oli tullut olohuoneeseen ja liittyi aamiaispöytään teatraalisesti näytellen suunnatonta haukotusta. Charlotte katsoi häneen tuimasti. Serkusta oli tullut kertakaikkisen sietämätön.
Billy vain hymyili Charlotten mulkoiluun, ja Charlotte jatkoi hänestä piittaamatta: ”Viime sunnuntaina, Lindan muistopäivänä, silloin satulahuoneesta näin kasvot talon ikkunassa!” Hän odotti jonkinlaista kohahdusta tai kiinnostuksen heräämistä tässä vaiheessa, mutta äiti katsoi edelleen kännykkäänsä lusikka puolitiessä suuhun. ”Dewnin ikkunassa”, lisäsi Charlotte painokkaasti.
”M-hm, sehän on kiva”, vastasi äiti mutisten.
Charlotte rypisti otsaansa. ”Eikä ole! Luulin hetken, että se oli Dewn, mutta talossa ei ollutkaan ketään ja vasta myöhemmin tajusin… tässä talossa on ihan oikeasti haamu!”
Billy teki eleen pyörittelevällä sormella, joka kuvasti hänen mielipidettään Charlotten mielenterveydestä.
”Kuulitko?” Charlotte intti äitiään.
”Juu, kummajaisia”, sanoi Alexiina ja laski puhelimen kädestään pöydälle, jatkaen murojen hotkimista vauhdilla. ”Sanoitko terveisiä?”
”Mmmrrrh…”, sanoi Charlotte näreissään.
”Kuule, minulla on tässä vähän kiire. Työmiesten rakennusfirman kanssa täytyy setviä pari asiaa vakuutuksista ja muista, Lindan onnettomuuteen liittyen, ja minun pitäisi vielä soittaa Huttikselle tarkentaakseni Ranskan reissun aikatauluja—” Hänen puhelimensa pärähti heti soimaan ja Alexiina otti sen taas korvalleen, nousten pois pöydästä.
Ranskanmatkan kuuleminen oli kuitenkin saanut Charlotten pirteämmälle tuulelle. Hän tuskin malttoi enää odottaa kuukautta…
”Minä uskon sinua”, kuiskasi hiljainen ääni hänen korvaansa, ja hätkähdettyään ihmeissään katsomaan, punaposkinen Gillian vetäytyi hänestä kauemmas. Hänen huulensa olivat kuitenkin huomattavan valkoiset ja ilme vakava. Billy ei näyttänyt heistä piittaavan: hän söi itse banaania ja auttoi samalla Oliveria syömään—isoveljellinen, kun tuolla tavalla oli. ”Minä kuulen sen puhuvan minulle… kutsuvan minua.” Gillianin silmät olivat suuret ja siniset, kun hän toljotti miltei kauhistuneena Charlotten olan yli.
Charlotte ei ollut aivan odottanut tällaista vastaanottoa, vaikka olikin halunnut säväyttää äitiään. Hän ei tiennyt mitä sanoa, ja Gillian vetäytyi nopeasti takaisin korkkiruuvikiharaiseen kuoreensa.
Vasta noustuaan koulubussiin ja jätettyään Billyn jälkeensä, Charlotte kääntyi kasvot pikkuserkkuunsa päin ja sanoi: ”Miten niin, se kutsuu sinua?”
Gillian mollotti häntä taas melankolisilla isoilla silmillään. Tyttö näytti empivän, mitä sanoisi.
”…Olen kuullut sen. Jo kesästä asti.”
”Aaveen puhuvan?”
”Se on kuin kaiku pään sisässä… sen kuulee vain sen hetken, mutta sitten se on jo kuin häilyvä muisto, epäselvä ajatus…”
”Onko se miehen vai naisen ääni?” Charlotte tivasi totisena.
”En… en osaa sanoa…”, Gillian näytti epäröivältä.
”Mitä se tarkalleen ottaen sanoo?”
”Se vain kutsuu minua”, sanoi Gillian hiljaa. Linja-auto kalkatti Yellowbriskin sillan yli. ”Nimeltä.”
”Sen on pakko olla se”, Charlotte sanoi päättäväisesti, ”sama kummitus. Mutta… miksi se kutsuu sinua?”
Gillian pudisti päätään.
Ty ja Patricia olivat häntä vastassa lukion parkkipaikalla, kun Charlotte astui Gillian vanavedessään ulos linkusta ja taplasi ystäviensä luo.
”Hoi, Center”, sanoi Ty. Hän näytti pahantuuliselta. ”Millon me oikeen alotetaan se jammailu?”
”No siis”, Charlotte vastasi ja asetteli koululaukkunsa sisältöä samalla paremmin ojennukseen polveaan vasten, ”tuskin siitä nyt tulee mitään, kun meiltä lähtee talo alta.”
”Täh?”
Charlotte kohautti olkaansa heilauttaessaan laukun harteilleen. ”Perhedraamaa. Mulkvistisedän kosto ja jotain sellaista…”, hän sanoi sen kaiken teennäisen välinpitämättömästi. Ty katseli häntä epäillen, mutta Patrician silmät näyttivät välkähtävän päivänpaisteessa. Saattoi tosin olla kuvittelua.
He menivät yhdessä sisälle kellon soidessa ja Charlotte seurasi matematiikan ja äidinkielen tunnit korvat puoliummessa. Ennen ruokailua edeltävänä tuntina, Ty nujakoi leikkimielisesti Raulin kanssa ja he onnistuivat sotkemaan opettajan pöydän niin perusteellisesti, että saivat molemmat jäädä välitunniksi sitä uudelleen järjestelemään. Sillä välin Charlotte meni Patrician kanssa syömään ja päästyään pöytään, goottityttö sanoi: ”Onko se totta, mitä kerroit aamulla?”
Charlotte kaapi juuri keittäjän hiusta hernekeitostaan. ”Niin mikä?”
”Että teiltä lähtee talo alta.”
Keitto ei ollut enää kovin houkutteleva, joten Charlotte tarttui mieluummin salaattihaarukkaan.
”Se on epävarmaa, mutta tuskin kai”, hän sanoi. Toivottavasti ei, lisäsi mielessään ja narskutti salaattia hampaissaan.
Patricia katsoi hänen syömistään ilmeettömästi ja söi liki liikkumattoman kuvaveistoksen tavoin. ”Joko veljesi on palannut?” hän sitten kysyi.
Charlotte ravisteli päätään. ”Ei, eikä hänestä kuulu mitään… viimeksi tuli postikortti Quebecista, mutta sen jälkeen… ei mitään. Näin, itseasiassa, siitä untakin viime yönä. Siinä oli kultainen pukitteleva hevonen ja Dewn sekoittui välillä Drewksi.”
”Koskiko se hänen kaulaketjuaan?”
Patrician sanat kuulostivat törmäävän jäävuoreen heti ne lausuttuaan, ja Charlotte kohotti yllättyneen hämääntyneenä katseensa.
”Joo… joo, koski se! Hän käski minun etsiä sen, kun olen hukannut… Mutta, mistä sinä tiesit sen?”
”Sinä kerroit siitä.”
”Kerroinko?” Charlotte ei muistanut kertoneensa. Niin kuin hän ei ollut muistanut jättäneensä huoneensa ovea auki…
Mitä oikein oli tekeillä?
Oliko hän... tulossa hulluksi? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 170 
Oma hevonen: Deluxe
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Mar 2, 2016 10:11:30 GMT
Kaupunkilaisia
2.10.2015
Tuskin Lindan autokolarista oli edes kuukautta, kun mitenkuten huterasti vaappuva tuntematon auto kaasutti sisään tilan porteista, ohi parkkipaikan ja sai täpärästi väistää tiukalla mutkalla eteen vaappunutta irtokanaa, joka höyhenet pöllyten rääkäisi ja viipotti tiehensä. Auto itse päätyi sen seurauksena päistikkaa porttitarhan aitaan yhdessä hiekkapölyn pyörteessä. Kuului vain kova ryskis ja siihenastisesta leppoisasta päivästä nauttineet Ricky ja Molly säntäsivät molemmat tarhan toiseen päähän, jälkimmäisen yrittäessä paniikinomaisesti lähes kiivetä siltä puolen aitaa pakoon.
Billy oli auttamassa Emilyä ruokkimaan kanoja ja keräämään munia ja laski nyt korin kädestään astuessaan ulos kanalasta. Nopeasti hänen mielessään kävi, että tämä nyt oli taivaan kosto hänelle Lindasta (kuten äiti olisi varmasti paasannut!). Punainen avoauto seisoi vinksallaan aitaa vasten, josta sen puskuri oli mennyt hieman läpi ja aidankappaleet lojuivat ympäriinsä. Autosta kuului juuri kovaäänistä kinastelua, kun Billy lähestyi kolmea vierasta matkustajaa kulmat koholla.
”Hienosti tehty, Zack! Sanoinhan, ettei tuota pidä päästää rattiin!”
”Ei olisi varmaankaan pitänyt lainata tätä autoa...”
”Anteeksi, anteeksi! Yritin niin kovasti, en nähnyt sitä, kun se tuli eteen! Tottahan minun piti sitä väistää, ettei tule nugetteja. Anteeksi! Ehkei siihen niin pahaa lommoa tullut?”
”Kirke ei tule diggaamaan tästä…”
”Varsinainen ääliö!”
”Olen pahoillani! Mutta onko tämä oikea paikka? Onko tämä hevostila?”
”No, miltäs nuo näyttää? Ei ne ainakaan hirviä ole!” Matkustajan paikalla etupenkillä istuva huomiota herättävän lihava tyttö löi juuri turistiopaskarttakirjalla autoa ajanutta aasialaista poikaa päähän, kun Billy pääsi lähietäisyydelle. Takapenkillä retkotti tilanteeseen nähden harvinaisen rennosti kädet ja jalat levällään erittäin pitkä ja askeettinen tummaihoinen poika, joka huomasi Billyn ensimmäisenä.
”Voinko jotenkin jeesata?” kysyi Billy.
”Ah, ihmisiä! Vihdoinkin! Täällä luonnonhelmassa”, ilakoi kuski käännähdettyään äkisti ympäri hieroen päätään. Sitten hänen kasvonsa painuivat pohtivaiseen ruttuun Billyn näkemisestä. ”Oletpas nykyään jotenkin ihan erinäköinen, D…”
Tyttö pärskähti.
Billy rypisti kulmiaan, sillä hän ei tunnistanut tunkeilijoista ketään. ”Te olette…?”
”Sawam Jack! Hän ei muista meitä enää, Sean…”
”Urpo!” Tyttö löi mustahiuksista poikaa yhdellä napakalla liikkeellä niin, että lihakimpalemaiset kädet vain höllyivät. ”Se ei ole D!”
”Aih… eikö? No, ajattelinkin, että hän on mennyt vaihtamaan silmienkin väriä… mutta he he, eihän sitä h-heeboista koskaan tiedä.”
”Onkos tämä Dewn Centerin mesta?” tiedusteli tumma poika matalalla, erittäin hitaalla äänellä. Hänen lurpattavat ja hieman kuopistaan ulos pullistuneet silmänsä toivat mieleen laiskan mustan sammakon.
”On”, sanoi Billy.
”Me löydettiin perille! Osasinhan! Sanoin, että kyllä se on täällä rannikolla!” riemastui kuski.
Tyttö löi poikaa uudelleen, joten tämä vaikeni.
Billy raapi kulmaansa. ”Öö… Sawam Jack?”
Autoa kehnosti ajanut poika alkoi rallattaa jonkinlaista mainostunnusmusiikin tapaista kamalaa lastenlaulua, johon liittyi sanoja ’mehevä’ ja ’oivan pähkinäinen’.
”Hiljaa, Zack”, sanoi tyttö hänen vieressään ja kohotti karttaa, mutta poika ehti tällä kertaa väistää.
”Koulufrendejä”, sanoi takapenkin poika, ”Redshootista.”
”Minä olen Zack, tässä on Sam—!”
”Auttakaa minut ulos täältä”, määki Sam-niminen tyttö, joka oli niin laajalle levinnyt, ettei hänen takamuksensa noussut penkistä tai mahtunut kunnolla pihalle kapeasta avoauton ovesta. Pojat keinahtivat autosta jaloilleen, ja Zack venytteli itseään maireasti kuin kissa. Tummaihoinen poika esitteli itsensä vielä Seaniksi ja kysyi, oliko Dewn kotona.
”Ei, hän on ollut maantiereissulla jo sitten alkukesän.”
”No niin! Arvasin tämän. Turha reissu!” huusi tyttö.
”Sitä jätkää ei kiinni saa millään!” ilmoitti Zack. ”Ei vastaa puhelimeen, ei tekstiviesteihin tai sähköpostiin…”
”Mm, hän pitää kännykän kiinni matkansa ajan.”
”Sean! Tänne”, komensi Sam, joka yhä yritti vierittää itseään autosta ulos. Sean harppoi säyseästi auttamaan ja kiskaisi tytön seisomaan yhdellä kunnon vedolla.
”Te rikoitte tarha-aidan”, huomautti Billy nyt, kun isoäitikin saapui paikalle kantaen kahta korillista tuoreita kananmunia.
”Juu, huppista… minä en ole oikein tottunut ajamaan, sain kortin vasta tänä vuonna ja tämä oli ensimmäinen kerta avoauton ratissa!”
”Kirke repii hiuksensa”, sanoi Sean tyynesti. Toinen auton etuvaloista oli nimittäin saanut säröjä.
”Me ollaan Seanin synttäriajelulla”, kertoi Zack, joka heilutteli nyt käsiään sivuillaan, kuin olisi lentoon lähdössä. ”Lainattiin tätä autoa…”
”Ei olisi tarvinnut tänne asti nähdä vaivaa, kun ei se ole edes paikalla”, Sam marisi.
Tallin ovi kirahti ja Alexiina astui sisältä tallista ulos ja suuntasi heti heitä kohti.
”Kuulin metelöinnistä, että täällä tapahtuu jotakin”, hän sanoi lähestyessään. ”Mitä on…?”
”He ovat Dewnin kavereita koulusta”, sanoi Billy tarmokkaasti, ”ja rullasivat tarha-aidan kumoon.”
Täti tuijotti hetken aikaa autoa, jonka nokka oli hevosten ulkoilutarhan sisäpuolella. Molly räpisteli ja viuhtoi edelleen muka-kauhuissaan toisessa päässä, mutta Ricky oli talsinut alkupeljästyksen jälkeen lähemmäs tutustumaan uusiin tulokkaisiin korvat höröllä.
”Anteeksi, anteeksi!” aneli Zack taas hermostuneesti. ”Väistin yhtä teidän kanoista!”
”Varsinainen kana-aivo”, tokaisi Sam.
”Hmph”, sanoi Alexiina. ”Onpa kalliinnäköinen auto. Onneksi ei käynyt pahemmin, ettekä ajaneet päin kivimuuria.”
”Me korjaamme kyllä kaiken!” Zack vakuutti samassa ja nyökytti päätään vakaumuksellisesti. Billy saattoi taustalta kuulla Samin vetävän rohisten kauhuissaan henkeä ja näki tytön pullanaaman tutisevan vain ajatuksestakin ahkeroida fyysisen työn parissa.
Alexiina käänsi tuhoa toljottaneen katseensa ilmeettömästi Zackiin. ”…Kiitos… hmm…?”
”Zack!”
”Kiitos, Zack… Arvostan asennettasi. Kyllä, mielelläni haluaisin, että paikkaisitte tekemänne reiän, jotta hevosemme eivät lähde haahuilemaan... autotielle.”
Alexiinan käännettyä selkänsä, Sam löi Zackia molemmille korville. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 5, 2016 10:44:48 GMT
Rakkauskarilla
2.10.2015
Koulussa oli juuri ollut kulttuuripäivä ennen koejakson alkua, ja Charlotten ryhmä oli tehnyt tutkielman japanilaisten elämäntyylistä ja perinteistä. Niinpä Charlotte luuli läksyjen jääneen liiaksi päähänsä, kun perjantaina kotiin tultuaan häntä oli vastassa aasialaisen näköinen poika.
”Hei—!” tämä hihkaisi kohtuuttoman riemuissaan Charlotten nähdessään. ”Hei! Sinä olet se pikkusisko!” Poika pinnisteli mieltään naama rutussa. ”Se, odota… ihan kielen päällä… kyllä se kohta… aah… Lotte!” hän lopulta huusi. Hänen seurassaan oli äärimmäisen lihava tyttö, joka istui jakkaralla porttitarhan vieressä ja lekutteli itseään uupuneesti kirjalla, sekä pitkä musta poika kantaen työkaluvälineitä näemmä reiän itseensä saaneen tarha-aidan luo. Siinä olivat myös äiti ja isä, jotka opastivat, mitä heidän tuli tehdä ja Raicy näytti tummalle pojalle lautojen mittoja. Billy keräili rikkoutuneen aidan kappaleita yhteen kasaan. ”Mikä meininki?” Charlottea puhutellut sirorakenteinen ja kirkkaanvärisiin vaatteisiin pukeutunut poika sanoi ja hymyili aurinkoisesti. Charlotte ei vastannut, sillä hän oli jokseenkin hämmentynyt.
”He ovat Dewnin kavereita”, Alexiina auttoi Charlotten vaivaantuneeseen ilmeeseen, kun tämä käveli hänen luokseen. ”Rikkoivat aidan, mutta lupasivat jäädä viikonlopun yli korjaamaan sitä.”
”Nyt muistankin”, sanoi Charlotte katseltuaan etäältä Zackia tarkkaavaisemmin. ”Näin tuon silloin kauan sitten vierailupäivänä.” Samalla, kun Charlotte sanoi sen, lähinnä itsekseen, poika vilkutti hänelle iloisesti kaukaa. Charlotte käänsi katseensa toisaalle.
”Hyvä, että tulit suoraan kotiin”, sanoi isä Charlottelle saapasteltuaan kaluamaan maassa olevaa työkalupakkia.
Charlotte irvisti. Hänellä oli olo kuin Gillianilla Zoey Wavesin talutusnarussa, mutta isänsä osalta. Raicy oli pitänyt häntä sitten perhepalaverin silmällä ja määrännyt tulemaan suoraan kotiin aina koulun jälkeen. Kotona hän piti Charlotten sen ja tuon kiireen tai läksyjen touhussa, jottei hänelle vain livahtaisikaan mieleen lähteä minnekään. Yrityshän oli luonnollisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta menestystä oli kuluneen viikon ajan isällä ollut vain siitä yhdestä syystä, ettei Andrew ollut vastannut mitään Charlotten tekstiviesteihin enää, kun Charlotte oli nurissut hänelle isän yrityksistä estää heidän tapaamisensa.
”Ajattelin lähteä ulos ratsastuksen jälkeen”, Charlotte ilmoitti viileästi isänsä kumartuneelle selälle. Hänellä oli käynyt mielessä ottaa bussi keskustaan ja mennä lyömään nyrkkiä Spencerien oveen.
”Goosejaw’iin?” heitti isä muka-huolettoman tarkasti. ”Enpä usko. Sinullahan on koeviikko seuraavaksi.”
”Niin… mutta on tässä viikonloppu aikaa.”
”Siinä tapauksessa pyhität tämän viikonlopun kirjojen pänttäämiseen.” Isä suoristautui naularasia kädessään. ”Voisit mennä jututtamaan tuota tukevaa tylleröä. Hän nosti yhden laudanpalasen ja väsähti heti sen jälkeen. Yritä saada hänetkin tekemään edes jotakin.”
”Miksi minä?” Charlotte nurisi vilkaistuaan tyttöä, jolla oli pitkät ja ohuet korkkiruuvikiharaiset kuparinvaaleat hiukset ja kolme numeroa liian pieni vaaleanruskea nahkatakki.
”Koska on ihan kohteliasta tutustua vieraaseen, joka tulee yöpymään samassa huoneessa.”
”Mitä?”
”Anteeksi, Lotte, mutta Samin täytyy majoittua sinun huoneeseesi”, äiti pahoitteli. ”Sean ja Zack nukkuvat Billyn kanssa. He viipyvät vain tämän viikonlopun. Kaksi yötä, ei se kai ole liiaksi pyydetty…”
”Mutta minun piti lukea kokeisiin!” sanoi Charlotte. ”Tarvitsen työrauhaa!”
”Totta kai, mutta et sinä kai yöllä lue? He auttavat aidan korjaamisessa päivisin ja saat kyllä oman rauhan huoneessasi, kun he ovat meidän käskytettävänä.” Äiti hymyili hatarasti.
Charlotte ei ollut tyytyväinen. Hän ajatteli nopeasti Sophieta, jonka pikaisesta yövierailusta ei tiennyt kukaan muu heidän talossaan. ”Miksei Kittyn—?”
”Kittyllä on myöhäiset talli-illat ja aikaiset aamut, hänen on saatava kunnon yöunet siitä vähästä, mitä ylipäänsä nukkuu”, Alexiina sanoi jokseenkin huolestuneesti.
”Siinä tapauksessa Gillianin huoneeseen, sehän on vierashuone muutenkin!”
”Kyllähän sinä tiedät, ettei siellä ole tarpeeksi tilaa lattialla laittaa patjaa.”
Charlotte pinnisteli kovasti löytääkseen vielä jonkin reiän, jota ei oltu tukittu. ”Gillian voi olla kotonaan viikonlopun, niin sitten voi—”
”Zoey ja Ralph ovat työmatkalla. Gillian toivoi henkilökohtaisesti, että saisi olla meillä sen ajan.” Nyt äiti kuulosti jo uupuneelta. ”Charlotte, ei kaksi yötä maailmaa kaada.” Charlotte taittoi kätensä puuskaan. ”Jos olet meille mieliksi, isän ei tarvitse huomenna Thomasin luokse lähtiessään tietää, että sinä piipahdat tuulettumassa vähän ulkosallakin…” Hymyillen vähän, äiti nyökkäsi jakkaralla istuvaan tyttöön päin, ja hetken tätä vihjausta punnittuaan, Charlotte kohautti toista olkaansa.
Hän laahusti hitaasti lähemmäs. Tyttö, Sam, kohotti pienten silmiensä terävän katseen Charlotten lähestyessä ja mulkoili happamesti kirjansa yli.
”Moi”, sanoi Charlotte ja jäi seisomaan hänen viereensä. Hän odotti vastatervehdystä, jota ei tullut, ja jatkoi: ”Samkö se oli? Te olitte kai Dewnin luokalla sitten siellä Redshootissa? Tulitteko tänne asti katsomaan häntä?”
Sam ei vastannut, mutta nosti taas katseensa ja tarkkasi häntä sivun reunan yli.
”No jaa, sillä on jonkinlainen teknologiakammo, Dewnillä nimittäin. Minä olen muuten Charlotte…”, hän vilkaisi äitiinsä päin, joka nyökkäsi kaukaa rohkaisevasti. Zack hyppeli lautakasa sylissään, kompastui ja pudotti ison satsin maahan. Tapahtumaa katsellut Sam tyrskähti; ääni oli osin pilkallinen, osin kyllästynyt. Charlotte yritti hetken aikaa käsittää, kuinka hänen muutoinkin erakkomaisuuteen taipuvainen isoveljensä oli saattanut olla tällaisten ihmisten ystävä.
”Sinä nukut kuulemma minun huoneessani”, sanoi Charlotte sitten äkkiä valppaammin. ”Toivottavasti et kuorsaa. Olen pienenä tunkenut pehmolelun unissani isän kitaan, kun hän pärisytti kurkkuhuuliaan.”
Samin pullamaiset kasvot saivat hieman väriä ja hän käänsi töppösormillaan kirjastaan sivua. Charlotte katsahti sen kanteen: se esitti riutuneen näköisiä rakastavaisia tyrskyn äärellä, taustanaan majakka ja utuinen laiva. Rakkauden karikolla, oli kirjan nimi. Charlotte ei ollut eläissään lukenut yhtäkään rakkausromaania loppuun. Hän oli joskus tylsyyttään yrittänyt, mutta ne olivat pääsääntöisesti harvinaislaatuisen täyttä kuraa.
Hänen ajatuskuplansa leijuivat taas Andrewhen, ja äkkiä Charlottea tympäännytti syvästi kontaktien puute. Oliko tämä nyt pelästynyt sitä, että Charlotten vanhemmat olivat saaneet tietää totuuden? Eikö Andrew halunnut enää tavata Charlottea? Näinkö hän ajatteli hoitaa asiat, jättää yhteydenpito ja toivoa, että Charlotte unohtaa? Siinäpä vasta kypsä mies.
Pah, niin helppoa se ei kuitenkaan olisi. Huomenna, kun isä ei olisi kotona ja äidin lupauduttua salaisuudenhaltijaksi, Charlotte totta vie painuisi Goosejaw’iin ja kiipeäisi vaikka Spencerien ruman arkkitalon ikkunasta sisään, jos ei muu auttaisi.
Koska jutustelu Samin kanssa oli yhtä vastavuoroista, kuin olisi yrittänyt keskustella Shalian uuden westernsatulan kanssa, Charlotte jätti hänet lällytarinoineen ja vei laukkunsa sisälle. Hän vaihtoi tallivaatteisiin ja hakeutui Shalian karsinalle. Tuumasta toimeen, nyt voisi taas testata sitä uutta satulaa, josta ei ehkä seurustelukumppaniksi ollut, mutta laadukkaaksi ratsastusvarusteeksi kylläkin. Hyveensä kullakin. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 5, 2016 15:52:39 GMT
Ovien takana
3.10.2015
Mitään tarpeeksi pientä ja juuri mukavasti Samin suurena auki retkottavan ammottavaan kitaan sopivaa pehmolelua ei ollut juuri käden ulottuvilla, joten Charlotte viskasi tyttöä sängystään rakkaalla seepralla—sillä ainoalla lelulla, joka oli säästynyt teini-iän huoneraivaukselta ja voittanut kunnioitettavan paikkansa Charlotten hyllyltä vuoteen vierestä.
Kuorsaus tyrehtyi hetkeksi, mutta alkoi hetken kuluttua taas uudestaan. Nyt oli menetetty ammuksetkin ja seuraavaksi pitäisi uhrata yösukat jaloista. Hän käänsi tuskastuneena kylkeä ja teki listaa mielessään kaikista, jotka saisivat tuta siitä hyvästä, ettei Charlotte voinut nukkua silmällistäkään joutuessaan kuuntelemaan pienen ryhävalaan kokoisen vieraan örinää huoneensa lattialla. Onneksi ei sentään sängyssään, sillä se siitä vielä puuttuisi, että Charlotte olisi litistetty tämän ja seinän väliin. Aamulla hänet olisikin joku sitten saanut kammeta irti seinänraosta…
Syypäitä olivat paitsi äiti ja isä, myös Dewn, joka oli kaverustunut näiden kummajaisten kanssa; Andrew, koska hänen takiaan Charlotte oli suostunut tähän järjestelyyn ilman riitaa; Kitty ja Gillian, joiden huoneet olivat joko liian pieniä tai muuten arvostelun yläpuolella; ne kaukaiset esivanhemmat, jotka olivat rakentaneet tämän talon ja tehneet vain Charlotten huoneesta sopivankokoisen ylimääräisille punkkaajille—
Charlotte aukaisi silmänsä pimeässä huoneessa, jonne tallipihan oranssit valot heittivät ruudukkoa seinille. Dewnin huone! hän ajatteli. Miksei Samia oltu laitettu nukkumaan sinne? Siellähän ei ollut juuri nyt ketään, siellä oli sänky, jossa voisi ihan hyvin nukkua…
Paitsi, että se kummitus.
Kuvajainen epämääräisestä hahmosta Dewnin huoneen ikkunassa häivähti, ja sai Charlotten miettimään uudelleen tätä edeltänyttä ideaa, että hän itse olisi siirtänyt petivehkeensä veljensä huoneeseen ja nukkunut siellä loppuyön Samin metelöinnin tavoittamattomissa.
Hän kamppaili painavana tuntuvan väsymyksen ja unettomuuden sekä pelon aiheuttaman jännityksen välillä. Kärsiäkö koko yö saamatta nukuttua, vai ollako rohkea ja lyöttäytyä kotihaamun seuraksi?
Kuunneltuaan vielä puolituntia Samin loppumatonta kuorsausta, Charlotte nousi istumaan vuoteessaan. Hän tuijotti tiukasti suoraan eteensä kohti seinää, jonka takana oli Dewnin huone, ikään kuin voisi röntgenkatseellaan varmistua sen turvallisuudesta tai odottaisi aaveen pian lipuvan esille seinän lävitse.
Hän kaapi mukaan tyynynsä, kiersi keskellä lattiaa olevan matalan vuoren suuruisen ruhon, joka oli hetkeksi taas vaiennut, ja avasi huoneensa oven pujahtaen yläkerran käytävään. Porrastasanne näytti mustalta ammottavalta aukolta. Charlotte siirtyi muutamat askelet käytävällä toiseen suuntaan ja pysähtyi Dewnin huoneen ovella, joka oli raollaan. Häntä lohdutti hivenen, että vastapäätä toisessa huoneessa nukkuisi Gillian, ja isoäiti olisi omassa makuuhuoneessaan käytävän päässä.
Charlotte nosti kätensä työntääkseen ovea auki.
Samassa toinen ovi avautui hiljaisesti narahtaen, ja Charlotte pelästyi ähkäisten ja hypähtäen kauemmas. Samin hahmo lyllersi ulos hänen huoneestaan vasten porrastasanteen ikkunasta kajastavaa hämärää valoa. Tyttö tuhisi itsekseen ja paikansi Charlotten tämän älähdyksen perusteella.
”Herätinkö sinut?” kysyi Charlotte hivenen ivallisesti samalla, kun tasasi yltynyttä sykettä. Se oli ollut väärä hälytys.
”Vessa”, Sam sanoi.
”Tuossa.” Charlotte meni yläkerran kylppärin ovelle, avasi sen ja sytytti sinne valon. Sen halossa hän näki Samin, joka nyppi yöpaitansa laskoksia vatsamakkaroista ja siristeli silmiään unisen häijysti Charlotten suuntaan. Charlotte hymyili teennäisesti takaisin, kun tyttö ohitti hänet ja meni vessaan. Käytävään lankesi taas pimeys, kun ovi taas sulkeutui.
Charlotte empi aloillaan näkemättä mitään, pää tyhjänä ja edelleen varpaisillaan hätkähdyksestään. Oven takaa alkoi kuulua lorinaa, jonka arkinen ääni oli sangen rauhoittava. Charlotte hengitti hitaasti ulos…
…kun ilmavirta pyyhkäisi hänen ohitseen hentoisesti, kuin olisi ollut kuiskaus. Välittömästi, Charlotte jäykistyi kauhuissaan uudestaan päästä varpaisiin. Kylmät väreet kirivät hänen käsivarsiaan ylös… Jokin liikkui aivan varmasti pimeällä käytävällä hänen lisäkseen, jokin, mitä hän ei siinä pimeydessä voinut erottaa. Hän aisti sen.
Paniikki oli lamauttava, kun Charlotte painautui seinää vasten ja yritti kuulostella. Hän ei kuitenkaan kyennyt kuulemaan kunnolla korvissaan humisevan veren, oman sydämensä jytkeen ja Samin vetämän vessanpöntön kohinan sekä hanan liplatuksen takaa.
Se on täällä taas, Charlotte ajatteli hurjana. Kummitukset ovat… oikeita.
*
”Ha ha, kuorsasiko hän todella niin?” Äiti suki Rexiä leveästi hymyillen. Charlotte oli edempänä tallikäytävällä pyörittelemässä kuraa irti Lunan karvapeitteestä.
”Älä naura, ei ole hauskaa!” Charlotte valitti. ”Miten luulet, että jaksan mitään opiskella tai kokeisiin lukea, jos en saa yöllä nukkua?” Hänen silmiään kiristi ja ne tuntuivat väsymyksestä kuivan hiekkaisilta. Koko olemus tuntui vetämättömältä ja katsottuaan aamulla itseään peilistä, Charlotte totesi, että joutuisi puuteroimaan mustat silmäpussit piiloon ennen Goosejaw’iin lähtöä, mitä hän ei tehnyt ikinä, sillä hänen ihonsa oli luonnostaan vaaleanruskea ja hyvälaatuinen.
”Anteeksi, totta kai laitamme Samin seuraavaksi yöksi nukkumaan Dewnin huoneeseen. Kuinka en tullut sitä muistaneeksi lainkaan? Kai se on vähän, että kun hän ei ole kotona, niin—”
”—hänen huoneensakaan ei ole?” tokaisi Charlotte ja kyykistyi poninsa jalkojen juureen vetämään käsillä vuohiskarvoista mutapaakkuja irti.
”No”, äiti sanoi kepeään sävyyn, ”et ole ainoa, joka nukkui kehnosti. Billy näytti melko kärsineeltä. Taitavat ne kaikki olla melkoisia yökuorolaisia.”
Sen kuuleminen ilahdutti Charlottea vähäsen.
”Mutta mikset sinä sitten mennyt nukkumaan Dewnin sänkyyn, jos Samin kuorsaus niin häiritsi?” äiti ihmetteli.
Charlotte siveli kättään rivakasti pitkin Lunan etusäärtä. ”Siellä kummittelee”, hän mutisi.
”Mitä on?”
”Kummittelee!”
Äiti taputti isoa mustaa hevostaan takapuolelle. ”Taasko?”
”Taas ja taas, se on jostain syystä asettunut asumaan Dewnin huoneeseen.”
”Hmm… no, onhan se tämän talon ainut makuuhuone, jossa ei hetkeen ole majaillut ketään. Ehkä mummi oli oikeassa, ja meidän pitäisi kutsua vaikka Josh sinne täyttämään rakoa!”
Tomfordin mainitseminen tuli jokseenkin puskista, ja Charlottea epäilytti sävy, jolla äiti hänet mainitsi. Sen seikan vatvominen sai kuitenkin nyt väistyä paljon polttavamman aiheen tieltä.
”Jos se ei lähde pois ennen, kuin Dewn tulee takaisin?” Charlotte sanoi ja lisäsi hetken perästä alakuloisesti: ”Koska hän palaa kotiin?”
”Kunpa tietäisin”, äiti sanoi huokaisten.
”Minä menen nyt”, isä ilmoitti marssittuaan juuri ulkoa talliin autonavaimia heilutellen. ”Otan Dewnin lavan.”
”Sinun pitäisi taas opettaa minua”, Charlotte valitti. Viime ajotunnista oli vierähtänyt tovi kaiken hulinan ja epäonnisten koettelemusten keskellä.
”Katsotaan…” Raicy suukotti Alexiinan ja hymähti uteliaan valppaasti tapittavalle Rexille. ”Muista kokeet”, hän sanoi olkansa yli harppoessaan takaisin ulos. Charlotte heitti kumisuan koppaan ja tuhahti.
”Noo…” Äiti odotti, että pihalta kuului auton käynnistymisen ääni. ”Kyllä sinä pariksi tunniksi ehdit käydä ulkosalla ennen kuin keskityt niihin.”
Äidin hämätessä porttitarhaa nikkaroivaa porukkaa kutsumalla heidät lounaaksi sisälle, Charlotte hiipparoi taustalla ja kiri askelensa pois kotoa. Hän ei katsonut Lindan onnettomuuspaikkaan päin ottaessaan suunnan törkyiselle bussipysäkille ja jäi sinne seisoskellen odottamaan keskustan linja-autoa, joka ajoi siitä ohi noin tunnin välein. Charlotte tulpatti korvansa ja pian ne täyttyivät Emilie Autumnista.
Kun hän seuraavan kerran palasi takaisin ympäristöön ilman päänsisäistä popitusta, hän oli jo Spencerien matalan laatikkotalon lakastuneella pihalla ja harppoi heidän ovelleen. Yksi ikkuna oli auki ja sisältä kuului television ääntä. Andrewn moottoripyörä oli paikallaan, joten tämän olisi turha teeskennellä, ettei olisi kotona. Hän ei mennyt minnekään ilman rakasta kulkupeliään.
Charlotte soitti ovikelloa ja jäi odottamaan samalla, kun kääri kuulokkeet takaisin taskuunsa. Television ääni vaimeni äkkiä. Hän sai odotella kauan.
”Drew”, Charlotte sanoi oven läpi nakuttaessaan sitä sorminivelillään. ”Älä ole ahteri, tiedän, että olet kotona!”
Meni vieläkin tovi, ja Charlotte tyytyi hakkaamaan ulko-ovea tasaista tahtia. Hänhän ei antaisi periksi. Sisällä taatusti lymyävä Andrew tuntui ajattelevan samoin. Kumman tahto murtuisi ensiksi? Ainakin ennen, kuin Charlotten kädet olisivat täyttä muusia.
Tiellä talon editse kulki pahanilkinen jengi pikkupoikia, samoja, jotka Charlotte oli nähnyt joskus ennenkin. He huomasivat hänet, osoittelivat ja kuiskivat virnuillen toisilleen, kihertelivät ja yksi heitti kiven häntä päin, joka tosin napsahti Andrewn moottoripyörän peltiin.
Ei mennyt edes sekuntia, kun pää pisti esiin avonaisesti ikkunasta. ”Hoi!” Andrew huusi. ”Saat kiven silmääs, jos tuli naarmukin siihen pyörään! Hemmetin ihan samanlaista täällä ja Bridgetweetissä…”, hän mutisi itsekseen, kun pojat pyrähtivät karkuun.
”Drew!” sanoi Charlotte äänekkäästi. Tämä käänsi kasvonsa häneen päin.
”Terve”, miehenraakile murahti.
”Päästä minut sisään.”
”En taida.”
”Miten niin?”
”Siten niin.”
Charlotte veti silmänsä tiukalle viirulle. ”Siellä on joku toinen”, hän ilmoitti hyytävästi.
Andrew tuhahti. ”Naisten hysteriaa taas”, tämä tokaisi.
Charlotte tarttui kahvaan—ja huomasi, ettei se ollutkaan lukossa. Andrew näytti tajuavan asian myös, sillä hänen sänkiset kasvonsa katosivat nopeasti, ja Charlotten astuessa muitta mutkitta sisään taloon, hän ehti nähdä miehen livahtavan omaan huoneeseensa ja heittävän oven perästään kiinni. Kuului naksahdus—se olisi lukossa.
Charlotte katsoi ympärilleen. Talossa ei näyttänyt olevan muita kotona, muita, eli Andrewn ja Emman isää, jota Charlotte ei ollut koskaan nähnyt tekemässä mitään muuta kuin tuijottamassa katonrajassa olevaa pientä surkeaa kuvaputkea ja kittaamassa kaljaa sekä syömässä pizzaa.
”Huoneestasi ei pääse karkuun, joten jos siellä on joku muikki, minä saan sen tietää!”
Ei kuulunut vastausta. Charlotte painoi korvansa reikään ja kuulosteli, rämpytti kahvaa.
”Hitsi, Drew, mitä pelleilet? Miksi olet vältellyt minua jo kohta kaksi viikkoa ja jättänyt vastaamatta viesteihin? Oletko tuollainen jänishousu? Pelkäätkö isääni noin paljon? Mitä väliä, vaikka hän tietää ikäsi? Ikään kuin minä hänen kieltojaan oikeasti pidemmän päälle tottelisin… Avaa tämä ovi… Minä jään tänne niin pitkäksi aikaa, että sinun on pakko joskus mennä vessaan!”
”Mulla on täällä tyhjä pullo, voin kusta siihen”, Andrewn seinän läpi tukeva ääni sanoi.
”Hienoa, mahtuuko siihen ulostekin?” Charlotte potki oven alaosaa hitaasti kengänkärjillään ja tuijotteli teipattua mustan irvikoiran ja Andrewn sekoitusta esittävää kuvatarraa. ”Tähän pitäisi vaihtaa koiran tilalle pupujussi. Se sopisi paremmin.”
Ovi avautui. Andrew seisoi siinä täydessä pituudessaan, lievästi ärtyneen näköisenä ja tukka vähän silmillä. Hän näytti yhtä huonosti nukkuneelta, kuin Charlotte tunsi viime yön jäljiltä olevansa.
”Onko kukaan koskaan kertonut sulle, että olet maailman rasittavin muija?”
”Sinä olet”, Charlotte vastasi ja puskeutui hänen ohitseen pieneen huoneeseen, joka haisi hieltä ja tunkkaiselta. Se oli niin ahdas, että hän ehti yhdellä nopealla silmäyksellä skannata sen likaisten vaatteiden täyttämästä lattiasta kuluneen laikukkaaseen kattoon. Ketään muuta siellä ei ollut, sillä ketään Charlotten kokoista tai pienempääkään naista ei piilotettaisi liki maassa kiinni olevan sängyn alle tai olemattomaan vaatelipastoon. ”Eihän täällä olekaan ketään.”
”No, mitä oletit?” Andrew murahti ja heittäytyi tietokonetuoliinsa. ”Tyytyväinen nyt?”
”En.” Charlotte kääntyi kannoillaan ympäri kasvokkain tämän kanssa. ”Missä olet ollut?”
”Kuinni?”
”Mikset ole vastannut mitään mihinkään?”
”Ei sitä aina jaksa.” Hän röhnötti laiskasti ja hieroi väsyneesti silmäluomiaan. Lähempää tarkasteltuna mies oli todellakin uupuneen oloinen.
”Yhden tekstiviestin naputtelu kestää kymmenestä sekunnista pariin minuuttiin”, Charlotte huomautti nyreänä. ”Tai vielä helpompaa, jos soitat.”
”Et säkään ole soittanut, meinaatko, että mun pitää maksaa puhelut?”
”Lähetin monta tekstiviestiä, jotka kyllä oli enemmän kuin yhden vastapuhelun väärti!” Charlotte väisti huomautuksen nokkelasti, koska oli oikeastaan ujostellut soittaa Andrewlle. Ehkä olisi pitänyt, mutta paikan päälle käveleminen tuntui luonnollisemmalta.
”Nyt oon tässä ja sä oot siinä ilmeisesti väkisin ja kaikki laulaa taas hoosiannaa”, Andrew mutisi ja kääntyi kohti konettaan. Hän oli selvästi pahalla tuulella.
”Eikä laula, kun et kerro, mitä olet puuhaillut.”
”Jumankauta”, mies älähti nyt ja mulkoili Charlottea oikeasti ärsyyntyneenä. ”Oonko mä sulle jotenkin tilivelvollinen, häh? Lopeta toi inttäminen, ihan saakelin rassaavaa.”
Charlotte ei pelästynyt kiukkuista sävyä, vaan risti käsivartensa tyypilliseen tapaansa tiukkaan puuskaan ja istuutui petaamattoman myllätyn vuoteen laidalle. Väkisinkin vilahti mielessä, että siinä he olivat joskus aiemmin peuhanneet… Oliko Andrew kiikuttanut luokseen Charlotten jälkeen jonkun toisen?
Charlotte ei ollut luonteeltaan omasta mielestään mustasukkainen, muttei voinut olla siitä aivan varma, sillä hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut ketään, josta olisi oikeutetusti mustasukkainen ollut. Andrew tuntui toisaalta vilpittömältä tässä asiassa, mutta jotakin hän selkeästi salaili. Charlotte tunsi tuon katseen ja tuon mysteerisen olemuksen… se oli samantapainen, kuin hänen veljellään Dewnillä toisinaan. Eikä Charlotte ollut koskaan saanut tietää, mihin Dewn meni aina salaa autollaan vieden porkkanoita mukanaan. Se kalvoi häntä yhä, mutta nyt hänellä olisi uusi uhri: Andrewstä hän ottaisi kaiken selville.
”Jos me kerran seurustellaan, olisi ihan asiaan kuuluvaa pitää toinenkin ajan tasalla siitä, missä mennään!”
Andrew käynnisti tietokoneensa. ”Kuka sanoo, että me niin tehdään?” hän murahti.
Charlotte katsoi hämmentyneenä hänen mustaa takaraivoaan. ”Ai mitä tehdään?”
”No, okei”, Andrew pyörähti tuolillaan ympäri, ”tehdään asiat selviksi. Mä en, niin kuin, harrasta seurustelua.”
Charlotte tuijotti. ”Miksi sinä sitten kutsut tätä, mitä meillä on ollut jo pari kuukautta?”
”Hauskanviettoa?”
Pettymyksen paino tuntui laskeutuvan raskaalla laskuvarjolla Charlotten sydämen ja vatsan seuduille.
”Tietenkin naiset ymmärtää aina kaiken väärin”, sanoi Andrew ja klikkaili itsensä joillekin nettisivuille. ”Sä olet siisti mimmi ja kaikkea ja sulla on erinomainen musamaku, mutta et nyt oikeesti voinut missään vaiheessa olettaa, että meillä vois olla jotain sen enempää.”
”Hyvin olet johtanut tässä harhaan”, Charlotte tiuskaisi ja ärtyi kuullessaan äänensä väreilevän. Nyt ei saisi alkaa itkeä. Hän ei ollut sellainen pehmis, joka vajoaa polvilleen nyyhkyttämään ja anelemaan.
”Meillä on kymmenen vuoden ikäero. Sä olet vielä lukiossa, hemmetti, sä olet mun systerin kaveri… en tiiä, mitä oon aatellu…”
”Eli tässä on kyse siitä iästä sitten”, Charlotte töksäytti. ”Hermostuit, kun kerroin, että isä sai tietää—”
”Kettujako mä sun faijasta piittaan”, Andrew ärähti, ”mutta mun maine on eri asia.”
”Mikä maine?” Charlotte sanoi pilkallisesti ja naurahti väkisin. Andrew mulkaisi häntä. He olivat vaiti. Charlotten hengitys oli kiihtynyt ja hän pohti paraikaa nopeasti, mitä tekisi tai sanoisi seuraavaksi. Andrew liikuskeli verkkaisesti Internetin sivustoilla, ilmeisesti juuri jollain pilantekopalstalla.
Charlotten silmiin osui yksi pienen nurkkalipaston laatikoista, joka oli vähän auki, sillä näytti olevan niin tupaten täyteen tungettu, ettei mennyt loppuun asti kiinni. Sieltä pilkotti esiin sekalainen läjä papereita ja vain, koska kaipasi kipeästi jotain harhauttavaa tekemistä tai syytä murista jostakin Andrewhen liittyvästä, Charlotte vetäisi yhden niistä esiin.
Hän ehti katsella sitä tovin, sillä Andrew ei ollut huomannut lukiessaan huonoja meme-vitsejä näytöltään, ja niinpä Charlotte tutki piirrosta, joka oli kuin arkkitehdin tekemä ja esitti jonkinlaista verkostoa käytäviä tai tunneleita pitkin ja poikin. Sinne tänne oli kirjoitettu ylös nimiä ja yhden niistä hän ehti lukea, ennen kuin Andrew havahtui hänen tekemisiinsä ja nyppäsi piirroksen nopeasti hänen käsistään.
”Bridgetweet?” Charlotte kysyi. ”Mitä siellä on? Siinä luki Bridgetweet yhdessä kohtaa.”
”Ei mitään, mikä kuuluu sulle! Annoinko lupaa tonkia mun tavaroita?”
”Oho, oliko se jotain huippusalaista?” Charlotte irvisti. ”Esimerkiksi… varkaan kartta?”
Andrew katsoi häntä jotenkin oudosti ja sulloi paperin takaisin lipastoon, jonka ähki tällä kertaa kunnolla kiinni. ”Mä jotenkin aavistan jo ennalta, että jos vaan saat uuden tilaisuuden, työnnät nokkas sinne, vaikka olisin uhkaillut sua ensin veitsellä ja pyssyllä.”
”Takuulla”, Charlotte sanoi lojaalisti.
”Sä olet niin kuin systeri. Aina änkemässä nenän paikkoihin, joihin se ei kuulu.”
”Minkäs mahtaa. Salamyhkäinen käytös sytyttää uteliaisuuteni, voit siis syyttää vain itseäsi.”
Andrew tarkasteli häntä pitkän tovin hiljaa. Charlotte oli, kuin ei huomaisikaan, ja antoi katseensa kiertää muuten ympäri tylsähköä huonetta.
”Täällä haisee ja näyttää siltä, kuin et olisi poistunut talosta näinä kahtena viikkona”, hän huomautti.
Andrew ei vastannut.
Charlotten puhelin piipahti ja hän kaivoi sen taskustaan esille. Äidiltä oli tullut tekstiviesti.
’Heippa, missä olet? Olisikohan pian aika tulla jo kotiin päin… Isä on pian tulossa takaisin, ja onhan sinulla se kokeisiin luku vielä.’
Charlotte laittoi kännykän pois.
”Mitä ny?” Andrew kysyi edelleen Charlottea katsellen tuolla omituisella ilmeellä, joka sai jostain selittämättömästä syystä perhosia Charlotten vatsalaukkuun.
”Ei mitään…”, Charlotte sanoi. Hän nousi ylös.
Andrew nousi myös. Hänen sinisten silmiensä tuijotus oli lukkiutunut liki kiihkeästi Charlotten kasvoihin ja hän astui ne kaksi askelta, mitä heidän välillään oli. Charlotte ehti tuskin henkäistä hiljaa, kun miehen kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja kaatoivat vuoteeseen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Mar 8, 2016 20:17:04 GMT
Identiteetti ilmi
4.10.2015
Sunnuntaiaamuna Sam tuli ruma ilme kasvoillaan aamiaiselle. Hän väitti kiven kovaan, että joku oli tullut yöllä huoneeseen, jonne hänet oli viime yönä siirretty nukkumaan, ja se joku oli nauranut hänelle.
Niin kummaan väitteeseen ei kukaan myöntänyt syyllistyneensä, mutta Charlotte kohotti terävän tietäväisen ja merkitsevän ilmeen äitiinsä, joka näytti hyvin hämmästyneeltä.
”Näitkö, kuka se oli?” Charlotte kysyi Samilta.
”Jos olisin, luuletko, etten sitä sanoisi?” hän töksäytti epäystävällisesti. ”Tekisin sille niin, kuin teen Zackille.” Ja hän läppäisi hihitteleväistä poikaa vieressään nopealla näpäytyksellä takaraivoon.
”Noh, noh”, Emily sanoi pöyristyneenä ohi mennessään.
”Niin mutta, millä äänellä se nauroi?”
Sam katsoi Charlottea piikikkään arvioivasti. ”Pilkallisesti.”
”Se oli unta, Sam”, sanoi Sean rauhallisesti ja voiteli viidettä aamiaisleipäänsä.
”Minä en näe koskaan unta”, tokaisi Sam. ”Tiedätkö, mitä löysin aamulla lattialta?”
”Klovninnenän?” heitti Zack hilpeästi.
Sam värähti ja kutistui hieman kokoon, ja Zack katsoi jostain syystä anteeksipyytävästi hämillään ympärilleen. ”Sam pelkää pellejä”, hän supatti suupielestään Charlottelle, joka kohotteli kulmiaan. ”Hän sanoo, ettei näe unia, mutta painajaisia klovneista kylläkin.”
”Kuulin tuon, Zack!”
”Mitä sinä löysit lattialta, Sam?” kysyi Sean ja haukkasi paahtoleipäänsä, joka mureni pöydälle.
”Ne nuotit!”
Kukaan ei henkäissyt dramaattisesti, vaikka Sam kuinka yritti pullistaa silmiään.
”Mitkä nuotit?” Zack kysyi lopulta.
”No, ne nuotit!” Sam toisti. Hän katsoi Seaniin ja teki jonkinlaisen ilmeen, josta tämän olisi pitänyt älytä.
”Aaa…”, sanoi Sean hitaasti.
”Hm?” sanoi Charlotte, joka oli pudonnut kärryiltä, mutta oli palavan halukas saamaan lisää tietoa ja todisteita siitä, että joku muukin oli nähnyt hänen kohtaamansa kummituksen. Sam mulkoili nyt häntäkin, sitten Zackia.
”Siellä ne on lattialla”, tyttö sanoi. ”Menkää katsomaan, jos ette usko. Minä en niihin koske.”
”Minä olen nyt hyvin hämmentynyt”, äiti ilmoitti hymyillen hajamielisesti. ”Nukuitko kuitenkin muuten hyvin, Sam?”
”En”, hän tokaisi. ”En voinut enää nukahtaa, kun tiesin jonkun hiipivän ympäriinsä. Herään heti, jos joku liikkuu samassa huoneessa.”
”Onneksi se oli vain viimeinen yö”, Alexiina sanoi, eikä Charlotte voinut olla panematta merkille vihjausta äidin ystävällisen sävyn takana. Sam ei sanonut enää mitään, mutta pälyili heitä kaikkia koko loppuaamiaisen ajan hyvin epäluuloisesti.
Syötyään, Charlotte kiipesi heti yläkertaan ja meni Dewnin huoneeseen. Hän sai hetken aikaa etsiä ennen kuin näki ikkunan edessä korituolin alla lojuvan paperin, jonka täytyi olla se, mistä Sam oli puhunut. Hän nosti sen ylös ja huomasi sen todellakin olevan osa Dewnin omista nuoteista, jotka Charlotte oli aiemmin vahingossa pudottanut nuottikirjojen välistä lattialle. Mitä kummaa Samin merkitsevä ilmeily ja nihkeä suhtautuminen niihin mahtoi tarkoittaa?
”Se on se harppuosio”, kuului ääni huoneen oviaukosta, ja Charlotte nosti katseensa hieman huohottavaan Samiin, joka oli taapertanut ilmeisesti hänen perässään. Tyttö nosti laukkunsa sängylle ja alkoi kasaamaan siihen tavaroitaan: vaihtopaitaa, rahapussia, kolmea kirjaa ja turistiopasvihkosta.
”Ei Dewn soita harppua”, mumisi Charlotte mitään ajattelematta. ”Hän soittaa kitaraa.”
”Niin, mutta se toinen soittaa!”
”Kuka toinen?”
”Se kummajainen.”
Äkkiä Charlotten sydän tuntui kylmenevän. Kummajainen... harppu...
Samin viirusilmät tutkivat Charlottea lähietäisyydeltä. ”Tuo huonoa onnea nukkua samassa huoneessa kuolleen tekemien keskeneräisten teosten kanssa! Niin kuin Linnea Lynx, kun Revor nukkui huoneessa, jonne oli jäänyt papereita hänen kesken jääneestä kirjastaan!”
”Sam, se tapahtui kirjassa, se oli fiktiota”, sanoi yllättäen Sean, joka astui nyt itsekin Dewnin huoneeseen perässään uteliaasti hänen takaansa sivuilta kurkkiva pieni Zack. Kai hekin halusivat nähdä tämän mysteerinuottipaperin, joka oli saattanut Samin pois tolaltaan—tai sitten vain Dewnin huoneen.
”Hei, katsokaa! Mekin ollaan täällä!” Zack osoitti innoissaan seinälle siellä roikkuviin valokuviin, jotka Dewn oli valikoinut ripustettavaksi näytille itselleen. Zack siristi silmiään. ”No jaa… ei siitä kyllä kauheasti näy, kuin minun käteni…”
”Heilut aina niin, ettei kamera ehdi valottaa, kamu”, Sean sanoi raukeasti, ja Zack virnisti.
Sam oli paisunut tuuman mielipahasta. ”En ihmettele enää yhtään, että se tuli nauramaan päin naamaani yöllä, kun tiesi, että tämä oli lavastettu ansa.”
”Miten lattialla lojuva nuottipaperi voisi olla ansa?” kysyi Charlotte epäillen ja nyt myös ärtyneenä. Hän oli odottanut jotain oikeasti ratkaisevaa, mutta Sam tuntui vain pöhköltä ja tärähtäneeltä.
”Selitinhän jo!” Sam tiuskaisi. ”Keskeneräinen musiikki on kaikista pahinta…!”
”Muttei Dewn ole kuollut.”
”Kuka tässä hänestä on puhunut? Hän on!” Sam osoitti paksulla ja lyhyellä nakkisormellaan paperia Charlotten kädessä. Charlotte ravisti päätään.
”Juu, niin on”, sanoi nyt Zack ja nyökytteli tietäväisenä päätään. ”Minä kuulin sen Podilta, joka oli kuullut sen kahvila-Dorikselta, joka taas oli kuullut sen ystävältään Rosalta, jonka poikaystävä tunsi proffa Clintonin.”
”Eikö tämä ole Dewnin nuotti?” Charlotte ihmetteli pää sekaisin.
”Ei!” kirkui Sam pienet silmät laajenneina.
”Se on niitten yhteisestä sävellyksestä harppusoolo, jonka D otti pois myöhemmin, kun se katosi eikä tullut esiintymään lopputyötä varten, joten D:n piti tehdä se yksin ja hän muokkasi siitä pelkän kitaran ja—”, Zack sepitti iloisesti.
”Kuka hän?!” huusi nyt Charlottekin turhautuneena.
”Clinton”, sanoi Zack. Samin sieraimet väräjöivät. Charlotte pinnisti aivojaan.
”Professori…? Joku hänen opettajansa?”
”Ei!” huusi Sam.
”Ei, kun Maxmiliam”, Zack sanoi, ja Sam, joka piteli sydänalaansa, huoahti ääneen kuin nimen sanominen olisi ollut kohtalokasta.
Charlotte veti niin pitkään syvään henkeä, ettei siitä meinannut tulla loppua. Vihdoinkin!
”Max? Se Max? Se Max, Fifin hevosenhoitaja, joka—”
”Onko niitä useampia? Nyt minä olen sekaisin”, Zack kallisti päätään ihmeissään.
”Sinä olet aina sekaisin, Zack”, sanoi Sean rauhallisesti.
”MIKSEI DEWN KERTONUT MINULLE KOSKAAN!” Charlotte karjaisi niin, että sai Zackin kaatumaan takaperin Dewnin vuoteelle Samin laukun päälle, sekä Samin ja Seaninkin kallistumaan hivenen takakenoon.
”Tämä on pahempaa kuin luulin”, Sam läähätti. ”Jos se on ollut täällä vielä paikanpäälläkin ja sitten nuotteja lojuu ympäriinsä…”
”Joo, siksi täällä varmaan kummittelee! Se on Max”, Charlotte sanoi tajuamatta itsekään mitä sanoi. Nyt Samkin kaatui taaksepäin sängylle ja se narahti melko pahasti. Mutta Charlotten ajatukset laukkasivat täyttä höyryä ja hän kääntyi kiihkeissä mietteissään kohti ikkunaa, seisoi siinä korituolin vieressä ja katsoi ulos. ”Onko hän oikeasti kuollut? Minä en tiennyt”, hän mutisi. ”Tiesin, että hän on kadonnut… poliisi kävi täällä joskus ja haastatteli ainakin Dewniä ja äitiä enemmänkin aiheesta. Mutten tiennyt…”
”On se”, Zack vakuutti piipittäen, sillä Sam oli lässähtänyt hänen kätensä päälle, ja yritti nyt epätoivoisesti kiskoa sitä tytön leveän ahterin alta, kun Sam itse tuijotti järkyttyneenä seinään.
”Miksi? Mihin…?”
Kukaan ei vastannut, joten Charlotte kääntyi katsomaan heitä—noita Dewnin kavereita. Sean seisoi ja katseli Dewnin julisteita, Sam ja Zack istuivat yhä sängyllä. Zack sai juuri vedettyä käsivartensa vapaaksi, kun huomasi kaikkien katsovan häntä vastausta odottaen.
”En minä tiedä”, hän henkäisi. ”Sitä Pod ei sanonut, en kyllä tajunnut kysyäkään, muttei hän tainnut tietää itsekään…”
”Sain käsityksen, että sinä jotenkin tiedät kaikesta.”
Zack hymyili ensimmäistä kertaa normaalisti. ”En sentään… mutta sitä kuulee yllättävän paljon, kun on monessa paikkaa ja ihmisten ilmoilla.”
Charlotte kääntyi takaisin ikkunaan, pidellen yhä nuottia kädessään. Vaikka hän oli tietysti täpinöissään tästä tietomurrosta, hän oli myös vihainen veljelleen ja myös jollain tasolla melankolinen… Max oli kuollut…
”Me lähdetään nyt”, äkkiä reipastunut Sam tokaisi ja yritti ponnistaa tehokkaasti seisaalleen, mutta kellahti yhä uudestaan takaisin, kunnes Zack tuuppasi häntä pyllystä niin, että tytön onnistui tasapainottaa itsensä pystyyn. ”Minä en jää tähän kalmanhajuiseen huoneeseen enää hetkeksikään…”
”Mutta ei täällä ole kukaan kuollut.”
”Yhtä paha! Täällä on kuolleen omaisuutta… Sanoit juuri, että täällä kummittelee.”
”Miksi hän kuoli?” Charlotte mumisi taas itsekseen. Hän näki ikkunasta äidin harppovan alhaalla pihan yli talleille ja Kittyn täyttämässä hevosten vesiämpäreitä kaivon kaukalolla.
”Homoille käy huonosti”, Sam puhisi suoristaessaan paitaansa ja nostaessaan laukkunsa. ”Tule, Zack”, hän lisäsi kuin olisi käskenyt koiraa, ja Zack uikahti.
”Mille?” Charlotte säpsähti.
”Anna olla, Sam”, Sean sanoi matalasti.
”Nnnnhh…”
Sean pudisti jostain syystä päätään Samille, joka näytti tutisevan itsekseen sanoako vai eikö houkutuksen välillä. Zack näytti säikyltä ja luikki pitkin seinää kohti ovea. Lopulta Sam nakkeli niskojaan ja seurasi tämän perässä ulos huoneesta. Sean jäi viimeiseksi, loi vajavaisen ja vähän pahoittelevan hymyntapaisen Charlottelle ja lähti itsekin.
Charlotte jäi yksin, nuotit käsissään ja aivoissaan risteileviä ajatuksia.
*
”Voinko mennä tänäänkin ulos?” Charlotte oli laskelmoinut, että oli parempi toimia rehellisesti. Äiti järjesteli satulahuoneessa uusia varusteita ja kohotti hetkiseksi katseensa suitsiremmikasasta.
”Mitenkäs ne kokeet?”
”Luin eilen”, Charlotte vastasi heti, ”ja luen taas tänään. Huomenna on vain äidinkielenkoe, se on ihan ok. Voin jopa ottaa kirjat mukaan.”
”Mukaanko? Minne sitten olet taas menossa?” äiti hymyili vähän vinosti, ja se oli kiusallista.
”Jonnekin vain kylän puolelle, saatan ehtiä sivuamaan siinä samalla koulukirjojakin…”
”Johan nyt, mieluisaa lukuseuraa sinulla siinä tapauksessa? Ei hän taidakaan olla niin hurja, tämä Drew-tyyppi, jos oppiopukset niin maittavat?”
Siihen Charlotte ei sanonut mitään, mutta ajatteli Billyä, joka yritti epätoivoissaan salaa päntätä, jotta pääsisi lukioon, jonne Charlotte oli otettu sisään miltei heittämällä… Hassu juttu…
”Voinko mennä?” Charlotte kysyi uudelleen. ”Ilman, että isä saa tietää…”
”Hän lähti jo Thomasin luo”, Alexiina tiesi. Hän näytti miettiväiseltä.
”Mitä hän sinne taas meni?” uteli Charlotte ohimennen.
”Jordanien pihasta oli viety jotain tavaroita”, äiti kertoi, ”ei mitään ihmeellistä, mutta Thomas halusi kuitenkin tehdä poliisille ilmoituksen. Yksi hänen emakoistaankin taitaa pahnuta, sitä ne siellä ihmettelevät…”
”Ei kai meille tulee lisää porsaita?”
”Ei, Fanny ja Diana riittävät ihan hyvin tälle maatilalle.”
Äkkiä Charlotte muisti tuntemuksen ja kopahduksen isoäidin makuuhuoneen ikkunassa silloin, kun oli ollut Oliverin kanssa tutustumassa possuihin. Hänellä oli niskassaan ollut epämieluisa tunne, kuin joku olisi tuijottanut… muttei ollut ajatellut asiaa silloin tarkemmin. Oliko hänet jo silloin valittu tämän kotikummituksen silmätikuksi?
Oliko se Max?
Vai oliko aave se sama, jonka hän oli nähnyt hautausmaalla?
Olivatko he Andrewn kanssa mausoleumiin tunkeuduttuaan vapauttaneet siellä lymynneen hengen irralleen, ja nyt se jahtasi Charlottea rauhansa menettäneenä?
”…varmaan sopii.”
”Joo”, Charlotte mutisi hajamielisenä. ”Ei kun siis… mitä?”
Äiti katsoi häntä pää kallellaan. ”Sanoin vain, että eiköhän se sitten sovi, että voit sinä mennä.”
Charlotte nousi välittömästi ylös viikkailtuaan vastapestyjä huopia.
”Mutta vain pariksi tunniksi taas!” huusi äiti hänen peräänsä.
Ei Charlotte ollut menossa pänttäämään Andrewn kanssa. Ei edes hengailemaan tai pussailemaan tämän miehisen aromikkaaseen pieneen ja synkkään huoneeseen, vaan piiloon Goosejaw’in leikkikentän laidalle, josta saattoi pitää silmällä Spencerien arkkitaloa. Sillä hänellä oli vahvasti sellainen tunne, sellainen niin sanotusti intuitiivinen vaisto herännyt, että siellä hänen pitäisi tänään olla. Andrew oli eilen puolihuolimattomasti livauttanut, että hänellä olisi menoa tänään päivällä, muttei yhtään sen tarkemmin. Minne hänen oli mentävä sunnuntaina? Charlotte tahtoi tietää. Bridgetweetin pulpahtaminen esiin taas oli tuonut mukanaan kaikki ne fiilikset, joita Charlottella oli ollut hänen, Amyn ja Emman leikkimielisen etsiväkerhon kanssa Maxin ja Dewnin mysteeriä ratkoessaan. Nyt siihen sekoittui Samin ja Zackin paljastukset Maxista ja Andrew osoittautui hämäräperäiseksi ja omisti tarkkoja karttoja, jotka koskivat Bridgetweetiä… Tämä olisi mehukas juttu, Charlotte ajatteli, enkä todellakaan jättäisi sitä välistä. Oli aika ottaa ratkaisematta jäänyt mappikansio jälleen esille ja tehdä siihen oma lukunsa tätä kaupungin pahaenteistä, salaperäistä saariosaa varten.
Hänellä oli vain yksi oleellinen ongelma: kuinka hän voisi varjostaa moottoripyörää jalan? Edes polkupyörällä ei sotkettaisi sellaista vauhtia, että pysyisi muutenkin ylinopeutta huristelevan Andrewn kannoilla.
Charlotte ottaisi riskin ja lähtisikin tälle jännittävälle vakoilumatkalle Dewnin autolla… Se oli laitonta, koska hänellä ei ollut vielä korttia, mutta hän osasi kuitenkin jo tätä tarkoitusta varten tarpeeksi isän antamien yksityistuntien perusteella.
Aita oli valmistunut jo eilen, ja Billy nauroi vieraiden kanssa paraikaa makeasti, kun he jutustelivat kuistilla ja tekivät ilmeisesti jo lähtöä, sillä punainen avoauto oli ajettu talon eteen. Charlotte varmisti, että reitti olisi selvä ja muut keskittyneet toisaalle, ennen kuin meni hakemaan Dewnin valkoista lava-autoa, jonka isä onneksi oli tänään jättänyt kotiin.
Hetkisen kuluttua se lähti liikkeelle jokseenkin epävarmasti ja Charlotte ratin takana toivoi hartaasti, että mahdollisimman moni olisi tänään sunnuntaina päättänyt jättää autoilun välistä.
Tie kylään oli likimain pelkkää suoraa eikä hänen tarvinnut kiertää keskustan kautta. Andrew ei tunnistaisi Dewnin autoa, joten Charlotte saattoi hyvillä mielin jättää sen leikkikentän sivuun ja jäädä sinne istumaan. Hänellä oli olo kuin salaisella agentilla, ja hieroi innoissaan käsiään yhteen.
Ensimmäisen puolituntisen hän kyttäsi Spencerien taloa ja pihalla vielä seisoskelevaa moottoripyörää silmä kovana, mutta tunnin mentyä ohi ilman, että tapahtui mitään mielenkiintoista niitä samoja pikkupoikia lukuun ottamatta, jotka hengasivat jonkin aikaa leikkikentällä ja yrittivät rikkoa yhtä keinuista, alkoi Charlottea kyllästyttää. Yksinään autossa istuessaan hänellä oli aikaa pohtia ja hän yhdisteli mielessään hulluja, lennokkaita teorioita…
Hän kaivoi koulukirjat tunnollisesti esille ja levitti ne viereiselle penkille. Samapa tuo, voisihan hän tehdä niin, kuin oli äidille luvannut, ja lukea edes vähäsen. Aina silloin tällöin Charlotte kohotti katseensa. Vakoilu ei tosin ollut aivan yhtä hauskaa ilman uskollista apuria…
Charlotte kaivoi puhelimensa esiin.
”Jellou”, vastasi Emma.
”Et ikinä arvaa, mitä teen juuri nyt.”
”Arvaanpas. Anna mahdollisuus. Olet hautausmaalla taas”, sanoi Emma nopeasti. Hän kuulosti syövän jotain samanaikaisesti.
”Ei, mutta ihan hyvä. Sinnepäin… tavallaan.”
”Sinnepäin? Kaivat hautaa sitten? Itsellesi?”
”Liittyy Drewhen…”
”Olet sen kanssa—ooh—mitä te teette?” Emma helähti suu täynnä ruokaa.
”En tiedä, mitä se tekee, mutta minä istun juuri autossa vakoilemassa ja odotan, että hän tulisi ulos.”
”Miksi?”
”Jotain on tekeillä. Eilen olin hänen huoneessaan ja näin jonkinlaisen kartan Bridgetweetistä…”
”Oho!” Emma kuulosti todella yllättyneeltä. ”Miten Drew antoi sinun katsella hänen raporttejaan?”
”Raporttejaan?”
”No, eihän hän niitä saa kai kenellekään esitellä. Et usko, kuinka monta kertaa olen yrittänyt urkkia niitä! Teidän juttunne sitten on oikeasti vakavalla pohjalla…”
”En tiedä siitä”, Charlotte sanoi hammasta purren. ”Hän sanoi, ettei ’harrasta seurustelua’ ja, että me vain pidetään hauskaa… ja sitten kohta hän on taas, kuin kaikki olisi normaalisti.”
”Juu, samaa veruketta hän käyttää aina. Älä anna sen hämätä, hän vain oikeasti pelkää naisia. Niin kauan, kuin hän on sinusta kiinnostunut, niin sinulla ei ole mitään syytä pelätä.”
”Pelätä mitä?”
”No… mitään. Hän ei koskaan pyöritä useampaa kerralla.” Emman lojaalius veljeään kohtaan oli erikoislaatuista.
”Kiva”, sanoi Charlotte happamesti, muttei tullut siitä paremmalle tuulelle. Emma maiskautti itsekseen. ”Tiedätkö mitä”, Charlotte sitten sanoi vaihtaakseen aihetta, ”sain kuulla yhden aika ison jutun.” Hän kertoi mitä oli saanut tietää tänään aikaisemmin.
”Olihan se vähän sellaisen narkkarin oloinen”, Emma myönsi, muttei ystävällisesti. Hän suhtautui aina yhtä kireästi huumausaineisiin. ”Ehkä se otti yliannostuksen ja pääsi päiviltä. Niin käy kuule usein.”
”Luuletko?” Charlotte huokasi. ”Oudointa tässä on se, että hän oli ilmeisesti Dewnin koulussa, koska nämä tyypit sieltä, tiesivät hänet myös… Miksei Dewn koskaan kertonut? Olen ihan sekaisin vielä, mutta tänään sain sellaisen tuntemuksen, että kaikki liittyy jotenkin yhteen! Onko siinä mitään järkeä? Ja nyt päädyin stalkkaamaan Drewtä Dewnin autosta, eikä minulla ole edes korttia… Mutta Maxista vielä, eihän Dewn edes pitänyt hänestä!” Kiukutus veljeä kohtaan kasvoi taas. Olipa tämä ollut tekopyhä vaadittuaan Charlottea kertomaan kaiken ja raivostunut siitä, että Charlotte oli pari asiaa unohtanut mainita, kun itse jätti kertomatta jotain näin oleellista!
Charlotte muisteli sitä, kun Max pelasti hänet sinä elämänsä kamalimpana yönä, jona äidin oli ollut vähällä käydä huonosti… ja nyt Max oli itse mennyt menojaan lopullisesti…
Hetkeksi Charlotten suuttumus lientyi taas ja korvaantui epämääräisellä surulla.
”Odotat, että Dewn tulee kotiin ja sitten rutistat hänestä kaiken ulos”, Emma sanoi aivan liian kovaa ja aivan liian rempseän huolettomasti.
”Kuka tietää, miten pitkä aika siihenkin menee…”
Äkkiä Charlotte havahtui. Spencerien ovi oli käynyt ja Andrew tuli juuri ulos kypärä kainalossaan.
”Hei! Nyt se tuli ulos!”
”Mitä te teette?”
”Aion seurata häntä! Otan selvää, minne hän menee…”
”Siitä ei Drew tykkää”, Emma nauroi ja mässytti mehukkaasti suupalojaan.
Andrew katsoi yleisesti ympärilleen (hänen katseensa kaukaa pysähtyi hetkeksi Dewnin autoon, ja Charlotte painui penkissään matalemmas), mutta sitten hän iski kypärän päähänsä, nosti jalkansa istuimen yli, sääti jotain, polkaisi ja pian rullaili tielle. Charlotte panikoi ja yritti puhelin olkaansa vasten nopeasti käynnistää auton: se köhäisi ja röhisi.
”Äh, käynnisty nyt! Äkkiä!” Charlotte huohotti. Auto henkäisi ja Charlotte lähti jo kaukana edessäpäin viilettävän moottoripyörän perään.
”Kerro mitä tapahtuu!” käski Emma.
”Lähdin nyt, tämä on vähän hankalaa, olisi helpompi jos istuisit tuossa”, sanoi Charlotte pitäen katseensa alati loittonevan motoristin selkämyksessä ja pölypilvessä.
”Jos tämä olisi videopuhelu, voisit laittaa kännykän kajarille ja istuttaa siihen konepellin eteen.”
”No, ei ole, joten—hups.” Puhelin luiskahti hänen otteestaan ja putosi jalkoihin. ”Pahus!” Charlotte kirosi. Hänellä oli täysi työ siinä, ettei hukkaisi Andrewtä, mutta ettei myöskään ajaisi vahingossa kenenkään (tai minkään) päälle. Ajaminen oli vielä vähän huteraa eikä Charlotte ollut kovin varma ratissa, mutta… ”En ikinä pysy perässä”, hän tajusi, kun Andrew kaartoi mutkaan ja oli hetken aikaa poissa näkyvistä.
Jostain auton penkin alta kuului hiljaista tukahdutettua mölinää. Charlotte yritti kaluta kapulaa käteensä kumartuneena, tiiraten ratin yli tielle. Hän haroi ja haroi, kunnes osui siihen ja nosti takaisin olkansa ja korvansa väliin.
”—TAPAHTUU?! HALOO!” Emma huusi juuri silloin.
”Älä huuda! Kännykkä putosi”, Charlotte älähti.
”Pidät jännityksessä! Tämä on kurjaa, en voi juoda cappuccinoani loppuun.”
”Mikä menetys…” Charlotte unohti vilkuttaa risteyksessä. Koiranulkoiluttaja harppasi pois tieltä ja mulkoili hänen suuntaansa tuimasti. ”Sori, tässä on varjostus meneillään…”, Charlotte mutisi ääneen.
”Missä ajatte nyt? Raporttia!”
”Sandstollerin tiellä… ääh…” Charlotte joutui tekemään äkkijarrutuksen, kun äiti lapsineen lähti ylittämään tietä hänen edestään. ”Kipittäkää jo!” hän tiuskaisi. ”Nyt Drew pääsee karkuun…”
”Ei välttämättä”, sanoi Emma ja nielaisi äänekkäästi. ”Minäpä pirautan velirakkaalle pitkästä aikaa…”
”Miten voit soittaa, kun puhut minun kanssani?”
”Chattaillaan kohta lisää. Adios.” Emma lopetti puhelun. Charlotte heitti luurin viereiselle istuimelle, se pomppasi ja kimposi reunasta ja katosi taas penkin alle.
”Ääääh!!” hän voihkaisi.
Andrew oli jo hukkunut kartalta, ja Charlotte ajelehti autoineen teitä keskustassa epämääräisesti risteillen, kun jäinen kylmyys äkkiä valtasi hänet koko kehostaan: punainen lava-auto, joka kuului Thomas Jordanille, ajoi poliisiauto perässään tiellä edessäpäin häntä vastaan. Paniikki hulmahti kuin joku olisi heittänyt pakastuneen viltin hänen ylleen, ja Charlotte koukkasi hätiköidysti tieltä vasemmalle, unohtaen taas vilkuttaa. Isä olisi todennäköisesti kyydissä mukana ja sitten siellä oli vielä poliisitkin, jotka eivät missään nimessä saisi saada Charlottea kiinni ajamasta ilman korttia…
Charlotte toisti hiljaisesti rukousmantraa vilkuillen pelokkaasti taustapeiliään… lähestyi… lähestyi… ja ohi. Thomas Jordan ja poliisi olivat menneet risteyksen ohi, eivät kääntyneet Charlotten perään. Mikä helpotus! Charlotte uskalsi jälleen hengittää, jopa vähän hymyillä hermostuneisuuttaan. Tämä oli saakelin jännittävää, vaikka alkuperäinen tarkoitus vakoilla oli jo vähän niin kuin mennyt myttyyn.
Qiastro vingautti terävää aloitusnuottiaan, ja Charlotte noukki sen nopeasti korvalleen.
”No?” hän henkäisi.
”Missäs ajat, oletko vielä mukana?” kysyi Emma.
”En, kadotin—”
”Se on menossa Sinicoastin tiellä teillepäin”, Emma kertoi. Hän ei kuulostanut enää yhtä rempseältä ja hilpeältä, kuin aiemman puhelun aikana.
”Onko hän menossa meille?” Charlotte pelästyi.
”En tiedä, sanoi vain olevansa ajelemassa ’hevosfarmin nurkilla’.” Emman sävy oli äreä. Charlotte otti suunnan paluumatkalle Coyotan läpi.
”Mitä muuta? Sanoiko se, mitä on tekemässä tai minne—?”
”Eipä kertonut, käski minun pitää ’mandariinini etelässä, minne ne kuuluu.’”
”Teillä on aika omituinen suhde keskenänne”, Charlotte sanoi sen, mitä oli useinkin ajatellut.
Emma murahti. ”Välillä se älykääpiö ottaa niin pattiin… tekee melkein mieli kertoa sen Suuri Salaisuus—”
”Mikä suuri salaisuus?” Charlotte kysyi heti, mutta vaikeni samassa. Hän oli huomannut sinipunaisten valojen välähtävän sivupeilistään, ja oli vaipua jonkinlaiseen halvaantuneeseen pakokauhuun.
Poliisiauto seurasi hänen perässään vilkuttaen valojaan merkiksi hänelle pysähtyä. Ne olivat sittenkin hoksanneet hänet ja hänen epämääräisen ajamisensa. ”Olen ihan hemmetin pulassa nyt”, Charlotte kuiskasi kurkku kuivana. Hän ei kuullut Emman sanoja, vaan mutisi nopeasti jotain lopputervehdykseksi ja heitti kännykän pois. Hetken hullun mielipuolisen pakotien toivossa Charlotten teki mieli painaa taltta pohjaan ja kaasutella karkuun suoralla ja pitkällä tylsällä Coyotan tiellä, mutta järki painoi jarrua hänen puolestaan ja muistutti asiallisesti, että siitä ei ainakaan mitään hyvää seuraisi. Niinpä hän tottelevaisesti, joskin lamaantuneesti, kaarsi Dewnin lava-auton tienreunaan ja jäi sydän jyskien odottamaan.
Poliisiauto pysähtyi hänen taakseen ja siitä nousi ulos nuorennäköinen vaalea miespoliisi. Hän sanoi jotain autoon ja asteli sitten Charlotten puoleiselle ikkunalle kädet rennosti vyöllään. Charlotte oli jo veivannut sen auki.
”Päiviä”, poliisi sanoi ja hätkähti hieman kuljettajan huomattuaan. Kai hän oli olettanut jotain muuta. Charlotte yritti hymyillä viattomasti, mutta kasvot tuntuivat kiveltä. Silti paniikin ja hermostuksenkin läpi hän pystyi panemaan jotain merkille: poliisimies oli vietävän hyvännäköinen. Qiastro lähti taas soimaan ja Charlotten ottaessa sitä käteensä sammuttaakseen kännykän, poliisi sanoi: ”Jaaha, neiti, onko tämä teidän autonne?”
”Öö… veljen”, Charlotte sanoi.
”Pistitte silmään, kun tuolla kaduilla ajelitte. Unohditte käyttää vilkkua ja auto myöskin heittelehti jonkin verran. Saisinko nähdä neidin ajolisenssin?”
”Niin… joo… ööö”, Charlotte oli hämääntynyt poliisin komeista kasvoista ja kirkkaista silmistä ja tyylikkään charmikkaista pienistä viiksistä, ettei tajunnut enää edes pelätä yhtä paljon. ”Kun tuota noin… se taisi unohtua.” Miksi minä valehtelen? ääni hänen päässään ihmetteli.
”Vai niin”, poliisimies sanoi, eikä näyttänyt kyllä uskovan. ”Voisin myös testata teidät.” Hän vetäisi esiin puhallusmittarin, painoi nappia ja ojensi sen suupäätä ikkunasta sisään. Charlotte veti keuhkot täyteen ja puhalsi: tästä hän ainakin pääsisi läpi. ”Hmm”, poliisi sanoi hetken lukemia odotettuaan, ”alkoholia ei näytä olevan... Olette kuitenkin varsin nuoren oloinen. Saisinko nimenne, syntymäaikanne ja yhteystietonne?”
Paniikki nosti taas päätään. Jos isä saa tietää…
Kuului moottorin ryminää. Edessäpäin tiellä hiekkamyrskyn lailla nousi pölyinen pilvi, se lähestyi ja lähestyi, kaahasi suorastaan, eikä Charlotte ehtinyt edes—
Andrewn moottoripyörä jylläsi paikalle ja liukui pysähdyksiin aivan Dewnin auton nokan eteen. Charlotten vatsassa muljui ja huojui, kun hän katseli Andrewn heilauttavan itsensä alas ja vetävän kypärän päästään.
”Jim, terve”, Andrew sanoi poliisille. ”Mites näin korpeen oot eksynyt, eikö rikollisliigat pyöri jossain Redairen takana ja Bridgetweet ole Tollerin reviiri?”
”Tämä tyttö ratissa herätti huomiota”, Jim-poliisi vastasi. Hän katsoi moottoripyörää. ”Tulit kyllä aika ylinopeuksia tuolta äsken.”
”Perspektiivi pettää”, Andrew huitaisi kädellään. Hän asteli lähemmäs niin, että näki Charlotten, muttei näyttänyt yhtään hämmästyvän. ”Mä voin jatkaa tästä.”
”Ei taida olla sinun alaasi.”
”Ehkä ei, mutta tää typykkä toimi mun käskystä.”
”Niinkö todella?”
”Teijän pikkupartio haittaa nyt vähän projekti SA:ta.”
Poliisi katseli Andrewtä mietteliäänä, epäillen ja silmät vähän sirrillään. Charlotte oli niin pyörällä päästään, ettei ollut uskoa koko tilannetta todeksi, vaan tuijotti näitä kahta (hyvännäköistä) nuorta miestä suu auki ja silmät avonaisina.
”Oletko puhunut näistä menetelmistä Tollerin kanssa?”
”Pah, Toller, kyllä mä sen hoidan”, Andrew ärähti vakuuttavan rennosti. ”Mutta mä meen tästä takuuseen.” Hän nyökkäsi Charlottea kohti. ”Jos siinä kapulassa ei hälyttäviä numeroita näy, me voitais jatkaa, tattista vain…”
”En ole nähnyt ajokorttia, sitä ei kuulemma ole nyt mukana”, Jim sanoi edelleen epäluuloisin, mutta pohtivin viirusilmin.
”Vaitiolovelvollisuus—tää keikka”, Andrew elehti jonnekin pyöräänsä ja siitä eteenpäin suunnalle.
Poliisimies mietti vielä jonkin aikaa hiljaa, katsoen vuoroin Charlotteen, joka edelleen yritti hymyillä neutraalisti, ja Andrewhen, joka vaikutti välinpitämättömältä ja samalla lievästi tyylikkään ärtyneeltä. Lopulta hän huokasi, muttei kovin tyytyväisenä. ”Sinut hyllytetään vielä, jos jatkat tuohon malliin”, hän tokaisi. Andrew murahti puolihuvittuneesti.
Poliisi nyökkäsi lyhyesti päällään Charlottelle, joka ei tajunnut vastata siihen mitään, ja marssi sitten takaisin poliisiautolle.
”Mä tarjoon seuraavat oluet”, Andrew huikkasi tämän perään, kun Jim keinahti sisään. Poliisiauto teki U-käännöksen ja palasi kohti kylää. Andrew odotti sen verran, että hurina oli vain kaukaista taustaääntä, laskien viimein (nyt paljon tiukemman ja vihaisemman) katseensa alas Charlotteen. ”Jumankauta muija”, hän töksäytti, ja hetken onnen ja helpotuksen huumassaan ollut Charlotte sai kuin tällin päin näköä siitä sanasävystä. ”Sulla ei ole minkäänlaisia rajoja, onko, täh? Luuletko, etten huomaa, jos sä ajelet vaappuen perässä?”
Charlotte tunsi olonsa puupääksi eikä kyennyt keksimään sanaakaan.
”Mä otan pari aikasempaa sanaani takaisin: ei, sä et ole niin kuin mun systeri. Sä olet pahempi. Sillä on sentään jotain tajua siitä, milloin on syytä lopettaa ja antaa olla, sulla ei selvästikään. Keskenkasvuinen ipana, ehkä olis pitänytkin antaa Jimin heittää sut putkaan niin kasvaisit siellä edes vähän.”
”No, miksi estit?” Charlotte sai äänensä äkkiä kovaa takaisin ja se värähteli tunnekuohusta sekä jälkishokista.
”En tosiaan tiiä!” Andrew huusi.
”Olisit antanut pidättää, ihan helvetin sama, mitä sinä piittaat, vaikka joutuisinkin vankilaan! Itse olet paatunut rikollinen!” Charlotte jo huusi. Andrew mulkoili häntä omituisesti.
”Mitä sä luulet saavuttavasi mun varjostamisella, ajattelitko ottaa mut kiinni itse teossa, täh?” hän ärjyi.
”Kun et kerro minulle mitään, niin kai tässä täytyy nähtävästi itse ottaa kaikesta selvää!”
”Onko sun sitten joku väkinäinen pakko saada tietää aina kaikki kaikesta?”
”On! Ei… en tiedä! Miksi miesten pitää olla aina niin salailevia ja herättää epäluuloja!”
”Meilläkin on vattu vie oma elämä!”
”Aijaa, no tämä oli uutinen.”
Charlotte istui autossa kädet tanapuuskassa ja kasvoillaan niin vihainen ilme, kuin vain taisi. Pakokauhusta hetken huojennuksen kautta suureen suuttumukseen oli käynyt häneltä vaivattomasti. Andrew haroi mustaa tukkaansa rasittuneen tuskastuneena eikä kyennyt löytämään enää sanoja, joilla kuvailla hänen näkemyksiään Charlotten järjettömyydestä ja epäloogisuudesta. Hän riuhtoi hiuksiaan hetken ja iski sitten tuittupäissään auton kattoa nyrkillään. Siitä ei Dewn olisi tykännyt.
”Niin, miksi tulit siihen pätemään ja estelemään?” Charlotte tivasi uudelleen. Andrew mulkoili häntä.
”No, anteeks kauheesti, oli nähtävästi helevetin iso erhe. Soitanpa Jimille tästä, että tulee takaisin…”
”Ei, kun miksi?”
Andrew irvisti ennen kuin karjaisi: ”No ehkä mä hitto tykkään susta liikaa! En kyllä haluais… Äh, voi mikä klisee...”
Aivan erilainen, kupliva ja kuohuva tunne kietoutui samassa tanssiliikkein Charlotten vatsalaukussa ja hänen vihainen ilmeensä hellitti hieman, mutta hän yritti nopeasti pitää sen tasapainossa, jottei paljastaisi itseään. Hän katsoi suoraan tiehen edessäpäin, kauas horisonttiin asti jatkuvaan tiehen ennen Sungroan Hillsejä, ja Andrew auton ulkopuolella kaivoi tupakan esiin ja tökkäsi huuleensa. ”Romanttisin hetkeni ikinä”, hän taisi mutista itsekseen.
Charlotte nautiskeli vielä tästä uudenlaisesta tuntemuksesta, jossa teki mieli melkein alkaa laulaa oopperaa.
Tupakansavu leijaili sisään autoon. Charlotte nyrpisti nenäänsä.
”Hyi”, hän sanoi.
Andrew katsahti häneen, muttei tehnyt elettäkään hienotunteisesti mennäkseen kauemmas. Tilanne oli todella kummallinen ja outo. Charlotten olo oli epätodellinen.
”Siinäkö se?” mies murahti.
”Mikä se?”
”No… eikö sulla muuta sanottavaa ole, kuin ’hyi’?”
Charlotte käänsi päänsä toiseen suuntaan, jotta saattoi virnistää itsekseen. ”Ei”, hän vastasi neutraalilla, kopeutta tavoittelevalla sävyllä.
”Just joo”, tuhahti Andrew ja ravisteli tuhkaa. ”Ei esimerkiksi, että miten mä sain sut juuri pelastettua pälkähästä?”
”Koska olet tunnettu varas näillä main ja Waterphewn poliisit on korruptoituneita, olet lahjonut ne mausoleumista varastamillasi kulta-aarteilla”, Charlotte papatti yhteen putkeen viileän tietäväisesti.
Andrew vetäisi pitkän henkosen ja tuhahti. ”Ihan miten vain”, hän tyytyi sanomaan. Charlotte katsoi häneen, sillä miehen ääni oli muuttunut levolliseksi. Hän poltteli savukettaan äkkiä tyynesti ja katseli horisonttiin.
”Ai ei vai?”
”Jos haluat niin uskoa.”
”Minä haluan tietää, miten asiat on!”
”Hetki sitten sulle oli kaikki vielä ihan sama.”
Charlotte ärtyi taas. ”Olet kleptomaanin lisäksi vielä p-e—”
”Nyt pää kiinni”, Andrew tiuskaisi ja heitti tupakan maahan. ”Mitä sä musta oikein kuvittelet? Tässä vois herkkänahkasempi jo aika pahasti loukkaantua, sulla ei ole mitään kunnioitusta toisia kohtaan, se sulta puuttuu. Oon aika ihmeissäni, ettei systeri ole jo ilmeisesti kertonut, mutta kai mun on pakko se itse paljastaa, kun susta ei muuten rauhaa saa”, hän kaiveli povitaskuaan. Charlotte mulkkasi äksysti. ”Tää ei ole sitten mikään kadulla huudeltava asia”, hän huomautti. ”Lupaatko?”
”Minä en lupaa mitään”, Charlotte hönkäisi, mutta piti silmänsä tiiviisti Andrewn nahkatakin etumuksen sisään piiloon jääneessä kädessä.
”Lupaatko?” hän toisti painokkaasti ja nosti vapaalla kädellään äkkiä Charlotten kasvot leuasta ylöspäin, jotta tyttö katsoisi häntä silmiin. ”Tää ei ole mikään pelleilyn asia. Voinko mä luottaa suhun?”
He tuijottivat toisiaan suoraan, ja Charlotten sisuksissa paisui, kun hän katsoi noihin taivaansinisiin persoonallisiin silmiin.
”Joo”, hän lopulta sanoi tyynemmin.
”Lupaat?” Andrew varmisti.
”Lupaan”, Charlotte myönsi mumisten. Hän taisi punastua vähäsen.
Andrew ei irrottanut katsettaan Charlotten silmistä, kun hän veti kätensä takin sisästä. Hän otti sieltä esiin jotain, joka välkähti vähän syysauringossa, ja pitäen sitä sormissaan nosti Charlotten naaman eteen.
Se oli jonkinlainen virkamerkki.
Charlotte vain toljotti.
”Niin”, Andrew sanoi aavistuksen antautuneesti, ”toisin sanoen, tästä eteenpäin tiedät toisen henkilöllisyyteni. Mä olen nimittäin oikeastaan salapoliisiagentti Walter Kidd.” |
|
