katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 11, 2016 15:14:47 GMT
Witnessing 17.10.2015
Tyn pitäisi olla meillä jo, Gillian ajatteli katsoessaan hopeaista rannekelloaan kolmattatoista kertaa sitten Orange Woodista lähdön. He olivat juuri ratsastaneet Tamulin aidatulle takapihalle ja pysäyttäneet hevoset sievään riviin puomien eteen, liukuen alas satuloista. Vaikka reipas ja iloinen musiikki ottikin heidät kotoisasti vastaan, Gilliania hermostutti silmittömästi. Hän huomasi polviensa lyövän loukkua tapaillessaan maata ja horjahti hieman tukeutuen Linkan kaulaan. Toivottavasti kaikki olisi kotona okei…
He olivat käyneet tarkan toimintasuunnitelman Charlotten luokkatoverin, Tyn, kanssa siitä, mitä tämä tekisi Waveseilla syystanssien ajan Gilliania esittäen. Vaikka Ty oli ollut hyvin itsevarma ja luottavainen, reteästi vakuuttanut, ettei hänellä ollut syytä huoleen, nyt Gillian ei voinut olla pureskelematta alati huultaan ja pohtia, olisiko hänen kuitenkin pitänyt vain kiltisti totella ja mennä kotiin… Mitään näin uskaliasta ja äitinsä tahtoa uhmaavaa, hän ei ollut vielä ennen tehnyt! Jos hän jäisi kiinni… jos Ty jäisi kiinni… Gillian oli jo aikomassa nostaa jalkaansa takaisin jalustimeen ratsastaakseen saman tien kotiin, kun Kittyn kirkas ääni kajahti.
”Gills, mikä Linkan jalassa on?”
”Hm?” Gillian katsoi alas ja kumartui nyppäämään oranssin pallukkaisen hevosensa mustinsa vuohiskarvoista.
”Eep!” huudahti Kitty tapaillen keijuasuunsa kuuluvia sarvia ja nappasi pallon Gillianin avokämmeneltä. ”Keijuantennini! Se on lähtenyt irti! Saakohan sitä vielä takaisin?”
”Anna minä”, Gillian ehdotti, ja tottelevaisesti suutaan harmissaan mutristellen Kitty taivutti vaaleaa päätään matalammalle, jotta Gillian saattoi kiinnittää irronneen pallon takaisin. ”Noin”, hän sanoi.
”Kiitti, Gills, olet enkeli”, Kitty sanoi. ”Enkelin asu olisi kyllä sulle ollut parempi.”
”Minusta tuo on oikein hyvä”, sanoi kohtelias, hiljainen ääni ja Gillian käännähti Tomfordiin päin, jonka tutun peessin cowboylakin päällä irralliset pienet lehmänsarvet näyttivät kahdelta tsemppipeukalolta. Gillian punastui heleästi ja painoi katseensa nopeasti jalkoihinsa.
”Voisitte muuten olla samasta eläintarhasta, mutta lehmät on yleensä karjatilalta”, Kitty liversi iskien heille silmäänsä. ”Mutta kyllä te silti olette mahdottoman suloisia!” Onneksi suurin osa Gillianin kasvoista oli norsunkärsän peitossa.
Charlotte ja Billy heittivät hevosten eteen heinät, sitten he lähtivät sisään. Gillian ei nähnyt mitään muuta kuin Tomfordin, joka ojensi hänelle käsikynkkäänsä ja sitten he Kittyä seuraten, molemmat yhtä ujostellen ja arkoja hymyjä vaihdellen, kävivät yhdessä tanssilatoon.
”No, hajaantukaa sitten ja pitäkää hauskaa!” Kitty toivotti, kun he olivat pysähtyneet ovensuuhun ja kartoittivat tilannetta paikanpäällä. Tomford kumarsi heti Gillianille.
”Saanko luvan?”
”Ai, mi…?”
”Tanssimaan, neiti.”
”N-Nyt hetikö?”
Tomford kallisti päätään. ”Niin, neiti.”
Gillian empi muutaman sekunnin kauhuissaan, mutta antoi sitten Tomfordin taluttaa itsensä tanssilattian reunalle. Hän veti syvään henkeä ja koetti unohtaa huolensa Tystä ja kotioloista. Hän oli nyt täällä Tomfordin kanssa—Tomfordin takia, eikä mikään saisi pilata tätä iltaa.
Jo muutaman rytmikkään askelen jälkeen Gillian huomasi, että poika oli oikein etevä tanssimaan. Hän oli sulavaliikkeinen ja kuitenkin niin tahdikas, että osasi ennakoida ja ottaa vähän kömpelömmän Gillianin hienosti huomioon, muutaman kerran saaden jopa Gillianin tekemän askelvirheen näyttämään harkitulta siirrolta.
Ja siitä muutaman pyörähdyksen myötä, Gillian ei enää laisinkaan ollut murheissaan. Hän uskaltautui nauramaan (hermostuneesti) ääneen ja jopa katsomaan Tomfordia silmiin, joka heti hymyili ilahtuneesti takaisin ja pyöritti Gilliania vielä monta, monta kertaa ympäri.
Kolme laulua myöhemmin, hengästynyt, mutta onnellinen Gillian sekosi vähän askelissaan ja päätyi Tomfordin käsivarsille. Poika katsoi häneen hölmistyneenä, mutta auttoi sitten sanaakaan sanomatta kohteliaasti takaisin jaloilleen. Gillianin vatsassa oli erimuotoisia ja -kokoisia perhosia. Hän läähätti kasvot kuumina.
”Minua janottaa vähän”, hän sanoi.
”Pidetään tauko”, Tomford myönsi itsekin posket aika punaisina. He kävelivät—käsi kädessä—baaritiskin luo ja Tomford halusi tarjota heille kummallekin sitruunasoodalasilliset, vaikka Gillian tunsi siitä tunnontuskia. Tomford asui yksin vuokralla eikä hänellä ollut paljon rahaa, toisin kuin Gillianilla, mutta tämä ei ollut kuulevinaan arkoja vastalauseita.
”Sinä tanssit tosi hyvin”, Gillian uskalsi kehaista, kun he hakeutuivat vapaaseen pöytään juomat mukanaan. Hän huomasi Billyn jonkin matkan päässä poistumassa ulos tutunnäköisen pojan kanssa, muttei ehtinyt oikein keksiä, mikä tämän nimi olikaan.
”Kiitos, neiti”, vastasi Tomford lauhkeasti ja nosti lakkiaan päästä, jotta saattoi kuivata hiestä kevyesti kostunutta otsan hiusrajaa. Gillian siirsi norsunkärsän pois tieltään, jotta kykeni juomaan. Kylmä juoma maistui raikkaalta ja auttoi ylimääräiseen lämmöntunteeseen, joka tanssiessa oli noussut pintaan.
Äkkiä häntä alkoi jännittää kauheasti. Hän pyöritteli drinkkisateenvarjolla jääkuutioita juomassaan ja mietti pitkään, uskaltaisiko mainita siitä, miten tiesi kottikärryistä ja kaikesta… mutta sanat jumittuivat kurkkuun, kun poika äkkiä ottikin häntä kädestä kiinni pöydän päällä ja katsoi häntä suoraan silmiin. ”Neiti Gillian”, hän kuiskasi ja hänen äänensä oli pehmeä, vaikkakin helisi hermostuksesta, ”haluaisin kysyä… te olette niin kovin kaunis ja hieno neiti, ja minä vain tällainen tavallinen, yksinkertainen maalainen… minun täytyy kysyä, että onko tämä… oliko tämä vain tämän illan juttu, etten ehdi kuvitella liikoja tai unelmoida turhia… anteeksi, en—ei teidän tietenkään täydy vastata, mikäli koette kysymykseni loukkaavana—”, hän ehti hätäillä tulkittuaan Gillianin laajenneet silmät ja raolleen auenneen hämmästyksen suun väärin. ”Minä, ei teidän—”
”Ei”, Gillian kuiskasi lähes yhtä väräjöivästi, Tomfordin äskeiset sanat kauniisti päässään kaikuen.
Tomford tärisi silminnähden ja vain tuijotti varovasti Gilliania uskaltamatta ilmeisesti ajatella mitään ennen aikojaan. Hän taputteli hermostuneesti pienellä liinalla otsaansa stetsonin alta.
”Minä…”, Gillian käänsi kämmentään niin, että he saattoivat lomittaa sormensa, ”en halua, että tämä oli vain tämän illan juttu.” Hänen sydämensä jyski niin, hänen kehonsa oli niin lamaantunut, että oli uskomatonta, että siellä heidän ympärillään ihmisiä meni, jutteli ja tanssi rennosti heistä kahdesta piittaamatta.
Tomford nosti vapaan kätensä ottaakseen silmälasinsa pois nenältään, laski ne huolellisesti käsi vapisten pöydälle ja pyyhki etusormellaan ja peukalolla silmiään. Gillian hymyili hänelle, kun poika nosti taas katseensa ja Tomford naurahti helpottuneena ääneen.
”Mennäänkö jatkamaan ulos?” Gillian ehdotti, kun ladon ulkopuolelta kuului kättentaputuksia ja seuraavaa kappaletta esiteltiin. ”Sielläkin on tilaa tanssia. Olisi mukava nauttia illasta pihalla.”
Tomford nyökkäsi. He nousivat ylös ja hän johdatti heidät sivuovista sille puolen pihaa, jossa ulkolava oli. Ihmisiä hakeutui juuri uudelleen pareiksi ja alkoi tanssia reipasta pyörähteleväistä valssinkaltaista, keltamekkoisen laulajattaren kauniin äänen äärellä.
Sinä iltana, Gillian oli niin onnellinen!
*
”Moi! Oottekos nähny Lottea?” Kitty tuli heidän luokseen baaritiskillä, jossa Gillian ja Tomford olivat tilaamassa itselleen ruokaa. Tanssiessa ruokahalu tuntui kasvavan valtavaksi. Tämä näytti hyvällä tavalla riutuneelta; sellaiselta, joka on pitänyt hauskaa kunnolla ja pistänyt ranttaliksi: hänen siipensä roikkuivat ja sarvista oli kohta enää karat jäljellä.
”Ei, emme ole nähneet ketään”, Gillian sanoi ja katsoi Tomfordiin, joka pudisti päätään. ”Olemme olleet ulkona tanssimassa ja sitten käytiin katsomassa hevosia.”
”Mä en ole nähnyt sitä koko iltana… no jaa, ehkä se on vaan kadonnut massan sekaan.” Kitty kohautti olkaansa, vaikka näytti pikkuisen huolestuneelta katsellessaan ympäri latodiscon väenpaljoutta. Olihan Raicy laittanut hänet heistä kaikista vastuuseen.
”Entä Billy?” Gillian kysyi, kun hörökorvainen tarjoilija ojensi hänelle autiomaasalaattiannoksen.
”Tuolla se näyttää istuvan”, Kitty tuhahti ja vilkaisi paheksuen yhteen nurkkaan, jonka pöydän ympärille oli kasaantunut epämääräinen joukkio lähinnä keski-ikäisiä möhömahaisia miehiä, kaikkien kiinteästi tuijottaessa jotakin keskellä edessään. Billy näytti olevan heidän seurassaan kaikkia muita huomattavasti pienikokoisempana, violetissa pelletakissaan.
”Mitä he tekevät?” Gillian ihmetteli, kun porukka remahti äkkiä huutoon ja tömisteli jalkojaan ja löi käsiään pöytään.
”Pelaa.” Kitty maiskautti suutaan. ”Kävin jo huomauttamassa herralle aikaisemmin, mutta se käski mun leijua keijusiipieni kera muualle. Tässä ei muuten ole enää kauaa, kun mesta menee kiinni. Kymmeneltähän täällä suljetaan.”
Gillian katsoi vaistomaisesti rannettaan: kello olisi kohta puoli. Kellon katsominen toi hänen mieleensä taas Tyn, joka hänen oli onnistunut pitää ajatuksissaan taka-alalla kaiken hauskanpidon ja Tomfordin läsnäolon mennessä sen edelle. Hänen vatsaansa kouraisi taas huolesta ja hän pohti, pitäisikö hänen soittaa tai lähettää Tylle viesti…
He istuivat alas, Kitty liihotteli toisaalle ilmeisesti edelleen Charlottea etsien ja mennessään mutisten, että yrittäisi uudelleen soittaa tälle. Gillian otti kännykkänsä eteen ja alkoi naputella tekstiviestiä.
”Onko jokin vialla?” kysyi Tomford.
”E-Ei… minä vain…”, Gillian empi. Hän ei pitänyt valehtelemisesta, muttei tiennyt haluaisiko kertoa Tomfordille, että oli järjestänyt Tyn kanssa sen, että hän saisi tulla tanssiaisiin tämän kanssa. Sillä Gillianista ei tuntunut siltä, että hän haluaisi kertoa pojalle, millainen noita-akka hänen äitinsä oli… Noita-akka, Gillian toisti kauhuissaan mielessään. Ajatteliko hän juuri äsken äitiään noita-akaksi? Hänestä oli totisesti tulossa liian hurja, liian kapinallinen… Mikä häneen oikein oli iskenyt?
Tomford ei kysellyt enempää. Gillian tuijotti puhelintaan, kirjoittamansa viestin alkua, mutta pyyhki sitten kaiken ja laski kännykän pois. Kohta hän menisi kuitenkin kotiin, sittenhän se (hän nielaisi) selviäisi.
Joku lysähti vapaaseen tuoliin heidän pöydässään. Gillian kohotti katseensa melko suurikokoiseen tyttöön, jonka hiukset olivat melkein yhtä kiharaiset, kuin Gillianin. Hän oli pinkissä prinsessamekossa ja päänsä päällä kimmelteli kruunu. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut kovin ystävällinen tai hovineidon tapaan herttainen. Ja hänkin näytti jotenkin tutulta.
”Hyvää iltaa, teidän korkeutenne”, sanoi ensimmäisenä Tomford erittäin kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja nosti stetsoniaan tytölle aitoon arvokkaaseen tervehdykseen. Hetken aikaa tyttö vain silmäili häntä, sitten huokasi: ”No vihdoin! Olen etsinyt koko illan miestä, jolla on oikeanlaiset käytöstavat, ja sitten kun illasta on puolituntia enää jäljellä, tapaan sinut.”
Tomford näytti hämmentyneesti otetulta asettaessaan lakkia takaisin vaaleille hiuksilleen.
”Se oli Sam, eikö ollutkin?” sanoi Gillian arasti, kun oli viimein keksinyt, mistä tyttö oli niin tutunoloinen paksun meikkikerroksenkin alla. ”Te olitte Orange Woodissa silloin yksi viikonloppu.”
Prinsessatyttö siirsi pienten viirumaisten silmiensä kirpeän katseen häneen. ”Sinun nimeäsi en muista”, hän tokaisi.
”Gillian…”
”Hmph. No, mennään.” Hän sitten sanoi osoittaen sanansa Tomfordille.
Tomford näytti vähän hätääntyneeltä.
”Tanssimaan!” Sam määkäisi. ”Äkkiä, kun on vielä aikaa! Kyllä minäkin haluan päästä tanssimaan!”
”Ah…” Tomford katsoi kysyvästi ja vähän pahoillaan Gillianiin, joka pudisti päätään.
”Mene vain”, hän sanoi. ”Minä syön vielä.”
Sam tarttui tiukasti luikkua Tomfordia käsivarresta ja kuuli tytön jäkättävän puoliksi taluttaen ja puoliksi tätä tanssilattialle raahaten: ”Et ehkä ole ihan sitä, mitä hain, mutta paras kuitenkin tähän mennessä…”
Gillian hymyili heidän jälkeensä ja jäi sitten yksinään syömään salaattiaan loppuun, kun hän yhtäkkiä havaitsi, että joku tarkkaili häntä vastapäiseltä seinustalta tanssivien päiden takaa. Ensin Gillian ajatteli, että oli erehtynyt, ja jatkoi syömistä… mutta kun hän nosti lasin huulilleen juodakseen soodavettä, häntä tuijotellut mies oli tullut lähemmäs ja näytti yhä lähestyvän. Gillianin sydän alkoi jyskyttää ja hän katsoi avuttomana ympärilleen, mutta Tomfordia tai Samia ei näkynyt.
Zorroksi pukeutunut mies keikahti Samin jättämään tuoliin ja katseli Gilliania naamionsa silmärei’istä. Gillian katsoi ilmeettömästi takaisin.
Zorro ojensi hansikoitua kättään. Gillian tuijotti nyt siihen, empi ja arasti ojensi sitten omaa kättään. Zorromies tarttui siihen tiukasti, vetäisi Gilliania lähemmäs pöydän yli niin, että tämä henkäisi pelästyneenä ja kuiskasi: ”Onko sulla norsunmuisti?”
Ote oli niin napakka, että se sattui. Gillian yritti irrottaa kättään, mutta mustannahkaiset sormet puristuivat vielä tiukemmin. Hän inahti hiljaa kauhusta kankeana.
Sitten Zorro päästi irti ja nojautui taaksepäin. Hän nytkäytti vähän päätään, ikään kuin kiitokseksi tai tervehdykseksi, ja nousi ylös. Hän poistui paikalta jättäen huohottavan, säikähtäneen Gillianin jälkeensä.
Mitä kummaa se oli ollut?
Gillian huomasi käteensä jääneen pienen paperilappusen, jonka Zorro oli laittanut hänen sormiinsa. Hän katsoi ympärilleen ja edelleen pinnallisesti hengittäen aukoi sen sormet täristen.
Tsekkaa kultainen hevonen.
Gillianin silmät laajenivat, kun hän luki sutatut sanat. Tsekkaa kultainen hevonen? Tarkoittiko se… tarkoittiko se Fifiä?
Hän nosti taas päätään, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hänen huulensa alkoivat vapista ja hän ryttäsi lappusen ja laittoi sen taskuunsa. Hetken hän istui levottomana paikoillaan, muttei voinut ahdistukseltaan jäädä siihen enää. Hänen olisi mentävä katsomaan… varmistamaan…
Kuka mies oli ollut? Miksi hän toi Gillianille tuollaisen viestin ja vielä noin salaperäisesti? Norsunmuisti? Entä mitä hän sillä oli tarkoittanut?
Gillian ajatteli, että hänen pitäisi nähdä Tomford, muttei löytänyt tätä tanssilattialta. Hän empi kahteen eri suuntaan vievien ulko-ovien välillä: ulkolavalle etsimään Tomford, vai aitaukselle tarkistamaan, että hevosilla oli kaikki hyvin?
Kun ulkoa kajahti ilmoitus illan viimeisestä hitaasta, Gillian kääntyi kannoillaan ja poistui päinvastaiseen suuntaan. Häntä kirpaisi pikkuisen, ettei voinut tanssia Tomfordin kanssa viimeistä tanssia, mutta välikohtaus zorromiehen kanssa oli imaissut hänestä illan ilon ja täyttänyt sen sijaan alati voimistuvalla pelolla ja aavistuksella pahasta.
Hän kiirehti askeliaan köyhän nurmen yli puomien suuntaan, missä hevoset seisoivat rivissä ja laski niitä jo kaukaa: Shalia, Linka, Fifi…oli poissa!
Gillian pysähtyi niille sijoilleen. Kauhu tuntui vyöryvän hänen ylitseen, vatsaansa kahmaisevan kylmä koura. Hän juoksi lähemmäs. Linkan ja Mollyn välissä oli tyhjä kohta, kiinnitysnaru roikkui siististi alaspäin, Dewnin voikko ruuna oli kadonnut…
Gillian tärisi koleassa illassa, joka oli pimentynyt kiirettä pitäen. Hän katseli avuttomana ympäri hiljaista syrjäpihaa, rauhallisen musiikin kantautuessa etäisesti toiselta puolen rakennusta…
”F-Fifi!” hän yritti kutsua, mutta hänen äänensä oli heikko. Ei, hevonen ei ollut lähtenyt irti itsekseen… joku oli vienyt sen… naruhan oli selvästi irrotettu päitsistä.
Tsekkaa kultainen hevonen.
Gilliania oli varoitettu, että näin voisi käydä. Hänen sydämensä alkoi taas pampattaa ja hän kääntyi, juoksi takaisin sisälle.
”Kitty… Kitty…”, hän hoki voihkien itsekseen, yritti parhaansa mukaan väistellä ihmisiä, mutta joku tuli tuupanneeksi häntä niin, että hän kaatui läheisimmän pyöräheinäpaalin päälle ja sai ruhjeita kovista orsista. Kyynelet kihosivat silmiin.
Musiikki oli loppunut. Ihmiset tekivät lähtöä. Osa porukkaa valui jo avoimista ovista ulos kirkkaaseen yöhön, ilahtuneesti rupatellen…
Sitten jostain kuului huuto, kirkaisu, joka tuntui jäädyttävän koko ilmapiirin yhdellä kertaa. Ihmisiä pysähtyi niille sijoilleen hiljentyneinä kuulostelemaan, vaihtaen kysyviä katseita toisilleen. Gillian tavoitti Kittyn, joka juoksi hänet vesilasillinen kädessään kiinni. Juoma loiskui yli.
”Mikä se oli?”
”Kitty—Fifi!”
”SOITTAKAA AMBULANSSI!” kuului uusi huuto pihalta. Hälinä puhkesi taas, sillä kertaa kiihtyneeseen ja säikähtäneeseen sävyyn. Gillian ei voinut itselleen mitään: hänen silmänsä olivat sumeat ja hän oli vietävän peloissaan. Hän yritti katseellaan tavoittaa Tomfordia, mutta tätä ei näkynyt missään. Hän seurasi Kittyä sinne, mistä levotonta hälinää kuului ja mistä huuto oli kantautunut. Kun he ehtivät taas hevospuomien puoleiselle pihamaalle, sinne kerääntyneen joukkion ylle oli laskeutunut jäätävä äänettömyys.
Vain hetki sitten vielä ilmassa olleen iloisen syystanssin hupi oli hävinnyt kuin joku suuri ja valtava olisi sen nielaissut.
”Mitä on tekeillä?” rääkäisi Kitty hiljaisuuden yli ja puski itseään eteenpäin. ”Onko meidän hevosilla jokin hätänä?”
He ehtivät joukon etupäähän, kun Gillian näki valkoisen kasan maassa. Lakana. Siitä metrin päässä kolme miestä seisoi kyykistellen jonkin tumman mytyn yllä… Niin pimeässä ja kaukaa Gillian ei erottanut enempää, mutta hän ymmärsi...
”…Charlotte…”
Kitty oli lamaantunut ilmeisesti shokista paikoilleen, silmät selällään, suu auki eikä kyennytkään enää liikkumaan tai puhumaan. Hänen keijusarvensa putosivat päästä. Väkijoukko oli alkanut liikehtiä entistä hermostuneemmin ja supatella järkyttyneenä. Gillian kääntyi kannoillaan, ei kestänyt katsella, ja sitten hän näki Billyn, joka horjui huterasti joukon takaata eteenpäin tiukka keskittymisen ryppy otsallaan jokaisella askelellaan.
Gillian kiirehti häntä vastaan ja tarttui tätä kädestä purskahtaen samassa itkuun, kun ei voinut enää pidätellä. Hän yritti kiivetä Billyn kaulaan, mutta poika asteli taaksepäin tasapainonsa menettäneenä, kunnes kaatui ja rojahti maahan. Gillian hikkasi ja tuijotti säikähtäneenä jalkoihinsa, mistä Billy toljotti suuret silmät selällään, luomien hiljakseltaan lurpahdellen, kuin yrittäisi tajuta, mitä juuri tapahtui.
Ihmiset liikkuivat, ja Gillian katsoi taas hevospuomeille päin käsi suunsa edessä. Se tärisi aivan holtittomasti.
”S-Se on… L-Lotte… ja F-Fifi on… p-poissa”, hän nyyhkytti, mutta kun hän kääntyi takaisin Billyn päin, poika makasi edelleen raajat levällään ja kuorsasi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 11, 2016 18:39:35 GMT
Kolmas uhri 17.10.2015
”Perillä ollaan!”
Charlotte pidätti mustaa arabiaan, Shaliaa, kun Fifi heidän edestään otti itselleen parkkipaikan hevospuomin luota. Maassa rapisi kuivahtaneita syyslehtiä kavioiden alla. Reipas musiikki tanssipaikalla saatteli heitä, mutta Charlotte ei ollut oikein juhlatuulella. Aikaisempi riita Andrewn kanssa kaihersi häntä, eikä hän voinut olla ajattelematta, että ellei olisi niin umpipäinen, he olisivat saattaneet olla siellä tänään yhdessä. Hän heilautti jalkansa hivenen katkerana satulan yli ja hyppäsi maahan, silittäen kiitokseksi Shalian siroa päätä sen valkoista ohutta piirtoa pitkin.
”Gills, mikä Linkan jalassa on?” Kitty huudahti.
Gillianin ja Kittyn ihmetellessä jotakin, Charlotte veti lännensatulan Shalian selästä ja kantoi sen aittaan. Sitten hän kahmaisi vähän heinää ja heitti sitä hevosten eteen, jotka alkoivat heti mussuttaa, tuhista ja pärskiä tyytyväisinä.
Muut lähtivät jo latoon päin, kun Charlotte jäi heistä jälkeen laittamaan päälleen naamiaispukuaan — Dewnin vanhaa kummituslakanaa, jonka oli ratsastusmatkan ajan joutunut tuomaan satulan kaarella, sillä se päällä oli hieman vaikeaa ratsastaa. Hän käänteli sitä oikeinpäin ja kiskaisi ylleen, kunnes näki enää silmärei’istä eteensä: muu ympäristö peittyi valkeaan harsoon.
No, minua ei ainakaan täällä tunnisteta, jos ei tiedä, hän ajatteli ja lähti sitten sisään. Ovien kohdalla mies mustassa naamiossa ja viitassa poltteli savuketta ja Charlottelle tuli omituisesti tunne, että tämä katsoi häntä tiiviisti, mutta eihän hän voinut nähdä muuta, kuin valkoisen itsekseen kävelevän lakanan…
Ehdittyään sisälle, muut olivat jo menneet kuka minnekin. Harmaa elefantti ja valkoruskea lehmä näyttivät tanssivan jonkin matkan päässä: Gillian astui vähän väliä Tomfordia varpaille ja näytti pahoittelevan kömpelyyttään se pieni näkyvissä oleva osa kasvoistaan tulipunaisena. Charlotte hymähti itsekseen. Hän ei vieläkään ollut oikein varma, mitä hänen tulisi ajatella pikkuserkkunsa ja luokkatoverinsa yhtäkkisestä ystävystymisestä, joka alkoi pikkuhiljaa yhä lisääntyvissä määrin näyttää enemmältäkin, kuin vain kaveruudelta… Mutta hänen oli myönnettävä, ettei se ainakaan haitannut häntä. Hän oli jo hyväksynyt Tomfordin ja, jos tämä iskisi Charlotten sijasta silmänsä Gillianiin, aina parempi Charlotten kannalta.
Hän liihotti lakana perässään läpättäen eteenpäin baaritiskiä kohti lompakkoaan samalla kaivaen ja tyytyväisenä siitä, että saattoi tuijotella ihmisiä ilman, että he välttämättä huomasivat hänen tekevän niin. Dewnin kummituslakana oli sittenkin ollut äidiltä ihan hyvä idea…
Hörökorvaisella myyjällä tiskin takana näytti olevan kiire, kun hän tarjoili valtavaa kymmenen hampurilaisen pinoa möhömahaiselle miesporukalle.
”Mitä saisi olla?” hän kysyi hengästyneenä Charlotten kohdalle pysähdyttyään. Hän näytti hieman kiusaantuneelta siitä, ettei tiennyt kenelle puhui.
”Mustikkasooda”, sanoi Charlotte, jonka vatsalaukku oli vielä täynnä Billyn syntymäpäiväkakkua.
”Anteeksi?” tarjoilija sanoi ja höristi korviaan vielä lisää. Ympäristön hälinä ja musiikki peitti Charlotten lakanan takana mumistut sanat alleen. Charlotte huokasi ja kiskaisi peitteen päältään. Poika ilahtui, kun näki hänet.
”Mustikkasooda”, Charlotte toisti.
”Selkis!” tarjoilija ilmoitti ja paineli kassaa. ”Kaks ja puoli dollaria.”
Charlotte ojensi kolikot ja punapäinen tarjoilija meni soodamaatille laittamaan hänen juomaansa valmiiksi. Sillä välin Charlotte taputteli hiuksiaan ja haroi otsatukkaansa ympärilleen discossa katsellen. Tämä oli hänen ensimmäinen kertansa Tamulissa, sillä sinne oli viidentoista vuoden ikäraja. Emma oli joskus puhunut paikasta: sanonut, että hänen veljensä oli tuonut hänet kerran sisään jo 14-vuotiaana ja antanut juoda tuopistaan, jonka juoman Emma sanoi olevan maailman parasta. Jokin Villin Lännen Aurinko tai vastaava…
”Tässä”, hörökorva ilmoitti ja Charlotte kääntyi ottamaan lasinsa. Kun hän katseli pöytää, johon voisi ehkä istahtaa, hän huomasi klovni-Billyn tulevan ladon toisella puolella sisään mukanaan musta merirosvo, pinkkipossuprinsessa ja jokin epämääräinen muurahainen. Kitty ilmaantui ulkohuusseille vievästä sivuovesta ja Charlotte päätti häipyä paikalta ennen kuin baaritiskiä kohti suuntaavaa Billy törmäisi häneen. Häntä ei nimittäin huvittanut jäädä serkkupojan jalkoihin, joka leveili kuin omistaisi koko paikan, vaikkei ollut edes hänen oikea syntymäpäivänsä.
Päämäärättömästi Charlotte harhaili ihmisten seassa mustikkasoodaa siemaillen ja kiersi tanssilattian, kunnes hänen jalkansa veivät ulos ulkolavan puoleiselle pihalle. Keltamekkoinen laulajatar lauloi juuri pimenevän syysillan valonlähteestä, tuikkivasta tähdestä, joka seuraisi läpi alkavan talven kohti seuraavaa kevättä. Kappaleessa oli kaunis melodia, mutta se ei ollut turhan haikea, vaan toiveikas. Charlotte ei piitannut kantrimusiikista, mutta kyllä sitä tällaisessa tapahtumassa kuunteli sen pakollisen pahan verran. Hän oli vain saanut siitä tarpeekseen jo kotona, missä kantrikanava tuntui olevan ainoa, johon äidin tai isoäidin sormi koskaan eksyi. Täälläkin ihmisiä tanssi pareittain tai heilui itsekseen. Ilta oli alkamaisillaan, hämärä tuli hiipien, kuin varkaissa. Charlotte löysi itselleen kannonnokan syrjästä, josta näki kuitenkin lavalle ja tanssijoihin. Hän istahti siihen, lakana poikittain sylissään ja nautiskeli juomastaan.
”…en pelkää mä pimeää, tähtivalo mua lämmittää, kylmän talven jälkeenkin tähän jään, alkaa uusi huominen ja aika tää, auringonnousun vielä kerran mä nään…”
”…Charlie…”
Charlotte ei aluksi kuullut, keskittyen poimimaan drinkkisateenvarjonsa piikillä yhtä mustikkaa, kun heikko ääni toistui.
”Charlie.”
Charlotte hätkähti ja nosti päänsä raivoisasti pystyyn. Hän katsoi hurjana ympärilleen, sitten vilkaisi taakseen. Pensaan takana vain metrin päässä kannosta, jolla Charlotte istui, tummat kasvot tuijottivat häntä.
”Sophie?!” hän sanoi äimistyneenä ja nousi seisomaan. Tyttö teki kädellään epäröivän eleen. Charlotte rypisti otsaansa, mutta laski sitten lasinsa kannolle ja kiersi puskan taa. Sophie kyykki siellä yksinään hytisten. Hän näytti kamalalta: vaatteet (jotka Charlotte tunnisti hänelle lainaamikseen) olivat virttyneet ja likaiset, musta tukka sojotti hoitamattomasti eikä ollut entisenlainen tyylikkäästi kapinallinen, mutta kaikista pysäyttävintä oli Sophien kasvoilta paistava ilme: sekoitus pelkoa, epätoivoa ja ahdistusta. Charlotte oli hyvin hämmentynyt. ”Mitä sinä teet täällä?”
Charlotte oli ollut niin varma, ettei näkisi tyttöä enää koskaan, ettei todellakaan ollut osannut odottaa tämän jälleen kerran pöllähtävän näkyviin tyhjästä.
Sophie vilkuili edelleen oksiston raosta, kuin olisi piilossa joltakulta. ”Tulitteko te hevosilla?”
”Mitä sinä… missä olet ollut?”
”Tulitteko te hevosilla?” Sophie toisti kovempaa.
”Sinä—mitä?” Charlotte toljotti häntä epäuskoisena. ”Tultiin, miten niin?”
”Missä ne on?”
”Tuolla toisella puolella. Sophie”, Charlotte sanoi painokkaasti, sillä tyttö oli edelleen kuin muissa maailmoissa pensaan läpi jotain tarkkaillen. ”Sophie, mitä sinulle on—?” Charlotte vaikeni, kun tyttö alkoi äkkiä täristä ja keinuttaa itseään käsivarret polvien ympäri. Hän mumisi jotain epäselvää itsekseen, sitten nosti taas vähän päätään ja kuiskasi: ”Charlie?”
Charlottea oli alkanut pelottaa Sophien outo käytös ja hän astui vähän kauemmas tästä. Hän katseli avuttomana ympäri kauempana olevaa ihmismassaa. Äkkiä Sophie tempautui eteenpäin ja hyökkäsi hänen kimppuunsa, kietoi käsivartensa tiukasti Charlotten jalkojen ympäri. Charlotte säikähti ja kaatui pää edellä pensaaseen.
”Charlie! Auta!” tämä parkui hysteerisenä, kun ulkolavalla laulu loppui hetkeksi ja ihmiset herkesivät taputtamaan. Charlotte kauhoi itseään vapaaksi raapivasta oksastosta ja riuhtoi itseään irti Sophien pihtiotteesta. Hän hamuili kännykkää käteensä, hänen pitäisi soittaa poliiseille… ehkä Andrewlle… Puhelin lipesi hänen sormistaan maahan kummituslakanamytyn viereen. ”Ei, älä—! Ne… ne tekevät sen joka tapauksessa, ei voi enää mitään! Älä… Charlie… piilota”, Sophien silmät laajenivat, ”piilota mut! Charlie, piilota mut!”
”Lopeta!” Charlotte huusi ja yritti polkea Sophieta irti roikkumasta polvistaan. ”Päästä irti! Sinä olet ihan sekaisin!”
”Onko teillä siellä kaikki hyvin?” linnunpelätiksi pukeutuneen miehen kurpitsapää oli työntynyt kohteliaan kysyvästi puskan yli katsomaan heitä. Charlotte mulkaisi Sophieta, joka oli päästänyt hänestä vihdoin irti. Tämä nikotteli ja kyykki taas maassa yhtenä surkeana möykkynä. Charlotte ei ollut ikinä nähnyt mitään yhtä säälittävää, mutta vaikka häntä myös pelotti kamalasti, hän teki päätöksensä siinä hetkessä — vaikka saattaisi taas katua sitä myöhemmin.
”On j-joo… kundikaveri vain jätti juuri kaverini.”
”No niin… ikävä kuulla. Päätä vain pystyyn ja uusi tanssikavaljeeri kainaloon!” kurpitsapäinen mies sanoi isälliseen sävyyn ja meni sitten menojaan. Charlotte varmisti, että tämä oli kaukana eikä ketään muuta tauolle lähtenyttä harhaillut kannon lähettyvillä, ennen kuin huokasi pitkään ja raskaasti ja kumartui Sophien viereen. Tämä nosti varovasti päätään ja katsoi Charlottea silmät suurina.
”Sä…”
”Joo, minä. Taas tässä, niin kuin aina, vaikket sitä ansaitsisi.” Charlotte irvisti.
Sophie hikkasi. ”Mä tiiän sen, Charlie.”
”Olet kuvottava, hirveä ihminen, mutta jokin osa minusta ei siitäkään huolimatta kykene olemaan sinulle vihainen. Kuinka rasittavaa”, Charlotte mutisi.
”Autatsä mua? Sä… sä olet mun siskoni.”
Charlotte huokaisi. Mielessään itsekseen ihmetellen, mitä hän oikein taas teki, hän pyllähti maahan Sophien viereen.
”No?”
”Mä en halua tehdä sitä…” Sophie keinui hiljaa kyyryssä päkiöillään ees taas. ”En taas… voitsä—voitsä piilottaa mut?”
”Keneltä? Ja tehdä mitä?”
Sophie ei vastannut. Hän katsoi levottomana pensaan lehtien lomitse, ettei kukaan, jota hän niin pelkäsi, vain ollut tulossa.
”Sophie”, Charlotte sanoi erityisen päättäväisesti ja tiukasti, ”voin yrittää auttaa… jotenkin, mutta yhdellä ehdolla.” Sophie käännähti häneen päin silmät selällään. ”Sinä vihdoinkin kerrot minulle ensin kaiken siitä, mitä on tekeillä.”
*
Pimeä laskeutui. Tähdet aukaisivat silmänsä ja katsoivat korkeuksista alas, nähden kaiken, mitä Maassa tapahtui: jokaisen pakenevan varjon, häpeävän pimeyden, mustan hahmon… Keltaiset valot pihalla ja ladon seinillä syttyivät. Ne lakaisivat pihamaata, mutteivät aivan ylettyneet hevospuomeilla sinne asti, missä valokehän ulottumattomissa valkoinen kummitus makasi lyyhistyneenä nurmella…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 13, 2016 10:18:10 GMT
Charlotte aukaisi silmänsä. Pienen hetken verran hän ei aivan tiennyt missä oli. Sitten lämmin pärskähdys sai hänet muistamaan kaiken: Sophien, tämän sekavan ja levottoman kertomuksen, syystanssit Tamulissa, Fifin…
Hän kohotti päätään, joka oli levännyt toisen puutuneen käden päällä. Hän oli torkahtanut huonoon asentoon ja keho tuntui kohmeiselta. Hän katsoi kämmeniinsä ja koukisteli sormiaan, jotka olivat puristuneet ohjan ympäri kuin eivät koskaan aikoisi päästää irti. Se ohja johti voikkoon hevoseen, joka seisoi pimeässä nurkassa pienessä puuladossa ja näytti itsekin siltä, että torkahtaisi pian.
Charlotte kömpi istualleen ja aikoi katsoa kännykästään kelloa, mutta tietysti siitä oli jälleen akku loppunut. Hän laittoi sen pois ja ryömi lasittomalle ikkuna-aukolle ja katsoi ulos. Kauanko hän oli torkkunut? Tanssiva Muuli oli muutaman tontin päässä heistä. Siellä kuulosti hiljaiselta: etäinen musiikinhumina tuntui vaienneen. Mustansininen taivas oli kirkas ja satunnaisten tähtien pilkuttama. Jokohan kello oli niin paljon, että tanssit olivat päättyneet? Joko olisi turvallista tulla ulos?
Charlotte liukui puupinon päältä ja tarttui Fifiä suitsista. Se nosti juuri häntäänsä ja jätti lämpimältä lehahtavat heinäiset lannat lattialle. Charlotte voihkaisi. Hänen pitäisi siivota ne, jottei jättäisi turhia jälkiä vierailustaan.
”Kuule polle”, hän sanoi toruvaan sävyyn, ”ollaksesi niin ihmeellinen hevonen, olet kuitenkin ihan tavallinen.”
Fifi ravisti korviaan. Charlotte yritti nähdä ympärilleen ulkoa ikkuna-aukosta kajastavassa katuvalossa. Puuladon seinällä roikkui sopivasti lapio, joten hän tarttui siihen ja kittasi lannat pihalla olevan karusti lehdettömän ruusupusikon taakse. Hyvää lannoitettahan se vain olisi.
Hänestä alkoi vahvasti tuntua siltä, että olisi jo aika palata takaisin, varsinkin, kun häneen ei nyt saataisi yhteyttä, ja maiskautti Fifin liikkeelle ulos puuvajasta. Toivottavasti ladon omistaja ei kauheasti pahastuisi, että he lainasivat sitä piilopaikakseen…
Hän nousi ratsaille ja ohjasi Fifin katulamppujen hohteeseen. Yksinäisten kavioparien kalke johdatti heitä eteenpäin muutoin hiljaiseksi käyneellä kyläkadulla. Ruuna nosti pään ylös ja nuuhki varmasti ystäviensä perään. Tamulin pihassa välkkyi sinisiä ja punaisia valoja, Charlotte huomasi sen pian. Poliiseja, hän ajatteli vaistomaisesti ensin ja heti perään Andrewtä. Ratsastaessaan vielä lähemmäs, hän tajusi, että paikalla oli myös ambulansseja. Vatsaa kouraisi. Ambulanssin näkeminen jo itsessään oli aina yhtä kamalaa, sillä se toi mieleen hirveitä muistoja, mutta nyt myös ihan uutta huolta.
Tamulin ympäristö, takapiha, jonne hevoset jätettiin, oli rajattu keltaisin nauhoin: PÄÄSY KIELLETTY. Siellä täällä kiirehti ihmishahmoja ja nauhojen vierellä vahdissa seisoi virkapukuinen poliisi.
Charlotte pysäytti Fifin. Missä muut olivat? Entä heidän hevosensa? Olivatko he jo palanneet kotiin? Hän oli juuri jalkautunut satulasta aikomuksenaan mennä kysymään läheisimmältä poliisilta, mitä oikein oli tapahtunut, kun jostain kuului voihkaiseva, äänekäs parkaisu: ”LOTTE!!”
Ennen kuin hän ehti kunnolla edes kääntyä katsomaan, Kitty oli riuhtaissut hänet syliinsä ja halasi niin kovaa, että Charlottelta oli kylkiluut murtua. Sitten tallityttö päästi hänestä irti ja vetäytyi sen verran taa, että saattoi tarkentaa verestävien silmiensä katseen Charlotten kasvoihin. Hän oli itkenyt hileet pois kasvoiltaan, eikä keijunasusta ollut enää siipiä saati sarviakaan jäljellä. Hetken Kitty näytti vain huojentuneelta, sitten hänen ilmeensä muuttui äkkiseltään nopeasti vihaiseksi ja hän karjaisi kuin leijona: ”MISSÄ OOT OLLUT?!”
Charlotte kimposi Fifin lännensatulasta. Hän löi kyynärpäänsä jalustimen reunaan. ”Auh…”
”Mä olin KUOLLA! MISSÄ SÄ OLET OLLUT?”
”Lotte!” huusi jo joku toinenkin yhtä huojentuneen kuuloisena, kuin Kitty vain hetki sitten, ja seuraavaksi punainen tukkapehko juoksi yhtä kyytiä Charlotten kaulaan.
”PEIJOONI, ETTÄ TEMPUN TEIT!” Kitty kirkui, kun Gillian itki Charlotten olkaa vasten. ”RAICY LAITTO MUT TEISTÄ VASTUUSEEN JA NEITI LÄHTEE KÄVELEMÄÄN OMIA AIKOJAAN! SAAKELI! ETKÄ VOINUT ILMOITTAA ETUKÄTEEN TAI MITÄÄN! MEHÄN SOVITTIIN, ETTÄ PALATAAN YHDESSÄ KOTIIN. MITÄ OIKEIN AJATTELIT? MIKSI PUHELIMESI ON KIINNI—”
Gillian päästi Charlottesta irti nyyhkittyään tämän korvaan. Charlotte kääntyi pois mylvivästä Kittystä häneen päin.
”Mitä täällä on tapahtunut?”
”—VASTAA PUHELIMEEN—”
”J-joku tyttö…”, Gillian nyyhkäisi, ”hän…”
”—SULLE ANTEEKSI—”
Charlotte tiesi jo pelkästään Gillianin ilmeestä loput.
”Fifi oli kadonnut, minä l-luulin…”, pikkuserkun huulet tärisivät valkoisina, ”m-me luultiin, että se—se olit s-sinä… sillä oli k-kummitusl-lakana…”
”—MUKAAN ENÄÄ IKINÄ!” Kitty päätti huutonsa, jota Charlotte ei ollut kuunnellut loppuun. Hän katsoi hevospuomeille. Dewnin kummituslakana lojui varmaan siellä edelleen, lakana, jonka hän oli antanut Sophielle, jotta tämä saattaisi kätkeytyä sen alle. Ilmeisesti se ei ollut riittänyt…
”Missä hevoset on?”
”T-Tuolla toisella puolella, tanssilavan luona…”, Gillian hikkasi hiljaa. ”Minne sinä menit?” hän kysyi heikolla äänellä ja kuivaili poskea hihaansa.
”Vein Fifin vain kävelylle”, Charlotte sanoi nopeasti, jonka sisuksissa kaikui onttous ja kalvava tyhjyys. Kitty tarttui häntä olkapäistä ja alkoi ravistella. ”IMBESILLI! MIKSET KERTONUT MULLE?”
”Anteeksi! En ajatellut, että meillä menee niin pitkään!”
”Oletko sinä Charlotte Center?” kuului ääni. Yksi naispoliisi oli tullut heidän luokseen ja katsoi tarmokkaan vakavana Charlottea Kittyn pään ohi. Kitty päästi Charlottesta irti ja astui sivuun.
”O-Olen…”
”Tulisitko mukaani?”
Katsomattakaan muihin kahteen päin, Charlotte seurasi poliisia sinne, missä autot välkkyivät pimeässä myöhäisillassa häijyn kirkkailla neonvaloillaan. Viereisen ambulanssin takalava oli auki, ja Charlotte huomasi, että Billy istui siellä viltti harteillaan ja päätään pidellen ensiapuhoitajan hääriessä hänen ympärillään. Maassa Billyn jalkojen juuressa oli sanko.
He pysähtyivät yhden poliisiauton viereen ja naispoliisi koputti sen edessä seisovaa massiivista poliisia olkaan. Kun tämä kääntyi, Charlotte tunnisti oitis epäystävälliset, maskuliinisen karut kasvot: rikosetsivä Clara Toller.
”Täällä taas”, tämä tokaisi ja sylkäisi maahan. ”Aina siellä, missä tapahtuu, vai?” Charlotte ei vastannut mitään niin epäkohteliaaseen ja syyttävään sävyyn. Toller kaivoi toisesta taskustaan hammastikun, jonka pisti suuhunsa, ja toisesta otti esiin vihkosen ja kynän ja kyyläsi sitten Charlottea niiden yli häijysti. ”Päätit tulla vielä takaisin?”
Charlotte ynähti epäselvästi.
”Päätit lähteä ratsastusretkelle kesken illan, vai? Vai kenties vähän etukäteen kotiin?”
”En”, Charlotte sanoi, jonka sisällä olevasta tyhjyydestä huolimatta pää tuntui selkeältä ja kirkkaalta. ”Otin vain pienen lenkin korttelien ympäri.”
”Tehän olitte tuttuja”, Toller sanoi, ”sinä ja kolmas uhri. Ette kauhean hyvissä”, rikosetsivä jatkoi tylysti. ”Riitaa ja koulutappelu, varkauksia—?”
”Se en ollut minä!” korotti Charlotte ääntään. Rikosetsivän kulmat kohosivat paheksunnasta, kun hänet keskeytettiin. ”Sophie lavasti sen—”
”Milloin näit hänet viimeksi?” hän tivasi.
Charlotte nipisti huuliaan kiinni. ”On siitä aikaa…”
”Oletko sen jälkeen, kun hän yöpyi kertomuksesi mukaan luonasi?”
”…En…”
”Tänään oli naamiaisilta, mutta miksei sinulla ole pukua?”
Charlotte hätkähti tahtomattaankin. Rikosetsivän silmät siristyivät. Älä usko poliisia! Ne on tässä mukana! Se nainen varsinkin!
”Niin…”
”Toller!” huikkasi miehen ääni, joka sai Charlotten vatsalaukun keinahtamaan hassusti. Andrew lampsi kohti heidät huomattuaan. Hän oli tavallisessa niittinahkatakissaan, ei virka-asussa, ja kantoi mukanaan vanhaa reppua. ”Et kai sä kurita tyttöparkaa, jonka kaveri on juuri delannut? Anna nyt toisen mennä tonne, että hoitajat tsekkaa—”
”Hän on ollut epäilyttävästi kateissa juuri kriittiseen aikaan”, Toller sivalsi ja katsoi Charlottea erittäin ilkeästi. ”Syyllisillä on taipumusta palata rikospaikalle…”
”No niin, riittää jo”, Andrew ärähti. Hän kiersi kätensä Charlotten harteitten ympäri, joka tunsi helpotusta tämän tuesta, muttei aikonut näyttää sitä ulospäin. ”Mä jatkan tästä.”
”Niinhän sinä aina. Minä tiedän, että hän valehtelee. Salailee”, Toller sanoi heidän peräänsä, kun Andrew talutti Charlotten ambulanssin luo, jonka lavalla Billy edelleen istui kalpeana ja hikisenä, kuin todellakin kovia kokenut traaginen klovni.
”Et olekaan kuollut”, tämä sanoi heikosti tihrustaessaan Charlotteen päin. Billy näytti pahasti sairaalta. Charlotte vain pudisti päätään ja istuutui hänkin lavanreunalle vastustelematta. Yksi ambulanssihoitaja tuli tarkistamaan hänet ja antoi huovan, jonka Charlotte otti kiitollisena vastaan, sillä hän tärisi kylmästä ja varmaan myös shokista. Ilta oli pimeä ja viileä.
Andrew katsoi häntä omituisesti, muttei sanonut mitään. Sitten hän vilkaisi Billyn suuntaan ja jonkinlainen vino, epämääräisesti huvittunut hymy häivähti hänen kasvoillaan.
”Toi pelle otti pari tuoppia liikaa…”
”Hei!” sanoi Billy kiukkuisesti. ”Mitä jos huolehtisit omista asioistasi?” Hän katsoi taas ämpärin syvyyksiin ja näytti hetken siltä, että heittää ylen. Andrew huitaisi hiussuortuvat otsaltaan ja tunki käden nahkatakin uumeniin.
”Valitettavasti mun työni on kaikkea muuta…”, hän mutisi, mutta sen verran hiljaa, että vain Charlotte, joka tuijotti mitään näkemättä maahan edessään, kuuli.
”Kukas sinä siinä luulet olevasi? Minä rökittäisin sinutkin mennen tullen, jos pelattaisiin ritarilykkyä!” Billy ilmoitti kärkkäästi huojuen vähän paikallaan. ”Voitin tänään siinä pienen omaisuuden!”
”Leikkirahaa”, Andrew murahti.
”Eipäs! Katso vaikka—” Billy piteli toisella kädellä ämpäriä sylissään, kun toinen koura sukelsi hänen pelletakkinsa taskuun ja veti esiin mojovan pinon seteleitä. Hän lekytti niitä omahyväisesti ilmassa, mutta Andrew vain tuhahti.
”Kuten sanoin: leikkirahaa.”
Häntä sivusilmällä mulkoillen, Billy tarkkasi rahojaan vähän tarkemmin takanaan kajastavaa valoa vasten.
”Ei!” hän huusi sitten. ”Mitä tämä on?!”
Andrew naurahti ilottomasti ja otti sytyttimen sekä askin esiin. ”Jos odottaisit vaan kiltisti vielä vuoden, että pääset aikuisten oikeesti pelaan rahasta.”
”Ole hyvä, äläkä polta tässä”, hoitaja ambulanssista sanoi heti. Andrew irvisti anteeksipyytävästi ja laittoi ne takaisin pois.
Billy, joka oli itkenyt katinkullaksi osoittautuneita voittojaan, käänsi hitaasti harmaankelmeät, kasvomaalisuttuiset kasvonsa Andrewseen päin. Hänen ilmeensä vaihtui pettymyksestä ja järkytyksestä pahasti epäluuloiseksi.
”Se olit sinä”, hän sammalsi ja osoitti syyttävästi sormellaan Andrewtä. ”Sinä… Zorro…”
Andrew hymähti ottamatta kantaa ja piittaamatta sen enempää erittäin epäilevästi ja dramaattisesti häntä mullistelevasta Billystä, vaan katsoi taas Charlottea, joka edelleen istui kuin lasittuneena eikä ollut liikahtanutkaan sen jälkeen, kun oli istunut alas ambulanssin lavalle.
”Miten sujuu?” hän kysyi hiljaa.
Charlotte ei vastannut.
”Valitettavasti ne haluaa joo kuulustella sutkin vielä”, Andrew jatkoi matalalla äänellä. ”Parempi varmaan hoitaa se alta pois nopeesti, je? Äläkä välitä Tollerista, se on aina tollanen.” Charlotte, joka ei ollut varma voisiko luottaa Andrewhenkaan, päätti pysyä vaiti. Hän otti käsiinsä vesilasin, jota hoitaja tarjosi hänelle, ja joi siitä välttyäkseen vastaamasta. ”Onkse… onkse hevonen okei?”
Sanat särähtivät korvaan; Charlotten vesilasia kannatteleva käsi vavahti ja osui hampaisiin. Hän varoi katsomasta Andrewtä silmiin. Vie se hevonen pois täältä, piilota se jonnekin, ne aikoo hakee sen ja tehdä sen, mitä niiden piti jo neljä vuotta sitten!
”Tuntuuko yhtään paremmalta?” ensiapuhoitaja kysyi.
”Mmm… mm-mm”, Charlotte ehätti nyökäyttämään ja pakotti todella kehnon, heikon tekohymyn huulilleen. Billy heidän vieressään valitteli päänsärkyä ja vaati lisää lääkkeitä kärsimyksiinsä. Charlotte jatkoi tuijottamistaan tyhjään. Kuinka muutama sana olikin voinut muuttaa niin paljon…
Hän havahtui siihen, että ymmärsi yhtäkkiä kirkkaasti, ettei näkisi Sophieta enää, ei enää koskaan. Tällä kertaa se olisi vuodenvarmaa.
Taivaalla tietäväiset tähdet tuikkivat.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 15, 2016 7:30:00 GMT
Valkoinen Ruusu 18.10.2015
Katonrajassa surisi iso, mehevä kärpänen. Se liikkui hitaasti ja näytti painavalta, päättäneen päästä laudoituksesta läpi, etsien tietä vapauteen, kunnes hetken kuluttua eksyi taas surraamaan vasten ikkunalasia. Charlotte oli seurannut poissaolevana sen lentoa pitkältään seepramatolta viimeiset kaksikymmentäkolme minuuttia eleettömänä ja liikkumattomana, jaksamatta nousta ja päästää sitä ulos. Kärpänen oli loukussa, niin kuin Charlotte tunsi olevansa. Bassonjytke tuntui selkärangassa, kun hänen etusormensa painoi tasaisesti lisääntyen volyymiä kämmenen alla lepäävästä toistolaitteen kaukosäätimestä. Pian noinkin ison kärpäsen hyrinä jäi viulusoolojen ja kitararokkauksen, rumpurytmin ja sähköpianon melodioiden alle. Jäisipä hänkin… katoaisi musiikkiin niin, ettei kuulisi ajatuksia päässään, hätäisiä, sekavia sanoja, Sophien kauhistuneita kasvoja…
Mutta musiikki ei ilahduttanut häntä niin kuin yleensä. Charlotte ei muistanut milloin viimeksi olisi ollut yhtä apaattinen. Viimeisten vuosien mittaan hänen elämänsä oli ottanut suunnakseen varman alamäen, ja vasta nyt Charlotte oli tullut ajatelleeksi, mitä aallonpohjaan oikein vaadittaisiin. Päättyisikö hänen lorunsa epäilyttävän mustan magian kultin käsissä, jota poliisit eivät saaneet kuriin? Kävisikö hänelle, niin kuin Sophielle? Maxille? Ehkä myös Patricialle? Hän oli liian nuori päättämään tarinaansa vielä. Hän ei ollut vielä voittanut Power Jumpia, päässyt tapaamaan Emilie Autumnia, julkaissut ensimmäistä singleään, tai nähnyt taas veljeään Dewniä…
Ne on ollut mukana alusta asti, ne toimii sen kartanonherran mukaan! Tää koko kaupunki on niiden alla ja se menee vielä pahemmaksi, jos ne saa sen aarteen!
Aarteen.
Charlotte käänsi hitaasti päätään oikealle niin, että saattoi nyt katsoa huoneensa ikkunaa. Kärpänen kiipesi lasia pitkin. Ulkona paistoi aurinko, vaikka Charlotten mieli oli synkkä ja kuin kuuton yö. Ikkunan edessä olevalla pöydällä nökötti Charlotten aarre: posliininen kyyhkyä esittävä käsintehty koriste, säröinen ja moneen kertaan uudelleen kasaan paikattu. Sophie, joka oli koristeen rikkonut ensimmäisen kerran, oli sen myös viimeiseksi korjannut, viimeisenä sovitustekonaan.
Mikä tämä juttu Waterphewn aarteesta oikein oli? Ensin Andrew oli siitä kiinnostunut ja halunnut lähteä Charlotte mukanaan kaluamaan hautaholveja—ja nyt Sophie, jonka villit kertomukset eivät mahtuneet Charlotten aivoon tai käyneet niin mitenkään päin hänen järkeensä: sepitykset siitä, kuinka Mustat Ruusut havittelivat kuuluisaa Waterphewn intiaaniaarretta, johon jotenkin liittyi Dewnin hevonen Fifi…
Mutta eikö aarteen pitänyt olla vain tarua? Myytti, kaupunkisatu…
Ja kuitenkin, Sophie oli kuollut eilen illalla; lyyhistynyt hevosten vierelle Charlotten naamiaisasu yllään…
Kuinka ironista, ajatteli Charlotte, hänestä tosiaan lopulta tuli se kummitus, mikä hän oli meillä piilotellessaan ollut olevinaan.
Hän ei kuullut oveen tullutta koputusta, joten se aukeni itsekseen omia aikojaan. Hitaasti hän käänsi kasvot takaisin ylöspäin. Äiti oli aikeissa astua sisään, mutta ääniaallon vyöryttyä häntä päin ja nostatettua tukan pystyyn, sekä huomattuaan Charlotten lattialla ja nopeasti päätelleen hänenkin menneen basson voimasta nurin, jäi raameihin.
Hän puhui jotain. Suu liikkui, mutta melun yli ei kuullut. Charlotte näki sen vain silmäkulmastaan, sillä tuijotti edelleen kattoon. Äiti heilutti kättään. Laiskasti, Charlotte paineli pelkällä pienellä etusormen liikkeellä volyymin hiljaisemmalle.
”Kiitos”, äiti sanoi, kun huoneessa saattoi taas puhua normaalisti. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten epävarmasti: ”Kuinka voit?”
”…Joo”, Charlotte vastasi hitaasti.
Äiti asteli sisään. ”Etkö ole vielä pakannut? Tiedäthän, että me lähdemme huomenaamulla todella aikaisin. Koeta laittaa kaikki valmiiksi.”
Odotettuaan ranskanmatkaa kuin kuuta nousevaa viimeiset kuukaudet, äkkiä Charlotte ei löytänyt itsestään aikaisempaa innostuksen virtaa. Matkalaukku makasi sängyllä avonaisena sisässään vain yksi sukkapari ja mp3-soitin. Hänen mielensä oli musta ja ajatuksensa mustat. Minä olen kirottu, hän hoki päänsä sisällä yhä uudestaan. Olen kirottu, niin kuin Sophie.
Charlotte huokasi ääneen, syvään ja verkkaan.
”Oletko varma, ettet halua… puhua eilisestä?” äiti kysyi uudestaan huolestuneena. ”Edes… edes kriisilinjalle, psykologille—?”
”…Joo.”
Äiti ei tuntunut uskovan, mutta kuinka Charlotte koskaan voisi kertoa hänelle millainen surkea tytär hän oli? Hän oli kamala ihminen niin kuin Sophie, ellei pahempikin, ja sen takia hänet oli tuomittu tuhoon. Sillä hän tiesi sen nyt: oli takaisinmaksun aika teosta, jonka Charlotte miltei oli saanut aikaiseksi ja, joka olisi onnistuttuaan aiheuttanut suunnatonta tuhoa ja surua…
Hän ei kyennyt katsomaan äitiään kasvoihin. Hänen olonsa oli likainen, tahrattu.
”Jesta, mikä kärpänen tuolla ikkunassa on”, sanoi äiti äkkiä, kun pakoon pyrkivä hyönteinen oli lähtenyt taas surisemaan hetken lasia pitkin käveltyään. Hän kiersi ikkunalle ja nosti sen auki. ”Mene, lennä pois.” Kärpänen otti siivilleen ja katosi pihalle. Se hävisi saman tien.
Kunpa voisikin yhtä huolettomasti irrottautua taakastaan ja heittäytyä tuulen mukaan vapauteen…
”Siellä on kaunis syysilma.” Äiti laittoi ikkunan takaisin kiinni ja kääntyi Charlotteen päin. ”Sinä kyllä näytät huonovointiselta”, hän huomautti ja kumartui kyykylleen. Hän laski kämmenen Charlotten otsalle. ”Olet tietysti vielä järkyttynyt… Ethän vain tule kipeäksi juuri matkan kynnyksellä?”
Charlotte oli sulkenut silmänsä äidin lähestyttyä, sillä ei tahtonut vahingossakaan katsoa tätä silmiin. Hän pelkäsi, että äiti näkisi kaiken hänen silmistään: kaiken sen tuskan, ahdingon ja syyllisyyden.
Hellästi, äiti siirteli hänen otsahiuksiaan, oli siinä hetken hänen kanssaan ja kampesi sitten taas seisomaan. ”Tuletko käymään alakerrassa? Siellä on eräs, joka haluaisi jutella kanssasi.”
Charlotte raotti silmiään. Hän ei jaksanut kiinnostua niin paljon, että olisi kysynyt kuka. Äiti odotti hetken, että hän nousisi, mutta Charlotten edelleen vain maatessa liikkumattomana, sanoi: ”No, tule pian”, ja lähti.
Charlotte jatkoi taas tyhjää, tarkoituksetonta katon tuijottamista. Hänen olonsa oli niin vedoton, että olisi hyvinkin voinut kuvitella jäävänsä siihen lattialle koko loppuvuodeksi.
Etäisesti jokin osa hänen vielä mitenkuten toimivista aivoistaan raksutti hitaasti. Oliko Jim-poliisi tullut taas hakemaan häntä? Haastattelemaan lisää eilisestä? Eikö Toller ollut viime iltana saanut tarpeekseen hänen hiillostamisestaan? Onneksi Gillian oli todistanut, että Charlotte oli ottanut Fifin jo ennen kuin kaikki oli tapahtunut, sillä hän oli käynyt katsomassa hevosia juuri ennen Sophien löytymistä, kun Fifi jo oli poissa.
Charlotten olisi pitänyt kertoa, että Sophie oli asunut heillä salaa melkein kuukauden. Että hän oli jutellut tämän kanssa Tamulissa; kertoa jokaisen vaihdetun sanan, minkä vain saattoi muistaa Sophien harhaisesta selityksestä… Mutta kaikesta huolimatta, kaikesta siitä vääryydestä ja heidän ystävyytensä muuttumisesta vihollisuuteen, Charlotte huomasi olevansa yhä Sophielle uskollinen. Hän ei kertoisi poliisille.
Älä kerro poliisille! Charlie, ne ei auta mitään, ne on tässä mukana. Varsinkin se nainen!
Kerättyään ääneti henkisiä voimavaroja, jotka tosin olivat juuri nyt erittäin vähissä, Charlotte viimein nousi istumaan ja siitä vaivalloisesti seisaalleen. Jalkojaan lattiaa pitkin laahaten hän poistui huoneestaan yhä apaattisena, alas vieviin portaisiin ja takkahuoneesta eteiseen. Mutta häntä ei ollut odottamassa Jim-poliisi. Olohuoneessa puisen ruokapöydän ääressä istui yksin pitkä, afrotukkainen, tummaihoinen mies.
”Moto?” Charlotte sanoi väsyneesti, mutta hivenen ilahtuneesti. Hän ei ollut nähnyt entistä ratsastusvalmentajaansa pitkään aikaan.
Mies nousi ylös ja hänen valkoinen hymynsä hohti ruskeista kasvoista.
”Akuna omo, Charlotte”, hän sanoi ja otti Charlotten ystävälliseen halaukseen. ”Emme ole tavanneet hetkeen.”
He istuutuivat takaisin pöydän ääreen, ja äiti tarjoili Motolle kahvia. ”Kuulin Lindasta. Olen pahoillani. Se oli hieno hevonen.”
Charlotten lihaksisto nytkähti pakonomaisesti ja hän äännähti hiljaa sävyllä, joka oli tarkoitettu sekä kiitokseksi, että vähätteleväksi. Moto tarkkaili häntä avoimen kiinnostuneesti samalla, kun nosti kupin huulilleen, muttei kysynyt tapauksesta tarkemmin. Charlotte ei vastannut katseeseen, vaan silmäili sen sijaan tylsämielisenä kättään pöydällä edessään.
”Onko Shalia tuntunut mieluisalta?” Moto kysyi hyväntuulisesti ja laski kahvimukia alemmas. Charlotte nyökkäsi vaisusti. Sitten hän yritti väkisinkin hymyillä edes vähän, jottei vaikuttaisi liian melankoliselta, ja helpottuneena siitä, ettei Moto udellut Tamuli-illasta, lisäsi: ”Joo… meillä synkkaa hyvin. Shalia on helppo ratsu.”
”Mainio kuulla”, sanoi Moto seesteisesti.
Charlotte nosti vähän katsettaan. ”Sinä kai et enää aio valmentaa meitä… vai?”
”Peruslajeissa, en”, Moto sanoi. ”Erikoistun pelkastaan NHB:seen.”
Charlotte nyökkäsi. Sitä hän voisi taas kokeilla nyt, kun alla oli Shalian kaltainen Lindaa luotettavampi ja Lunaa rauhallisempi hevonen. Kylläpä nyt tekikin mieli ratsastamaan…
”Miten elama muuten maistuu?”
”Hm?” Charlotte nosti taas päätään. Moto katseli häntä tyynesti hymyillen. ”Jaa… ihan… okei kai.”
”Se ei ole tarpeeksi”, mies sanoi. ”Jos elama on vain ihan okei, se toisin sanoen maistuu puulle. Oletko sinakin huomannut saman?”
Charlotte ei osannut vastata. Häntä oli äkkiä alkanut itkettää ilman selvää syytä. Hän kaipasi Lunan lämpimiä puhalluksia niskaan, sen pörheää pehmoista karvaa…
”Kerrohan, Charlotte, mika on talla hetkella elamassasi kaikista parasta?”
Hän kiiruhti räpyttämään silmiään salaa. Kuinka typerältä tuntui miettiä parhaita puolia juuri silloin, kun olo oli kertakaikkisen hirveä… Niitä, huonoja puolia, niistä hän sitten voisikin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Hämmentyneenä, Charlotte mutisi: ”En minä… en… no… ei niitä nyt kyllä oikein ole.”
”Eiko yhtaan mitaan?”
”Ei… no… Power Jump.”
”Aah, niin. Lahdet mukaan kannustamaan aitiasi ja Gilliania.”
Charlotte nyökkäsi taas. Power Jump ei oikeastaan kiinnostanut häntä juuri nyt kovinkaan paljon. Hän tiputti käden syliinsä, missä puristi sen nyrkkiin, kynnet ihoon. Moto katseli häntä taas, joi hörpyn ja hymyili tuntemattomasta syystä aurinkoisen tyytyväisenä. Charlotten olo tuntui entistä kurjemmalta, kun keittiössä muina naisina itsekseen puuhasteleva äiti alkoi äkkiä hyräillä. Aurinko paistoi pihalla olohuoneen ikkunoiden takana, valaisi selkeästi kuivahtaneet lehdet maassa ja itsekseen pihan yli hölkyttävän muuliaasin. Kukko keikkui risan kaivokatoksen päällä; säteet kimmelsivät kauniisti sen kirjavasta höyhenpeitteestä. Kaikki oli kerrassaan sietämättömän seesteistä. Kuinka muut saattoivat olla niin hyvällä tuulella? Charlotten elämästä pohja oli valunut pois, kaikki oli tyhjää…
”Kerro lisaa”, Moto sanoi äkkiä. ”Lisaa hyvia asioita elamastasi.”
Charlotte katsahti tähän nyt melkein vihaisena. Tekikö tämä hänestä pilaa? Moto varmasti selvästi näki, että Charlotte oli masentunut, ja silti tuohon sävyyn käski hänen tempaista jostain positiivisia asioita. Ei niitä ollut niin helppo keksiä, kun kaikki oli päin seiniä!
”Ei niitä ole”, hän töksäytti.
Moto vain hymyili edelleen, melkein omahyväisesti, ja sai Charlotteen syttymään kiukkua. Mikä tämä luuli olevansa siinä virnuillessaan? Tämänkö takia hän oli halunnut nähdä Charlottea, heittääkseen tätä päin typerillä kysymyksillä?
”Varmasti on. Kokeile.”
”En taida”, sanoi Charlotte viileästi.
”Miksi et?”
”Minun elämäni on syvältä juuri nyt”, Charlotte sanoi arvokkaasti.
Moto kallisti päätään. ”Ja kuitenkin, huomenna olette lahdossa viikoksi ulkomaanmatkalle hienoihin kilpailuihin. Sinulla on uusi, upea hevonen, jonka kanssa ratsastaminen taas sujuu...”
”Voi sitä olla muut asiat huonosti, vaikka ulkoisesti ei siltä näytäkään!” Charlotte kimpaantui.
”Niin voi”, Moto totesi, ja Charlotte valahti takaisin tuoliin, josta oli hieman kohottautunut. ”No, milta nyt tuntuu?”
”Mitä?” Charlotte äyskähti.
”Milta tuntuu?” Moto toisti tyynesti. Charlotte mulkoili häntä.
”Miten niin? En minä tiedä”, hän mutisi.
”Kukas sen paremmin tietaisi?”
Charlotte vilkaisi keittiöön melkein apua pyytäen, missä äiti hämmensi jotakin lieden ääressä ja virnisti. Äiti oli siis juonessa mukana. Kaikki alkoi tuntua jo melkein piilokameralta.
”No, ärsyttää”, Charlotte pamautti.
”Hienoa! Silloin tunnet edes jotakin. Sehan on vallan mainiota, enaa olo ei ole yhta apaattinen?”
Charlotte vaikeni suu vielä vähän auki ja jäi tuijottamaan mustaa miestä, joka hymyili hänelle ystävällisesti ja laski tyhjän kahvikupin sivuun. Hän siis kuitenkin tiesi.
”Ottaisitko lisää sumppia, Moto?” äiti kysyi tarkkaavaisesti keittiöstä.
”Kiitos.”
Äidin kaataessa tälle uutta kupillista, Charlotte alkoi rauhoittua. Äiti oli siis pyytänyt Motoa saamaan Charlotteen eloa, hän käsitti sen nyt. Kiukku lauhtui yhtä äkkiä, kuin oli noussutkin, ja kummallisen ontto tunne tuntui palaavan sen tilalle… muttei aivan yhtä toivottomana, kuin hetkeä aiemmin.
”Mitä tuumaisit, jos Moto alkaisi valmentaa sinua?” äiti kysyi nostaessaan kahvipannua niin, että viimeiset ruskeat pisarat tipahtelivat mukiin.
”Hän sanoi juuri, ettei valmenna enää”, Charlotte sanoi robottimaisen värittömästi. ”Vai tarkoitatko NHB:tä?”
”Sanoisin mieluummin, että NLB:ta”, Moto oikaisi ja nyökkäsi kiitokseksi, kun Alexiina meni takaisin keittiöön.
”Eli?”
”Natural Life Backing”, Moto sanoi. ”Elamavalmennusta.” Hän virnisti niin, että kaikki valkoiset hampaat näkyivät mustista kasvoista.
Charlotte ei ollut edelleenkään ihan varma, mitä se sellainen meinasi.
“Eli?”
”Ei ratsastusta, vaan elamanasenteen valmennusta”, huikkasi äiti ja palasi sitten heidän luokseen. Jostain syystä hänkin hymyili innostuneesti, vaikka katsoi Charlotteen myötätuntoisen huolissaan.
Charlotte katsoi heitä kumpaakin. ”Niin että mitä?”
”Yritan auttaa sinua loytamaan henkisen potentiaalisi ja uuden nakokulman elamaan”, Moto sanoi höyryävää kahvia taas siemaillen, mutta silmiään iloisesti Charlottelle vilkuttaen. ”Jos haluat sellaisen loytaa...”
”Eväitä elämään! Eikö ole suurenmoista?” intoili äiti. ”Se kasvattaa ihmisenä! Saisit henkilökohtaista valmennusta elämiseen!”
Charlotte ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta. Hän sanoi sen ääneen.
”Niin, mutta mieti, mikä tilaisuus! Siitä on varmasti todella paljon apua, voi, minäkin mieluusti tulisin siihen valmennukseen…”
Moto hymyili. ”Charlottella tuntuu olevan akuutimpi tarve.”
”Niin on”, Alexiina nyökkäsi. ”Olen ollut huolissani hänestä jo pitkään.”
”Olen silti tässä”, Charlotte huomautti, ja äiti käänsi huolestuneen ilmeensä häneen.
”Mutta niin olen”, hän toisti. ”Eilinen, Linda, länsirannikon tapaus… Olen jatkuvasti sydän ruvilla vuoksesi. Mikä siinä on, kun vedät vain koettelemuksia puoleesi? Olet selvästi ’eksyksissä harhaileva nuori nainen’, kuten Moto aikaisemmin mainitsi... ja nyt Moto olisi valmis auttamaan sinua siinä, missä minä en ole… pystynyt.” Äiti kääntyi äkkiä poispäin ja oli huomaavinaan jonkin roskan lattialla, jonka nosti ylös.
”Ei minua voi auttaa”, Charlotte sanoi hiljaa. Niin se on, hän ajatteli. Olen jo mennyttä, nyt on jo liian myöhäistä…
”Sita en usko ollenkaan”, Moto sanoi reippaasti. ”Mutta kukaan ei voi auttaa sinua, ellet sina auta ensin itse itseasi.” Hän tarkkaili tyttöä istumassa edessään. ”En aio pakottaa sinua, jos et tahdo. Taman on oltava sinun paatoksesi. Sinun taytyy haluta apua, jotta voit sita ottaa vastaan.”
Charlotte heilutti hermostuneena jalkaa pöydän alla, katsellen seinille.
”No… mitä se sitten meinaa? Mitä me… tai sinä… NLB:ssä… tarkalleen ottaen tehdään?” Hän ei katsonut suoraan, mutta saattoi aavistaa entistä leveämmän hymyn kirineen miehen kasvoille.
”Mina annan vain neuvoja”, Moto sanoi säyseään sävyyn, ”ja, jos olen oikein onnekas, saan silmasi avautumaan uusille maisemille.”
Charlotte pohti sitä jonkin aikaa. Mutta oliko se sen arvoista? Oliko hän sen arvoinen?
”Voi, suostu nyt!” äiti vinkaisi ja irvisti sitten nostaen sormet huulilleen. ”Voithan ensin vain kokeilla.”
”Miksi minulla on siihen akuutti tarve?”
”Eiko sinusta sitten itsestasi tunnu silta?” kysyi Moto.
Charlotte hätkähti hiljaa. Sanat muistuttivat häntä toisesta tilanteesta, poliisilaitoksen kuulusteluhuoneesta, Jim-poliisista katsomassa häneen oudosti—myötätuntoisesti ja pelokkaan huolestuneesti—Charlotte äkkiä tajusi…
”Joo”, Charlotte myönsi. ”Tuntuu.”
Moto kohotti käsiään nyökäten.
”Me haluamme kaikki vain sinun parastasi”, äiti muistutti arasti taustalta. Moto ei enää hymyillyt, vaan tuijotti nyt Charlottea mustilla silmillään, kuin olisi katsonut tämän lävitse hänen sisimpäänsä. Se sai Charlotten kiemurtelemaan epämukavana, mutta lopulta hän mumisi: ”No, kai sitä voi kokeilla… mitä se sitten onkaan.”
”Hienoa”, Moto sanoi ja nousi äkkiä ylös. Hän hörppäsi kahvin loppuun. ”Palaamme asiaan marraskuun aikaan, sitten, kun olette tulleet takaisin niista kilpailuista. Mutta…”, vielä kerran vino hymy nousi hänen huulilleen, ”sita varten minulla olisi jo annettavana sinulle pieni tehtava.”
”Mikä tehtävä?” Charlotte kysyi heti ja totuttuun tapaan varuillaan.
”Kotilaksy. Sinun taytyy kirjoittaa ylos paperille kymmenen asiaa, jotka ovat elamassasi juuri nyt hyvin ja joista olet kiitollinen.”
Charlotte rypisti otsaansa ja äännähti protestoivasti. ”Jos siihen valmennukseen kuuluu kotiläksyjä, en tiedä kiinnostaako sittenkään. Niitä saa koulusta jo ihan tarpeeksi.”
”Charlotte”, äiti moitti.
”Voin yrittää, mutten lupaa, että keksin niin montaa.”
Moto nyökkäsi hyväksyvästi. ”Luulenpa, etta kun oikein ryhdyt asiaa pohtimaan, niita tulee enemmankin.” Hän halasi Alexiinan ja sitten myös Charlotten hyvästiksi, pitäen tätä massiivisten käsiensä puristuksessa epätavanomaisen kauan, ennen kuin lopulta päästi irti ja lähti.
”Mikä onni oli, kun saimme Moton”, huokasi Alexiina katsellessaan ikkunasta verhoa raottaen, kuinka musta mies harppoi päivänpaisteisen tallipihan yli. ”Hän on kerrassaan erikoislaatuinen.”
Charlotte mumisi vain jotain epämääräistä vastaukseksi sen pahemmin kuuntelematta. Mutta Moton halauksen myötä hänelle oli todellakin erikoislaatuisesti jäänyt paljon kevyempi ja helpottuneempi olo. Kuin joku muu olisi ottanut osan hänen kannettavanaan olevasta taakasta harteilleen.
”Oho”, sanoi äiti sitten edelleen ikkunassa. ”Nyt sieltä tulee joku muu mies.”
Charlotte, joka oli väsyneenä valahtanut sohvalle, hieroi toista silmäänsä. ”Kuka?”
”Joku pitkä tummatukkainen nuorimies nahkatakissa…”
Samassa Charlotte ponkaisi jo takaisin seisaalleen ja hänen vatsaansa kouraisi. Hän kiiti eteiseen ennen äitiään ja aukaisi oven juuri, kun kynnyksellä seisovan Andrewn sormi oli ovikellonapin päällä valmiina painamaan.
Andrewn toinen musta kulma nousi yläviistoon.
”Terve…”, hän sanoi hitaasti. ”Onks… onks kaikki okei?”
Charlotte mulkoili häntä käsi edelleen kahvalla, eikä viitsinyt edes vastata. Ei, kaikki ei todellakaan ollut okei.
”Välillä näin päin, vai?” Andrew jatkoi ja haroi nyt aavistuksen kiusaantuneena tukkaansa taakse pois kasvoilta. ”Mä oven takana…”
”Mitä asiaa?” Charlotte tiuskaisi. ”Tulitko hakemaan? Kuulusteluihin, kenties?”
”En mä, se on Jimin ja Tollon heiniä”, sanoi Andrew vähän paheksuen. ”Mä tulin kattoon, että ootsä kondiksessa eilisen jälkeen…”
Charlotte siristi silmiään. ”Kumpi teistä? Drew vai… Walter?”
Andrew ehti vain avata suunsa, mutta sulki sen heti perään, kun ovi avautui hieman lisää ja äiti kurkki suurta kiinnostusta paistaen Charlotten olan yli kynnyksellä seisovaa vierasta.
”Andrew Spencer”, tämä esittäytyi heti ja ojensi kättään Charlotten ohi. Äiti tarttui siihen omaperäinen, tyytyväisyyden ja uteliaisuuden välisen ilmeen sekoitus kasvoillaan.
”Alexiina, Charlotten äiti.”
”Olin tässä lähistöllä ajelees ja aattelin… aattelin poiketa”, sanoi Andrew ja kohotti toisessa kädessään olevaa mopokypärää, ”kattoon, että Lottella on kaikki jees. Sitten eilisillan.”
”Kivasti tehty. Ja mukavaa vihdoinkin tavata tämä Drew”, äiti sanoi aivan liian mielistellen. ”Olet tosin nuoremmannäköinen, kuin oletin… ah, anteeksi… nuoret eivät tietysti koskaan halua sitä kuulla…” Hän aukaisi ulko-oven kokonaan. ”Käy sisään! Ottaisitko kenties jotain juotavaa…?”
Kun äiti viittilöi Andrewn peremmälle eteiseen, Charlotte napsautti oven heidän jäljestään mielenosoituksellisesti erittäin napakasti ja kuuluvasti rämisten kiinni ennen kuin seurasi heidän perässään.
Andrew katseli ympärilleen olohuoneessa ja haroi edelleen hiuksiaan.
”En viivy kauaa, olin vaan menossa tästä ohi”, hän sanoi, mutta istuutui kuitenkin kotoisan oloisesti ruokapöydän ääreen tuoliin, siihen samaan, josta Moto hetki sitten oli lähtenyt, samalla huonetta tutkiskellen. Charlotte jäi nojaamaan raamiholviin, kädet puuskassa ja vihaisesti tuijottaen.
”Kun tuosta Lottesta ei oikein mitään irti lähde… niin mitä sinä teetkään? Opiskeletko vai oletko töissä vai…?” äiti uteli yrittäen peitellä liiallista kiinnostustaan ja tarjosi Andrewlle heidän omien lehmien maitoa.
”Vähän sitä sun tätä”, mies vastasi rennosti. ”Perehdyn paikallishistoriaan ja teen tutkimuksia…”
”Historiaanko? Niin, sitä täällä Waterphewssä taitaa riittää, historiaa.”
Andrewn suupieli nykäisi hivenen, mutta hän tarttui lasiin ja joi aimo kulauksen. ”Jep.”
”Hmm…” Äiti jäi katselemaan Andrewtä jonkinlainen hajamielinen, utuinen katse silmissään. Sitten hän näytti äkkiä taas valpastuvan, ravisti hivenen päätään ja käveli keittiöön olkansa yli sanoen: ”Haluatteko syödä jotain? Täällä olisi vielä eilisiä pannukakkuja, mitä Emily teki…”
”Drew on varmaan jo lähdössä”, Charlotte tokaisi. Andrew katsahti häneen.
”No, vastahan hän tuli!”
”Voitaisko me vaihtaa pari sanaa?” sanoi Andrew Charlottelle. ”Sun huoneessa.” Äiti kalautteli lautasia ja veitsiä äänekkäästi keittiössä yhteen. Andrew joi maitolasin tyhjäksi ja iski sen pöytään. ”Hyvää maitoa, vaikka mulla on oikeestaan lievä intoleranssi.”
”Olisit sanonut!” huudahti äiti kauhuissaan.
”Nääh.”
Charlotte tuijotti miestä sinisiin silmiin, jotka katsoivat merkitsevästi takaisin.
”Okei”, Charlotte lopulta sanoi ja työnsi itsensä irti ovenkarmista. ”Se on yläkerrassa.”
”Tuonko teille kohta sinne pannareita?” huuteli äiti heidän peräänsä, kun Andrew nousi ja seurasi Charlottea eteisen kautta takkahuoneeseen. ”Niissäkin tosin on maitoa…”
”Ei meillä mene niin kauaa”, Lotte sanoi.
Andrew viivytteli hivenen portaiden juurella, tarkkaillen hetkisen tauluja ja mustavalkoisia valokuvia seinällä, mutta kiipesi sitten Charlotten perään. Charlotte ei odotellut häntä, vaan meni jo edeltä huoneeseensa ja heittäytyi istumaan sängylleen, ristien nyt sekä jalkansa, että käsivartensa.
Andrew käveli ensin vahingossa avonaisen oven ohi. Charlotte rykäisi koppavasti hänen jälkeensä, ja mies peruutti muutaman askelen astuen kaula pitkällä violetin, mustan ja valkoisen värin maailmaan. Hän katseli taas valppaasti, mutta rennosti ympärilleen, sitten osoitti sanomatta mitään Qiastron julistetta ja nyökkäsi.
”Niin?” sanoi Charlotte napakasti. Hän heilutti toista jalkaansa kärsimättömästi ilmassa. ”Sano äkkiä ne pari sanaa sitten.”
Andrew sulki huolellisesti huoneen oven takanaan ja jäi nojaamaan sitä vasten. Hänen ilmeensä oli äkkiä erilainen, levottomampi ja kireämpi, kun hän katsoi Charlottea. ”Ootsä kunnossa…?” hän aloitti.
”Aivan loistavassa”, Charlotte tiuskaisi. ”Olisin voinut kuolla eilen, mutta mikäs tässä, normipäivä.”
”Ei kun… oon tosissani”, sanoi Andrew vakavasti.
”Niin minäkin”, sanoi Charlotte.
”Sun kaveri—”
”Tiedätkö mitä?” sanoi Charlotte passiivisaggressiivisen mietteliäänä. ”Siitä lähtien, kun tapasin Sophien, olen melkein päässyt hengestäni vähän väliä. Kun me tavattiin, olin ratsastamassa rannalla ja Luna pillastui ja putosin selästä. Myöhemmin sain tietää, että Sophie oli aiheuttanut sen tahallaan. Hevoset vauhkoili ja yksi poni kävi liki kimppuuni—ja nyt minusta aika vahvasti tuntuu siltä, että niissäkin oli takana Sophie, joka pisti ne hulluksi sillä pillillään. Sairastuin pahaan kuumeeseen sen jälkeen, kun olin ollut Sophien ja Mustien Ruusujen kanssa tekemisissä… olin hukkua… Lindan onnettomuus… ja nyt eilinen.” Charlotte oli alkanut vapista puhuessaan. ”Että ei, en voi sanoa olevani ihan hirveän pahoillani.”
Andrew kuunteli hiljaa.
Sitten hän äkkiä kysyikin: ”Sanooko valkoinen ruusu sulle mitään?”
Charlotte hämmästyi ja nosti katseen, jonka oli painanut tiiviisti seepramaton reunaan.
Voit luottaa vain Valkoiseen Ruusuun! kaiku Sophien äänestä helisi hänen päässään.
Hän hengitti syvään. Tarkoittiko tämä, että hän voisi luottaa Andrewhen?
Varmuuden vuoksi, Charlotte ravisti päätään. ”Varmaan joku MURU:n juttu vai?”
”En usko…” Andrew raapi otsaansa. Charlotte katsoi häneen kysyvästi saadakseen lisäselitystä. ”No, aattelin vaan… muistatko sen lipunraakileen, joka löyty tosta rannalta? Merirosvolippu?”
Charlotte nyökkäsi lyhyesti.
”Joo… se vaan, että mä löysin sen toisenkin puolen, eikä se ollutkaan pääkallo. Se on valkonen ruusu, mikä kuva siinä on.”
Charlotten sydän hakkasi. Hänen puuskaotteensa oli huomaamatta hieman höllentynyt.
”Mitä… mitä sitten? Luuletko, että se meinaa jotakin?”
Andrew painoi päänsä hetkeksi kumaraan. Charlotte katsoi, kuinka mustat hiustupsut heiluivat hänen kasvojensa edessä. Sitten mies työntyi irti nojaamastaan ovesta ja käveli ikkunalle, josta katsoi ulos molempiin suuntiin.
”Tää on paljon hullumpi juttu, kuin uskoisi”, hän mumisi. Ulkoa tulevassa valossa hänen silmänsä olivat hätkähdyttävän siniset. ”Meinaan… etten oo itekään uskoa kaikkea.”
Charlotte pidätti henkeään ja tuijotti Andrewn sänkistä profiilia ahnaasti, tiedonhalusta ja jännityksestä melkein pakahtuen. Hänen teki niin mieli aukaista suunsa ja sanoa—
”Kop kop!” äiti sanoi ja työntyi vastausta sen kauemmin odottamatta huoneeseen mukanaan tarjotin, jossa oli mehukannu ja kaksi lautasellista hilloisaa pannukakkua. ”Toin mehua sitten, ettet saa kohta kamalia vatsakramppeja”, hän ilmoitti.
Andrew kääntyi pois ikkunasta ja pyyhkäisi taas tukkaa otsaltaan.
”Itteään on hyvä siedättää”, hän sanoi taas siihen reteään, huolettomampaan sävyyn, jolla oli alakerrassakin puhunut Charlotten äidille.
”Ei kannata kuitenkaan leikkiä terveydellään.” Äiti laski tarjottimen seepramatolle. ”Se on Raicyn kurpitsamehua. Älkää sotkeko”, hän lisäsi äidillisesti ja nousi ylös. Parin kiusallisen hetken ajan kukaan ei liikkunut: Andrew seisoi edelleen ikkunan edessä; Charlotte istui kireänä ja pää helisten vuoteella; ja Alexiina jäi jonkinlaisen peitellyn innostuksen vallassa käsiään vähän yhteen taputellen jotakin odottamaan.
”Joo. Kiitti”, sanoi Charlotte lopulta ja osoitti ovea vihjeeksi äidille poistua. Alexiina punastui heleästi, soi vähän nolon hammashymyn Andrewlle ja peruutti takaperin ulos huoneesta kuin mikäkin palvelustyttö. ”Ovi”, Charlotte korotti painokkaasti ääntään, kun äiti oli mennyt, mutta jättänyt sen selkosen selälleen.
”Aah… aivan”, äiti palasi sen verran, että keikkui ovessa hetkisen ja hitaasti laittoi sen sitten napsahtaen kiinni.
Charlotte pyöräytti silmiään kattoon, kun he viimein olivat taas kahden kesken, ja jatkoi kuin äiti ei olisi heitä keskeyttänytkään: ”Niin… niin, mitä tarkoitat?”
Andrew harppoi oven eteen ja kuunteli hetken sen läpi.
”Täällä ei oo turvallista puhuu enempää”, hän sanoi.
”Ei äiti meitä salakuuntele”, Charlotte sanoi, mutta tuli sitten miettineeksi vielä toisen kerran… ”No, okei. Mennään sitten jonnekin muualle.”
”Ei tänään.” Andrew suoristi selkänsä.
Charlotte, joka oli ollut valmiina nousemaan sängyltään ja vaikka heti lähtemään ulos, pysähtyi.
”Sinähän olit vain ajelulla!”
”Ei tänään”, Andrew toisti. ”Mulla on… pitää tehdä pari juttua…”
”Eikö se voi odottaa? Tai etkö voi ottaa minua mukaan?”
”Ei… en.” Andrew haroi päätään, kun Charlotte tuijotti häntä pettyneenä. ”Kato, mä kerron sulle kaiken, mutta just nyt tänään se ei onnistu. Vaikka huomenna sitten.”
”Huomenna en ole täällä enää!” Charlotte kimpaantui. ”Me lähdetään Ranskaan!”
”Jaa… no, sen jälkeen sitten.”
Charlotte risti taas käsivartensa. Se oli jo toinen tapaaminen, mitä hänen piti odottaa L’amour aux Chevauxin yli.
”Harmi. Et sitten halua kuulla Sophien viimeisiä sanoja, mitä hän kertoi minulle…” Charlotte nautiskeli kieroa mielihyvää nähdessään sanojensa tenhon Andrewn ilmeessä.
”Mitä—?”
”A-a”, Charlotte pudisti päätään sormi toppuutellen pystyssä ja hymyili häijysti. ”Kuulet sitten matkani jälkeen.”
Andrew aukoi suutaan, mutta sitten vastasikin hymyyn omalla tavallaan ovelasti.
”Kiero mimmi, niin kuin aina”, hän sanoi hyväksyvään sävyyn. Charlotte nosti leukaansa ylväästi pystyyn ja liukui lattialle pannukakkujen ääreen.
Apaattisuudesta oli tullut jotain muuta.
Ehkä hänen sisällään olevasta mustasta kukinnosta todellakin saisi vielä puhtaanvalkoisen.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Apr 17, 2016 14:27:01 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 21, 2016 13:42:48 GMT
Perillä 19.10.2015
Loppumattomat tummanvihreät laidunmaat ja tarha-aidat vain kiitivät auton ikkunan ohi. Charlotte tuijotteli niiden vilahtelevia viiruja leuka syvällä kämmenkuopassa ja johdot korvissaan. He olivat saapuneet L’amour aux Chevauxin maille jo hyvän aikaa sitten, mutta hevossiittola oli niin suunnaton pinta-alaltaan, että heiltä vei vielä muutaman kilometrin verran jatkaa matkaa tietä eteenpäin ennen kuin itse valkovihreät siistit tallirakennukset tulivat näkyviin.
Taivas oli edelleen teräksenharmaa painavine pilvineen, mutta sadetta ei enää vihmonut. Siellä täällä pilkahteli kaistale sinistä taivasta jossain kaukana niiden takana. Kitty etupenkillä elehti levottomasti selittäessään jotain Alexiinalle, joka istui ratin takana ja oli varmasti jo tullut kuuroksi tallitytön jatkuvalle lörpöttelylle. Gillian oli kadonnut Charlotten viereisellä takapenkillä tukkapehkonsa ja vaatekertojensa taa lukien kanteen tähdillä kuvitettua kirjaa nimeltä Astronominen Matka.
Tästä tosiaan tulisi aika tähtitieteellinen matka, mutta sitä Charlotte ei vielä tiennyt…
Kun mahtavat valkomustat kyltit lopulta osoittivat oikealle kääntyvään pienemmälle vanhojen tammien rivittämälle pihahiekkatielle, Charlotte riisui kuulokkeet korvistaan ja katsoi silmä kovana kuinka heidän punainen vuokramaasturinsa rullasi kohti tallipihaa—he olivat viimeinkin perillä, vihdoin täällä.
Charlottella oli äkkiä voimakas tunne siitä, että jotain tämän vajaan kahden viikon aikana tulisi taatusti tapahtumaan.
”Luojalle kiitos, me teimme sen”, Alexiina huokasi äänekkäästi, kun hän pysäytti auton. Ajomatka Issoiren läpi olikin ollut täynnä vastoinkäymisiä (autonrengas puhkesi kesken kaiken, Huttikseen ei saanut yhteyttä, Dodo karkasi) ja kaikki olivat huojentuneita päästyään lopultakin LAC:iin. Piha vaikutti hiljaiselta ja autiolta. Vain yksi hevosenhoitaja näytti kauempana kuljettavan kahta hevosta. Charlotte oli odottanut häslinkiä ja vilkasta menoa; olisihan siellä viikonloppuna Power Jumpin rataestemestaruuskilpailut.
”Aikas hiljaista”, Kittykin teki saman huomion astuessaan ulos autosta ja ravistellen kaikkia raajojaan puuduttavan istumisen jäljiltä. ”Missä Huttis on?”
”Eiköhän hän kohta tule.” Äiti kaiveli jotakin hansikaslokerostaan, järjesteli ajatuksiaan. Gillian haukotteli, sulki kirjansa ja alkoi kasata vaatteitaan. Charlotte aukaisi oven ja astui ulos. Hän huolehti siitä, että keskittyi tarkasti hetkeen, jolloin hänen kengänpohjansa osuivat soraiseen maahan. Hän veti syvään maistellen henkeen kosteaa, multaista tuoksua.
Tallirakennuksen sivuovesta ulos käveli tummapiirteinen keski-ikäinen mies, joka käännähti kannoillaan kohti heidät hoksattuaan. Alexiina oli juuri päässyt pihalle autosta, kun mies saavutti heitä ja tervehti ranskaksi tiedustellen jotakin.
Äiti änkytti (hän ei oikein osannut kieltä), joten Gillian käänsi miehen sanat hänelle hiljaisella äänellä ja tulkkasi Alexiinan vastauksen miehelle.
”Hän sanoo, että Huttis on kohta täällä.”
”Hienoa. Nyt poni ulos”, Alexiina sanoi, kun tallimies soitti puhelimellaan epäilemättä koko sen paikan pääkiholle.
Kun Alexiina ja Kitty purkivat Dodoa trailerista, Charlotte vaelsi kauemmas ja pysähtyi suihkulähteelle, joka sijaitsi tallipihan keskellä. Se oli kiinni eikä vesi pulpunnut takajaloilleen kavahtaneen valkokivisen hevosen ympärillä. Hän katseli sitä hajamielisenä, sitten kääntyi ja silmäili koko maisemaa: valkopuisia rakennuksia lehtikuusenvihreine metallikattoineen ja samanvärisine tarha-aitoineen; irtolehdistä ja –risuista putsattuja hiekoitettuja kapeita kulkuväyliä; kaukana parkkipaikan puitten takana näkyvää valtaisaa kenttää… Kaikki näytti olevan vimpan päälle, siistimmin kuin viimeksi, mitä hän muisteli. Kyllä hän voisi kuvitella saapastelevansa kiiltelevissä uusissa ratsastussaappaissaan vastaavanlaisessa ”vähän hienommassa” paikassa, kuin Nora konsanaan Rosevillagessa... mutta sitä varten Charlotten pitäisi naida joku rikas ja vaikutusvaltainen hevosmies…
Kovaääninen kopina ja pärskintä kantautuivat kauempaa auton takaa, kaikui liki autiolla tallipihalla, kun ruunikko poniori loikkasi alas lastaussillalta ja korskui ympärilleen haistellen. Äiti ja Kitty häärivät tulevan Power Jumpin ponimestarin ympärillä, joten Charlotte maleksi lähemmäs tallirakennuksen ovia kädet syvällä hupparinsa taskuissa.
Tallissakin oli vaiteliasta. Edes radiota ei ollut päällä niin kuin heidän kotitallillaan yleensä. Hevosilla oli juuri ruoka-aika ja kaikkialta vihreävalkoisten karsinarivien sisältä kuului rytmikästä heinänjauhamisen ääntä. Betonilattia oli lakaistu niin perusteellisesti kaikesta moskasta, että siitä olisi miltei voinut syödä. Charlotte laahusti paremman tekemisen puutteesta eteenpäin nähden silloin tällöin metallitankojen väleistä jonkin värisen korvaparin, takapuolen tai pätkän harjaa. Hän oikaisi sisäovista sivutalliin, jossa karsinat vain jatkuivat.
Sitten hän seisahtui tutun nimen kohdalla. Pienen pieni hymy nytkäytti suupieltä ja hän astui heti lähemmäs, nousten varpailleen nähdäkseen paremmin karsinaan. Kimo arabiori söi lauhkeasti ateriaansa piittaamatta muukalaisesta, joka keikkui naama kalterien väliin työnnettynä.
”Moi… Zalzibar, olen täällä taas.” Hevonen oli äidin kasvatti. Alexiina ja Huttis olivat vanhoja hevostuttuja jo Suomesta ja tekivät silloin tällöin hevoskauppaa keskenään. ”Sinä muistat minut, vai mitä? Arvaa mitä… nyt minullakin on ihan oma arabialainen…”
Zalzibar ravisteli päätään. Charlotte hymähti ja perääntyi karsinalta. Hän katsoi oikealle kuin toivoen, että baskeripäinen kultahampainen poika marssisi sieltä häntä kohti veijarimainen virne kauniilla kasvoillaan. Mutta muuta ei liikkunut, kuin yksinäinen kiiltävän harmaa pitkäkarvainen tallikissa, joka laiskasti töpötteli kaukana ohi. Tietynlainen haikeus sydämessään Charlotte kääntyi vasemmalle ja käveli hitaasti takaisin samaa reittiä kuin oli talliin tullutkin ulos pihalle asti.
Hän seurasi jutustelunääniä ja ajoittaista ystävällistä naurua ja näki tummatukkaisen pienikokoisen naisen, joka oli jo aiemmin tullut soittamaan heille apua renkaan puhjettua, äidin ja Gillianin luona. Kitty käytti Dodoa riimunvarressa suihkulähteen ympäri sitä kehuskellen ja taputellen.
Huttis oli puoliksi ranskalainen, puoliksi suomalainen—vähän niin kuin Charlotte oli puoliksi kanadalainen ja puoliksi suomalainen. Isän, isoäidin, Kittyn ja Gillianin kanssa hän puhui aina englantia; keskenään äidin tai Billyn kanssa suomea (Dewnin seurassa sekaisin molempia), vaikkei ollut itse koskaan Suomessa asunutkaan. Alexiina oli kuitenkin pitänyt tärkeänä, että Charlotte osaisi myös hänen äidinkielensä, vaikkei Charlotte siinä ihan täydellinen ollutkaan.
”Pari tuntia sitten oli vielä kova vesisade”, Huttis oli juuri sanomassa, kun Charlotte saavutti heidät ja seisahtui heitä kuuntelevan Gillianin vierelle.
”Olin varma, että auto lähtee alta tulva-aallon mukaan, niin tasamaata tuo loppumatka”, äiti nauroi. ”Ja sitten poksahti se rengas, kuinkas ollakaan. Pitäisi aina varoa, mitä ajattelee!”
”Se oli epäonni.”
”Tämä on hurjan iso paikka”, sanoi Gillian hiljaa Charlottelle, kun äiti ja Huttis jatkoivat tylsästä säätilasta. Gillian ei ollutkaan LAC:issa ennen käynyt. ”Olivatko kaikki matkanvarrella olevat laitumetkin osa tätä?”
”Joo”, sanoi Charlotte. ”Täällä melkein jo eksyy, jos ei tiedä minne mennä.”
Gillian hymähti hajamielisesti ja katseli kiinnostuneena jonnekin kauas vierastalon takana olevien laidunmaiden suuntaan. Charlotte rykäisi.
”Saanko esitellä: L’amour aux Chevaux”, hän alkoi puhua turistioppaan virallisella äänellä, ”kilpatalli ja siittola, keskellä Ranskan Issoiren ruohoista autiomaata, paikkaa, jonne Jumala tyhjää rakkonsa—”
”Lotte!” Gillian kikatti toruvasti.
”Jos sallitte katsoa tuohon suuntaan, näette massiivisen ratsastushallin, jossa vuonna 2012 hypättiin Power Jumpin rataestemestaruudesta… Ogien Wulkan ei valitettavasti silloin pärjännyt ruusukkeille. Kuuluisaa huippuratsastaja Charlotte Centeriä ei onnistanut ottaa osaa sopivan ratsun puutteesta johtuen. Tänä vuonna pääsette seuraamaan saman kilpailun toistoa sen takaisella ulkokentällä. ”Ja tuolla, näette laitumen, jossa sain kerran olla todistamassa suurenmoista ratsastusnäytöstä ranskalaiselta pojalta ja hänen kuparinkultaiselta arabiltaan”, Charlotte jatkoi, mutta alkoi jo menettää teennäisen selostajan sävyään. ”Se oli varmaankin hienointa, mitä olen koskaan elämässäni päässyt näkemään.”
Gillian kuunteli häntä herkeämättä ja hymyili. ”Minkälaista esitystä?”
”Kuin yksisarvisen tanssia, pegasoksen balettia”, Charlotte tunsi palan nousevan kurkkuunsa. ”Se oli…” ”…fantastique”, Gillian auttoi hänen puolestaan ja hihitti. ”Kuulostaa ainakin.”
Charlotte pystyi vain nyökkäämään, äkkiä katsoen poispäin hänestä ja kyseisestä laitumesta.
”Tytöt, tuletteko te?” äidin ääni havahdutti heidät. Hän ja Huttis olivat jo lähteneet kävelemään kohti kauempana siintävää taloa. Kitty marssi tallia kohti saman tallimiehen kanssa viemään Dodoa vuokrakarsinaansa. Charlotten ei käynyt häntä kateeksi: sen siitä sai, kun lähti matkalle mukaan kisahoitajaksi—kaikki karut työt, aikaiset aamut ja myöhäiset illat. Charlotte sen sijaan aikoisi nauttia sen viikon Ranskassa kuin lomalainen. He riensivät Gillianin kanssa aikuisten perään jättäen matkatavaransa vielä toistaiseksi auton peräkonttiin. Charlottella olikin vähän kolea ja surumielinen olo, sillä sää oli kurja ja olisi mukavampi päästä sisälle lämpimään.
”Kitty sanoi, että halusit tulla tänne mukaan, koska täällä on joku poika, jonka haluat taas tavata”, sanoi Gillian varovasti tunnustellen, kun sora rahisi kenkien alla ja he seurasivat juttelevien naisten vanavedessä.
”Ai sanoi vai?” Charlotte kääntyi mulkaisemaan olkansa yli tallin suuntaan, mutta Kitty oli jo kadonnut sinne sisään. ”Jos se ei olisi jo valmiiksi melkein kalju, kynisin sen omin käsin.”
”Minä ajattelin, että Kitty vain vitsailee”, Gillian sanoi uteliaampaan sävyyn.
”No, tietysti liioitellen kaikkea kittymäisesti.” Charlottea alkoi punastuttaa ja hän kiri askeliaan nopeammaksi, toivoen, että Gillian lakkaisi tarkastelemasta mietteliäästi hänen sivuprofiiliaan.
”Joten… se on totta? Sinulla on täällä joku?”
”Ei…”, Charlotte puri kieltään. ”Ei mitään sellaista, miltä se kuulostaa. Se oli vain yksi tyyppi, jonka tapasin sattumalta ja, jolla oli vain tosi upea hevonen. Niin kuin… upein hevonen ikinä… Ei siinä muuta”, hän mumisi.
”Aah… okei.” Gillian hymyili jostain syystä tapaan, mikä ei ilahduttanut Charlottea ollenkaan. ”Se oli siis vain se hevonen.”
”Jep.”
”Ja poika itse ei ollut yhtään minkäänmoinen?”
Charlotte piilotti pakottavan virneen, jota ei mitenkään saanut kuriin, kun he astuivat kiviset rappuset Huttiksen talon ovelle ja kävivät sisään lasitettuun eteiseen. ”Ei tosiaan. Pelkkä idiootti, enemmänkin…” Vain, koska halusi pyyhkiä omahyväisen myhäilyn pikkuserkkunsa kasvoilta, Charlotte tokaisi heti perään: ”Entäs sinä ja Lieriö sitten?” Hän vältti Tamulin mainitsemisen, sillä oli päättänyt, ettei ajattelisi kotiin jättämiään murheita laisinkaan täällä.
Oli Gillianin vuoro helähtää retiisiksi, mutta tämä hymyili silti edelleen. ”Joo… niin…”
Charlotten silmät laajenivat.
”Mitä?” hän pärskähti. ”Minä vain vitsailin!”
”No, on meillä jotain nyt meneillään.” Gillian alkoi kieputtaa yhtä kiharaansa etusormen ympärille ja suuret silmänsä kääntyivät haaveksuvasti kaukaisuuteen. ”Kai sitä voisi sanoa, että me tapaillaan.”
Siihen Charlotte ei osannut sanoa enää mitään.
He saivat tee- ja mehutarjoilun Huttiksen hienossa, modernisti sisustetussa kodissa. Kaikki oli yksinkertaista ja toimivaa; mustavalkoisia pyöreäkulmaisia huonekaluja, elegantteja hevoseläimiä esittäviä veistoksia; silkkikasveja ja tekokukka-asetelmia sekä valtavia niin ikään värittömiä koko seinän mittaisia taidevalokuvia maisemista tai ratsukon yksityiskohdista, kuten kuolaimista ja ratsastussaappaan kannuksista. Huttis oli naimaton eikä hänellä ollut lapsia, mutta hän ei kuitenkaan asunut suurella hevostilallaan yksin: henkilökunnalla oli oma päätaloa isompi vierastalo ja itse Huttis juuri kertoi, että hänen ranskalaisia sukulaisiaan oli vasta toissaviikolla lähtenyt hänen luotaan. Charlotte naukkaili vadelmamehunsa muita nopeammin ja jäi sitten pilkkimään tuoliinsa äkkiä kamalan uupuneena ja väsyneenä matkanteosta.
”Onkos tietoa engelsmannien porukasta?” kysyi äiti, kun Huttis kaatoi heille kahdelle lisää teetä ja kahvia. ”Että milloin tulevat? Yritin kysellä Tossahilta, mutten saanut oikein selvää vastausta, kun eivät tuntuneet silloin vielä tietävän.”
”Huomenna tulevat ”, Huttis vastasi.
”Ah, no hyvä. Haluan nimittäin päästä mahdollisimman pian taas Phoeben satulaan hakemaan vähän tuntumaa…”
Äiti ja Huttis vain puhuivat ja puhuivat aiheiden siirtyessä Power Jumpin muista osa-ottajista hevoskasvatusasioihin ja sitten kuolettavan tylsään finanssipolitiikkaan, josta Charlotte ei ymmärtäisi, vaikka yrittäisi. Hän tunsi tajuntansa lipuvan kauemmas… ja kauemmas… Gillian joko teeskenteli maastoutuvansa takanaan olevaan suureen punertavaan kuvakudokseen auringonlaskusta ikään kuin ei paikalla olisikaan, tai sitten hän oli vain niin kiinnostunut aikuisten keskustelusta, että silmänsä olivat jumiutuneet lasittuneesti yhteen ja samaan kohtaan viimeisen kymmenen minuutin ajaksi.
”Kappas”, äiti sanoi katsottuaan kelloa kolmen teekupillisen jälkeen. ”Täytyy varmaan mennä katsomaan, kuinka se Kitty pärjää ja ohjata hänetkin tauolle. Eiköhän Dodo jo siellä selviä.”
”Teillä on ahkera kisahoitaja.”
”Vähän liiankin. Se tyttö ei välillä tiedä milloin lopettaa.” Alexiina katsahti Charlotteen ja Gillianiin päin ja taisi huomata heidänkin olevan puoliunessa, sillä ilmoitti suureksi helpotukseksi, että he voisivat jo mennä hakemaan matkakassinsa ja painua petiin. ”Huomenna sitten hommat vasta alkaakin, parempi olla silloin pirteänä ja skarppina”, hän lisäsi Gillianille, joka heräsi koomastaan nyökätäkseen silmät äkkiä suurina.
”Laukkunne on jo viety teille varattuun huoneeseen vierastalossa”, sanoi Huttis. Alexiina näytti hämmästyneeltä, ja Charlottekin mietti sumuisesti, että jopas oli. Kuin olisi hotelliin tullut!
He työnsivät tuolit irti pöydästä ja kampesivat jaloilleen. Charlotte ei edes viitsinyt peittää mojovaa haukotustaan.
”Kyllä, ehdottomasti sänkyyn”, äiti huomasi silmäkulmastaan.
”Pääset samaan huoneeseen, kuin viimeksikin”, sanoi Huttis hänelle, ja kaikessa väsymyksessäänkin Charlotten vatsassa nipisti jännityksestä: jos hän olisi samassa huoneessa, Lucas osaisi sinne. Mutta Charlotten into lopahti hieman, kun hän sai tietää, että he olisivat molemmat Gillianin kanssa vierastalon yläkerrassa. Ei makuuhuoneen jakaminen hänen kanssaan haitannut… mutta kuinka Lucas nyt voisi salaa kiivetä Charlottea tapaamaan?
Kuitenkin ilman valituksen sanaakaan, tytöt kaivoivat hammasharjansa esille, peseytyivät, riisuivat sitten vaatteensa ja kömpivät kukin omaan vuoteeseen pehmeisiin, puhtaisiin lakanoihin. Ja tuskin he olivat ehtineet päät painaa tyynyyn, kun molemmat olivat jo syvässä, hedelmällisessä unessa. Charlotten ensimmäinen yö Ranskassa täyttyi laukkailevista arabialaisista hevosista ja äidistä huutamassa, että Kittyn täytyi uida meren yli takaisin kotiin, koska he olivat unohtaneet pakata Dodon kurpitsakuvioisen kisahuovan mukaan…
Siitä alkaisi Charlotten kaksiviikkoinen L’amour aux Chevauxissa, jonka hän tulisi muistamaan koko lopun ikäänsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 27, 2016 14:02:22 GMT
Julki 20.10.2015
Seuraava aamu oli aivan yhtä tylsä kuin Issoiren tasanko, eikä alkuunkaan niin kovin kutsuva tai satumainen, kun ulkona ikkunoiden takana vihmoi arkisesti räntää ja LAC:in tilusten yllä leijaili harmaa usva, kuin ukko korkeuksista olisi heittänyt vanhan nuhjuisen takkinsa alas maahan. Gillian oli ollut ylös ja ulkona jo kauan ennen kuin Charlotte edes aukaisi silmiään kunnolla tervehtiäkseen synkkää, pilvistä päivää.
Hän pukeutui kuitenkin hyvin levänneenä ja tallusti vierastalon alakertaan, pyörien ympäriinsä etsimässä tuttuja kasvoja, äitiään tai jotakuta muuta, mutta kukaan heistä ei näyttänyt olevan paikalla, joten vähän vastentahtoisesti aamupalaksi mukaansa nappaama omena kourassaan, suunnisti pihalle ja nosti hupun pään yli sateelta suojaamaan.
Hiljaiseen eilisiltaan verrattuna tämä aamupäivä tallipiha oli täynnä väkeä: ihmisiä, hevosia ja koiria juoksi siellä ja tuolla kukin asioillaan. Parkkipaikka oli täyttynyt uusista autoista ja hevoskuljetusvaunuista; vaikutti siltä, että melkein kaikki muut Power Jumpiin osaa ottavat olivat päättäneet kaasuttaa L’amour aux Chevauxiin tasan samalla hetkellä. Charlotte sai puikkelehtia kiireisten ihmisten ja korahtelevien loimitettujen hevosten väleistä talleille. Hän oli eilen unohtanut kysyä minne Dodo oli sijoitettu ja joutui tutkimaan koko rakennuksen läpi, kunnes havaitsi Gillianin tutun majakkana hyvin toimivan punaisen pään samassa sivutallissa, jossa Zalzibar asui, muutama karsina valkoista arabia edempänä.
”Huomenta”, Charlotte sanoi. Kitty harjasi Dodoa karsinassa, jonka oveen oli väliaikaisesti lätätty valkoinen paperi: ’Kings Scoopy Doo’ sekä muutama huomautus ranskan kielellä. ”Missä äiti on?”
”En tiedä”, sanoi Gillian, joka seisoi tallikäytävällä Kings Ridersin ratsastusasussaan ja nyppi sormikkaittensa päitä odotellessaan, että Kitty varustaisi Dodon häntä varten.
”Meni jonnekin Tossahin kanssa”, kuului karsinasta.
”Ovatko he jo täällä?”
”Juup.”
”Aiotko aloittaa estetreenit tänään?” Charlotte kysyi katsoen Gillianiin.
”En, me mennään vain metsään lenkille, että Dodo saa vähän rentoutua ja rauhoittua. Se ei syönyt illalla oikein hyvin ja oli tänä aamuna aika levoton.”
”Kaikki energia kisailmapiiristä, se tietää sen!” Kitty huuteli.
”Iltapäivällä otetaan vähän kentällä ja huomenna aletaan sitten tosissaan.”
Charlotte nyökkäsi. ”Öö… mitä ne muuten tekee tallin takana? Siellä on jotain mini-traktoreita nostamassa ylös jotain outoja laatikoita.”
”Irtopilttuita”, sanoi Kitty sukien pitkiä vetoja Dodon takapuolen yli.
”Mi…?”
”Väliaikaisia karsinoita kisahevosille.”
”Ai…”, Charlotte sanoi hitaasti. ”Eikö ne kaikki mahdu talleihin?”
”No ei taatusti. Muutama vain sai sisäpaikan.”
”Miksi me?”
Kitty astui ulos karsinasta, taputti sukia yhteen ja heitti ne Dodon matkalaatikkoon ottaakseen satulan käsivarsilleen. ”Me ollaan erityisiä?”
”V.I.P…”, sanoi Gillian hiljaa.
”Aa, aivan.” Niinpä tietysti. Huttis oli hommannut heille luksussviitin—tai siis heidän hevoselleen. ”Hei, Phoebe on täällä!” Charlotte ilahtui huomattuaan vasta silloin viereisen karsinan infopaperin, johon oli kirjoitettu: ’Phoenix W Venice’. Punainen puoliveritamma itse ei kuitenkaan ollut karsinassaan. Charlotte olisi mielellään nähnyt äitinsä estehevosen. Phoebe oli mahtava, ja Charlottella oli ollut sitä ikävä.
”Toivottavasti en eksy”, mutisi Gillian itsekseen. ”Siellä on vähän usvaista enkä ole ollut täällä ennen.”
”Ne reitit on kyllä merkattu. Älä poistu polulta… ja Huttishan sanoi, että voit pyytää jotain tallin henkilökunnasta mukaan, muistatko?” Kitty sanoi kiinnitellessään Dodon satulavyötä. Sitten hän virnisti heille molemmille ja huokasi: ”Siis tää palvelu täällä… kaikki vain toimii niin hyvin ja sujuvasti. Voisi luulla, että ollaan tultu jonnekin kuninkaallisten linnaan tai jotain.”
”Täällä on hirvittävän siistiäkin.”
”Ajattelin ihan samaa eilen illalla”, Charlotte myönsi.
”No, onhan se toisaalta ihan ymmärrettävää, jos ne belggikset osallistuu taas tänä vuonna”, tuumi Kitty. Gillian näytti ihmetteleväiseltä. ”Ketkä?”
Kitty kurotti nappaamaan ponin suitsia. ”Belgian aateliset, ne, jotka kisasi täällä silloin viimeksikin!”
Gillian näytti edelleen kysyvältä.
”Oh… ai niin. Ethän sä ollutkaan täällä silloin. Belgian kuninkaan veljenpoika tai jotain sinne päin… kai, se kilpaili ja otti osaa Power Jumpiin. Hitto, en nyt muista sen nimeä… joka tapauksessa, aika siistiä, vai mitä? Alexiina kisasi oikeita kuninkaallisia vastaan!”
Charlotte oli pohtinut omiaan alahuultaan jauhaen Phoeben karsinan edessä ja havahtui vasta nyt heidän keskusteluunsa. ”Jaa mistä te puhutte?”
”Aatelisia on täällä kisaamassa PJ:ssä”, sanoi Gillian hänelle huulet sievänä pienenä o:na.
”Ehkä. Se oli vain heitto, että ne on tänä vuonna mukana.”
”Miksei minulle ole kerrottu sellaisesta?” Charlotte närkästyi.
Kumpikaan, Gillian tai Kitty, ei vastannut.
”Ilmoitustaululla on osallistujalista, menkää sieltä katsomaan”, Kitty sanoi. ”En nyt juuri saa sitä nimeä päähän…”
Charlotte ja Gillian vaihtoivat katseen. Charlotte kohautti vähän olkaansa ja lähti tallikäytävän toiseen päähän, jossa seinällä suuri ilmoitustaulu roikkui. Kaksi hevosenhoitajaa jutusteli sen edessä, mutta väistyivät tieltä, kun Charlotte tuli tutkimaan nastoilla niitattua valkoista paperia, joka oli otsikoitu: ’POWER JUMP 2015 PARTICIPANTE.’
”Oliko siellä belgialaisten nimiä?” Kitty kysyi, kun Charlotte palasi heidän luokseen. Gillian seisoi jo käytävällä valmiin Dodon kera ja silitteli ponioria turvalta.
”Niin kuin erottaisin kaikkien niiden ranskalaisten seasta.”
”Niin, mutta jotain siniveristä nimeä.”
Charlotte rypisti otsaansa Kittylle.
”Nooo, vaikka olisikin, siitä ei ehkä kannata tehdä isoa numeroa”, tallityttö sanoi viisaasti. ”Ne ei varmasti halua pitää asiasta metakkaa, tiedättekö. Siltikin, viidakkorummut kajahtaa aika kauas…” Gillian lähti taluttamaan Dodoa käytävää pitkin kohti ulko-ovia. ”Toivottakaa onnea, etten päädy Belgiaan!” hän sanoi olkansa yli.
Kitty pudisteli päätään. ”Sun olisi pitänyt ottaa joku mukaan!”
”…Mmmh… ehkä tapaan prinssin matkanvarrella”, Gillian heilautti sormikkaista vapaata kättään ja katosi Dodon kanssa ulkoilmaan.
”Tyhjänpanttina?” kysyi Kitty käännyttyään Charlotteen päin. Charlotte niksautti niskojaan hajamielisesti. ”Käy hakeen Phoebe ja auta mua sen kanssa, kun se tulee takaisin. Ja sitten…”, Kitty vetäisi jostain esiin pienen paperilapun. ”Tässä on lista, jonka Huttis antoi mulle tehtävistä, joita sun pitäisi tehdä hänelle.”
Jes, Charlotte ajatteli ilottomasti. Hyvästi aatteet lomapäivistä… Ilmeisesti hänen heidän porukastaan toimettomana matkalaisena pitäisi tehdä jotakin maksaakseen Dodon ja Phoeben luksuskarsinat sekä palvelijat, jotka kuljettivat heidän laukkunsa etukäteen valmiiksi sovittuihin paikkoihin. Äidillä oli varmasti jotain tekemistä tämän kanssa.
Charlotte nyökkäsi kuitenkin kuuliaisesti. ”Missä Phoebe on?”
Kitty työnsi kieltään ulos kiskaistessaan karsinanovea kiinni. ”Kentällä. Ja jonkun sellaisen seurassa, joka hyvinkin pitää itseään lähes aatelisena…”
*
”Hyvä tavaton, onko se pikku-Lottie?”
Charlotte pakotti kohteliaan hymyn kasvoilleen ja sai takaisin tunteettoman teennäisen pikaisen halauksen Nora Norringtonilta—Dewnin parhaalta ystävättäreltä, joiden kahden välistä suhdetta Charlotte ei ollut koskaan oikein tajunnut. Nora oli nimittäin—kauniisti ilmaistuna—itsekeskeinen, nokkava primadonna, jonka kelpasi elellä bisnesisänsä rahoissa uiden ja tuoreinta huutoa olevissa merkkivaatteissaan saapastellen. Hän ei ollut laisinkaan sitä tyyppiä, jonka saattoi ajatella kiinnostavan Dewniä, mutta siinä hän nyt kuitenkin oli sujautellen maireaa hymyä etuhampaittensa välissä oleva rako vilkkuen ja ruusunpunaisia huuliaan suipistellen. ”Täällä me tapaamme—emme meillä, emmekä teillä, mutta voimme leikkiä, että melkein puolimaissa.” Hän nosti siroa vasenta kättään ilmaan niin, että Charlotte ei voinut olla näkemättä nimettömässä kimmaltelevaista kihlasormusta.
”Mitäs pidät? Maksoi mansikoita jopa minun mittapuullani, mutta eihän me nyt voitu mitään ihan mitä tahansa sormusta hankkia, eihän? Tietenkään, Noahillahan ei ollut siihen varaa, mutta isukki lopulta suostui vähän karvaasti, mutta hei, ei hänellä oikeasti ollut valinnanvaraa, sillä olen ainut tytär, jota hän koskaan pääsee saattamaan alttarille, joten.” Nora maiskautti suutaan.
Charlotte yritti näyttää siltä, kuin sormus tai sen hinta kiinnostaisi häntä edes vähän.
”Mutta hyvänen aika olet kasvanut siitä vinohampaisesta pikkutytöstä, jolla oli naama täynnä kesakoita kuin vesirokossa ja hiukset aina ihan pystyssä, etkö olekin? Mutta mikä tukkaasi nyt vaivaa? Anarkistivaihe, vai?” Nora nyrpisteli pientä nenäänsä tarkatessaan Charlotten mustia hiuksia lähemmin sormissaan hypistellen. ”Ihan totta, tuo väri ei oikein niin kuin ole sinulle tehty.”
Charlotte punastui kiusaantuneena ja loukkaantuneena, änkytti jotain siitä, että oli ajatellut kohta värjätä muuksi, mutta Nora kääntyi jo poispäin katsellakseen Phoebea, joka seisoi hänen takanaan ja tuuppi tyttöä kärsimättömästi olkapäähän.
”Kerrohan minulle, mikä sitä rakasta isoveljeäsi taas kerran vaivaa? Onko hän kuollut vai todella niin ottanut itseensä ensiviikolla olevista häistäni, että on poistanut numeroni?” Nora jatkoi vahvaan yorkshireläiseen brittiaksenttiin, kun Charlotte otti puoliveritamman ohjat ja lähti taluttamaan sitä pois kentältä. Nora seurasi, muttei ilmeisesti ollut tottunut siihen, että veisi ratsastuksen jälkeen ratsunsa itse takaisin talliin.
”Hän on maantiereissulla työn järjestämänä, eikä halua pitää paljon yhteyttä puhelimitse”, Charlotte sanoi vähän kirpeään sävyyn hiuskommentti edelleen kaihertaen. ”Jotakin koti-ikävästä, jos me soitellaan joka päivä ja kuulee meidän äänet.”
”No, minä en soita joka päivä, mutta voisi kuvitella, ettei sähköpostiin vastaaminen ole niin vaivalloista, kuin hän etevästi esittää. Viitsi sentään lähettää vastauksen kutsuuni, mitä, ihan rehellisesti sanoen, en todella olettanut tapahtuvan. Veljesi ei aikaisemmin ollut oikein osoittanut sympatioitaan miesvalinnalleni saati uutisille kihlauksestamme.”
”Tuskin hänellä on kannettavaa mukanaan.”
”Ah, niin. Te olette niitä maalaisia. Oletteko koskaan kuulleetkaan internetistä? Tableteista? Älypuhelimista?”
”Dewn ei pidä teknologiasta”, Charlotte sanoi puolustavaan sävyyn. ”Sitä paitsi, meillä ei ole langatonta yhteyttä kotona.”
”Tiedän, tiedän”, Nora huokaisi kärsimättömästi, kun he astuivat sisälle talliin ja suunnistivat Dodon ja Phoeben karsinoille. ”No, sinäkö sitten et aio osallistua kilpailuun? Mitä Tossah sanoi, Phoebe tuotiin Alexiinaa varten.”
Charlotte käännytti tamman karsinaansa ja taputti sitä kaulalle käydessään suitsiremmien kiinnikkeisiin kiinni. ”En. En tällä kertaa.”
”Tällä kertaa, huh?” Nora nappasi sanat tarkkana samalla, kun katseli jostain syystä hyvin uteliaasti molempiin suuntiin tallikäytävällä. ”Joskus tulevaisuudessa sitten… ehkäpä?”
”Entä sinä?” Charlotte palautti kysymyksen yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta ja hunajaiselta.
”Na-a, Gary on juuri lomalla ja, kuten olet varmasti erinomaisesti tietoinen, meillä ei ole talli täynnä hyppääjiä, vaan juoksijoita. Minulla on ihan toiset syyt tulla tänne paikan päälle…”, Nora korotti ääntään merkitsevästi kuikuillessaan kaula pitkällä jonnekin kauas käytävällä.
”Etsitkö jotain?” kysyi Charlotte herttaisesti.
”Kuulin huhun, että muutama hyvin tunnettu nimi aikoo osallistua.” Nora pöyhi hiuksiaan. ”Taidan tehdä tarkastelukierroksen. No… nähdään taas kohta, Lottie.” Ja hän viiletti tiehensä nokka pystyssä, kuin omistaisi koko paikan.
Nora oli ehkä entisensä, mutta Tossahista oli tullut tukevampi. Ei huonolla tavalla, mutta siihen mitä Charlotte äidin entisen talliapulaisen ja parhaan ystävättären muisti viimeksi normimitoissaan olleen, tämä oli ollut aika sirorakenteinen nainen. Nyt hänellä oli enemmän massaa käsivarsissaan, jaloissaan ja keskivartalossaan, vaikkei tietenkään ollut millään tavalla edelleenkään lihava. Lounasajan tullen se oli Kitty, joka aina toisinaan tahdittomalla kielellään uteli, oliko taas uusi vauva tulossa.
Tossah näytti vain hämmentyneeltä ja Alexiina nololta, kun terävä ääni heidän takanaan leikkasi ilmaa: ”Se olen itse asiassa minä.”
Kaikki kääntyivät katsomaan hämmästyneinä Noraa, joka näytti viekkaalta ja puhkesi sitten säteilevää hymyyn: ”Olen raskaana!”
”Hyvänen aika”, äiti reagoi heistä ensimmäisenä suu auki, eikä kuulostanut liian ilahtuneelta uutisesta. Charlotten mielessä kävi, että äiti mahtoi ajatella samaa kuin hän: millainen äiti Nora olisi tuollaisena hemmoteltuna isin ikuisena pikkutyttönä?
”En tiennyt!” Tossah helähti ja kurotti ottamaan Noran kädet omiinsa. ”Voi Nora, onneksi olkoon!”
”Kiitos. Ellei se olisi ollut tämä vauva, isä ei olisi varmaan koskaan myöntynyt Noahin suhteen. Mutta minähän en synnytä äpärää.”
Äiti irvisti itsekseen niin, että vain Charlotte huomasi.
Tossah oli vauvauutisista intopiukeana: ”Kerrassaan ihanaa! Se ei vielä näy ulospäin mitenkään, joten ei ainakaan haittaa hääpuvun sovitusta. Ovatko nämä ihan tuoreita uutisia?”
”Ensimmäisellä kuulla, kesällä sitten syntyy.” He kävivät lounaspöytään. ”Mutta älkää kertoko vielä muille. Varsinkaan Dewnille, sillä haluan esittää hänelle kysymyksen…”
”Miten kivaa!” sanoi naivistinen Kittykin iloisena.
”Minkä kysymyksen?” kysyi Charlotte. Aikoiko Nora sittenkin naida Dewnin Noahin sijasta? Kukaan ei vaivautunut vastaamaan hänelle hääriessään lautasten, haarukoiden ja ruoan kimpussa.
”Minkä kysymyksen?” Charlotte toisti Gillianille vieressään.
”Luulisin, että lapsen kummeliksi”, Gillian kuiskasi takaisin.
He söivät vierastalon ruokasalissa, jossa työntekijöille oli oma tarjoilu; heidän kotiporukkansa sekä Nora, Tossah ja Molly.
”On tosi mukava nähdä sinuakin, Lotte”, Tossah sanoi asetellessaan lautasta esikoislapsensa Mollyn eteen, joka nosti nenäänsä nirppanokkamaisesti muistuttaen hyvin paljon kummitätiään. ”Mitä kuuluu? Miten menee koulussa ja kuinka ratsastaminen sujuu?”
”Ihan hyvin”, sanoi Charlotte.
”Niin, sinulla on uusi hevonen ja kaikkea. Mahtaa olla mukavaa. Millä luokalla olitkaan nyt?”
”Lukion toisella.”
”Lukiossa, ajatella”, Tossah huokaisi. ”Aika se sitten jatkaa lentämistään.”
”Eikö lennäkin?” Äiti oli samaa mieltä. ”Toivottavasti Phoebe lentää yhtä komeasti lauantaina esteiden yli.”
”Missä Adeksi on?” kysyi Kitty ja kuulosti vähän pettyneeltä, ettei miestä ollut näkynyt. Tällä kun oli ollut heidän entiseen eläinlääkäriinsä suuri ihastus silloin muinoin, jolloin Kitty oli vasta aloittanut työt heidän tallillaan Kings Roadissa.
”Jäi kotiin poikien kanssa. Hänen piti ensin tulla mukaani, mutta sitten Nora halusi lähteä ja me ajateltiin ’jättää jätkät ulos’. Likkaretki Ranskaan”, Tossah hymyili. ”Teillä ilmeisesti kävi vähän samoin. Jätittekö Raicyn kotiin?”
”Ja Billyn, joo.”
”Aivan, hän oli teidän serkkujanne. Ja Dewn, kuulin, että hän on ihan omalla retkellä?”
”Viikko sitten tuli kirje, että hän on jo Yhdysvaltojen puolella”, sanoi äiti.
Tossah nyökkäili. ”Kuulostaa jännittävältä. Hauska idea. Kyllä minäkin lähtisin, jos vain voisin… mutta kun on hevoset ja lapset, niin—”
”Äiti, en tykkää kalasta”, pikku-Nora sanoi yllättäen paheksuvasti lautastaan mulkoillen.
”Maista ennen kuin tuomitset”, Tossah sanoi rauhallisesti.
”En tahdo.”
”Se on tosi hyvää.”
”Haluan sushia.”
Charlotte pullisti silmiään itsekseen. Sushia?
Omituinen ilme kiri Tossahin kasvoilla, mutta katosi ennen kuin Charlotte ehti tulkita sitä. ”Katso, siinä kalassa ei ole mitään vikaa. Sinun täytyy kokeilla ensin. Kuinka voit tietää, ellet ensin maista itse?”
”Se haisee pahalle.” Pikkutyttö käänteli kalapalaa lautasellaan ympäri. Tossah jatkoi syömistään, vaihteli kuulumisia Alexiinan kanssa muun muassa Oliverista ja lastenkasvatuksesta. Charlotte vilkaisi Gillianiin, joka katsoi ilmeettömästi takaisin, mutta Charlotte oli varma, että hänkin ajatteli sitä: Molly oli totisesti spoilattu, pilalle hemmoteltu, mutta ei vanhempiensa taholta, vaan kummitätinsä Noran toimesta.
”Taidan antaa Phoeben tasoittua tämän illan ja huomenna otan sen estekentälle. Sinähän testasit sitä jo vähän, Nora? Miltä se tuntui?” äiti puhui. ”Dodo on vähän toisenlainen, sen kanssa on parempi aloittaa rauhallisesti tai poni tekee muuten H-hetkenä kehnosti, kun käyttää kaikki paukut etukäteen. Menikö teidän matka muuten sujuvasti?”
”Ei mitään ongelmia, Phoebe on ammattilainen”, Tossah vastasi.
”No, meillä niitä ongelmia sitten riittikin… ylä- ja alamäkiä, vaikka tie pääosin oli suoraa ja tasaista…”
”Oh?”
Ja taas mentiin. Charlotte kääntyi Gillianin ja Kittyn puoleen puhuakseen jostain muusta, kuin heidän epäonnisesta automatkastaan, jonka aihe oli jo kaluttu läpi monet kerrat.
*
Iltapäivän kevyen sateen aikaan he seisoivat ratsastuskentän laidalla ja seurasivat Gillianin lämmittelyä Dodolla. Ilmanala ei ollut muuttunut, vaan yhä edelleen raskaat pilvet varjostivat horisonttia ja muutoin kaikkialla oli koleaa ja ankean harmaata.
Charlotte oli aikaisemmin saanut olla puominnostelija, mutta nyt hänkin saattoi pitää taukoa ja vain katsella muiden ratsastusta. Olisihan se ollut tietysti ihan huippua mennä siellä Shalian kanssa muiden kisaratsukoiden seassa sen sijaan, että norkosi aidan takana…
Nora seisoi heistä hieman sivummalla, kädet lanteillaan ja tyylikkäästi pukeutuneena tyköistuviin tummanpunaisiin ratsastushousuihin, siisteihin saappaisiin sekä värittömässä maisemassa kuin neonkylttinä toimivaan vaaleanpunaiseen täysin tahrattomaan paitaan, jossa hänen isänsä laukkatilan Rosevillagen ruusuinen logo paistatteli kaikkien silmään. Hän tarkkaili silmät sirrissä kentällä työskenteleviä ratsukoita ja naksutteli kieltään. ”Joten… joko he ovat täällä?”
Charlotte ja Kitty nojasivat aitaan, äiti heistä vielä edempänä antaen Gillianille neuvoja aina, kun tämä ravasi heistä ohi. Charlotte käänsi päätään Noran suuntaan.
”He?”
”No, he. Kyllä te tiedätte, ketä tarkoitan, ettekö vain? Duvellit.”
Nimi laittoi jonkin tiu’un helisemään Charlotten mielessä, mutta kun hän vielä yritti prosessoida sitä, Nora huokasi teatraalisesti: ”Voi, ettekö te olekin niin mahdottoman suloisia ja tietämättömiä siitä, mitä ympärillänne tapahtuu! Ovatko kaikki amerikkalaiset yhtä toivottoman naiiveja ja muusta maailmasta eristäytyneitä?”
Kitty ja Charlotte katsahtivat toisiinsa, sitten Noraan kulmat paheksuen kurtussa.
”Mä oon skotlantilainen”, sanoi Kitty.
”Enkä minä ihan tarkalleen ottaen kyllä ole amerikkalainen”, sanoi Charlotte.
”Ettekö ole kuulleet niistä? Belgian kuninkaan sukulaispojista?”
Alexiina katsahti heidän suuntaansa, kuunnellen kaukaa.
”Eli se on totta?” Kitty reipastui ja kiepahti jostain syystä Alexiinaa kohti. Äiti käänsi katseensa takaisin Gillianiin ja Dodoon.
”Mmm… niin kuulin”, äiti myönsi hitaasti heidän tuijotukseensa. ”Puhetta on asian tiimoilta ollut, että he tulevat tänne, mutta Huttis kunnioittaa suuresti heidän yksityisyyttään, ja minä kunnioitan suuresti Huttista, joten tämä ei ole sellainen asia, mistä lähdetään huutelemaan. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että poikarukat; ihmisiä hekin vain ovat, eivät jotain kuuluisuuskulttuurinähtävyyksiä.” Äiti ei tosiaan tajunnut mistä moinen hössötys.
Charlotten sydän oli äkkiä alkanut väpättää ja vipattaa kuin levoton kolibri hänen rinnassaan, mutta hän ei uskaltanut ajatella sitä, mitä hänen alitajuntansa koetti tyrkyttää vaihtoehdoksi. Se olisi aivan liian… absurdia. Mahdotonta.
Äidin kommentti oli todennäköisesti epäsuorasti kohdistettu Noralle, vaikka hän olikin puhunut heille kaikille yleisesti, eikä se jäänyt terävältä Noralta huomiotta. Tämän utelias ja omahyväinen ilme oli Alexiinan sanojen myötä muuttunut sangen rumaksi, kuin hänen nyrpistelevä prinsessanenänsä olisi äkkiä tavoittanut hyvin vastenmielisen lemun.
”Vain ihmisiä?” Nora toisti äänellä, joka pakottautui tyyneksi, mutta värähti uhkaavan epäuskoisesti. ”He ovat sentään aatelisia, siniverisiä, mikä on ehkä hieman eri asia, kuin jonkin saippuaoopperan TV-kasvot, eikö? Puhummehan nyt Belgian kuninkaan sukupuusta, mitä—”
Kitty nyökkäili siihen, mutta Alexiinan ilme oli tiukka.
”He ovat niin kuin ketkä tahansa muutkin”, hän muistutti tuimasti. ”He nukkuvat, syövät päivällistä ja käyttävät vessaa paskantamiseen.”
Charlotte puhkesi hermostuksissaan nauramaan, ja Kitty vislasi ja avasi suunsa ällistyneenä suureen virneeseen. Äiti ei yleensä antanut suoraan kuulua yhtä piutpaut.
Nora näytti skandalisoituneelta. ”Pelkäänpä, että joudun olemaan kanssasi eri mieltä, Alexiina”, hän sanoi hyvin kylmästi. ”Se, että—” ”Kaikin mokomin, mutta turhaan minua pelkäät”, äiti napsautti ja jätti väittelyn siihen, kävellen heistä kauemmas ja huutaen Gillianille, että yrittäisi saada Dodoa vielä paremmin kuolaintuelle.
Charlotten täytyi todella keskittyä saadakseen kasvojaan repivän virneen kuriin, muttei ehtinyt nöyrästi salata sitä Noralta, joka mulkaisi nyt heitä kahta erittäin pahasti, suipisti suunsa tiukkaan suppuun ja marssi sitten koppavammin kuin koskaan nokka taivaita kohti tiehensä. Charlotte oli ilahtunut äidistään, jonka oli onnistunut sivaltaa Neiti Minä-Tiedän-Kaiken kerrankin hiljaiseksi, mutta hymy hiipui pikkuhiljaa, kun hän alkoi taas ajatella…
Charlotten käsiä hikoilutti ja päätä huimasi, kun hän kiirehti seuraavan sopivan hetken tullen talliin ja ilmoitustaululle. Hän nosti sormensa osaottajien listaan ja rullasi sitä alas silmät vikkelästi puolelta toiselle liikkuen: Duvell, Duvell, Duvell…
Eikö Lucasin sukunimi ollutkin Duvell? Ei hän ollut koskaan sitä Lucasilta kysynyt… mutta tämän kaksoisveli, niin, Theodore… Nimi kuulosti niin tutulta.
Charlotten sydän jumputti häijysti, kun hän muisti Billyn hämmästyneen nähtyään Charlotten Lucasilta saaman kyyhkykoristeen. Tämä on käsintehty ja kuuluu Belgian Taidekollaasiin. Yleensä kollaasin käsityöteoksia myydään vain kuninkaallisissa gallerioissa ja museoissa...
Charlotten käsi tärisi niin rajusti, että hän joutui laskemaan sen alas ja puristamaan kylkeään vasten. Mutta Power Jumpin kisalistalla ei ollut ketään Duvellia; ei Theodorea, ei Lucasia. Oliko hän sittenkin voinut erehtyä?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Apr 29, 2016 13:38:01 GMT
Punainen matto 21.10.2015
Charlotte näki painajaista, johon sekoittuivat Tamuli-ilta ja Noran ja Dewnin häät verisellä tanssilavalla päättyen lopulta siihen, että sulhanen olikin kentauriksi muuttunut Lucas. Herättyään ahdistuneena ja huomattuaan jälleen olevansa hänen ja Gillianin huoneessa yksin, Charlotte pukeutui, raahusti ankeana ulos syyskoleuteen ja löysi äitinsä puhumassa puhelimeen tallinnurkalla nurmimättäällä, Phoebe toisessa kädessään löyhässä riimunvarressa kiskomassa hampaillaan maasta irti ruohoa. Charlotte oletti linjan toisessa päässä olevan isän ja muistikin sitten, että he olivat Billyn ja isoäidin kanssa varmaan parhaillaan Seattlessa. Huoli kouraisi vatsaa, kun hän kietoi hiljaisesti käsivarret tamman kaulan ympäri ja painoi poskensa sen lämmintä lapaa vasten.
Äiti kuulosti kuitenkin iloiselta rupatellessaan, joten ehkä uutiset eivät olisi liian huonoja.
”…Hän itse asiassa tuli tähän juuri”, äiti sanoi ja katsoi Charlotteen harmaat silmät kirkkaina. ”Annanko hänelle?” Charlotte silitteli Phoebea hajamielisesti ja tunsi olonsa alakuloiseksi. Äiti laski kännykkää ja ojensi sitä Charlottelle.
”Isä?” Charlotte kysyi häneltä vaisusti, mutta äiti pudisti päätään kasvot peruslukemilla. Ei se Billykään olisi, sillä miksi Billy haluaisi hänelle puhua… ja tuskin se olisi isoäitikään. Hän nosti luurin korvalleen ja sanoi kysyvästi: ”…Haloo?”
”Moikka, sisko”, hyväntuulinen ääni sanoi pehmeästi. Charlotte tunsi silmiensä laajenevan hämmästyksestä ja äidin virneen leviävän Charlotten ilmeen nähdessään.
”Dewn!” hän henkäisi. Se oli ensimmäinen kerta sitten Dewnin lähdön, kun Charlotte kuuli veljensä äänen. Muuta hän ei sitten osannutkaan sanoa, sillä oli äkkiä mennyt mykäksi mielenliikutuksesta. ”Onko mieluisat Ranskanmaisemat?” kysyi Dewn kuulostaen hilpeältä. Charlotte toivoi enemmän kuin mitään, että voisi nähdä hänet; puhua kasvotusten tämän kanssa. Hänen onnistui vain ynähtää myöntävästi vastaukseksi.
”Missä sinä olet?” hän piipitti ja käänsi selkänsä äidille, joka katseli häntä edelleen sangen tyytyväisenä ja aivan liian iloisesti virnuillen.
”New Yorkissa. Olen ollut jo jonkin aikaa, huomenna lennän Englantiin ja matkaan Ninthwoodiin. Yövyn F&H Stablesissa Noran häihin saakka, sitten lennän tänne takaisin ja jatkan tästä.”
”Koska… koska tulet kotiin?” Charlotte puri hammasta, ettei vain alkaisi itkeä ja ponnisteli pitääkseen äänensä tasaisena väreilystä. Oli uskomatonta, kuinka kovasti hän oli kaivannut ja ikävöinyt veljeään.
”Jaa… saa nähdä. Vielä on 22 leimaa keräämättä.”
”Nora on täällä”, Charlotte sanoi vain jotain pitääkseen keskustelua yllä. ”Hän valitti minulle, kun sinuun ei saa yhteyttä.”
”Joo, soittelin hänelle jo eilen illalla, ja sitten ajattelin, että no kai nyt voisin teillekin, kun kerran samassa paikassa olette. Tosin näen häntä sitten seuraavana viikonloppuna.”
”Epäreilua.”
Dewn naurahti. Hetken ohimenevä tauko. ”No… kuulin siitä, miten Lindalle kävi. Kuulosti aika rajulta. Ja sitten jotain, että… se Sophie—”
”Joo.” Jostain syystä Dewnin kanssa aiheesta puhuminen ei kirpaissut tai vaivannut aivan yhtä paljon. Puhelimen taustalta kuului humisevaa hyväntuulista jammailevaa musiikkia, puhetta. Dewn oli vaiti jonkin aikaa, sitten sanoi rauhallisesti ja oudon aikuismaisesti: ”Niin, en tainnut koskaan mainita, mutta—” Charlotte tiesi heti, mitä Dewn aikoi sanoa, ”—jos muistat Maxia, sitä Fifin hoitajaa, niin hänkin… öö… potkaisi tyhjää joskus viime talvena.”
Charlotte odotti kaksi sekuntia ennen kuin sanoi: ”Eli se on totta sitten?” Hän oli jotenkin vielä toivonut, että Dewn kiistäisi väitteen, mutta kaipa Zack ja kumppanit olivat olleet oikeassa.
Dewn kuulosti hieman yllättyneeltä, että Charlotte oli tiennyt. ”On joo.”
”Unohdit myös mainita, että te kävitte samaa koulua Redshootissa”, Charlotte syytti, vaikkei Maxin tapaus kiinnostanut häntä enää oikeastaan ollenkaan. Sama se, hän ajatteli, mutta mainitsi asiasta kuitenkin, kun Dewn itse oli sen ottanut puheeksi.
”Ai...” Dewn sanoi hämmentyneenä. ”Ei ole ollut tarkoitus. Kyllä äiti ainakin tiesi. Maxin veli oli opettajiani, me tehtiin yhdessä diplomityötäni.” Dewn puhui säyseästi, kiihkottomasti, vaivaantumatta.
Charlotte hyväksyi selityksen. ”Luulin, ettette tulleet toimeen. Ettet sinä pitänyt hänestä.”
”Aijaa”, Dewn vain hymähti ja lisäsi sitten hivenen terävämmällä äänensävyllä: ”No, se on joka tapauksessa jo menneen talven lumia.”
Äiti sanoi jotain, että Charlotte toisi puhelimen hänelle myöhemmin talliin ja lähti viemään Phoebea sisälle. Charlotte nojasi seinää vasten ja katsoi kolmea ratsukkoa, jotka lähtivät kauempana tallipihalta maastoreitille päin.
”Äidin kertoman mukaan siellä on tapahtunut yhtä sun toista tämän lyhyen ajan sisällä, jonka olen ollut muualla”, Dewn puheli mietteliäästi.
”Vai lyhyen ajan? Siitä kun lähdit on elinikä”, Charlotte valitti.
”Isä on kuulemma tällä puolen rajaa nyt. Aika paksua kyllä William-sedältä. Mutta isä hoitaa hänet varmasti.”
”Mutta entä jos meidät häädetään?”
”Tuskin.”
”Me joudutaan muuttamaan kaikki siihen asuntoautoosi… Tämä alkoi siitä, kun Billy ja serkut tulivat meille!”
”Mitä Billylle muuten kuuluu?”
Charlotte kertoi tiivistetysti heidän bändiyrityksistään, Billyn takinkäännöstä ja siitä, että tällä hetkellä Charlotte ei ollut ihan varma millainen suhde heillä oli—Tamulin tapauksen jälkeen Billy oli suhtautunut häneen taas liki normaalisti, mutta jotenkin Charlottea silti vielä kaihersi.
”Billy on hyvä tyyppi. Sano terveisiä, kun palaatte kotiin”, Dewn sanoi seesteisesti Charlotten mutinoista sen suuremmin välittämättä. ”Odotan myös ihan mielenkiinnolla, että pääsen näkemään kaikki uudet hevoset ja miltä talli nyt näyttää valmistuttuaan!”
”Maneesityömaassa ei ainakaan ole vielä mitään nähtävää, siellä törröttää vain ruma metallihöskä”, Charlotte sanoi ja ajatteli taas heti Lindaa ja sen jälkeen Shaliaa. ”Mutta minäpäs sain sen arabin, josta silloin niin kovasti olit, ettei äiti ja isä ikinä osta minulle sellaista!”
”No niinpä taisit”, Dewn nauroi. Sitten hän kyseli muuten kuulumisia kotikonnuilta, Fifistä ja Charlotten elämästä, joihin hän vastaili lakeasti huomautusten hypähdellessä lennokkaasti aihepiiristä toiseen, mutta jättäen pois kaikki poliiseihin tai Mustiin Ruusuihin liittyvän. Dewn kuunteli, hymähteli huvittuneesti tai keskittyneesti, naurahteli välillä ja vaikutti kaikin puolin elämäänsä tyytyväiseltä—aivan päinvastaiselta, kuin Charlotte koki oman elämänsä juuri nyt olevan.
Tytön tai nuoren naisen ääni Dewnin taustalta huikkasi jotain, mihin Dewn vastasi myöntävästi takaisin.
”Kenen kanssa sinä olet?” Charlotte kysyi heti.
Dewnin äänestä kuulsi mieltymys, kun hän vastasi puolihuolimattomasti: ”Muutaman ystävän. Ajateltiin kohta lähteä keskustaan katusoittamaan.”
Ennen kuin kauan kaivattu puhelu loppuisi, Charlotte huokasi vielä hätäisesti: ”Onko sinulla yhtään ikävä kotiin?”
Dewn ei nauranut tai sanonut, että olipa typerä kysymys. Sen sijaan hän kuulosti vetävän syvään henkeä ja lopulta vastaavan hyvin huolellisesti: ”On. Joka päivä.”
Se lohdutti vähäsen.
”Silti olet siellä yhä ja olet varmaan vielä kauan!”
”Niin, katsos, tällä reissullakin on ihan hyvä olla. Täällä minun pitää tällä hetkellä olla… tunnen sen sisäisellä tasolla. Itse asiassa, tämä on ollut varmaan elämäni parasta aikaa”, Dewn puhui rauhallisesti, kuin selittäisi pikkulapselle, minkä takia aikuisen täytyy käydä töissä. Ihmisten naurua kantautui taas taustalta ja Charlotte aisti Dewnin olevan lopettelemassa puhelua. ”Kyllä me varmasti nähdään pikemminkin kuin osaat odottaa”, hän lohdutti.
Charlotte ei vastannut. Hän tunsi äkkiä mustasukkaisuutta kasvottomista äänistä, jotka kutsuivat Dewniä kiirehtimään mukaansa siellä jossain kaukana toisaalla.
”Ole kiltti tyttö ja muista käydä koulussa—ei lintsailua.”
Charlotte inahti.
”Äläkä hajota lavaani. Isä on varmaan antanut sillä sinulle jo opetusta?”
Charlotte muisti äkkiä Andrewn, mutta äännähti vain myöntävästi. Hän punnitsi kiireisesti parin sekunnin ajan, että mainitsisi miesystävästään, sillä sen varjolla hän varmasti saisi taas Dewnin huomion sataprosenttisesti takaisin itseensä, mutta ennen kuin ehti aloittaa, Dewn hyvästeli häntä jo ja kehotti jakelemaan kaikille terveisiä… Charlotte kuuli itsensä vastaamassa vaisusti tervehdykseen… hiljainen etäinen hetki — ja yhteys katkesi. Hän laski äidin kännykän korvaltaan ja pyyhki vimmaisena poskeaan hupparinhihaan.
*
”Haluatko loppuverrytellä Phoeben?” Äiti taputteli hevostaan kaulalta ja katsoi alas Charlotteen, joka oli tullut häntä vastaan pitäen tammaa toisesta ohjasta. Takana oli onnistunut estetreeni ja Kitty kasaili juuri puomeja pois. Gillian ottaisi seuraavaksi Dodolla koulujumppaa.
”Joo… no, voin minä.”
Äiti heilautti itsensä alas satulasta.
”Onko iskä jo ottanut yhteyttä että miten siellä kävi?”
”Ei, ensimmäinen istunto on tänään iltapäivällä. Soittelen hänelle illalla.” Alexiina katsoi Charlotteen vinosti. ”Älä murehdi”, hän sitten sanoi, ”olen jo hyvin positiivisella mielellä liikenteessä, että kaikki järjestyy kyllä ja he saavat tämän hoidettua parhain päin.”
”Mh.”
Äiti antoi kypäränsä ja punttasi Charlotten puoliveritamman selkään. Reipas ja aktiivinen hevonen tuntui mieluisalta, mutta vähän ylivireältä. Ei aivan yhtä sirolta kuin Shalia, mutta melkein. Phoebella ratsastamaan pääseminen kohotti kuitenkin Charlotten mielialaa ja hän hymyili vähän. Äiti hymyili rohkaisevasti takaisin.
”Oli ihana kuulla siitä pojastakin”, hän sanoi kaapien hiuksiaan ojennukseen kypärän jäljiltä. ”En minä hänelle soita, joten aloitteen täytyy tulla häneltä itseltään.”
”Nyt ikävöin häntä kolme kertaa enemmän”, Charlotte mumisi. Hän naksautti kieltään ja Phoebe lähti tarmokkaaseen käyntiin pitkin ohjin.
Muutama rento kierros hevosella kentän ympäri teki ihmeitä ja sai Charlotten ahdistuksen hälvenemään sekä vatsaa painaneen kuristavan tunteen lientymään. Vaikka päivä ei ollut parantunut edellisistä, hän kykeni jo katsomaan harmaaharsoiseen horisonttiin tyynemmin. Moton kotiläksy kiitollisuudenaiheista palasi hänen mieleensä siinä pyllistelevän Kittyn ohi talsiessa, ja Charlotte hengitti oikein hitaasti ja syvään: Kiitos siitä, että Dewnillä ainakin menee hyvin. Noin. Ei se nyt ihan niin vaikeaa ollut… ja hänellekin tuli hyvä mieli siitä, että saattoi olla iloinen jonkun toisen puolesta—vaikka itse olisikin samalla ollut haikea.
Keskiviikkoon mennessä myös ihmisten ja hevosten määrä LAC:issa oli kolminkertaistunut siitä kun he maanantaina paikanpäälle alkutekijöissään saapuivat—ja seuraavina päivinä aina lauantaihin saakka olisi tiedossa vielä lisää tulijoita. Äiti oli puhunut luottamuksellisesti Gillianille ja Charlottelle viime iltana siitä, että häntä vähän huolestutti Huttis, joka hänen mielestään vaikutti jotenkin kummalliselta, mutta Charlotte ei uskonut sen olevan mikään ihme, jos tallialueelle oli niin isojen kekkerien myötä poikimassa valtavasti porukkaa. Tallirakennukset karsinoineen olivat täynnä ja lisää väliaikaisia siirrettäviä pilttuita rakennuskoneet nostivat tallin takaisille niityille pystyyn. Ne, jotka eivät mahtuneet vierastaloon, nukkuivat rajatulla leirintäalueella asuntoautoissa tai varasivat itselleen huoneita läheisimmistä Auvergnen hotelleista.
Joten kuvitelma siitä, että hän olisi ainoa, joka lähtisi Power Jumpin mestaruuskilpailuihin enemmänkin jostain sinne mahdollisesti saapuvasta toisesta henkilöstä, kuin hevosista tai itse tapahtumasta johtuen, osoittautui totisesti harhakuvitelmaksi. Charlotte oli kaikkea muuta kuin ainut, joka lensi Ranskaan asti saadakseen edes vilauksen noista, jotka tuntuivat olevan täkäläisiä kuuluisuuksia; vaikka Alexiina kuinka olisi ollut asiasta eri mieltä.
Charlotte teki huomion, että koskaan ennen Power Jumpissa tai muissakaan hänen näkemissään isommissa kilpailuissa, olisi ollut yhtä paljon mukana nuoria, hevosista mitään tietämättömän oloisia tyttöjä. Ja nyt oli vasta keskiviikko, itse rata hypättäisiin lauantaina, joten mitä he kaikki oikein tekivät siellä niin monta päivää etuajassa…?
”Joten mikä tämä juttu näiden belgialaisten kanssa oikein on?” kysyi Tossah iltapäivällä parkkialueen luona, missä Charlotte joutui siivoamaan Huttiksen tehtävälistan mukaisesti tänään trailereita. ”Vaikuttaa isolta hitiltä, kun kaikki puhuvat siitä. Minusta tuntuu, että jotain on jäänyt väliin.”
Nora, joka oli istunut sivummalla katselemassa heidän rehkimistään ja näpytellyt jalokivikoristeista tablettiaan, nosti lakatun pitkäkyntisen etusormen ylös ja kävi noutamassa autosta laukkunsa, josta kiskaisi esiin aikakauslehden. Hän selasi sitä tietylle sivulle ja antoi sitten Tossahille, joka kohensi Mollyn paremmin toiselle käsivarrelleen ja otti lehden vastaan katsoakseen sitä.
Charlotte loikkasi alas trailerista ja Dodon satulaa puhdistellut Gillian perässään meni lähemmäs. Charlotte näki vain kannet: se oli ranskankielinen ratsastuslehti.
”Minä voin tulkata”, Gillian tarjoutui, kun Tossah vain mulkoili sivuja. Tossah ojensi lehden hänelle. Kun Gillian otti sen vastaan, Charlotte hänen vierellään näki auki olevan aukeaman. Hänen sisuskalunsa paisuivat siinä samassa kuin kuumakattilassa ja hänen silmänsä laajenivat liki ulos kuopistaan: ranskankielisen tekstin vierellä oli valokuva kahdesta identtisestä teini-ikäisestä kaksospojasta, ruskeatukkaisista ja ruskeasilmäisistä, nojaamassa toistensa olkapäitä vasten toisella kädessään pitkä piiska ja toisella valkoinen kisaratsastushansikas.
Gillian alkoi hitaasti kääntää: ”Belgian kuninkaan veljentyttärenpojat ovat… nousseet monien huulille, eivätkä vain perhetaustaltaan, vaan silkasta lahjakkuudestaan… Rataesteratsastuksessa kilpailleesta ja menestyneestä Theodore Duvellista tuli yleisön suursuosikki voitettuaan vuoden 2013 junioriratsastajien Golden Cupin… Hänen puolituntia nuorempi kaksoisveljensä Lucas Duvell—” Charlotten sydän oli pysähtyä kuulleessaan nimen, ”—ei sen sijaan ole näyttäytynyt esteradoilla, mutta… jotakin, en tiedä mitä nuo sanat tarkoittaa… on ilahduttanut ihmisiä omilla persoonallisilla, kauniilla… hm… luontaiseen hevosmiestaitoon perustuvilla ratsastusnäytöksillä Duvell Arabians Estaten fantastisilla, elegansseilla arabialaisilla.” Gillian kohotti katseensa. ”Toivottavasti ymmärsin suunnilleen oikein.”
Nora nyökkäsi tärkeänä.
”Duvellin veljekset ovat kuumaa kamaa juuri nyt”, hän sanoi. ”He ovat kiertäneet ympäri Belgiaa ja Ranskaa, ja viimeisimmät huhut puhuivat Theodoren osallistumisesta jälleen Power Jumpiin. Siitä ei kuitenkaan ole annettu tarkempia tietoja yleisön korville.”
”Mielenkiintoista”, Tossah sanoi ojentaessaan kättään katsoakseen vielä lehteä, mutta Charlotte nappasi sen Gillianilta häntä ennen. ”En ole ennen kuullutkaan näistä Duvelleista.”
”No, he eivät olekaan niin tunnettuja Keski-Euroopan ulkopuolella”, selitti Nora. ”Vielä.”
Charlotte tuijotti kuvaa ja häntä pyörrytti. Se oli outoa, todella outoa, yksi oudoimmista asioista nähdä Lucasin kuva siinä lehden sivulla ja kuulla kaikkien puhuvan ja hehkuttavan hänestä… tuosta ärsyttävästä pojasta, joka oli tarjonnut Charlottelle typerää valetikkariaan, kutsunut häntä ’Oiseauksi’, puhunut huonoa englantia ja ratsastanut tammaansa mitä upeimmin… Charlotten vatsassa oli meneillään rallikilpailu, joka jättäisi mustat kurvijäljet suoliston sisäpintaan. Voi, miten hän halusikaan huutaa ja kirkua kaikille, mitä tapahtui ja mitä melkein tapahtui siellä kolme vuotta sitten—
”V-Voinko… voinko saada tämän?” hän änkytti äkkiä kamalan ujona, tietoisena siitä, että kaikki kääntyivät katsomaan häneen päin.
Nora nosti toista tarkasti meikattua kulmakarvaansa. ”Osaatko lukea ranskaa?”
”Kehnosti”, Charlotte vastasi, ”mutta ei se haittaa.”
”No, kai sinä voit”, Nora nakkeli niskojaan. ”Minulla on heistä muitakin lehtiä.”
Kun Charlotte kääri lehden rullalle kädet vapisten, Gillian katseli häntä surumielisillä, mutta ymmärtäväisillä silmillään.
Levoton Charlotte liittyi siis tahtomattaankin kuhisevien ja parveilevien, olkansa yli kurkkivien ja hihittelevien tyttöjen ihailijakerhoon, mutta vain taustalla, omissa oloissaan, väreilevät ajatukset omana tietonaan. Hän ei voinut millään uskoa, että se, mikä oli alkanut hänen yksityisenä päiväunenaan ja haaveenaan, hänen salaisuutenaan, oli äkkiä melkein kaikkien huulilla. Se ei ollut oikein. Charlotte alkoi pikkuhiljaa kokea uudenlaisia tunteita—ärtymystä ja katkeruutta ja mustasukkaisuutta—jopa silloin, kun Kitty intoili Alexiinan selän takana heille Duvell Arabians Estaten hevosista; tai silloin, kun Gillian puhui puhelimessa Tomfordin kanssa, ja Charlotte sattui kuulemaan hänen mainitsevan nämä ihmeelliset Belgian kaksoset.
Eikä kumpikaan, tokkopa kukaan paikanpäällä olijoista, ollut edes tavannut heitä—tuntenut heitä! He olivat kuin kaikki muutkin siellä: luulivat tietävänsä paremmin, tietävänsä heistä kaiken vain pelkkien luulopuheiden tai parin lehtiartikkelin takia. Charlotte sihisi kiukusta. Kun muiden silmät kirkastuivat odotuksen jännityksestä, Charlotten ilme sitä vastoin synkkeni. Aina, kun joku tyttö vaaleanpunainen utuinen katse silmissään kulki hänen ohitseen, Charlotten teki mieli pysähtyä ja tiuskaista, vetäistä heidän päänsä pois pilvistä:
Ei! Hän on minun.
Kun he vetäytyivät myöhemmin sinä iltana yöpuulle, Charlotte makasi vatsallaan sängyssään peittojen alla ja valaisi puhelimellaan valoa aikakauslehden sivulle, josta hän tuijotti tiiviisti silmänkään rävähtämättä kuvaa Lucasista.
Hän ei silti vielä oikein kyennyt sisäistämään kaikkea.
Ajatella, että hän oli saanut suukon joltakulta, joka oli niin läheistä sukua kuninkaalle… se oli melkein kuin—Charlotte tunsi itsensä hassuksi—hän olisi ollut itsekin prinsessa.
Hetkinen. Laskettaisiinko Lucas prinssiksi, jos hän oli kuninkaanveljentyttärenpoika? Charlotte ei ollut oikein varma, miten nuo tittelihommat toimivat…
Mutta ollakseen moinen kuninkaallinen, rikas, hyvännäköinen (koska gulp, Lucas oli miehistynyt), lahjakas ja hevosihminen, kuinka kummassa hän näytti valokuvassa niin surulliselta? Hänen ilmeensä oli vakava ja hän muistutti enemmän itsekeskeistä tylyä veljeään, kuin sitä poikaa, jolta Charlotte oli saanut posliinikyyhkyn. Hänen silmissään ei ollut sitä kimallusta, leikkisää välkettä, jonka Charlotte erinomaisesti muisti. Ja hän oli kasvanut, aikuistunut enemmän, ihan niin kuin Charlottekin oli. Oliko Lucas saanut osakseen siitä tylsämielisyydestä, joka tuntui koituvan monien aikuisten kohtaloksi? Vai esittikö hän niin totista vain kuvauksia varten?
Äkkiä melankolinen ahdistus kuristi Charlotten kurkkua.
Tunnistaisiko Lucas häntä enää edes, jos he sattuisivatkin siellä näkemään? Voisiko hän enää edes… muistaa Charlottea?
Charlotte alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, kuinka naiivi ja tyhmä hän oli ollut päiväunissaan. Lucasin kaltainen, maita kiertänyt ja rikas ja kuuluisa… miksi hänenkaltaisensa poika edes viitsisi muistaa jotakuta kerran tapaamaansa noloa, vihaista ja rumaa ulkomaalaista pikkulikkaa?
Tunsiko Charlottekaan loppu viimein Lucasia yhtään sen paremmin? Parin päivän tapaamisella kauan sitten ei luotu suhteita. Tosiasia oli, että hän oli heille aivan yhtä kasvoton, kuin olivat kaikki muutkin.
Tästä sydäntä pistävästä ymmärryksestä huolimatta, Charlotte lopulta nukahti mietteisiinsä siitä, millaista elämä Prinsessa Charlottena Prinssi Lucasin rinnalla mahtaisi olla…
*
Se tapahtui sinä yönä, keskiviikon ja torstain välisenä yönä, jolloin taivas oli musta pilvistä eikä tähdenripaustakaan näkynyt missään. Musta auto edellään ja takanaan, massiivinen hevoskuljetusauto lipui L’amour aux Chevauxin tammien reunustamalle pihatielle kyljessään komea kuparinkultainen arabialaista hevosta esittävä logo.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 9, 2016 16:58:50 GMT
Siiville 22.10.2015
Ensin hän luuli sen tulevan kaikuina omasta päästään, unenjälkeisiä haamuja, mutta harmikseen totesi pian olevansa ihan oikeasti hereillä ja metelin silti kuuluvan. Hän kurkisti unisesti silmäripsiensä lomasta: usvainen, punapehkoinen hahmo pälpätti jollekulle epäluonteenomaisen innoissaan ja hengästyneen nopeasti samaan aikaan, kun nähtävästi vaihtoi pois ratsastusvaatteita ja katseli kaula ojossa ulos heidän huoneensa avoinna olevasta ikkunasta. Sitten Charlotte tajusi, että Gillian puhuikin hänelle.
”…tiedä! Täällä! Huh, tulivat varmaan viime yönä, kun me nukuttiin!”
Pää tuntui raskaalta, kuin olisi jäänyt rekan alle ja ollut koomassa viikkoja. Charlotte hieroi silmiään antaumuksellisesti. Hän oli nukkunut niin sikeästi, että tuntui vain vaivoin ja hyvin hitaasti palaavan kuin toisesta ulottuvuudesta. ”…Hmmmh?”
”Duvellit, he ovat täällä!” Gillian huokasi silmät kirkkaina ja kiskaisi päänsä villapuseron läpi. Hän katseli taas pihalle ikkunasta, vaikka se olikin hiljaisille laitumille päin. Tai oli ainakin vielä eilen ollut. Charlotten hitaalla käyvät aivot alkoivat pikku hiljaa yhdistellä paitsi Gillianin äskeisiä sanoja, myös sen, että se karnevaalimainen häly ja ihmisten pulina tuli juurikin ulkoa ikkunan kautta, mutta miksi takapihojen puolelta?
Sitten sana Duvell tuntui saapuvan rekisteriin, ja Charlotte unohti hetkiseksi miten hengitetään: hän päästi korahtavan äänen ja silmänsä paisuivat varmasti antennilautasiksi, ainakin Gillianin häneen päin kääntyneestä ilmeestä päätellen. Hänen sydämensä nosti tempoa kolme pykälää ja samassa peitto lensikin jo korkeassa kaaressa sivuun.
”En edes tiedä, miksi olen niin hermostunut”, jatkoi Gillian vähän pahoittelevaan sävyyn katsoessaan käsiään, jotka kaivoivat repusta hiusharjaa. ”Kai se, kun kaikki muutkin… tai siis, olen kuullut heistä niin paljon puhuttavan näiden viime päivien aikana… sitä jo melkein odottaa, että pääsee itsekin näkemään heidät…” Hän katsoi itseään peilistä ja yritti tasata kuontaloaan harjalla, mutta värähti pian inhosta ja käänsi päätään poispäin. ”Kuulostaa varmaan aika lapselliselta… kun Alexiinakin sanoi—” Äkkiä hän jäi oudosti tuijottamaan peilin kuvajaisen kautta Charlottea, joka parhaillaan kopeloi kontillaan lattialla sukkaparia sänkynsä alta. Gillianin ääni oli hiljainen ja asiallinen, vaikka se värähti hieman hänen sanoessaan: ”Se on hän, eikö olekin?”
”Hmh?” sanoi Charlotte taas, sillä kertaa kaikkea muuta kuin unisesti, sillä hän oli niin ylivirittyneessä tilassa, että vispaava kätensä tönäisi sukkarullaa vain entistä kauemmas karkuun vuoteen alle.
Gillian sormeili kamman piikkejä vaivaantuneena.
”’Poika ja hänen upea arabinsa…’”, hän mumisi hiljaa. ”Sinä puhuit heistä.”
Charlotte vältteli Gillianin katsetta keskittyen edes saamaan oikeaa sukkaa oikeaan jalkaan. Pukeutuminen ei ollut koskaan ollut yhtä haasteellista ja keskittymistä vaativaa.
”…Joo”, Charlotte lopulta myönsi, sillä ei keksinyt miksi väittäisi muutakaan, ”mutten tiennyt silloin, kuka hän oli…”
”Ai aatelinen?”
”No… niin.”
Gillianin suu oli hieman raollaan ja suuret siniset silmänsä kokonaan avoinna; hän toljotti Charlottea jonkinlaisen hämmennyksen ja ihailun sekaisella ilmeellä, kuin ei olisi koskaan nähnyt Charlottea yhtä kauniina: tukka pystyssä kuin harakanpesä ja paita parhaillaan menossa ylle niskalappu etumuksessa.
Charlotte ahersi puolitarkoituksella vaatteiden kimpussa vielä tovin kummankaan sanomatta mitään, kunnes lopulta jäi istumaan vuoteenlaidalle ja haromaan etutukkaansa sormillaan, äkkiä aika kiusaantuneena ja hermostuneena.
”Ovatko he tosiaan täällä?” hän lopulta kysyi ja yllättyi salaa, että sai äänensä pidettyä niinkin asiallisesti kurissa. Gillian havahtui hänen katselustaan kuin ihmeellisestä taidemaalauksesta ja nyökkäsi. Hän nosti kättään ja osoitti hiusharjallaan ikkunaa.
”Tuolla noin, heidän pysäköintialueensa näkee tänne.”
Charlotte nielaisi ja nousi seisomaan kuin transsista. Hän käveli avonaisen ikkunan ääreen, sen saman, josta Lucas vuosia aiemmin oli kiivennyt sisään, ja katsoi laitumille päin. Osa hyvän matkan päässä olevista tarha-aidoista oli nähtävästi tilapäisesti raivattu uudelleen ja nyt tilalla oli kirkkaanvärisillä liputuksilla vedettyjä rajanauhoja, useampia kalliinoloisia autoja, ihmisasumiselle tarkoitettuja hienoja trailerivaunuja sekä kaikkein kauimpana metsänrajaa vasten siinsi valtava hevoskuljetusauto. Tummapukuisia hahmoja näytti seisovan parissa eri portin kohdassa ikään kuin vahdissa, ja tarha-aitojen ulkopuolella ja laidunteillä soljui virtanaan väkeä: Charlotten herättänyt puheensorina ja äänet olivat nopeasti selitettävissä hämmästyttävällä määrällä ihmisiä aiemmin L’amour aux Chevauxin hiljaisimmalla sivustalla.
”He kai hakivat rauhallisinta paikkaa täältä majoittua kisojen yli, mutta…”, sanoi Gillian käveltyään Charlotten vierelle ja molemmat tytöt katselivat näkymää hetken mykistyneinä.
”…mutta se ei tainnutkaan mennä ihan suunnitelmien mukaan”, päätti Charlotte hänen puolestaan. Voisiko Lucas olla tuolla jossakin? Oliko hän joku tuosta ihmismerestä? Muistaisiko hän tämän ikkunan? Jos Charlotte seisoisi tässä ja katselisi Duvellien levittäytymälle niitylle päin, saattaisiko tämä nähdä ja tunnistaa hänet niin kaukaa, jos ollenkaan?
”En ole vielä uskaltanut mennä katsomaan lähempää”, Gillian tunnusti. ”Kitty kertoi, että jotkin ranskalaisten gangsterien näköiset miehet eivät päästä ketään edes aidalle notkumaan, saati yhtään leirintäalueen sisäpuolelle. Ne kiikuttivat kuulemma jo jotain yli-innokasta fanityttöä letistä kauemmas…”
Charlotte tuhahti, sillä se kuulosti jotenkin Theodoren tapaiselta.
”Ehkä Kitty vain liioitteli taas”, tuumi Gillian ja kääntyi sitten poispäin. Hän meni laukulleen ja heitti harjansa sinne.
”Tapasin heidät molemmat, oikeastaan”, sanoi Charlotte äkkiä muuten vain. ”Voin kertoa, että se Theodore… hän on munapää.”
Gillian kieputti hiuslenkkiä kiharoittensa ympäri ja kallisti päätään.
”Joten… mitä teidän välillänne sitten tapahtui?” hän kysyi varovaisesti.
Charlotte tunsi lämpöä, joka virisi kasvoille pitkin niskaa, ja alkoi äkkiä riisua huppariaan vaihtaakseen sen sittenkin johonkin toiseen paitaan oikeastaan vain, jotta saattoi vitkastella sen laskoksien seassa piilossa edes hetken. Kun hän tuli taas näkyviin, Gillian tillitti häntä edelleen uteliaana.
”Erh… ei mitään”, Charlotte takelsi. ”Me vain… no… minähän kerroin jo… katselin hänen ratsastustaan, ja hän antoi lopuksi jäähyväisiksi yhden koristeen, joka esitti lintua, koska hän sanoi minua aina Oiseauksi—”
Gillian vetäisi dramaattisesti ääneen henkeä, kuin tämä olisi ollut jotenkin erittäin romanttinen tunnustus, ja sai Charlotten säikähtämään.
”Ihan totta, ei se ollut mitään!” Charlotte ehätti vähättelemään ja verratessaan valkoista pitkähihaista paitaansa peilistä, harmistui nähdessään omat kasvonsa retiisinpunaisina. ”Sitä kesti pari päivää ja palasin kotiin ja tuskin muistin koko juttua, ennen kuin täällä taas”, hän jatkoi hätäisesti, mikä selitys oli tietenkin vale.
”Kittylle kuitenkin sanoit, että halusit lähteä Power Jumpiin mukaan jonkin pojan takia”, muistutti Gillian.
Kakka. Miksi Charlotten pitikään mennä möläyttämään sellaista ja vieläpä jollekulle Kittyn tapaiselle, jonka turpa oli isompi kuin Billyn suosikkihevonen Tofulla?
”Se oli tavallaan… vitsi”, hän yritti sovitella ja päätti kiskaista valkoisen paidan ylleen. Ehkä se symboloisi kyyhkyä paremmin, kuin synkkä ja ainainen musta tai violetti, ja saisi Lucasin muistamaan hänet paremmin… Charlotte huomasi silmänurkastaan, että Gillian yhä tapitti häntä kuin Charlottesta olisi juuri kruunattu itsekin ainakin lähes kuningattaresta seuraava. ”Kuule, kyllähän sinä tiedät, miten Kitty aina liioittelee ja romantisoi asioita”, sanoi Charlotte tylysti, ”totesit juuri niin itsekin.”
Gillian teki epämääräisen nyökkäyksen, nosti sormet huulilleen ja alkoi nakertaa niitä.
”Sinä siis et tunne heitä niin hyvin? Niin kuin… niin hyvin, että voisit vaikka esitellä meitä heille, tai jotain sellaista?”
”En todellakaan”, vakuutti Charlotte, joka tunsi helpotusta, että asianlaita alkoi vihdoin valjeta. Hänen ei olisi koskaan pitänyt puhua kenellekään Lucasista ja Theodoresta tai ylipäänsä edes mainita, että oli tavannut heidät. Ihmiset alkoivat heti olettaa liikoja ja se oli kiusallista. Gillian tuntui tyytyvän vastaukseen, sillä hän nyökkäsi säyseästi.
”Harmi… tai siis, ei sillä, että se nyt olisi ollut mitenkään… tärkeää, mutta…”, hän takelteli ja hymyili äkkiä nolona, ”mutta olisihan se ollut vain… tiedäthän…”
”Niin”, sanoi Charlotte laimeasti ja suoristeli hihojaan.
Taustalta Gillian huokasi: ”No jaa, kaipa hän on ollut monienkin kanssa sillä tavoin tekemisissä. Sinä olit silloin yksi onnekas.”
Tämän pahaa tarkoittamattoman huomautuksen varjo jäi painamaan Charlottea, kun he pian perästä poistuivat yhtä aikaa huoneesta.
*
”Kuulitteko?!” Kitty pomppi omena kourassaan heidän niskaansa jo heti pihamaalla Charlotten brunssin ja Gillianin lounaan jälkeen. ”Siellä juorutaan, että belgsut aikoo järjestää nimikirjoitustenjaon!”
”Milloin?” Gillian henkäisi.
”En tiiä, kuulin vain huhuja! Siellä on hervoton paparazzirysä syöksähtelemässä ympäriinsä, mutta musta tuntuu siltä, ettei kukaan ole nähnyt niistä kuitenkaan vielä vilaustakaan.”
”Pitävätkö heidän vartijansa heitä yhä aitojen takana piilossa?”
”Todellakin, mutta eihän siitä ole pidemmän päälle mitään hyötyä. Julkinen kisa, julkinen tapahtuma! Jos ne meinaa osallistua, pitää niiden tulla ulos fiineistä trailereistaan ennemmin tai myöhemmin jalkaväen rahvaan sekaan treenaamaan niin kuin muutkin pulliaiset”, sanoi Kitty mietteliäästi ja haukkasi omenastaan palasen.
Charlotte haki Gillianin katsetta ja saatuaan tämän, pudisti aivan pienesti päätään. Hän uskoi, että Gillian ymmärsi. Kittyn ei tarvitsisi tietää kaikkea.
Kitty vei heidät majatalon taa, sinne, missä julkkiskohun aiheuttaneiden Duvellien laajalle levitetty omaisuus lepäsi harmaakattoisen ja tihkumaisen taivaan alla. Tallin omat hevoset oli varmaan heitetty muualle, kenties jollekin kaukaisemmista laidunmaista – olihan niitä LAC:issa riittämiin kilometritolkulla. Tyttöryppäitä kulki päät yhdessä juoruamassa jännittyneesti ja aina jonkin puun tai pensaan takana näytti seisovan kamera kaulassa täysin ulkopuoliselta vaikuttava toimittaja tai muu onnenonkija, joka toivoi olevansa ensimmäisiä Duvellin kaksosista L’amour aux Chevauxissa kuvan nappaava.
”Kumpi teidän mielestä on hotimpi? Lucas vai Theo?” ”Toivatkohan ne Caztelin mukana, vai kisaako Theodore Santhmethillä?” ”Missä luokassa hän hyppää?” ”Oletteko te vielä nähneet heitä?”
Charlotten oli pakko tuhahtaa ääneen ja mulkoilla pahasti kahta tällaista häntä tönäissyttä ja juoruavaa ylitällättyä saksaa keskenään puhuvaa teinityttöä, joilla ei varmasti ollut mitään kiinnostusta itse hevosiin tai Power Jumpiin. He katsoivat taakseen häneen hyvin halveksuen.
”Hei, älä välitä”, sanoi Kitty Charlotten mustanpuhuvan naaman huomattuaan. ”Ne on vähän teini-idoleita.”
”Kuinka moni täällä edes on puhtaasti siitä syystä, että lauantaina on mestaruuskilpailut?”
Kitty venytti ilmettään pahoittelevasti vinoon. ”Vähemmistö.”
He jäivät jumiin seisoskelevan ryhmän taa, joka näytti jonottavan yhdelle leirintäalueen porteista. Kitty, heistä pisimpänä, kurotteli päätään muiden yli. Charlotte kiersi itse sivumpaan ja saattoi pian nähdä, mitä edessä tapahtui: portilla seisoi yksi niistä tummanharmaapukuisista miehistä, joita Charlotte oli nähnyt siellä jo viime kerralla kolme vuotta sitten Lucasin ja Theon välittömässä läheisyydessä. Miehen edessä jonon etummaisena oli kiihkeän oloinen suunnilleen Charlotten ikäinen tyttö, joka heilutti kädessään jotakin, ja väitteli mustapartaisen pukumiehen kanssa vihaisesti. Tai oikeastaan, vain tyttö näytti puhuvan voimallisesti, sillä vartiossa seisova mies ei näyttänyt vastaavan kuin lyhyitä kieltäviä kommentteja ja pudistelevan toistuvasti päätään.
”Ette voi taas perua!” Charlotte kuuli tytön käskyttävän ranskan kielellä. ”Meille luvattiin nimikirjoitukset viime kerralla! Incroyable! Päästä meidät sisään!”
”Non.”
Tytön suusta pääsi liuta hienostuneita ranskalaisia voimasanoja, joista Charlotte ei ollut koskaan kuullutkaan suurinta osaa ja, jotka saivat siveän Gillianin pöyristyneeksi. Tytön kädessä pitelemä käärö putosi maahan ja Charlotte huomasi, että se oli aikakauslehti: todennäköisesti sama Duvelleista artikkelin kirjoittanut ranskalainen ratsastuslehti, jota Nora oli esitellyt aiemmin heille. Mies sanoi jotain pieneen mikrofoniin kauluksessaan ja kiukkuisesta tytöstä välittämättä jatkoi tuijotteluaan ihmisten päiden yli. Charlotte oli näkevinään kirkkaanpinkin paidan ja korkeaksi nutturaksi kootun kampauksen ja epäili Norankin olevan haukkana apajilla.
He olivat jo kääntymässä poispäin ja jatkamassa matkaansa irti ruuhkasta, kun samassa alkoi kova voihke ja huokailu sekä äskeisestä ärtyneisyydestä innostuneeseen porinaan muuttunut sävy supattelussa. Charlotte, Gillian ja Kitty pysähtyivät vielä seuraamaan tilannetta. Toinen harmaapukuinen mies oli tullut leirintäalueelta vartiossa olevan luo ja jäi siihen ensimmäisen tavoin seisomaan kuin ovivartija. Odottavan tyttökansan jännitys tuntui edelleen kiihtyvän ja sitten hekin huomasivat siihen syyn: kauempaa trailerien takaa ilmestyi tummanrautias arabialainen taluttajanaan iäkäs, lyhyenläntä naishenkilö. Kameravalot alkoivat räpsyä, huudahdukset kuulua ja ihmiset tungeksia edemmäs nähdäkseen vielä paremmin, sillä arabialaisen selässä istui ratsastaja…
”Ooh!” ”Se on Santhmeth!” ”Comme il est beau…!” ”Theooo!”
Pukumiehet nostivat kädet ylös ja pidättelivät faneja, jotka olisivat rynnänneet muutoin aidan yli. ”Tulkaa!” sanoi Kitty innoissaan ja lähti hölkäten kiertämään poukkoilevan joukkion takaa. Gillian ja Charlotte seurasivat häntä, Charlotten tuntiessa itsensä kuin unissakävelijäksi. He pääsivät sellaiseen paikkaan, että saattoivat nähdä esteettä kivien päältä kuinka ratsukko yritti taluttajineen päästä kiertämään jostain rauhallisempaa kautta pois leirintäalueelta joutumatta kiihtyneen ihmislauman jalkoihin. Hevonen oli säikky ja pelkäsi kameroita sekä rakkaudentunnustuksia huudahtelevia tyttösiä, ja sen selässä istuva ruskeatukkainen nuorukainen näytti hyvin happamelta ja ärtyneeltä. Vartijat ajoivat ihmisiä kauemmas ja pidättelivät näitä, mutta heti Theodoren mentyä, lauma pääsi irralleen ja rynnisti heidän jälkeensä. ”Ne on menossa kentälle treeneihin! Mennään mekin”, Kitty sanoi ja hoputti heitä taas matkaan. Charlotte lähti liikkeelle, mutta Gillianin ilme oli kummallinen.
”Mitä nyt?”
”Aah… enpä tiedä”, sanoi Gillian, ”Alexiina taitaa tosiaan olla oikeassa. Hän ei näyttänyt kovin iloiselta.”
”Se oli Theodore, hän näyttää aina siltä kuin olisi saanut aamiaiseksi tuoretta lantaa”, Charlotte kohautti olkiaan. Gilliania sutkautus ei huvittanut ja hän lähtikin jokseenkin epäluuloisen oloisena Charlotten jäljessä Kittyn perään.
Kentällä oli hyppäämässä lämmittelyesteitä kolme muuta ratsukkoa Theodoren ja Santhmethin ehdittyä paikalle. Charlotte ajatteli, että heidät muut varmaan häädetään tiehensä, jotta Herra Kuuluisuus saisi rauhassa koko kentän omaan käyttöönsä, mutta harmaapukuiset miehet jäivät vain kentän laidan eri puolille tarkkailemaan tilannetta sekä huolehtimaan siitä, ettei kukaan ylimääräinen juokse hevosten sekaan. Taluttaja vei ratsukon hiljaisempaan päätyyn ja kaukaa Charlotte katseli heidän vaihtavan muutamia koruttomia, lyhykäisiä lauseita samalla, kun kiristi satulavyötä ja mitoitti jalustimia. Vasta, kun Gillian tuuppasi häntä kylkeen, Charlotte siirsi osittain inhottuneen, osittain kierosti viehtyneen tuijotuksensa tuosta parivaljakosta pois ja katsoi sen sijaan sinne, minne Gillian osoitti. Yksi kolmesta muusta ratsukosta kentän toisessa päässä, juuri nyt ylittämässä korkeaa okseria, oli äiti Phoebella.
Joko se oli kuvittelua tai sitten muutkin oikeasti Power Jumpiin nimenomaan kisaamaan tulleet ratsastajat olivat kuin Alexiina; heitä ei koppavan oloinen likkaparvea vastentahtoisesti perässään vetävä nuori ratsastaja arabilla paljoa kiinnostanut, oli hän sitten kuninkaallista sukua tai ei. He olivat kaikki enemmänkin hämmentyneitä tai ärsyyntyneitä yhtäkkiä paikalle pöllähtäneestä kuhisevasta parvesta, joka hermostutti heidän hevosiaan ja häiritsi ratsastajien keskittymistä harjoitteluun. Phoebe käyttäytyi kunnolla eikä ollut joukkiosta moksiskaan, ja Alexiina taputteli sitä hyväksyvästi kaulalle siirtyessään laukan jälkeen ravin kautta käyntiin.
Theodore oli myös ottanut uran sisäsyrjällä käyntiin.
Äiti ei huomannut heitä katselemassa aidanlaidalla niin monien muiden joukosta, mutta Charlottea huvitti katsella hänen heittämiään vakavamielisiä ilmeitä Theodoren suuntaan. Lopuksi Alexiina ravisti itsekseen päätään ja ratsasti ulos kentältä.
”Äiti ei pidä tästä yhtään”, huomioi Charlotte.
Hänelle ei vastattu: Kitty näytti kamalan iloiselta ja innostuneelta, mutta Gillianin synkkyys vain lisääntyi sitä mukaa, kun hän katseli Theodoren ratsastusta. Santhmeth oli kuin ylivirittynyt viulunkieli, poukkoillen paikoillaan ja säpsyen joka toista yleisössä olevaa katsojaa. Heidän lähestyessään heitä, Charlottelle tuli äkkiä vaistomainen tunne vetäytyä kauemmas ja toivoa syvästi, ettei poika vain katso häneen ja tunnista häntä, mutta Theodoren keskittyminen oli täysin hevosessaan ja hänen kasvonsa olivat rumentuneet liki raivosta, kun hän nyppi oria suusta. Gilliankin näki sen ja hänen suupielensä vääntyivät alaspäin.
Kun Theodoren oli aika lähteä hyppäämään esteitä, kaksi muutakin ratsukkoa poistuivat kentältä Alexiinan esimerkistä ja omasta vapaasta tahdostaan – todennäköisesti heitä ei huvittanut jäädä tukkeeksi tai sitten he eivät halunneet päätyä paparazzien kuviin. Santhmethin laukka oli tikittäväistä kuin aikapommi ja se lähestyi estettä pää korkeuksissa, sieraimet valtaviksi laajenneina. Theodoren kasvot olivat irveessä ja hänen otteensa hevosesta melko kovakouraiset. Charlotte vilkaisi Kittyä, jonka hupi oli lientynyt ja otsalle tullut nuhteleva ryppy.
Santhmeth hyppäsi kuin pakoon pyrkivä jänis ja sen jalat löivät äänekkäästi puomiin, joka lensi alas. Theodore ei aikaillut, vaan veti hevosen pysähdyksiin voimallisin keinoin. Hänen taluttajansa kiiruhti kentän laidalta hänen luokseen mukanaan raippa, jonka Theodore otti käteensä ja alkoi mäiskiä hevostaan lautasille.
”Tête de nœud!”
Hätääntynyt ja hämmentynyt Santhmeth ei selvästikään ymmärtänyt mitä oli tekeillä ja yritti paikoillaan pukitella ratsastajaansa alas, mutta Theodore kiristi ohjaa ja antoi raipan viuhua vielä useita kertoja.
”Mitä hän oikein tekee?!” henkäisi Gillian käsi kauhusta suunsa edessä. ”Hirveää! Kuinka hän voi rankaista hevosta siitä, että sitä pelottaa!”
Charlottekaan ei ollut laisinkaan tyytyväinen. ”Minähän sanoin, että hän on pissipää…”
”Hei, ei kiva”, sanoi Kitty ja risti lihaksikkaat käsivartensa.
”Oh, mutta Theo tekee juuri oikein”, kuului mairea ääni heidän takaansa. Nora oli löytänyt heidät ja liittyi nyt heidän seuraansa jostain syystä itsetyytyväisen näköisenä. Charlottea ärsytti tämän tekopyhimysmäinen asenne.
”Ai sinä kannatat eläinrääkkäystä, Nora?”
Nora nosti toista terävänohutta kulmaansa ja katsoi häneen säälien. ”En tietenkään. Mutta minä satun tietämään, että Santhmeth tarvitsee rohkaisua tehdäkseen parhaansa.”
”Rohkaisua? Piiskaa ja väkivaltaa? Kutsutko sitä rohkaisuksi?”
”Santhmeth on erityislaatuinen”, Nora ilmoitti arvokkaasti. ”Vain Theodore voi ratsastaa oriita.”
”Minä taas uskon, että siinä vaiheessa, kun väkivalta alkaa, ihminen on lakannut tyystin ymmärtämästä hevosta…”, sanoi hiljaa Gillian, joka katsoi melankolisesti miten Theodore ajoi arabiaan esteelle raippa jo valmiiksi läiskyen.
”Te olette maalta ratsastuskoulusta. Kuinka voisittekaan ymmärtää aitoveristen päälle? Siinä suhteessa arabialaiset ja englantilaiset täysveriset ovat samankaltaisia; niitä ei ole tarkoitettu joka pyllyn alle, vaan ainoastaan tasokkaiden käsiin...”
”Minun ei koskaan tarvitse raipata Shaliaa!” kimpaantui Charlotte, mutta Nora ei enää oikein kuunnellut.
”Söpöä”, hän heläytti epäkiinnostuneena suuta maiskauttaen ja tiiraili kentällä ratsukon menoa kampaustaan sukien. ”Mutta ei minulla ole juuri nyt aikaa tämän enempää teille, lapsukaiset. Minun täytyy nimittäin mennä… tapaamaan Lucas Duvellia.” Ja hän poistui ylväästi astellen, kuin olisi kaikkia heitä muita ylempiarvoisempi.
Charlotte oli äkkiä tuntenut vahvan kouraisun vatsassaan ja jähmettynyt niille sijoilleen.
”Sanoiko Nora, että hän on menossa tapaamaan Lucasia?” Gillian ihmetteli britti-ihmeen mentyä.
”Miten hän siihen on muka saanut mahdollisuuden?” Kitty tokaisi.
”Hänen täytyi leuhkia syyttä. Kuulostaa epätodennäköiseltä, että hänellä olisi siihen tilaisuus, jopa Noran tapauksessa”, Gillian katsoi syrjäsilmällä Charlottea. ”Ellei hänen kaikkivoipa isänsä ole sitä sitten jotenkin järjestänyt…”
”Jos se jätkä on yhtään samanlainen imbesilli kuin tuo”, Kitty nyökkäsi tylysti Theodorea ja Santhmethiä kohti, ”niin mä kyllä—”
”Ei hän ole”, sai Charlotte sanottua. Kylmyys, jolla ei ollut mitään tekemistä kurjan sään kanssa, vihmoi hänen sisuksiaan. Kitty vaihtoi epäluonteenomaisen kärsimättömällä tavalla painoa jalalta toiselle ja naksutteli rystysiään, kuin häntä olisi syyhyttänyt päästä näyttämään Belgian kuninkaan veljenpojalle mitä kuuluu ja kuka käskee.
”Et sä sitä voi tietää, ei omena putoa kauas puusta…”, ja hän viskasi syömänsä omenan karan olkansa yli.
”Lucasilla ei ole mitään tekemistä Theon kanssa”, toisti Charlotte vihaisen tiukasti ja ontosti. Hän kääntyi poispäin kentältä, sillä ei kestänyt enää katsella kuinka aggressiivisesti ja ilkeästi poika käsitteli Santhmethia. Eikä kukaan puuttunut asiaan: kentän laidalla oli katsojia vaikka kuinka, mutta he eivät vaaleanpunaisten lasiensa läpi olleet näkevinään mitään väärää. Charlottea kalvoi, hän olisi itse halunnut aukaista suunsa ja auttaa, muttei kyennyt…
”No mikä sille tuli?” sanoi Kitty. Gillian pudisti surullisena päätään.
*
Charlotte istui murjottaen polvet leukaansa vasten hänen ja Gillianin huoneessa pitkälle iltapäivään, kunnes Dodoa treenaamassa ollut Gillian lopulta kiipesi portaat yläkertaan ja tuli sisään. Ulkona satoi vettä ja Gillian oli läpimärkä. Hän värähti kylmästä tullessaan huoneeseen hiuksiaan pyyhkeeseen kuivaten ja kiirehti kaapilleen etsimään kuivaa päällepantavaa.
”Kurjaa, jos sää on tällainen lauantaina”, hän puheli itsekseen. ”Aurinko ei ole edes pilkahtanut koko viikkona… kisat on ulkokentällä… no, kai ne voidaan siirtää maneesin suojiin, jos näyttää siltä, että tätä jatkuu.”
Charlotte ei vastannut mitään, ja Gillian veti ylleen lappuhaalarin. Hän jatkoi tuijotustaan veden mäiskiessä lasiruutuja vasten, mikä muistutti Theodoresta piiskaamassa ratsuaan.
”Mikä mulkvisti”, Charlotte sitten tuhahti. ”Hän on tosiaan pahempi, kuin muistin.”
”Se oli todella tökeröä kuinka hän käyttäytyi”, Gillian sanoi ja napitti olkaintaan kiinni.
”Eikö häntä voida diskata kilpailuista moisesta?”
”En tiedä, mutta en usko, että hän kisatilanteessa on aivan sellainen.”
”Miten niin?”
”No… hän näytti jo alun perin hyvin äreältä ja stressaantuneelta siitä fanilaumasta, joka oli häntä vastassa. Silloin, kun näimme hänet, muistathan…? He ovat juuri saapuneet tänne yömyöhään, matka on ollut varmaan pitkä ja rasittava… ehkä hänen hermonsa olivat tavallista kireämmällä, mutta lauantaina hevosensakin on sitten rauhoittuneempi, joten raippaa ei ehkä enää tarvitakaan.”
Charlotte kääntyi ikkunasta töllistelemään Gilliania, joka tapaili vielä pyyheliinalla märkiä hiuksiaan ja hymyili alistuvasti.
”Sinulla on uskomaton tapa luottaa hyvyyteen kaikissa kohtaamissasi ihmisissä”, Charlotte raakkui, eikä tarkoittanut sitä kohteliaisuutena.
Gillian punastui lievästi.
”No, en nyt ihan kaikissa”, hän mutisi, ”äitini on läpimätä… mätämuna.”
”Oh hoh”, Charlotte virkkoi ja antoi periksi pienelle hymynväreelle. ”Tuohon tarvitaan jo suusaippuaa.”
Gillian heilautti kostean pyyhkeen roikkumaan kaapinoven yli ja hymyili takaisin.
”Mutta Kitty on hurjan rohkea”, jatkoi Gillian sitten ja kapusi sängylleen risti-istuntaan. ”Kun sinä olit tänään lähtenyt sieltä kentältä, Kitty meni naputtamaan olkaan sitä hevosenhoitajaa, joka talutti heidät sinne… Hän olisi sanonut pari valittua sanaa, mutta yksi niistä harmaapukuisista miehistä tuli siihen ja kysyi jotain ranskaksi, Kitty ei osaa ranskaa, joten hän sitten lähti pois, mutta joka tapauksessa se oli minusta hirveän rohkeasti tehty.”
”Mitä hän olisi sanonut?”
”No… huomauttanut varmaan siitä moraalittomasta hevosenkäsittelystä”, sanoi Gillian pää kallellaan. ”Jaa… enpä usko, että se muuttaisi mitään”, Charlotte sanoi. ”Theodore on niin koppava, ettei hän kuuntelisi. Ja se taluttajahan hänelle sen raipan toi, joten hän on liki yhtä paha, yhtä syyllinen.”
”Mmmh…”
He istuivat vaiti, Charlotte ikkunalaudalla ja Gillian vuoteellaan, kuunnellen sateen ropinaa ja kohinaa. Vaikkei ollut vielä myöhä, oli hämärää kuin illalla.
”Meniköhän Nora oikeasti tapaamaan sitä Lucasia?” sanoi Gillian äkkiarvaamatta hiljaisuuteen.
Charlottea kouristi taas, sillä juuri sitä hän oli parhaillaan ajattelemassa synkässä mielentilassaan. Hän ei ehtinyt vastata mitään, sillä huoneen ovi avautui ja Kitty tuli sisään – yhtä märkänä, kuin Gillian hetki sitten.
”Alexiinalla on asiaa”, hän ilmoitti. ”Tulkaa alas.”
Charlotte kankesi itsensä alas ikkunalta ja lähti Gillianin kanssa alakertaan.
”Sinuakin näkee”, sanoi äiti, kun he löysivät tämän ruokailutilasta nauttimasta teekupposta Tossahin seurassa. ”Oletko kipeäksi tullut vai mitä olet tehnyt koko päivän?”
”En mitään”, sanoi Charlotte totuudenmukaisesti ja istui alas.
”Otatteko kupit teetä tai kaakaota?”
Gillian otti kaakaota, mutta Charlotten ei tehnyt mieli mitään.
”Soititko isälle jo?” hän kysyi.
”Soitin”, Alexiina sanoi.
”No??”
”Raicy ei ollut oikein puhetuulella. Ymmärsin, ettei kaikki mennyt ihan putkeen… mutta ei vielä ole liian myöhäistä”, hän lisäsi nopeasti Charlotten ja Gillianin huolestuneet ilmeet nähdessään, ”tänään heillä on vielä toinen istunto. Mutta kuulemme tarkemmin sitten varmaan kotona.”
”Mitä asiaa sinulla oli?” Charlotte sitten kysyi.
”Kiinnostaisiko teitä lähteä käymään taidemuseossa Clermont-Ferrandissa?”
”Taidemuseossa?” Charlotte toisti tympääntyneenä. ”Miksi ihmeessä meitä sellainen kiinnostaisi?”
”Minä ajattelin, että Gillian varmaan haluaisi lähteä. Sinähän olet niin taiteellinen”, sanoi äiti ja katsoi Gillianiin.
”Niin…”, mumisi Gillian punastuen.
”Tunnin päästä täältä lähtee sinne linja-auto. Power Jumpin kisapassilla sisään pääsee ilmaiseksi. Voin lainata omaani sinulle, jos haluat lähteä.”
Charlotte liikutteli kulmakarvojaan.
”Nora on myös menossa Mollyn kanssa. Menkää ihmeessä mukaan kerta täällä ollaan”, äiti jatkoi.
”Ja te ette tule vai?”
”Me teemme rentouttavan maastolenkin Huttiksen kanssa”, sanoi äiti ja katsoi Tossahia.
”Tuossa hilpeässä koiranilmassa”, Tossah nyökkäsi.
”En minä tiedä kiinnostaako minua mitkään museot”, Charlotte sanoi.
”Minkä vuoksi täältä järjestetään sinne kuljetukset?” ihmetteli Gillian.
Alexiina siemaisi kupistaan. ”No, se on niiden belgialaisten taidekollaasin markkinointia”, hän sanoi asiallisesti. ”Huttis on tehnyt yhteistyötä heidän kanssaan ja sopinut tällaisista järjestelyistä.”
Charlotte terästäytyi sen kuullessaan.
”Aa, niin…”, sanoi Gillian hitaasti.
*
Tunnin kuluttua Charlotte ja Gillian seisoivat sateessa yhteisen sateenvarjon alla L’amour aux Chevauxiin kääntyvän polun tienpuoleisessa päässä odottamassa tilausajoa. He eivät tietenkään olleet ainoita, vaan paikalla oli kymmeniä muitakin museoon lähtijöitä. Nora ja Molly sipsuttivat varovaisesti vesilätäköitä kiertäen omien sateenvarjojensa alla. Kun linja-auto saapui, Charlotten ja Gillian edessä seisonut kultakutrinen poika tuli etuilevien ihmisten tuuppimaksi ja tönäisi samalla vahingossa Charlottea. Hän kääntyi pahoitellakseen kohteliaasti ranskaksi, ja Charlotte vain hymyili ja kohautti olkiaan. He astuivat sisään ja istuutuivat bussin keskivaiheille.
Matka jatkui sateisena maaseudun halki, ohi romanttisten kumpuharjaisten viinitilojen ja pienten somien kylien kohti Clermont-Ferrandin metropolia. Gillian huokaisi ihastuksesta ja Charlottekin katseli hienoa kaupunkia.
Bussi pysähtyi suuren, vanhanaikaisen ja kunnioitusta herättävän aristokraattisen rakennuksen eteen. Kuljettaja ilmoitti kaikille paluuajankohdan ranskaksi, saksaksi ja englanniksi. Sitten Charlotte ja Gillian laskeutuivat alas katukivetykselle ja nousivat ylös useammat massiiviset kiviportaat koreille taidemuseon oville.
Nora oli ehtinyt heidän edelleen ja oli juuri maksamassa sisäänpääsyä Molly vieressään infotiskillä. Charlotte ja Gillian liittyivät jonoon ja pääsivät sisään Power Jumpin passeillaan.
”Ooh, katso!” henkäisi Gillian heti, kun he olivat astuneet ensimmäiseen valtavaan ja korkeaan huoneeseen, jonka seinillä oli maalauksia ja siellä täällä aidattujen korokkeiden päällä hienoja valkeita veistoksia. ”Miten upeita! Katso tätäkin”, hän ihasteli silmät suurina arabialaista esittävää eleganttia työtä. Charlotte, joka ei pahemmin taiteesta mitään ymmärtänyt, myönsi, että patsas oli hyvin eläväinen huolimatta siitä, että se oli kiveä. Hevosen olisi voinut olettaa minä hetkenä hyvänsä nostavan siitä kauniille, ilmavalle laukalle museon ympäri. ”Kuinka herkkää käsityötä… uskomatonta… kunpa minäkin…”
Charlotte katseli ympärilleen ja jatkoi sitten seinustalle, jossa oli melko korskeita maalauksia hienostonaisista mahtavine pukuineen kukkivissa puutarhoissa tai viiniköynnösten ympäröimänä. Pikku hiljaa hän ja Gillian etääntyivät toisistaan ja menivät omaa tahtiaan huoneesta toiseen, sillä he tarkastelivat kaikkea aivan eri intensiteetillä. Gillian jäi pitkiksi ajoiksi pällistelemään hyvin tarkkaan suurta ihailua tuntien liki jokaista veistosta, keramiikkaesinettä ja taulua, kun Charlottelle taas riitti silmäys tai hetken katselu, jos jokin erityisesti miellytti häntä. Tällaisia häntä puhuttelevia töitä olivat sievä marmorista tehty yksisarvinen, kivillä koristeltu kruunu ja suurikokoinen maalaus kesäisestä laitumesta, jolla ruohosti useita arabiantäysiverisiä. Yksi hevosista, aivan taulun keskellä, näytti Reveltä ja hetken sitä pohdittuaan Charlotte ajatteli, että ehkei se olisi niin ihmeellistäkään, että maalauksessa olevan kuparinrautiaan arabin esikuva todella olisi hänen tuntemansa Lucasin tamma.
Viimein hän tuli gallerian huoneeseen, jossa oli esillä keraamisia, posliinista tehtyjä koriste-esineitä. Charlottelle nousi pala kurkkuun ja hän jäi pitkäksi aikaa sen lasivitriinin ääreen, jonka sisässä purppuranpunaisilla tyynyillä lepäsi rivissä posliinisia timanttisilmäisiä kyyhkysiä – samankaltaisia, kuin hänen omansa, mutta yhdelläkään näistä esillä olevista ei ollut keltaisia topaasisilmiä.
Charlotte kohotti hiljaa huokaisten katseensa ja se osui vitriinin toisella puolella seisovaan vaaleatukkaiseen poikaan. Charlotte tunnisti tämän samaksi, joka oli töninyt häntä tahattomasti bussipysäkillä. Poika katseli häntä pää hieman vinossa, pitkät hiukset osittain kasvoillaan. Jostain syystä Charlotte hymyili hänelle hetken mielijohteesta iloisesti ja poika vastasi hymyyn mitä aurinkoisimmin: Charlotte ei käsittänyt mitä oli tekeillä, mutta hänen sydämensä tuntui samassa saavan kyyhkyn siivet ja nousevan rinnassaan lentoon.
”Aah… ymmärrän, tuollaisenko sait häneltä?” Gillian kysyi pysähdyttyään seisomaan Charlotten vierelle vitriinin ääreen. Charlotte räpytteli silmiään.
”Mi…? Jaa, joo. Tai en aivan, näistä yhdelläkään ei ole samanlaisia silmiä.”
”Ne ovat hienoja”, Gillian nyökkäsi. ”Minä pidän tuosta, jolla on vaaleanpunaiset silmät…”
Charlotte nosti omat silmänsä vielä vitriinin yli, mutta enkelihiuksinen poika oli jo poissa.
*
Viimeisessä huoneessa oli taidekollaasin kokoelmia ja yksittäisiä teoksia myynnissä. Heidän ei tarvinnut kuin vilkaista hintoja tietääkseen, että oli parempi peruuttaa hitaasti takavasemmalle, jottei vahingossakaan näyttäisi siltä, että heillä olisi aikomusta johonkin niistä sijoittaa.
”Luuleeko ne, että me ollaan jotain pohattoja?” Charlotte töksäytti. ”En ole ikinä nähnyt mitään noin hintavaa ja meille sentään ostetaan tasaisin väliajoin uusia hevosia.”
”Ei minunkaan viikkorahoilla kyllä noita ostettaisi”, sanoi Gillian, jonka vanhemmat olivat varakkaita.
Nora katseli samanlaisia timanttisia kruunuja mielenkiinnolla, joista Charlotte oli pitänyt.
”Tuollainen olisi kyllä kelpo päähäni häihin”, hän ilmoitti Mollylle.
”No, mikset ostaisi?” Charlotte lohkaisi. Nora katsoi häneen jälleen etäisen arvokkaasti, päästä varpaisiin.
”Kuinka paljon kuvittelet minulla oikein olevan rahaa?”
”Paljon.”
”Isukilla on paljon, minulla vain vähän taskurahaa”, tokaisi Nora, jonka taskurahat tosin taisivat olla ainakin kaksi nollaa suurempia kuin Charlotten.
”Me voitaisiin mennä jo, ei tässä enää niin kauaa ole, että kyyti lähtee takaisin”, Gillian huomautti. Niinpä he nyökkäsivät kiitokseksi infotiskin vastaanottajalle sekä vartijalle ja laskeutuivat isot rappuset kaupungin tienvarteen. Vastapäiset komeat rakennukset ja niiden välissä takorautaisen aidan takana oleva puisto vetivät katseita puoleensa. Enää ei satanut, joten he päättivät ylittää tien puistoon bussia odotellessaan. Charlotte pohti kuinka kallisarvoinen aarre hänellä oli ollut, mutta sitten Sophie oli mennyt ja rikkonut sen… Hän nipisti silmänsä kiinni ja kieltäytyi ajattelemasta Sophieta, sillä se vain toisi hyökyaallon tavoin kaikki muutkin hänen huolensa välittömästi mieleen: Tamulin, Andrewn, kotiasiat… Täällä hän oli paastolla, päänsä vapaalla niistä murheista, joita ehtisi vatvoa sitten kotiin palattuaan.
He matkasivat takaisin LAC:iin, metropoli jäi taa, ja Charlottesta tuntui epämääräisesti siltä, kuin jotain hänen sisällään olisi muuttunut – muttei vain tiennyt mikä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 12, 2016 13:25:49 GMT
Etsivä löytää
23.10.2015
”Ole hyvä.”
”Mikä se on?”
”Uusi työlista.”
Charlotte otti Kittyn ojentaman paperin käteensä ja vilkaisi sitä. ”…Estemanageri?!”
”Jep, pomo laittoi sut vahdiksi huomisen vitosesteelle.”
”Mikä este se on?”
Kitty kaivoi taskustaan toisen ryppyisen lapun ja oikoi sen sileäksi. ”Hmm… vesieste.”
”Mitä siellä pitää tehdä?”
”No, tuskin ainakaan pulikoida. Autat kokoamaan sen, katsot, että se pysyy siistinä ja tietysti nostat lippua aina sen mukaan, menikö ratsukko siitä yli puhtaasti. Eikö siinä lapussa juuri lue?”
Charlotte nyökkäsi hitaasti. Oli oikeastaan suuri kunnia päästä sellaisiin kilpailuihin yhdeksi kenttäsihteereistä. Kitty nosti hänelle peukkua ja jatkoi matkaa. Charlotte taitteli paperin ja pisti sen taskuun.
Hänellä riitti töitä perjantain ratoksi, kun rataa koottiin kentälle valmiiksi ja muita järjestelyjä huomisia kisoja varten tehtiin. Ulkopuolista yleisöä tulisi aamupäivästä totta kai lisää, ja heitä varten täytyi tienreunoille viedä kylttejä opastamaan vierasautot oikealle parkkipaikalle. Hänellä ei juurikaan ollut aikaa pohtia muuta, vaan yleinen jännitys Power Jumpista tuntui viimein kukistaneen jopa Duvellien aikaansaaman julkkiskohun, ja H-hetken odotus sai hänet unohtamaan (tosin vain lyhyeksi) hetkeksi jopa Lucasin, josta Charlotte ei ollut vielä nähnyt hiustupsuakaan. Charlotte oli pykäämässä yhtä tällaista nuolikylttiä märkään maahan tammien reunustaman hiekkatien varressa, kun jostain läheltä kuului paheksuva tirskaus ja kärsimätön muiskutus, ja hän nosti päätään. Nora käveli tietä pitkin ja jäi nojaamaan lähimpänä seisovaan tammipuuhun timanteista säihkyvä älypuhelin korvallaan. Hän näytti pahantuuliselta; hänen silmänsä kipunoivat ja suu oli mennyt niin pieneen ruttuun, että oli liki kadonnut kokonaan näkyvistä.
Charlotte ajatteli, ettei piittaisi hänestä, mutta sitten Nora äkkiä tokaisikin lähinnä itselleen: ”Kuinka töykeää...”, ja laski kännykkää kädestään.
Charlotte ei sanonut mitään. Hän suoristi kylttiä, jotta nuoli olisi suorassa ja varmisti vielä, että se oli tukevasti maassa kiinni.
”…Saisi luvan vastata…”
”Kuoppia paratiisissa?” lotkautti Charlotte olkansa yli, kun Nora jupisi itsekseen nakutellessaan kosketusnäyttöä terävillä kynsillään. Hän vaikeni ja mulkoili Charlottea, kuin tämän läsnäolo ei olisi ollut tarpeeksi tärkeä edes huomattavaksi.
”Voi, mitä sinä siitä piittaisit”, hän tuhahti. ”Varoitanpahan vain, ettei minun kanssani pelleillä. Edes hänen asemassaan oleva.”
”Saanko arvata?” kysyi Charlotte imelästi. Nora tiirasi häntä häijysti ja työntyi irti puusta, pudistellen paitaansa ja tunkiessaan isoa puhelinta tiukkaan housuntaskuun. ”Jos nimikirjaimet ovat T.D…”
”Minä en pidä vihjailusi sävystä”, töksäytti Nora vihaisena hänen päälleen. ”Sinä et tunne häntä, ja kuinka voisitkaan? Mutta olisin luullut… niin, he eivät ole yhtään toistensa kaltaisia.” Noran sieraimet väpättivät. ”Minun täytyy mennä…” Ja sitten Nora meni pois, edelleen pöyristyneesti itsekseen jupisten.
Charlotte myhäili ruksatessaan tehtävälistastaan kylttien pystytyksen. Olisi ihan oikein, että Nora saisi Theodorelta rukkasesta, mokoma mielistelevä päällepäsmäri, vaikka eihän tämä tietenkään mitenkään pääsisi heidän puheilleen…
Mutta Charlotte itse taisi silloin haukkua väärää puuta.
Gillian tuli vain puolisen tuntia myöhemmin käsi suun edessä Phoeben karsinanrakoon, jonka sisällä Charlotte oli seuraavan työtehtävänsä mukaisesti harjaamassa äidin puoliveritammaa. Se piti puunata valmiiksi huomista varten, jotta aamulla ei tarvitsisi murehtia kuraa hevosen karvasta irti.
”Oi… voi...”, kikatti Gillian ovessa roikkuen ja vilkuili olkansa yli. Hän oli tikahtumaisillaan nauruun. Charlotte nousi toinen kulmakarva kysyvästi koholla seisomaan Phoeben etusäären suunnalta ja astui käytävälle ottamaan hevosen loimea.
”Mitä?”
”Nora”, Gillian sai sanottua. Charlotte ei ollut useinkaan nähnyt tämän olevan niin hihityskohtauksen partaalla, ja häntä alkoi itseäänkin naurattaa katsellessaan Gillianin huojuntaa. ”Hän…”
”Niin?” kannusti Charlotte. ”Mitä se primadonna nyt on tehnyt?”
”Hän…”, Gillian pudisti päätään ja yritti pidätellä kikatustaan. Phoebe pärskähti ja nuuhkaisi häntä kummissaan, mikä vain nauratti tyttöä lisää.
”No, kerro jo!”
”Voi… hän…”, Gillian puri itseään huuleen. ”Hän on uskomaton. Hän… hän ihan noin vain… puhumaan… se ilme...!” Gillian ravisti taas päätään ja nauroi ääneen. Phoebe vetäisi turpaansa kauemmas. ”Anteeksi, Phoebe…”
”Mitä??” Charlotte hermostui. ”Menikö hän oikeasti puhumaan Theodorelle? Miten hän sen teki? Miten hän pääsi? Ne miehethän hönkivät heidän niskaansa ja ovat jatkuvasti vahdissa—”
Gillian pyöritti tukkaansa niin, että punaiset kiharat pomppivat kasvojen ympärillä. ”Ei…”, hän huohotti ja sai vihdoin tasaannuttua, yrittäen vetää kasvojaan enemmän peruslukemille. ”Ei Theodore…”
Samassa ulkoa kuului kovaa hurrausta, huutoa ja vislausta. ”Sinun täytyy tulla, nopeasti!” sanoi Gillian ja tarttui Charlottea käsivarteen. ”Pian, ennen kuin hän katoaa taas!”
Charlotte kiskaisi hätäisesti Phoeben karsinanoven kiinni heitettyään peitteen tamman niskaan, ja sitten he juoksivat ulos tallin sivuovista. Kauempana vierastalolle vievän hiekkapolun suunnalla ihmisrypäs kohisi. Gillian veti Charlottea mukanaan ja he ehtivät vain juuri ja juuri muiden sekaan. Ihmisiä ei ollut yhtä paljon kuin Theodoren näyttäydyttyä ensimmäistä kertaa Santhmethin kanssa, mutta heitäkin pidätteli kaksi harmaapukuista miestä samoin, kuin aikaisemmin. Toinen miehistä oli juuri ilmoittamassa kaikille yleisesti jotakin ranskaksi. Ihmisten ilmeet valahtivat ja he alkoivat samassa buuata ja kuiskutella toisilleen pettyneesti.
Charlotte ei oikein käsittänyt mitä tapahtui.
”Oh”, sanoi Gilliankin harmissaan.
”Mistä on kyse?”
”Hän ei aiokaan esiintyä täällä”, Gillian sanoi. ”Voi mikä harmi. Hän on kuulemma usein esiintynyt kisamatkoilla… Olisin halunnut kovasti nähdä, että onko hän… tuota noin… minkä tyyppinen ratsastaja veljeensä verrattuna.”
”Kuka?”
Miehet pudistelivat vastalauseita valittelevalle ihmisjoukkiolle päitään. Pidempi afrotukkainen tyttö väistyi Charlotten näkökentän tieltä ja sitten hän näki harmaapukuisten miesten vierellä hahmon, jolla huppu peitti suurimman osan kasvoista. Tämä seisoi osittain toisen vartijan takana ja katseli kenkiään. Charlotten valtasi huumaava tunne, joka kieppui boakäärmeen tavoin ylös hänen vatsanpohjastaan ja kuristi kurkkua. Hän naulitsi katseensa tuohon hahmoon eikä kuullut tai nähnyt enää mitään muuta ympärillään.
Joku etummaisista töllistelijöistä, mies kamera kaulassa, syöksähti vähän eteenpäin, mutta pukumies oli nopea ja tuuppasi tämän kauemmas. Sillä välin huppuhahmo oli kääntänyt heille kaikille selkänsä ja toinen vartijoista lähtenyt taluttamaan häntä poispäin kohti vierastalon takana olevaa leirintäaluetta. ”Onkohan hän vähän ujo?” pohti Gillian, kun ihmiset hajaantuivat marmattaen heidän ympäriltään. Mutta Charlotte ei kyennyt vastaamaan mitään, sillä hän oli mykistynyt.
Näin lähellä Lucasia hän ei ollut ollut sen jälkeen, kun tämä kolme vuotta sitten miltei suuteli häntä. Jos Lucas olisi tiennyt, että hän oli seisonut siinä fanijoukossa…
”…muttei tietysti halua”, jatkoi Gillian. ”Paparazzit aina perässä… olisihan se kamalaa.” Hän kääntyi Charlotteen päin ja hymyili hennosti. ”Onneksi minä en ole tuolla tavalla kuuluisa.”
Charlotte ynähti.
”No… ehdit nähdä hänestä vilauksen.”
”Olit kertomassa jotain Norasta”, sanoi Charlotte monotonisesti, kun he palasivat tallille.
”Ai niin… voi, hänellä on samalla tavalla pokkaa kuin Kittyllä! Olisinpa minäkin yhtä rohkea, kuin he… Theodore oli ratsastamassa kentällä taas Santhmethillä—hän oli yhtä kauhea kuin aikaisemmin—ja suurin osa oli siellä tietysti katsomassa häntä. Mutta ilmeisesti ne eivät huomanneet, että toinenkin heistä oli paikalla – kentänlaidalla yleisön seassa vähän syrjemmässä seuraamassa veljensä harjoituksia.”
Charlotte kuunteli hiljaa. Hänet vallannut erikoislaatuinen tunne jatkui yhä, vaikka Lucas vartijoineen oli jo kadonnut yksityiselle turva-alueelleen.
Gillian jatkoi: ”Minäkin olin ratsastamassa siellä Dodoa ja näin…” Hymy kutitti taas Gillianin huulia. ”Jotenkin Nora tunnisti Lucasin ja meni täysin hävyttömästi tämän luo – voithan sinä kuvitella, miten hän kävelee niin ihailtavan itsevarmasti, miten hän aina kävelee… ja hän meni ja puhui tälle—”
Charlottea kouristi taas vatsasta. ”Miten hän pystyi? Eivätkö ne miehet tulleet heti kiikuttamaan häntä tiehensä?”
”Ei heitä ollut lähettyvillä. He vahtivat Theodorea. Luulen, että jos heitä olisi ollut Lucasin lähistössä, niin useampikin olisi nopeasti tunnistanut hänet… mutta nyt vain Nora huomasi hänet.”
Charlottelle tuli mieleen, että Dewn oli joskus ohimennen pyöritellyt hänelle päätään siitä, että ’Noralta on mahdotonta pitää salaisuuksia, sillä häneltä ei jää koskaan mitään näkemättä.’
”Mitä he puhuivat?” kysyi Charlotte hiljaa.
”En tiedä, en kuullut… mutta Nora näytti loukkaantuvan kamalasti ja kiistelevän vähän, sitten siihen tulikin samassa yksi harmaapukuinen mies, joka tarttui Lucasia hartiasta ja talutti hänet pois. Siinä vaiheessa muutkin tajusivat tilanteen. Minä lopettelin jo ratsastusta, Kitty otti Dodon ja hän kertoi sinun olevan Phoeben luona… ajattelin, että sinun täytyy tulla katsomaan, kun halusit varmasti nähdä tämän niistä veljistä salaperäisemmän”, Gillian vilkaisi häntä sympaattisesti, ”mutta minua nauratti niin kamalasti Noran ilme enkä saanut sitä mitenkään pois mielestäni!” Gillian hymyili antaumuksellisesti mielikuvalleen ja hihitti vähän. ”Hän ei tosiaan pitänyt siitä, mitä ikinä Lucas hänelle sanoikaan.”
Charlotte ei kyennyt yhtymään hupiin, sillä hän oli enemmänkin huolissaan. Levottomia ajatuksia risteili hänen päässään: Nora oli puhunut Lucasille… Saattoiko Nora todella tuntea Duvellit paremmin, kuin oli antanut heidän ymmärtää? Ja Lucas, kuinka hän oli saattanut olla ihmismassan seassa niin tavallisesti, kuin kuka tahansa tavallinen tallaaja? Jos hän halusi seurata Theodoren ratsastusta, miksei hän tullut vartijapiirin ympäröimänä? Sehän voisi tarkoittaa, että Charlottekin saattaisi törmätä häneen ihan yllättäen… jos Nora oli onnistunut siinä, voisi hänkin.
Samassa Charlotte alkoi kävellä rivakasti.
Gillian hämmentyi, mutta kiri hänen jälkeensä. ”Mitä nyt?”
”Missä Nora on?” Hänen täytyisi kysyä Noralta suoraan, kysyä, mitä tämä tiesi Duvelleista—Lucasista—ja miten Charlotte ehkä voisi päästä Lucasiin käsiksi. Nora olisi hänen oljenkortensa.
”En osaa sanoa… Tossah varmaan tietää.”
Mutta Tossah sanoi Mollyn hiusten kampaamisen lomasta Noran palanneen jo hotelliin, jossa tämä yöpyi Ranskan matkan yli ja, ettei tämä todennäköisesti tulisi enää takaisin kuin vasta katsomaan kilpailuja seuraavana aamuna. Charlotte harmistui, joten sitten hän alkoi tivata vielä tarkempia yksityiskohtia Gillianilta, joka yritti kyllä parhaansa vastatakseen hänelle tyydyttävästi, muttei valitettavasti osannut kertoa enää kamalasti enempää.
”Olen pahoillani, tiedän, että sinua varmaan kiinnostaa… mutta minä keskityin Dodoon enkä kiinnittänyt huomiota muihin. Vasta, kun näin Noran marssivan meidän ohi, katsoin mitä hän puuhaa ja näin hänen menevän hänen luokseen—”
”Miltä hän näytti? Miten hän liikkui tai käyttäytyi? Etkö kuullut yhtään sanaakaan heidän puheestaan?” Gillian pudisti päätään myötätuntoisena. ”Hänellä oli huppu päässään niin kuin näit itsekin. Eikä hän liikkunut paljoa, seisoi vain ja vaihtoi joitain lauseita Noran kanssa. En edes tiennyt, kuka hän oli, kunnes se pelottava mies tuli siihen ottamaan kiinni hänestä—”
*
Tehtyään loput päivän töistä, syötyään ja käytyään suihkussa, Charlotte otti korvakuulokkeet mukaansa ja meni vierastalon takapihalle. Sieltä hän löysi sopivan kiven, jolla istua ja samalla tarkkailla leirintäaluetta, jonka aitojen ja asuntovaunutrailerien kätköissä jossakin Lucas mahtoi piileskellä. Hän tietenkin toivoi, että saisi jollain konstilla tilaisuuden nähdä tämän, että Lucas tulisi vielä ulos suljetulta alueeltaan, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Charlotte odotti ja odotti, kuunteli musiikkia ja odotti, kunnes häntä alkoi paleltaa ja taivaalta ripsahdella taas vähän vettä. Sitten hän kääri johdot kasaan, pisti ne hupparinsa taskuun ja palasi sisälle entistä pettyneempänä—varsinkin, kun eräs ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä: Power Jump olisi huomenna ja sen vuoksi Duvellit tietysti olivat LAC:iin tulleet, mutta entä sunnuntaina, kun kisat olisivat ohitse? He varmaan pakkaisivat arabinsa ja tavaransa kasaan ja ajaisivat tiehensä asuntovaunuineen, eikä Charlotte ehkä saisi enää koskaan toista tilaisuutta tavata Lucasia...
Mikä saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa.
Hänen olisi toimittava ennen sitä.
|
|