katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 12, 2016 16:00:07 GMT
Öisestä seikkailusta 23.10.2015
Kylmä sade kasteli kaiken allaan ja siinä kurjassa maisemassa, harmaudessa ja ankeudessa, Charlotte seisoi yksin tienpäässä tuijottaen sadesumun läpi viimeisenkin mahtipontisen hevoskuljetusauton välkähtäviä perävaloja ja tuntien tärkeän osasen itsestään loittonevan niiden mukana.
*
Vuorokausi aikaisemmin
Oli aika toimia, jos halusi mitään tapahtuvan. Joku viisas varmaan joskus sanoi niin, tai joltain sellaiselta lauseparrelta se ainakin kuulosti. Andrewkin taisi joskus tuumata Charlottelle jotain sen suuntaista, mutta tämän elämänohjeisiin ei kyllä kannattanut nojailla liikaa. Salapoliisi tai ei, vai miksikä mysteeritutkijaksi hän mieluummin halusi itseään verrattavan, Charlottelle Andrew tulisi aina olemaan paatunut rikollinen.
Ja kuitenkin juuri nyt hän aikoi tehdä jotain sellaista, mikä olisi hyvinkin voinut noudatella Andrewn antamia neuvoja tai tapaa toimia.
Charlotte odotti ikkunan ääressä myöhään yöhön, että ulkona maisema tummuisi ja hiljentyisi. Gillian oli mennyt ajoissa nukkumaan, jotta olisi tuliteräkunnossa aamulla ottaessaan Dodon kisaradalle, joten hän oli Charlotten murheista vähäisin. Mutta, kun aika tuntui sopivalta ja laitumella olevan leirintäalueen valot olivat pimenneet, jokin jännityksestä melkein kauhuun muuntuva pelko oli saada Charlotten jättämään suunnitelmansa toteutuksen välistä. Hän pitkitti lähtöään vierastalon alakertaan ja ulos vartilla, kunnes lopulta sanoi ajatuksissaan itselleen, että jos hän todella haluaisi jotain tapahtuvaksi, hän ei voisi jäädä vain passiivisena odottamaan, sillä silloin onni vain kävelisi hänen ohitseen. Hänen olisi oltava yhtä rohkea kuin Kitty, ja yhtä röyhkeä kuin Nora.
Gillian nukkui hiljaisesti. Vain vaimea syvä hengityksen ääni varmisti Charlotten siitä, että tämä oli sikeässä unessa, joten hän aukaisi oven äänettömästi ja puikahti porrastasanteelta portaisiin. Vierastalon ulko-ovi oli raskas ja Charlottelta vei aikaa askarrella itsensä siitä pihalle. Hän saattoi huokaista helpotuksesta kylmässä ulkoilmassa, mutta vain hetkeksi: kierrettyään vierastalon taa ja jäätyään puiden suojaan kyttäämään leirintäaluetta, häntä alkoi taas pelottaa.
Nytkö hänen muka pitäisi pyrkiä tuonne?
Joudut vaikeuksiin taas, sanoi se mini-Charlotte hänen päässään, joka aina tiesi kaiken häntä itseään paremmin ja pyrki saamaan Charlotten elämään kuten kunnon kansalaiset. Onko sinun pakko toimia aina niin päättömästi?
On, tokaisi Charlottesta vastalauseeksi taas se puoli, joka halusi laittaa kaiken useimmiten ranttaliksi ja ohjata hänet tilanteisiin, jotka jälkeenpäin kaduttaisivat. Täytyy uskaltaa elää tai vanhana kurppana sitä sitten vasta kaduttaakin!
On muitakin keinoja, siveydensipuli intti. Istua ja odottaa—
Odottaa mitä? Prinssiä valkoisella ratsulla? Sitä odotellessa saa homehtua useita kertoja.
Hiipiminen yömyöhään supervartioituun leiriin on idioottimaista!
Hei, olkaa hiljaa, sanoi Charlotte molemmille aivopuoliskoilleen. Tämä on jo tarpeeksi vaikeaa ilman teitäkin. Hän puri hammasta ja lähti liikkeelle, pää matalana, vaikkei se oikeastaan olisi ollut tarpeen. Oli niin pimeää, ettei häntä nähtäisi kuitenkaan.
Tämä on sinun syytäsi, olet kasvattanut hänet huonosti, mutisi ensimmäinen ääni vielä, ennen kuin vaikeni pahaa enteilevään mykkyyteen.
Charlotte kiersi aluetta kuin kissa väijyy saalistaan, aitojen reunoja pitkin ja yritti vähäisessä valossa hahmottaa, miten Duvellit olivat oikein leiriytyneet paikalle. Kyllä hän oli jo etukäteen ottanut huomioon, ettei tiennyt missä monista asuntoautoista Lucas nukkuisi, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, sillä Charlotten suunnitelma oli paljon uhkarohkeampi.
Äitisi ei tule olemaan lainkaan tyytyväinen sinuun! sipulimainen ääni kuiskasi äkkiä taas.
No, milloinkas se olisi? tokaisi vähän Sophieta muistuttava ajatusääni.
Tiedät itsekin, ettei tuo ole totta.
Näiden äänten riidellessä päänsä sisässä, Charlotte nousi aidalle ja kiipesi sen yli. Hän kiiruhti nopeasti lähimmän rakennuksen seinustalle, mikä se sitten olikin, ja kurkki sieltä ympärilleen. Muutaman asuntovaunun ulkovalo paloi kuin terassille jätetty yölamppu, ja Charlottesta tuntui vaistomaisesti, että juuri ne olivat vartijamiesten koppeja.
Samassa jossain kuului kolahdus, joka kaikui äänettömässä syysyössä kuin vaimennettu laukaus. Charlotte hyytyi liikkumattomaksi ja piti silmiään niin laajenneina kuin suinkin. Hänen sydämensä jumputus olisi voinut aivan yhtä hyvin herättää kaikki laitumella nukkujat.
Charlotte yritti katsoa mistä ääni oli tullut, muttei nähnyt missään liikettä. Niiden trailerien ovet, joissa valo ulkoseinässä paloi, olivat yhä kiinni. Silti ääni oli kuulostanut…
Suhi, suhi, suhi, viuh—
Charlotte kääntyi äkkiä ympäri kauhusta hermostuneena. Kuin joku olisi juossut pimeässä ruohikossa poispäin! Charlotte painui matalaksi, hiipi seinää toiseen reunaan ja katsoi aukealle. Hän ei voinut olla varma, mutta ihan kuin jokin tumma möhkäle olisi vilahtanut aavistuksen vaaleampaa synkkää taivasta vasten. Hän terästi kuuloaan enemmän kuin koskaan ja pidätti hengitystään: laimea kopsahdus tuli kauempaa aidasta, jonka yli Charlottekin oli kiivennyt, ja sitten oli hiljaista.
Charlotten sydän jyskytti korvissa.
Mikä se oli ollut? Tai oikeastaan… kuka?
Hän katsoi toivottomana olkansa yli trailerien suuntaan. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Lähteä tuon mystisen hahmon perään vai jatkaa suunnitelmaansa täällä?
Sanokaan nyt jotain, kun kerrankin olisi sellainen hetki! hän ajatteli aivoilleen.
Mutta niin sipuli, kuin ranttalikin olivat hiljaa. Ne olivat jättäneet hänet yksin. Charlotte puri poskeensa… ja teki päätöksensä.
*
Minusta tulisi ihan hyvä salapoliisi, tuumi Charlotte, kun hän yritti nähdä pimennettyjen trailerien ikkunoista sisään. Andrewn olisi syytä hyväksyä hänet kollegakseen. Hän ei kuitenkaan päässyt puusta pitkälle, sillä jokaisen ikkunan edessä oli joko verhot tai ne olivat niin sysimustat, ettei ollut toivoakaan erottaa sisälle. Häntä kutkutti, että Lucas voisi nukkua niin lähellä, ja aikoi jo valmistautua suunnitelmansa suurimpaan ja ratkaisevaan hetkeen, kun jossain kajahti samanlainen kolahdus, kuin aikaisemmin. Charlotte jähmettyi jälleen kuulostelemaan. Hän erotti ranskalaista matalaa mutinaa, joka kuulosti kiroamiselta, ja sitten taas kolahdus ja jossain kaukana useammat kuin yksi jalkapari tumisteli menemään. Charlotte uskalsi hengittää ulos vasta, kun äänet olivat hälvenneet. Ne olivat varmasti olleet vartijamiehiä.
Kummissaan siitä, mitä oikein oli tekeillä, Charlotte oli jälleen kahdenvaiheilla: mutta päätti tällä kertaa lähteä äänten perään. Jotain omituista oli parhaillaan meneillään…
Hän pääsi vaivatta takaisin aidalle ja sen yli, kuin ei olisi koskaan leirintäalueella käynytkään. Hassua sinänsä, olisi voinut kuvitella, että innokkaat fanit olisivat laumoittain kuokkineet tupiin yömyöhällä, kerta vartiointi oli noin löyhää…
Charlotte juoksi summanmutikassa poispäin, mutta oli äkkiä kangistua kauhusta: taskulamppujen valokiilat välkähtivät ja hän tajusi pukumiesten olevan suoraan edessäpäin—Charlotte olisi juossut heidän syliinsä, jos olisi ollut yhtään varomattomampi!
Hän syöksähti sivuun vierastalon takana olevien puiden ja pensaiden taa. Hän huohotti, mutta oli samalla kamalan innoissaan. Adrenaliini suorastaan kohisi hänen suonissaan ja antoi hänelle puhtia ja nopeutta, eikä häntä enää pelottanut. Kaikki oli vain hirveän jännittävää!
Valokeilat liikkuivat eteenpäin ja katosivat pian vierastalon nurkan taa tallipihan suunnalle. Charlotte naurahti hiljaa ääneen ja lähti sitten hiipimään kohti talon seinää. Hän katseli korkeuksiin kuivahtaneiden köynnöskasvien koristamien tummien ikkunoiden suuntaan ja koetti arvioida, mikä niistä oli hänen ja Gillianin huoneen ikkuna. Pääsisiköhän hän kiipeämään niitä pitkin ylös ja ikkunasta sisään? Lucaskin oli tehnyt niin… Tätä varasuunnitelmaansa varten Charlotte oli ennen lähtöään jättänyt ikkunan rakoselleen, jotta voisi avata sen ulkokautta.
Hän oli juuri häpistelemässä kuivuneita lehtiä ja arvioimassa oksasolmujen kestävyyttä, kun hänen yläpuoleltaan kuului kirkaisu. Charlotte kompastui ja oli kaatua jalkoihinsa. Sitten hän kauhukseen erotti ikkunan avautuneen ja siitä hahmon kömpimässä ulos—
Charlotte juoksi henkensä edestä lähimmän puskan taa ja heittäytyi sinne makaamaan. Hän löi kyynärpäänsä hermon pieneen kiveen ja se sattui vietävästi, mutta hän puri kieleensä ja irvisteli hiljaa itsekseen. Sitten hän nousi ylös ja hivuttautui kurkkimaan rakosesta vain sen verran, että saattoi nähdä tumman hahmon laskeutumassa köynnöstä pitkin…
Seuraavaa tunnetta on vaikea kuvailla. Charlotte nimittäin älysi siinä hetkessä, että ikkuna oli hänen ja Gillianin huoneen ikkuna ja hahmo, joka kiipesi alas, ei voinut olla kukaan muu kuin—
Hahmo hyppäsi maahan jo melko korkealta ja näytti hetkeksi tuupertuneen nurmikolle, mutta sitten hän jo nousi pystyyn ja lähti juoksemaan… suoraan kohti Charlotten piiloa!
Charlotte ei ehtinyt tehdä mitään, ei edes väistää, kun hahmo jo oli siinä ja törmäsi häneen lujasti. Molemmat ähkäisivät yhteen ääneen ja kumpikin kaatui taaksepäin; Charlotte tällin voimasta, salaperäinen hahmo varmaan enemmänkin järkytyksestä, sillä ei ollut olettanut kenenkään olevan puskan takana.
”Auh…”, Charlotte valitti ja piteli nenäänsä, jonka oli lyönyt tuntemattoman otsaan tai muuhun kovaan luuhun. Hän tapaili sormissaan jotain tahmeaa ja tiesi nenänsä vuotavan verta.
”Qui est-ce?” Pehmeä, mutta selvästi hyvin hämmentynyt ääni sai Charlotten vaikenemaan. Varjoisa hahmo kömpi hätäisesti takaisin pystyyn. Charlotten kehoa poltteli särky ja jomotus, eikä hän kyennyt vastaamaan tiedusteluun. ”Qui est-ce?” pojan ääni toisti vähän vaativammin, sitten hän lähti peruuttamaan hitaasti poispäin. Charlotte makasi edelleen maassa selällään ja aukaisi suunsa sanoakseen jotain, muttei pystynytkään saamaan ääntä aikaiseksi. Hahmo mumisi jotain, kääntyi ja juoksi pois nopeaan kuin tuuli, kadoten yöhön.
”Ei… odota!” Charlotte parkaisi, mutta huudahdus jäi kiinni nieluun ja siitä tuli vain karheaa kurlutusta. Hän makasi pyörällä päästään puskan alla kylmässä maassa ja kuvitteelliset pikkulinnut visersivät hänen päänsä ympärillä.
*
”Sinulle sattuu aina kaikenlaista ihmeellistä.”
”Korostaisin sanaa: sattuu. Joka paikkaa särkee. Onneksi minä en ole se, joka kisaa huomenna…”
”Minun pitäisi olla nukkumassa, mutta kuinka enää voin? Se oli kamalinta, mitä minulle on koskaan sattunut…” Gillianin suuret silmät olivat edelleen laajenneet siitä yön kauhusta, jonka hän oli juuri saanut kokea. ”Pelästyin aivan hirveästi. En edes…”, hän vaikeni ja pudisti järkyttyneenä päätään, kuin ei kykenisi jatkamaan.
”Onneksi muut eivät heränneet huutoosi”, sanoi Charlotte, joka istui omalla vuoteellaan ja piteli edelleen vessapaperirullaa sieraimessaan.
”Mutta sehän tekee tästä vielä kamalampaa! Mitä, jos olisin ollut hengenvaarassa, eikä huutoni olisi saanut ketään paikalle?”
”Et sinä ollut hengenhädässä.”
”Niin, mutta olisin voinut olla… murtovaras kiipeää juuri meidän huoneen ikkunasta sisään, etkä sinä olekaan täällä ja sitten—”
”Kyllähän minä kuulin huutosi.”
”Se oli ihan hirveää…”
Charlotte tapaili hellästi arkoja kohtia ihossaan ja koetti katsoa näkyisikö kyynärpäässään jälkiä.
”Mutta oli se toisaalta kamalan romanttista…”
”Ai, no nyt se on jo sitäkin?” Charlotte irvisti ja varoi hieromasta kipeytyneitä kohtiaan enää. Huomenaamulla hän olisi panda eikä sitä voisi selittää äidille satulasta suistumisella.
”Oliko se ihan totta hän? Hän kiipesi ikkunasta sisään tapaamaan… sinua?” Gillian katsoi Charlottea sellaisella ilmeellä, että Charlotte leimahti punaiseksi väistämättä.
”Tiedän, että se oli hän. En nähnyt kunnolla, mutta tunnistin hänen äänensä… se oli ihan samanlainen... tosin vähän kypsempi... he eivät kuulosta yhtään samalta, hän ja Theo siis. Ja kuka muukaan kiipeäisi tuota samaa reittiä, jota hän käytti jo viimeksi?” Vaikka Charlotte yritti esittää olevansa kiinnostuneempi ruhjoutuneesta kehostaan, sisimmältään hän oli täyttä tanssia. Se oli ollut paras yö, mitä hänellä oli koskaan ollut.
”Minä olen luullut, ettei niin tapahdu kuin kirjoissa...”
”Kyllä Sam nyt olisi katkera”, vinoili Charlotte, ja kun Gillian kallisti päätään kummissaan, kohautti vain olkiaan.
”Voih, hänkin mahtoi pelästyä… hän luuli, että minä olen sinä!”
”Joo… niin”, Charlotten hymy hyytyi ja häntä pisti vatsanseudulta kovaa ja korkealta.
”Mutta mitä sinä sitten teit ulkona? Olitteko te sopineet tästä?”
”Ei”, Charlotte sanoi. ”Sain vain hullun idean. Minä hiivin niiden luo ja yritin etsiä oikeaa traileria. Olisin koputtanut ikkunaan tai tehnyt jotain, millä saisin hänen huomionsa.”
”Ja sillä välin hän ajatteli ihan samoin—ja lähti sinun luoksesi!” Gillianin leuka loksahti auki ja hänen silmänsä, jos mahdollista, suurenivat entisestään. ”Sinä olet naruttanut minua koko ajan.”
Charlotte nyppäsi paperikäärön nenästään ja katsoi siihen. Hän niiskutti vähän, mutta verenvuoto tuntui lakanneen. Gillian heilautti jalkansa omasta sängystään lattialle, tallasi karvamaton yli ja istuutui Charlotten vierelle tämän vuoteenreunalle. Sitten hän katsoi Charlottea liki. ”Vai ei teillä ollut mitään juttua?”
”No… niin…”, Charlotte takelteli. Hän väisti katseen ja oli hellivinään tällejä ympäri kehoaan. Adrenaliinipiikki alkoi laantua ja sen myötä kipu voimistui. ”Ei minun mielestäni…”
”Hän on toista mieltä”, sanoi Gillian nyökyttäen tietäväisesti päätään. Sitten hän raotti äkkiä Charlotten peitettä ja pujahti sen alle. Charlottekin riisui omat pukimensa ja tuli alusvaatteisillaan makaamaan Gillianin viereen. Gillian tuijotteli häntä kuin yöeläin. ”Voinko nukkua tämän yön tässä? Vaikkei se ollutkaan kuin lemmenkipeä poikaparka, minua silti pelottaa vielä vähän…” He kiskoivat peiton leukaan asti. ”Huoh! Olen niin onnellinen puolestasi. Tämä on varmaan romanttisin tositarina, jota olen saanut olla todistamassa! Miten ihanaa!”
”Älä nyt…”, sanoi Charlotte nolona ja kiusaantuneena ja piiloutui lakanan alle.
”Mutta mistä hän tiesi, että olet täällä? Ranskassa? Ja tässä huoneessa taas?”
Charlotte mumisi peiton alta, ettei osannut sanoa.
”Hänellä voi olla kuudes aisti sinun suhteesi…” Äkkiä Gillian huokasi syvästi ja kiemurteli sänkyä alemmas peiton alle, jotta saattoi olla Charlotten kanssa samalla tasolla. ”Hän tietää, että sinä olet täällä!” hän kuiskutti peiton alla. ”Ja sitten te tapaatte taas… siitä tulee vuosisadan rakkaustarina!”
”Ehkä hän ei uskalla yrittää samaa enää uudestaan”, sanoi Charlotte mutisten.
”Niin… anteeksi, se on minun syyni.”
”Hän voi luulla erehtyneensä. Ehkä hän kokeili onneaan huvikseen, ehkei hän oikeasti tiedäkään, että minä tosiaan olen täällä…”
”Voi, kyllä hän tietää!” vakuutti Gillian. ”Te tapaatte vielä, ja sitten... sinusta kruunataan prinsessa!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 20, 2016 14:13:21 GMT
Tutuksi tulleita 24.10.2015
Äiti tuijotti häntä joka solu kasvoistaan epäluuloa paistaen. ”Tuliko teille Gillianin kanssa eilen riitaa?”
”Häh?”
”Häh”, äiti matki silmiään pyöritellen ja astui lähemmäs ottaen Charlotten kasvot kämmentensä väliin. Hän käänsi niitä puolelta toiselle ryppy otsallaan. Ollakseen niin murjottu, tytön silmät tuikkivat tavallistakin pähkinänruskeampina ja leveä virnistys koetteli naaman venyvyyttä. ”Näytät...”, Alexiina empi, aivan kuin ei olisi ollut varma kuvaillako tyttärestään huokuvaa ihmeellistä—ja epätavallista—äkkinäistä aamupirteyttä vai tämän sinipunaisen kirkuvia laikkuja kasvoilla ja siten aikamoista ristiriitaa.
Charlotte värähti kosketuksesta, mutta hymyili edelleen. ”Voin loistavasti.”
”Ihanko totta? Olet kuin jyrän yliajama.”
”Joo, no, näkisit sen jyrän”, hän vitsaili. Äiti, joka sitä vastoin oli sillä hetkellä tavallista siistimmän näköinen kisa-asussaan ja ehostettuaan itseään, minkä koko komeus vain korostui Charlotten mustelmien rinnalla, kohotti kulmiaan. ”Kaikki on hyvin, oikeasti”, vakuutti Charlotte, ja kerrankin joka sana hänen suustaan oli totta. Hänen täytyi vielä letittää Phoeben tumma harja valmiiksi, joten lopulta äiti jätti hänet rauhaan ja antoi Charlotten säilyttää pikku salaisuutensa.
Ja salaisuus se totisesti olikin: Charlotten sydän vain oli pakahtua rinnassa!
Oltuaan niin pitkään mustien myrskypilvien ympäröimä, satumainen hopeareunus hänen sisäisen mielenmaailmansa taivaankannella tuntui liki häikäisevältä.
”En tiedä uskallanko nähdä Gilliania ollenkaan, jos sinä olet tuon näköinen”, sanoi Alexiina, mutta aivan yhtä hyvin yksisarvinen voisi voittaa tämän päivän Power Jumpin, kuin Gillian sortua minkäänmoiseen väkivaltaan. Ja kyllä äitikin sen tiesi, eikä siis ollut tosissaan, että tytöt olisivat keskenään mukiloineet.
Charlotte virnisti Phoeben siniselle silmälle ja tuli taas huokaisseeksi, kuinka kaunis hevonen se olikaan. Tai kuinka taitavasti tallikäytävän päässä tallimestari vihelteli jotakin sävelmää, joka oli hyvin tarttuva ja jäi pian Charlottenkin päähän soimaan... Hän huomasi kohta hyräilevänsä. Vaikka päivänsää ei ollut poudaksi muuttunut vieläkään, teräksenharmaassa taivaassa oli nyt omanlaistaan viehätystä, jota aikaisemmin ei ollut sillä tavalla tullut ajatelleeksi.
Gillian pureskeli hermostuneena sormenkynsiään kuunnellessaan Kittyn tsemppipuhetta ja viime hetken muistutuksia Dodon läpiratsastamisesta ja esteelle tulon tukemisesta, kun Charlotte marssi heidän ohitseen ja toivotti Gillianille onnea. Hän suunnisti kentälle, jossa luokat hypättäisiin, ja sai kenttävastaavalta huomioliivin sekä kaksi lippua kumpaankin käteen. Sitten Charlotte siirtyi esteelle numero viisi, jonka vesimattopinta heijasti takaisin taivaan värittömiä pilviä.
Katsomo kuhisi väkeä. Charlotten mielestä yleisöä oli enemmän kuin viimeksi, mutta vaikutelma saattoi johtua siitäkin, että tällä kertaa kisat pidettiin ulkokentällä laajemmalla alueella kuin maneesin suojissa, jonne ei mahtunut yhtä paljon katsojia. Charlotte oli erityisen tyytyväinen myös siinä suhteessa, että nyt, kun hän sai seistä keskellä estekenttää minne kaikkien katseet oli suunnattu, Lucasilla olisi mahdollisuus nähdä ja tunnistaa hänet, mikäli seuraisi kilpailuja jossakin katsomossa – ja miksi ei seuraisi, kerta hänen veljensäkin hyppäisi mestaruudesta arabialaisellaan? Niinpä Charlotte ei yrittänytkään piiloutua mustan otsatukkansa tai estetolpan taa, vaan röyhisti rintaa ja koetti tehdä itsestään mahdollisimman näkyvän.
Kuulutukset alkoivat ja kaikuivat läpi tallipihan: tervetulotoivotukset, esittelyt, lyhyt kertaus Power Jumpin historiasta, edellisen vuoden voittajan haastattelu… Rata oli siisti kuin vauvanpylly ja vaalea hiekkapohja liki koskematonta. Vaisu viileä tuuli hiveli kasvoja ja värisytti vettä Charlotten esteen pinnalla. Onneksi ei sentään satanut.
Ensimmäinen luokka oli nopeasti ohi. Charlotte seisoi vahdissa ja nosti jompaakumpaa lippua aina poniratsukon ylitettyä vesialtaan. Oli aivan erilainen kokemus seurata kisoja maankamaratasolta radan keskeltä, kuin penkeiltä katsomosta. Kun estekorkeutta korotettiin ja toisen luokan alusta pari ensimmäistä ratsukkoa oli tehnyt tehtävänsä, selostajan ääni jälleen kajahti: ”Seuraavaksi radalle Gillianne Waves ja Kings Scoopy Doo!”
Charlotte venytti kaulaa ja huomasi purevansa itseään alahuuleen. Gillian ruskeassa kisatakissa nosti kättään kypärän lipalle tuomareille tervehdykseksi ja lähtömerkki pirahti. Dodo oli kokoajan korvat iloisesti ja odottavaisesti hörössä Gillianin lähtiessä sen kanssa laukkaan… He lähestyivät ensimmäistä vihreää PJ-mainosestettä hyvässä, reippaassa tahdissa… kunpa Charlottekin voisi olla mukana kisaamassa… Dodo hyppäsi notkeasti ja Gillian, katse aina seuraavalle esteelle suuntautuneena, ohjasi sitä lähestymään kohti punavalkoraidallista okseria.
”Nosta tahtia, kovempaa”, mutisi Charlotte suupielestään. Ei mitään ongelmia, Dodo oli kuin lintunen pehmeäselkäisesti liitäessään okserinkin ylitse. Gillian otti sen kanssa melko tiukan kurvin, nopeamman tien kuin heitä edeltänyt ratsukko, ja he ponkaisivat yli ensimmäisen pystyn, sitten toisen… Dodon suuri valkoinen tähtipää välkkyi ja tuli tanner tumisten kohti Charlotten estettä. Charlotte oli niin uppoutunut seuraamaan heidän suoriutumistaan ja myötäelämään sen jokaista laukka-askelta, että tajusi vasta viime hetkellä, että hän oli radalla töissä ja hänen pitäisi pian katsoa laskeutumiskohtaa. Gillian oli niin keskittynyt ratsastamiseensa, ettei varmasti edes nähnyt Charlottea esteen sivussa. Hän maiskautti hiljaa Dodolle kannustukseksi ja poni kiri viimeiset lähestymisaskelet ponnistaen komeaan, pitkään loikkaan… Etukaviot laskeutuivat turvalliset rajaviivan yli. Charlotte nosti hyväksyvän lipun pystyyn, mutta jatkoi katseellaan poniorin hulmuavaa häntää. Gillian ratsasti hyvin uhkarohkeasti ja teki vielä toisenkin oikoreitin voittaakseen sillä aikaa; hän luotti Dodon kykyihin ja tarkkuuteen, siihen, että kova treeni kotona oli tuottanut tulosta ja Dodo pystyisi vauhdista mutkankin kautta parhaimpiinsa. Gillianin arvio ei mennyt pieleen, sillä kun viimeinen trippeli oli vilahtanut ponin mahan ali puomit ylhäällä, katsomo kohahti suosionosoituksiin puhtaan radan kunniaksi. Charlottekin taputti hurjasti, vaikka hänen kai olisi henkilökuntana pitänyt pysyä suunnilleen puolueettomana…
Poniluokkien jälkeen oli pieni tauko, sillä rata piti uusia ja lanata vaativampia hevosluokkia varten, joissa äitikin hyppäisi Phoebella—kuten myös Theodore Santhmethilla. Charlotte meni sivumpaan mussuttamaan välipalavoileipää, kun hän näki Noran saapastelemassa yhtä hienostuneesti kuin aina Mollyn ja Tossahin seurassa. Charlotte kiirehti heidän peräänsä ja veti Noraa hihasta hetkeksi syrjempään.
”Tossah sanoikin, että etsit minua jo eilen”, tämä naksautti heti nokkaansa, kun he olivat jääneet toisista taa.
Charlotte nyökkäsi, muttei äkkiä osannutkaan pukea kysymystään sanoiksi. Hän tuli miettineeksi, olisiko sillä enää väliäkään kysyä, mutta…
”Niin? Haluat varmaan tietää jotain Duvelleista, eikö niin?” Nora hymyili omituisesti, ei suoraan sanottuna ystävällisesti, muttei niin kamalan epämiellyttävästikään.
Charlotte päätti koota karismansa taas käyttöön ja nosti ikään kuin haasteeksi nenäänsä vähän pystympään.
”Sinä sitten ilmeisesti tunnet heidät jotenkin paremmin, vai?”
”En minä, mutta olen kovin halukas tuntemaan sanan siinä merkityksessä, kuin sinä tarkoitat.” Nora taittoi sirot, pitkä- ja punakyntiset kätensä molemmille lanteilleen ja katsoi Charlotteen suoraan. ”Kuulehan. Olet suloinen ja kaikkea, mutta vähän naiivi. Kerron sinulle pienen salaisuuden yläluokasta: on tärkeää tuntea oikeita henkilöitä ja vielä tärkeämpää on heidän avullaan levittäytyä yhä laajemmalle. Huttis tietää heidät oikein hyvin ja Tossah tuntee Huttiksen ja minä tunnen Tossahin, joten tällä tavalla sitä sosiaaliset ympyrät pyörivät. Sitä kutsutaan verkostoitumiseksi.”
Charlottesta Nora kuulosti nyt ärsyttävämmältä kuin ehkä koskaan. Häntä kismitti, että Nora oli juuri haukkunut häntä lapselliseksi—Kitty oli naiivi, ei hän!
”No, Lucas ei ollut kovin halukas verkostoitumaan sinun kanssasi”, hän lotkautti ja tunsi tyydytystä Noran kasvoilla välähtävästä loukkauksesta.
”Ah, niin… siellä missä kateutta, siellä epäsuopeita silmiä ja suita. Hän onkin ollut heistä aina se epäedustavampi—”
”Miten niin epäedustavampi?!” tokaisi Charlotte ja alkoi suuttua. ”Theon raipankäyttö se vasta onkin edustavaa ja vielä arvokisoissa! Etkä sinä sitä paitsi tunne heitä oikeasti!”
”Ja sinä tunnet?” Noran läpitunkeva katse oli kuin pora, joka pureutui Charlotten silmiin syvälle niihin salaisiin sopukoihin, joita hän varjeli.
Mitä tahansa teetkin, älä punastu, ajatteli Charlotte itselleen hätäisesti.
”Ehkä tunnenkin”, hän sanoi lipevästi. Nora ei kuitenkaan hätkähtänyt, sillä hän todennäköisesti arvioi nopealla älyllään Charlotten kaltaisen ’pikkulikan’ mahdollisuuksia kaveerata Duvellin veljesten kanssa ja tuli lopputulemaan: liki mitätön. Hän otti huulikiiltoputilon taskustaan ja siveli sillä huulilleen ylenkatseellisena, muiskauttaen lopuksi Charlotten suuntaan.
”Sinussa on temperamenttia, minä pidän siitä”, hän nyökkäsi sujauttaessaan kiilteen takaisin taskuun. ”Olet tappuraisempi kuin veljesi.”
Charlotte ei lämmennyt kehuista.
”Sinun logiikallasi minä voisin yhtä hyvin olla heidän ystävänä, kuin sinäkin”, hän sitten sanoi rohkeasti. ”Sinä tunnet Tossahin… minäkin tunnen hänet ja tunnen myös sinut.”
”Olet nokkelakin”, Nora huomasi, ”mutta katsos, minulla on jo valmiiksi hyvät lähtökohdat ja sinulla… no niin. Kerran olet niin nokkela, ymmärtänet puolesta lauseesta.”
Charlotte ei voinut uskoa kuinka täynnä itseään Nora oli. Hänen täytyi joka tapauksessa rientää seuraavia luokkia varten taas vesiesteen vahtimestariksi, joten jätti Noran kanssa käydyn keskustelun taakseen. Nora ei oikeasti ollut mikään Duvellien VIP-listalainen, vaikka niin antoi ymmärtää. Ja se vahvistus piristi huomattavasti Charlotten mieltä.
*
Kun Theodore Duvellin ja Santhmethin nimet myöhemmin kuulutettiin radalle, kajahti yleisössä sellaiset suosionosoitukset, ettei jäänyt yhtään epäselväksi kenen suoritusta he kaikki eniten odottivat. Ja kuitenkin, kuulosti siltä kuin seassa olisi ollut buuaustakin. Oliko joukossa siis sittenkin niitäkin, joiden silmät olivat avautuneet nähtyään Theodorea treenaamassa? Charlotte toivoi vain, että Theo pitäisi itsensä kurissa. Toisaalta, jos hänet diskattaisiinkin kisoista huonosta käytöksestä, se olisi kuin läimäys päin aivottomien fanien kasvoja...
Arabi liiteli radalle pärskien ja kaula rodulleen tyypilliseen tapaan kauniisti kaarella. Sen selässä istuva poika ei ollut ollenkaan niin hauskannäköinen ilme rumassa kurtussa ja keskittyneessä rypyssä, mutta toisaalta hänellä ei näyttänyt olevan raippaa mukanaan. Äänimerkki pirahti ja Santhmeth lähti laukkaamaan...
Charlotte ei muistanut tunteneensa moista vahingoniloista riemua niin, kuin nähdessään, miten Santhmeth kielsi toistamiseen samalla esteellä ja toisella kerralla Theodore päätyi alas satulasta roikuttuaan ensin ratsunsa kaulalla. Charlotte käkätti ja yritti sitten vähän hillitä itseään, kun ratahenkilökuntaa juoksi ottamaan hevosta kiinni ja katsomaan, kävikö pojan pahasti. Tämä nousi koppavasti ylös, pudisteli itseään ja huitoi kaikkia muita kauemmas silminnähden raivoissaan. Paha sai palkkansa.
Mutta oli epäselvää, mikä Phoebeen iski, kun sen ja äidin vuoro 120 senttimetrin luokassa koitti. Tamma viskoi päätään levottomana ja polki vähän jalkaa, ja lähtömerkin kajahtaessa otti ryöstölaukkaan. Alexiina sai sen nopeasti ruotuun ja takaisin käteen, mutta siinä vaiheessa lähtö radalle oli jo ollut vähän epätasainen ja niinpä puomi jo heti ensimmäisestä esteestä tuli alas. Yleisö kuohahti myötätuntoisesti ja Charlottekin kiroili hiljaa itsekseen. Treeneissä Phoebe oli ollut niin hyvä ja loistava, mutta paineet purkautuivat sitten ilmeisesti juuri tosipaikan tullen. Muita mukilointeja ei tullut kuin vasta juuri Charlotten esteen kohdalla, joka hevosten luokissa oli loppupäässä rataa — Phoebe aliarvioi vesiesteen pituuden ja kavio laskeutui viivalle. Charlotte nosti virhelipun päätä riiputtaen ilmaan. Phoebe ja äiti laukkasivat maaliin kahdeksalla virhepisteellä.
”No, taisin jännittää vähän liikaa”, sanoi äiti hengästyneenä, mutta rauhallisena talleilla, kun Charlotte kipaisi siellä hakemassa vettä ennen finaaliluokkia ensin ponien ja sitten hevosten mestaruudesta. ”Phoebe tuli kireäksi kuin viulunkieli ja oli tulivuori, enkä kyennyt pitämään omaa päätä kylmänä.”
”Se meni ihan hyvin siinä puolivälissä rataa”, yritti Kitty lohduttaa.
Äiti nauroi. ”Niinpä niin, ensimmäisen ja viimeisen esteen välillä oltiin terässä!”
Charlotte täytti juomapullonsa ja lähti sitten takaisin kentälle. Alexiina ja Kitty tulivat perästä heti päästettyään Phoeben karsinaan seuratakseen Gillianin ja Dodon ratkaisevaa uusintakierrosta.
”Ja nyt on aika aloittaa—arvoluokka 110 senttimetriä, jonka voittaja hakee itselleen Pony Power Jump 2015 –mestaritittelin! Mukana ovat edellisten poniluokkien sijoittuneet sekä voittajat Aldos Feodor ja Pumpkin Pookah! Ensimmäisenä radalle saapuu Australiasta asti tänne kilpailuihin saapunut Nicky Crampton hevosella Breezy Karyn, valmistautuu Gillianne Waves ja Kings Scoopy Doo!”
Kun kimo poni ja vaalea ratsastajatar ravasivat kentälle ja korkkasivat arvoluokan alkaneeksi, Charlotte ehti nähdä Gillianin tuomassa Dodoa kauemmas porttien taa jonoon odottamaan omaa lähtövuoroaan. Alku PPJ-luokalle oli hyvä, sillä ensimmäinen ratsukko teki puhtaan radan ja viiletti viimeisen esteen jälkeen juhlallisesti pois yleisön kannustaessa ja tuuletusmusiikin raikuessa kaiuttimista.
Arvoluokkarata oli lyhyempi, mutta myös haasteellisempi, kuin semikierrosten esteradat, ja se näyttäytyi heti: Dodo, niin ihmeellinen hyppääjä ja taitava poni kuin olikin, hipaisi vain hiukan trippelin taaimmaista puomia, mutta se valitettavasti riitti. Yleisö huokasi ja puomi putosi ja Charlotte ähkäisi harmissaan. Sinne meni kotiin tuliaisina tuotavat arvonimet! Gillian todennäköisesti menetti rautaiset hermonsa Alexiinan tapaan tästä kämmistä, sillä heti seuraavan okserinkin puomi kalahti alas.
Dodo meni aika kovaa. He tulivat kohti vesiestettä, jota Charlotte vahti, ja lensivät sen yli kiihkon vallassa. Ylitys meni puhtaasti, mutta sitten Gillian käänsi Dodoa tiukalle tielle rekvisiittana toimivien pensasruukkujen läpi. Pysty tuli liian nopeasti heidän eteensä eivätkä askeleet sopineet—kaiuttimista kuului piippaus, Dodo oli kieltänyt, vaikka urhoollisesti yrittikin aina selvitä vaikeistakin lähestymisistä, ja Gillianin pisamainen naama leimusi tukkapunaisena, kun hän käänsi ponia kauemmas. Mutta Charlotten seuraaminen heistä oli hetkeksi herpaantunut: hän oli juuri nähnyt katsomossa, joka oli häntä lähinnä, sillä tässä luokassa vesieste oli liki kenttäaidan tuntumassa, etäisesti tutunoloiset kasvot: vaaleat enkelihiukset ja—
”Ja näin saatiin toinenkin ratsukko ehjänä maaliin! Gillianne Waves, Kings Scoopy Doo… kaksitoista virhepistettä.”
Charlotte riuhtaisi silmänsä irti taidegallerian pojasta, jonka oli taas jostain syystä tullut nähneeksi, ja moitti itseään siitä, ettei ollut antanut sataprosenttista huomiotaan Gillianin ratsastukselle.
Loppujen lopuksi, poniluokan voitti Pumpkin Pookah—tumma ratsuponitamma, joka oli ollut kuin raketti radalla puomien pysyessä uskollisesti kannattamillaan—sekä hevosmestariksi julistettiin kimo ori nimeltä Titano van de Haffnick.
”Se siitä”, huokaisi äiti jälkeenpäin. ”Tulipahan taas koettua. En kyllä usein menetä hermoja sillä tavalla.”
”Minä myös”, Gillian mumisi. ”Se ei mennyt kovin hyvin… anteeksi…”
”Höpsis! Saitte te kuitenkin tämän”, äiti sanoi ja naputti etusormella keltaista ruusuketta Dodon suitsissa. Punapää näytti silti alakuloiselta.
”Joo…”
Nora lähestyi sen näköisenä, että halusi tulla kertomaan heille missä meni vikaan ja mitä heidän olisi pitänyt tehdä toisin ja miten hän itse olisi helpostikin voittanut tämänpäiväiset kilpailut, joten Charlotte pakeni paikalta. Häntä ei kiinnostanut tippaakaan enää olla läsnä, kuunnella tai katsella nirppanokan louskutusta. Hän vaelsi takaisin pihalle ja kentän sekä yleisökatsomon suuntaan. Väki oli alkanut valua pois paikoiltaan, ja hän skannasi päitä katseellaan. Hän etsi paitsi jotakuta huputettua, mahdollisesti vartijoiden ympäröimää salakähmäistä hahmoa, että myös sitä vaaleaa poikaa, johon oli jostain kummallisesta sattuman oikusta törmännyt jo useamman kerran.
Ketään silmiinpistävää ei kuitenkaan osunut silmään, joten Charlotte kääntyi ja ajatteli palata vierastalolle… he varmaan pian söisivät yhdessä ja keskustelisivat kisoista…
Joku sanoi jotakin ranskaksi. Ääni oli pehmeä ja kermainen, kissamainen. Charlotte kohotti katseen kengistään ja tajusi olevansa vastatusten tuon vaaleahiuksisen pojan kanssa, joka oli ilmestynyt siihen kuin tyhjästä. Ihmiset kulkivat heidän ohitseen rupatellen, heistä piittaamatta. Pojan siniset silmät tuikkivat ja tummat kulmansa liikahtelivat tavalla, jolla olisi voinut olla lukuisia miljoonia erilaisia tulkintoja. Charlotte jäätyi paikoilleen, kun pojan hymy puhkesi täyteen loistoonsa: valkoisen hammasrivistön seassa pilkahti vähän kultaa ja Charlotten sydän karkasi rinnasta ja lensi taivaalle kyyhkysen siivin. Poika tarttui häntä molemmista käsistä ja suukotti häntä kummallekin poskelle. ”Me yhdessä taas… Oiseau.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jul 26, 2016 18:27:52 GMT
Vaihto 24.10.2015 Charlotte ei saanut sanaa suustaan. Hän vain tuijotti, eikä saanut aikaiseksi edes vastahymyä nuorukaisen onnelliseen ilmeeseen, joka alkoi jo hieman hyytyä.
”Sinä… sinä et muista… minua?” poika kysyi hiljaisesti.
Charlotte riuhtaisi itsensä järkytyksestään ja räpytteli vimmatusti silmiään, kuin ei uskoisi näkemäänsä todeksi. Ja kuitenkin, niin uskomatonta kuin se olikin, totta sen oli oltava, sillä nuorukaisen lämpimät kädet pitelivät yhä hänen omiaan ja tämän siniset silmät tutkiskelivat Charlotten kasvoja hyvin läheltä.
”Ky-kyllä minä sinut muistan”, hän voihkaisi ja nielaisi sitten, ”L-Lucas.”
Lucasin kasvot—tosin sangen erilaiset, kuin mitä Charlotte muisti—kirkastuivat jälleen ja riemukkaasti hän visersi jotakin ranskaksi. Sitten hän otti taskustaan jonkin, ojensi sen Charlottelle ja kääntyi kadotakseen ympärillä virtaavaan väentungokseen, joka lipui poispäin kentältä ja katsomosta.
Charlotte seisoi yhä siinä mihin oli juurtunut kannoistaan maahan kiinni, tuijottaen typertyneenä kohtaa, jossa Lucas oli hävinnyt. Sitten hän hitaasti siirsi katseen kädessään pitelemäänsä kirjekuoreen.
* ”Missäs sinä viivyit? Olemme lähdössä kaupungille syömään”, äiti sanoi, kun Charlotte päätyi takaisin vierastalolle. Äiti seisoi eteishallissa jutustelemassa Huttiksen ja Tossahin kanssa. Kuvitteliko Charlotte omiaan, vai katsoiko Huttis häntä sivusilmällä vähän normaalia pidempään — kuin tietäisi jotain? ”Käy pistämässä jotain siistiä päälle… ja peitä vähän noita mustelmia kasvoiltasi. Ja tee jotain tuolle tukallesi.”
Charlotte vain nyökytti tönkösti, sillä hänellä oli edelleen epätodellinen olo, ja kiiruhti nopeasti hienoihin portaisiin, jotka veivät yläkertaan. Hän toivoikin voivansa olla hetkisen aikaa rauhassa ja vilkaista Lucasin kirjettä, mutta harmikseen Gillian ja Kitty olivat molemmat kyseisessä makuukamarissa laittautumassa valmiiksi ja keskustelemassa kilpailuista.
”Lotte!” heläytti Kitty, kun Charlotte astui sisään. ”Vai mitä, että Gills veti hyvin sen lopun Dodon kanssa?”
”Jaa minkä?” Charlotte mutisi poissaolevana.
”Äh… älä nyt…”, Gillian vähätteli. ”Se oli fiasko… Hermostuin siitä pudotuksesta ja sitten Dodo kielsi, koska minä—”
”Mutta sen jälkeen teillä meni tosi, tosi hyvin! Dodo näytti siltä, että petrasi kunnolla mokien jälkeen, vaikka eihän se enää pokaalia tietysti pelastanut… mutta vitsit, meni niin hyvin vika sarja!”
Charlotte meni vuoteelleen ja nosti matkalaukkunsa sen päälle, selin muihin kahteen. Hän piilotti Lucasin kirjeen laukun uumeniin. Nyt hän ei sitä ehtisi lukea.
”Vitsit se poni veti lujaa, Pumpkin Pookah, ihan yliveto. Teki neulansilmäkäännöksiä, ylivoimaisesti nopein aika siinä luokassa.”
”Alexiina jutteli sen omistajan kanssa”, Gillian sanoi, kun Kitty asetteli hänen punaisina kiharoitaan kampaukselle peilin edessä. ”He ovat kotoisin Englannista.”
”Aah, niin muuten, lähteekö noi pian jo takaisin? Eikös Noralle ole ne häämessut ihan kohta?”
Charlotte vetäisi esiin tumman, violettiin taittuvan mekon. Hän käytti harvoin mekkoja, mutta ehkä se olisi tarpeeksi ravintolaan. Kitty viimeisteli Gillianin hiukset ja jäi sitten itse kääntymään peilin edessä. ”Onks tää ihan ok? Aluspaita näkyy tuolta vähän tyhmästi… mutta eihän me mitään kuuluisuuksia olla menossa tapaamaan, joten väliäkö sillä.” Kittyn yllä oli hieman epäsovinnainen, mutta siisti puvuntakki ja housut, jotka tekivät hänestä paljon vanhemman näköisen. Useimmiten Charlotte unohti, ettei Kitty ollut heidän ikäluokkaansa, mutta hän oli niin nuorekas ja lapsenmielinen, että sulautui teinien sekaan aina vaivatta.
Kun he olivat saaneet itsensä edustuskuntoon, kaikki kolme nuorta naista laskeutuivat takaisin alakerran halliin.
”Hyvä”, sanoi äiti. Myös Nora ja Molly väreiltään mätsäävissä mekoissa olivat paikalla. ”Lähdetään.”
He ajoivat kaupunkiin komeaan ravintolaan, jota hienommassa Charlotte ei ollut koskaan käynyt. Se mahtoi myös olla tavattoman kallis. He kävivät sisään pehmeän klassisen musiikin ja hienostuneiden pöytien, köynnöskasvien peittämien koukeropylväiden ja punaisten mattojen sekaan kahdeksanpäisenä naislaumana. Huttis ilmoitti hovimestarille heidän varauksensa muiden riisuessa päällysvaatteita yltään ja sitten heidät ohjattiin ravintolan läpi ovista ulos ulkoterassin puolelle, jossa kynttilät valaisivat ja toivat tunnelmaan harmaaseen iltapäivään. Tuskin he olivat ehtineet istua alas, kun tarjoilija toi heille alkuleivät, vesikannullisen ja ruokalistat.
”Saako ottaa mitä vain?” Kitty kysyi innokkaasti tarttuessaan omaan menuunsa ja lehteillessään sitä nälkäisenä.
Äiti aukaisi suunsa vastatakseen, mutta Huttis sanoi vinosti hymyillen: ”Saa.”
”Tämä ravintolareissu on sitten Huttiksen järjestämä ja tarjoama”, sanoi äiti sillä äänensävyllä, että kaikki ymmärtäisivät. Hän kaatoi heille vesilasilliset. ”Lotte, haluatko jäänpaloja sekaan?” Äiti odotti vastausta kannu koholla. Kun vastausta ei tullut heti, muutkin nostivat silmänsä ruokalistoista ja katsoivat Charlotteen, joka tuijotteli hajamielisesti kauempana näkyvälle kaupungin kujakadulle. ”Charlotte.”
”Mitä?”
”Kysyin, otatko jäitä juomaasi”, toisti äiti jo hivenen turhautuneena.
”Jaa… joo… vaikka.”
Vesi solahti lasiin ja kuutiot kopsuivat sen seinämiä vasten. Charlotte käänsi päänsä taas poispäin. Kitty ja Gillian vilkaisivat toisiinsa, samoin Alexiina ja Tossah.
”Vaivaako sinua jokin? Et vielä kertonut tarkemmin siitä jyrästä”, äiti sanoi kevyeeseen sävyyn, vaikka olikin kummissaan. Olihan Charlotte hehkunut aurinkoa ja sateenkaaria vielä aamupäivällä, niin mikä häneen nyt sitten oli iskenyt?
Charlotte oli taaskin, kuin ei olisi kuullut – niin omissa ajatuksissaan. Alexiina rypisti otsaansa.
”Lotteee, maa kutsuu!” Kitty sanoi, ja Charlotte kääntyi taas pöytäseurueeseensa päin.
”No, mitä nyt taas?”
”Onko kaikki hyvin?” äiti sanoi. ”Olet niin poissaoleva.”
”Joo, on kaikki hyvin”, tokaisi Charlotte, tarttui vesilasiinsa ja hörppäsi. Häntä ei saisi häiritä, kun hän ajatteli kuumeisesti Lucasia, heidän äskeistä kohtaamistaan ja pohti kirjettä, joka nyt jäi matkalaukkuun… kunpa hän olisi voinut edes vilkaista sitä, jotta tietäisi mitä siinä sanottiin…
He olivat ainoat ulkoterassilla, mutta vieressä oli toinen suuri pöytä, jonka päällä oli lappu: ’Réservé’. Huttis katsoi rannekelloaan. ”Heidänkin pitäisi pian saapua.”
”Odotetaanko me seuraa?”
Tarjoilija palasi samassa ottamaan heidän tilauksensa vastaan ja kiiti sitten taas näkyvistä. Gillian jutusteli hiljaisesti Mollyn kanssa, selitti, miksi hänellä oli niin paljon pisamia kasvoillaan, mikä ihmetytti pikkutyttöä suuresti. Kitty ja Nora alkoivat kiistellä Power Jumpin finaaliluokan ratasuunnittelusta – Noran mielestä rata oli ollut liian helppo ja liian amatööritasoinen sen suuruusluokan arvokilpailuihin, kun Kittyn mielestä siinä oli ollut teknisesti paljonkin haastetta.
”Suokaa anteeksi”, äiti sanoi, kun hänen puhelimensa pirahti soimaan. Hän vilkaisi siihen, mumisi: ”Se on Raicy”, ja nousi pöydästä mennäkseen puhumaan syrjemmäs.
”No, Lotte, aiotko sinä sitten ottaa ensikerralla osaa?”
Hitaasti, Charlotte käänsi kasvonsa vastapäätä istuvaa Noraa kohti. Tämä hymyili hänelle teennäisesti ja räpsytteli ripsiään.
”Jaa… en tiedä. Ehkä.”
”Sillä arabialaisellasiko? Se ei kuitenkaan taida olla ihan Santhmethin veroinen.”
”Joo ei”, livautti Charlotte, ”Shalia näet nimittäin hyppää niitä esteitä.”
Kitty tyrskähti ja esitti sitten vetäneensä leipää henkitorveen. Gilliankin hymyili hienoisesti. Nora nauraa heläytti erittäin kuivasti, eikä sanonut muuta.
Ennen kuin heidän alkupalasalaattinsa ja –keittonsa saapui, hovimestari ilmaantui jälleen ulkoterassille johtavaan oviaukkoon puhuen kohteliaasti ranskaa jollekulle, joka astui sitten peremmälle. Huttis nousi heti seisomaan. Muut kohottivat katseensa tulijoihin. Erittäin hyvin pukeutunut pulleamahainen, parrakas tummapiirteinen mies röhähti lämpimään nauruun Huttiksen nähdessään; he halasivat ja vaihtoivat poskisuudelmat sekä ranskalaisia kohteliaisuuksia. Miehen perässä terassille astui sorjanpuoleinen, kaunis tummasilmäinen nainen upeassa yönsinisessä iltapuvussa. Ennen kuin muut pöydässä istujat ehtivät oikein tajuta mistä on kyse, Nora oli samassa saanut väriä poskilleen ja pongahtanut itsekin seisomaan kiihtyneen oloisena – täysin epätyypillistä hänen aina niin hillityn elegantille olemukselleen.
Naisen perästä esiin terassille astuivat identtiset nuorukaiset, kummallakin tosin omanlaisensa puku yllä, toisella rusetti ja toisella kravatti kaulassaan sekä ruskeat aaltoilevan pitkät hiukset, toisella vapaina, toisella siististi poninhännällä.
Charlotten sisälmykset valahtivat jalkapohjiin. Kittyn leuka kapsahti auki ja hän jäi töllöttämään tulijoita täysipäisen idiootin tavoin. Gillianin muutoinkin suurikokoiset silmät laajenivat laajenemistaan; Tossah henkäisi hiljaa: ”Ohhoh!”, ja äiti, joka juuri palasi kännykkä kourassaan, seisahtui tervehtimään sinipukuista hienoa naista vaivaantuneesti.
Huttis kääntyi esittelemään tulijat, vaikka se oli osin tarpeetonta – Lucas hymyili sädehtien ja iski silmää Charlottelle, joka olisi halunnut valua tuoliltaan pöydän alle piiloon. ”Monsieur Bram ja madame Manon Duvell, sekä heidän poikansa Lucas ja Theodore Duvell. Ellette pahastu, kutsuin heidätkin illallistamaan kanssamme. He nimittäin ovat lähdössä tänä iltana takaisin Belgiaan.”
Kaikki olivat viimein könynneet irti pöydästä seisomaan Noran ensin mulkoillessa heidän hidasjärkisyyttään todella pahasti, ja sitten Huttis esitteli heidät yksitellen vieraille. Charlotte ei saanut silmiään irti Lucasista, joka kyllä huomasi hänen tuijotuksensa, vaikka suuntasikin huomionsa kohteliaasti jokaiseen kerrallaan ja oli osin kuin tietämätön tapittavista nappisilmistä. Sitten vieraat menivät viereiseen varattuun pöytään ja muut saivat istuutua takaisin alas.
”Mikä… yllätys”, Tossah sanoi Huttikselle juuri, kun tarjoilija saapui heidän ensimmäisten ruokiensa kanssa. ”Vai että oikein Duvellien kanssa pääsemme aterioimaan.”
”Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, olisin laittautunut paremmin!” Nora puuskahti edelleen aika punaisena kasvoiltaan ja taputteli hädissään hiuksiaan.
Alexiina näytti ainoalta, joka ei ollut shokeraantunut toimintakyvyttömäksi. Hän heilautti vaalean palmikkonsa selkäpuolelle istuutuessaan paikalleen. ”Hyvä, että he kuitenkin tulivat. Myöhästyminen kai kuuluu täkäläisiin hienostotapoihin…”
Iloisen oloinen, rupattelevainen mies heitti ranskaksi kommenttia ja lauseparren jos toisenkin heidän pöytäänsä Huttikselle, nauroi omille jutuilleen ja viittilöi isoilla käsillään eläväisesti. Nainen hänen vieressään oli vähäeleisempi eikä juuri osallistunut puhumiseen muutoin, kuin vastatakseen lyhykäisesti esitettyihin kysymyksiin tai kohteliaisuuksiin. Charlotten huomio oli kuitenkin Lucasissa; hän vilkuili tähän päin lusikallistensa lomasta, mukamas salaa, vaikka Lucasin vuorotellen itsekseen hypähtelevät kulmakarvat sekä tietäväinen vino hymy suupielessään kielivät, että hän tiesi sen vallan hyvin.
”Tajuatko?” Kitty kuiskutti Gillianille vieressään sieraimet väpättäen. ”Tuo on nyt se! Noi on nuo! Ne! Tajuatko?”
Mutta Gillian pällisteli mieluummin Charlottea ja tuntui yrittävän sanoa tälle samaa: ”Entä tajuatko sinä?!”
Liemi valui Charlotten suun ohi, kun hän oli taas hairahtunut kuikuilemaan vieraisiin pöytiin, ja Molly nauroi hänelle melko häijysti – ei ollut vaikea arvata, keneltä tyttö oli sen oppinut.
Lucas istui liian kaukana, jotta Charlotte olisi päässyt keskustelemaan hänen kanssaan. Ja toisaalta hän ei tiennyt olisiko uskaltanut, joten oli salaa jopa helpottunut, että heidän välissään istui kolme ihmistä. Vaikka he olivatkin tavanneet aiemmin, se oli käynyt niin nopeasti ja Charlotte oli ollut niin järkyttynyt, että häntä vähän hävetti. Niinpä alkupalat syötiin aikuisten keskustellessa keskenään ja nuorten istuessa enempi tuppisuina. Noraa tuntui ärsyttävän suunnattomasti, että hän oli istuutunut niin kauaksi, sillä hänen teki selvästi mieli päästä juttuun Duvellien kanssa.
Kun pääruokaan oli päästy käsiksi, Huttis nousi jälleen seisomaan. Äiti köhäisi ja hyssytteli äänekkäästi kikattavaa Kittyä, Gilliania ja Mollyakin kuuntelemaan ja myös viereisessä pöydässä käännyttiin kohteliaan odottavaisesti katsomaan puheenpitäjää.
”Hyvät ystävät”, Huttis aloitti, ”kutsuin teidät kaikki tänään tänne illallistamaan kanssani, paitsi Power Jumpin kisojen menestyksen kunniaksi, myös eräästä toisesta painavasta syystä… Vuoden sisään, ehkä hieman ennemmin tai hieman myöhemmin, riippuen täysin siitä, kuinka saan asiat hoidettua ja järjestettyä, aion vetäytyä varhaiseläkkeelle hevostilan pidosta…” Tossah voihkaisi hämmästyneenä ääneen ja Alexiina ravisteli surullisena päätään. Huttis jatkoi: ”Takana on monta hyvää, menestyksen vuotta. Tänä päivänä, kuten toivottavasti vielä pitkälle tulevaisuuteen, L’amour aux Chevaux on tunnettu maailmanlaajuisesti erityisesti laadukkaasta kasvatustyöstään. Nyt kuitenkin, aion jättää työni hevosten parissa taka-alalle ja siirtyä elämässä eteenpäin. ”Uudet tuulet puhaltavat: LAC:in elämä sen sijaan jatkuu uusissa käsissä”, Huttis levitti toisen kätensä kohti monsieur Bramia. Tämä pyyhki suupielet ja partansa serviettiin ja nousi ylös. ”Hevostilan Ranskan toimipisteen omistajuus vaihtuu, ja siitä tulee jatke Belgian Duvell Arabian Estaten siittolalle!” He kättelivät juhlallisesti tämän suuren julistuksen kunniaksi ja Duvellien pöydän esimerkkiä noudattaen muutkin alkoivat pian taputtaa.
”Merci, merci”, miekkonen virkkoi ja ryki sitten kurkkuaan auki sen näköisenä, että aikoisi itsekin pitää puheen. Charlotten sydämessä vilistivät lintuset: tämähän tarkoittaisi sitä, että Lucas muuttaisi LAC:iin ja nyt hän ja Charlotte voisivat nähdä toisensa aina, kun he tulisivat käymään Ranskassa!
Hän vilkaisi taas Lucasiin päin, jolla tuntui olevan telepaattinen yhteys Charlotten mieleen, sillä hän katsoi heti takaisin ja hymyili taas – tuota tuttua lapsekkaan hullunkurista hymyään täynnä miljoonia sanomattomia sanoja. Charlotte virnisti voimatta itselleen mitään ja käänsi huomionsa takaisin Lucasin isään, vaikkei oikein ymmärtänytkään tämän rönsyilevästä ranskankielisestä luennoinnista paljonkaan.
”Entä Suomessa oleva tallisi?” Tossah kysyi Huttikselta, kun monsieur Bram oli lopettanut ja kaikki taputtivat taas hänen palatessaan omalle paikalleen.
”Järjestän sen asiat myöhemmin”, Huttis sanoi.
Alexiina oli sennäköinen, että oli tiennyt tästä päätöksestä jo muita aikaisemmin. Hän pudisteli edelleen päätään kuin ei tahtoisi vieläkään uskoa sitä. ”Ison tujauksen menit kyllä ottamaan.”
”Kyllä sinä minut tunnet”, Huttis hymähti, ”joko mennään tai ei meinata.”
”Entä seuraavan vuoden Power Jump?” Gillian kysyi yhtäkkiä. ”Missä ne sitten hypätään?”
Alexiina katsoi Tossahia ja Huttista vuorotellen: Tossah oli Kings Ridersin puheenjohtajana Power Jumpin pääkiho, Huttis taas senvuotisten kisojen vastuuhenkilö.
Tossah vilkaisi Huttista alta kulmain. ”No… jos se vain onnistuu, voittajaratsukon kotitallilla eli…”
”Saksassa”, sanoi Huttis.
”Otetaanko taas osaa?” Kitty löi kämmenet innokkaasti yhteen. ”Pitkästä aikaa Saksaan!”
”Katsotaan sitä sitten, kun on sen aika”, sanoi Alexiina ja pisti haarukallisen salaattia suuhunsa.
”Jos se ei onnistu, niin F&H Stables on varalla, kuten aina”, Tossah sanoi.
”Hmmmmh”, sanoi Nora, ”ehkä minäkin voisin silloin harkita…” Hänen äänensä hiipui tiukkaan tuijotukseen: keskustelun aikana sillä välin Charlotte oli pelannut silmäpeliä toiseen pöytään Lucasin kanssa. Se alkoi herättää huomiota jo muissakin: Lucasin takana istuva, koko ruokailun ajan murjottaneelta näyttänyt Theodore nykäisi veljeään ärtyneenä keskittymään omaan lautaseensa, ja Nora oli nyt luonut erityisen pahansuovan silmäyksen heidän välilleen. Myös veljesten äiti nosti viileän katseensa Charlotteen päin tarkastaakseen, minkälaista tyttöä hänen poikansa oikein silmäili. Sen huomattuaan, Charlotte yritti pakottautua olemaan vähemmän läpinäkyvä.
He kohottivat myöhemmin maljat vielä Noran muutaman päivän päästä olevien häiden kunniaksi ja sitten jälkiruokalistat saapuivat. Jälkiruokamenujen herkkuluettelo oli suussa sulava jo pelkästään luettuna, mutta Charlotte tunsi olevansa niin tupaten täyteen ahdettu, ettei ymmärtänyt miten kykenisi enää nautiskelemaan mustikkasuklaakakusta tai minttuvohvelista toffeekinuskilla. Niinpä hän tyytyi tilaamaan vain pienen mansikkajäätelöshotin — toisessa pöydässä hän kuuli Lucasin tekevän tarjoilijalle saman tilauksen. Charlotte virnuili itsekseen.
”Mitä Raicy soitti? Joko teitä kaivataan kotiin?”
Charlotte säpsähti utukuplastaan. Äiti joi vesilasinsa tyhjäksi ja nojautui tuolissaan taaksepäin vastatessaan Tossahille: ”Pääsivät juuri takaisin kotiin sieltä Seattlesta, ei ilmeisesti mennyt ihan putkeen se reissu…”
”Eihän?”
”Täytyy kotona keskustella tarkemmin. William oli kuulemma yrittänyt vedota vanhaan äitiinsä, että tämä hyväksyy testamentin, josta siellä nyt riideltiin. Sen mukaan George olisi siirtänyt Centerien tilan vanhemman poikansa nimiin—”
”Oho.”
”—mutta juttu on ilmeisesti nyt niin, että testamentti ei välttämättä ole täysin pätevä, sillä siitä puuttuu Emilyn allekirjoitus. Emilyhän on katsos vielä hengissä, joten tilaa ei voi passata hänen ohitseen ihan noin vain… jos hän nyt yllättäen kuolisi, asia olisi meidän kannalta erittäin huono, sillä silloin lain mukaan kotitilamme itse asiassa tulee kuulumaan Raicyn veljelle.”
”Onpas kinkkinen tilanne…”
Charlotte mulkoili kauhuissaan äitiään.
”Ei niin voi käydä!” hän parahti. Gillian ja Kittykin olivat äkkiä vakavia. Äiti räpytteli silmiään.
”Ei sille mitään voi, näin se nyt on.”
”Mutta ei se ole reilua!”
”Kaikki ei aina ole reilua, Charlotte. Älä huuda, olemme ravintolassa.”
Charlotte hillitsi kielensä—ei äidin pyynnöstä tai ravintolasta johtuen—vaan siitä, että parin tuolin päässä Lucas seurasi heidän keskusteluaan eikä oman perheensä laimeaa pakinointia. Toisille sitä avautuivat uudet hevostilat tuosta noin vain, toiset olivat kotinsa menettämisen uhan alla…
”Toivotaan, että asiat järjestyvät”, Tossah totesi myötätuntoisesti.
”Sitä ne tuppaavat tekemään”, Alexiina huokasi.
”Onko teillä kiire takaisin?” Huttis sitten kysyi. Alexiina venytteli housujensa suuaukkoa ilmeisen kylläisenä tehdäkseen oloaan mukavammaksi.
”Eipä kai sen erityisemmin nyt, kun pojat ja Emily pääsivät takaisin kotiin ottamaan langat käsiinsä. Kuinka niin?”
”Olisitteko voineet pitkittää hieman aikaanne täällä? Isolle siittolalle ei lyödä lappua luukulle yhdessä yössä, on paljon sitä sun tätä, missä kaipaisin apua ja neuvoja… teillä, kun nyt on kokemusta tällaisista muuttoasioistakin enemmän.”
Alexiina oli sennäköinen, ettei tiennyt ottaako vihjausta loukkauksena vai kehuna – hänellä, kun omatunto painoi monien muuttojen suhteen, joita oli perheelleen harmiksi aiheuttanut.
”Joo!” sanoi Charlotte heti. ”Jäädäänhän?”
Äiti katsoi häntä hämmästyneenä ja sitten Kittyä ja Gilliania. He nyökyttelivät kysymättömään kysymykseen myötämielisesti.
”No… hyvä on, miksipä ei…”
”Jos teillä oli paluuliput jo tilattu, minä huolehdin, ettei teille tule turhia kuluja”, Huttis sanoi hyvillään.
Charlotte nosti pöydän alla peukalot pystyyn… …kunnes äkkiä muisti, että Huttis oli sanonut Duvellien lähtevän jo samana iltana. Hänen hymynsä hyytyi ja peukalot muksahtivat nurin. Oliko hänellä ja Lucasilla yhteistä aikaa vain tämä ilta?
* Vaikka niin ihana ja uskomaton olikin se päivä ollut ja Charlotte oli törmännyt Lucasiin jopa kolmesti—joka kerralla silloin, kun oli vähiten odottanut—takaisin L’amour aux Chevauxiin alkuillasta palattuaan, Charlotten mieli oli kaikkeen siihen nähden kohtuuttoman masentunut. Hän ei ollut saanut tilaisuutta vaihtaa Lucasin kanssa yhtäkään sanaa koko ravintolareissun aikana, sillä jälkiruokien ajaksi Nora oli vihdoin tehnyt siirtonsa ja siirtynyt Duvellien pöytään keskustelemaan heidän kanssaan koko loppuajaksi (selittäen tärkeänä isästään ja tämän laukkatila Rosevillagesta sekä kaikista niistä merkittävistä yhteyksistä, joita heillä maailman hevosihmisiin oli) ja, kun lasku oli maksettu (jonka suuruusluokan sivusilmällä huomattuaan, äiti oli haukkonut kauhuissaan henkeä) ja he alkoivat tehdä lähtöä, harmaapukuiset vartijamiehet tulivat välittömästi näkymättömistä piiloistaan noutamaan isäntäperhettään, eikä Charlotte ehtinyt nähdä kuin Lucasin mokanruskean puvuntakin selkämyksen vilauksen, kun tämä oli jo poistunut.
Charlottella oli enää vihoviimeinen tilaisuus puhua tämän kanssa, ja niinpä hän lähti heti heidän tallipihaan palattuaan juoksemaan mekonhelmat hulmuten.
”Oi—Lotte, mitä nyt?”
Hän ei vastannut Kittyn ihmettelyihin peräänsä. Heidän kaupungissa olonsa aikana oli maaseudulla alkanut jälleen sataa, ja hän mutkitteli vesilammikoita kiertäessään vierastalon taa. Sen kulmalla hän kuitenkin pysähtyi pettyneenä: satunnaisia vielä paikalle jääneitä ihmisiä seisoi leirintäalueen reunoilla seuraamassa, kuinka Duvellien trailereita laitettiin kuntoon ja paikkaa purettiin. Ensimmäinen harmaapukuinen nainen, jonka Charlotte näki, vahti, ettei ihmisiä tullut tielle. Hevoset korskahtelivat ja hirnuivat; Charlotte näki kaukaa kuinka yhtä valkoista arabia lastattiin autoon mukaan. Aitanauhoja kieputeltiin kasaan, ihmiset huutelivat toisilleen ohjeita ja pian moottorit käynnistyivät ja lähtivät jylläämään. Charlotte jäi pensaspuiden varjoon surullisena katsomaan, kuinka Duvellien hevoskuljetusautot ja asuintrailerit lipuivat jonossa pois laitumelta soratietä pitkin hänen ohitseen. Siellä Lucas nyt meni… eikä Charlotte ollut saanut kerrottua tälle yhtään mitään aatteistaan ja tunnoistaan!
Hän lähti taas juoksemaan: juoksi viimeisen auton perässä niin pitkälle, että ne pääsivät ajotielle pois L’amour aux Chevauxin mailta. Sinne risteykseen hän lopulta seisahtui hengästyneenä ja itku kurkussa, sateen kastellessa kasvonsa ja mekkonsa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 5, 2016 13:36:46 GMT
Taivaanmerkit 25.10.2015
…Kirje! Oli jo keskiyö, ulkona kylmää ja pimeää sekä jopa kaukaista ukkosen jyminää, kun Charlotte yllättäen heräsi kesken unen, jossa Dewn oli lähettänyt sata kirjettä Kaliforniasta ja ne kaikki oli osoitettu Gillianille, minkä johdosta Charlotte oli hyvin mustasukkainen. Hän muisti siinä hetkessä herätessään kirjeen, jonka Lucas oli antanut hänelle. Kuinka hän oli sen saattanut unohtaa? Kai ravintolareissu ja Lucasin näkeminen oli saanut hänet niin pois raiteiltaan, että oli siinä rytäkässä miltei unohtanut oman nimensäkin.
Matkalaukku oli huoneen toisella puolella jossakin näkymättömissä ja Gillian nukkui levottoman oloisesti vastapäisessä sängyssä, Charlottea väsytti ja ehtisi hän aamullakin sen lukea, joten hän sulki silmänsä huolimatta mielihalustaan kaivaa kirje esille, ja toivoi nukahtavansa heti uudelleen, jotta uusi päivä koittaisi nopeasti…
*
Yöllinen pikamyrsky toi tuomisina aamunkoitteessa kajastavan syysauringon, joka valaisi ensimmäistä kertaa viikkoon L’amour aux Chevauxin mannut ja maat sekä sai sateesta kostuneen nurmen ja puitten ruskistuneet lehdet säihkymään. Valon näkeminen pitkästä aikaa oli niin erikoista, että Charlotte kuuli Kittyn vitsailevan huoneen oven takana Gillianille, mikä ihme tuo outo mollukka taivaalla oikein oli. Charlotte oli vitkastellut tahallaan aamutuimaan ja esittänyt vielä uneliasta, jotta Gillian ehti nousta, pukeutua ja poistua huoneesta häntä ennen. Tämä oli törmännyt Kittyyn heti käytävällä ja nyt Charlotte kuuli kummankin talsivan alas portaita säästä keskustellen. Siinä vaiheessa Charlotte jo heitti peiton syrjään ja rantautui varpaillaan karvamattoon, kiiruhti päätä pahkaa vaatekaapin nurkassa seisovan matkalaukkunsa luo ja rahtasi sen keskelle lattiaa. Hän vetäisi vetoketjun sen koko pituudelta auki ja tunki kätensä vaateparsien syvyyksiin…
Siinä! Charlotte kiskaisi esiin kirjekuoren. Hän käänsi sen ympäri ja ujutti taitellun pienen paperin esille. Hän huomasi hengityksensä lakanneen.
Mutta ei sitä kirjeeksi voinut kutsua: paperinlappunen oli tyhjä. Siinä ei ollut sanaakaan. Koko kirjeeseen saati kuoreen ei oltu kirjoitettu mitään, ei edes minikokoista piirrosta tai puumerkkiä. Charlotte tunsi karmaisevan pettymyksen nuolevan sisuksiaan, mutta vaikka häntä harmitti, hän ei viskannut turhaa kirjettä menemään. Hän taitteli sen takaisin ja laittoi kuoreen, ja kuoren hän sulloi takaisin farkkujen ja mustan villapuseron väliin.
Kirjoittamaton kirje yhä mieltään vaivaten, Charlotte vaelsi aamiaisen jälkeen umpimähkään tallipihalla vailla tekemistä, bongasi Gillianin istumassa penkillä viimeisiään ruskankauniina olevien puiden alta lukemassa kirjaansa, ja suunnisti siis sinne.
Gillian laski kirjan käsistään syliinsä ja katsoi Charlottea huolestuneesti. Charlotte jäi sivuun seisomaan, tunki kädet hupparin taskuihin ja potkiskeli siistiksi haravoidun soratien pikkukiviä.
”He sitten lähtivät eilen”, sanoi Gillian hetken kuluttua hiljaa, kuin olisi puhunut itsekseen. ”Täällä on nyt tosi rauhallista, kun kisat on ohi ja suurin osa lähti samalla, kun hekin… Ehditkö puhua hänelle eilen, kun tulimme takaisin?”
Charlotte pudisti päätään ja puri hammasta.
”Voih!” Gillian sanoi ja oli aidosti pahoillaan. ”Voi sitä Noraa… hän vei kaikkien huomion.”
Charlotte nyökkäsi kankeasti. Hän ei voinut olla ajattelematta, ettei saisi tilaisuutta tavata Lucasia taas ehkä seuraavaan kolmeen vuoteen… Hänen täytyisi odottaa, että äidille tulisi uusi syy lähteä Ranskaan ja, mikäli Huttis tosiaankin poistuisi nyt kuvioista, se mahdollisuus pienenisi aika tavalla. Ehkä Charlotte voisi matkustaa LAC:iin—tai minkä nimen paikka nyt sitten saisikaan—myöhemmin yksin? Gillian raapi hajamielisesti nenäänsä Astronomisen Matkan kulmalla ja pohti jotain pitkään.
”Hän vaikutti mukavalta”, hän lopulta sanoi mietteliäästi ja asetteli kirjanmerkin huolellisesti lukemansa sivun väliin. ”Mitäköhän tähtikuvioita hän edustaa? Tässä kirjassa on testi, jolla voi verrata kahden eri tähtikuviokartan yhteensopivuutta…”
Charlotte ei piitannut tähdistä tai kohtaloista. Olivatpa ne miten päin tahansa, niin hänen suuntaansa kuitenkin aina väärinpäin.
Äkkiä Gillian sanoi: ”Lähdetään ratsastamaan.”
”Ai nyt vai?”
”Niin… Tarotit kertoivat, että tyhjänpäällä olemiseen ei saa jumittua, vaan täytyy käyttää sen antamaa tilaa mahdollisuuksien luomiselle. Ja minusta sinä kaipaat nyt myös piristystä”, hän lisäsi maanläheisemmin vähän ymmärrettävämmällä kielellä. ”On niin upea ilmakin, etten minäkään viitsinyt istua vain ikkunan takana lukemassa.”
Charlotte myöntyi—ei Gillianin liirumlaarumin vuoksi—vaan, koska eipä hänellä ollut muutakaan tekemistä. Ja päivästä näytti todellakin olevan tulossa hyvin kaunis, joten kuka halusi haaskata ehkä ainokaisen aurinkoisen kirkkaan päivän ankeuden keskeltä sisällä murjottamiseen?
Gillian lähti talliin varustamaan Dodoa, ja Charlotte löntysteli hänen jäljessään etsimään äitiään. Ehkä hän voisi saada ratsukseen Phoeben, jos tuuri kumminkin potkaisisi.
Mutta eipä tietenkään; oli kyseessä sitten onni, kohtalo tai sattuma, ne kaikki inhosivat häntä aivan yhtä lailla:
”Voi kultapieni, kun Phoebe lähti jo.”
”Eikä!”
”Sinua kaivattiin täällä sanomaan heipat Ninthwoodilaisille, muttet tullut paikalle.”
”Olin pitkään suihkussa…”
”No, Noralla oli kiire takaisin valmistelemaan häitään.” Äidin lattea sävy viimeisen kommentin myötä sai samassa perään lämpimämmän hymyn. ”Ajatella… Dewnkin on siellä.”
Charlotte katsoi avuttomana sivuilleen. ”En sitten voikaan lähteä Gillsin kanssa maastoilemaan…”
”Miten niin? Kyllähän täällä hevosia riittää. Käy kysymässä tallimestarilta saatko lainata jotain Huttiksen ratsuista.”
Charlotte etsi käsiinsä miehen, jonka he olivat nähneet ensimmäisenä LAC:iin tulon päivänään. Tämä ei osannut juurikaan englantia, mutta Charlotte kykeni taittamaan sen verran köykäisesti kouluranskaa, että sai asiansa sanotuksi, ja hetken uumoiltuaan tallimestari vei hänet mustavalkoisen tupsujalan, Mairenn the Hoodlumhearted 360:n eli ”Mairen” luo. Charlotte ilahtui, kun katsoi infokyltistä hevosesta tietoja ja huomasi, että se oli Tossahin kasvatti F&H Stablesista. Hän sai suan käteensä ja pyyhkäisi kyllä muutoinkin puhtaassa kunnossa olevan ystävällisen hevosen läpi sillä välin, kun tallimestari haki hänelle käytävälle valmiiksi suitset, satulan ja suojat.
Saatuaan valmista aikaan ja vedettyään kypärän päähänsä, Charlotten mieliala oli jo ehkä hiukkasen parempi. Vaikka olihan sekin kai aikalailla elämän ivaa häntä kohtaan, että aurinko paistoi heti Duvellien mentyä…
Gillian odotteli jo tallipihalla Dodon satulassa. Ori oli pirteä, vaikka oli eilen kisannut, ja Gillian sanoi, että Kittyn mielestä oli ollut hyvä idea ottaa se lenkille metsään ”lepuuttelemaan hermojaan”.
He lähtivät käymäjalkaa laidunten välissä olevaa tietä pitkin kohti metsää. Maisema oli kuin voimakas kontrastikuva: taivas oli tummansiniharmaa horisontista, mutta toisella puolella puhtaalta, sähkönsiniseltä kannelta aurinko kirkastutti kaiken ja sai ruskalehdet sekä vihreän ruohon sävyt tavanomaista vahvemmiksi. Kosteanmakean ilman hengittäminen oikein pitkään ja syvään teki hyvää ja rentoutti, oli mukavaa päästä pitkästä aikaa satulaan ja katselemaan eri reittejä kuin kodin vanhoja tuttuja polkuja, ja aamupäivään liittyvä tyyneys oli kuin pysäytetty aika – kun ei ole kiirettä tai tarvetta rientää hoitamaan seuraavaa asiaa, ja voi vain olla ja jäädä käsillä olevaan hetkeen kiinni. Kai tästä voisi taas pari aihetta keksiä Moton kiitollisuusharjoituskotiläksyä varten. Charlotte sulki silmänsä ja jopa hymyili itsekseen, eikä Lucasin mitäänsanomaton kirje vaivannut häntä juuri sillä hetkellä. Herkkätunteisena ihmisenä Gillian tuntui aistivan Charlotten haluttomuuden lörpöttelyyn, ja niinpä kumpikaan ei puhunut paljoa, kun he tallasivat eteenpäin sulassa sovussa koko maailman kanssa. He eivät olleet ehtineet kuin jonkin matkaa polkua edemmäs, kun Dodo äkkiä pelästyi. Gillian pysyi selässä ja silitteli kaulalta rauhoittavasti ponille puhuen, joka pärski ja silmäili jotakin edessäpäin. Charlotten ratsu Maire oli vain hätkähtänyt kaverin reaktiota, mutta muuten pysynyt paikallaan.
”Mitä se säikkyy?”
”Tuossa puussa”, Gillian sanoi ja veti vähän ohjasta suoristaakseen Dodon takaisin polulle. Charlotte katsoi heidän ohitseen ja näki, että ison puun runkoon aivan polun varteen oli ilmeisesti naulattu kiinni valkoinen paperi. Ensin Charlotte ajatteli sen olevan opastusta maastoreiteistä, mutta mentyään lähemmäs hän katsoi sitä tarkemmin ja totesi, ettei paperissa lukenut mitään: se oli pelkkä tyhjä paperi, osin kastunut ja roikkui siksi melko alakuloisesti riipallaan.
”Sade on voinut huuhtoa tekstin pois”, sanoi Gillian ja taputteli Dodoa lavalle. Ori tuli tarkistamaan oikein liki, ettei paperi ollut vaarallinen, ja rauhoittui sitten.
”En usko…”, Charlotte sanoi epäillen. ”Ei se niin pahasti ole kastunut ja se on ihan valkoinen.”
He eivät välittäneet paperista sen enempää, vaan jatkoivat matkaa.
”Tuossa on toinen!” Tuskin he olivat menneet kuin kymmenen metriä suoraa polkua, kun tällä kertaa kivellä näkyi valkoista paperia, jonka päälle oli kasattu pieni kivikasa pitämään lappua paikallaan. Nyt Gillian ja Dodo menivät jo uteliaina sen luo ja Gillian kurkotti satulasta ottamaan paperinkulmasta kiinni. ”Taas tyhjä.”
Tyhjä. Charlotte aukaisi suunsa: ”Minulla on aavistus…” Hän oli äkkiä oivaltanut jotakin. Keppostikkari, kiipeileminen yöllä köynnöksiä pitkin puolituttujen makuuhuoneisiin, puhelinnumero, joka ei ehkä koskaan toiminutkaan, sanaton kirje… Niin, eikö tämä sopisikin sievästi kuvaan? Tyhjä kirje ei ehkä ollutkaan täysin tyhjä, se saattoi olla merkki. ”Ne voi olla vihjeitä.” Charlotte hoputti Mairen käyntiin ja tuli lähemmäs. ”Katsotaan eteenpäin, jos niitä löytyy vielä!”
”Vihjeitä?” Gillian oli kummissaan.
He löysivät lisää valkoista paperia kymmenen metrin päästä taas puunrungolta, sitten oksien väliin ujutettuna, kiven alta maasta… Ne tuntuivat johdattelevan heitä tietylle polulle syvemmälle metsään. ”Täällä on taas yksi!” Charlotte huusi olkansa yli ja hyppäsi vauhdista alas satulasta irrottaakseen paperin, jonka läpi oli isketty terävä keppi. Hän liitti sen jo kootun nivaskan päällimmäiseksi.
”Oih, miten jännää”, Gillian sanoi ravattuaan hänet kiinni. ”Mutta mitä ne tarkoittaa?”
”En tiedä vielä… mutta jotain varmasti.”
”Mihin suuntaan nyt?”
He olivat tulleet risteykseen, josta haarautui kolmeen eri suuntaan polkuja. Charlotte katseli ympärilleen ponnistaessaan kiveltä takaisin Mairen selkään. ”Ööh…”
”Hei, mitä tuolla on? Lotte, katso!” Gillian osoitti metsäaukiolle, joka avautui kahden polun välistä. Aukean keskellä oli sammaleisia kiviä ja sammaleen alta pilkotti jotain valkoista… Maire oli varmajalkainen ja astahti matalan ojan yli kehoituksetta, joten Charlotte pääsi ratsastamaan kivien luo. Vasta niiden kohdalla hän huomasi, että kivien keskellä oli lovimainen kolo ja kolon sisällä näytti olevan jonkinlainen rasia…
Gillian kuikuili kaula pitkällä tavattoman uteliaana polulta, kun Charlotte kurkotti sormenpäillään ja ylettyi juuri vetäisemään rasian hyppysissään syliinsä. Hän katseli sitä, käänteli kädessään ja raotti kantta…
”Mitä löysit?” huhuili Gillian, mutta Charlotte oli menettänyt puhekykynsä.
Rasian sisältä paljastui kaunis, elegantisti paperista taiteltu valkoinen lintu, jonka silmiksi oli liimattu keltaisia timantteja muistuttavat koristeet.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 6, 2016 13:57:34 GMT
Lintu ja leijona 25.10.2015
Linnun ääriviivat piirtyivät vasten sinistä taivasta. Sen pää oli hieman koholla, kohti korkeuksia. Se oli ylväs ja se oli todella kaunis, oikea taideteos, mutta Charlotte ei tahtonut katsella sitä. Hän oli kääntänyt silmänsä siitä pois ja tuijotti sen sijaan synkkänä maata.
Gillian oli huokaillut uneksuvasti siitä lähtien, kun Charlotte oli näyttänyt rasiasta metsän keskeltä löytämänsä aarteen. Nyt hän piteli sitä käsissään ja toisteli samoja sanoja: ”Kuinka romanttista…”, oli hän hokenut yhtaikaa kateellisena ja ikionnellisena Charlotten puolesta. ”Niin ihanaa… hän jätti sinulle jäähyväislahjan… ja kuinka hienon… minä en kestä…”
He istuivat laitumen reunalla aidalla. Gillian kohotti linnun vasten aurinkoa ja siristi silmiään. ”Oikea ihme… hän jätti sinulle polulle vihjeitä, jotta löydät sen luo… miten ihanaa… niin romanttista…”
”Minäpä kerron mikä on ihme”, sanoi Charlotte kuristuneella äänellä, ”se, että Kitty on ollut näinkin pitkään hiljaa.”
Kitty makasi pitkällään nurmimaassa heidän edessään, kädet ja jalat harallaan kuin meritähdellä. Hänen luomensa olivat kiinni eikä hän ollut puhunut mitään pitkään, pitkään aikaan.
”Eikö maassa tule kylmä? Onko hän unessa?” kysyi Gillian hiljaa ja laski katseensa paperilinnusta, johon oli niin kovasti mieltynyt.
”En oo”, tallityttö vastasi. ”On vaan, tiedättekö… tylsää. Kilpailut on ohi, täällä ei ole enää oikein ketään, britit lähti ja Huttis on varannut Alexiinan itselleen… Mitä me oikeastaan täällä tehdään enää? Mulle ei jää kuin vähän Dodon perään katsominen, joka sitä paitsi on nyt tuolla laitsalla, ja sitten teidän seuraaminen. Kuolen ikävään! Olisi pitänyt lähteä Noran häihin, olisin päässyt näkemään Adea.” ”Täällä on ollut mukavaa, mutta kyllä minäkin haluaisin lähteä jo kotiin”, Gillian yhtyi. ”En kertonut äidille tai isälle, että matkamme venyy… he eivät tule pitämään siitä… sain lähteä muutenkin pitkin hampain… ja meiltä jää koulua taas ylimääräistä välistä.”
”Mitä väliä”, ärähti Charlotte, joka ei halunnut miettiä yhtään kotiasioita tai koulua, sillä hän oli jättänyt sinne sellaiset sotkut ja ahdingot, että pelkkä kotiinpaluun ajatuskin sai hänen olonsa erittäin huonovointiseksi. ”Droppihan suljetaan muutenkin.”
”Mutta minulla on loppukokeet edessä…”
”Cherriniin tulee uusi lukio, kuulitteko siitä”, Kitty sanoi ja pyöritteli etusormi ylhäällä ilmaan kuvioita.
”Billy ilostuu”, Charlotte sanoi happamesti. ”Mutta sekin kaupunki on niin kaukana.”
”Minulla on ikävä Linkaa”, huokasi Gillian. Hän kääntyi taas katselemaan paperilintua ja leikki varovaisesti, että se lenteli hänen edessään ilmassa. Charlotte matki Kittyä ja heittäytyi selälleen viileään maahan, jota onneksi syysaurinko juuri sillä hetkellä sopivasti lämmitti. Pitkään aikaan kukaan heistä ei sanonut mitään. Oli tyyntä ja ikävystyttävää ja Charlottea oli alkanut taas ahdistaa ja masentaa. Lucas oli varmasti tarkoittanut paperilinnun hänelle ilahduttavaksi lahjaksi, hyvästiksi, mutta Charlotten se teki vain pohjattoman surulliseksi. Hän kääntyi kyljelleen ja alkoi nyppiä otsa syvillä uurteilla ruohoa irti maasta.
”Tämä on tehty taitavasti”, mutisi Gillian tutkaillen yhä koristetta. ”Voisinkohan minä… se on aika hieno… jos ottaisin vähän mallia…”
”Voit pitää sen, jos tahdot”, Charlotte urahti.
Gillian pudisti päätään ja asetteli linnun nätisti takaisin aidalle.
”Ei”, hän sanoi vakaasti. ”Se oli sinulle.”
”Tytöt!” kuului kutsuhuuto. Alexiina oli tullut vierastalon kulmalle, jonka takaisella laitumen laidalla he märehtivät. ”Kitty ja Gillian, tulkaa mukaani käymään kaupungissa yhdessä hevostarvikeliikkeessä! Minulla on asioita Kings Ridersin nimissä.”
”Jes, jotain tekemistä!” sanoi Kitty ja pomppasi pystyyn. Gilliankin kömpi jaloilleen.
”Jaa, entäs minä?” Charlotte katsoi heihin. Gillian kohautti olkaansa.
”Lotte—Huttiksella on sinulle asiaa hänen talollaan”, äiti huhuili.
Charlotte nousi ylös. Mitä Huttis hänestä halusi? Ei kai uutta työlistaa…
Gillian ja Kitty lähtivät Alexiinan perään, mutta Charlotte otti paperilinnun, kääntyi ympäri ja suunnisti kohti tallipihasta kauempana olevaa Huttiksen kotia. Ranskalainen tallimestari tervehti häntä matkanvarrella nyökäten ja sitten hän asteli porrasaskelmat ulko-ovelle, empi hetken, mutta aukaisi oven ja kävi sisään eteiseen.
Pieni terhakka terrieri syöksyi häntä vastaan peräpää vinhasti heiluen, räkytti iloisesti ja kieppui Charlotten jalkojen ympäri useita kertoja.
”Chevor—accueillir!” naisen ääni sanoi. Huttis tuli eteiseen ja otti pientä koiraa pannasta vetäen sitä vähän sivumpaan. ”Anteeksi, Chevor ei tiedä miten päin olisi. Metsäkissani eivät oikein pidä hänestä… ja hän on koko ajan jaloissa.”
”Hauska koira”, sanoi Charlotte kohteliaasti. Hän epäröi ottaisiko kenkiä pois vai eikö.
Huttis katsoi koiraansa ja huokaisi. ”Calme-toi!” Chevor tyytyi istahtamaan maahan, vaikka ponnistikin heti takaisin ylös kuin sen persuuksia olisi poltellut.
”Äiti sanoi, että minun piti tulla—”
”Niin, niin. Voisitko mitenkään ottaa Chevoria ulos ja viedä sitä lenkille metsään? Se tottelee kyllä, mutta… on vähän malttamaton. Chevor!” Koira oli alkanut taas pomppia vasten Charlotten reisiä. Hän taputti sitä päähän ja koira läähätti onnellisena. ”Kierrä laidunten takaa metsäpolulle”, Huttis sanoi olkansa yli. ”Hihna on siinä jakkaran päällä.”
*
Chevor kiskoi kuin viimeistä päivää ja poukkoili jokaiseen ilmansuuntaan. Se tempoi Charlotten hihnan päässä ja räkytti linnuille, kiville, hevosille ja ihmisille, mutta kaikille iloisen tarmokkaasti kuin olisi kutsunut niitä leikkimään kanssaan. Charlotte tuli hyvälle tuulelle niin vilpitöntä eläimen riemua katsellessaan.
Dodo nosti päänsä ruohosta ja katsoi heidän menoaan laitumelta, hörisi matalasti ja heilautti tyytyväisenä häntäänsä. Charlotte päätti juosta laiduntien pätkän metsän rajalle saakka, ja Chevorhan vasta siitä innostuikin ja pinkoi hinkuen eteenpäin.
”Odota, Chevor, älä kisko!” Charlotte nauroi, kun hihna kiristyi—ja karkasi hänen kädestään. Naru livahti sormien lomasta ja pikkukoira jatkoi kuin rakettiammus tien päähän kadoten metsään. ”Ei, Chevor!” huusi Charlotte. Häntä hengästytti, mutta jatkoi juoksuaan samaan suuntaan. Pahus vieköön, eikö mikään hänen elämässään voinut sujua ongelmitta? Olisipa tosiaan hauska hukata Huttiksen… Huttiksen... koira…
Charlotten vauhti hiipui ja hän pysähtyi. Chevor oli jäänyt loikkimaan suurenmoisen onnellisena jonkun jalkoihin polunvarressa, jonkun, joka nauroi iloisesti ja taputteli sitä kaikkialle, suoltaen miellyttäviä kehuja kauniilla ranskankielellä…
Poika nosti katseensa pilkettä silmäkulmissaan, kun Charlotte käveli hänen luokseen ja jäi siihen tuijottamaan.
Lempeä tuuli, joka tuntui taianomaiselta juuri sillä hetkellä, henkäisi heidän ohitseen.
”Sinun piti mennä”, Charlotte töksäytti äkkiä ääni väristen. ”Te… tehän lähditte jo eilen.”
”Non”, Lucas ravisti päätään iloisesti. ”Minä jäin vielä. Halusin.”
Charlotten sydän tykytti, mutta hänen mielensä oli tyyni, ikään kuin se olisi jäänyt tapahtumista jotenkin jälkeen. Yllättäen hänellä olikin olo, että oli tuntenut Lucasin iät kaiket, että he olivat vanhoja ystäviä vuosien—ehkä jopa elämien takaa.
”Entä ne vartijat, jotka katsoivat aina teidän perään?”
”Lähti.”
”Lähti vaikka… sinä jäit?”
”Oui.” Lucas taputteli Chevoria, mutta katsoi Charlottea tummien kulmiensa alta hymyillen veijarimaisesti. Charlotte tuijotti takaisin. Hänellä oli niin paljon sanottavaa, niin paljon kysyttävää, ettei tiennyt mistä aloittaa.
”Sinulla on siniset silmät”, hän tokaisi, jopa vähän hyökkäävään sävyyn. Se sai nuorukaisen vain hymyilemään entistä leveämmin. Tämä nosti toisen käden kasvoilleen etusormi edellä ja tökkäsi sen suoraan silmäänsä. Pian hän veti jotain näkymätöntä pois ja silmä oli muuttunut ruskeaksi. ”Hiuksesi ovat vaaleat”, jatkoi Charlotte. Lucas, edelleen maireannäköisenä, vei sormensa takaraivolleen, häpelsi jotain ja irrotti peruukin hiusverkkonsa päältä. Hän poisti myös verkon ja kasa aaltoilevia, ruskeita hiuslaineita valahti hänen harteilleen, joita hän ravisteli kuin leijona. Sitten hän katsoi Charlottea kuin odottaen, että saisi tämän hyväksynnän. ”Naamioiduit erinäköiseksi, jotta saisit olla rauhassa paparazzeilta”, Charlotte totesi. Lucas nyökkäsi. ”Noraa se ei kuitenkaan huijannut.”
”He luulevat, olen poissa täältä. Theo lähti, muut lähti, mutta minä jäin salaa vielä. Yksi muukin”, hän irvisti äkkiä.
”Mitä yksi muukin?”
”Jules.” Lucas katsoi jalkoihinsa. ”Ja Chevor.”
”Chevor? Eikö se olekaan Huttiksen koira?”
”Non”, Lucas nauroi. ”Minun.”
Siitä iltapäivästä tuli Charlotten elämän kaunein ja unohtumattomin. Hän käyskenteli Lucasin kanssa iltaan asti syrjässä L’amour aux Chevauxin rajamailla, kiersi metsää ja niityn pienoja, eivätkä he tehneet muuta, kuin puhuivat. Lucas oli ollut polulla tarkistamassa, oliko Charlotte löytänyt hänen piilottamansa paperivihjeet ja linnun, ja Charlotte kertoi posliinikoristeesta, joka oli särkynyt. He puhuivat tuntikausia: Lucas kyseli enemmän, joten Charlotten vastavuoroisille kysymyksille ei jäänyt yhtä paljon aikaa, sillä Lucas halusi tietää kaiken hänen elämästään Kanadassa, Charlotten perheestä ja heidän hevosistaan. He sivusivat myös ensimmäistä tapaamistaan, joskin Charlotte koki itsensä muistelemisen silloin kiusalliseksi, ja Lucas kertoi, että oli ottanut hänestä heti heidän lähdettyään selvää Huttikselta. Huttis oli tiennyt kaiken aikaa: hän oli pyytänyt Alexiinalta, että tämä ottaisi Charlotten mukaan Power Jumpiin, ”koska tarvitsi muka lisäkäsiä”; kertonut heidän tulostaan Lucasille; järjestänyt galleriakäynnit taidemuseoon sekä ehdottanut, että Charlottekin menisi sinne, jotta Lucas saattaisi nähdä ja tunnistaa hänet.
”Minä ajattelin, sinä soitat vielä joku päivä”, Lucas sanoi nyt surumielisemmällä äänellä, kun he istuivat kahdella kivellä niityn takana ja katselivat hämärtyvää iltataivasta. ”Ajattelin: hän ei muista minua enää.”
Charlotte riiputti päätään.
”Minä meinasin”, hän sanoi, ”mutta jänistin monta kertaa. Ja lopulta, kun soitin, numero ei toiminutkaan.”
”Niin… Jules, hän sai tietää ja poisti käytöstä”, Lucas sanoi.
”Kuka on Jules?”
”Minun vartijani. Hän jäi tänne vielä, palaan kotiin hänen kanssaan.”
”Koska palaat Belgiaan?” kaipuu omassa äänessään sai Charlotten punastumaan.
Lucas katseli taivaalle. ”Kolme päivää…”
”Kolme päivää”, Charlotte toisti ontosti ja kohotti itsekin katseen ylös. ”Niin pian…”
”Onko teidän koti poissa?”
”Mitä?”
”Koti. Pois. Kuulin keskustelun, madame Center sanoi, että voitte menettää talon.”
”Niin se…” Charlotte selitti niin yksinkertaisesti kuin taisi tilanteen kotipuolessa. Lucas kuunteli keskittyneesti, herpaantumatta, silmiensä katseen kertaakaan siirtymättä Charlotten kasvoista. Hänen englannintaitonsa ei ollut kummoinen, mutta hän näytti ymmärtävän ja nyökäytti toisinaan vakavana päätään.
”Jos on apua, voin auttaa”, hän lupasi urhoollisesti. Charlotten oli pakko hymyillä hieman.
”Sinun kasvosi”, Lucas sanoi yhtäkkiä kuin olisi havahtunut unesta. Hän nosti kättään—Charlotte pidätti äkkiä hengitystään—ja siveli mitä hellimmin sormenpäillä Charlotten poskipäätä ja nenänvartta. Charlottella kesti hetki tajuta, että Lucas tutki hänen laimentuneita mustelmiaan. Hän oli jo itse ehtinyt ne unohtaa.
”Sain tällin”, Charlotte sanoi kepeästi. ”Eräs muukalainen juoksi pimeydessä päälleni.”
Lucasin silmät laajenivat ja hän näytti niin järkyttyneeltä, että Charlottea alkoi naurattaa. Hänellä oli kova työ vakuutella kovasti pois tolaltaan menneelle Lucasille, ettei se ollut ollut niin vakavaa, sillä poika tuntui todella ottaneen itseensä tiedon, että oli tietämättään melkein tyrmännyt Charlotten yöllä pusikkoon.
”Nyt Lucas sitten haluaa kuulla, miksi Oiseau on pimeä.” Epätavallisen totinen ilme kauniilla kasvoillaan, Lucas tarkasteli häntä, kun Charlotte oli saanut asiat selitettyä ja myös vakuutettua, että Gilliankin oli toipunut moitteetta pelästymisestään Lucasin erehdyttyä.
Charlotte ei aivan ymmärtänyt.
”Synkkä”, nuorukainen toisti ja osoitti Charlotten hiuksia. ”Miksi mustat?”
”Aah…” Charlotte nosti käden otsalleen ja taputteli ikävänä etuhiuksiaan.
”Ne oli vaaleat”, Lucas muistutti. ”Ei ole luonnon väri tuo.”
”Ei niin, olen värjännyt ne”, Charlotte vastasi.
”Non!” Lucas pudisti rivakasti päätään. ”Myrkkyä! Pitää arvostaa omaa kauneutta.”
Charlotte punastui ja nolostui.
”Nyt on minun vuoroni esittää kysymyksiä”, hän sanoi vaihtaakseen puheenaihetta, mutta Lucas nousi äkkiä ylös ja kurottautui häntä kohti, suukottaen häntä huulille. Se sai Charlotten totisesti nielemään sanat kieleltään.
”Ei tänään”, sanoi Lucas vetäytyessään taas taa ja hymyillen lempeästi. ”Lendemain…”
Eikä Charlotte väittänyt vastaan, vaan tarttui Lucasin ojennettuun käteen, joka auttoi hänet ylös ja niinpä he kävelivät käsi kädessä takaisin, yhdessä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 13, 2016 16:22:31 GMT
Satuprinssi 26.10.2015
”Huomenta!” Rupattelu aamupalalla vierastalon alakerrassa keskeytyi, kun Charlotte marssi paikalle päästä varpaisiin kuin auringonpaiste, silmät kirkkaina ja kasvoillaan hymy, jollaista ei taatusti oltu hänen naamallaan koskaan ennen nähty. Hänen hiuksensa olivat harjatut ja otsatukka pinnitetty pois silmiltä, mikä sekin oli erittäin epätavallista, ja hän oli viettänyt aikaa peilin edessä ehostamassa itseään, vaikkei siihenkään puuhaan normaalisti uhrannut viittä sekuntia enempää.
”Hu-huomenta?” vastasi äiti kysyvään sävyyn. Gillian ja Kitty katsoivat toisiaan, ja Kitty purskahti nauruun.
”Näytät todella nätiltä”, sanoi Gillian ystävällisesti, kun Charlotte kumartui hänen editseen ottamaan itselleen hedelmää ja leipää.
”Kiitti”, Charlotte virnisti. ”Menen… ööh… ulos jonnekin”, hän huitaisi kädellään iloisesti ja kääntyi kannoillaan.
Äiti räpsytteli häkeltyneenä silmiään. ”Sin—Lotte, odotahan.” Charlotte pysähtyi kuuliaisesti. Äiti ravisteli päätään. ”Mitä on tekeillä?”
”Kuinka niin?”
”Onko jotain tapahtunut? Oletko lähdössä jonnekin?”
”En? Menen vain pihalle ulos.”
”Jaa…” Äiti näytti hämmentyneeltä. ”Olet vain sennäköinen, kuin olisit menossa...”
”Niin?”
”…niin… no…”
”Alexiina tarkoittaa varmaan, että näytät siltä, kuin sinulla olisi treffit”, avitti Gillian. ”JOO! Niinpä”, Kitty huudahti. ”Se ranskalainen hoitajapoika, jonka vuoksi halusit tänne mukaan tullakin!”
”Enkö sitten saisi meikata muulloin, kuin ravintolaillalliselle?” ihmetteli Charlotte viattomasti.
”Ei, en minä sitä…”, äiti änkytti. ”Minä vain… en taida oikein pysyä kärryillä mielialan vaihteluistasi. Mutta kai tuo sitten on sitä murrosikää. Juuri tässä yksi aamu olit kuin kevätpeipponen naama ruvilla, sitten yhtäkkiä taas kuin perseeseen ammuttu karhu, ja nyt jälleen sinkoilet sateenkaaria.” Äiti katsoi Kittyyn ja Gillianiin kuin apua hakien. ”Oletteko te koskaan nähneet häntä yhtä iloisena? Eihän tuo ole normaalia.”
”Hah hah, tosi vitsikästä, äiti”, Charlotte heläytti riemukkaasti, astahti lähemmäs ja suukotti tätä poskelle. Sitten hän kääntyi kepeästi ympäri ja poistui paikalta.
Kitty rämähti taas nauramaan – sillä kertaa Alexiinan täysin typertyneelle ilmeelle.
*
Lucas majaili Huttiksen talossa turvamiehensä kanssa, mutta oli saanut luvan käyskennellä salakähmäisesti LAC:in mailla, kunhan naamioi itsensä erinäköiseksi—siltä varalta, että joku muu hoksaisi hänet ja alkaisi levitellä sanaa, että toinen Duvellin veljeksistä oli yhä vastoin yleistä tiedonantoa edelleen Ranskassa. He olivat sopineet tapaavansa metsässä sillä kivisellä aukiolla, ja sinne Charlotte siis suunnisti askelissaan joustoa ja sisällään ihanaa, onnellista kutkutusta. Ajatella! Aatelinen, ainakin melkein, ja hän oli kiinnostunut vain Charlottesta… Edes vuodenajoista rumimman kauden rumin päivä, jollainen tänään näytti olevan puiden valahdettua äkkiseltään melkein kaljuiksi ja pahaenteisen usvan väljyessä harmauden ympärillä, ei latistanut pätkääkään hänen rakkaudesta kuplivaa sydäntään. Sillä rakkauttahan tämä oli, Charlotte tiesi, astetta väkevämpää ja astetta todellisempaa, kuin mitkään hänen tulleet ja menneet ihastumisensa aikaisemmin—jotka sillä hetkellä tuntuivat lapsellisilta, turhilta haihatuksilta. Hän tuskin edes muisti Andrewtä, ja mitäpä hänestä? Olipa mies itse sanonut, etteivät he seurustelleet, joten Charlotte ei tehnyt mitään moraalisesti väärää tapaillessaan nyt Lucasia. Jos tällaista oli, kun löysi Sen Oikean, kuinka kukaan saattoi tyytyä vähempään? No, kaipa he, nuo muut onnettomat ja ikuiset rakkaudenetsijät, vain eivät tienneet paremmasta. Niin kuin Charlottekaan ei ollut ennen tiennyt…
Kivillä ei ollut ketään. Charlotte leikki ballerinaa ja pyörähteli lauleskellen niiden luo, kiipesi seisomaan korkeimman päälle ja levitti kätensä toinen jalka ylhäällä. Hän vilkuili ympärilleen varmistaen, ettei ollut saanut yleisöä, ja nauroi ääneen.
Pensaikossa kahahti ja rusakko pinkoi sumun keskeltä tiehensä.
Hetkisen kuluttua hän tyyntyi ja istuutui, nosti polven rintaansa vasten ja heilutteli jännityksestä toista jalkaansa ilmassa, odottaen.
…Ja odottaen… …ja odottaen…
Charlotte kaivoi kännykän esiin ja katsoi kelloa. Oli mennyt puolituntia yli sovitusta tapaamisajankohdasta. Hän vaihtoi jalkaa.
Aika kului.
Hän laski molemmat jalat maahan ja nousi taas seisomaan. Oli tullut kylmä kivillä istuessa, joten hän alkoi kiertää niitä lämpimikseen.
Lucasia ei näkynyt. Usva sen sijaan tuntui tiivistyvän hänen ympärillään.
Oli mennyt jo tunti, ja Charlotten riehakkuus väljähtänyt, mutta onni hänellä oli yhä. Ehkä Lucas ei päässyt tulemaan. Saattoi olla, ettei tuo vartija päästänytkään häntä lähtemään… Ehkä Charlotten pitäisi mennä hakemaan?
Kun tämä ajatus ehti hänen mieleensä, polulta hänen takaansa kuului askelten kopinaa. Joku tuli hevosella, ravasi vauhdikkaasti—siltä se ainakin kuulosti. Hän ei kyennyt erottamaan silmillä niin kauaksi, sillä valkoharmaa kangas sumua roikkui metsäaukiolla. Ääni lähestyi, voimistui, ja pian Charlotte kuuli pärskähdyksen ja alkoi erottaa epäselvää hahmoa: joku tosiaan ratsasti polkua pitkin reipasta ja lennokasta ravia.
Charlotte lähti kiirehtimään lähemmäs ja kohta hän erotti valkoisen hevosenpään, kaartuvan kauniin kaulan ja mustat silmät: se oli Zalzibar, Charlotten suosikki Huttiksen hevosista.
”Désolé, je suis en retard”, pehmeä, hieman hengästynyt ääni usvasta sanoi ja Lucas heilahti alas kimon arabioriin paljaasta selästä. Hänellä oli omat hiuksensa vapaana—kai sumu olisi tarpeeksi tehokas valeasu.
”Ei se mitään”, Charlotte hymyili ja hänen kyyhkynsiipinen sydämensä läpätti hullunlailla.
Lucas ei selitellyt tarkemmin viivästymisensä syytä. Hän tarttui Charlottea toisesta kädestä ja suuteli sitä kohteliaasti, ja Charlotte punastui syvemmin kuin koskaan eläessään. Sitten Lucas punttasi hänet Zalzibarin selkään ja hyppäsi notkeasti vaivatta itse perässä. He lähtivät käyntiin.
Aikaisemmin vilahtaneen auringon olisi voinut luulla taas sammuneen, niin läpitunkematon sumu metsässä oli. Charlottella ei ollut kuin luottamista Lucasiin ja Zalzibariin, siihen, että nämä tunsivat maastotiet, vaikka silmät kiinni…
Tuntui hyvältä ja oikealta pitää kädet Lucasin vyötäisen ympärillä, sulkea silmät ja nojata otsa vasten tämän hartiaa... Se oli herkkää ja kainoa, runollista ja niin kovin kaunista. Andrewn kanssa tämän moottoripyörän selässä Charlotten olo oli ollut kapinallinen ja aggressiivinen, dominoiva, mutta Lucasin seurassa hän saattoi antaa periksi ja vain heittäytyä ikään kuin tämän käsivarsille, antaa suojaustensa ja häränsarviensa kerrankin laskea. Charlotte oli niin onnellinen ja liikuttunut, että olisi voinut alkaa itkeä! Ja niin hän alkoikin…
Äänettömät kyynelet noruivat pitkin hänen poskiaan, mutta hän silti hymyili vasten Lucasin villapaidan selkämystä.
Pehmeät kavionmuksahdukset kostealla polulla kuulostivat rauhoittavilta, ja Charlotte toivoi koko olemuksestaan, ettei tämä salaperäinen ja romanttinen ratsastusretki koskaan päättyisi.
Hän ei ollut kertonut vielä kenellekään siitä, mitä oli tekeillä, ei edes Gillianille. Äidillä ei varmasti ollut aavistustakaan Lucasista. Huttis oli heidän ainoa salaisuudenhaltijansa ja tähän saattoi varmasti luottaa. Epämääräisesti Charlottea pelotti, että jos hän kertoisi tästä jollekulle, kelle tahansa, lumous särkyisi ja hän heräisi vuoteestaan ja tajuaisi, että kaikki oli sittenkin ollut liian hyvää ollakseen totta: kaikki oli ollut vain ihanaa, uskomatonta satu-unta…
”Kai tämä on… todellista?” hän kuiskasi huolissaan.
”Non”, Lucas vastasi rauhallisesti, ”…comme dans un rêve…”
”Reve…”, Charlotte maisteli suussaan. ”Mitä sille kuuluu?”
Lucas oli vaiti jonkin aikaa. ”Elle partit… Hän nyt taivaalla.”
”Eihän”, voihkaisi Charlotte. Lucasin kuparinrautias arabitamma oli ollut upein Charlotten koskaan näkemä hevonen.
Lucas huokaisi raskaasti. ”Mutta minulla varsa, Reven tammavarsa, luminen niin kuin”, ja hän silitti Zalzibarin valkoista kaulaa.
Kun he olivat matkanneet jonkin matkaa eteenpäin, Charlotte sanoi: ”Nyt minä kyselen sinulta kaikkea, kun eilen sinä kyselit minulta kokoajan.”
Lucas nyökkäsi kärsivällisesti.
”Oletko oikeasti sukua Belgian kuninkaalle?” livahti Charlotten kieleltä ensimmäiseksi. Häntä jännitti sen kysyminen.
”Oui.”
”No… siinä tapauksessa… oletko… oletko sinä…”
”Non.”
”Et?”
”En prinssi”, Lucas pudisti päätään nähtävästi tienneenä, mitä Charlotte olisi kysynyt. ”Ihan tavallinen minä vain, silti, me tunnettuja ja täytyy pitää vartijoita… Eräät murtautui kerran kotona, sen jälkeen turvatoimet kiristettiin.”
”Miksi murtauduttiin?”
Lucas pudisti päätään itsekin ihmetellen ja hänen pehmeät, olkapäille ulottuvat ruskeat hiuksensa hellivät Charlotten kasvoja. Charlotte upotti naamansa niihin ja nuuhkaisi; ne tuoksuivat ihanalle. Kaikki Lucasissa oli ihanaa! Charlotte oli pyörällä päästään. Tämän oli pakko olla kuvittelua, hän näki taatusti päiväunta…
”Mikä juttu se on, että te olette niin kuuluisia?” kysyi Charlotte seuraavaksi.
”Theo voittanut isoja kisoja”, Lucas sanoi. ”Hän kisaa esteitä. Minä vain matkaratsastusta joskus, enemmän haluan olla hevosten kanssa ja opetan niille kaikkea. Ei me ihmeellisempiä kuin kukaan, silti jostain syystä...”
”Se tanssi, jonka silloin esitit Reven kanssa…”, Charlotte sanoi, ”se oli varmaan se hetki, jolloin minä…” Hän vaikeni äkkiä eikä saanutkaan sitä sanottua. Hän jätti lauseen kesken, leijumaan usvaan heidän ympärillään. ”Onko teillä paljon hevosia?”
”Oui. Satoja. Kaikki arabi. Osa siirretään tänne.”
”Onko sinulla muita sisaruksia?”
”Non.”
Charlotte muisti Gillianin kirjan.
”Koska olet… mikä olet horoskoopiltasi?” Hän näytti itsekseen kieltä.
”Lion.”
Charlotte uteli Lucasilta tämän lempimusiikista (klassista) ja muista mieliasioista, ja Lucas vastasi avuliaasti kaikkeen. Kävi ilmi, että hän oli ihan tavallinen ihminen. Hän oli oikeasti allerginen eläimille, muttei antanut sen haitata oloaan hevosten parissa; kotona hän vietti suurimman osan ajastaan talleilla ja muun osan opiskeli; hän kierteli veljensä mukana tämän kisamatkoilla ja esiintyi siinä sivussa yleisölle hevostanssin parissa. Hän ei ollut koskaan itse henkilökohtaisesti tavannut Belgian kuningasta ja vakuutti, ettei heidän sukulaisuutensa juurikaan näkynyt mitenkään heidän arjessaan, paitsi siinä mielessä, että kaikki muut kyllä muistuttivat siitä tosiseikasta. Lucas hoiti mielellään myös kukkia heidän kartanonsa puutarhassa, se kuului hänen mielipuuhiinsa, kirjoitti runoja, ja hän suunnitteli mielellään erilaisia keksintöjä, joita sitten toteutti niin pitkälle, kuin pystyi. Hän oli mielellään itsekseen ja nautti omasta olostaan.
Vasta myöhemmin Charlottella kävi mielessä, että Lucas oli monessa suhteessa Dewnin kaltainen.
*
”Miksi kutsut minua Oiseauksi?”
He olivat palanneet onnistuneesti eksymättä retkeltään polun päähän ja edessä häämötti jo laidunaidat sekä niiden takana L’amour aux Chevauxin rakennukset. Lucas liukui alas hevosen selästä ja siveli Zalzibaria ystävällisesti, pohtien pitkään vastaustaan.
”Miksi minä sanoa Oiseau?” hän hymyili itsekseen ja katsoi sitten ylös Charlotteen. ”Minä kertoa huomenna.”
”Joko me erotaan?” Charlotte huolestui. Lucas vain hymyili.
”Huomenna”, hän sanoi taas.
Charlotte veti äkkiä ilmaa keuhkoihinsa: ”Voinko joskus tulla käymään… teillä? Belgiassa, tarkoitan.”
Siihen Lucas ei vastannut heti.
”Non”, hän lopulta sanoi hyvin hiljaa. Aavistuksen tästä mielensä pahoittaen, Charlotte ihmetteli syytä. ”Toi et moi…”, Lucas puhui hitaasti, ”ei. Me elämme eri elämä, sinä ei voi tulla Belgia. Se ei… non.” Ja hän ravisti päätään alakuloisesti.
Siinä hetkessä Charlotte äkkiä tajusi, ettei Lucas ollut sama ihminen, jonka hän oli tavannut kolme vuotta sitten—aivan niin kuin Charlottekaan ei ollut sama ihminen. Ja äkkiä Charlotte myös ymmärsi, suuri tuska sisikuntaansa riipien, että niin ihanaa kuin tämä kaikki nyt olikin ja hänen unelmansa oli käynyt toteen, se ei kestäisi. Tätä ei voisi jatkua ikuisesti. Että tämä olisi oikeastikin vain satua, hetken huumaa, kuin tarina, joka loppuisi ennen kuin kunnolla ehtisi edes alkaa.
Charlotten sileäpintainen onni narahti ja sai ensimmäisen särön, joka tuntui pahemmalta kuin mikään.
”Mutta... miksei?” hän kuiskasi uudelleen ahdistuneena, muttei saanut enää vastausta.
Heillä oli kaksi päivää jäljellä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 15, 2016 17:53:09 GMT
Olipa kerran siipirikkoinen lintu, joka oli unohtanut osanneensa joskus lentää. Niin kauan oli se joutunut laahaamaan toista avutonta, toimimatonta siipeään riesanaan, ettei uskonut sen alun perinkään koskaan toimineen. Niinpä lintu tyytyi kohtaloonsa maan orjana ja kielsi silmiltään edes katseen taivaalle, sillä vaikka syvällä höyheniensä peitoissa se tunsikin salaista kaipuuta ilmaan, ei sen pieni ja ahdas mieli tahtonut antaa mahdollisuutta uneksia mahdottomia. Kunnes kerran lintu kuuli kutsuhuudon; niin kauniin ja uskomattoman upean, että se herkesi vahingossakin vilkaisemaan yläpuolelleen ja näki suunnattoman suuren parven kaltaisiaan lintuja lentämässä vasten kaikkeuden lakeutta – vaikka eiväthän ne voineet hänenkaltaisiaan olla, ajatteli lintu, sillä nuo tekivät jotakin, mihin siitä ei koskaan olisi. Yksi parvessa olevista linnuista näki ystävän yksinään kaukana alhaalla maassa ja päätti laskeutua, vaikka se oli vaarallista: parven alapuolella tuulten puskema ilmavirtaus oli väkevä ja veisi helposti pienen linnun mennessään. Siitä huolimatta lentävä lintu uhmasi tuulten pauhua ja onnistui pääsemään alas siipirikon linnun luokse.
’Mutta mitä teet täällä, ystävä hyvä, yksin ja maankamaralla? Sinun kuuluisi olla tuolla ylhäällä meidän kanssamme ja lentää kohti laskevaa aurinkoa.’
’Olen vain surkea ja onneton poloinen, ei minusta ole teidän lailla lentämään, näethän siipeni, vikani.’ Lentotaitoinen, ylväs lintu kallisti päätään. ’Minä voin parantaa siipesi,’ se lupasi ja astahti lähemmäs nokkaisten kevyesti toimimatonta siipeä. ’Kas noin,’ se sanoi, ’nyt siipesi toimii taas.’
Siipirikkoinen lintu, niin ihmeissään ja häkeltynyt lentävien lintujen upeudesta, koetti varovasti aukaista ja levittää ennen toimimattomia sulkiaan. Se verrytti niitä ja huomasi, etteivät ne olleetkaan niin jäykät, kuin oli luullut. Se ravisteli itseään ja alkoi sitten räpyttää kumpaistakin.
’Tule!’ sanoi toinen lintu ja kohosi siivilleen, otti suunnaksi yläilmat parven sekaan, pilvien joukkoon. Maahan jäänyt lintu vihmoi siipiään ja tapaili niillä ilman kantavuutta, sitten se ponnisti pienet jalkansa ja ne irtosivat ensimmäistä kertaa maankamaralta. Se huomasi sittenkin osaavansa lentää ja kohosi yhä ylemmäs muiden joukkoon.
’Ihme on tapahtunut!’ se sirkutti innoissaan. ’Siipeni on parantunut!’
’Ei se koskaan rikki ollutkaan,’ sanoi edellä liitävä lintu, ’sinä vain halusit uskoa niin.’ Charlotte nosti katseensa päiväkirjamaisesta vihkosesta, jonka Lucas oli antanut hänelle. Tasainen sateenropina kiersi heitä ympäri, kun he värjöttelivät valtavan sateenvarjon alla vähän syrjemmässä laitumen ja metsän laidalla, istuen sadeviittojen päällä maassa. Takana oli pitkä ratsastusretki metsässä ja niittyaroilla samoillen, jonka he olivat Lucasin tapaan tehneet ilman satuloita. Lucasilla ei ollut lupaa lähteä ilman vartijaansa pois L’amour aux Chevauxin mailta, eikä hän jostain syystä halunnut kutsua Charlottea sisälle Huttiksen taloon—niinpä he säästä huolimatta olivat pihalla, ulkopuolisilta katseilta turvassa, kahden, vaikka siellä ulkona olikin märkää, kylmää ja ankeaa.
”En… ymmärrä.”
”Non?” Lucas hymyili.
”Nätti tarina, mutta…”
”À chaque oiseau son nid est beau.”
Charlotte käänteli kirjaa käsissään. Se oli täynnä Lucasin kauniin koukeroisesti käsin kirjoittamia runoja, lauluja ja tarinoita—suurimmaksi osaksi ranskankielellä, mutta tämän tarinan hän oli ottanut Charlottea varten ylös englanniksi. Lucas kietoi oman sateenvarjoa pitelemättömän vapaan käsivartensa Charlotten ympäri ja laski leukansa tämän hiuksiin; säkenöiviä väreitä kiirehti välittömästi Charlotten kehon läpi ja sai hänet tärisemään, minkä Lucas tulkitsi palelemisena. ”Sinun kylmä?”
”Vähän”, Charlotte hymyili arasti. Hän nojasi Lucasin lämmittävää kehoa vasten ja kaapi polvensa lähemmäs vatsaa. ”Mutten oikein ymmärrä, mikä vastaus tuo tarina kysymykseeni oli.”
”Miksi minä sanoa Oiseau? Se on se”, Lucas osoitti vinottain sormellaan kirjaan Charlotten sylissä. ”Tarina Charlottesta.”
Oman nimen kuuleminen Lucasin pehmeällä kielellä äännettynä sai lisää väristyksiä aikaan. Charlotte pudisti päätäänkin hiljaa, kun ei keksinyt mitä sanoisi, ja hieroi käsillä olkavarsiaan. Lucas kumartui eteenpäin ja kohotti hellästi Charlotten leukaa ylöspäin: Charlotte pidätti hengitystään, kun Lucas suuteli häntä. Sen pitkän hetken ajaksi koko maailma pysähtyi, vaikka sadepisarat jatkoivat putoilemistaan. Suuri rauha valtasi Charlotten sydämen.
”Siipirikko lintu, jonka ainut este: täällä”, Lucas puhui hiljaa aivan hänen kasvoillaan ja vei sormensa nyt Charlotten ohimolle. Se kutitti ja Charlotte kiemursi vähän mielissään. Hän katseli pojan kauniita kasvoja lähes jumaloiden. Tämän oli pakko tulla toisesta maailmasta, sillä eihän kukaan voinut olla noin täydellinen… Sade kohisi ja kopsui sateensuojan kuperaa puolta vasten; vesilammikoissa renkaat syntyivät ja laajenivat kuin avaruudessa alkuräjähdyksestä alkunsa saaneet galaksit. Lucasin syväntummat silmät olivat kuin toinen ulottuvuus. ”Mitä kaikkea hän voi tehdä, jos vain uskoo.”
”Kuulostat Motolta”, Charlotte sanoi uneliaasti. Kunpa ajan todellakin voisi nyt pysäyttää…
”Qui est—?”
”Hän on meidän yksi valmentaja.” Charlotte muisti Moton kiitollisuusläksyn ja lisäsi: ”Hän käski minun tehdä listaa asioista, joista olen elämässäni kiitollinen ja iloinen.”
Lucas tuntui innostuvan siitä ajatuksesta. Hän alkoi äkkiä luetella ranskaksi, soljuvalla ja nopealla tempolla pitkää litaniaa todennäköisesti juuri asioita, joista hän oli hyvin onnellinen. Charlotte ei napannut puhetulvasta nimeään ja salaa pettyi hieman. Kun Lucas viimein vaikeni, Charlotte oli nostanut peukalon suuhunsa ja alkanut pureskella sitä vaisusti, tuijotellen hämyistä metsänrajaa. Hän ei kehdannut kysyä tulkkausta. Lopulta hän sanoi sen, mikä oli askarruttanut häntä jo pitkään: ”Miksi minä?” Hänen äänensä oli hatara. ”Kaikista ihmisistä, tytöistä… Minussa ei ole mitään ihmeellistä. En osaa mitään erityistä tai ole edes hyvä hevosten kanssa tai ole rikas tai kaunis tai…” Hänen oli vain niin vaikeaa uskoa ja hyväksyä sitä todeksi, että Lucasin kaltainen nuorukainen voisi oikeasti pitää hänestä: mutta mitä muutakaan tämä oli, tämä mystisten suurten tunteiden valtakunta, joka heidän välillään nyt vallitsi?
Lucas oli kuunnellut häntä hiljaa ja oli vielä niin pitkään sanomatta mitään, että Charlotte vilkaisi häneen hermostuneena: pojan ilme oli äkkiä totinen ja hän tuijotti huolissaan horisonttiin. Sitten hän katsahti alas Charlotteen ja sanoi ranskaksi jotain, mitä Charlotte ei ymmärtänyt. Charlotte saattoi toki kuvitellakin, mutta hänestä aivan tuntui, että Lucasin sydämenlyönnit olivat tihentyneet vasten Charlotten selkää.
”Pää ei koskaan tiedä”, Lucas sanoi niin vaimeasti, että Charlotte vain juuri ja juuri kuuli sateen äänen yli. ”Sydän näkee näkymättömään.” Hän puhui niin runollisesti ja kiehtovalla tavalla, mutta kovin vaikeaselkoisesti. Charlotte ei taaskaan aivan käsittänyt mitä hän tarkoitti huolella valitsemillaan sanoilla. ”Se”, Lucas sanoi ja osoitti taas kirjaa Charlotten sylissä. ”Sinä kuullut koskaan: kaksoisflammes?”
”Kaksois…flammes?”
”Oui”, Lucas nyökkäsi vakavana. ”Toi et moi…” Hän puristi samassa Charlotten rintaansa vasten, lujaa ja jotenkin niin murheellisesti, että Charlottella oli hätääntynyt tuntemus siitä, että häneltä jäi ymmärtämättä jotain kovin tärkeää, johon Lucasin sanat eivät riittäneet. ”Pitää hymyillä joka päivä”, Lucas virkkoi hiljaisesti, ”vaikka ei hymyä. Vaikka sadetta ja sumua”, hän nosti kätensä kämmenpuoli ylöspäin varjon alta ja siihen ryöppysi kylmää syysvettä, ”vaikka surua ja murhetta. Hyvästejä…”, hän oli hetken hiljaa ja Charlotten sisimmässä muljahti kivuliaasti. Hän vetäytyi tiukempaan sykeröön. Oli kamalaa olla allapäin; hän olisi halunnut hyppiä riemusta saadessaan olla Lucasin kanssa, mutta tieto siitä, että jo ylihuomenna he taas eroaisivat… Sen ajatteleminen oli kärsimystä, mutta onneksi heillä olisi vielä yksi kokonainen päivä aikaa yhdessä. ”Muista minua”, Lucas äkkiä kuiskasi Charlotten korvaan. ”Muista minua ja ole aina sinä.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 16, 2016 18:07:28 GMT
Pilvet jatkoivat itkemistään.
Lucas ei koskaan enää tullutkaan.
Charlotte istui kivellä ja odotti, kunnes vihdoin hyväksyi sen, jonka oli tiennyt syvällä sydämessään: Lucas oli jo eilen jättänyt hänelle hyvästinsä. Sitä tämä oli yrittänyt kertoa, muttei ollut kyennyt. Totuus oli kai riipinyt häntäkin liiaksi.
Charlotte nousi ylös ja käveli takaisin kastuen matkalla läpimäräksi.
*
”Chevor ei kai ole täällä enää.”
”Ei ole. Se lähti eilen Belgiaan.”
”Niin… no, kiitos.” Charlotte kääntyi ulkoportailla ja aikoi palata sateeseen.
”…Char—Charlotte…!”
Hän pysähtyi. ”…Niin?”
”Kuule…”, Huttis empi hetken, ”hän oli kovin pahoillaan. Se oli Julesin päätös.”
Charlotte tuijotti lasittuneesti eteenpäin, sitten nyökkäsi mykkänä.
Huttis sulki ulko-oven vino ilme kasvoillaan.
*
”Oletteko te kaksi nähneet Lottea?”
”Ei…”
”Se on piilotellut viime päivät! Ei kelpaa meidän seura enää, ei.”
”Minne hän on mennyt?”
”Tapailee jotain poikaa talleilta! …Mitä? Se kertoi mulle!”
”En usko…”
”Ketä poikaa?”
”Joku hoitajapoika!”
”Eh-mmm…”
”Gillian, tiedätkö sinä siitä jotain?”
”…Ei… en minä…”
”No, jos näette häntä, sanokaa, että laittaa tavarat kasaan. Huomenna lähdetään heti aamusta takaisin kotiin.”
Tyhjän karsinan nurkassa Charlotte puristi käsivarret tiukemmin jalkojensa ympäri, kasvot polvissa. Tallikäytävällä kopisivat poispäin vievät askeleet, sitten Dodon kaviosta kajahti kitkerä kopaus kivetettyä lattiaa vasten.
”Ne varmaan kuhertelee rehukomerossa”, Kitty puheli maireasti. ”Pitäiskö mennä bustaamaan?” Kuului ääni, kun hevosta taputettiin lavalle tai lautaselle. ”Häh? Miksä katot mua tolleen?”
”Ei se sitä voi olla…”, Gillianin mumiseva ääni sanoi hiljaa.
”Ai mitä ei voi olla?”
”Kun he...” Kettingin kilahdus, suan tai muun esineen kopsaus harjalaatikkoon, ”…ellei sitten…”
”Niin? Koeta nyt!”
”Ei… unohda se. En sanonut mitään.”
”Enkä unohda! Mitä olit sanomassa? Lottesta ja siitä Herra Romantikosta?”
Mutta Gillian ei puhunut enää.
Charlotte pyyhki piilossaan silmiä hihoihinsa.
Hän ei halunnut nähdä ketään. Tallimestari lopulta huomasi hänet paljon myöhemmin karsinoita siistiessään, murahti jotain ranskaksi, johon Charlotte ei vastannut mitään, vaan nousi ylös ja meni pois. Hänellä oli kylmä, vaatteet olivat kosteat ja nälän onttous kaihersi kaiken muunkin sisäisen tyhjyyden lisäksi, mutta hän ei halunnut vielä palata vierastalolle. Niinpä hän ajautui lähes itsestään takaisin sinne, minkä eksyneenä koki lauttasatamana: Huttiksen talon.
Huttis oli hivenen hämmästynyt, kun Charlotte oli taas hänen kynnyksellään, mutta otti tämän kuitenkin sisään. Hän ei kysellyt turhia, ei lörpötellyt puuta heinää, ja siitä Charlotte oli kiitollinen. Uupuneena ja kurjana hän lysähti pöydän ääreen, jonne Huttis oli hänet viitannut, ja sai pian eteensä kupillisen kaakaota sekä voileipiä. Yksi Huttiksen harmaista metsäkissoista katseli Charlottea huoneen ainokaiselta sohvalta.
”Missä hän nukkui?” Charlotte kysyi vaisusti, kun oli saanut syötyä. ”Miksei hän asunut vierastalossa niin kuin me?”
Huttiksen ei tarvinnut kysyä kenestä hän puhui.
”Hän ei halunnut jäädä kiinni”, nainen vastasi. ”Eikö se ollut ilmiselvää?” Charlotte oli vaiti. ”Hän jättäytyi kelkasta, kun muu lasti lähti. Olinkin siis melko yllättynyt löytäessäni hänet nukkumasta yhdestä ylimääräisen huoneeni vuoteesta…”
Charlotte kohotti päätään. ”Eikö hän jäänytkään tänne sen vartijansa kanssa?”
”Ei. Jules tuli pari päivää myöhemmin perästä hakemaan häntä, mutta hän kieltäytyi vielä palaamasta kotiinsa.” Kuin tietäen, Huttis ei kertaakaan maininnut Lucasin nimeä ääneen.
Charlotte tunsi vatsaansa kourivan. Suuri haikeus täytti hänet äkkiseltään kuin vedenpaisumus.
”Voinko—?”
”Senkus”, Huttis keräsi astiat kokoon. ”Hän nukkui yläkerran makuuhuoneessa, toinen ovi oikealta.” Nyökättyään kankeasti kiitokseksi, Charlotte nousi pöydästä ja vaelsi rappuset yläkertaan, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Hän meni oikealle ovelle ja astui sisään. Kaunis huone oli koskemattoman näköinen; muhkealla vuoteella useat tyynyt ja päiväpeitteet houkuttelivat lähemmäs. Charlotte katsoi ikkunasta pihalle: sieltä näkyi kauemmas vierastalon suuntaan. Oliko Lucas pitänyt häntä tästä ikkunasta silmällä? Charlotte antoi sormiensa hivellä pintoja… ja sitten hän syvästi uupuneena kaatui vuoteelle, jossa Lucas oli nukkunut.
*
”Lotte, rakas, heräähän…”
Charlotte palasi tajuihinsa hitaasti eikä ollut koskaan ennen katunut heräämistä yhtä paljon. Hän oli juuri uneksinut Lucasista, joka ratsasti valkoisella siivekkäällä yksisarvisella häntä vastaan luonnonkauniilla niityllä ja kiidätti sitten Charlottea tarunhohtoisen ratsunsa selässä kohti korkeuksia ja unenomaisia pilviä… Karu totuus oli kylmä ja kova, kun Charlotte aukaisi silmänsä toinen niistä käsivartensa alla ja tuijotti ilmeettömästi vastapäiseen seinään. Hetken onnellisen tunteen jälkimuistot haihtuivat olemattomiin. Äidin paino tuntui vuoteen reunalla ja hänen kätensä oli avoinna Charlotten olkapäällä. Hän puhui hellästi, mutta Charlotten teki mieli ärjyä, ellei olisi ollut niin voimaton. ”Joko olet hereillä? Kuinka sinä tänne olet nukahtanut? Missä olet oikein ollut, olemme etsineet kaikkialta.” Charlotte ei puhunut.
Äiti puristi häntä olkavarresta, mutta Charlotte toivoi, että hän menisi pois ja jättäisi hänet rauhaan. ”Haluaisitko puhua minulle?” Äänensävy oli äidillinen ja rauhallinen. Charlotte ei sanonut mitään. ”Jotain on selvästi sattunut sinulle”, jatkoi äiti kärsivällisesti. ”Liittyykö se… onko sinulla poikamurheita?”
Charlotte toljotti edelleen yhtä ja samaa kohtaa tapetissa. Hän oli puristanut huulensa tiukasti yhteen. ”Ei sinun ole pakko kertoa. En minä pakota.” Äiti odotti vielä jonkin aikaa, mutta saamatta edes pientä liikahdusta vastaukseksi, nousi lopulta seisomaan. ”No… älä kuitenkaan tänne jää nukkumaan. Tule takaisin sitten, kun siltä tuntuu… sinun täytyy vielä pakata kaikki vaatteesi ja muut kokoon, sillä huomenna on kotiinpaluun aika.” Hän pyyhki vielä Charlotten hiuksia korvan taa, kumartui ja suukotti tätä poskelle, ja jätti tämän sitten yksin.
Ikkunan takana pilvet jatkoivat itkemistään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Aug 17, 2016 11:37:51 GMT
Kun jellona tuli taloon 29.10.2015
”Kyllä taas on todettava, että koti se vain on maailman paras paikka.” Alexiina katsoi raukeasti ympäri pihaa, kun he jalkautuivat autosta kasseineen, laukkuineen ja reppuineen. Pitkä lento- ja ajomatka oli vihdoin takanapäin, kuten myös Ranskan lakeat maisemat ja paljaiksi itsensä varistaneet lehtimetsät, loppumaton sade, sumu, lokakuun harmaus ja ankeus. He olivat kuin tulleet ajassa taaksepäin: Kanadassa puut olivat vielä ruskassa parhaimmillaan ja hämärtyneessä myöhäisillassa oranssien pihavalojen loisteessa lehdet olivat jazz-tunnelmallisen kauniita. Pihattoaidalta Africa tarkkaili heitä kiinnostuneena ja pörisi matalasti. Gillian meni heti silittämään tamman päätä tervehdykseksi.
”Mä voin ottaa Dodon alas”, Kitty sanoi ja meni räpeltämään vuokratrailerin lukkoja auki. Alexiina, Gillian ja Charlotte peränpitäjänä kantoivat niin paljon matkatavaraa kuin kerralla saivat ja talsivat tallipihan yli kohti kotitaloa. Juje juoksi heitä vastaan vaimeasti haukkuen ja häntää innokkaasti heiluttaen, ja äiti antoi sille kunnon rapsutuskylvyn. Kuistin portailla istui Billy, kuin olisi siinä heitä jo odotellutkin, muttei näyttänyt liiaksi ilahtuneelta tyttöporukan paluusta.
”No jo oli aikakin”, hän murahti kuin pienoismalli Raicystä ja viskasi suussaan pitelemänsä heinänkorren maahan noustessaan seisomaan. ”Isoäiti on sairaana, me ollaan ylityöllistettyjä ja te tulette pikku lomaltanne monta päivää myöhässä.”
”Mikä Emilyllä on?” Alexiina pysähtyi huolestuneena. Juje kiehnäsi levottoman onnellisena hänen jaloissaan, kun ei saanutkaan enää huomiota.
”Korkea kuume”, Billy sanoi aggressiivisesti ja kohautti toista olkaansa. ”Poliisit kävi täällä siitä Tamulista vielä, setä on hermoraunioina, Tomford teloi kätensä ja kolmelta hevoselta on kengät irti, mutta kengittäjää ei saa kiinni”, hän luetteli. ”Kaikki on kaaoksessa.”
”Voi hyvä tavaton.” Äiti painui ensimmäisenä sisälle.
”Että tervetuloa kotiin”, Billy hymyili ilottomasti ja aika rumasti. ”Ja sinua haettiin jo kotiin, mutta…”, Billy notkautti päätään Gillianille.
”Mi—?”
”Joku tumma nainen, jolla oli outo nimi. Baileys tai muu vastaava…”
Gillian kalpeni.
”Onko minullekin uutisia?” kysyi Charlotte ivallisesti.
Billy käänsi pussittavat silmänsä häneen päin. ”Jannu niittitakissa. Hiippaili epämääräisesti nurkilla ja, kun kysyin mitä asiaa, halusi tietää sinusta.”
Andrew, Charlotte ajatteli heti.
”Niin, ja Shalia on yksi niistä kengättömistä”, lisäsi Billy vahingoniloisesti.
Charlotte ähkäisi hiljaa. Kotiinpaluusta hän ei ollut muuta odottanut kuin juuri ratsastusta omalla ihanalla Shaliallaan.
Sisällä isä ja äiti jo keskustelivat sävyyn, joka oli kaukana jälleennäkemisen iloisista tervehdyksistä. Kuten Billy, Raicy näytti kovia kokeneelta ja hyvin rasittuneelta, eikä jaksanut tervehtiä lapsia kuin tiukalla, lyhyellä pään nyökäytyksellä.
”—olen pahoillani, mutten käsittänyt, että tilanne oli tällainen. Annoit puhelimessa ymmärtää, että asiat ovat hallinnassa! Kuinka olisin voinut tietää?”
”Tilanne muuttui. Miksette palanneet silloin, kun alun perin oli puhe?”
”No, tilanne eli sielläkin suunnalla. Huttis pyysi meitä jäämään vähän pidemmäksi aikaa… tässä me nyt kuitenkin olemme.”
”...Kaikki on livennyt käsistä...”
”Kyllä asiat saadaan taas oikeaan järjestykseen. Entä Emily?” äiti kysyi isältä.
”Sairastui matkamme jälkeen.”
”Rasitus…?”
”Enemmän psyykkinen kuin fyysinen.” Raicyn silmät leimahtivat äkkiä. ”Williamin syytä. Jos hän ei olisi—”
”Puhutaan siitä ja teidän selvittelyistänne myöhemmin, kuinka Emily nyt voi?”
Isä lähti saattamaan äitiä yläkertaan isoäidin makuuhuoneen suuntaan, joten nuoret jäivät keskenään alas olohuoneeseen.
Charlotte rojahti sohvalle. Billy katseli happamesti käsivarret ristissä seinille. Gillian oli alkanut nakertaa kynsiään eksyneen oloisena.
”Se meni sitten huonosti, vai?” sanoi Charlotte hetkisen kuluttua.
Billy alkoi isoisän muotokuvan sijaan mulkoilla häntä. ”En saanut tietää kaikkia yksityiskohtia, mutta sedän ja mummin reaktioista voit varmaan päätellä.”
”Etkö päässyt mukaan neuvotteluihin?”
”No en”, Billy tokaisi.
”Jaa.” Charlotte laskeutui selälleen sohvatyynyille. ”Minä ihan ajattelin, kun olet kumminkin sen poika ja kaikkea…”
”Etpä sinäkään taida ihan hirveästi päästä osallistumaan.” Billy viittasi yläkertaan.
Charlotte ei vastannut. ”Mikä sinua vaivaa?” hän sen sijaan tokaisi Gillianille, joka pureskeli peukaloaan niin hermostuneena, että siitä lähti rasittava ääni.
”Mitähän Boulice halusi minusta, miksi hän tuli käymään täällä hakemassa? Ei hän ole koskaan ennen tullut… onkohan jotain sattunut…”
”Hän halusi varmistua, ettetkö ollut vielä palannut Ranskasta, ja käski minun ilmoittaa hänelle heti, kun tulet takaisin. Hän antoi puhelinnumeronsa”, Billy sanoi.
”Se on äiti… hän olettaa, että majailen täällä ja huijaan… jäisin lorvimaan ja lintsaisin lisää koulusta…”
”Ethän sinä ikinä lintsaa koulusta”, sanoi Charlotte siihen, joka ei itse melko huonomaineisena oppilaana kyennyt kuvittelemaan Gilliania luistamassa läksyistä saati koulupäivistä. Gillian mumisi jotain levotonta, jatkoi sormenkynsien puremista ja vaelsi ruokapöydän taa ikkunan ääreen tuijottelemaan poissaolevasti ulos.
”Entä vanha kunnon Lieriö, mitä sille kävi?” Charlotte kysyi sillä välin Billyltä.
Billy tuhahti. ”Ai mitä kävi? Alkaa C:llä ja loppuu O:hon, välissä pelkkää pahuutta ja ilkeyttä. Sen luukasan takia minulla on vain yhdeksän varvasta.” Hän osoitti toista jalkaansa, muttei saanut sympatiaa osakseen: Gillian oli selkä heihin päin, Charlotte katseli laiskasti katon laudoitusta. He olivat jonkin aikaa vaiti. Yläkerrasta kuului mumisevaa keskustelua, Juje haukkui jotakin pihalla. Talonseinät narahtelivat: talo eli omaa elämäänsä.
”Eikö sinua kiinnosta kuulla, miten meillä meni?”
Billy silmäsi Gillianin selkää ikkunan ääressä. ”En näe pokaaleja”, hän lotkautti lipevästi.
”Gillian ja Dodo pääsivät finaaliluokkaan.”
”Ja?”
”Ne sai keltaisen ruusukkeen.”
Serkkupoika naksautti kärsimättömästi kieltään. ”No, se reissu sitten kannatti yhden vaivaisen pikkuruusukkeen takia!”
Charlotte kohottautui istumaan, jotta saattoi luoda tähän jäätävän katseen. Kylläpä jotakuta nyt riepoi! Ennen kuin he olisivat ehtineet aloittaa sanaharkkaa äidin ja isän tapaan, mutta luultavasti epäkypsempään sävyyn, Gillian sanoi ikkunan luota: ”Tuolta Kitty nyt tulee. Hänellä on jokin iso kori sylissään.”
”Kori? Mikä kori?”
Gillian ei ehtinyt vastata, kun kuistilta jo kuului kopinaa ja ulko-ovi kävi. Kitty astui eteiseen ja jäi seisomaan olohuoneeseen johtavan holvikaaren alle.
”Kattokaa tätä!” hän ilmoitti yliampuvan hilpeänä yleisesti kaikille läsnäolijoille. ”Meidän matkatavaroissa oli tällainen söpö kori, rusetti ja kaikki!”
”Mitä siinä on?”
Billy katsoi tympääntyneenä ja Gilliankin kääntyi ja tuli lähemmäs, kun Kitty kieputti nauhan auki ja nosti korin kantta. Sieltä kuului rapinaa ja sitten hiljaista mourunaa. Pian pilkisti esiin karvaturrimainen pää, lyhyt kuono, syvänvihreät silmät… kauniin hopeanharmaa kissa loikkasi pois niin, että sen pitkät valkoiset viikset lepattivat, ja se jäi tuuheaa häntäänsä pörhistellen tarkkailemaan tilannetta.
”...Kissa...”
”Ihan sika ihana”, huokasi Kitty onnellisena ja kävi kyykkyyn laskien kopan lattialle viereensä. Hän yritti mairitella salamatkustajaa, mutta se pyyhkäisi hänen kättään hännällään ja tepasteli nuuhkimaan ruokapöydän jalkaa.
Gilliankin kumartui ja sipaisi kissan karvaa hellästi. ”Mistä se tuli?”
”Oli ollut autossa reppujen ja kassien seassa. Sillä oli täällä juomapullokin mukana ja vähän naksuja. Korin päällä oli liina, etten heti tajunnut, mikä se oli.”
Charlotte kömpi ylös sohvalta ja tuijotti ihmeissään ilmestystä. Se näytti yhdeltä Huttiksen metsäkissoista!
”Vai toitte te vielä jotain ulkomaisia elikoitakin mukananne”, Billy samassa kärähti. ”Sillä voi olla kirppuja ja ties mitä muita loisia, jotka tarttuu meidän eläimiin!”
Kitty pudisti päätään. ”Kato sen turkkia, kuinka se kiiltää. Se on tosi hyvässä kunnossa, komea nuori kolli, ei tollasella mitään kirppuja ole.”
”Onko se poikakissa?”
”Joo on.”
”Mutta…”, Gillian oli äärimmäisen hämmentynyt. ”Miten se… kuinka…? Miksi se oli meidän tavaroittemme joukossa? Tuliko se todella Ranskasta asti meidän mukanamme? Kuka sen on laittanut sinne? Alexiinako?”
Kitty hymyili hempeää, ällöimelää hymyä kissaa katsellessaan ja nojasi kämmenellä poskeensa. ”Se on upea… juuri sellainen mun unelmakissa, josta oon aina haaveillut…”
Billy noukki kopan lattialta ja katsoi sen sisään. ”Täällä on jokin kirje”, hän sanoi ja poimi esiin valkoisen kuoren. ”’Oiseau—Charlotte’…”
Charlotten valtasi siinä samassa kuuma aalto varpaista hiustupsuihin asti ja hän ponnisti jokseenkin epäonnisesti sohvalta vetääkseen kirjekuoren Billyn kädestä. Billy ehti hyvin huomata hänen aikeensa ja nosti kuoren Charlotten ulottumattomiin.
”No niin”, serkkupojan hymy leveni voitonriemuisesti, ”mikäs se tämä sitten on? Rakkauskirje?” Hänen virneensä vain kasvoi entisestään, kun Charlotte punastui vastoin tahtoaan.
Charlotte jäykistyi ja ojensi avonaista kämmentään. ”Anna.”
”Ehei, en taida… haluan ensin tietää, kuka sinulle lähettelee kissoja ja kirjeitä—”
Charlotte loikkasi eteenpäin pojan kimppuun, joka kannatteli kuorta yhä korkealla ilmassa päänsä yläpuolella.
”Sinä menit lukemaan minun kirjeitäni, joten minä luen sitten sinun!” Billy ähki Charlotten kaapiessa ja kuristaessa häntä kaulassa roikkuvasta huivista.
”Tämä on eri asia! Anna se! Se on henkilökohtainen!”
”Aijaa, kuka sinulle kirjoittaa?!”
”Ei kuulu sinulle!”
He räpiköivät jonkin aikaa, mutta Billyllä oli pidemmät kädet kuin Charlottella. Charlotten onnistui kampata poika sohvalle ja hypätä tämän päälle ja nujakointi jatkui sohvatyynyjen lennellessä lattialle. Uusi harmaa kissa kirmasi flyygelin alle piiloon.
”Lotte! Billie! Älkää!” Gillian voihkaisi kurkkien sormiensa lomasta. Kitty nauroi antaumuksellisesti räkäistä possunauruaan ja yllytti heitä entisestään, Gillianin kauhistellessa vierestä. Charlotte sai jo otteen kuoresta, kun Billy yllättäen upotti täydellisen suoran ja valkoisen hammasrivistönsä hänen käsivarteensa.
”AI HELVETTI!”
”Mitä täällä—? Lopettakaa heti paikalla.” Äiti ja isä olivat tulleet takaisin alakertaan ja äidin tiukka sävy oli pöyristynyt nähdessään heidän mylläämänsä sohvan. Billy ja Charlotte erkanivat toisistaan hetkeksi häijyt tuijotukset tiiviisti toisissaan, kun Gillian tuli ja napsaisi kirjeen Billyn kädestä tämän huomaamatta.
”Hei!”
”Tämä ei ole sinun”, sanoi Gillian kasvot punaisina ja piilotti kuoren selkänsä taa. ”Eikä sinulla ole mitään oikeutta lukea sitä. Se on osoitettu Lottelle.”
Billy irvisti. Hänenkin poskensa olivat nujakoinnista punehtuneet kuin kaksi omenaa ja silmät kirkkaat. Hän nousi arvokkaasti ylös ja tapaili hiuksiaan takaisin ojennukseen. Charlotte piteli yhä purtua kättään ja hiveli etusormella varovasti hampaanjälkiä. Taas lisää ruhjeita…
”Hiton majava”, hän tokaisi. Billy käänsi niskapuolelle menneen huivinsa suoraan ja sulki silmänsä, kuin ei kestäisi katsella Charlottea.
”Olipas todella mukava tulla kotiin ja heti alkajaisiksi te laitatte talon maan tasalle!” Äiti mulkoili heitä paheksuen. Myös isä oli hänen takanaan vihainen.
”Sietäisitte hävetä”, hän ärähti.
”Vika oli Billyn, hän—”
”Ole hiljaa, Charlotte! Vika on aina niissä muissa, niinkö? Sinun pitäisi totisesti opetella joskus katsomaan vähän peiliin.” Charlotte veti suunsa tuimaan suppuun. Äiti oli sillä tuulella, että riitelyyn ryhtyminen olisi silkka itsemurha. ”Ja mikä tuo on?!” äiti jatkoi tuohtuneena, kun harmaa kolli naukaisi pianon alta ja tuli esiin.
”Ööh…”
”Salamatkustaja, joka tuli meidän mukana Issoiresta”, sanoi Kitty ja osoitti koppaa.
”Että mitä?”
”Emme tiedä enempää, sen mukana tuli myös kirje, josta äsken kina sai alkunsa—”
”Niin kun Billy vei sen, mutta se on minulle!”
”Mikä kirje?”
Gillian otti kuoren selkänsä takaa ja piti sitä kädessään. ”Tämä…”
”No näytä tänne…”
”EI!” Charlotte kiljaisi ja kiipesi sohvan selkänojan yli. Gillian epäröi, eikä antanut kirjettä Alexiinalle. Äiti mulkaisi Charlottea, joka viimein sai kirjeen Gillianilta. ”Se on minun!” Charlotte huusi.
”Keneltä se on?”
Charlotte puri hammasta.
”Alahan selittää! Minulla ei juuri nyt kestä pinna tällaiseen temppuiluun saati tyhjästä ilmestyneisiin kissoihin tai koiriin!”
Gillian säteili syvää myötätuntoa Charlottea kohtaan, joka seisoi keskellä huonetta tulilinjalla kaikkien muiden mulkoillessa häntä tyytymättömästi. Mitä hän nyt tekisi?
”Jos saisin lukea sen ensin!” hän sitten sihahti.
”No, lue sitten.”
Charlotte katsoi kuorta vapisevissa käsissään. Hän kohotti päätään ja katsoi kaikkia: heidän tuijotustaan.
”Niin no… jotain yksityisyyttä kiitos. Menen huoneeseeni.”
”Mitä me tuon kanssa sitten teemme?”
Ranskalainen kissa oli tullut nuuhkimaan sohvaa ja puski sitä nyt kyljellään. Ainakin se oli ystävällisen oloinen.
”En tiedä… odottakaa… tulen kohta takaisin…” Charlotte kiirehti portaat yläkertaan ja omaan huoneeseensa. Hän löi oven takanaan kiinni ja lysähti sitten seepranraitapeitteiselle vuoteelleen. Jesta! Hän puhalsi pitkään ilmat ulos keuhkoistaan. Kättä jomotti ja kirvelsi, punaiset jäljet alkoivat jo sinertää. Billyn oli myös onnistunut töniä häntä ikävästi kylkeen, mutta siitä välittämättä, Charlotte repäisi kuoren auki ja kiskaisi itse kirjeen esiin. Papereita oli kaksi, molemmat kirjoitettu erilaiselle paperille ja eri käsialalla. Charlotte alkoi ensin lukea niistä lyhyempää, tavalliselle arkkipaperille raapustettua:
Hei Charlotte, En maininnut tästä aikaisemmin, mutta toivottavasti yllätys on mieluisa. Haluaisin kiittää sinua avustasi. Luxemburg Loras on edellisestä metsäkissapentueestani, joka on ollut myynnissä. Sinä näitkin hänet, sillä hän istui sohvallani muista erillään odottamassa teidän kanssanne matkaanlähtöä. Toivottavasti pääsette tulleista ja karanteeneista ilman ongelmia läpi, eikä kissa kaki koria täyteen. Se on kyllä luonteeltaan hyvin sävyisä ja miellyttävä. Kiitos teille, kun tulitte L’amour aux Chevauxiin ja viivyitte vieraanani!
Terveisin, Huttis
PS. Tämä kissa oli myös Lucasin suosikki.
Toinen kirje oli tehty hienolle kellertävälle paperille, joka tuoksui joltain makealta kukkaistuoksulta; keväisiltä puutarhoilta ja villiniityiltä. Sydän jyskien lyijynraskaasti, vapisevin käsin Charlotte aukaisi sen. Käsiala oli kaunista, vakaata ja koukeroista kaunokirjoitusta, joka muistutti enemmän printattua fonttia, kuin käsintehtyä tekstausta. Se oli lyhyt, vain yhden lauseen mittainen, mutta tarkoitus tuli selväksi.
Oiseau—
Minä rakastan sinua.
*
”No?”
Olohuone oli hiljainen ja hämärä, vain keittiössä tiskivalo paloi ja ruokailupöydällä loisti pari kynttilää. Äiti ja isä enää istuivat pöydän ääressä, kun Charlotte tuli pitkän ajan kuluttua takaisin.
”Mmm…” Charlotte jäi häälymään yhtä tuolin selkänojaa vasten. ”Se kissa oli minulle.”
Äiti tarkasteli häntä vakaasti. ”Vai niin. Huttikseltako?”
”Yhdeltä…”, Charlotte hengitti syvään, ”…ystävältä.”
Äiti ei heti sanonut mitään, mutta hän taisi tehdä päätelmänsä. Isä piti käsiä ristissä pöydällä edessään ja näytti totiselta.
”No, hyvä on… täytyy katsoa, mitä me sitten teemme…”
”Missä se on nyt?”
Äiti katsoi olkansa yli. ”Meni varmaan tutkimaan taloa. Hyvännäköinenhän se toki oli… kiiltävä karva… ja melko sävyisä, uskalsi tulla haistamaan kättä. Laitoin sille ruokaa tuonne omaan kippoon.” Äidin sävy kuulosti siltä, että hän ainakin oli jo hyväksynyt uuden kissan perheeseen. ”Tietysti pitää vielä katsoa, kuinka se tulee toimeen koirien ja Happyn ja Chippyn kanssa…”
”Ei sellaista kissaa voi ulos päästää”, sanoi isä. ”Se on rotukissa.”
”Niin… tiedä sitten, miten se meille ja meidän elintapoihin sopeutuu.”
”Sitä täytyy pitää sisällä ja turkkia huoltaa ja harjata. Siitä lähtee paljon karvaa. Se vaatii huomiota ja huolenpitoa—”
”Minulla on kaksi hevosta, kyllä minä tiedän”, Charlotte sanoi hiljaa. ”Sitä paitsi Dewnkin sai koiran.”
Äiti nojasi uupuneena taaksepäin. ”Katsotaan, kuten sanoin… eihän meillä toisaalta kauheasti ruuhkaa täällä talon puolella nelijalkaisista ole, kun tallikissat ovat molemmat aina ulkosalla. Jujekin suurimmaksi osaksi. Ja Emilykin varmaan tykkäisi paijausseurasta etenkin kutoessaan.”
”Paitsi karvoista”, sanoi Raicy.
”Otatko iltapalaa?” äiti sitten kysyi. ”Muut söivät jo ja menivät huoneisiinsa. Haluatko jotain?”
Charlotte mietti hetken, mutta nyökkäsi sitten ja istuutui alas. Äiti nousi ja meni tekemään hänelle voileipää keittiöön. Nyt isä katseli Charlottea hieman omituisesti, kuin olisi yhtäkkiä tajunnut, että tämä oli jo melkein naiseniässä, muttei puhunut mitään.
”Niin, ja pitäähän kaverilla nimi olla”, sanoi äiti keittiöstä. ”Mitä olit ajatellut vai onko sillä jo nimi?”
Charlotte tuijotteli kynttilänliekkiin. ”Lucas”, hän sitten sanoi ja hymyili ujosti ihan vähän—se oli hänen ensimmäinen hymynsä. ”Sen nimi on Lucas.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 187
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 17, 2016 13:10:21 GMT
The Second Homecoming 30.10.2015
Talo oli pahaenteisen äänetön.
Gillian kuulosteli arkana ympärilleen laskiessaan reppunsa ja matkalaukkunsa eteishallin lattialle, joka säihkyi puhtauttaan ilman kuralaikun tai roskan häivettäkään.
”Minä… tulin kotiin”, hän ilmoitti hiljaisuuteen. Ehkä äiti ja isä olivat vielä töissä tai pidemmällä työmatkalla? Hän ehti jo huokaista hitaasti ja helpottuneesti, kun matala miehinen ääni äkkiä sanoi: ”Gillianne-neiti.”
Gillian hätkähti rajusti ja meinasi kaatua kompastuttuaan repunhihnaansa. Wavesien taloudenhoitaja Boulice oli hiipinyt jälleen kuin äänetön musta kissa hänen selkänsä taa. ”Olette palannut.”
”Ovatko... ovatko äiti ja isä kotona?”
”Rouva Waves on. Tulkaa ateljeeseen.” Boulice poistui yhden silmänräpäyksen aikana. Gillianista nainen oli aina ollut kammottava ja jollain pelottavalla tavalla epänormaali.
Hän jätti matkatavarat eteiseen, riisui kenkänsä ja pusakkansa ja meni sitten talon isoimpaan ja avarimpaan huoneeseen — huoneeseen, joka muistutti taidegalleriaa, sillä sen seinät olivat täynnä Gillianin maalauksia ja piirroksia.
Äiti ei ollut vielä paikalla ja Gillian meni istumaan valkoiselle sohvalle, jonka ääressä vieraita kahviteltiin. Hän alkoi järsiä kynsiään odotellessaan hermostuneena mitä nyt tapahtuisi. Ateljeeseen johtavalta käytävältä kuului kohta korkokenkien käskevää kopinaa ja Zoey Waves saapui näyttävän mahtipontisesti esiin uhkuen härkämäistä voimaa ja luonteenlujuutta. Hän oli myös erittäin vihaisen näköinen, minkä Gillian pani kauhuissaan merkille ja painui jo valmiiksi hieman kokoon, ennen kuin äiti edes avasi suutaan.
”Gillianne!” Zoey sitten rääkäisi ja ääni aivan kimpoili avaran huoneen seinistä. ”Kuinkas kehtaat!” Gillian ei saanut sanaa suustaan, vaan toljotti äitiään järkyttyneenä. ”Olet mennyt aivan hunningolle! Mitä tämä on? Sinun piti olla takaisin viime viikolla, tarkalleen 25. päivän iltana!”
”Minä… minä…”
”Olen aivan kamalan pöyristynyt! Että voitkin tehdä näin äidillesi! Olet tavattoman itsekäs! Et ole ottanut puheluitakaan vastaan!”
”En… ei… minä…”
”Tämä oli viimeinen matka, jonne saat Centerien mukana lähteä! He ovat edesvastuuttomia! Sitä paitsi olet valehdellut meille—valehdellut minulle!”
”Mi—”
”Selitä minulle, miten voi olla, että FPCI kävi täällä kyselemässä ja kertoi, että olet ollut siellä ala-arvoisissa syystansseissa toissaviikolla; miten se voi olla mahdollista, kun sinun piti olla samaan aikaan täällä kotona opiskelemassa paikataksesi tuon typerän matkasi aiheuttamaa rakoa koulunkäynnissäsi! Haluan tietää, kuka sitten on ollut huoneessasi ja vastaillut Boulicelle!”
Gillian aukoi ja sulki suutaan. Zoey Waves oli kuin hurrikaani: hän kohosi silmät leimuten Gillianin edessä korkeuksiin kuin tulivuori. Hänen rinnallaan Gillian tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi.
Gillian sulki suunsa.
”Kuinka kiusallista! Mikä häpeä! Mihin olet sekaantunut? Minä aivan…” Äiti lekutti kädellä kasvojaan ja nosti toisen käsivartensa otsalleen. Hän näytti siltä, että teeskentelisi pian pyörtyvänsä—sillä Gillian tiesi, että Zoey Waves oli liian lujaa tekoa menettääkseen koskaan oikeasti tajuaan. Boulice riensi paikalle ja ohjasi emäntänsä istumaan vastapäiselle sohvalle. Zoey huiskasi hänet sitten pois ja käski tuoda lasillisen konjakkia.
Gillian ei enää edes yrittänyt saada suunvuoroa. Hän oli vetäytynyt kuoreensa kuin simpukka, tavalla, jolla hän oli pienenäkin mennyt äidin hermoromahduskohtauksia pakoon. Zoey huiskutti itseään edelleen laiskasti sormillaan niin kauan, että sai käteensä ryyppylasillisen. Hän joi sen ja kolautti lasin sitten pöytään vallankumouksellisesti.
”Tiesin sen aina, että Centereistä on sinulle pidemmänpäälle haittaa”, hän puhui nyt huutamatta, mutta edelleen kovin sanoin, silmät tiukassa ummessa. ”Olet saanut kupata heillä niin pitkään ja usein vain, koska olen tuntenut sympatiaa Emilyä kohtaan, joka ei saanut olla tekemisissä lastenlastensa kanssa ja sitten hänen miehensä kuoli. Mutta mitä sinä siellä enää teet? Hän sai kerralla oikeita lapsenlapsiaan takaisin, ei sinua siellä enää kaivata. Koulunkäyntisi on viime aikoihin asti ollut mukiinmenevää, tosin et ole saanut kurottua takaisin kiinni kiitettävään, mistä silloin sovimme, ja nyt sinulla on jo yhtäkkiä monta luvatonta poissaoloa! Olet jäänyt jälkeen muista – ja tämä on viimeinen vuotesi! Kuinka luulet pääseväsi Le Grande Arthéen tällaisella käytöksellä?”
Gillian niiskutti hiljaa.
”Olet ollut rikollisissa puuhissa, vältellyt koulunkäyntiä, jättänyt opiskelematta, karannut, toiminut vastoin minun tahtoani, kutsunut luvattomia vieraita talooni, pullikoinut vastaan ja ollut kerrassaan mahdoton! Minä en siedä, Gillianne!”
Gillian nosti kädet kasvoilleen.
”Minä en siedä! Tähän on tultava loppu!” Zoey Waves kuulutti kajahtelevalla äänellään. ”Sinä”, hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät ja hänen sanoissaan oli lopun tuntua, ”et enää ikinä saa mennä Centereille!”
|
|