katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Nov 4, 2016 11:13:26 GMT
Bro 25.11.2015
Hyvin kalpeaksi valahtanut Tomford tuijotti tyrmistyneenä eteensä ja pingottunut hiljaisuus tuntui vain jatkuvan, Jujen muristessa pojan takana häntä koipiensa välissä, irvistellen ja silmät välkähdellen; se oli epätavallista, sillä harvoin Juje suhtautui aivan noin aggressiivisesti kehenkään, edes täysin ventovieraisiin.
Tankkimainen mies ei näyttänyt piittaavan koirasta tai ilmeisen nihkeästä vastaanotosta pätkän vertaa – hän levitti massiivisia käsivarsiaan viittoillen muhkeaan rintaansa.
”No mitä hä? Eksää mua enää tunnista? Tä?”
”Mitä teet täällä, Jared?” kuiskasi Tomford niin hiljaa, että sanoja tuskin kuuli Jujen ärinän yli. Sävyssä ei ollut juurikaan sitä tyypillistä kohteliaisuutta, mihin kaikki hänen puhetavassaan olivat tottuneet, vaan se oli kylmä ja pelokas.
Gillian liikahti vaistomaisesti hieman, kuin olisi ollut aikeissa mennä halaamaan häntä.
Mies ei näyttänyt kuulleen kysymystä tai ei ainakaan välittänyt vastata, sillä hän astui yhdellä isolla askeleella kuistiportaat ja kiersi valtavan käsivartensa Tomfordin ympäri. Jujen murina voimistui, mutta ehkä tunkeilijan iso koko tai se, ettei hän ollut näkevinään koko hurttaa, latistivat muutenkin aran koiran itsevarmuutta, ja se peruutti nyt piiloon tyhjän keinutuolin taakse.
”Vieläksää piät tota tyhmää hattuu?” tatskamies sanoi ja tyrkkäsi sen Tomfordin päästä nyrkillään. Hän ravisteli Joshia omasta mielestään ilmeisesti kaverillisesti, mutta Josh seisoi loukossa hänen kainalossaan jäykkänä kuin lauta. ”No, eiksoo kiva nähä omaa broidia taas, tä? Tänne sää oot luikkinu tällä välin, mitä? Lola ja Tim sano, sano niin, että oot tänne muuttanu, joo. Sain sun osotteen niiltä, joo, kävin kattoo mut etsää ollu siel, tä? Sit oot töis tääl, vai, hä?” Hetken hän virnuili omahyväisesti, vilkaisi sitten sivusilmällä alaspäin Joshiin, joka oli edelleen kuin haravanvarsi ja ärähti: ”No sano ny perkele jotain.” Hän kohotti katseensa heihin kolmeen muuhun, jotka seisoivat edelleen pihamaalla hölmistyneesti suut auki. ”Onks tää nykyää aina näin mykkä?”
Gillian oli hirveän pahoillaan Joshin puolesta, joka ilmiselvästi pelkäsi veljeään hurjasti.
”Päästä irti hänestä”, kivahti Charlotte äkkiä ärsyyntyneenä ja astahti tuimasti askelen eteenpäin. Tatuoitu mies käänsi kasvonsa häneen päin. Hän virnisti.
”Ooksää likkafrendin menny hommaan, Josh, hä?” Hän pyöräytti nyrkkiään vielä Tomfordin päälaella, mutta vapautti hänet puristuksestaan; Josh horjahti ja otti tukea kaidepylväästä. Gillian kiirehti lähemmäs nostaen pudotetun cowboyhatun samalla maasta. ”No, mä tuun tsiigaan sua huomenna. Paree olla kämpillä”, mies sanoi, harppasi askelmat alas, nykäisi hupun takaisin päähänsä ja lähti hölkkään ohittaen heidät kaikki tervehtimättä tai silmiin katsomatta.
Ulko-ovi avautui ja Alexiina pisti päänsä kuistille. Juje livahti heti rakosesta sisälle.
”Ai, siinähän te olette. Täällä on pannukak—mitä te teette?” hän lisäsi hämmentyneenä, kun kaikki toljottivat porteille päin, jonka varjojen ja valojen laikkuihin järkälemäinen hahmo oli juuri kadonnut. Gillian katseli suruissaan Joshia, joka tutisi hiljaa ja hieroi silmäluomiaan lasiensa alta.
”Joo, se kiinnostaisi meitäkin”, Charlotte sanoi havahtuen äkisti ja ilman ennakkovaroitusta astui kädet ojossa Tomfordia kohti puskien tämän selästä työntäen Alexiinan ohi peremmälle tupaan, Kitty (joka edelleen silmäili pimeyteen häipyneen hahmon perään) kannoillaan ja Gillian stetsoni yhä käsissään perää pitäen. Alexiina vilkaisi yhtenä kysymysmerkkinä portille ja vetäisi sitten oven heidän jäljestään kiinni.
Charlotte istutti Joshin hartioista painaen ruokapöydän ääreen, jossa heitä odotti isoäidin valmistama herkullinen pannari-illallinen kynttilöineen päivineen Kittyn syntymäpäivän kunniaksi. Gillian istuutui Joshin viereen ja otti arasti tätä kädestä, Charlotte nykäisi tuolin tämän toiselle puolelle tapittaen poikaa silmä kovana ja Kitty, joka kiersi pöydän seinän puolelle, raotti vähän verhoa ja kurkki vielä toiveikkaan oloisesti pimeälle pihamaalle. Alexiina laittoi päällä olevasta televisiosta ääntä pienemmälle, jonka ääressä sohvalla Raicy nuokkui istualtaan ilmeisen puoliunessa Lucas karvaisena keränä hänen reittään vasten.
”Mitä te nyt olette keksineet?” Alexiina kysyi epäluuloisesti istahtaessaan pöydän päähän. Emily keitti keittiössä isossa kattilassa heille kaakaota, mutta kurkotteli välillä kaulaansa kuunnellen, mistä oli kyse. ”Tomfordin veli teki pikavisiitin”, Charlotte sanoi irrottamatta tästä katsettaan. Alexiinan ilme kiristyi yllättäen sen kuultuaan ja hän kääntyi totisena Joshiin päin.
”Niinkö? Oletko kunnossa, Josh?”
Tomford oli hyvin kalpea ja sen huomasi entistä paremmin nyt sisätiloissa. Gillian puristi häntä lujemmin pöydän alla. Tämä nyökkäsi pienesti, tuijottaen edelleen eteensä yhtä lamaantuneena.
Charlotte käännähti äitinsä puoleen kulmat kurtussa. ”Miten niin, ’oletko kunnossa’?”
Alexiina ei vastannut, vaan nosti lautaspinosta yhden puhtaan lautasen ja leikkasi siihen aimo palan pannukakkua.
”Otapas tästä, Josh”, hän sanoi ankaran ystävällisesti. ”Haluatko siihen päälle marmeladia, hilloa, kermavaahtoa…?”
”Miten niin, ’oletko kunnossa’?” toisti Charlotte äänekkäämmin ja vaativammin. ”Onko normaalia kysyä, jos on tavannut veljensä pitkästä aikaa, että oletko kunnossa—?”
Alexiina katsahti kysyvästi Joshiin, jolta sai entistä pienemmän nyökyn, ja siirrettyään kaikki pannarin päällepanijaiset tämän kädenulottuville, ryhdistäytyi istumaan suoraan ja sanoi vakaasti: ”Joshin veli on ollut vankilassa. Ilmeisesti hän on nyt viimein sitten päässyt sieltä pois?”
Josh nyökkäsi taas ja laski katseen pöydältä syliinsä.
”Vankilassa?” Charlotte toisti ilmeettömästi ja töksäytti heti perään: ”Mistä syystä?”
”No se nyt ei kuulu sinulle, minulle tai meille muillekaan”, Alexiina tokaisi. ”Juotko kaakaota, Josh?”
Emily kauhoi keittiössä kattilasta kuumaa maitoa mukiin ja toi sen hänelle. Tomford otti sen vapiseviin käsiinsä. Gillian siveli hänen puolestaan marmeladia pannukakun päälle.
”Ai. Sinä kuitenkin tiesit siitä”, sanoi Charlotte terävästi. Alexiina jakeli lautasia nyt kaikille muillekin. ”Niin, niin tiesin. Se tuli ilmi, kun palkkasi Joshia meille töihin.”
”Oliko hän sitten joku murhaaja? Pahoinpitelijä?”
Äiti mulkaisi häntä tuimasti.
Josh tuijotteli ahdistuneena höyryävän mukinsa syvyyksiin ikään kuin sieltä löytyisi pelastus. ”Hän... menetti toisinaan… malttinsa”, hän sanoi käheästi.
Gillian ei ollut koskaan kuullut Joshin perheestä – tämä ei ollut halunnut jostain syystä puhua heistä. Niinpä hän pidätti nyt hengitystään, ja niin tuntuivat tekevän kaikki muutkin odottaessaan, että Josh jatkaisi. Sohvalta pääsi Raicyn kuorsauksen matalaa korinaa.
”Sinä et pidä hänestä”, Charlotte teki huomautuksen. Tomfordin pää painui yhä enemmän kumaraan. ”Minä…” Hän epäröi ja puristikin äkkiä Gillianin kättä piilossa pöydän alla takaisin – Gillian säpsähti, mutta sitähän ei kukaan muu huomannut. ”Asuin hänen kanssaan muutaman vuoden, kunnes hän joutui linnaan ja muutin silloin mumman ja paapan luo. En osannut odottaa, että hän ilmaantuisi tänne...” Josh vaikeni.
”Mitäpä lapsoset tekisivätkään ilman isovanhempiaan?” virkkoi Emily, joka oli jäänyt Gillianin ja Joshin taakse kuuntelemaan. ”Vai mitä, Raicy?”
Raicy heräsi nimeensä ja murahti unisesti.
Alexiina katseli Tomfordia vielä hetken harmissaan, sitten sanoi: ”No, syökää pannaria, ennen kuin se jäähtyy”, vapauttaen siten Joshin painostuksen alta. Raicy kömpi sohvalta pystyyn ja liittyi heidän seuraansa Lucasin venytellessä makeasti ja sipsutellessa ruokakipolleen.
He olivat juuri päässeet aloittamaan aterioinnin ja välittämättä Kittyn kauhistuneista vastusteluista aukaisemassa suunsa laulaakseen tallitytölle onnittelulaulun, kun ulko-ovi remahti äänekkäästi rämisten auki ja luminen Billy harppoi mulkosilmäisenä eteisen ja olohuoneen väliseen oviaukkoon.
”Hoi! Te unohditte minut!” hän ärähti vimmastuneena. ”Jätitte siivoamaan yksin karsinoita sillä välin, kun itse kestitsette täällä! Reilua!”
Eikä hän uskonut vakuutteluja, että he olivat vasta juuri aloittaneet ja hän ehtisi yhä mukaan tai sitä, ettei hän ollut jäänyt mistään paitsi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 21, 2016 11:31:08 GMT
Tarinaestekilpailut luokassa 80 cm (sij. 3/4) 10.9.2016
Dodon kanssa hypättiin Kuuramaan kisoissa. Tehtävänanto: Etsi netistä valokuva/piirrä kuva, joka kuvaa hevosesi persoonallisuutta. Kuvia saa olla enintään 4 kappaletta!Tuomari: Kemiina Suoritus:
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 4, 2016 13:00:15 GMT
Likes and Jabs 21.11.2015
Pitkä kiharainen musta harja kaartui kauniisti tamman kaulaa pitkin ja sitä karheutta vasten tuntui hyvältä painaa poski.
Gillian ei itkenyt enää. Hän silitteli rauhallisesti friisiläisensä ylvästä päätä ja katseli sitä utuisin silmin, kuunteli hevosen tasaisen hengityksen tahtia. Miten onnekas hän oli, kun oli saanut niin upean hevosen omakseen… Hän tuskin kuuli oven raossa tuuppivan kannustusjoukon tsemppauksia, mutta arvosti syvästi niistä jokaista.
”Älä huoli, me ei anneta niiden myydä Linkaa”, he muun muassa toistelivat.
”Joo, me vaikka pelotellaan kaikki ostajaehdokkaat tiehensä kertomalla mikä torahampainen lihansyöjä se on.”
”Sinun pitää viivytellä niitä ainakin siihen asti, että täytät yhdeksäntoista—”
”—sitten ne ei voi enää myydä sitä ilman lupaasi—”
”—ja sanotaan suoraan kaikille tänne tuleville, että ne on erehtynyt, ettei se ole oikeasti myynnissä—”
”—maalataan sen jalkoihin punaista ja sanotaan, että se kolhii aina itseään—”
”Kiitti”, Gillian hymyili turpealta tuntuvilla kasvoillaan ja niiskautti.
”Oikeasti, sinun porukkasi… mikä niitä vaivaa?” Charlotte tokaisi. Gilliania ilahdutti sanoja enemmän kaikkien heidän närkästyksensä hänen puolestaan, sillä itse hän oli alkushokin mentyä joutunut jonkinlaiseen epätodelliseen tilaan, jossa kaikki tuntui vain pahalta unelta; äidin tökerö julistus Linkan myymisestä, isän pettynyt päänpudistelu vieressään, Boulicen kissamaiset silmät kimmeltäen taustalla... kuin painajaisunta, siltä se nyt tuntui.
”He haluavat, että lähden taidekouluun, kun lukio loppuu… mutta minä sanoin, että haluaisin vielä miettiä ja tehdä tallitöitä sen aikaa.”
”Ja he yltyvät kiristystoimiin? Aivan käsittämättömät vanhemmat sinulla, sori vaan.”
Gillian huokasi pienesti ja silitteli yhä Linkan turpaa. ”Tiedän…”
”Meidän pitää tehdä jotain... mukavaa!” ilmoitti Kitty äkkiä reippaasti.
”Joo, ainakin mennä pois niiden tarkastajien jaloista tai minunkin äitini hebaa”, sanoi Charlotte.
”Lähdetään maastoon?” ehdotti Billy.
”Ei”, Kitty sanoi ovelasti, ”mulla on parempi ajatus. On ihan virkistävää tehdä välillä jotain ei hevosiin liittyvää…”
Muut vaihtoivat kysyviä katseita keskenään.
”Tadaa!” julisti Kitty hetkeä myöhemmin ladonperukoilla, mistä hän oli vetäissyt esiin laatikollisen urheilutamineita. Pihattohevoset olivat sisätiloissa lämmittelemässä ja seurailivat heidän puuhiaan uteliaasti. ”Vanha kunnon Emily vihjaisi tässä yksi päivä, kun etsin hyppynarua, että täällä on säilössä kaikenmoista jänskää!”
Kitty ehkä piti puolihomeisia urheiluvermeitä mielenkiintoisina, liikuntaintoinen kun oli, mutta muut eivät suoranaisesti näyttäneet riemastuneilta. Gillian sentään yritti hymyillä kuin laatikollinen pölypunkkeja ja koita voisi pyyhkiä Linkan hänen mielestään.
”Mitä me noilla?” Billy murahti tympeästi.
Kitty kaivoi muutaman kappaletta räpylöitä kainaloon ja viskasi niitä sitten summanmutikassa Billylle, Charlottelle ja Gillianille. Gillian nuuhkaisi hennosti omaansa; se haisi erittäin vanhalta hieltä ja tomulta.
”Mitäs tuumaatte?” Kitty sanoi innoissaan ja pyöritteli sormissaan pesäpallomailaa, jonka oli myös löytänyt.
”Minä en laita tätä käteeni”, ilmoitti Billy ykskantaan haistettuaan hänkin hanskaansa. ”Hyi hemmetti sentään!”
”Voi hellanlettas, meneekö manikyyri piloille?” irvaili Charlotte ja virnisti ilkeästi. Häntäkin selvästi ällötti, mutta koska halusi ilmeisesti näyttää serkkupojalleen, iski räpylän tomerasti paikoilleen. Billy roikotti omaansa kahden sormen välissä ja nyrpisteli nenäänsä.
”Tästä voi saada ties minkä taudin”, hän valitti.
”No, haluatsä olla lyöjä ensteks?” Kitty sanoi ja vippasi mailan hänelle.
”Kitty, oletko aivan varma, että voimme mennä pelaamaan, kun Alexiina esittelee parhaillaan niille tarkastajille talliympäristöä?” kysyi Gillian varovaisesti. Hän ei sitä paitsi ollut kovin hyvä pesäpallossa. ”Tietty! Mennään kentälle niin ei olla kenenkään tiellä, kun nyt ei oo ketään menossa ratsastamaankaan.” Tallityttö johdatti heidät pontevin askelin takaisin ulkoilmaan. Raicy oli keräämässä polttopuita ladon seinustalla olevasta liiteripinosta.
”Tuletko mukaan pelaamaan, Raicy?” Kitty huikkasi.
”Ehdottomasti en”, tämä vastasi täyttäessään pärekoria halkopaloilla. Charlotte erkani heidän joukostaan ja meni juttelemaan jotain isälleen, kysyi jostakin, mihin Raicy pudisteli päätään ja mutisi vastaukseksi. Mutta sen enempää Gillian ei heitä katsellutkaan, sillä Tomford oli juuri saapunut ja käveli kohti tallia.
Gillian sanoi muille: ”Odottakaa hetki”, ja kiirehti poikaa vastaan.
Josh jähmettyi aivan sennäköisenä kuin jänis, joka tietää, ettei pääse enää pakoon, ja kosketti vähän häpeillen stetsoniaan.
”Hei”, sanoi Gillian hengästyneesti ehdittyään tämän luokse ja tunsi poskiaan alkavan kuumottaa.
”Hei”, Josh sanoi.
He olivat kiusaantuneesti hetken hiljaa.
”Umh…”, Gillian aloitti, mutta Josh sanoi: ”Tarkastajat ovat sitten tulleet, näin tuolla vieraan auton.”
”Niin, joo ovat… He ovat varmaan tallissa juuri, toimistossa Alexiinan kanssa luultavasti.”
”Niin.”
He olivat taas vaiti. Gillian ei ymmärtänyt miksi poika oli niin jäykän ja virallisen oloinen hänen kanssaan, tämä täydellinen asenteenmuutos oli tapahtunut kuin yhdessä yössä. Kai se tosiaan oli niin, että Josh vain oli lakannut pitämästä hänestä. Ja siinä tapauksessa hänen pitäisi kertoa se suoraan. Oliko Gillian tehnyt tai sanonut jotakin, mikä oli saanut tämän tunteet viilenemään? Kuristava tunne nousi taas hänen kurkkuunsa. ”Tuota…”
”Hoi! Tulkaa jo! Tomford mukaan kans!” Kitty huusi ja viittoili heille vimmatusti, sitten lampsi Billyn ja Charlotten kanssa jo kentälle.
”Olette keskellä kiireitä?” sanoi Josh.
Gillian nieleskeli palan alas ja pakotti äänensä normaaliksi, hymyilikin.
”Pesäpalloa.” Hän näytti räpyläänsä. ”Kittyn idea, tarkoituksenaan piristää minua, mikä on tietysti ihana ele… vaikka minua piristää jo vain hänen läsnäolonsa, Kitty on oikea ilopilleri.”
Josh asetteli silmälaseja paremmin nenälleen ja näytti lievästi hämmentyneeltä.
”Pi-piristää?” tämä sanoi ja kuulosti hieman tukkoiselta, kuin olisi samassa saanut flunssan.
”Ah, niin… äitini…” Gillian kertoi hänelle Linkasta. Tomfordin hätäisyys lauhtui hieman tarinan kuultuaan ja hän osoitti kohteliaasti, mutta pidättyväisesti myötätuntonsa ja kauhistuksensa. Gillian olisi kaivannut jotain muutakin kuin sanahelinää, ja juuri, kun hän liikahti hieman eteenpäin halatakseen Joshia, tämä astui samaan aikaan sivuun todeten liioitellun rempseästi, mikä ei lainkaan sopinut hänen suuhunsa: ”En ole pelannut vuosiin, mutta voisihan sitä kokeilla…”, ja lähti kentälle päin missä Kittyn raikuva nauru kiri kirpakassa ilmassa ja Billyn ja Charlotten viiltävä sanasota heitti pistoksiaan toisiinsa kuin taistelevat skorpionit.
Ja myrkkypistolta se tuntuikin Gillianin rinnassa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 25, 2016 15:32:40 GMT
Family 18.11.2015
Vielä viimeinen veto. Gillian astui kauemmas maalaustelineestään ja tarkasteli aikaansaannostaan pensseli poskeaan vasten.
”On se kai… ihan kelvollinen”, hän puhui itsekseen ja pyöräytti pienempää sivellintä mustassa värissä. Etäisesti talon toisessa päässä kajahti kumea ovikello. Äiti ja isä olivat palaamassa hotelliviikonlopultaan Vancouverista, ja Gillian oli juuri ehtinyt saamaan heidän taulunsa ajoissa valmiiksi. Hän astui taas lähemmäs ja ottaen kädelleen ensin hyvän asennon, sutaisi signeerauksensa maalauksen alakulmaan. Sitten hän aivasti.
”Gillianne-neiti, oletteko vilustunut?” Boulicen välitön ääni kuului oven läpi. Sillä naisella oli silmät, korvat ja kädet joka puolella kaiken aikaa. Gillian pyyhki nenäänsä paperiin.
”En, maalien hajut vain kutittavat nenää”, hän vastasi nuhaisesti.
”Teille on vieras”, Boulice ilmoitti. Tuskin taloudenhoitajatar oli ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun Gillian jo kuuli käytävältä huoneensa ulkopuolelta huvittuneen kimakan äänen: ”Olisin mä osannut sen huoneeseen ilman hovimestariakin.”
Ovi aukeni ja Ty astui kynnyksen yli Gillianin huoneeseen Boulicen lievän paheksunnan saattelemana. Tämä niksautti päätään ja sulki oven.
Gillian räpytteli hämmästyneenä silmiään.
”Ty?” hän sanoi yllättyneellä äänellä. ”Mitä… mitä sinä teet täällä?”
”Tulin sua moikkaan”, Ty sanoi ja istahti Gillianin vuoteelle.
”Mehän näimme juuri koulussa”, sanoi Gillian, mutta Ty ei ollut kuulevinaan.
”Hei—vau. Nasta”, hän sanoi ja osoitti maalausta. Gillian hymyili pienesti ja haroen kiharoitaan korvien taa katsoi työtään taas uudelleen.
”Oletko sitä mieltä? Onko se sinusta ihan… tarpeeksi hyvä?” hän kysyi hieman huolissaan.
”Tarpeeksi hyvä?” Ty sanoi. ”Louvreen?” Hän käänsi peukalon ylös. Gillian naurahti epävarmasti ja alkoi sitten laittaa värejä takaisin rasiaan.
”Käyn vain pesemässä nämä”, hän sanoi hymyillen näyttäen siveltimiä ja vesikippoa ja kiirehti kylpyhuoneeseen. Kun hän tuli takaisin, Ty seisoi hänen pöytänsä ääressä ja käännähti hätäisesti ympäri, kun Gillian palasi huoneeseen. Hänen lipastonlaatikkonsa oli puolihuolimattomasti vähän auki – laatikko, jossa hän säilytti muun muassa päiväkirjaansa.
Gillian kiirehti lähemmäs, vilkaisi Tyhyn ja katsoi laatikkoon. Päiväkirjaa ei ollut siellä. Hän kääntyi tyttöön päin. Tämä virnisti kokeilevasti.
”Sori, se oli vähän auki ja—”
”Anna päiväkirjani”, Gillian kuiskasi. Ty selvästi piti sitä selkänsä takana. Hän kohautti olkaansa, ja Gillian kiskaisi vihkon hänen kädestään.
”Hei, sori, en mä tiennyt, että se oli päiväkirja…”
”Luitko sinä sitä?” Gillian kysyi poskia kuumotellen mielipahasta. Ty näytti häväistyltä, mutta kuitenkin jotenkin kiusaantuneelta.
”Tietty en”, hän pudisti päätään, ”luulin, että se oli se sun luonnosvihko, olisin vaan sitä halunnu vielä tutkia.”
Gillian huomasi hengittäneensä nopeasti kuin olisi juossut pitkän matkan. Hän käänsi tytölle selkänsä ja pudotti vihon takaisin piiloonsa. Hän työnsi laatikon kunnolla kiinni. Hän odotti hetkisen tasatakseen sykettään ja totesi sitten, että oli varmaan ylireagoinut. Tietenkään Ty ei urkkisi hänen yksityisyyttään…
”Se on laukussani, mutta täällä on toinen”, Gillian sanoi leppyneemmin ja vetäisi vihon kirjahyllystään. ”Tämän olen jo saanut täyteen. Siinä on vähän vanhempia töitä.” Hän ojensi sen Tylle, joka katsoi Gilliania silmiin pienen omituisen hetken ajan oudon pitkään, ja lysähti sitten taas rennosti sängylle. Hän lehteili sitä, kohotti katseensa ja virnisti. Hän taputti vuodetta vieressään. Gillian empi, mutta istuutui sitten Tyn viereen.
”Sä piirrät paljon kopukoita”, Ty huomautti. ”Käytsäkin siellä Lotten heppatallilla?”
”Tietenkin”, Gillian nyökytti, ”minulla on siellä oma hevonen.” Hän viittasi seinälle tauluun, joka esitti Linkaa.
”A-haa”, Ty sanoi, mutta näytti hyppäävän hevospiirrosten yli aika nopeasti ja katseli sen sijaan kiinnostuneemmin ihmisluonnoksia. ”Tiekkö mitä sulta puuttuu täältä?” hän sanoi viimein. Gillian kallisti kysyvästi päätään.
”Mä”, Ty sanoi.
”Oh”, Gillian sanoi hämillään. ”Niin… se on vanhempi vihkoni ja emmehän me ole tunteneet vielä kauaakaan…”
”Oonko mä sitten siinä uudemmassa vihossa?” Ty kysyi uteliaasti ja oli jo kallistumassa Gillianin koululaukun suuntaan.
”Ei, en ole piirtänyt sinua.”
”Sitten se moka pitää oikaista”, Ty sanoi. Äkkiä hän kietaisi käsivartensa Gillianin ympäri ja nojautui lähemmäs, puhuen äkkiä pehmeämmällä ja hiljaisemmalla, melkein vihjailevalla sävyllä: ”Sähän voisit tehdä mustakin tollasen ison värimaalauksen…”
Gillianille tuli jostain syystä erittäin epämiellyttävä ja kiusallinen olo ja hän nojautui niin reilusti kauemmas Tystä, että melkein kaatui sivuttain. Häkeltyneenä hän änkytti jotain. Ty purskahti nauruun ja kosketti nopeasti Gillianin nenänpäätä etusormellaan.
”Vitsit sä sitten olet suloinen, kun änkytät ja punastut”, hän nauroi ja nousi seisomaan. Gillian ei tiennyt mitä sanoa. ”Mieti kuitenkin, eiksje?” Ty sanoi. ”Mä voin maksaa sulle.”
Gillian säpsähti. ”Ei, ky-kyllä minä voin tehdä sen, eikä sinun tarvitse mitään maksaa.”
”Eli sä aiot tehdä musta maalauksen?”
Gillian epäröi, mutta katsoi sitten Tyn kasvoihin, jotka näyttivät niin innostuneilta ajatuksesta. Kuinka niille voisi sanoa ei?
”Joo”, nyökkäsi Gillian lopulta, ”kyllä minä voin yrittää.”
”Jes!” Ty sanoi.
Kun Ty lopulta lähti Boulicen ilmoitettua, että Gillianin vanhemmat olivat parhaillaan matkalla kohti Waterphewtä, Gillian tunsi olevansa äärimmäisen huojentunut. Hän palasi huoneeseensa ja lysähti voimattomana sängylleen, pää hämmennyksestä sekaisin. Hän tuijotti maalaustaan ja näki siinä äkkiä monta kohtaa, joita olisi voinut vielä editoida. Hän ei ollut laisinkaan varma, että se olisi tarpeeksi hyvä hänen vanhemmilleen. Sovintolahja, Gillian ajatteli, sillä hän ei kestänyt enää tätä kylmyyttä heidän talossaan, hyistä tunnelmaa, jota ei millään tekolämmityksillä saanut sulatettua.
Sitten hän aivasti taas.
Hän nousi niiskuttaen ylös ja käveli pöytänsä ääreen, ottaen päiväkirjan varovaisesti esiin laatikostaan. Hän luki hieman, mitä oli kirjoittanut viime kertoina kuiskivasta äänestä, huolestaan Tomfordin oudon käytöksen ja välttelyn takia, koko taidekouluasiasta, riidastaan vanhempiensa kanssa… Hän käänsi keskiaukeamalle. Vihon välissä oli pieni ryppyinen lappunen, jossa luki: Tsekkaa kultainen hevonen.
*
”Gillianne, mitä olet puuhastellut koko päivän?” Zoey Wavesin ruoskamaisen terävä, napakka ja armoton ääni kajahti eteishallissa. Ralph laski matkatavaransa hänen takanaan lattialle ja riisui lakkinsa; Boulice kiiruhteli heidän ympärillään auttaen ulkovaatteita isäntäperheensä yltä. Gillian oli heitä vastassa sivummalla nojaillen kainosti seinään. Hän oli jopa pukenut äitinsä ostaman mustan inhottavan mekon ylleen ja pyytänyt Boulicea laittamaan hiuksensa kampaukselle. ”Oletko pysytellyt kotona?”
”Olen.”
”Opiskellut?”
”Niin…”
Zoey katsahti Bouliceen kuin hakeakseen varmistuksen tyttärensä sanoille. Nainen nyökkäsi, tosin lyhyesti ja vakavailmeisenä, ja Gillian puri hammastaan. Jos Boulice kertoisi Tyn vierailusta, äiti ei pitäisi siitä.
”Hyvä on”, Zoey Waves sanoi ravistellen mahtavan turkisviitan niskastaan. ”Boulice, kahvia ateljeeseen ennen illallista.”
”Tulossa, rouva”, taloudenhoitajatar ilmoitti ja kiirehti ulkovaatteet kaappiin laitettuaan keittiön suuntaan.
”Hei, Gillian”, Ralph Waves tervehti koruttomasti. Hän ei hymyillyt. Hän oli ollut totinen Gillianille jo jonkin aikaa, sanaharkan jälkeen, joka heillä oli ollut Gillianin saatua kuulla isänsä hävettävästä käynnistä Orange Woodissa. Gillian ei kyennyt vastaamaan, sillä hänen kurkkuunsa nousi isänsä kalseasta äänensävystä inhottava pala ja hänen täytyi niellä se alas. Hän antoi heidän mennä ateljeeseen juomaan kahvinsa ja liittyi vasta illallista varten ruokapöytään heidän seuraansa. Kuten aina, he keskustelivat työasioista. Lentokoneet olivat aina olleet heillä kaiken muun edelle menevä asia. Tällä kertaa Gilliankin yritti kuunnella ja näyttää kiinnostuneelta, silkkaa ystävällisyyttään ja sovittelevaisuuttaan, mutta Zoey Waves tulkitsi sen tietenkin toisin. Hän siristi silmiään, kun Gillian naurahti isänsä juuri laimeasti kertomalle lentovitsille — jota Gillian ei tietysti ollut oikeasti ihan tajunnut.
”Mikä sinua vaivaa?” äiti tokaisi. Gillian vakavoitui oitis. ”Lopeta tuo naurettava virnuileminen, kun me puhumme työasioista, joista et ennenkään ole viitsinyt edes teeskennellä kiinnostunutta.”
Gillian laski katseensa.
”Kakista ulos”, Zoey sanoi. ”Mitä sinä nyt haluat?”
”En minä…”
Zoey siemaisi punaviiniään. ”Hyvä on, siinä tapauksessa minä kerron, mitä minä haluan.” Hän vinkkasi Boulicelle ja sai kirjekuoren, jota piteli pitkissä kynsissään näkyvästi ilmassa, jotta kaikki varmasti kiinnittäisivät siihen huomionsa.
Gillianin teki mieli kysyä: mikä se on? mutta se tuskin olisi tarpeen. Eikä ollutkaan, mutta sittenkin hän ei oikeastaan olisi välittänyt tietää.
”Olimme viikonlopun Vancouverissa ja vierailimme Le Grande Arthéssa”, Zoey Waves puhui selkeästi ja juhlallisesti. ”Keskustelimme opiston rehtorin kanssa, kerroimme sinusta ja näytimme portfoliotasi — ja hän oli erittäin otettu, kuten oli ilmeistäkin. Hän sanoi, että odottaisi erittäin mielellään pääsevänsä opettamaan sinua ja saamaan sinunlaisesi lahjakkuuden kouluunsa.”
”Se on totta, hän todella sanoi niin”, Ralph nyökkäsi Gillianille, jonka suu oli loksahtanut järkytyksestä hieman auki.
”Tässä kirjekuoressa”, Zoey jatkoi ja laski sen Gillianin eteen pöydälle, ”on ennakkotehtävä, jonka hän toivoi sinun tekevän ja lähettävän hänelle. Ja minä haluan, että sinä teet sen ja panostat siihen kunnolla.” Hän väläytti teennäisen ja kylmän hymyn punaisilla huulillaan ja valkoisilla hampaillaan. Gillian tuijotti epäuskoisena kirjekuorta. ”Mutta minullahan on vielä lukio kesken.”
”Vuoden kuluttua tästä päivästä, sinä olet jo Le Grande Arthéssa.”
”Mutta… minähän sanoin jo, että minä…”
”Että sinä mitä? Hm?” Zoeyn toinen ylitarkasti rajattu ohut kulmakarva kohosi haasteellisesti. Gillian puri kieleensä. Hän ei halunnut aloittaa toista riitaa, ei nyt, kun hän oli jo maalannut taulunsakin, jotta he voisivat ehkä keskustella uudelleen sopuisammin tästä koko aiheesta – hänen tulevaisuudestaan. Gillian vaikeni.
”Sitä minäkin”, nyökkäsi Zoey.
He jatkoivat vaiti syömistä hiljaisen klassisen soidessa taustalla ruokailuvälineiden kilistessä heleästi ja juhlavasti, aivan erilailla kuin Centereillä. Centereillä Emilyn vanha radio keittiössä rätisi kantrikappaleita ja paikallisia uutisia. Pöydässä kalahteli ja kolahteli, ruokaa tippuili pöydälle lautasten ohi ja palasia mureni lattialle parempiin suihin. Joskus joku kaatoi huolimattomasti lasintäydeltä kurpitsamehua pöytäliinalle kiirehtiessään ojentamaan toiselle kastikekulhoa, joskus joku vahingossa röyhtäisi. Jutustelu oli vapaata ja ilmavaa, elävää ja aitoa…
Gillian laski haarukan kädestään ja jäi oikein ajattelemaan sitä. Hän tarkasteli silmäkulmastaan vanhempiaan. Zoey taputteli vähän väliä suupieliään serviettiin, joi pitkäjalkaisesta kristallilasistaan viiniä kuin ravintolassa ja leikkasi paahtopihviä pikkurillit pystyssä. Ralph pyyhki omat kätensä lautasliinaan joka kerta ennen kuin tarttui juomalasiinsa, jotta siihen ei tulisi sormenjälkiä. Molemmat istuivat selkä suorassa siisteissä puvuissaan kuin linnanjuhlissa.
Oliko tämä koti? Voiko tällaista käytöstä kutsua oikeaksi perhe-elämäksi?
”Kynnet!” Zoey äkkiä määkäisi ja Gillian hätkähti. Hän ei ollut tajunnut, että oli alkanut vuorisalaatin sijasta syödä sormiaan. ”Vieläkö sinä teet tuota kuvottavaa kynsienpureskelua? Enkö minä ole sanonut sata kertaa, että tuosta tavasta on päästävä eroon? Niihin pitää taas laittaa etikkaa—”
”Ei, minä—”
”Boulice!” Zoey käskytti. ”Tuo kulhollinen etikkaa, hän tekee sitä taas.”
”En minä pure enää, en vain huomannut, tein sitä ihan vahingossa…”, Gillian yritti, mutta turhaan. Hänen äitinsä inhosi tuota Gillianilla lapsuudesta asti ollutta tapaa.
”Jonain päivänä sinä vielä kiität meitä”, sanoi Zoey, kun Boulice toi kulhollisen sukkahienhajuista nestettä. ”Kiität siitä, ettemme päästäneet sinua enää yhtään enempää hunningolle tai antaneet sinun heittää elämäsi otollisinta ja tärkeintä aikaa hukkaan lapioimalla hevosenulostetta aamusta iltaan jossakin kamalassa, rähjäisessä… junttilassa!” Hänen äänensä oli kiihtynyt loppua kohden ja hänen uhkea povensa kohoili kiivaasti. Hän tarttui serviettiin pöydältä ja lekutti sillä itseään rauhoittuakseen, Ralphin taputellessa tyynnyttävästi hänen kättään.
Mutta Gillian nosti äkkiä katseensa. Boulice yritti siirtää hänen käsiään kuparinoranssiin litkuun, mutta Gillian haritti vastaan. Voimakas uusi tunne tuntui syttyneen hänen rintaansa. Hänen äitinsä äskeiset sanat kamala rähjäinen junttila rääkyivät yhä hänen korvissaan, kuin joku olisi tehnyt niistä karmaisevan remixin hänen aivoihinsa.
”Sinä et tarkoittanut sitä”, Gillian kuiskasi tuskin kuuluvasti. Hän tuijotti äitiään pöydän yli. Zoey leyhytteli edelleen itseään.
Mikä teeskentelijä, Gillian äkkiä tajusi.
”Anteeksi?” Zoey tiuskaisi.
”Sinä et tarkoittanut sitä, mitä juuri äsken sanoit”, Gillian toisti nyt vakaammin. Hän piti molempia ruokailuvälineitä puristuneina nyrkkeihinsä piittaamatta Boulicesta tai etikasta.
Zoey katsoi häntä huvittuneen epäuskoisena ja jatkoi sitten ylevänä syömistään.
”Minä tarkoitin jokaista sanaani”, hän julisti. ”Näen yhä selvemmin, mikä virhe on ollut antaa sinun kotiutua sinne eläintarhaan heidän kaltaistensa puupäiden joukkoon. Sehän on tehnyt sinustakin aivan vauhkon! Minä olen sinun äitisi ja sinun perheenäsi tiedämme, mikä on sinulle parasta. Mitä pikemmin pääset muuttamaan Vancouveriin ja aloittamaan elämäsi alusta tässä opinahjossa, sitä parempi—”
”Minä en ikinä—”, Gillian nousi yhtäkkiä seisomaan niin riuskasti, että tuoli hänen takanaan kaatui ja etikkaa läikähti kupista Boulicen päälle. Ralph nosti kiireesti lautasliinan suunsa peitoksi. ”—anna sinulle anteeksi noita hirveitä, epäystävällisiä sanoja, joita lausuit Centereistä.” Gillian viskasi servietin sylistään pöydälle ja riensi pois huoneesta.
”Gillianne Zoey Lily Waves, heti paikalla takaisin!”
”Sinä et ole minun äitini!” huusi Gillian ja paiskasi huoneensa oven kiinni.
Mutta heti, kun hän oli tehnyt sen, häntä alkoi jo kaduttaa. Nyt hän olisi pulassa ja hän tiesi sen. Niin voimallisesti hän ei ollut sanonut vanhemmilleen vastaan tai huutanut päin heidän naamaansa sitten oltuaan vielä lapsenikäinen ja kerrottuaan, että aikoi käydä ratsastustunneilla, sanoivatpa he siihen mitä hyvänsä.
Hän ravasi levottomana huohottaen edestakaisin kuulostellen, tulisivatko he raivostuneina hänen jälkeensä, ja puri taas kynsiään. Hän tajusi mitä teki ja lopetti, kääntyi ja oli vastatusten vastamaalamansa taulun edessä, joka lepäsi yhä telineessä.
Se esitti heidän perhettään: Zoey ja Ralph, ja Gillian heidän keskellään; taustalla ylhäällä taivaalla lensi lentokone, joista hänen vanhempansa olivat niin tavattoman kiinnostuneita; ja alhaalla laukkasi musta pieni hevonen, joka esitti Linkaa – se oli eräänlainen perhepotretti, tai niin Gillian siitä ainakin oli ajatellut. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin maalannut vanhempiaan oikeasti, tehnyt heistä lähinnä nuorempana vain aika karmeita pilapiirroksia luonnosteluvihkoonsa, ja nyt hän oli yrittänyt tehdä taulusta mahdollisimman paljon vanhempiensa mieltymyksiä mukailevan. Oikeastaan, se ei vastannut edes hänen tavanomaista tyyliään.
Gillian katsoi sitä, tuijotti sitä, ja koko sen ajan hänen sydämensä paisui tavattoman raskaaksi. Äkkiä hän kääntyi ympäri, otti hyllyltään ison tuubin, avasi sen korkin ja tähtäsi tauluun. Sininen väri sotki Zoey ja Ralph Wavesien pitkäjänteisellä tarkkuudella ja huolella maalatut kasvot, peitti heidän tekopyhät ilmeensä. Teeskentelyä, teeskentelyä… kaikki se oli niin epäaitoa.
Gillian tunsi ennen kokematonta tyydytystä katsellessaan, kuinka väriroiskeet valuivat hitaasti pitkin heidän fiineiksi maalattuja pukujaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 13, 2016 16:15:36 GMT
Whispers 13.11.2015
Tiesiköhän siitä kukaan muu?
Gillian tuijotteli äärimmäisen hajamielisesti ratsastuskentälle, jossa Alexiina oli pitämässä tuntia. Oikeastaan hän ei nähnyt mitään, sillä niin uppoutunut hän oli jälleen oman päänsä sisään. Oliko tämä tunnistanut hänet? Pakkohan oli… mutta hän ei ollut mitenkään antanut sitä ilmi…
Hän nakersi kynsiään kiviaitaan poissaolevana nojaillen eikä edes tajunnut, että hänellä oli vielä tumput kädessä. Hän ei reagoinut mitenkään siihen, että hevoset kentällä säikähtivät jotakin ja Luna kiidätti ratsastajaansa pukeilla ympäri; tai vastannut laisinkaan, kun Alexiina puhutteli häntä, pyysi tuomaan raippaa tallista; eikä tajunnut edes väistää, kun yhdestä tallin ja kentän välissä rivissä kasvavista puista valahti märkää lunta aivan hänen viereensä.
Hän ei kestänyt sitä. Salaisuuksia, jännitystä… Hän ei ollut sellainen ihminen, jonka hermot kantoivat järkähtämättä. Hänen täytyisi mennä puhumaan siitä. Kertoa jollekin… Lottelle? Lotten kanssa he olivat uskoutuneet silloin niistä kummitusäänistäkin…
Epämääräisessä, epätodellisessa olotilassa Gillian kääntyi poispäin kentältä ja raahusti silmät edelleen kaukaisuuteen harittaen kohti tallia.
Charlotte oli siellä, jynssäsi yksinään Shalian karsinassa ruokakippoja.
Gillian jäi ovensuuhun tuijottamaan.
Charlotte vilkaisi häneen ja nosti toista tummaa kulmakarvaansa kysyvästi.
Mutta Gillian ei tiennyt miten olisi muotoillut asiansa. Hän sai aikaan vain kummaa nieleskelyä. Lopulta hän puhuikin jotain ihan ohi suun: ”Aiotko… aiotko mennä Sophien muistotilaisuuteen?” Charlotte siivosi ehkä vähän rivakammin, mutta vastatessaan hänen äänensä oli täysin neutraali, hivenen kova ehkä: ”Aion.”
”Se oli niin kamalaa mitä hänelle tapahtui.”
”Mh.”
”Onneksi en joutunut näkemään häntä… siellä… makaamassa”, Gillian värähti pelkästä ajatuksesta. ”En olisi varmaan enää koskaan saanut nukuttua.” Hän seurasi avuttomana Charlotten jyystämistä tiskiharjalla. ”Ensin Linda… minua itkettää se vieläkin… miten kamala syksy tämä on ollut… olen niin onneton…”
Charlotten otsalla oli ryppyjä. Hän suoristi selkäänsä ja viskasi harjan ämpäriin, nosti ja kaatoi toisesta ruokakippoon huuhteluvettä.
”Sinä olet niin urhea”, Gillian äkkiä kuiskasi.
Charlotte taisi naurahtaa hieman, väkinäisesti ja ilottomasti. ”Urhea?”
”Niin… olet kokenut niin paljon kaikkea, kauheuksia… ja Lucas, kuinka surullinen teidän tarinannekin on, minä tiedän kyllä. Olet joutunut kohtaamaan niin paljon vastoinkäymisiä ja silti olet vielä siinä, pää pystyssä ja noin… noin…” Gillian ei tiennyt miten Charlotte oli, mutta jotenkin niin noin kuitenkin. ”Ja nyt ystäväsi on kuollut…”
Charlotte tuppautui ulos karsinasta hänen ohitseen.
”Sinä tunteilet nyt vähän liikaa”, hän huomautti kalseasti ja taisi nähdä Gillianin silmiin kohonneen kosteuden. ”Eikö sinulla ja Lieriöllä ihan suju?”
”Voih”, Gillian huokaisi nyt. ”Minä en tiedä… hän on ollut niin kummallinen.”
”Tomford on aina ollut kummallinen”, Charlotte muistutti.
”Hän on… jotenkin… minusta tuntuu, ettei hän enää oikein…”, Gillian nyyhkäisi aivan hiljaa ja kuiskasi tuskin kuuluvasti: ”…pidä minusta enää.”
”Pah”, totesi Charlotte ykskantaan. ”Mahdotonta. Hän on lääpällään sinuun, sen näkee kauas.”
Mutta Gillian ravisti punaista päätään. ”Hän on kyllä kohtelias, niin kuin aina ennenkin, mutta… en oikein osaa selittää sitä… aivan kuin hän aina vaivaantuisi seurassani.”
”Kukapa miehistä tietää?” sanoi Charlotte sangen viisaasti ja kuulosti niin huokaistessaan ikivanhalta ja paljon elämässään nähneeltä. Sitten hän näytti taas jostain syystä vähän äreältä.
Gillian oli hairahtunut ajattelemaan Joshia, mutta muisti sitten, mikä häntä oli ensiksi vaivannut. ”Andrew, onko hän…?”
”Ei. Olet sadas ihminen, jolle joudun jankuttamaan sitä.”
Gillian räpytti hämillään silmiään. ”Tarkoitin, onko hän oikeasti töissä poliiseille?”
”Ai.” Charlotte punastui lievästi ja oli äkkiä kovinkin touhukas ämpärien kanssa kuskatessaan niitä ulos, jossa marraskuinen talvikauneus oli rapistunut olemattomiin viimeöisen äkkinäisen loskasateen jälkeen. ”Öh… jaa… juu, on.”
”Minä ajattelin… voisinkohan… voisinkohan jutella hänen kanssaan?”
Charlotte kippasi likavedet menemään. Hän katsoi Gilliania uteliaasti.
”Miksi?”
Gillian paineli lapasten peukaloita vaisusti yhteen. ”Haluaisin kysyä häneltä erästä asiaa…”
”Minä voin kysyä”, Charlotte tarjoutui. Gillian mietti sitä hetken, mutta sanoi sitten katsellen kauemmas taivaalle:
”Jos siitä ei ole kovasti vaivaa… haluaisin vain saada selvää yhdestä mieltäni vaivanneesta seikasta, jos hän ei ole kovin kiireinen…”
Charlotte näytti siltä, että halusi tietää tarkemmin, mutta jätti urkinnat sikseen ja lupasi—vähän kitsaasti—mainita asiasta Andrewlle, kun seuraavan kerran tätä näkisi. Gillian kiitti hiljaa ja oli juuri aikeissa mennä katselemaan hevostaan Linkaa tarhaan, kun hän kuuli sen taas.
Matala, unenomainen ääni, joka kutsui häntä, mutta kuulosti saman tien katoavan kuin kaiku. Ääni tuntui tulevan hänen sisältään, mutta samalla jostain hyvin, hyvin kaukaa… Hän suuntasi jostain syystä katseensa taas tuulimyllymäkeen päin, ja kuin tuulen mukana tullut huokaus, hän aivan kuuli omaa nimeään kuiskattavan.
Gillian…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 7, 2016 18:32:08 GMT
Hits 10.11.2015
Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja—
”AYEEEEHH!”
Gillian hätkähti uppoutuneista ajatuksistaan niin, että sylillinen koulukirjoja valahti käytävälle avonaisine penaaleineen päivineen. Eriväristen kuulakärkikynien ja tussien tanner vieri pitkin lattiaa ja oppilaat hyppäsivät nopsasti niiden yli kiiruhtaessaan matkallaan välitunnille.
”Sori sori”, sanoi pyöreäkasvoinen, pienipiirteinen ja vihreätukkainen suuressa pelipaidassa, katu-uskottavasti kuluneissa maastohousuissa ja maihinnousukengissä hänen niskaansa hyökännyt tyttö, joka kumartui reippaasti napsimaan kirjoja käteensä. ”Se oli vähän liioiteltu tervehdys, vai mitä? Taisit säikähtää, vai mitä? Vitsit, miks sulla on näin montaa eri kynää ja pyyhekumia? Eikö lyijärillä ja yhdellä mustekynällä pärjää?”
Gilliankin oli kyykistynyt keräämään omaisuuttaan.
”Minä tarvitsen niitä…”, hän mumisi.
”Ai joo”, sanoi Ty, joka oli nostanut maasta erään auenneen vihkosen. Se oli täynnä Gillianin koulussa hahmottelemia luonnostelmia muista oppilaista, opettajista, maisemista… ”Vou, ihan sairaan hienoja. Vähän sä oot hyvä.”
”En minä…”, Gillian punastui, ”ne on ihan… nopeita suttuja vain…”
”Vai suttuja?!” Ty tuhahti. Hän lehteili vihkoa nousten seisomaan. ”Jukran pujut, kyllä mä näin sun maalauksiakin sun huoneessa, mutta ihan totta… makeeta.” Hän ravisti päätään kuin ei voisi uskoa kenenkään kykenevän laittamaan kynää synnyttämään sellaista jälkeä ja lätkäisi piirroslehtiön sitten kiinni ja ojensi Gillianille, joka sujautti sen nopeasti täpötäyteen laukkuunsa. ”Mäkin osaan piirtää. Tikku-ukkoja ja tähtiä nimittäin, mutta niistäkin tulee aina eriparisakaraisia. Sun pitäis pyrkiä johonkin taidekouluun noilla kyvyillä, ihan totta, vai mitä?”
He lähtivät kävelemään yhtä matkaa ulko-oville päin.
Gillian haroi levottomana kiharoitaan korvan taa.
”Äiti yrittää saada minua sellaiseen”, hän tunnusti vaisusti.
”Joo? Hyvä homma”, sanoi Ty selvästi huomaamatta Gillianin vastahakoisuutta ajatukselle ja oli jo vaihtanut puheenaihetta. ”Kuulitko jo, ettei Droppia suljetakaan?”
Gillian ravisti päätään ja räpytti silmiään.
”Joo, ei meidän tarvi hajaantua ympäriämpäri. Tieto ei oo vielä virallista”, Ty madalsi ääntään kuin salaliittolainen, vilkuillen ovelasti sivuilleen ja kuiskasi: ”mutta huhu kiertää, että kun ne kadonneet oppilaat löydettiin…”
Gillian puristi laukkua tiukemmin rintaansa vasten. Syystanssit Tamulissa oli ollut paitsi ihanin, myös kamalin ilta koskaan, ja hänellä oli hyvin ristiriitaisia tuntemuksia sen muistelussa. Lähinnä kuitenkin pahoinvoivia, ja niinpä hän nytkin pudisti taas päätään ahdistuneena.
”Tietsä Patricia, meidän luokalta?” Ty jatkoi ja hieroi nukkemaisen pieniä käsiään yhteen. ”Kihisen jännityksestä, että mitä sille tapahtui, mutta ilmeisesti sitä pidetään tiukasti jossain huostassa vielä.”
Gillianin ei tarvinnut vastata, sillä he olivat ehtineet pihalle ja Tyn johdattamana nurkkapaikalle, jossa pieni jengi poikia pompotteli palloa toisilleen. He huitaisivat hänelle kutsuvasti kättään. Kieltäytyen kohteliaasti, Gillian jäi empien sivummalle seuraamaan, kun Ty lyöttäytyi peliin mukaan, mutta hänen mielensä haahuili levottomana kuitenkin toisaalle… Tsekkaa kultainen hevonen.
Gillian vavahteli ja alkoi nakertaa hajamielisenä kynsiään.
Mies, joka oli jättänyt hänelle lapun käteen… Hänen oli täytynyt tietää jotakin. Mutta miten se oli liittynyt tyttöön, Sophieen, joka oli sittemmin löydetty kuolleena? Vieläpä juuri hevosten luota…
Kylmät väreet, joilla ei ollut kyllä mitään tekemistä kirpakan marraskuisen sään kanssa, vilistivät pitkin hänen käsivarsiaan takin alla.
Oliko hän tehnyt oikein, kun ei ollut sanonut kellekään mitään? Gilliania kalvoi sanoinkuvaamaton levottomuus, että hänen olisi kuitenkin pitänyt mainita asiasta… mutta siinä tilanteessa, heti tapahtuman jälkeen, hän oli ollut vielä niin poissa tolaltaan, ettei ollut kyennyt ajattelemaan selkeästi… ”Varo!”
Joku oli potkaissut palloa liian kovaa ja se kiisi häntä päin. Gillian hätkähti, mutta se lensi hänen ylitseen — ja osui kopsahtaen ilmeisesti johonkuhun toiseen kauempana hänen takanaan. Sen sijaan, että olisivat huolestuneet aiheuttamastaan tällistä, pojat remahtivat vahingoniloisesti nauramaan Ty heidän joukossaan, ja Gillian kääntyi.
Vaaleatukkainen, silmälasipäinen poika isoissa buutseissa, joka oli ollut ilmeisesti lähestymässä häntä, oli seisahtunut huojuen ja piteli kättä otsallaan. Toinen kyynärvarsi oli kipsissä rintakehän päällä. Maassa hänen jalkojensa juurella lojui beige cowboyhattu.
”Josh!” Gillian henkäisi kauhuissaan ja riensi lähemmäs.
”…Tervehdys... Gillianne”, Tomford hymyili lievän irvistyksen takaa (Gillian oli pyytänyt, ettei tämä puhuttelisi häntä niin formatiivisesti) ja piteli yhä päätään. Gillian katsoi häntä huolestuneena ja nosti sitten hatun maasta.
”Sattuiko sinuun pahasti?”
”Ei, eihän toki… Pieni kumaus vain, en laisinkaan huomannut… uh…” Hän aristeli kohtaa otsassaan. ”Pikkuruinen kuhmu tosin siihen saattaa tulla.”
”Hoi—Lieriö!” huusi yksi pojista. ”Iskikö pallo kovaa? Tuliko päästäsi nyt ihan soikio?” He nauroivat taas. Joku löi ylävitoset huutajan kanssa. Tomford sai hieman väriä poskilleen asetellessaan lakin takaisin. Gilliankin kasvot kirkuivat varmasti punaisena myötätunnosta ja suuttumuksesta Joshin puolesta.
Ty tuli hölkkää heitä kohti ja noukki sivuun kierineen pallon kainaloon.
”Tuu, Gilly”, hän sanoi virnuillen ja viittilöi.
Mutta Gillian pudisti päätään.
”Ei, mene sinä vain…”, hän sanoi ja ylitti itsensä ottaessaan Tomfordia rohkeasti kädestä ja kääntyessä hänen kanssaan ympäri. Poikajengi heidän takanaan ulvoi pilkkanaurusta, vislasi ilkeästi ja heitteli vielä Joshin perään piikikkäitä kommentteja. Tyn hymy pyyhkiytyi pois, kun hän mulkoili heidän jälkeensä. ”Sinun ei olisi pitänyt”, Tomford sanoi, kun he olivat etsineet rauhallisemman paikan, johon istahtaa pihapenkille. Gillian nosti stetsonin lieriä ja tarkasteli hellästi osumakohtaa tämän otsalta. ”Ei minun takiani…”
”Shh…”, hän sanoi lempeästi ja kosketteli kuhmua. ”Laitetaan siihen jotain kylmää.” Hän nousi ylös ja kaapi lähimmästä puhtaasta paikasta kourallisen lunta, jonka paineli sitten varovaisesti värähtävän Joshin otsalle. ”Tuntuuko paremmalta?”
”Kyllä, kiitos”, tämä sanoi vaisusti. Hän pyöritteli hattua sormissaan ja näytti alakuloiselta. ”O-Olivatko he ystäviäsi?” hän kysyi ja yritti kuulostaa reippaammalta.
Gillian paineli lumella kuhmua ja pyyhki hihansuulla sulanutta vesinoroa pois Joshin ohimolta.
”Eivät oikeastaan… Ty vain, kai, tavallaan… En ole ihan varma.”
Ty oli tosiaankin ryhtynyt Gillianin seuralaiseksi sen jälkeen, kun oli tuurannut tätä hänen puolestaan kotona, jotta Gillian oli saattanut salaa lähteä syystansseihin Joshin kanssa. Mutta Gillianin äiti oli kuitenkin saanut sen selville, ja nyt Gillianista tuntui, että olisi ollut parempi vain jättää koko ilta välistä ja jäädä tottelevaisesti kotiin. Hän ei kestänyt riitelyä eikä sitä, miten kylmänkolhosti äiti suhtautui häneen useiden tottelemattomuuksien jälkeen. Isäkin oli vaikuttanut taas entistä etäisemmältä ja viileämmältä petyttyään pahasti Gillianin vastaväitteistä taidekoulua kohtaan, vaikka aina silloin tällöin (kun he olivat Gillianin kanssa kahden) heillä tuntui sujuvan ihan hyvin.
Josh katseli lierihattuaan. ”He nauravat minulle… ja sitten he nauravat sinullekin...”
Gillian sanoi heti: ”Älä välitä heistä.” He eivät tunne sinua niin kuin minä tunnen, hän olisi halunnut lisätä, muttei uskaltanut.
Josh oli silti alakuloinen.
”Tämä stetsoni oli isäni”, hän sanoi sitten hiljaa. Hänen äänensä värähti, Gillian kyllä kuuli sen. ”Meillä oli karjatila Texasissa. Hän opetti minua, tahtoi aina parastani. Ja hänkin sanoi aina niin... 'Älä välitä heistä, niistä, jotka nauravat. He ovat toisesta maasta.' Niin hän sanoi.”
Herkkätunteisena Gillian kääntyi hieman poispäin pudistellakseen lunta lapasistaan, jotta Josh sai aikaa kuivata poskiltaan muutkin kuin lumivesinorot. Sitten hän laittoi hatun takaisin päähänsä. Sen enempää perheestään Josh ei ollut puhunut Gillianille vielä koskaan—hän vältti aina puheenaihetta ja vaihtoi sen mieluusti johonkin muuhun, jos joku kysyi, joten Gillian ei udellut.
Hän tuli taas miettineeksi, miten urhea tämä oikeasti oli… Maailma ei ollut kovin suopea Josh Tomfordia kohtaan, mutta siitä huolimatta hän ei koskaan puinut nyrkkiä tai päästänyt valituksen sanaakaan… Hän oli armollinen niillekin, jotka olivat häntä kohtaan vihamielisiä (ja karu tosiasia oli, että Josh Tomford ei todellakaan ollut Dropissa mitenkään suosittu), eikä kantanut kiusaajilleen kaunaa tai hyökännyt takaisin.
Ja sitten se iski häneen ja äkkiä Gillian tajusi, miten itsekäs oli ollut. Kyllä äiti ja isä varmasti ajattelivat vain hänenkin parastaan… Hänen pitäisi olla onnellinen, että nämä olivat etsineet hänelle parhaimman kouluvaihtoehdon jo valmiiksi, ja tehneet työkiireidensäkin lomassa kaikkensa, jotta Gillian saisi jatkaa taidealalla ja kehittää luovuuttaan yhä eteenpäin… Sen sijaan hän oli käyttäytynyt heitä ja heidän uurastustaan kohtaan kuin keskenkasvuinen, kiittämätön lapsi…
Kello pärisi välitunnin päättymisen merkiksi. He nousivat ylös, katsoivat toisiinsa ohikiitävän hetken, tervehtivät sitten kainon lämpimästi ja jatkoivat eri suuntiin seuraaville oppitunneilleen. Gillianin mielessä pyöri, että hänen täytyisi yrittää tehdä sovinto vanhempiensa kanssa, koettaa palauttaa kotirauha, sillä niin pahalta hänestä muuten tuntui. Hän kaivoi luonnosteluvihkosen esiin sekä luottolyijykynänsä ja lähti jo kävellessään kohti kuvaamataidonluokkaa hahmottelemaan maalausta, jonka tekisi äidilleen ja isälleen lahjaksi, sillä tiesi heidän kummankin pitävän hänen töistään aina kovin paljon—kertoihan siitä jo Wavesien talon ateljee, jonka seinät olivat täynnä Gillianin maalauksia. Ehkä he ilahtuisivat niin ja tajuaisivat samalla, ettei Gillianin lahjakkuus ollut hälventymässä hevostelusta huolimatta, että he saisivat kaikki yhdessä neuvoteltua rakentavamman ratkaisun Gillianin koulunkin suhteen.
Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja taiteessa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 19, 2016 17:06:34 GMT
Damsel 1.11.2015
Kuinka paljon ihmisen psyyke kestää?
Laiminlyöntiä, vähättelyä, panettelua, uhkailua… Väkivallan ei aina tarvitse olla fyysistä, usein psyykkinen, mentaalinen ja henkinen supressio jättävät pahimmat ja syvimmät haavat.
Kosteat kyynelet olivat sotkeneet sivun Gillianin päiväkirjasta. Kuulakärkikynän muste oli lähtenyt leviämään… sanat ’Kukaan ei voi olla yhtä’ ja ’Hirviö’ olivat vääristyneet, venyneet ja suttaantuneet. Hänen rehottava tukkapehkonsa oli kuin pomminjäljiltä, kampaamaton ja laittamaton. Hänen silmänurkkansa punoittivat kaiken itkemisen jäljiltä, mutta juuri nyt hänen ilmeensä oli tyyni — hän oli nukahtanut uupumuksesta kevyeeseen uneen kirjansa päälle — vaikkakin lukemattomien pisamien alla kasvot olivat yhä kalpeat ja huulensa yhteen puristetut.
Jälleen ansassa, vankina omassa talossaan, Gillian retkotti hervottomana pöytänsä ääressä.
Modernin valkoisen talon käytävillä aina mustissa kulkeva taloudenhoitaja vartioi ja kuurasi mennessään lattioita; olohuoneessa rätisevän tekotakkatulen ääressä kannettavalla tietokoneellaan jykevä punatukkainen nainen naputteli näppäimistöä pitkillä kynsillään.
Oli hiljaista, oli rauhallista ja kaikki niin tavattoman järjestelmällisesti järjestyksessä.
Ensimmäinen poikkeama tähän asialliseen viileyteen kotitunnelmassa oli ovikello, joka soi heleästi ja kirkkaasti.
Zoey Wavesia ei mikään hätkähdyttänyt eikä hänen nakuttelunsa tahti edes hetkiseksi hidastunut. Taloudenhoitaja lopetti heti puuhansa ja sangen ketterästi hieman pyyleväksi naiseksi ehti ulko-ovelle, jonka ovisilmästä hän kurkisti pihalle.
”Kuka siellä on, Boulice? Jos jokin ovelta ovelle kaupittelija, älä avaa ollenkaan.”
”Ei ketään, rouva.”
”Miten niin ei ketään?” rouva Waves ei vieläkään kohottanut katsettaan.
”Ei ketään, rouva, en nähnyt ketään”, taloudenhoitaja toisti.
Ovikello soi samassa uudestaan. Boulice kiiruhti jälleen eteishalliin ja katsoi ovisilmästä. Sitten hän aukaisi ulko-oven, mutta se kesti jonkin aikaa: hänen täytyi kaivaa lasisen eteiskaapin avain povitaskustaan, avata se, painaa virtalukko päälle, poistaa ovesta ketju ja vasta sitten aukaista ulko-ovi.
Oven takana ei ollut ketään.
”Boulice!” Zoey Wavesin ääni huusi sisältä olohuoneesta. ”Sulje ovi, vikkelään!” Taloudenhoitaja kiirehti tottelemaan, kun jostain lässähti tomaatti suoraan rakosellaan vielä olevasta ovesta sisään ja mäiskähti vastapuunatun eteishallin kiiltelevälle ruutulattialle. ”Ne ovat penskoja, Boulice! Karkki- ja keppostelukierroslaisia, äkkiä äkkiä, meillä ei ole heille mitään!”
Boulice sulki oven, mutta liukastui sitten liian liukkaalla lattialla olevaan märkään tomaattiin – ja lensi nurin. Virtalukkolasikaapin avain kiiti hänen hyppysistään pitkälle.
Zoey Waves kirkui. Toinen tomaatti oli lentänyt päistikkaa olohuoneen ikkunaan ja valui nyt ulkopuolella sitä pitkin kuin verinen silmämuna.
Huoneessaan, Gillian hätkähti hereille. Pöllämystyneenä ja paikat puutuneina hän kohottautui istumaan suoraan ja katsoi juuri ikkunastaan, kun siihen ilmestyi käsi. Gillian räpytti hämmästyneenä silmiään ja kämmentä seurasi käsivarsi, sitten olkapää… Tomford ilmaantui lasin toiselle puolen, hymyillen vaisusti tytölle sisällä, joka oli edelleen hyvin ihmeissään.
Tomfordin toinen käsi oli kipsissä. Hän osoitti sitä terveen käden sormellaan. Kipsissä luki:
NYT!
Gillian tuijotti sitä hetken, sitten aivan kuin olisi saanut sähköiskun, ponkaisi pystyyn ja riensi huoneensa ovelle. Hän pisti päänsä siitä käytävälle, katsoi molempiin suuntiin… ja lähti liikkeelle. Jostain päin taloa kuului kirkunaa ja ulinaa. Gillian ei aikaillut, vaan mahdollisimman huomaamattomasti kiirehti kohti eteishallia. Siellä hän otti esiin kenkänsä, sujautti ne jalkoihinsa hermostuneesti huohottaen, nosti takkinsa ja huivinsa kaapista, ja meni ulko-ovelle. Lasivitriinin ovi oli selkosenselällään, virta oli yhä pois päältä. Äiti huusi juuri: ”Ei! Ei uima-allasta!”, kun Gillian avasi oven. Se aukeni kuin portti taikamaailmaan ja hän puikahti siitä pihalle. Jännityksestä täristen hän juoksi tielle asti.
Crittlinin rannalla venetalojen edustalla Tomford odotteli häntä. Hän heilutti toista kättään ja Gillian juoksi hänen luokseen. He halasivat ja Gillian nauroi ääneen.
”Minä pääsin ulos!” hän henkäisi.
”Oletko kunnossa?” poika kysyi hellästi, vaikka häneltähän Gillianin olisi pitänyt tiedustella vointia. ”En… tiedä. Luulen niin. Oi ei, äiti ei kyllä yhtään tykkää tästä…”
Jonkin aikaa odoteltuaan rannalle juoksivat äänekkäästi hekottaen myös Billy sekä yltä päältä tomaatissa oleva Kitty, perässään Charlotte.
”Jees!” Kitty huusi, kun he saavuttivat heidät. ”Operaatio Pelastakaa Prinsessa on onnistunut!”
Charlotte ja Billy hidastivat pysähdyksiin ja molemmat huohottivat polviinsa nojaten. Billy painoi toinen silmä kiinni pistävää kylkeään.
Kitty nosti kätensä ylös ja esitteli hauistaan. ”Oloni on sangen ritarillinen!”
”Kuinka te… minä…”, Gillian oli sanaton. ”Kiitos kamalasti, olen ollut vangittuna sisälle siitä lähtien, kun tultiin takaisin. Äiti on mennyt aivan mahdottomaksi eikä isä ole ollut kotona…” Hän katsoi heitä kaikkia äkkiä liikuttuneena, ja he hymyilivät hänelle ystävällisesti takaisin. ”Mutta kuinka te onnistuitte?”
”Nopeudella, ajoituksella, erinomaisella sihdillä ja ripauksella lykkyä”, luetteli Kitty virnistäen.
”Mitä te teitte uima-altaalle?”
”Niin se… Billie-kuoma hoiti sen, vai mitä?”
”Ämpärillinen sammakonkutua ja pari oikeaakin sammakkoa”, sanoi Billy olkaansa kohauttaen kuin se ei olisi ollut mitään. ”Siinäpähän skuuppaavat niitä jonkin aikaa.”
”Hyi, yäk”, Gillianin oli pakko hihittää.
”Alexiina kertoi meille, että olet pulassa. Mutta pitäähän sinun nyt valopäivänä tulla kaivertamaan kurpitsoita ja mukaan yövaellukselle Unicorn Campille!”
”SEIS!” kuului samassa huuto. Boulice oli tullut ulos talosta Zoey Waves taustanaan, nähnyt heidät rannalla ja lähtenyt juoksemaan heitä kohti.
Nuoret rääkäisivät ja kikattaen pinkoivat karkuun.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 17, 2016 13:10:21 GMT
The Second Homecoming 30.10.2015
Talo oli pahaenteisen äänetön.
Gillian kuulosteli arkana ympärilleen laskiessaan reppunsa ja matkalaukkunsa eteishallin lattialle, joka säihkyi puhtauttaan ilman kuralaikun tai roskan häivettäkään.
”Minä… tulin kotiin”, hän ilmoitti hiljaisuuteen. Ehkä äiti ja isä olivat vielä töissä tai pidemmällä työmatkalla? Hän ehti jo huokaista hitaasti ja helpottuneesti, kun matala miehinen ääni äkkiä sanoi: ”Gillianne-neiti.”
Gillian hätkähti rajusti ja meinasi kaatua kompastuttuaan repunhihnaansa. Wavesien taloudenhoitaja Boulice oli hiipinyt jälleen kuin äänetön musta kissa hänen selkänsä taa. ”Olette palannut.”
”Ovatko... ovatko äiti ja isä kotona?”
”Rouva Waves on. Tulkaa ateljeeseen.” Boulice poistui yhden silmänräpäyksen aikana. Gillianista nainen oli aina ollut kammottava ja jollain pelottavalla tavalla epänormaali.
Hän jätti matkatavarat eteiseen, riisui kenkänsä ja pusakkansa ja meni sitten talon isoimpaan ja avarimpaan huoneeseen — huoneeseen, joka muistutti taidegalleriaa, sillä sen seinät olivat täynnä Gillianin maalauksia ja piirroksia.
Äiti ei ollut vielä paikalla ja Gillian meni istumaan valkoiselle sohvalle, jonka ääressä vieraita kahviteltiin. Hän alkoi järsiä kynsiään odotellessaan hermostuneena mitä nyt tapahtuisi. Ateljeeseen johtavalta käytävältä kuului kohta korkokenkien käskevää kopinaa ja Zoey Waves saapui näyttävän mahtipontisesti esiin uhkuen härkämäistä voimaa ja luonteenlujuutta. Hän oli myös erittäin vihaisen näköinen, minkä Gillian pani kauhuissaan merkille ja painui jo valmiiksi hieman kokoon, ennen kuin äiti edes avasi suutaan.
”Gillianne!” Zoey sitten rääkäisi ja ääni aivan kimpoili avaran huoneen seinistä. ”Kuinkas kehtaat!” Gillian ei saanut sanaa suustaan, vaan toljotti äitiään järkyttyneenä. ”Olet mennyt aivan hunningolle! Mitä tämä on? Sinun piti olla takaisin viime viikolla, tarkalleen 25. päivän iltana!”
”Minä… minä…”
”Olen aivan kamalan pöyristynyt! Että voitkin tehdä näin äidillesi! Olet tavattoman itsekäs! Et ole ottanut puheluitakaan vastaan!”
”En… ei… minä…”
”Tämä oli viimeinen matka, jonne saat Centerien mukana lähteä! He ovat edesvastuuttomia! Sitä paitsi olet valehdellut meille—valehdellut minulle!”
”Mi—”
”Selitä minulle, miten voi olla, että FPCI kävi täällä kyselemässä ja kertoi, että olet ollut siellä ala-arvoisissa syystansseissa toissaviikolla; miten se voi olla mahdollista, kun sinun piti olla samaan aikaan täällä kotona opiskelemassa paikataksesi tuon typerän matkasi aiheuttamaa rakoa koulunkäynnissäsi! Haluan tietää, kuka sitten on ollut huoneessasi ja vastaillut Boulicelle!”
Gillian aukoi ja sulki suutaan. Zoey Waves oli kuin hurrikaani: hän kohosi silmät leimuten Gillianin edessä korkeuksiin kuin tulivuori. Hänen rinnallaan Gillian tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi.
Gillian sulki suunsa.
”Kuinka kiusallista! Mikä häpeä! Mihin olet sekaantunut? Minä aivan…” Äiti lekutti kädellä kasvojaan ja nosti toisen käsivartensa otsalleen. Hän näytti siltä, että teeskentelisi pian pyörtyvänsä—sillä Gillian tiesi, että Zoey Waves oli liian lujaa tekoa menettääkseen koskaan oikeasti tajuaan. Boulice riensi paikalle ja ohjasi emäntänsä istumaan vastapäiselle sohvalle. Zoey huiskasi hänet sitten pois ja käski tuoda lasillisen konjakkia.
Gillian ei enää edes yrittänyt saada suunvuoroa. Hän oli vetäytynyt kuoreensa kuin simpukka, tavalla, jolla hän oli pienenäkin mennyt äidin hermoromahduskohtauksia pakoon. Zoey huiskutti itseään edelleen laiskasti sormillaan niin kauan, että sai käteensä ryyppylasillisen. Hän joi sen ja kolautti lasin sitten pöytään vallankumouksellisesti.
”Tiesin sen aina, että Centereistä on sinulle pidemmänpäälle haittaa”, hän puhui nyt huutamatta, mutta edelleen kovin sanoin, silmät tiukassa ummessa. ”Olet saanut kupata heillä niin pitkään ja usein vain, koska olen tuntenut sympatiaa Emilyä kohtaan, joka ei saanut olla tekemisissä lastenlastensa kanssa ja sitten hänen miehensä kuoli. Mutta mitä sinä siellä enää teet? Hän sai kerralla oikeita lapsenlapsiaan takaisin, ei sinua siellä enää kaivata. Koulunkäyntisi on viime aikoihin asti ollut mukiinmenevää, tosin et ole saanut kurottua takaisin kiinni kiitettävään, mistä silloin sovimme, ja nyt sinulla on jo yhtäkkiä monta luvatonta poissaoloa! Olet jäänyt jälkeen muista – ja tämä on viimeinen vuotesi! Kuinka luulet pääseväsi Le Grande Arthéen tällaisella käytöksellä?”
Gillian niiskutti hiljaa.
”Olet ollut rikollisissa puuhissa, vältellyt koulunkäyntiä, jättänyt opiskelematta, karannut, toiminut vastoin minun tahtoani, kutsunut luvattomia vieraita talooni, pullikoinut vastaan ja ollut kerrassaan mahdoton! Minä en siedä, Gillianne!”
Gillian nosti kädet kasvoilleen.
”Minä en siedä! Tähän on tultava loppu!” Zoey Waves kuulutti kajahtelevalla äänellään. ”Sinä”, hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät ja hänen sanoissaan oli lopun tuntua, ”et enää ikinä saa mennä Centereille!”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jul 29, 2016 12:00:25 GMT
ERJ-tarinakilpailut luokassa 120 cm (sij. 1/8)
Power Jump 24.7.2016
Tänä vuonna oltiin enää jouhikarvan paksuuden verran kaukana PJ-tittelistä! Kisat pidettiin Saksassa, Breawassa, ja Dodon kanssa meitä onnisti päästä voiton makuun seiskaluokassa! Harmi, ettei rahkeet riittäneet kuitenkaan enää arvoluokkaan - ensimmäisestä voitosta ei olisi ollut mahdoton pusertaa toistoon. Tehtävänanto: Kirjoita omanpituisesi riimitelty kertomus tai runo kilpailupäivään liittyen. Tarinan tulee sisältää sanat poweri, tiikeri, hälyttää, valtikka ja lentävä lautanen. Sanoja saa taivuttaa ja ne voivat esiintyä missä tahansa järjestyksessä. "Mistä saatais poweria? Kato tota kaveria Sil’ on kolmee raippaa suussa Ja ponil’ jouset kavioissa Mut mun ratsuu nukuttaa Hoh hoijakkaa, se haukottaa Mistä saatais poweria? Ei kiinnosta tätä ponia Että miten menee meidän kisat Kun haluu ottaa isot tirsat Vaik’ kellot korvis hälyttää Ei ees silmää tahdo räpyttää Mistä saatais poweria? On monenlaista toveria Yhel’ raidat tiikerin Toisel’ nään tuplapintelin Mut mulla laiskuuskuningas Valtikka ja viittakangas Mistä saatais poweria? Onko kellää sokeria? Rakettitiedettä ei tarvita Että poni alkaa ravata Ei ees lentävää lautasta Kun vaan näytät namipalasta On meillä liikaa poweria Annoin liikaa sokeria Lähti vähän lapasesta Ja lennän kohta satulasta…"
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jun 26, 2016 16:34:31 GMT
Tarinakilpailut: kenttäratsastus (sij. 3/3) 26.6.2016 "Sparky Sharpystä After Lähtöön..." Taustajoukkosi kisoja varten ovat totta kai lähteneet mukaan matkaan kannustamaan teitä paikan päälle! He haluavat ikuistaa sinut ja ratsusi ennen ja jälkeen kilpailusuorituksen: kännykällä napattu kuva juuri ennen kouluradalle lähtöä, sekä toinen kuva palattuanne hiestä märkänä maastoesteradalta. Mikä ero näiden kahden kuvan välillä on ilmeessä ja olemuksessa? Uhkuiko tahto silmistä voitonhimoa ja myöhemmin tullut nujerretuksi kehnon suorituksen pistettyä kaiken mönkään? Onko kuontalo pysynyt kondiksessa vai onko niin hevosen letti, kuin sinun tukkasikin pyörremyrskyn jälkeinen harakanpesä? Suorita näin: Piirrä kaksi kuvaa, jotka asettelet rinnakkain "ennen ja jälkeen" -meiningillä. Voit panostaa taiteellisuuteen niin vähän tai paljon, kuin koet sopivaksi. Kuvan voi toteuttaa vaikka Paintilla ilman sen ihmeellisempiä koukeroita tai piirtää käsin. Tuomarin (Ireth) yleinen kommentti luokasta: "Todella tasalaatuinen luokka, kaikki suoritukset olivat erittäin hienoja ja viimeisteltyjä. Olisi ehkä ollut hauska nähdä vähän erilainenkin suoritus, ettei kaikki olisikaan mennyt ihan pieleen maastossa. Mutta kaiken kaikkiaan hauskoja suorituksia, jotka kirvoittivat useamman naurahduksen. Olisin halunnut laittaa jokaisen ykkössijalle, mutta kun se ei ole sallittua..." Tuomarin kommentti suorituksesta: Persoonallinen piirtotyyli, hyvin huomioitu se, ettei kouluradalle ja maastoon mennä samoissa vermeissä. Paljon hauskoja ja tyyliin sopivia yksityiskohtia. Ratsastajan hiukset on toteutettu hienosti! Ratsukon kummankin osapuolen ilmeet ovat mahtavia.
|
|