katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jun 14, 2016 15:39:49 GMT
Kouluvalmennus kotitallilla (valmentajana yaren) 13.6.2016
Katselin valtavalla mielenkiinnolla ympärilleni ja vaikka päivä olikin ollut hiukan sateinen, nautin suuresti olostani sillä hetkellä. Orange Wood Ranch oli mielettömän kotoisa paikka ja hetkittäin kuvittelin jo omaankin talliini muutamia muutoksia, sehän oli jo vähän liiankin perinteinen paikka... Ajatukseni katkesi kuitenkin kuin seinään, kun tajusin hätkähtäen edessäni seisovan ruunikon ponin ja sen ratsastajan. Naisen kasvoille levisi valloittava hymy ja hän selvästikin tajusi minun olleen jossain ihan muualla, ainakin henkisellä tasolla. En tiedä, miten aina onnistuinkaan ensitapaamisilla antamaan itsestäni niin huikean kuvan... Sain kuulla suloisen ponin nimen olevan kavereiden kesken Dodo, ja tykästyin valtavasti orin kuuliaiseen asenteeseen. Siitä olikin jo hiukan aikaa, kun olin viimeksi työskennellyt muidenkin kuin suomenhevosratsukoiden parissa, joten vaihtelu oli erittäin tervetullutta! Komea ruunikko kuunteli tarkkaavaisena ratsastajansa Gillianin apuja, tosin lyhyen alkuverryttelyn jälkeen alkoi pientä kyllästymistä olla jo havaittavissa. Poni oli vahvasti sitä mieltä, ettei aikaa kannattanut tuhlata asioihin, jotka se jo osasi. Oli selvästi aika siirtyä hiukan suurempiin haasteisiin. Dodoa oli selkeästi treenattu uutterasti, sillä lihaksikkuus oli varsin ihailtava piirre orin olemuksessa. Se kantoi hyvin itseään ja ratsastajaansa, eikä työskennellyt missään vaiheessa epätasapainossa. En sano, etteikö Gillianin läsnäololla olisi ollut osaa eikä arpaa, mutta tämä ratsuponi tiesi selkeästi kouluratsastuksen salat! "Käytä vielä hitusen runsaammin puolipidätteitä, niin saat Dodon menoon vieläkin enemmän lennokkuutta", annoin muutaman ohjeen aina silloin tällöin, mutta pääosin suustani kajahteli vain iloisia kehuja. Pyysin ratsukon muutaman toiston ja suunnanvaihdon jälkeen kahdeksikolle, jossa ratsukko pääsisi esittelemään minulle laukanvaihtojaan. Totta puhuakseni en uskonut tämänkään tuottavan kumpaisellekaan mitään ongelmia, mutta ehkä saisin vielä lisättyä täydellisen kakun päälle sen kuuluisan kirsikan! Wow... Minä en ollut mielestäni kovinkaan usein sanaton, mutta nyt se ei ollut kovinkaan kaukana. Olimme aloittaneet tehtävän suorittamisen niin, että jokaisella suoralla linjalla Gillian siirtäisi ratsunsa laukasta raviin ja muutaman askeleen jälkeen hakisi uuden laukan tilalle. Tämä ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia ja ainahan sitä olettaa, että se yksi askel olisi se haasteellisin - ja pah! Sieltä se vaihto syntyi kuin leikkiä vain ja nuori nainen kehtasi vielä virnistellä voittajan lailla. Ehkä se ei ollut kuitenkaan pahasta, tämä huippukaksikko totisesti ansaitsi ilonsa ja kehunsa. Koko valmennus oli sujunut niin mallikkaasti, että johan tässä oli aika antaa ratsukolle lupa vaihtaa jo rennommalle vaihteelle!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 24, 2016 16:49:12 GMT
Uusi omistaja! 24.04.2016
Africa siirtyy Orange Woodin omistuksesta Gillianille. Käytännössä tämä ei vaikuta African elämään (pysyy pihatossa ja Orange Woodissa edelleen), mutta tulee pääasialliseen ratsukäyttöön tästä lähtien tietenkin Gillianin alle.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 11, 2016 15:14:47 GMT
Witnessing 17.10.2015
Tyn pitäisi olla meillä jo, Gillian ajatteli katsoessaan hopeaista rannekelloaan kolmattatoista kertaa sitten Orange Woodista lähdön. He olivat juuri ratsastaneet Tamulin aidatulle takapihalle ja pysäyttäneet hevoset sievään riviin puomien eteen, liukuen alas satuloista. Vaikka reipas ja iloinen musiikki ottikin heidät kotoisasti vastaan, Gilliania hermostutti silmittömästi. Hän huomasi polviensa lyövän loukkua tapaillessaan maata ja horjahti hieman tukeutuen Linkan kaulaan. Toivottavasti kaikki olisi kotona okei…
He olivat käyneet tarkan toimintasuunnitelman Charlotten luokkatoverin, Tyn, kanssa siitä, mitä tämä tekisi Waveseilla syystanssien ajan Gilliania esittäen. Vaikka Ty oli ollut hyvin itsevarma ja luottavainen, reteästi vakuuttanut, ettei hänellä ollut syytä huoleen, nyt Gillian ei voinut olla pureskelematta alati huultaan ja pohtia, olisiko hänen kuitenkin pitänyt vain kiltisti totella ja mennä kotiin… Mitään näin uskaliasta ja äitinsä tahtoa uhmaavaa, hän ei ollut vielä ennen tehnyt! Jos hän jäisi kiinni… jos Ty jäisi kiinni… Gillian oli jo aikomassa nostaa jalkaansa takaisin jalustimeen ratsastaakseen saman tien kotiin, kun Kittyn kirkas ääni kajahti.
”Gills, mikä Linkan jalassa on?”
”Hm?” Gillian katsoi alas ja kumartui nyppäämään oranssin pallukkaisen hevosensa mustinsa vuohiskarvoista.
”Eep!” huudahti Kitty tapaillen keijuasuunsa kuuluvia sarvia ja nappasi pallon Gillianin avokämmeneltä. ”Keijuantennini! Se on lähtenyt irti! Saakohan sitä vielä takaisin?”
”Anna minä”, Gillian ehdotti, ja tottelevaisesti suutaan harmissaan mutristellen Kitty taivutti vaaleaa päätään matalammalle, jotta Gillian saattoi kiinnittää irronneen pallon takaisin. ”Noin”, hän sanoi.
”Kiitti, Gills, olet enkeli”, Kitty sanoi. ”Enkelin asu olisi kyllä sulle ollut parempi.”
”Minusta tuo on oikein hyvä”, sanoi kohtelias, hiljainen ääni ja Gillian käännähti Tomfordiin päin, jonka tutun peessin cowboylakin päällä irralliset pienet lehmänsarvet näyttivät kahdelta tsemppipeukalolta. Gillian punastui heleästi ja painoi katseensa nopeasti jalkoihinsa.
”Voisitte muuten olla samasta eläintarhasta, mutta lehmät on yleensä karjatilalta”, Kitty liversi iskien heille silmäänsä. ”Mutta kyllä te silti olette mahdottoman suloisia!” Onneksi suurin osa Gillianin kasvoista oli norsunkärsän peitossa.
Charlotte ja Billy heittivät hevosten eteen heinät, sitten he lähtivät sisään. Gillian ei nähnyt mitään muuta kuin Tomfordin, joka ojensi hänelle käsikynkkäänsä ja sitten he Kittyä seuraten, molemmat yhtä ujostellen ja arkoja hymyjä vaihdellen, kävivät yhdessä tanssilatoon.
”No, hajaantukaa sitten ja pitäkää hauskaa!” Kitty toivotti, kun he olivat pysähtyneet ovensuuhun ja kartoittivat tilannetta paikanpäällä. Tomford kumarsi heti Gillianille.
”Saanko luvan?”
”Ai, mi…?”
”Tanssimaan, neiti.”
”N-Nyt hetikö?”
Tomford kallisti päätään. ”Niin, neiti.”
Gillian empi muutaman sekunnin kauhuissaan, mutta antoi sitten Tomfordin taluttaa itsensä tanssilattian reunalle. Hän veti syvään henkeä ja koetti unohtaa huolensa Tystä ja kotioloista. Hän oli nyt täällä Tomfordin kanssa—Tomfordin takia, eikä mikään saisi pilata tätä iltaa.
Jo muutaman rytmikkään askelen jälkeen Gillian huomasi, että poika oli oikein etevä tanssimaan. Hän oli sulavaliikkeinen ja kuitenkin niin tahdikas, että osasi ennakoida ja ottaa vähän kömpelömmän Gillianin hienosti huomioon, muutaman kerran saaden jopa Gillianin tekemän askelvirheen näyttämään harkitulta siirrolta.
Ja siitä muutaman pyörähdyksen myötä, Gillian ei enää laisinkaan ollut murheissaan. Hän uskaltautui nauramaan (hermostuneesti) ääneen ja jopa katsomaan Tomfordia silmiin, joka heti hymyili ilahtuneesti takaisin ja pyöritti Gilliania vielä monta, monta kertaa ympäri.
Kolme laulua myöhemmin, hengästynyt, mutta onnellinen Gillian sekosi vähän askelissaan ja päätyi Tomfordin käsivarsille. Poika katsoi häneen hölmistyneenä, mutta auttoi sitten sanaakaan sanomatta kohteliaasti takaisin jaloilleen. Gillianin vatsassa oli erimuotoisia ja -kokoisia perhosia. Hän läähätti kasvot kuumina.
”Minua janottaa vähän”, hän sanoi.
”Pidetään tauko”, Tomford myönsi itsekin posket aika punaisina. He kävelivät—käsi kädessä—baaritiskin luo ja Tomford halusi tarjota heille kummallekin sitruunasoodalasilliset, vaikka Gillian tunsi siitä tunnontuskia. Tomford asui yksin vuokralla eikä hänellä ollut paljon rahaa, toisin kuin Gillianilla, mutta tämä ei ollut kuulevinaan arkoja vastalauseita.
”Sinä tanssit tosi hyvin”, Gillian uskalsi kehaista, kun he hakeutuivat vapaaseen pöytään juomat mukanaan. Hän huomasi Billyn jonkin matkan päässä poistumassa ulos tutunnäköisen pojan kanssa, muttei ehtinyt oikein keksiä, mikä tämän nimi olikaan.
”Kiitos, neiti”, vastasi Tomford lauhkeasti ja nosti lakkiaan päästä, jotta saattoi kuivata hiestä kevyesti kostunutta otsan hiusrajaa. Gillian siirsi norsunkärsän pois tieltään, jotta kykeni juomaan. Kylmä juoma maistui raikkaalta ja auttoi ylimääräiseen lämmöntunteeseen, joka tanssiessa oli noussut pintaan.
Äkkiä häntä alkoi jännittää kauheasti. Hän pyöritteli drinkkisateenvarjolla jääkuutioita juomassaan ja mietti pitkään, uskaltaisiko mainita siitä, miten tiesi kottikärryistä ja kaikesta… mutta sanat jumittuivat kurkkuun, kun poika äkkiä ottikin häntä kädestä kiinni pöydän päällä ja katsoi häntä suoraan silmiin. ”Neiti Gillian”, hän kuiskasi ja hänen äänensä oli pehmeä, vaikkakin helisi hermostuksesta, ”haluaisin kysyä… te olette niin kovin kaunis ja hieno neiti, ja minä vain tällainen tavallinen, yksinkertainen maalainen… minun täytyy kysyä, että onko tämä… oliko tämä vain tämän illan juttu, etten ehdi kuvitella liikoja tai unelmoida turhia… anteeksi, en—ei teidän tietenkään täydy vastata, mikäli koette kysymykseni loukkaavana—”, hän ehti hätäillä tulkittuaan Gillianin laajenneet silmät ja raolleen auenneen hämmästyksen suun väärin. ”Minä, ei teidän—”
”Ei”, Gillian kuiskasi lähes yhtä väräjöivästi, Tomfordin äskeiset sanat kauniisti päässään kaikuen.
Tomford tärisi silminnähden ja vain tuijotti varovasti Gilliania uskaltamatta ilmeisesti ajatella mitään ennen aikojaan. Hän taputteli hermostuneesti pienellä liinalla otsaansa stetsonin alta.
”Minä…”, Gillian käänsi kämmentään niin, että he saattoivat lomittaa sormensa, ”en halua, että tämä oli vain tämän illan juttu.” Hänen sydämensä jyski niin, hänen kehonsa oli niin lamaantunut, että oli uskomatonta, että siellä heidän ympärillään ihmisiä meni, jutteli ja tanssi rennosti heistä kahdesta piittaamatta.
Tomford nosti vapaan kätensä ottaakseen silmälasinsa pois nenältään, laski ne huolellisesti käsi vapisten pöydälle ja pyyhki etusormellaan ja peukalolla silmiään. Gillian hymyili hänelle, kun poika nosti taas katseensa ja Tomford naurahti helpottuneena ääneen.
”Mennäänkö jatkamaan ulos?” Gillian ehdotti, kun ladon ulkopuolelta kuului kättentaputuksia ja seuraavaa kappaletta esiteltiin. ”Sielläkin on tilaa tanssia. Olisi mukava nauttia illasta pihalla.”
Tomford nyökkäsi. He nousivat ylös ja hän johdatti heidät sivuovista sille puolen pihaa, jossa ulkolava oli. Ihmisiä hakeutui juuri uudelleen pareiksi ja alkoi tanssia reipasta pyörähteleväistä valssinkaltaista, keltamekkoisen laulajattaren kauniin äänen äärellä.
Sinä iltana, Gillian oli niin onnellinen!
*
”Moi! Oottekos nähny Lottea?” Kitty tuli heidän luokseen baaritiskillä, jossa Gillian ja Tomford olivat tilaamassa itselleen ruokaa. Tanssiessa ruokahalu tuntui kasvavan valtavaksi. Tämä näytti hyvällä tavalla riutuneelta; sellaiselta, joka on pitänyt hauskaa kunnolla ja pistänyt ranttaliksi: hänen siipensä roikkuivat ja sarvista oli kohta enää karat jäljellä.
”Ei, emme ole nähneet ketään”, Gillian sanoi ja katsoi Tomfordiin, joka pudisti päätään. ”Olemme olleet ulkona tanssimassa ja sitten käytiin katsomassa hevosia.”
”Mä en ole nähnyt sitä koko iltana… no jaa, ehkä se on vaan kadonnut massan sekaan.” Kitty kohautti olkaansa, vaikka näytti pikkuisen huolestuneelta katsellessaan ympäri latodiscon väenpaljoutta. Olihan Raicy laittanut hänet heistä kaikista vastuuseen.
”Entä Billy?” Gillian kysyi, kun hörökorvainen tarjoilija ojensi hänelle autiomaasalaattiannoksen.
”Tuolla se näyttää istuvan”, Kitty tuhahti ja vilkaisi paheksuen yhteen nurkkaan, jonka pöydän ympärille oli kasaantunut epämääräinen joukkio lähinnä keski-ikäisiä möhömahaisia miehiä, kaikkien kiinteästi tuijottaessa jotakin keskellä edessään. Billy näytti olevan heidän seurassaan kaikkia muita huomattavasti pienikokoisempana, violetissa pelletakissaan.
”Mitä he tekevät?” Gillian ihmetteli, kun porukka remahti äkkiä huutoon ja tömisteli jalkojaan ja löi käsiään pöytään.
”Pelaa.” Kitty maiskautti suutaan. ”Kävin jo huomauttamassa herralle aikaisemmin, mutta se käski mun leijua keijusiipieni kera muualle. Tässä ei muuten ole enää kauaa, kun mesta menee kiinni. Kymmeneltähän täällä suljetaan.”
Gillian katsoi vaistomaisesti rannettaan: kello olisi kohta puoli. Kellon katsominen toi hänen mieleensä taas Tyn, joka hänen oli onnistunut pitää ajatuksissaan taka-alalla kaiken hauskanpidon ja Tomfordin läsnäolon mennessä sen edelle. Hänen vatsaansa kouraisi taas huolesta ja hän pohti, pitäisikö hänen soittaa tai lähettää Tylle viesti…
He istuivat alas, Kitty liihotteli toisaalle ilmeisesti edelleen Charlottea etsien ja mennessään mutisten, että yrittäisi uudelleen soittaa tälle. Gillian otti kännykkänsä eteen ja alkoi naputella tekstiviestiä.
”Onko jokin vialla?” kysyi Tomford.
”E-Ei… minä vain…”, Gillian empi. Hän ei pitänyt valehtelemisesta, muttei tiennyt haluaisiko kertoa Tomfordille, että oli järjestänyt Tyn kanssa sen, että hän saisi tulla tanssiaisiin tämän kanssa. Sillä Gillianista ei tuntunut siltä, että hän haluaisi kertoa pojalle, millainen noita-akka hänen äitinsä oli… Noita-akka, Gillian toisti kauhuissaan mielessään. Ajatteliko hän juuri äsken äitiään noita-akaksi? Hänestä oli totisesti tulossa liian hurja, liian kapinallinen… Mikä häneen oikein oli iskenyt?
Tomford ei kysellyt enempää. Gillian tuijotti puhelintaan, kirjoittamansa viestin alkua, mutta pyyhki sitten kaiken ja laski kännykän pois. Kohta hän menisi kuitenkin kotiin, sittenhän se (hän nielaisi) selviäisi.
Joku lysähti vapaaseen tuoliin heidän pöydässään. Gillian kohotti katseensa melko suurikokoiseen tyttöön, jonka hiukset olivat melkein yhtä kiharaiset, kuin Gillianin. Hän oli pinkissä prinsessamekossa ja päänsä päällä kimmelteli kruunu. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut kovin ystävällinen tai hovineidon tapaan herttainen. Ja hänkin näytti jotenkin tutulta.
”Hyvää iltaa, teidän korkeutenne”, sanoi ensimmäisenä Tomford erittäin kohteliaasti ja kunnioittavasti, ja nosti stetsoniaan tytölle aitoon arvokkaaseen tervehdykseen. Hetken aikaa tyttö vain silmäili häntä, sitten huokasi: ”No vihdoin! Olen etsinyt koko illan miestä, jolla on oikeanlaiset käytöstavat, ja sitten kun illasta on puolituntia enää jäljellä, tapaan sinut.”
Tomford näytti hämmentyneesti otetulta asettaessaan lakkia takaisin vaaleille hiuksilleen.
”Se oli Sam, eikö ollutkin?” sanoi Gillian arasti, kun oli viimein keksinyt, mistä tyttö oli niin tutunoloinen paksun meikkikerroksenkin alla. ”Te olitte Orange Woodissa silloin yksi viikonloppu.”
Prinsessatyttö siirsi pienten viirumaisten silmiensä kirpeän katseen häneen. ”Sinun nimeäsi en muista”, hän tokaisi.
”Gillian…”
”Hmph. No, mennään.” Hän sitten sanoi osoittaen sanansa Tomfordille.
Tomford näytti vähän hätääntyneeltä.
”Tanssimaan!” Sam määkäisi. ”Äkkiä, kun on vielä aikaa! Kyllä minäkin haluan päästä tanssimaan!”
”Ah…” Tomford katsoi kysyvästi ja vähän pahoillaan Gillianiin, joka pudisti päätään.
”Mene vain”, hän sanoi. ”Minä syön vielä.”
Sam tarttui tiukasti luikkua Tomfordia käsivarresta ja kuuli tytön jäkättävän puoliksi taluttaen ja puoliksi tätä tanssilattialle raahaten: ”Et ehkä ole ihan sitä, mitä hain, mutta paras kuitenkin tähän mennessä…”
Gillian hymyili heidän jälkeensä ja jäi sitten yksinään syömään salaattiaan loppuun, kun hän yhtäkkiä havaitsi, että joku tarkkaili häntä vastapäiseltä seinustalta tanssivien päiden takaa. Ensin Gillian ajatteli, että oli erehtynyt, ja jatkoi syömistä… mutta kun hän nosti lasin huulilleen juodakseen soodavettä, häntä tuijotellut mies oli tullut lähemmäs ja näytti yhä lähestyvän. Gillianin sydän alkoi jyskyttää ja hän katsoi avuttomana ympärilleen, mutta Tomfordia tai Samia ei näkynyt.
Zorroksi pukeutunut mies keikahti Samin jättämään tuoliin ja katseli Gilliania naamionsa silmärei’istä. Gillian katsoi ilmeettömästi takaisin.
Zorro ojensi hansikoitua kättään. Gillian tuijotti nyt siihen, empi ja arasti ojensi sitten omaa kättään. Zorromies tarttui siihen tiukasti, vetäisi Gilliania lähemmäs pöydän yli niin, että tämä henkäisi pelästyneenä ja kuiskasi: ”Onko sulla norsunmuisti?”
Ote oli niin napakka, että se sattui. Gillian yritti irrottaa kättään, mutta mustannahkaiset sormet puristuivat vielä tiukemmin. Hän inahti hiljaa kauhusta kankeana.
Sitten Zorro päästi irti ja nojautui taaksepäin. Hän nytkäytti vähän päätään, ikään kuin kiitokseksi tai tervehdykseksi, ja nousi ylös. Hän poistui paikalta jättäen huohottavan, säikähtäneen Gillianin jälkeensä.
Mitä kummaa se oli ollut?
Gillian huomasi käteensä jääneen pienen paperilappusen, jonka Zorro oli laittanut hänen sormiinsa. Hän katsoi ympärilleen ja edelleen pinnallisesti hengittäen aukoi sen sormet täristen.
Tsekkaa kultainen hevonen.
Gillianin silmät laajenivat, kun hän luki sutatut sanat. Tsekkaa kultainen hevonen? Tarkoittiko se… tarkoittiko se Fifiä?
Hän nosti taas päätään, mutta kukaan ei tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hänen huulensa alkoivat vapista ja hän ryttäsi lappusen ja laittoi sen taskuunsa. Hetken hän istui levottomana paikoillaan, muttei voinut ahdistukseltaan jäädä siihen enää. Hänen olisi mentävä katsomaan… varmistamaan…
Kuka mies oli ollut? Miksi hän toi Gillianille tuollaisen viestin ja vielä noin salaperäisesti? Norsunmuisti? Entä mitä hän sillä oli tarkoittanut?
Gillian ajatteli, että hänen pitäisi nähdä Tomford, muttei löytänyt tätä tanssilattialta. Hän empi kahteen eri suuntaan vievien ulko-ovien välillä: ulkolavalle etsimään Tomford, vai aitaukselle tarkistamaan, että hevosilla oli kaikki hyvin?
Kun ulkoa kajahti ilmoitus illan viimeisestä hitaasta, Gillian kääntyi kannoillaan ja poistui päinvastaiseen suuntaan. Häntä kirpaisi pikkuisen, ettei voinut tanssia Tomfordin kanssa viimeistä tanssia, mutta välikohtaus zorromiehen kanssa oli imaissut hänestä illan ilon ja täyttänyt sen sijaan alati voimistuvalla pelolla ja aavistuksella pahasta.
Hän kiirehti askeliaan köyhän nurmen yli puomien suuntaan, missä hevoset seisoivat rivissä ja laski niitä jo kaukaa: Shalia, Linka, Fifi…oli poissa!
Gillian pysähtyi niille sijoilleen. Kauhu tuntui vyöryvän hänen ylitseen, vatsaansa kahmaisevan kylmä koura. Hän juoksi lähemmäs. Linkan ja Mollyn välissä oli tyhjä kohta, kiinnitysnaru roikkui siististi alaspäin, Dewnin voikko ruuna oli kadonnut…
Gillian tärisi koleassa illassa, joka oli pimentynyt kiirettä pitäen. Hän katseli avuttomana ympäri hiljaista syrjäpihaa, rauhallisen musiikin kantautuessa etäisesti toiselta puolen rakennusta…
”F-Fifi!” hän yritti kutsua, mutta hänen äänensä oli heikko. Ei, hevonen ei ollut lähtenyt irti itsekseen… joku oli vienyt sen… naruhan oli selvästi irrotettu päitsistä.
Tsekkaa kultainen hevonen.
Gilliania oli varoitettu, että näin voisi käydä. Hänen sydämensä alkoi taas pampattaa ja hän kääntyi, juoksi takaisin sisälle.
”Kitty… Kitty…”, hän hoki voihkien itsekseen, yritti parhaansa mukaan väistellä ihmisiä, mutta joku tuli tuupanneeksi häntä niin, että hän kaatui läheisimmän pyöräheinäpaalin päälle ja sai ruhjeita kovista orsista. Kyynelet kihosivat silmiin.
Musiikki oli loppunut. Ihmiset tekivät lähtöä. Osa porukkaa valui jo avoimista ovista ulos kirkkaaseen yöhön, ilahtuneesti rupatellen…
Sitten jostain kuului huuto, kirkaisu, joka tuntui jäädyttävän koko ilmapiirin yhdellä kertaa. Ihmisiä pysähtyi niille sijoilleen hiljentyneinä kuulostelemaan, vaihtaen kysyviä katseita toisilleen. Gillian tavoitti Kittyn, joka juoksi hänet vesilasillinen kädessään kiinni. Juoma loiskui yli.
”Mikä se oli?”
”Kitty—Fifi!”
”SOITTAKAA AMBULANSSI!” kuului uusi huuto pihalta. Hälinä puhkesi taas, sillä kertaa kiihtyneeseen ja säikähtäneeseen sävyyn. Gillian ei voinut itselleen mitään: hänen silmänsä olivat sumeat ja hän oli vietävän peloissaan. Hän yritti katseellaan tavoittaa Tomfordia, mutta tätä ei näkynyt missään. Hän seurasi Kittyä sinne, mistä levotonta hälinää kuului ja mistä huuto oli kantautunut. Kun he ehtivät taas hevospuomien puoleiselle pihamaalle, sinne kerääntyneen joukkion ylle oli laskeutunut jäätävä äänettömyys.
Vain hetki sitten vielä ilmassa olleen iloisen syystanssin hupi oli hävinnyt kuin joku suuri ja valtava olisi sen nielaissut.
”Mitä on tekeillä?” rääkäisi Kitty hiljaisuuden yli ja puski itseään eteenpäin. ”Onko meidän hevosilla jokin hätänä?”
He ehtivät joukon etupäähän, kun Gillian näki valkoisen kasan maassa. Lakana. Siitä metrin päässä kolme miestä seisoi kyykistellen jonkin tumman mytyn yllä… Niin pimeässä ja kaukaa Gillian ei erottanut enempää, mutta hän ymmärsi...
”…Charlotte…”
Kitty oli lamaantunut ilmeisesti shokista paikoilleen, silmät selällään, suu auki eikä kyennytkään enää liikkumaan tai puhumaan. Hänen keijusarvensa putosivat päästä. Väkijoukko oli alkanut liikehtiä entistä hermostuneemmin ja supatella järkyttyneenä. Gillian kääntyi kannoillaan, ei kestänyt katsella, ja sitten hän näki Billyn, joka horjui huterasti joukon takaata eteenpäin tiukka keskittymisen ryppy otsallaan jokaisella askelellaan.
Gillian kiirehti häntä vastaan ja tarttui tätä kädestä purskahtaen samassa itkuun, kun ei voinut enää pidätellä. Hän yritti kiivetä Billyn kaulaan, mutta poika asteli taaksepäin tasapainonsa menettäneenä, kunnes kaatui ja rojahti maahan. Gillian hikkasi ja tuijotti säikähtäneenä jalkoihinsa, mistä Billy toljotti suuret silmät selällään, luomien hiljakseltaan lurpahdellen, kuin yrittäisi tajuta, mitä juuri tapahtui.
Ihmiset liikkuivat, ja Gillian katsoi taas hevospuomeille päin käsi suunsa edessä. Se tärisi aivan holtittomasti.
”S-Se on… L-Lotte… ja F-Fifi on… p-poissa”, hän nyyhkytti, mutta kun hän kääntyi takaisin Billyn päin, poika makasi edelleen raajat levällään ja kuorsasi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 6, 2016 7:51:17 GMT
"Terve taas", moikkasin Gilliania ja Dodoa, jotka saapuivat maneesiin estevalmennusta varten. Olin tähän duoon jo edellispäivänä tutustunut kouluvalmennuksen merkeissä, joten aivan uppo-outo kaksikko ei kyseessä ollut. Ihan ensialkuun käskin ratsastaa ravissa kiemurauralle aseteltujen kavallettien yli. Dodo kulki innokkaasti eteenpäin minimaalisten esteiden yli ja Gillian näytti vain nauttivan kyydistä sen ihmeemmin ohjaamatta ponia. Ilmeisesti esteet olivat Dodolle enemmän mieleen kuin kouluratojen kiemurat. Kun ravissa oli kavallettiharjoituksia jonkin verran tahkottu, nostettiin laukka ja sama tehtävä kuin äsken. Gillian joutui jonkun verran pidättämään ratsuaan, ettei meno äityisi liian villiksi. Hieman niskojaan nakellen Dodo suostui menemään rauhallisempaa laukkaa ja harjoitus suoritettiin kunnialla läpi. Kiemuroiden jälkeen käskin ottamaan hetken käyntiä ja rakensin pienen esteradan ratsukkoa varten. Rata koostui vesimattopystystä, kaksoissarjasta, okserista ja pystyesteestä. Tarkkuus oli tänään kaiken A ja O, ei niinkään nopeus... Mutta Dodo näytti olevan eri mieltä. Se mennä paahtoi häntä tötteröllä esteeltä toiselle. Gillian yritti parhaansa mukaan pidätellä ratsuaan, mutta ei niin ei. Puomit kolisivat yhden jos toisenkin esteen kohdalla... Ei hätä kuitenkaan ole tämän näköinen, poni kuulolle ja uusintayritys. Tällä kertaa Dodo malttoi mielensä ja meni Gillianin ohjeiden mukaan. Esteradasta suoriuduttiin puhtaasti läpi. Myös toisella ja kolmannellakin kerralla. Onnistumiseen on aina hyvä lopettaa, joten annoin luvan lopettaa tältä päivältä. Ratsukko saisi tehdä loppuverryttelyt sillä välin, kun itse valmistauduin päivän viimeiseen valmennettavaan ratsukkoon.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Apr 6, 2016 7:50:15 GMT
Päivän kaksi ensimmäiset valmennettavaa olivat olleet suuria puoliverisiä, joten tämä pikkuruinen poni toi mukanaan mukavaa vaihtelua päivän valmennuksiin. Kuuntelin Gillianin kertomusta ongelmakohdista ponin kanssa ja sain kuulla, että poni pitäisi koko ajan pitää ns. töissä ettei se kyllästyisi ja alkaisi pelleilemään omiaan. Selvä homma! Alkuun otimme "Taika käskee"-leikkiä, eli heti kun käskin tehdä esimerkiksi voltin, tuli ratsastajan kääntää ratsunsa voltille. Alkuverryttelyt tuli tehtyä siinä samalla, kun käskin tehdä erilaisia voltteja, vaihtaa suuntaa ykskaks, ravisiirtymisiä, kiemurauraa, peruutuksia, pysähdyksiä ja niin edelleen. Dodo tuntui tykkäävän tästä hommasta, eikä juntturoinut vastaan turhanpäiten. Alkuverryttelyjen jälkeen käskin nostaa ravin ja siirtyä jokaisen kirjaimen kohdalla käyntiin, jonka jälkeen jatkaa matkaa seuraavalle kirjaimelle ja siitä uudestaan raviin. Dodo teki työtä käskettyä, mutta näytti pian kyllästyvän ja takapuolikin taisi käydä ilmassa eräässä ravisiirtymisessä. Pienen hengähdystauon jälkeen siirryttiin laukkatyöskentelyyn. Pakersimme lähinnä koottua laukkaa sekä vaihtoja. Ratsukolla oli alkuun hankaluuksia pitää laukkaa yllä, sillä Dodo yritti parhaansa mukaan luistaa tehtävistä. Mutta kyllä nämä laukkatehtävätkin rupesivat sujumaan niin kuin pitikin, kunhan ori oli saatu jälleen muistamaan, että se oli ratsastaja joka määräsi mitä tehdään, ei poni. Vaihdot menivät ensimmäisillä kerroilla päin..... Mutta kyllä nekin lopulta onnistuivat sujuvasti. Hienoa työtä molemmilta!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 25, 2016 10:39:31 GMT
Iam 14.10.2015
MINÄ OLEN, kirjoitti opettaja äidinkielentunnin lopussa suurin tikkukirjaimin fläppitaululle. ”Tehkää vähintään kolmen sivun essee annetusta aiheesta. Se on kotiläksy seuraavaksi viikoksi.” Gillian huokasi ja alkoi luokkatovereidensa tavoin kasata tarvikkeitaan laukkuun. Hän valui opettajapöydän luo. ”Ömh…”
”Niin, Gillian?”
”Kun minä en ensiviikolla tule kouluun, kun on se Ranskan matka, mistä mainitsin…”
”En ole vielä saanut vanhemmiltasi allekirjoitettua lappua asiasta.”
”Ai… no, minä…”
”Tuo lappu, niin sillä asia varmasti järjestyy. Teet esseen sitten sitä seuraavalle viikolle.” Opettaja suoristi silmälasinsa ja nousi pöytänsä takaa lähteäkseen. Gillian riiputti päätään laahustaessaan ulos luokasta. Kuka minä olen? hän pohti surkeana. Minä en ole kukaan…
Hän käveli juuri koulukäytävällä omissa ajatuksissaan, kun joku tuntui puhuvan, mutta ei heti tajunnut, että tervehdys oli tarkoitettu hänelle. Vasta, kun oli kävellyt vielä muutaman askelen alakuloisesti eteenpäin, Gillian pysähtyi hämmentyneenä katsomaan taakseen. Ty seisoi välipala-automaatin edessä ja potki sitä kengänkärjellään. ”Perhanan maatti, oksenna se ulos!” ”Hei”, sanoi Gillian säyseästi tultuaan Charlotten ystävän vierelle.
”Moi, kuulithan sä. Näytit ihan maasi myyneeltä”, Ty sanoi pienet kasvot edelleen rutussa, kun hän rämppäsi nappulaa. ”Oikeesti, mikä tätä vaivaa? Maksoin ylihintaa tollasesta pienestä pullosta, ja sitten se ei edes anna sitä!”
”Voinko minä?” Ty astui sivuun ja Gillian tuli tilalle: hän laittoi sormen nappulalle, nosti polven ylös ja polkaisi laitteen alaosaa samaan aikaan, kun painoi napin pohjaan. Kuului metallinen vaimea kalahdus ja sitten kolinaa, ja pullo putosi ottoastiaan. ”Ole hyvä”, Gillian sanoi ja ojensi limupullon.
”Toi tekniikka mun pitää oppia”, Ty ilmoitti arvostavasti. Gillian hymyili vaisusti.
”Onko Waterphew hyvä paikka asua?” kysyi Ty, kun he menivät yhtä matkaa välitunniksi ulos ja asettuivat ulkopöydän ääreen. Oli tuulisää, lehtiä ja pölyä kieppuili ilmassa, ja taivas oli ankean harmaa. ”On”, Gillian vastasi. ”Tai… minä ainakin pidän. Keskusta on kaunis ja vanhanaikainen, tunnelmallinen, ja merenranta on aina upea.”
”Mua kiinnostaisi muuttaa sinne”, Ty tunnusti ja hörppi pullostaan. ”Mutsi ja faija on käymässä eroprosessia läpi ja me ollaan mutsin kanssa muuttamassa muualle, muttei tiedetä vielä oikein, että mihin. Mä ehdotin sitten Waterphewtä, ja sitäkin ihan alkoi kiinnostaa. Aattelin vaan, että jos sieltä löytyis hyvä paikka.”
”Voi, Pomradge on todella hienoa seutua. Se on vähän muuta kaupunkia korkeammalla kukkuloilla, siellä on maatiloja, mutta…”, Gillian hiljeni vaivaantuneena. ”Mutta… tuota…”
”Mutta saattaa olla vähän turhan kallista”, Ty avitti olkiaan kohauttaen. ”Joo, me ei suoranaisesti rahassa uida, joten luksuksesta voi sen verran joustaa.”
Gillian punastui. ”Tomford muutti sinne myös hiljattain, Oldetowniin, että kyllä sieltä varmasti jostain löytyy teillekin... edullinen... tai siis ihan hyvä asunto.”
”Tomford?” Ty sanoi happamesti ja näytti siltä, kuin harkitsisi sittenkin asiaa uudemman kerran. ”Ai joo, tekö deittailette?” hänen äänensä oli vähän omituinen, vaikka yrittikin verhostaa sen huolettoman reteällä kepeydellä.
”E-Ei, ei, me!” Gillian panikoi. ”Me olemme ihan vain ystäviä...”
”Jaa jaa”, Ty tarkkaili häntä. Sitten hän läjäytti pullon pöydälle. ”No, käydäänkö nyt läpi mitä mun pitää tietää ja tehdä lauantaina?”
Ja niin he paneutuivat suunnitelmaan, joka sisälsi Wavesin talon pohjapiirroksen, kulkureitit Gillianin huoneeseen ja pois, Boulicen tavanomaisimmat kysymykset ja tehtävät, sekä Tyn imitaatioharjoittelua Gillianin äänestä, kun hän vastasi ”Niin”, ”En”, ”Hyvä on” ja ”Kyllä”. Oli kuitenkin parempi, ettei Ty näyttäytynyt hänen kotonaan etukäteen, ihan varmuuden vuoksi. Gillian ei koskaan tuonut ystäviä kotiinsa, ei enää alakouluaikojen jälkeen, jolloin suurin osa heistä oli halunnut tulla vain kokeillakseen uima-allasta tai pällistelläkseen uusinta uutta olevia vempaimia.
Kotimatkalle Charlotte lysähti bussissa hänen viereensä. ”Olen tehnyt päätöksen”, serkku tokaisi. Hän näytti tympääntyneeltä ja kaivoi laukustaan purukumipussia, heilauttaen yhden suuhunsa ja tarjoten sitten Gillianillekin. ”Tästä lähtien keskityn vain omaan elämääni, ja jätän kaikkien muiden ongelmat itseni ulkopuolelle.”
”Se kuulostaa ihan hyvältä”, Gillian rohkaisi.
”Olen saanut tarpeekseni pojista.” Charlotte irvisti kärsivästi. ”Huolehdin enää vain omista asioistani ja omistan elämäni hevosille. Tällä hetkellä ajattelen pelkästään Power Jumpia, en mitään muuta. Minusta tulee heppanunna.”
Gillian hihitti, kun linkku kaartoi mutkaan ja lähti kaasuttamaan suoraa tietä. Hän katseli ulos ikkunasta ja näki häivähdyksen omasta kuvajaisestaan lasia vasten. Hänen hymynsä hyytyi hiukan…
Mikä hänestä sitten tulisi? Kuka hän oli?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 19, 2016 17:45:13 GMT
Mr Gloom 11.10.2015
Karhea, mutta yllättävän lempeä käsi laskeutui otsalle ja pyyhkäisi kiharoita sivuun. Gillian aukaisi silmänsä, ja isoisä hymyili hänelle partasuunsa takaa. Gilliankin puhkesi uniseen hymyyn.
”Jaksatko lähteä jaloittelemaan?” isoisä kysyi. Hänen äänensä oli käheä ja paksu.
Gillian nousi vuoteesta ja seurasi häntä. Huoneen ulkopuolella tyttö käveli juuri käytävällä. ”Anteeksi”, Gillian sanoi hänelle tönäistyään tyttöä melkein ovella, jonka oli aukaissut. ”En huomannut.”
Isoisä oli jo portaissa, vaikka oli kävellyt Gillianin takana. Gillian laskeutui askelmat takkahuoneeseen, jossa tuli roihusi lämpöisenä arinalla. Vanhoista valokuvista ja maalauksista seinällä hahmot tarkkailivat heitä.
”Istupas tähän”, isoisä sanoi ja taputti toista takan edustalla olevista vanhoista nojatuoleista. Hän itse istuutui siihen, jossa oli aina istunut kaikkein mieluiten kaappikellon edessä. Gillian kiepahti tyhjään tuoliin kerälle ja tuijotteli isoisää, joka katseli takaisin rahjuisesti hymyillen. ”Sinusta on tullut iso tyttö”, hän sanoi.
”Minulla on ollut sinua ikävä”, Gillian kuiskasi. ”Koska mennään taas ajamaan?”
”Stardustin täytyy antaa vielä lepuutella jalkaansa.”
”Ai niin… se kivi kengässä”, Gillian sanoi. Isoisä otti takkapöydältä piipun ja sytytti sen. Hän laittoi sen suuhunsa. Gillian seurasi hänen jokaista elettään ja liikettään kuin ilmasta kolmantensa osapuolena. ”Kerrohan, mitä olet ajatellut tehdä nyt, kun sinusta on tullut iso tyttö”, isoisä sanoi ja imaisi piippuaan.
”En oikein tiedä…”, vastasi Gillian.
”Maalaatko sinä vielä?”
”Maalaan”, Gillian sanoi. ”Minun pitäisi kai mennä taidekouluun Vancouveriin, mutten oikeastaan tahdo…”
”Zoey on topakka tyttö”, isoisä sanoi höyryhahtuvan takaa.
”Hän pelottaa joskus minua… ja kai isääkin.”
”Oletko jättänyt kokonaan ajamisen? Onko sinusta tullut pelkkä satulassa istuva hepsankeikka?” isoisä kuulosti vähän pettyneeltä.
Gillian punastui. ”Minä opetin Linkan kärryihin”, hän sanoi nopeasti ja vaisusti, ”ja se on mennyt jo ihan hyvin.”
Isoisä ei vastannut, jatkoi vain piipunpolttelua kaikessa rauhassa. Kaappikello kumahti.
”Katsopas, Gillian, kaikkia noita”, hän viittasi seinälle mustavalkoisiin ja synkänkellertäviin tauluihin. ”Siinä on isäni… isovanhempani… isoisovanhempani… Centereitä kaikki tyynni.”
Gillian katsoi ja, kun hän katsoi, taulujen ihmishahmot tuntuivat tulevan lähemmäs ja ikään kuin olevan läsnä kehystensä ulkopuolella samassa huoneessa heidän kanssaan. George Center katseli heitä hajamielisesti. ”Suvunperintö… se on tärkeää…”
”Minä en ole Center”, lipsahti Gillianilta, kun kaikki ne kaukaiset sukulaiset tuntuivat surumielisesti tanssivan tulen lepatuksessa heidän ympärillään. ”Minä olen Waves…”
”Vaimoni kaksoissisaren tyttärentytär”, isoisä mutisi ja vetäisi pitkän henkosen. ”Olet minulle kuin oma lapsenlapsi...”
Portaikossa heidän takanaan yläpuolella narahti. Taulut olivat äkkiä palanneet takaisin seinälle. Gillian kohotti katseensa ja käänsi päänsä ylös: puolimaissa hieman piilossa kyyryssä kyykki tyttö, joka tarkasteli häntä silmänvalkuaiset hämäryydessä hohtaen. Gillian ei piitannut, vaan kääntyi takaisin isoisän nojatuolia kohti, kun huomasi tämän kadonneen.
”Pappa…?” hän sanoi hiljaa pimeään, mutta kaikki tuntui seisahtaneen. Savuhöyryäkään ei ollut jäänyt jäljelle, viereinen tuoli oli tyhjä ja pölyinen. Portaissa naksahti taas. Tyttö oli noussut seisomaan ja kiivennyt takaisin. Gilliania uuvutti ja hän laski päänsä pehmeälle käsinojalle…
*
”Oh—mitä sinä siinä teet?”
Gillian säpsähti hereille, kun joku puhui jossain melko kovaan ääneen.
”Oletko nukkunut täällä? Miksi ihmeessä?” Charlotte laskeutui viimeisiä porrasaskelmia ja pällisteli Gilliania, joka kohottautui jäykästi ja hämmentyneenä istuma-asentoon tukka sojottaen. Miksi hän tosiaan oli takkahuoneessa? Hän näytti nukahtaneen toiseen ruskeista nojatuoleista, vaikkei muistanut siihen koskaan tulleensa.
Charlotte näytti äkkiä jostain syystä epäluuloiselta. ”Oliko se sinunkin huoneessasi?” hän sitten kysyi vakavalla äänellä.
Gillian hieroi pöllämystyneenä toista silmäänsä ja taittoi puutuneen jalkansa pois altaan. Hän ei ehtinyt edes vastata, kun Charlotte jo henkäisi: ”Mmmh! Se on joskus valvottanut minuakin. Sen takia pidän nykyään pallovaloja päällä yöllä.”
”Tuut tuut”, isoäiti hymisi lyllertäessään portaita alas ja jumittuessaan Charlotten taakse. ”Hyvää huomenta, tyttöset.”
”Huomenta, mummi.”
Isoäiti vilkaisi takkahuoneessa seinille ja pysähtyi. ”Noh”, hän hymähti astellessaan kaappikellon viereen ja tarttui yhteen vanhoista tauluista, ”mitäs tämä on ihan vinossa?”
”Tiedätkö, mitä tajusin eilen?” puheli Charlotte osin innoissaan, osin silmät suurina Gillianille, kun he menivät yhdessä keittiöön. Puolikuolleen näköinen Kitty istui siellä ryystämässä aamukahvia silmät kippuralla ja valtavat varjot niiden alla.
”Mä en pelaa enää ikinä Cluedoa”, hän mutisi itsekseen nuhaisena.
”Niin?” Gillian kysyi.
”Että eilen täällä oli kaksi Jujea!”
Gillian kallisti päätään. He ottivat keittiöstä appelsiinimehukannun ja paahtoleipävälineet ja tulivat niiden kanssa olohuoneen pöydän ääreen, josta Kitty hörppäsi juuri viimeiset pisarat kupistaan ja lähti eteiseen mennäkseen talleille.
”Mi…?”
”Äiti käski Jujea pois Dewnin vuoteesta, mutta miten Juje saattoi olla siellä, kun Billy päästi sen vain hetkeä myöhemmin sisään ulkoa?” Charlotte mullisteli silmiään tökätessään kaksi leipää paahtimeen ja painaessaan nappulan alas. ”Selitäpäs se!”
”Hmm…”, Gillian sanoi. ”Ehkä Alexiina erehtyi?”
”Otatteko munia?” kysyi isoäiti keittiön lieden äärestä. ”Paistettuna, kokkelia, munavoina…?”
”Munavoina”, Charlotte huikkasi. Gillian kaatoi heille kummallekin lasit täyteen mehua ja Emily laittoi hääräillessään radion päälle, joka alkoi heti paikallisilla aamun uutisilla. Ikkunoista sisään paistoi varhaista auringonvaloa. Gillian hieroi taas silmäänsä. Oliko hän kävellyt unissaan? Mutta eihän hän ollut tehnyt sitä sitten pikkutyttöaikojensa…
”…rinin uutta koulurakennusta on kaavailtu kaupunkiin ensi syksynä. Monen waterphewläisen mielestä onkin ollut jo korkea aika, sillä lukioiden vähyys on—”
”Viikon päästä on syystanssiaiset”, sanoi Gillian hajamielisesti katseltuaan ulos olohuoneen ikkunasta, jonka takana puut varistelivat kauniita ruskapukujaan tuulessa. Häntä alkoi äkkiä ujostuttaa miettiessään Tomfordia ja laski katseensa mehulasiinsa. ”Onko sinulla sinne paria?”
Charlotte, joka oli hetki sitten ynähtänyt kuin olisi vasta itsekin muistanut koko tanssit, ravisti päätään ja nielaisi suunsa tyhjäksi. ”Ei”, hän sanoi. ”Olin unohtanut koko jutun. Ja sitten on jo Ranskanmatka! Tässä on ollut vähän muuta ajateltavaa, etten ole edes tajunnut…” Hän otti aimo kulauksen mehua. ”Mikä sinua valvotti viime yönä, kun tulit nukkumaan alas? Eikö nojatuolissa ollut epämukavaa?”
”Minä en muista tulleeni siihen”, Gillian tunnusti.
”Kävelit taas unissasi?”
”Niin kai…” Jokin hatara muistikuva tuntui ikään kuin pyrkivän hänen tajuntaansa. Keittiössä paistinpannu ritisi herkullisesti ja isoäiti alkoi hyräillä samaan tahtiin uutisten loputtua alkaneen kantrikappaleen kanssa. Ovi kolahti jossain ja Alexiina tuli olohuoneeseen Oliver tuttuun tapaan kainalossaan.
”Hyvä, että olet jo varhain ylhäällä”, hän ilmoitti Charlotten nähtyään ja nosti Oliverin syöttötuoliin. ”Arestihommat jatkuvat vielä tänään.”
”Ääh…”, sanoi Charlotte. Paahdin paukautti hänen leipänsä ulos ja ne sinkosivat pitkin pöytää.
”Onko se totta, että poliisit tulivat hakemaan sinua?” Gillian kysyi uteliaana, hivenen jopa ihaillen, kun Alexiina meni keittiöön kysellen Emilyltä, mitä kotitöitä oli vielä tekemättä, jotka voisi sälyttää Charlottelle. Gillianista serkku oli aina ollut niin kovin rohkea ja omapäinen, että toisinaan Gillian toivoi itsekin olevansa yhtä urhea. Pieni kapinallisuus olisi hyväksi, jotta hän uskaltaisi nousta taas äitiään vastaan, joka palaisi tänään kotiin pitkältä työmatkaltaan Japanista.
”Joo”, Charlotte sanoi häkeltymättä poimiessaan paahtoleivät lautaselleen ja tarttuessaan voirasiaan.
”Siksi, että jäit kiinni autolla ajamisesta ilman korttia?”
”Niin.”
”Miksi sinä olit ajamassa?” Gillianin omat sanat hätkähdyttivät äkkiä häntä itseään. Oletko jättänyt kokonaan ajamisen?
”Muuten vain”, serkku tuumasi, kun isoäiti asteli heidän luokseen ja laski munavoikulhon pöydälle.
”Olisitko niin kovin ystävällinen tänään, Charlotte, ja auttaisit siivoamalla kanalan?” isoäiti sanoi tytölle, jonka ilme valahti. Hän mumisi jotain myöntävää. Gillian oli jäänyt tuijottamaan lasittuneena ikkunaan, sillä hän oli äkkiä muistanut…
Oliver taputti Gillianin pöydällä lepäävää kättä omallaan. Hän käänsi valtavina ammottavat silmänsä poikaan, joka hymyili ja nosti sitten kätensä poskelleen. Tämän ruskeissa silmissä oli älykäs katse.
”AAAAAAAaaaaaAAAAAAAAH!” karmaiseva huuto kajahti siinä samassa ympäri taloa. Gillian riisti itsensä sanattomasta keskustelusta Oliverin kanssa ja vaihtoi hämmästyneen ilmeen Charlottelle, jonka suussa törrötti munavoinen paahtoleipä ja joka kohautti toista olkaansa. Alexiina ja Emily vaikenivat jutustelultaan keittiössä aamupalaa tehdessään, kun olohuoneen takaisen käytävän ovi paukahti äänekkäästi auki ja kohta sieltä harppoi puhiseva Billy raivostuneena kuin sonni. Hän ei ollut vielä edes pukeissa, vain pelkkä paita päällään ja hevosenkenkäkuvioiset bokserit jalassa, lepattava kirja roikkuen kädestään. Kun hän äkkäsi Charlotten, hän rymisti suoraan tätä päin. ”ONKO TÄMÄ SINUSTA HAUSKAA?” hän huusi ja heitti kirjan tätä päin. Se kaatoi juomalasin ja keltainen appelsiinimehu levisi pitkin pöytäliinaa. Charlotte sävähti ja tipautti leivän suustaan. Gillian tapitti ällistyneenä Billyä, jonka posket helottivat mielipahasta ja hän seisoi siinä kostonhimoisesti Charlottea tuijotellen. Hän ei näyttänyt ollenkaan niin hurmaavalta ja karismaattiselta, kuin mihin Gillian oli yleensä tottunut. ”NO?” poika tokaisi.
”Billy!” Emily sanoi paheksuen.
Charlotte nosti mehusta kostuneen kirjan sormenpäillä ilmaan ja Gillian huomasi, että se oli fysiikan oppikirja. Billy hengitti yhä raskaasti ja mulkoili. Charlotte avasi sen Billyä tummien kulmiensa alta tuimasti tarkaten ja vilkaisi sille sivulle, jossa Billyllä oli lukumerkkinä pieni tarra. Hetken Charlotte tuijotti, sitten hän tirskahti.
”NO?” Billy huusi taas. ”ONKO HAUSKAA? ONKO? OLET HALPAMAINEN!” hän ärjyi, kun Charlotte nauroi hiljaa itsekseen.
”Mitä tämä on? Mitä siinä on?” Alexiina käveli heidän luokseen ja nosti kirjan Charlotten käsistä, joka peitti hymyään kääntäen päätään poispäin. Billy kiehui raivosta. Alexiinakin katsoi kirjan sivua ja hänen kulmansa nousivat noin kolmekymmentä senttiä. ”Charlotte…?” hän aloitti.
”En minä sitä ole tehnyt”, Charlotte tokaisi ja hymy oli äkkiä kaukana.
Alexiina katsoi Billyyn.
”SE OLIT SINÄ!” poika huusi. Alexiina irvisti.
”Billy, rauhoitu”, hän sanoi. ”Me kuulemme kyllä, vaikket karjuisi.”
”Saanko minä…?” Gilliankin otti kirjan. Avaruuden laajenemista käsittelevän luvun tyhjään kohtaan oli joku kirjoittanut mustalla tussilla tikkukirjaimin: JOS TEENNÄINEN HYMYSI LEVENEE VIELÄ VÄHÄNKIN, SE EI KOHTA MAHDU MINKÄÄN KOULUN OVISTA SISÄÄN.
Gillian nosti hämmentyneenä päätään. Billy toljotti edelleen Charlottea kasvot mitä syvintä inhoa paistaen ja nyppäsi kirjan Gillianin käsistä tähän vilkaisemattakaan. Hän kääntyi kannoillaan ja marssi takaisin käytävään, lyöden huoneensa oven paiskahtaen perässään kiinni.
”Olisipa hauska, kun viikkokin menisi ilman, että joku paiskoo ovia”, Alexiina sanoi huokaisten. ”Ihme, että talo pysyy yhä kasassa.”
”Mikä häntä mahtoi niin harmittaa?” kysyi isoäiti hajamielisesti tuotuaan kasan talouspaperia ja laskiessaan ne mehulammikon päälle.
”Joku oli sotkenut Billyn kirjoja”, Alexiina vastasi. Hän katsoi Charlotteen, joka tuijotti loukkaantuneena takaisin ravistaen tukkaansa.
”Se joku en ollut minä”, hän toisti.
”Vai niin. Kuka sitten?”
”Mistä minä tietäisin?”
”Teillä on jo jonkin aikaa ollut kränää—”
”Joten tietysti olen heti pääepäilty. Vitsit, että on mukavaa olla olemassa! Aina syytettynä siitäkin, mitä en ole tehnyt!” Hän nousi nyt itse vihaisena ylös ja otti paahtoleivät mukaansa. ”Anteeksi, mutta minulla on kotitöitä tehtävänä…” Ja marssi Billyn tavoin niskaansa nakellen tiehensä.
”Mitä minun pitäisi tässä ajatella?” Alexiina tokaisi puolustellen. ”Vaikka kuinka yritän, ei mistään tunnu tulevan mitään selkoa eikä sopua!”
”Jospa lakkaisit yrittämästä liiaksi”, isoäiti sanoi viisaasti ja nosti Oliverin lautasta voidakseen pyyhkiä senkin alta. Alexiina niiskaisi ja viipotti kohta pois olohuoneesta. Gillian, joka oli äärimmäisen hämmentynyt, jäi kaksin Oliverin kanssa pöytään isoäidin jatkaessa keittiössä yhtä raukeasti kuin aina aamupuuron keittämistä.
Ihan kuin heidän keskuudessaan olisi ollut pieni näkymätön ilkiö, joka nautti aiheuttaessaan riitaa ja eripuraa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Mar 14, 2016 18:07:52 GMT
Hear Me 8.10.2015
Syystuuli pöllytti kentän hiekkaa ja lennätti Gillianin kutrit hänen silmilleen, kun hän seurasi käynnissä Dodon satulasta esteradan toisen ratsukon työskentelyä. Uusi tuntiponi Pi oli Matruusan testattavana ja he ylittivät juuri matalaa jumppasarjaa tasaisella rytmillä. Poni ei tuntunut piittaavan tuulesta vähääkään, vaan sen kaikki keskittyminen oli kokonaan aina eteen tulevassa puomissa—maassa tai ilmassa.
Kentän laidalle ilmestyi heitä valmentaneen Kittyn lisäksi muitakin katselijoita: Alexiina ratsasti sisään Lovexilla varjossaan mustapolkkatukkainen eläinlääkäri Yvonne. Myös aiemmin päivällä jo Shalian maastossa lenkittänyt Charlotte nousi Oliver sylissään istumaan kivimuurille lähelle Kittyä, joka puhui paidanpieluksessa olevaan pieneen mikrofoniin, jotta hänen äänensä kantaisi kisakatsomon kaiuttimista tuulen huminankin ylitse.
”…ja käyntiin! Ihan hyvin, Matruusa, mutta koeta enskerralla vähän kattoa, ettei tule noin kiemurreltua.”
Ponityttö taputti Pitä kaulalle. Gillian otti Dodon kevyeeseen raviin, sillä seuraavaksi olisi heidän vuoronsa. Power Jumpiin oli enää kaksi viikkoa, ja heidän pitäisi olla sitä varten tuliteräkunnossa. ”Vähän huono laukka, sellainen lakea”, Matruusa huikkasi tietäväisesti, kun Gillian ravasi ruunikolla poniorilla heidän ohitseen. ”Lunalla on paha ristilaukka radalla, mutta tämä menee matalana.”
Matruusa oli jo muutaman vuoden käynyt Orange Woodissa. Hän oli vasta noin kymmenen, mutta lupaava Kings Ridersin junnuratsastaja ja aikoinaan aloittanut heidän tallillaan Lunan hoitajana. Nykyisin hänen vanhemmillaan oli pihassa oma pieni talli Bellmountissa, jossa asui Matruusan kilpaponi Yesus, jonka toi aina mukanaan Orange Woodiin treeneihin muutaman kerran kuussa. Muutoin hän kävi tallilla niin usein kuin taisi ratsastamassa Lunaa ja nyt myös Pitä.
Gillian hymyili hänelle vastaukseksi ja jatkoi ravia kohti meren puoleista lyhyttä sivua.
”Matruusa, käsky kävi, tuo Pitä tännepäin”, Kittyn ääni kajahti kaiuttimista. Tyttö ratsasti tottelevaisesti ja ponnekkaasti lämmittelykentän puolelle. ”Gills, ota koottua laukkaa siellä päässä.” Kitty lähti rakentelemaan heille sopivampaa harjoitusrataa.
Dodon laukka puolestaan oli erittäin pyörivää ja pehmeää. Orilla oli erinomainen tekniikka ja se työskenteli koko kehollaan, takapuolta myöden, kaartaen kauniisti kaulaansa peräänantoon. Dodo oli hieman tavallista menohaluisempi raikkaasta säätilasta johtuen, mutta se pysyi kuulolla ja odottavaisena Gillianin apujen alla.
Alexiina käveli kentän keskivaiheilla pitkin ohjin uudella vaaleanruunikolla puoliveriruunalla, joka kulki turpa rullalla. Lämmittelykenttäpäädyssä Matruusa jalkautui juuri Pin selästä ja Yvonne astui lähemmäs tutkimaan ponia. Charlotte ja Oliver seurasivat taustalla. Kitty nosteli puomeja kevyesti kuin puukeppejä ja teki niistä värikkään, mutta yksinkertaisen noin satasenttisen radan Gilliania ja Dodoa varten.
”Anti tulla, tähän väliin kolme laukka-askelta ja tonne okserin ja trippelin väliin viisi”, Kitty sanoi niin, että kaikki kentällä olijat kuulivat.
Gillian veti syvään henkeä. Dodo höristi korviaan ja odotti malttamattomana, että pääsisi kavalettien jälkeen hyppäämään kunnolla. Kooten ohjaa käteen ja nostaen katseensa ensimmäiseen esteeseen, punavihreään okseriin, Gillian suuntasi Dodon laukan jatkumaan saumattomasti ympyrältä sitä kohti.
”Hyvä tahti, pidä se!”
Gillian puristi huulensa yhteen. Tuulenhumina kohisi hänen korvissaan ja peitti kaikki muut äänet. Dodon musta harja hakkasi hänen käsiään vasten…
Poni ponnisti ja hyppäsi. Gillian nojautui kaulalle ja antoi tilaa, nojautuen taas taaksepäin laskeutumisvaiheessa.
”Viisi… neljä…”, Kitty laski askelia ääneen, kun Gillian ja Dodo jatkoivat kohti valkopunaista trippeliä. Tuulenpauhu tuntui äkkiä muuttavan suuntaa.
Gillian!
”…kaksi… yksi…”
Kuin joku olisi äkkiä huutanut hänen nimeään, Gillian pelästyi ja sekosi keskittymisessään. Hänen tasapainonsa horjahti viime hetkellä ja sai Dodon kieltämään juuri ennen hyppyä. Poni heilautti päänsä trippelin alimman puomin yli, teki nopean käännöksen takaosansa ympäri ohjat roikkuen ja Gillian luisui sen korvien yli esteen päälle. Puomit kopisivat maahan.
Vähään aikaan hän ei ymmärtänyt yhtään mitä oli tapahtunut, sitten hän tunsi nykäisyn vasemmassa kädessään ja tajusi, että piti edelleen lujasti ohjista. Kun hän kömpi pystyyn ilman pahempia haavereita olkapäässä tykyttävää särkyä lukuun ottamatta, Kitty juoksi häntä kohti. Alexiina ehti ensin ratsastaen Lovexin Gillianin vierelle.
”Kaikki hyvin?”
”Ei hätää…”, Gillian mumisi ja suoristi kypäräänsä.
”Lähestyminen sujui hienosti—ja sitten yhtäkkiä humpsis. Pelästyikö Dodo…?”
”Ei, se olin… minä”, sanoi Gillian heilauttaessaan ohjat Dodon korvien yli. Alexiina katseli häntä korkealta Lovexin satulasta. ”Luulin… tai siis…”
”Älähän välitä”, Alexiina hymyili myötätuntoisesti, ”et kuule arvaakaan, miten paljon minua jännittää! Pahinta on, että pääsen Phoeben kanssa yhteiseen makuun vasta viikkoa ennen itse paikan päällä!”
Gillian asetti jalkansa jalustimeen ja ponkaisi takaisin satulaan. Vaikka kisajännitys ei ollutkaan ollut todellinen syy hänen äskeiseen virhearviointiinsa, hän ei sanonut mitään, vaan hymyili taas hajamielisesti ja hieraisi vähän toisella kädellä olkaansa.
”Trippeli hypätään silleen, että molemmat tulee yli yhtä aikaa”, sanoi Kitty ihmisäänellä nyt, kun hidasti hölkästä pysähdyksiin. ”Ei niin, että heppa sinkoaa ratsastajan edeltä, Gills.”
Alexiina nauroi iloisesti ja käänsi Lovexin takaisin uralle. Gillian pakottautui hymähtämään, vaikka oli edelleen hyvin vaivaantunut. Kun Kitty nosteli esteen takaisin kokoon, hän käänsi katseensa tuulimyllymäen suuntaan.
Hän oli taas kuullut sen…
”Sieltä tulee Dodo… se on meidän hienoin poni… iso tähti päässä, tuo valkoinen merkki on tähti, Oliver”, Charlotte jutteli pikkuveljelleen, kun Gillian tuli loppukäyntien jälkeen lämmittelykentälle ja jalkautui heidän edessään alas. Dodo pärskähti äänekkäästi ja hinkkasi päätään Gillianin reiteen, kun hän nosti jalustimet ylös, löysäsi vyötä pari reikää ja otti ohjat kaulalta. Hän talutti ponin lähemmäs kiviaitaa, jotta Oliver saisi kunnolla tervehtiä. Charlotten sylistä poikalapsi ojensi molemmat käsivartensa Dodoa kohti. ”Niin… kiva poni, eikö olekin?”
”Lotte”, Gillian sanoi vaisusti.
”Joo?”
”Minä… mmm…”, Gillian empi, ”se aave, josta silloin puhuttiin…”
Charlotte näytti hetken aikaa kivikasvoiselta. ”Joo?” hän sitten sanoi.
”Minä… minä kuulin sen taas.”
”Sen äänen?”
”Niin…” Gillian ei olisi kertonut näistä aatteistaan, ellei Charlotte olisi itse aikaisemmin lähestynyt häntä samaisella aiheella. Kerta Charlottekin oli nähnyt tämän kummituksen, hän uskoisi Gilliania. ”Se—”
”Hei, saanko minä hoitaa Dodon?”
Gillian hätkähti ja vaikeni. Matruusa lampsi leveästi hymyillen heidän luokseen ja pomppasi aidalle Charlotten viereen. Hän oli jo vienyt Pin pois Yvonnen eläinlääkärintarkistusta varten. Omatoiminen ja reipas tyttö oli usein ollut erityisesti Charlotten harmina ja riesana, sillä hän oli paitsi hyvin tietäväinen hevosten suhteen ja kertoili näkemyksiään ja ohjeitaan mielellään muille, myös yli-innokas hoitamaan erityisesti jok’ikistä tallin ponia.
”Ah… kyllä kai…”, Gillian sanoi ja Matruusa kiipesi heti kivimuurin yli ottaakseen Dodon huostaansa. Hänen mentyään, Charlotte kysyi otsa rypyssä: ”Kuulitko sen äsken vai, kun putosit?”
Gillian nyökkäsi. Hän puri huultaan ja nyppi ratsastushansikkaittensa sormia. ”Mitä luulet sen tarkoittavan?”
Charlotte näytti epätavallisen vakavalta. Lopulta hän sanoi matalalla äänellä: ”Muistatko Maxin? Fifin hoitajan? Sain tietää, että hän on kuollut.”
Kylmät väreet kulkivat Gillianin niskassa, eikä kauluksesta sisään puhaltavalla tuulella ollut sen kanssa mitään tekemistä.
”M-Miksi? Milloin—?”
”En tiedä”, Charlotte sanoi. ”Ne Dewnin kaverit kertoivat.”
Kentällä heidän takanaan Alexiina hyppäsi Lovexin kanssa helppoa rataa, Kittyn pälpättäessä ja Alexiinan naurun kiriessä heidän korviinsa. Gilliania palelsi ja hän katsoi levottomana sivuilleen eksyneen oloisena. Ääni, joka kutsui häntä unissa ja valveilla teki hänet hermostuneeksi. Mitä se oikein halusi hänestä?
”Aaagh…! Minusta tuntuu, että pääni hajoaa tästä kaikesta!” parahti Charlotte äkkiä kovaan ääneen ja pelästytti Oliverin. Poikaa alkoi itkettää ja Gillian tarjoutui ottamaan hänet syliinsä.
”Mistä kaikesta?” Gillian kysyi heijatessaan taaperoa käsivarsillaan. Oliver nyyhki hiljaa ja katseli hänen kasvojaan utuisin silmin.
”Olen saanut liikaa ajateltavaa liian lyhyessä ajassa… En pysty enää jäsentelemään mitään, kaikki on vain ihan sikin sokin tuolla.” Charlotte tökkäsi sormella otsaansa.
”Kokeile kirjoittaa päiväkirjaa”, Gillian ehdotti. ”Se auttaa minua.”
”En muistaisi kuitenkaan sitä ylläpitää. Unohdin Lindankin päikyn jossain vaiheessa, ja Shalialle en ole vielä edes hankkinut omaa.”
”Voithan ottaa vain kertakäyttöisen, mihin laitat vain vaikka juuri nyt päällimmäisenä olevat tunnot”, sanoi Gillian.
”Mmm…”
Gillian…
”Kuulitko?” Gillian pomppasi äkkiä eteenpäin ja kääntyi peloissaan tuijottamaan kentälle.
”Mitä?”
”Se ääni! Se sanoi taas nimeni!”
”Minä en kuullut mitään.”
Gillian mulkoili kauhuissaan maisemaa, jossa Lovex laukkasi pitkillä askelilla esteiden väliä Kittyn kiikkuessa yhden tolpan varressa, tuuli pyöritteli ruskalehtiä ja Juje hölkkäsi kentän poikki häntä liehuen. Oliver nyppäsi Gilliania kiharasta ja veti tytön huomion takaisin puoleensa. Poika katsoi häntä ruskeilla silmillään, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mitä ei vielä osannut.
”Tiedätkö”, sanoi Charlotte taustalta, ”sinunkin kannattaisi varmaan kirjoittaa päiväkirjaan.”
”Minä kirjoitankin”, Gillian vastasi poissaolevasti ja tuijotti edelleen Oliveria silmiin. Oliver leikitteli hänen hiuksellaan ja hymyili arasti, poskillaan vielä kyynelnoroja äskeisestä vaiteliaasta itkustaan. Mutta niissä oli jotain muutakin. Ne silmät oli Gillian nähnyt joskus ennenkin, monia, monia kertoja…
”No jaa, minun täytyy nyt mennä lukemaan kokeisiin.” Charlotte tiputtautui aidalta. ”Vietkö sinä Oliverin? Kiitti.” Ja hän maleksi tiehensä.
Oivallus, ymmärrys ja toivo.
Elämän ylimaallinen ulottuvuus.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 26, 2016 14:36:46 GMT
Goldie 28.9.2015
Rakas päiväkirja, minusta tuntuu, ettei kukaan muu kuin minä, todella tiedä, miten jalo ja hieno ihminen Josh Tomford on.
Näin alkoivat sanat Gillianin miellyttävän vaaleanpunaisessa päiväkirjassa, jota hän säilytti Centerien talon huoneessaan samassa lipastonlaatikossa tarot-korttien, astrologiakirjojen ja ametistikiviamulettien kanssa.
Hän otti julkisesti syyn niskoilleen Linda-hevosen onnettomuuden aiheuttajasta, vaikka oli aikaisemmin minulle kertonut, että se saattoi olla Billy, jottei Billyn ja Kittyn yritys Charlotten lynkkauksesta onnistuisi. Miten ritarillista! Mutta oliko se loppujenlopuksi todella Billy vai sittenkin vain se tuuli, joka telineet kaatoi, sitä tuskin saadaan koskaan selville. Tomford päätti lopettaa huhupuheet ja juoruilut sillä, että tarjoutui itse ottamaan vahingon kontolleen. Hän on uskomattoman huomaavainen… Nimittäin, vain minä (ja mahdollisesti Billy, mikäli hänellä todellakin oli jotain tekemistä tapauksen kanssa, mutten haluaisi sitä uskoa) tiedän, että niin se ei ainakaan tapahtunut, miten Tomford kertoi. Minä tarkistin kaikki kottikärryt täällä, mikä ei näyttänyt tulleen kenenkään toisen mieleen, ja niitä on yhteensä viisi: yksi Emilyn käytössä kasvimaalla ja se oli sillä hetkellä täynnä multaa; kaksi ladossa, joista toinen oli pahasti ruosteessa, mutta ehjä; ja kolme lantalassa valmiina käyttöön tallissa.
Tässä kohdin Gillian nosti kynää huolellisen verkkaiselta raapustelultaan ja jäi hetkeksi utuisin silmin katselemaan pellolle ja vuorille avautuvaa maisemaa ikkunastaan.
Yhdestäkään ei ollut rengas rikki.
Hän painoi pisteen täsmällisellä pallukalla ja alleviivasi lopputuloksen. Sitten hän luki sanojaan ja huokaili unelmoivasti.
Josh Tomford oli todellinen herrasmies…
Sitten hän säpsähti saatuaan ujon ajatuksen. Tomford olisi varmaan jo talleilla, joten hän voisi saman tien mennä ja kysyä…
”Hyvä… hyvä… rennot pitkät jalat ja levolliset kädet, oikein hyvä.” Alexiina oli seuraamassa Tomfordin lännenratsastusta kentällä laajalla raviympyrällä Alexiinan omalla hevosella Mollylla, kun Gillian kiipesi kisakatsomoon alimmille penkeille seuraamaan. Kenttätarhassa napittivat myös Tofu ja Nemo, kaksi Billyn suosikkia. ”Vähän vähemmän hartiajäykkyyttä ja enemmän kantapäätä”, Alexiina opasti. Tomford istui Gillianin silmään pehmeästi ja ohjasti herkkää mustavalkoista tammaa lempeästi. Hän oli aina yhtä tyyni ja pehmeäkätinen hevosia käsitellessään, juuri sellainen, mitä Gillian arvosti.
Häntä punastutti ja hengästytti yksinään katsomossa. Olihan Tomford tietysti häntä vähän nuorempi, mutta… oli se kai parempi, kuin sukulainen sentään?
”Noin juuri! Oikein hyvä. Taputa.” Alexiina kääntyi, kun Tomford silitti Mollya ravissa kaulalta ja näkymättömin elkein sai sen käyntiin. Alexiina huomasi Gillianin, muttei sanonut mitään. ”Erinomaista, Josh, todella kaunista. Voit minun puolestani ottaa Mollyn ratsuksi vähän useammin nyt, kun näen, miten teillä pelittää yhdessä.”
”Kiitos, ma’am”, sanoi Tomford ja kosketti hattuaan. Gillian odotti, että tämä ratsasti tamman tallipihaan ja jalkautuisi vasta siellä, kipittäen heidän peräänsä kentän reunaa pitkin.
”Hei, Tomford”, hän sanoi pienellä äänellä ja hymyili arasti, kun poika katsahti häneen.
”Hyvää päivää taas”, Tomford tervehti ja heilautti itsensä alas satulasta. He olivat nähneet jo aiemmin koulussa, kun Charlotten luokalla oli ollut yhteiset musiikintunnit Gillianin luokan kanssa. ”Tässä on hieno tamma, Moonfreak. Vaikkei hän minusta ole mikään friikki”, hän lisäsi pää kallellaan.
”Niin, Motokin pitää siitä kovasti”, ehätti Gillian kertomaan ja oli taas vähän hengästynyt. Tomford ei vastannut, ja Gillian tajusi nopeasti, ettei tämä tainnut Motoa tunteakaan. ”Ummh”, hän sanoi ja alkoi äkkiä tuntea kamalaa kainostelua, joka toisinaan vei kuin kissa sanat suusta. ”Minä… sinä… Tiesitkö, että lokakuussa on syystanssiaiset?”
Tomford kohotti hämmästyneenä kulmiaan Gillianin äkkinäistä purskahdusta, tarttuen Mollya ohjaksista. ”Koulussako?”
”Ei… ei, täällä, Waterphewssä... Tamulissa.”
”En taida tietää, mikä on Tamuli.”
”Ah… se on… Tanssiva Muuli, latodisko, keskustassa. Yksi suosituimmista tanssipaikoista Waterphewssä”, Gillian selitti ja seurasi sitten tätä, kun Tomford talutti hitaasti Mollyn sisälle talliin. ”Minä… tuota noin…”
Mutta Tomford pysähtyi yhtäkkiä keskellä tallikäytävää ja kääntyi Gillianiin päin. Hän nosti stetsonin päästään hyvin kohteliaasti. ”Siinä tapauksessa”, poika sanoi, ”sallitteko Tomfordille kunnian pyytää arvon neitiä tutustuttamaan hänet tanssilattiaan tänä syystanssiaispäivänä?”
Gillian oli ällikällä lyöty: hänen suunsakin oli auki ja posket varmasti punaisemmat, kuin yhdetkään omenat. Mitkä käytöstavat! hän ajatteli taas etäisesti. Tomford oli lukenut hänen ajatuksensa.
”K-kyllä!” Gillian henkäisi, sitten nielaisi: ”Sitä minun juuri piti kysyä!”
Tomford nyökkäsi päätään ja asetti lakin takaisin vaaleille hiuksilleen. Ei hän ollut mikään kaunis poika, ei siis sillä tavalla, kuin esimerkiksi maireasti ja säihkyvin valkohampain hymyilevä Billy tai hiljaisen komea Dewn, mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin Gillianista miellyttävät ja lempeät.
Gillian tutisi punaisista kikkaroistaan varpaisiin saakka auttaessaan Tomfordia Mollyn kanssa.
Voisiko olla, että hän nappaisi tämän kultakimpaleen, jota kukaan muu ei huolinut…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
You can fly, if you really try.
Viestejä: 188
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Feb 23, 2016 15:19:56 GMT
Other faces 24.9.2015
Keskustelu Billyn ja Kittyn kanssa vaivasi myöhemmin myötätuntoista Gilliania niin kovin, ettei yöllä uni ollut tulla silmään. Hänen herkkäviritteinen omatuntonsa alkoi välittömästi soimata sen jälkeen, kun hän oli poistunut Billyn hurmaavan karismaattisesta läsnäolosta ja Kittyn liki aivottomasta ’vouhkoilusta vouhkoilun vuoksi’ seurasta. Hän ei voinut olla ajattelematta, että karkeamielinen pahanpuhuminen Charlotten selän takana oli ollut osaksi hänen aikaansaannostaan, sillä hänhän oli mennyt livauttamaan Billylle tukea toivoessaan, mitä oli kuullut ja miettinyt. Jotenkin sitä vain unohti itsensä pojan vakuuttavien sanojen ja sokaisevan hymyn kourissa, ja Gillian oli menettänyt otteen siitä, mitä alun perin oli tarkoittanut. Se ei kuitenkaan voinut olla mikään peruste sellaiselle toiminnalle!
Seuraavaksi hän oli huomannut, ettei enää tiennytkään mistään mitään ja oli sitä vastoin päätynyt jonkinlaiseen Charlotten lynkkauskerhoon, mihin hän ei totisesti halunnut mitään osaa eikä arpaa!
Gillian halusi nyt hyvittää tämän karvaan tekonsa ja ottaa oikeasti selvää siitä, mitä oli aikonutkin: puhua Tomfordille ja kysyä tältä, mitä poika oli sanoillaan Lindan kohtaloon liittyen tarkoittanut. Koska juuri ne sanat, juuri se sävy ja salakähmäinen vivahde, oli saanut Gillianin ajattelemaan vaikka ja mitä – ajatuksia, jotka saattoivat tosiasiassa olla yhtä kaukana todellisuudesta, kuin Pluto Maasta! ”Minä en ole sellainen ihminen”, vakuutti Gillian itselleen katsoessaan peiliin. ”Minä en ole sellainen ihminen, joka juoruilee toisten selän takana ja puhuu asioista, joista ei tiedä! Lotte on ystäväni, serkkuni, enkä minä nosta syyttävää sormea ilman todisteita.” Enkä vielä silloinkaan, koska mikä minä olen toisia tuomitsemaan? hän lisäsi mielessään kääntäessään jo selkänsä peilikuvalleen, jota ei koskaan halunnut katsella liian kauaa. Siinä peilikuvan tytössä vain oli niin monia asioita, joita pitäisi muuttaa…
Koska oli torstai, arkipäivä, Tomford oli töissä. Gillian oli nähnyt hänet jo koulussa, mutta päättänyt odottaa lähestymistään vasta tallille – he eivät olleet ihan niin tuttavallisissa väleissä vielä, että olisivat törmäilleet pitkin koulukäytäviä, ja Gillian oli sitä paitsi vähän ujo. Tomford oli ilmeisesti Alexiinan kanssa sopinut viikkotunneista viikonlopun sijaan ja näytti siltä, että tämä poika olisi totisesti jäämässä Orange Woodiin osaksi heidän tallijengiään. Harmi kyllä, Tomfordia ei ollut otettu kovin ystävällisesti vastaan ja siitä Gillian oli aidosti pahoillaan. Ehkä hän voisi olla se, joka yrittäisi luoda uuteen tulokkaaseen ystävällisemmät välit?
Tomford suki Eweä tallikäytävällä kahteen naruun kiinnitettynä, tavanomainen cowboyhattu vaaleiden hiustensa päällä ja lierin peittäessä haaleat, pehmeät kasvot, joita Gillian nyt tarkasteli ensimmäistä kertaa vähän lähemmin ja tarkkaavaisemmin, lähestyessään poikaa säyseästi. Gillian jäi silittämään ponitamman kaunista, eleganttia päätä. Tomford huomasi hänet, kosketti lieriään tervehdykseksi ja jatkoi mitään sanomatta työtään.
”Hei”, vastasi Gillian vaisusti. Jonkin aikaa hän vain häpläsi Ewen huulia tamman hapuillessa hänen sormikkaitaan, sitten sanoi: ”Mmm… T-Tomford? Silloin muutama päivä sitten satulahuoneessa, sinä sanoit jotain… jotain sellaista, kuin ’se ei ehkä ollut tuuli’. Mm… mitä tarkoitit sillä?”
Poika lopetti harjaamisen hetkeksi, katsoi tyhjään miettien tai muistellen ja jatkoi sitten pitkin vedoin pölyharjalla alas maksanrautiaan tamman kupeita.
”Ei se ollut mitään, hyvä neiti”, hän sanoi rauhallisesti ja lisäsi oikaisten, ”Gillian”, kun Gillian oli taas sävähtänyt neiti-sanaa. Gillian laski kätensä alas ja seisoi vaivaantuneena paikoillaan.
”Niin, mutta…”, hän sanoi ja pohti kovin viitsisikö sanoa ääneen epäilyistä Charlotten suhteen. ”Tarkoititko mahdollisesti, että… että se ei ollut tuuli, mikä säikytti Lindan silloin?”
Tomford ei vastannut, mutta Gillianin mielestä tämä oli nyt vähän jäykempi. Poika katsoi olkansa yli tallikäytävää molempiin suuntiin ja karsinanoviin olisiko joku niistä auki. Gilliankin katsoi taakseen talliovelle päin, mutta tallissa ei ollut sillä hetkellä ketään; Alexiina oli mennyt aikaisemmin toimistoon ja vetänyt oven perässään kiinni. Talliradio ilmoitustaulun luona soitti hiljaisesti kantria, akustisen kitaran näppäilyä ja matalaa miehen laulua.
”En tiedä mitään”, sanoi Tomford nopeasti ja oudosti ja tämän äänessä sävähti melkein pelko. Gillian oli ymmällään.
”Minä vain en voi uskoa, että Lotte tekisi sellaista.”
”Lotte?” sanoi Tomford, katsoen nyt Gillianiin kummissaan ja tönäisi lakkiaan vähän paremmin takaraivolle. Gillianille tuli sellainen olo, että kumpikin heistä oli yhtä hämmentynyt toisen vastauksista. Gillian ravisti päätään ensimmäisenä.
”Eli sinä et tarkoittanutkaan sitä?” hän sanoi. ”Se ei ollut Lotte, jonka näit pelästyttämässä Lindaa tahallaan?”
Tomfordin haaleat silmät laajenivat ällistyksestä ja vaaleat kulmat kohosivat.
”Ei”, hän sanoi.
”Mikä helpotus!” huokasi Gillian onnellisena. ”Billy oli sittenkin väärässä.”
Tomfordin ilme synkkeni. Hän vetäisi lipan kasvojensa eteen ja kääntyi selkä Gillianiin päin. Gillian ei heti huomannut sitä silitellessään nyt huomattavasti huojentuneempana Ewen turpaa, mutta hetken kuluttua katsahti pojan kyyryä selkää ja kysyi arasti: ”Tomford…?”
Tomfordin harjakäsi putosi kylkeen. Hän suoristautui hitaasti ja oli hiljaa hetken aikaa ennen kuin kääntyi, mutta varoi katsomasta Gilliania silmiin, sanoen: ”En halua olla vasikka, se ei ole miehen työ, mutten voi olla saamatta sitä kiusaavaa ajatusta pois mielestäni. Ei ole miehen työ olla myöskään kertomatta, jos siitä on aiheutunut selvää haittaa ja harmia ja onnettomuutta muille”, hänen äänensä oli vakaa ja tasaisen hiljainen. ”Mitä Tomford näki… ruskeatukkainen poika hiipparoi ja piiloili maneesin työmaalla, telineiden alla ja takana. Näin sen, sillä olin tyhjentämässä pihattotarhan lantoja lantalaan Charlotten tuodessa Lindaa laitumen suunnalta. Billy oli hänen nimensä.”
”Oih”, sanoi Gillian ja väri pakeni hänen kasvoistaan. Tomford puikahti Ewen kaulan ali tamman toiselle puolen. ”Oih…”, sanoi Gillian uudestaan itselleen. Billykö se olikin? Billy oli kaatanut telineen, kun Charlotte meni Lindan kanssa ohi ja saanut hevosen paniikkiin niin, että se kiskaisi itsensä vapaaksi ja laukkasi suoraan tielle? Sehän oli kerrassaan karmeaa! Gillian tunsi lievän pahoinvoinnin ja suuren surun sydämessään. Hirvittävintä kaikesta teki se, että Billy oli etunenässä vimmassaan ollut sysäämässä syytä täysin viattoman Charlotten niskaan! Gillian ei hetkeen kyennyt edes ajattelemaan. Kuinka Billy voisi tehdä jotain sellaista? Ei… tässä oli pakko olla jokin väärinkäsitys. Billy ei ollut varmaan tarkoittanut… ei hän ollut voinut… Ehkä telineet olivat todellakin kaatuneet tuulesta, mutta Billy oli epäonnisesti sattunut vain olemaan juuri sillä suunnalla.
Miksi hän sitten valehtelisi ja väitti, että oli ollut lantalassa tapahtuma-aikaan? Lantalassa, missä itse asiassa oli ollut Tomford.
Gillian laahusti maansa myyneenä ulos tallista ja tarha-aidalle, jossa Linka seisoskeli uneliaan oloisena. Gillian meni hevosensa luo ja kietoi kätensä friisiläisen kaulaan. Mikä Orange Woodia vaivasi? Oli kuin hyvät vanhat ajat olisivat yhtäkkiä kaikki loppuneet ja kurjuus varjosti hevostilaa painavien uhkaavien ukkospilvien lailla…
Ensimmäistä kertaa koskaan, Gillian ei tuntenut paikkaa enää niin kodikseen.
|
|