Mistäs on puhe?

Tätä on huulilla:

by Dewn
Vikoja
21.8.2016

Pitkään, pitkään aikaan ei Dewn ollut kokenut vastaavanlaista eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden kaipuuta. Tällaista ahdistusta, jota hän sillä hetkellä koki, ei ollut kokenut sitten saatuaan kuulla Maxin menetyksestä kaksi vuotta sitten.

Oli vaikea sanoa, mikä tämän oli laukaissut. Asioiden ja elämän piti toisaalta olla oikein hyvin. Hänellä oli Fifi, hänellä oli perhe, hänellä oli Mischa, hänellä oli oma ihana koti, hänellä oli vene. Hän oli terve (jälleen, äkkinäisen ja onneksi myös nopeasti ohimenneen vatsataudin jälkeen). Hänellä oli paljon sellaista, mistä moni häntä kadehti ja olisi antanut vaikka mitä, jotta olisi voinut olla hänen pöksyissään.

Niinpä ahdistuksessa oli mukana suuttumusta itseä kohtaan, kun ei osannut olla niin kiitollinen kuin olisi pitänyt olla. Mikä oikeus hänellä oli tuntea tällaista synkkyyttä?

Hän ei osannut olla oikein missään. Ainoastaan Pisaralla hän sai jonkinlaisen rauhan. Meri, vesi ja autuas yksinäisyys – siinä olivat elementit, joita hän janosi kuin kuivuva hengenhädässä. Mutta hänellä ei ollut aikaa olla Pisaralla; hän ei voinut lähteä seilaamaan viikoksi, vaikka ei juuri sillä hetkellä mitään muuta halunnut. Hän oli luvannut (nyt se tuntui vastenmieliseltä jo ajatuksena) tulla mukaan bändikokoukseen, joka pidettiin pitkästä aikaa (Charlotte oli vaatinut kaikkia – paitsi tietysti Billyä – paikalle; hänellä oli kuulemma erittäin tärkeää asiaa Foxgallopiin liittyen), ja olihan vielä Rosa, joka oli (vaikkakin aika tiiviisti Charlotten kanssa) tietyssä mielessä Dewnin vieraana.

Hän ei kestänyt edes Mischan seuraa – ja se oli oikeastaan kaikista kamalinta. Eikä syy ollut Mischan. Mischa itsessään ei ollut se, jota hän ei kestänyt, vaan Dewn ei kestänyt itseään.

Välteltyään kaikkia kaksi päivää niin hyvin kuin osasi, hänen oli pakko saada rauha. Mischa oli tunnistanut hänen luotaantyöntävän energiansa ja antanut hänen olla, ja kasailtuaan ajatuksiaan, Dewn oli lopulta tehnyt kuvion itselleen selväksi. Ja nyt oli toiminnan aika.

”Vastoinkäymiset ovat oppiläksyjä. Opin tämän kautta itsestäni jotain uutta”, hän mumisi mantramaisesti ajaessaan lavaa ylös mäkeä kohti Jordanien eläinpihaa.

Mary Jordan istui pihakeinussa kahvikuppi kädessään. Dewn nosti kättään tervehdykseen. Koska Mischaa tai Thomasia ei näkynyt, hän lähestyi Marya. Kaakattavat hanhet hölkkäsivät pois hänen tieltään pujahtaessaan niiden ohi.

”Eivät ole palanneet”, vastasi Mary kysymykseen, jota Dewn ei ehtinyt saada ulos kurkustaan. ”Ovat katsomassa oudosti käyttäytyvää oravaa.”

”Meneekö heillä kauan?”

”Tulevat varmaan kohtapuoliin. Istu kiireemmäksi”, Maryn silmissä oli viisas pilkistys. Dewn epäröi, muttei halunnut olla epäkohtelias, joten painoi puuta vastapäätä Marya.

”Outoa oravaa?”

”Hassun kuuloinen juttu, eikö?” Mary tarkasteli Dewniä kuppinsa yli eikä laskenut rohkeaa, varmaotteisen luotaavaa katsettaan. Se sai Dewnin vaivaantuneeksi ja hän katui, että oli lähtenyt hakemaan Mischaa töistä etuajassa. ”Minusta tuntuu, kuules poika, ettet ole ihan rehellinen itsellesi.”

Dewn hätkähti. Hän katsoi Marya suoraan silmiin hetken yllätyksestä. Maryn ilme ei muuttunut: kilpikonnamaisilla kasvoilla vieno vino hymy, paksujen ja tuuheiden kulmien alta katsovat ovelat, tietävät silmät.

Dewn käänsi kasvonsa poispäin ja tunsi punastuvansa.

”Onko se niin läpinäkyvää?” hän mutisi.

”Minä olen kylähullu”, Mary nauroi, ”noidaksikin jotkut tykkäävät kutsua. Väitän, että näen vain vähän enemmän kuin muut, koska katson pidempään.” Hän hörppäsi kahvia ja nojasi sitten taaksepäin niin, että keinu kitisi ja kiikkui hiljaisesti eestaas. Hän levitti ison kätensä melko mahtipontisesti sivulleen nojaan. ”Mutta mitenkäs sinuun saisi lisää rohkeutta?”

”Miten… niin?”

”Eikö sinun pitänyt olla tulossa mustangiretkelle? Mischa varasi paikat teille. Yllätyin, kun hän sen teki ja halusi mukaan. Etkö sinäkin? Ihan sinua varten.”

Dewn vilkaisi syrjäkarein naiseen ja painoi sitten taas päänsä. Mistä Mary tiesi? Hän tarkasteli käsiään, jotka olivat rannalla ja veneellä vietettyjen aurinkoisten päivien ruskistamat.

”Se on monimutkaista...”

”Mikä siinä on monimutkaista?”

Dewn puristi huuliaan yhteen. Keinu kiikkui hitaasti. ”Sano nyt vaan”, Mary usutti hyökkäävään tyyliinsä.

”Olen päättänyt...”, Dewn aloitti, vaikeni ja jatkoi taas: ”Olen päättänyt vain, etten enää ratsasta.”

”Onko sinussa jotain vikaa?”

”Mitä…?”

”Jotain vikaa? Jaloissa? Kävelet ihan normaalisti. Selkävika? Vai päässä?”

Dewn töllötti.

”Ei… ei mitään sellaista.”

”No mikä sitten estää? Et enää uskalla?”

Dewnillä ei ollut mitään sanottavaa. Kuka tahansa muu, jos olisi puhunut hänelle tällä tavoin – arasta aiheesta ja niin röyhkeän itsetietoisena – Dewn olisi lähtenyt kävelemään. Mutta Mary Jordanin sanomana, juuri nyt, se ei jostain syystä aiheuttanut hänessä sellaista reaktiota. Päinvastoin, Dewn vaikeni syviin mietteisiin. ”Et kuuntele sydäntäsi kunnolla, koska et sitä kuule. Olet laittanut päälle jotain muuta. Tsot tsot”, Mary sanoi ja nosti paksun sormensa leikkimielisesti pystyyn. ”Minäpäs väitän, että haluaisit kyllä. Mutta mietit liikaa menneitä. Jos minä jäisin roikkumaan jokaiseen joskus tapahtuneeseen ikävään asiaan, en uskaltaisi poistua talosta. Millaista elämää sekin olisi!” Hän hörähti nauruun, joka ei kuitenkaan ollut pelkästään iloista, kumartui sitten eteenpäin ja löi valtavan kouransa Dewnin hartialle.

Soratien rahina jonkin ajan päästä antoi täydellisen syyn poistua. Punainen lava-auto soljui pihaan takaosassaan rämisevä iso tyhjä häkki ja muutama säkki, ja parrakas raitapaitainen musta mies sekä Mischa astuivat ulos.

Dewn jätti Maryn helpottuneena keinuun.

Mischa hymyili vaisusti. Dewnin sydäntä ja vatsaa kouraisi, kun hän muisti tehtävänsä.

”Dewn”, Thomas huomasi hänet lyödessään autonoven kiinni. ”Mitä mies?” Jostain syystä Thomasistakin tuli epävarman oloinen vaikutelma hänen suhtautumisessaan Dewniin. Kuten Mischa, hän tuntui joko aistivan tai tietävän olla varuillaan Dewnin viime aikaisen epäystävällisyyden takia. Dewniä alkoi äkkiä hävettää oma käytöksensä.

”Mikäs tässä”, hän sanoi ja onnistui luomaan suhteellisen neutraalin, luonnollisen hymyn. ”Mikäs se on? Se outo orava?”

Mischa oli kumartunut nostamaan auton lavalta pienemmän häkin, jossa rapisi ja kihisi jokin pörheä pikku otus.

”Juu, tuommoinen tuli matkaan. Yksi ilmoitti Goosejawssa pyörineestä oravasta, joka käyttäytyi epätyypillisesti ja epäili siinä olevan jotain vikaa. Meinasi, että poliisi tulisi lopettamaan, mutta kun ei siinä päällepäin mitään ollut, niin ajatteli ilmoitella minulle ensin.”

”Mikä siinä sitten on vialla?”

Thomas vilkaisi Mischaa, joka vilkaisi takaisin.

”Pistetään se siihen puustohäkkiin niin nähdään.”

Dewn seurasi heidän perässään sikalan taakse takapihalle, jossa oli useita isoja häkkiaitauksia. He pysähtyivät sellaisen häkin kohdalle, jossa kasvoi myös pieniä puita, mutta oli katto. Thomas avasi portin, Mischa pujahti sisään ja käveli keskemmälle ennen kuin laski häkin maahan. ”Avaa vaan.” Mischa aukaisi häkin ja peruutti sitten takaisin ulkopuolelle. Thomas sulki portin.

He jäivät tuijottamaan otusta.

Orava oli mustanruskea ja veikeän näköinen. Päällisinpuolin – kuten Thomas oli sanonut – siinä ei näyttänyt olevan mitään vialla. Se tuli testaillen ulos kantokopastaan. Kipitti. Pysähtyi. Kipitti. Nousi takajaloilleen, nenä vipatti, nuuhki ilmaa. Sitten se kipaisi kohti lähintä puuta, kääntyi yhtäkkiä ympäri… ja alkoi häntä edellä kiivetä runkoa kaartelevin liikkein ylös.

Dewn ei voinut olla naurahtamatta.

”Aika persoonallinen tyyli.”

Thomas raapi päätään.

”Sillä voi olla kasvain päässä.”

”Reppana”, Mischa sanoi hiljaa.

”Aivot väärinpäin?” Dewn virnisti, mutta vakavoitui nopeasti. Kurre oli yltänyt oksalle, jäänyt siihen ja säksätti sieltä heille.

”Otan parit testit ja sitten seuraillaan”, Thomas totesi. ”Hyvän oloinen turkki, eikä mitenkään rääpäle. On se syödäkseen saanut. Ihan terveeltä se näyttää. Mutta kuulemma kiipeää puihin takaperin ja olipa siitä ilmoittanut nähnyt sen hyppäävän oksalta alas.”

”Mitä erikoista siinä on, niinhän oravat kai tekee?”

”Se hyppäsi veteen. Monta kertaa. Aina uudestaan.”

Dewn käänsi katseensa takaisin oravaan. Tuntui kuin se olisi tuijottanut häntä sieltä matalalta oksalta, tummat kiiluvat silmät iskostettuina häneen. 

”Ehkä se… pitää uimisesta ja halusi pitää hauskaa?”

Thomas ja Mischa katsoivat molemmat häneen, ja Dewn punastui taas. Hän nosti käden takaraivolleen ja pörrötti tukkaansa. ”Okei. Tyhmä juttu. Sori.”

Hetken päästä he hyvästelivät Jordanit (Mary loi Dewniin pitkän, tietäväisen hymykatseen ja iski silmää) ja nousivat Dewnin autoon. Nyt kun Mischa oli siinä ja he olivat kahden, Dewnin mieliala valahti taas ja pelonsekainen iljettävä paine otti hänestä vallan. Hän väänsi avainta virtakytkimessä huonovointisena.

Hän ei voinut olla ajattelematta mitä siinä autossa oli tapahtunut vain pari iltaa sitten ihan toisen kanssa, vaikka sen olisi pitänyt olla Mischa… Miten hän oli saattanut pettää Mischan – ja itsensä – sillä tavalla?

Pitkällä hiekkatiellä Jordaneille tuli ruosteenruskea lava-auto vastaan. Kuljettaja tervehti heitä ohi ajaessaan.

”Ai Tomfordillakin on nykyään auto”, Dewn sanoi vilkaistuaan vielä taustapeiliin. Hän oli kiitollinen kaikista keskeytyksistä, jotka veisivät hänen vainoavan syylliset ajatuksensa muualle.

”Hän ajoi kortin jokin aika sitten, on hän jo pitkään tullut autolla Jordaneille. Aikooko Lottekin ajaa kortin nyt, kun on kuusitoista?”

”Eiköhän. Hän havittelee kyllä mopoa, mistä isä ei tykkää...”

Sen jälkeen he olivat vaiti.

Ennen ranchille ehtimistä, Dewn ajoi tien sivuun lähelle bussipysäkkiä. ”Kuule… Mischa… minun pitää…”, hän puristi rattia ja tunsi kämmentensä hikoavan. Hän päästi irti ja painoi ne reisilleen, ”...minun pitää tunnustaa sinulle jotain.”

”Tiedän”, Mischa sanoi. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta pehmeä. Dewn katsoi häneen, mutta katsoi sitten nopeasti pois; hän ei kestänyt nähdä Mischan silmiä ja niistä loistavaa rakkautta häntä kohtaan. Hän ei ansainnut sitä.

”Minä…”, Dewn veti keuhkonsa niin täyteen kuin pystyi ja puhalsi kaiken sitten kerralla: ”Minä olen pettänyt sinua.” Hänen äänensä värähti.

Sanat jäivät autoon ja katosivat kuin näkymätön tyhjiö olisi ne imaissut samantein. Edes kaikua ei jäänyt jäljelle. Dewn tuijotti suoraan eteensä tuulilasin läpi: pusikkoa, mäntyä, näkymättömiin kotia kohti kaartavaa asfalttitien pätkää. Mutta samaan aikaan, vaikka hänestä tuntui pahalta, hänen rintamuksensa ikään kuin keveni.

Mischakin katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi Dewniä kohti ja otti tätä varovasti kädestä.

”Ei se haittaa.”

”Älä sano noin”, Dewn pudisti päätään, ja vaikka oli yrittänyt – oli pinnistellyt – ei voinut estää katkeria kyyneliä. Hän työnsi kasvonsa tiukasti poispäin Mischasta kohti omanpuoleistaan ikkunaa. Samaan aikaan hän kuitenkin rusersi Mischan viileitä sormia. ”Tuntuu tosi paskalta. Petin jotenkin oman luottamukseni… sinun luottamuksesi.”

”Ei se haittaa”, Mischa sanoi uudelleen. Hänen äänensä oli hellä. ”Mehän sovimme.”

Dewn pudisti taas vain päätään, koska ei kyennyt puhumaan, ja nosti vapaan kätensä rystyset hampaisiinsa. Kyynelnorot polttivat purot hänen poskiltaan partaan. ”Sinä pidät hänestä kovasti, eikö niin?” Mischa silitti hänen kämmenselkäänsä. Dewn vain haukkoi vavisten henkeä. ”Me sovimme, että jos on tunteita… aitoja… niin saa olla–”

”Ei”, Dewn keskeytti ja koetti rauhoittua; hän veti muutaman kerran taas terävästi henkeä ja kasasi itseään. ”Olen miettinyt sitä. Sitä, mitä olemme sopineet. Ja se… se ei taidakaan sopia minulle. Haluan sitoutua vain yhteen ihmiseen. Luulin… tai siis ajattelin, että avoin suhde voisi toimia, halusin uskoa vapaaseen rakkauteen ja tavallaan uskonkin, mutta... siihen, että…” Nyt hän katsoi Mischaan. ”Käsitin sitten jotain. En halua ketään muuta. Haluan sitoutua sinuun ja olla vain sinun kanssasi. Ja haluan naimisiin.”

Mischa katsoi häntä kärsivällisesti takaisin. Hänen sammalenvihertävissä silmissään oli pupillien ympärillä ruskea reunus, joka nyt kapeni, kun hänen pupillinsa supistuivat.

”Dewn...”

”Et halua naimisiin, tiedän”, Dewn sanoi nopeasti ja pyyhkäisi nenäänsä kämmenselkään.

”Avioliitto ei todista rakkaudesta”, Mischa kuiskasi. ”Rakkaus kuolee vangittuna. Sinä tiedät sen.”

”Sinä suostuit kihloihin.”

”Suostuin… sinun vuoksesi...” Mischa puristi hänen kättään taas, ääni vaimentuen. ”Mutta minä kerroin, etten halua häitä. En halua kahlehtia itseäni avioliittoon. Se olisi varma tapa tappaa se, mitä meillä nyt on.”

”Ei sen tarvitse tappaa”, Dewn vastusti, ”rakkautta. Ei minun ainakaan. Minä rakastaisin sinua vieläkin enemmän, jos mahdollista!” Ja hän kääntyi penkillä niin, että saattoi hamuta Mischan toisenkin käden käteensä ja katsoi tätä vakuuttavasti, hädissään suoraan silmiin. ”Mischa”, hän sanoi ääni väristen tunteenpainosta, ”tuletko… tuletko vaimokseni? Tällä kertaa aivan oikeasti?” Hän puristi Mischan käsiä; halusi saada tämän yhtä varmaksi, halusi tämän ymmärtävän Dewnin tunteiden syvyyden ja hänen olevan tosissaan. ”Minä lupaan, etten enää koskaan hairahda. Omistaudun täysin sinulle – koko sydämestäni!”

Mischa tuijotti häntä ja hänenkin silmänsä nyt kyynelehtyivät. Mutta hän ei hymyillyt onnellisena, vaan veti kätensä pois ja näytti äkkiä torjuvalta.

”Dewn, ei”, hän kuiskasi. ”Älä tee tätä...”

”Miksi en? Mischa – minä rakastan sinua. Haluan sinut vaimokseni.”

”Sinua painaa syyllisyys, vaikken syytä sinua. Haluat hyvittää sen... mutta tämä ei ole oikea tapa.”

Piikki osui Dewnin rintaan, sillä hän oli juuri nyt niin herkässä mielentilassa.

”Minusta sitoutuminen on osoitus rakkaudesta ja halusta olla toisen kanssa koko elämän. Ehkä... niin, ehkä Ro-Rosan kanssa... mokani... tavallaan sai minut ymmärtämään sen nyt paremmin, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että olen syvällä sydämessäni kyllä tiennyt sen koko ajan. En ole vain kuunnellut sitä tarpeeksi tarkasti.”

”Dewn...”

”Tarkoitan joka sanaa. Olen pohtinut tätä. En ole kovin perinteellinen itsekään, mutta sen tiedän… että haluan naimisiin sinun kanssasi. Jos kyse olisi kenestä tahansa muusta, en todennäköisesti… ei, vaan en varmasti, mutta sinun… sinun kanssasi...”

Mischa näytti siltä, ettei haluaisi Dewnin jatkavan. Hänen otsansa oli rutussa, silmät kärsivästi sirrissä, huulet yhdessä supussa.

”Sinä sanoit ’omistautua’”, hän sanoi, ”omistautua, Dewn. Siinä vika. Rakkautta ei voi omistaa. Toista ihmistä ei voi omistaa.”

”Minä omistaudun sinulle”, Dewn sanoi kiihkeänä.

”Mutta en minä halua sinua omistaa.” Mischan äänessä oli nyt kuulunut epätoivon kirahdus. Dewn sulki suunsa. Hän tuijotti Mischaa, joka ei halunnut katsoa häneen. ”Dewn, kiltti… älä tee tätä. Älä pilaa tätä, mitä meillä on… vapaa rakkaus on ainoaa oikeaa rakkautta...” Mischa itki hiljaa. 

”Sinä rakastat minua?” Dewn varmisti. Hänen hurmansa, kiihkeytensä oli laantunut; hän tunsi pettymyksen painon taas vatsassaan. Mischa nyökkäsi sylilleen. ”Ja haluat olla kanssani?” Mischan pää nytkähti, mutta sitten hän nyökkäsi uudelleen. ”Mitä sinä siis pelkäät?” Maryn sanoissa oli saattanut piillä totuus. Ehkä he kummatkin, hän ja Mischa yhdessä, omissa sydämensä heikoissa kohdissa, todellisuudessa pelkäsivät jotain, mitä eivät halunneet tunnustaa.

Mischa käänteli ranteessaan olevia eri värisiä puuhelmiä.

”Koska minä pelkään”, Dewn jatkoi hetken hiljaisuuteen. Hänet valtasi uusi varmuus, ”pelkään… menettäväni sinut. Pelkään, että ellen sido sinua jollain lailla itseeni, lennät seuraavan kovan tuulen mukana pois. En halua kahlehtia sinua… mutta haluaisin… että olisi jokin turvaköysi, josta voisin pitää kiinni, ettei myrsky tempoisi sinua luotani. En halua, että koet tulevasi ahdistetuksi nurkkaan… Haluan vain jakaa elämäni kanssasi ja olla varma siitä, että olet vierelläni, vaikken joka hetki katsoisi.”

Mischa pyöritti edelleen helmiä.

”Minä pelkään”, aloitti nyt hänkin, ”että rakkaus katoaa ja kuihtuu heti, kun sen yrittää laittaa purkkiin. Omistaminen on rakkaudelle myrkkyä. Me emme tarvitse paperia toisille tai itsellemme todisteeksi rakkaudestamme.”

”Ei se kuihdu”, Dewn vakuutti taas täydestä sydämestään ja kumartui nyt niin lähelle, että saattoi kietoa kätensä Mischan ympärille ja vetää tämän syliinsä. ”Minä en anna. Kastelen sitä joka päivä ja joka yö, annan sille juuri tarpeeksi auringonvaloa, jotta se jaksaa kasvaa ja kaunistua… en anna sen ikinä kuolla.” Ja hän puristi Mischaa rintaansa vasten, vuorenvarmana, että kaikki hänen sanomansa olisi ikuisesti totta.
by Billy
Eläinlääkärin tarkastus
17.6.2021

Kisoissa paikan päällä oleva eläinlääkäri tarkisti Titanin yleiskunnon ja -voinnin: 

"Yleistutkimuksessa hevosen takimmaiset jalat todella jämäkät lihaksistaan, sekä pientä jännittyneisyyttä alaselän paikkeilla. Muuten yleistutkimuksen sydän- ja keuhkoäänet normaalit. Silmät, korvat ja suu normaali. Eläinlääkäri kehottaa kuitenkin vaihtamaan hieman pienempään suuosaan kuolaimessa.

Fysioterapeutti kehottaa käyntiä hierojalla kerran viikossa ennen kilpailuja ja niiden jälkeen. Myös hyvä ja kevyt alku lämmittely maasta käsin ennen ratsaille nousemista."
by Billy
Seppele Cup
Ensimmäinen osakilpailu
18-20.6.2021
Tarinakisan tuotokset
[HASH]titan



Ensimmäinen jyräys kuului kaksi ratsukkoa ennen heidän vuoroaan. Billy vilkaisi Terryä, jonka melkein silmien ylle hapsottavien harmahtavien kulmien alta silmät tuijottivat sinertävää, raskasta horisonttia.

”Kohta sataa”, valmentaja totesi itsestäänselvyyden. Billy puristi huulensa yhteen ja käänsi katseensa takaisin radalle. Titan hänen vierellään seisoi kuin suolapatsas. Rautahermot, tällä hevosella, niin Terry oli sanonut useitakin kertoja. Billy oli tyytyväinen, että hänellä oli niin rauhallinen ratsu, varsinkin juuri nyt seuratessaan radalla räpiköivää hermostunutta ratsukkoa. Ruunikolla tuntui olevan pasmat sekaisin ja pudotti ironisesti sadepilviesteeltä puomin. Samaan aikaan alkoikin kevyesti räpsimään. ”Huono juttu. Toivottavasti ehditte mennä ennen kuin pinta on ihan kuraa. Nouse satulaan”, Terry kehotti. Hän otti Billyä napakasti saappaanvarresta ja punttasi selkään. ”Lähde jo reunalle.”

Billy vain nyökkäsi. Aina ennen kisoja hän menetti puhekykynsä ja oli yleensä pahantuulinen. Ukkosrintama, joka oli saavuttamassa derbykenttää, sopi siis hänen mielentilaansa. Sade yltyi hänen kävellessään suuren kimonsa kanssa sivummalla. Pian kisatakin olat alkoivat tuntua raskaammilta sadeveden painosta. Tasaisin väliajoin hän vilkaisi radalle. Tumma ratsukko siellä viiletti ja kuran litinän kuuli sinne asti. Avokatsomossa ihmiset alkoivat vetää sadetakkeja päälleen tai avata sateenvarjoja.

Seuraavana radalle Billy Center, Fantom Hills, valmistautuu…”, kuuluttajan ääni hukkui seuraavaan mahtavaan murahdukseen, joka tuntui kaikuvan katsomoista ympäri ravirataa. Billyn vatsassa muljahti inhottavalla tavalla, jossa teki mieli oksentaa. Jotenkin kummasti tätä teki silti, vaikka jännitys aina niin pahasti ottikin – siihen auttoi, kun tiesi, että pahoinvointi lientyisi heti radan alkaessa. Ensimmäisen hypyn jälkeen ei maailmassa ollut hänelle enää mitään muuta kuin hän, Titan ja seuraava okseri… seuraava pysty… tuo sarja… ja juuri nyt myös tämä ärsyttävä sadeverho, joka haittasi näkyvyyttä ja kirveli silmissä.

Titan ei ollut maailman notkein saati ketterin hevonen, joten jos se päättäisi liukastua… Billy piti valmentajan aikaisemman neuvon tarkasti mielessään: ”– ja jos näyttää siltä, että alkaa sataa, älä ota riskejä vaan ratsasta loivat kaaret ja tuo hyvin sisään, nyt ei kannata riskeerata revähdyksellä tai pahimmassa tapauksessa nurin menolla...”

Billy nyökkäsi pienesti, kuin itselleen, ja käänsi Titanin kohti sadepilviestettä.
by Alexiina C.
Mozartin päiväkirja

19.06.2021: Tästä varsasta kasvaa iso, se tiedettiin. Tuskan hiki tai kyyneleet eivät silti olleet kaukana, kun varsaa vain odotettiin ja odotettiin, eikä Zelda ollut saada sitä puskettua mitenkään ulos. Lopulta ei auttanut kuin kaasuttaa klinikalle leikkaukseen; Mozart oli kerta kaikkisesti liian iso tullakseen luonnonvoimin pihalle! Lopputulos oli - taivaan kiitos - onnekas. Varsa on terve, vaikka vähän vaisun oloiseksi jäi. Nimeä pyöriteltiin ja koska kyseessä on aivan hervoton hevoslapsi, puolivitsillä tuli ehdotus Godzillasta, joka sitten muokattiin Mozillaksi. 
by Alexiina C.

Lue ensin Tietoa hevosmyynnistä!

VIRTUAALIHEVONEN

Suurikokoinen varsa, iso pää. Toistaiseksi ollut aika vaisu. Sopiva yleispainotteiseksi, enemmän esteille. Vaikka emänsä on kouluhevonen, on ennenkin saanut maailmalle lahjakkaita estehevosia, jotka ovat menestyneet myös Power Jumpissa. Niinpä tämänkin varsan kohdalla katseet on käännetty estekentille.     

MYYNNISSÄ!



Kuvat © Ei vielä kuvia

OWR MOZILLA
Ei rekisterissä
Kanadalainen puoliveriori, ~168-178 cm, ruunikko
Mahdollisesti kimoutuu vanhemmiten
Rr kj
Syntynyt 17.06.2021 Kanadassa
0-vuotias, ikääntyy satunnaisesti

emä: Mozaic v.d. Zelos + isä: Fantom Hills
Omistaja/Kasvattaja: VRL-02207

Painotus: Yleis, esteArvioitu kapasiteetti: ?
Valokuvalliseksi: KylläToiveet: ERJL, YLA

*help* Temperamentti: HILJAINEN (Intro)

"Varsana rauhallinen ja säyseä, ei välttämättä kaipaa niin paljon seuraa tai huomiota. Hiljainen ja taka-alalle vetäytyvä. Täysikasvuisena alistuvainen ja nöyrä, hyvin koulutettuna voi omata erinomaisen työmoraalin. Huonosti koulutettuna passiivisaggressiivinen ja tympeä, mahdollisesti laiska ja hitaasti lämpenevä."

Ketä liikkuu piireissä?