Koirien valpastuminen sai mutkin valpastumaan ja viimeistään kun omatkin korvani poimivat rapinan ulko-ovelta, nousin ylös. Huomaamattani olin poiminut hiilihangon käteeni. Mitä pidemmälle rapina ovella kävi, sitä varautuneemmaksi koiratkin kävivät ja Theo päästi ilmoille jopa matalan murinan. Lopulta ovi kuitenkin alkoi avautumaan ja ollessaan raollaan kuulin tutun mutta yllättävän äänen.

”Mooooooi!”

Pelkästään äänen kuuleminen sai minut hämmästymän suuresti ja nähdessäni Camdenin astuvan eteiseen, en tiennyt mitä ajatella.

”Onko kaikki hyvin?” nuori mies kysyi saatuaan oven suljettua perässään ja kääntyessään katsomaan puoleeni.
”Joo. On. Mä en vain…. mä en vain osannut odottaa sua kotiin” sopersin tajuttuani kuka ovella olikaan rapistellut. ”Eikö… eikö sun pitäisi olla koulussa?” kysyin Camdenilta edelleen hämmentyneenä siitä, jotta nuori mies seisoi eteisessäni.
”Meillä on joululoma. Ootko ihan täysin varma siitä, että kaikki on täysin ok?”
”On on” yritin vakuuttaa toiselle, vaikka mun vakuutteluilla ei todennäköisesti olisi saatu edes pikkukiveä vakuutetuksi.
”Okei, mä vaan aattelin kun sä vaikutit vähän siltä kuin olisit säikähtänyt jotain”.

Vasta tässä vaiheessa tajusin, jotta pitelin edelleen toisessa kädessäni hiilihankoa, jonka olin napannut käteeni refleksin omaisesti. Katseeni kiersi valumetallisessa tangossa ja edelleen eteisessäni seisovassa nuoressa miehessä. Kuin sähköiskun saaneena mä tiputin hiilihangon kädestäni.

”Isä, oletko ihan varma, että kaikki on kunnossa?” Camden kysyi uudelleen samalla kun käveli luokseni. Mä en vastannut toiselle mitään, mutta kai hiljaisuuteni puhui puolestaan sillä päästessään vierelleni, nuori mies veti minut halaukseen. Kiedoin omat käteni nuoren miehen ympärille niin tiukasti, jotta pelkäsin tukahduttavani toisen. Koko loppuvuosi oli ollut sen verran hankalaa aikaa, jotta en voinut uskoa, että Camden olisi oikeasti tässä. Nuoren miehen yllättävän kotiintulon nostama adrenaliiniryöppy alkoi hiljalleen laskemaan minkä puolesta tunteeni saivat otettua valtaa ja pian huomasin itkeväni toisen olkaa vasten.

”Anteeksi” sain sanottua vaisusti, kun tunteenpurkaukseni laantui. Camden ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan nuori mies antoi selkeästi minulle aikaa ja mahdollisuuden kertoa asioista omaan tahtiini.

Minulla meni hetki, jotta sain taas ajatukseni kasattua ja pystyin alkaa kertomaan Camdenille kaikesta mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt opiskelemaan. Nuori mies ei keskeyttänyt puhettani vaan sain kertoa asioista siihen tahtiin kuin se minulle itselleni sopi.

”Wau…” oli ensimmäinen asia, jonka Camden sai sanottua, kun sain kerrottua varsinkin murrosta. ”Mikset kertonut murrosta? Jos mä olisin tiennyt niin olisin tullut kotiin jo paljon aiemmin.”
”En mä halunnut säikyttää sua. Koulu vie varmasti kaiken aikasi ja koulutus on kuitenkin tärkeää tulevaisuutta ajatellen. Mä… mä pärjäsin kyllä” yritin lepytellä toista, vaikka en kyllä uskaltanut uskoa, jotta olin kovinkaan vakuuttava.
”Totta puhuen tuossa tilanteessa koululla ei olisi ollut mitään kiirettä sillä kyllä sun kanssa oleminen olisi ollut tuossa tilanteessa paljon tärkeämpää.”

Jatkoimme Camdenin kanssa vielä hetken tätä keskustelua, ennen kuin yritin kääntää suunnan nuoreen mieheen itseensä ja siihen, kuinka Camdenilla meni. Tokihan me olimme viestitelleet nuoren miehen kanssa sen jälkeen, kun toinen oli lähtenyt opiskelemaan, mutta en halunnut häiritä toisen keskittymistä, joten en ollut kertonut joistain asioista, joita oli tapahtumassa omassa elämässäni tai tilalla. Oikeastaan mä en ollut alkuunsa täysin varma siitä, olisiko tämä paras ja oikeanlainen toimintatapa. Totta puhuen nämä olivat täysin uusia asioita minulle opeteltavaksi ja vaikka emme olisikaan Camdenin kanssa enää niin aktiivisesti tekemisissä kuin silloin, kun nuori mies asui vielä kotona, kohtaisin silti varmasti joitain sellaisia asioita, joita vanhemmuudesta nauttineet olisivat kohdanneet jo paljon aiemmin.

”Mulla… mulla on kutsu Centereille syömään, mutta mä laitan Alexiinalle viestiä, että en pääsekkään. Jos… jos mä olisin tiennyt, että tulet kotiin niin en olisi lupautunutkaan” totesin sillä loogiset ajatukset olivat vasta hiljalleen palaamassa mieleeni ja pystyin käsittelemään kaikkea muutakin kuin hetken juuri tässä ja nyt. ”Eikä mulla… Lahjaakaan…” jouduin paljastamaan, sillä en ollut edes ajatellut, jotta Camden voisi edes halua tulla takaisin luokseni jouluksi.

”Hei, älä sitä mieti. Mä vain halusin yllättää sut niin siksi en ilmoittanut etukäteen, jotta mä olisin tulossa. Ja siis ei sun tarvitse perua sun suunnitelmia mun vuokseni. Mä kyllä pärjään yksinkin muutaman tunnin verran.”

Vaikka tiesinkin jotta toinen ei ollutkaan mitenkään pieni tai nuori, en mä silti kokenut järkeväksi jättää toista yksin. Tiesin jotta Centerit varmasti ymmärtäisivät miksi peruisinkin tuloni yllättäen, vaikka olinkin sanonut aiemmin, jotta minulla ei olisi mitään estettä tulolleni. Varmistin Camdenilta vielä useampaankin kertaan, jotta olisiko toinen varmasti ok sen kanssa, jotta kävisin Centereillä syömässä. Lopulta minun oli vain pakko uskoa, jotta toista ei haitannut, että joutuisi jäämään yksin heti kun oli päässyt takaisin tänne. Mä lupasin Camdenille, jotta viettäisin koko seuraavan päivän tuon kanssa ja muutenkin olisin jatkossa tuon kanssa enemmän.

Päästessäni Centereille mä pahoittelin Alexiinalle sitä, jotta saattaisin todennäköisesti lähteä paikalta aikaisin, sillä Camden oli tullut yllättäen jouluksi kotiin. Viljanvaalea nainen tuntui ymmärtävän omanlaisensa kiireeni, vaikka toisella näytti olevan omatkin kätensä täynnä, sillä Orange Woodsin päätalo oli täynnä porukkaa. En tiennyt vieraista oikeastaan ketään, joten aloin epäröimään päätöstäni olla perumatta kutsuani joulupöytään. Kuitenkin kun olin päätynyt jo tänne asti, en uskaltanut enää perääntyä ja hain oman paikkani. Totta puhuen mulla ei ollut oikeastaan mitään ajatustakaan siitä, oliko Alexiina kertonut, jotta talo tulisi olemaan näin täynnä, mutta vaikka olisikin kertonut, olin silti päässyt yllättymään.

Totta puhuen ajatukseni olivat kyllä muutenkin muualla. Annettuani isäntäperheen itse sekä heidän vieraidensa täyttää ensin omat lautasensa, ennen kuin kasasin omalleni pienen ruoka-annoksen. Ruokahaluni oli ollut hyvinkin vaihtelevaa viime aikoina ja täyden talon tuoma epävarmuus vei siitä vähäisestäkin nälästä oman osansa, joten ruoka-annokseni ei todellakaan ollut mikään jättimäinen. Kuuntelin ympärilläni käytäviä keskusteluja, enkä oikeastaan edes osallistunut suuremmin mihinkään. Ruokailun ollessa takana ja kaikkien siirryttyä jälkiruuan pariin, Oliver haki ätinsä huomiota ja pojalla oli selkeästi jotain hätänä. Kuulin kyllä maininnan lääkäristä, mutta tarkempi selvitys jäi puheensorinan jalkoihin.

Alexiinan, Oliverin ja Dewnin lähdettyä kohti terveyskeskusta, hyödynsin tilaisuuden ja livahdin ulos pakkaseen. Kaipasin pienen hetken itselleni ja vaikka toisaalta mietinkin, olisiko minun ollut parasta vain lähteä sanomatta tai selittämättä sen suuremmin, päätin kuitenkin jäädä odottamaan siihen asti, jotta kolmikko palaisi. Vaikka vakaana suunnitelmanani oli lähteä heti kun kolmikko olisi palannut, huomasin silti ajautuneeni jäämään Centereille. Totta puhuen en ollut huomannut ajankulua ja vasta kun kaksoset olivat valmistautumassa nukkumaan, katsoin oikeasti kelloa. Kaksosten kutsuessa minua sedäksi, ne viimeisetkin loogisen ajattelun muruset katosivat ja tietämättä mitä tehdä tai ajatella, painoin katseeni käsiini ja yritin vain saada taas kerran jotain tolkkua siitä, mitä oli tapahtumassa.

Marraskuussa

Mun olo oli ollut hirveä menneiden viikkojen aikana. Tokihan ensimmäiset päivät olivat olleet hankalia niin fyysisesti kuin myös henkisestikin, varsinkin kun kehoni oli yrittänyt palautua kaikesta kokemastaan. Henkisen puolen korjaantumisessa ottikin sitten paljon pidempään. Mä en ollut kertonut – enkä mä todellakaan aikonut kertoa kenellekään – jotta mä olin ottanut uudelleen yhteyttä Ryleyhin. Totta puhuen mä en ollut millään tasolla ylpeä siitä, että tilanne oli mennyt taas näin pahaksi. Ensimmäinen kerta pitkän tauon jälkeen oli ollut hankala ja mä en tiennyt mistä aloittaa ja mitä kaikkea mun pitäisi kertoa toiselle. Ryleylle puhuminen oli helpottanut oloani pienesti, mutta silti ne kaikki suurimmat ongelmat olivat vielä ratkaisematta.

Oikeastaan fyysisiä ongelmia ja haavoja pahemmat olivat henkiset haavat. Mä olin sotkenut asiani niin pahasti jotta mulla ei ollut mitään ajatusta siitä, saisinko mä niitä ikinä setvittyä. Varsinkin se viesti, jonka mä olin lähettänyt Gillianille sai oloni tuntumaan todella pahalta, mutta ehkä jollain tavalla mun piti kuitenkin alkaa ajattelemaan itseäni. Ehkä mä olin ajatellut, jotta mulla saattaisi sittenkin olla jotain mahdollisuuksia rakkauselämässäni, vain huomatakseni, jotta mun tunteillani ei ollut mitään merkitystä. Mä olin joku, joka voisi täyttää sellaisen väliaikapoikaystävän paikan, jonka tunteista ei tarvitsisi miettiä ja jonka avulla voisi täyttää sellaisen ”pakollisen” paikan elämässään. Se, voisinko mä enää ikinä luottaa kehenkään rakkauselämästä puhuttaessa ei ollut millään tavalla varmaa.

En ollut kuullut Jimistä tai Alexista murtoyön jälkeisen päivän jälkeen, joten en tiennyt millaisella mallilla tutkinta tilalleni kohdistuneesta murrosta oli. Tokihan tilani murron jälkeen olin kuullut puheita vielä kahdesta muustakin murrosta, joten ehkä nuo olivat pitäneet ratsupoliisit kiireisinä eivätkä he olleet sen vuoksi kerenneet infota minua siitä millä mallilla tutkinta olisikaan. Tokihan yön pimeimpinä tunteina maatessani hereillä ja tuijottaessani joko kattoon tai seinään, olin alkanut pelkäämään sitä, jos ratsupoliiseilla ei olisikaan mitään todisteita siitä, jotta asialla olisivat olleet jotkut ulkopuoliset ja jonkin ihmeen kautta koko murto saataisiin vyörytettyä niskaani. En mä tiennyt olisiko se millään tavalla ollut mahdollista ja miten hommat tulisivat menemään, jos todellakin tuollainen skenaario olisi mahdollinen. Noina samoina yön pimeinä tunteina olin analysoinut sitä, mitä olisin tehnyt väärin, jotta olisin voinut tiedostamattani vakauttaa asemaani syypäänä murtoon ratsupoliisien silmissä.

--

Alexiinan kysyessä, jotta voisivatko Gillian ja kaksoset sekä Emily tulla luokseni siksi aikaa, kun heillä olisi talo täynnä lapsia Oliverin syntymäpäivän ajan. En ollut lupautunut suoraan ottamaan heitä luokseni, sillä en ollut varma siitä olisiko se kannattava ajatus. En halunnut sekoittaa välejäni Gillianin kanssa entistä pahemmin, vaikka en ollut edes täysin varma siitä olisivatko ne tällä hetkellä edes korjattavissa. Tietäessäni jotta Emily olisi myös tulossa luokseni, olin viettänyt kaiken liikenevän vapaa-aikani siivotessa taloani ja piilottaessani kaikkia niitä viimeisiäkin merkkejä murrosta, joita vielä oli näkyvillä.

Tokihan Emilyn saapuminen luokseni sai minut myös pohtimaan asioita ihan erilaiselta kantilta, sillä tiesin jonkin verran kyllä siitä, millainen tilanne hänen kanssaan olisi. Totta puhuen mä en voinut sille mitään, jotta ylianalysoin sitä, oliko minun lopulta kannattavaa sittenkään suostua ottamaan evakkolaisia luokseni. Kuitenkaan perääntymiselle ei ollut enää mahdollisuutta ja mä päätin vain kokeilla selvitä parhaani mukaan. Olin onnekseni saanut juuri kaikki loputkin siivoukset tehtyä, kun koirat ilmoittivat jonkun saapuneen pihaan. Pyyhin käteni farkkujeni reisiin samalla kun kävelin eteiseen ja ulko-ovelle. Komennettuani koirat odottamaan, avasin ulko-oven ja päästin evakkolaiset sisään.

Vaihdoin muutaman sanan Dewnin kanssa ennen kuin minun oli aika palata takaisin sisään. Ennen kuin avasin ulko-oven, jotta saatoin astua sisään, pysähdyin vetämään henkeä, sillä en tiennyt miten tämä iltapäivä tulisi menemään. Astuessani sisälle riisuin jodhpurini eteiseen ennen kuin astelin peremmälle.

”Alexiina… Alexiina lähetti tämän” Gillian sanoi samalla kun ojensi minulle muovipussia. Otin pussin vastaan ja kurkattuani sinne totesin sen olevan yksi jo hyvinkin tutuksi tulleista ruokapusseista.
”Kiitos”.

Suuntasin keittiööni ja purkasin tavarat pussista omille paikoilleen. Vaikka mä en osannutkaan usein sanoittaa tunteitani oikein – jos ollenkaan – mä olin silti kiitollinen siitä, että musta pidettiin huolta tällä tavalla. Nostellessani viimeisiä tarvikkeita omille paikoilleen, kuuntelin ääniä, jotka taloni olivat täyttäneet. Pieni, melankolinen hymy yritti nousta huulilleni, sillä tajusin, jotta tämä oli juuri sitä, mitä olin kaivannut. Ruokatarpeiden ollessa paikallaan, suuntasin makuuhuoneeseeni ja poimin sieltä mukaani pahvilaatikon, johon olin kerännyt muutaman hankinnan ajatellen tätä hetkeä ja kaksosia.

”Mulla on… Tai siis täällä on… kaksosille” änkytin epävarmana samalla kun laskin laatikon lattialle, jotta kaksoset näkisivät helpoimmin mitä laatikossa olisi.

En ollut tiennyt millaisista asioista kaksoset pitäisivät, joten olin yrittänyt hankkia muutamia erilaisia tarvikkeita, jotta kaksoset saisivat ajan kulumaan luonani. Onnekseni molemmat näyttivät löytävän jotain mikä herätti heidän mielenkiintonsa. Varmistettuani jotta myös Gillian ja Emily viihtyisi, uskalsin vihdoin ja viimein istua itsekin alas. Seurasin kaksosia enkä voinut olla tuntematta omanlaistaan haikeutta siitä, jotta en voinut nauttia tuosta näystä päivittäin. Mä en oikein tiennyt, jotta kulkiko aika normaalia hitaammin, vai juoksiko se karkuun normaalia nopeammin. Kuitenkin lopulta eteen tuli se hetki, kun vieraideni oli aika lähteä takaisin Orange Woodsille.

Käydessäni tallissa hoitamassa hevoset ja päästessäni takaisin sisälle tajusin vasta miten hiljaiseksi, taloni oli muuttunut. Vaikka minulla olikin vain muutaman tunnin verran vieraat luonani, oli heidän mukanaan tuoma elämä ollut jotain, mitä olin kaivannut, vaikka en ollut sitä tajunnutkaan. Toisaalta yritin myös puhua itselleni järkeä sen suhteen, jotta en alkaisi rakentelemaan pilvilinnoja turhaan, sillä tulisin sillä vain satuttamaan itseäni pahemmin.

Oli kiire saada jouluntoivotukset perille kaikille. Pompin viestiryhmästä toiseen ja laitoin kuvaviestejä menemään Carrotille (kinkusta), Cellalle (Cella Juniorista nukkumassa orrella), Roille (joulukuusesta), hevostenhoitajaporukalle (koristellusta tallista)… Olin yksi keittiön ruoanlaittajista brittiperinteisessä jouluvillapaidassa, joka oli puoliksi räänsävyinen (Bobin sanoin – ite kuvailisin sitä ennemmin kuusenkerkänvihreäksi!) ja puoliksi pinkki ja esitti isonenäistä kieroon katsovaa, kieltä roikottavaa poroa. Jos nenää painoi, se syttyi vilkkumaan punaista valoa, ja pidinkin huolen, että painoin sitä tasaisin väliajoin lisäämään joulutunnelmaa! Olin ostanu jumpperin Skotlannista, ja yritin kylvää perinnettä juurtumaan paremmin tännekin. Sattuipa niinkin, että näytin olevan yksi ainoita päitä, jota somisti asiaankuuluva päähine; mikseivät muut innostuneet tonttulakeista?! Alexiina otti sellaisen vastaan ja piti sitä solidaarisuudesta, niin kuulin Lottelle sanovan, ja Emilyllekin annettiin, mutta niin aiemmin mainittu, Billy, Raicy kuin Robertkin kieltäytyivät. Enkä mä nyt kaikille ollut erikseen niitä ostanutkaan – olin ajatellut jokaisen hoitavan oman hattunsa! Oliver kai olisi muuten pitänyt, mutta hyvä kun niillä tuntui pää pysyvän harteilla poukkoilun melskeessä.

Myönnän olevani jouluihminen ja rakastan kaikkea sitä lörpöttelyn, rupattelun ja yhteenkokoontumisen hälinää; jouluruokia, yhteisiä pelihetkiä, musiikkia ja tunnelmaa!

Kun olin pikkutyttö, meillä vietettiin Huvikummussa – niin me äitien kanssa kotia leikkisästi kutsuttiin – aina maailman parhaat joulut! Joulu alkoi aina joulukuun ensimmäisestä päivästä, jolloin sain joka päivä pienen lahjan ennen varsinaista syntymäpäivää. Silloin mentiin aina jonnekin ja tehtiin jotain erityisen hauskaa! Kartingia, sirkuksia, uskallushaasteita… Sitten alkoi varsinaisen joulun odotus. Taloa koristeltiin viikkoja täyteen kaikkea mahdollista! Mitä enemmän vilkkuvia valonauhoja ja -hahmoja, mitä enemmän värikkäitä palloja ja koristeita, katkelmia parhaista jouluhymneistä veisaavia piparkakku-ukkoja ja liiketunnistimella varustettuja hohottavia joulupukkeja – sen parempi! Sain aina kiivetä katolle virittämään parhaimman valoshown koko harmaassa Kilwinningissä. Meidät tunnettiin naapuruston hyväntuulisimpina, humoristisimpina tyttöinä, vaikka siihen aikaan kaikki ei hyväksyneetkään meidän tai mun äitien tapaa elää – yhdessä. Aattona oli harvinainen hetki, kun hiljennyttiin vain keskenämme, kunnes joulupäivänä talon ovet avattiin kaikille halukkaille vieraillekin. Ceit laittoi aina niin paljon ylimääräistä ruokaa, että sitä saatettiin jakaa vähävaraisille. Sylva jakoi naapuruston köyhille lapsille lahjoja. Se oli kaikista parasta! Kaikkien yhteinen suurjoulu!

En tiedä mitään kamalampaa, yksinäisempää tai surullisempaa, kuin joku viettämässä joulua ypöyksin!

Onneksi Alexiina oli huolehtinut, että kaikkia Orange Woodin työntekijöitäkin muistettaisiin, ja naapuruston sinkut nuoret cowboymiehet – Tyler ja Tomford – oli kutsuttu joulupäivälliselle. Muuten olisin mennyt ne omin voimin väkipakolla hakemaan.

”Jouluna ei kukaan saa mököttää omissa oloissaan! Laitonta!” ilmoitin ja tuuppasin Tylerin käteen glögimukin. Tyler katsoi sitä kauhistuneena. ”Älä pelkää”, iskin silmää, ”se on holifrii.”

Tylerin hartiat laski helpottuneina, ja virnistin.

Carrot oli joulunsa kavereiden kanssa ja laittoi tilannepäivityskuvia – tai ilmeisesti asialla oli Assassin, sillä mainitsi ”C:n menneen jo nukkumaan.” Nukkumaan?? Napsuttelin emojeja menemään, kun huomasin sohvalla makaavan Mollyn tekevän jotakuinkin samaa tabletillaan. Nojauduin kyynärvarsien kera kaiteeseen ja hymyilin vilkkaasti. ”Kerros nyt vähän, Molly, mitä sä teet nykyään? Oot kasvanu taas niin paljon, että haastan sut oikeuteen moisesta. Sä oot niin nättikin! Miten se on mahdollista? Miksikä sä aiot isona? GP-ratsastajaks?”

Tossah, Charlotte ja Amy juttelivat lasikaapin edessä, kaikilla glögimuki kädessä. Molly ei vastannut mulle, selasi vain tablettiaan. Tarkastelin uteliaana sen mintunvihreän topin rinnuksilla lepäävää tähtikaulakorua, jolla oli samanlaiset parit tytön vaaleiden hiusten alla näkyvissä korvanlehdissä.

”Eiköhän Molly haluaisi olla sellainen somevaikuttaja kuten kaikki nuoret...”, Tossah sanoi sivusta.

”Lavender.”

”Lavender… Hypellä bikineissä videoilla ja maalata itseään netissä posliininuken näköiseksi… Sanoin, ettei se ole omaperäistä.”

”Sä, mutsi, et tiedä yhtään mistään mitään.”

”En kai sitten.”

”Mutta tässähän meillä on asiantuntija!” kiskaisin Amyn kainostelemasta lähemmäs. ”Kai sä Molly – ei kun mikä, Lavender? – jo seuraat Amywife’s Housen vlogia ja Mëmageja? Amyllä on jo vaikka kuinka paljon seuraajia – varmaan miljoona!”

Amy hymyili nöyrästi – mitä turhaan!

”Ei nyt ihan...”

”Miljoona silmäparia seuraa, kuule Lavender, tän ujon ja viehkeän leidin luksuselämää!”

”Bikineissä ja pakkeleissa”, totesi Charlotte ja muina naisina otti glögistään äänekkään ryystön.

”Mulla on jo tili ja sillä parituhatta seuraajaa”, Molly kuittasi kovaan ääneen ja loi haastavan katseen äitiinsä, ”että mitä aiot tehdä? Isä ei välitä.”

Ade istui itsekseen ruokapöydässä kännykkä kourassa, vaikka vain kolmen tuolin päässä olisi ollut juttuseuraa Gillianista tai Billystä. No jaa, tai Gillianista vain, koska Billykin näytti olevan puhelimella. Mutta olihan se tärkeää pitää yhteyttä ja muistaa myös niitä tuttuja ja kavereita ja perhettä, joka ei ollut läsnä! Jäin hetkeksi ihailemaan Aden kihartuvaa mustaa tukkaa ja otsan mallia – ah, Ade oli mun vanha nuoruuden ihastukseni vuodelta… äp-päp-pää, enpäs haluakaan muistella kuinka pitkä aika siitäkin jo on!

”Voisit laittaa sen tabletin jo välillä pois ja seurustella muiden kanssa...”

”Ai niin kuin isä, vai?”

”Ei ole kohteliasta tulla vierailulle ja sitten vain makoilla toisten sohvilla ja pelata pelejä...”, Tossah mumisi. 

”Meen huoneeseeni sitten, niin saat mielenrauhan”, tyttö napautti. Tossah puristi kalpeat huulensa yhteen.

”No mites ratsastus, Lavender?” irrotin katseen Adesta. Ukkomiehiä tsiigailen, vaikka vapaitakin olisi tarjolla (Tyler puheli eteisen puolella Raicyn kanssa)... ”Kilpailetsä?”

Kun Lavender ei vastannut, Tossah selitti vaisusti: ”Se on tällä hetkellä tauolla, kun Mollyn pitäisi saada isompi hevonen, mutta sopivaa ei ole vielä löytynyt...”

”Mutsi”, tyttö sanoi tylysti, ”teet taas tota. Vääristelet asioita. Sanoin että mä lopetan.”

”Häh!” mä huudahdin. ”Miks!”

Lavender vetäytyi takaisin tablettiinsa.

”Ei jaksa.”

”Ei jaksa?? Se on niin kivaa! Paljon hauskempaa ratsastus on kuin ton ruudun näpyttely!”

”Oke.”

”Tiekkö”, tuuppasin likkaa leikkisästi olkaan; Molly-Lavender mulkaisi takaisin, ”huomenna tuut ja mennään vikeltään maneesiin. Et oo vielä ees käynyt katsomassa millanen maneesi täällä on, tallipuoti ja kahvila ja kaikki!”

”Millaista hevosta työ haette?” Amy liittyi taas keskusteluun. ”Mie etsisin Sunille vuokraajaa… nyt kun en pian enää voi ratsastaa ollenkaan”, hän silitti vatsaansa, ”joku aktiivinen vuokralainen olisi tarpeen. Ja ehkä, jos siltä tuntuu, voin Sunin myöhemmin myydäkin...”

”Myisit Sunin?!” kirkaisin; eihän se nyt käynyt päinsä! ”Mutta – mutta…!” Vilkuilin Billyyn pöydässä ja takaisin Amyyn. ”Mutta Sunhan oli sun häälahja!”

Amy hymyili alakuloisesti. Tossah huokasi:

”Ystävällistä, mutta eiköhän meiltä löydy omasta takaa jostakin Mollylle hevonen vähän lähempääkin –”

Mutta Lavender oli ensimmäistä kertaa keskustelun aikana vapaaehtoisesti laskenut tabletin käsistään ja silmäili epäilevän kiinnostuneena Amya.

”Millainen se on?”

”Mie voin näyttää.” Amy esitteli sometililtään Mollylle Sunin kuvia. Katsoin vierestä. Ihana Sun! Kuvissa näkyi myös Sunny Horsen tiloja: biitsirantoja, palmujen katveessa oleva valkohiekkainen ratsastuskenttä, kultamustat siistit karsinarivit… Molly puristi huomaamattaan alahuultaan ja vaikutti kiinnostuneelta.

”Ja te asutte… tuolla?”

”Point Bluessa. Tuossa on Billyn sisar Isabella”, seuraavassa kuvassa oli tullut vastaan mustatukkainen tyttö pyöreissä aurinkolaseissa, ”hää oli myön luona viime kesän. Jos haluat, siekin voit tulla vieraaksi ja kokeilemaan Sunia.”

Tossah astahti epävarmana eteenpäin kuin toppuutellakseen, mutta tyttö sanoi heti: ”Koska voin tulla?”

”Molly...”

Tyttö mulkaisi tiukkana äitiinsä. Tossah epäröi. ”Siitä olisi teille vaivaa...”

”Sehän olis loistojuttu!” intoilin kaikkien puolesta. ”Amy voi opettaa Lavenderille kaikki somejulkisuuden kikka kuutoset, ja samalla se pääsee ratsastaan ja vuokraan Sunia! Miksen mä keksinyt tätä?”

Tossah ei ollut vakuuttunut.

”Ei siitä ole myölle mitään haittaa”, Amy vakuutti.

”Enpä tiedä… Entä koulu? Mollyn pitäisi keskittyä saamaan peruskoulu loppuun ja miettiä, minne lukioon aikoo sen jälkeen jatkaa.”

”Sulle ei ikinä riitä mikään!” Molly raivostui. ”Sain lähes pelkkiä kymppejä välitodistukseen, ja nytkö koulu on tässä se kynnyskysymys?”

”Puhutaan tästä myöhemmin, Molly...”

”Mä haluan lähteä, etkä sä voi sitä estää!” tyttö tempautui seisaalleen ja tönäisi äitiään ohi mennessään. ”Ja edelleen: se on Lavender! Muut täällä sentään kunnioittaa, millä haluun tulla kutsutuksi!” Tyttö katosi eteisen kautta harppoen yläkerran portaisiin. 

Tossah huokasi ja mumisi: ”No tuolla asenteellahan sitä varmasti saa tahtonsa läpi...”

Amy hymyili sovittelevan arkailevasti.

”Molly voi tulla myön luo kesäksi, niin ei haittaa koulunkäyntiä.”

”Teillä on se laskettu synnytysaika… ette varmasti tahdo toista, pahemmin kitisevää lasta, riesaksi...”

Billy oli noussut ja käveli kietomaan kätensä vaimonsa ympärille. Ai se oli sittenkin kuunnellut keskustelua!

”Päinvastoin, Amy varmasti ilahtuisi taas naisseurasta.” Se läväytti vakuuttavan charmikkaan tavaramerkkinsä: Billy-hymynsä.

Tossahin huulet värisivät ja hymyilivät antautuneesti.

”Niin… no... täytyy – täytyy puhua siitä vielä mieheni ja Mollyn - äh, Lavenderin - kanssa...”

”Billy, mikä teidän parisuhteen salaisuus oikein on? Kerro mulle.” Nojasin kädellä poskeen ja ihailin näkyä kateellisena. Olinpahan vaan miettinyt sitä pitkään. Olin käynyt niin monilla treffeillä ja tavannut niin monia miehiä, naisiakin, mutta tuntui, ettei kukaan enää halunnut todella naimisiin. Ei siinä – hauskanpito ja yhden illan seura kelpasi kyllä mullekin, mutta pitkän tähtäimen tavoitteena mäkin haluaisin olla jonkun spesiaalin mielitietyn kainalossa illasta toiseen. Tai ehkei kaikkia oltu luotu sellaiseen pysyvään parieloon? Esimerkiksi Doris – sillä hetkellä vielä Polkava – oli käynyt läpi puolitusinaa avioliittoa. Mutta oli kuitenkin! Mulla oli vakavia parisuhteita takana nolla… jos Tylerin kanssa deittailua silloin ei laskettu... Se olikin ollut mun pitkäaikaisin miesystäväni koskaan.

Katsoin kateellisena Amyakin. Billy ja Amy. Täydellinen pari, kuin kuninkaalliset, jolla pian olisi täydellinen lapsi täydellisen elämänsä lisänä! Ehkei mua vain oltu tarkoitettu samaan. Kun en omia lapsiakaan voisi koskaan saada. En voisi perustaa omaa Huvikumpua jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka jaksaisi kattella mua huonoista hetkistä hyviin päiviin ja kaikkiin siltä väliltä. ”Teillä ei varmaan oo koskaan ongelmia. Ootte vaan niin… täydellisiä!”

Amy ja Billy katsoi toisiinsa; Billy kohotti kulmaansa ja sitten ne hymyili mulle taas kuin kummisetä ja -täti, jotka ymmärtää aikuisten maailmasta jotakin sellaista, mihin mulla ei ole koskaan ollut osaa eikä arpaa.

Oon jo kolmekymmentäkuusi ja sinkku, going strong. Mutta kohtahan on taas uusi vuosi, uusien lupausten ja tekojen aika... Jos vaikka vihdoin ensi vuonna… mä sen löytäisin: rakkauden ikuisen ja täydellisen! 

Koko Centerien talo oli lämmin, tuoksuen tuoreilta suklaakanelikekseiltä ja paistoksilta. Tuli napsui takassa, jonka kivetyksestä roikkuivat neljä kotikutoista, värikästä, kuvioitua villasukkaa: W, O, D ja H. Pakkanen pamautteli ikkunanpieliin, mutta sisään sitä ei päästetty: se sai jäädä ulkoa yksinään tirkistelemään talonväen joulunviettoa, kun vieraita oli tullut pitkänkin matkan takaa.

Billy ja Amy olivat saapuneet ensimmäisinä muutama päivä aikaisemmin ennen joulua. Kummankin kasvoilla oli salaperäinen hehku, ja he toivat mukanaan vahvan eksoottisten tuoksujen pilven.

Alexiina halasi kumpaakin oikein rutistamalla.

”Kiitos, että myö saatiin tulla...”

”Totta kai – koska tahansa! Tämä on Billyn koti, ja siten myös sinun, Amy. Eikä nyt edes ole ’koska tahansa’, vaan joulu!”

”Täällä oltaisiin pahasti loukkaannuttu, jos ette olisi tulleet”, Raicy nyökkäsi. Hän puristi veljenpoikansa kättä. ”Taidatte hyvin pärjäillä? Alat olla liika julkimo jo meidän kohta enää osata suhtautua. Ilmeisesti vilahtelet jollain pilvikanavalla telkkarissa, mutta älä oleta meidän seuraavan jokaista kisaasi.”

”Minä seuraan!” Alexiina ilmoitti. ”Hei Billy...”, hän hymyili hellän ihaillen. ”Näytät terveeltä. Te kummatkin näytätte, suorastaan säkenöitte!”

”Sellaista se on, kun asuu siellä etelässä. Ihme, kun ette ole tuon ruskeampia. Varokaa melanoomaa, kun ette ole alkuperäisiä paikallisia.”

Billy oli kuin vatsansa täyteen kermaa saanut kissa.

”Voisiko joku ottaa Amyn matkalaukut?” hän sanoi. ”Hän ei saa kantaa mitään.”

Alexiinan ilme huolestui.

”Oletko loukannut itsesi?”

”Ei, mie... olen vain hiukan uupunut...”

”Tietysti, onhan se pitkä lentomatka Floridasta tänne saakka. Yläkerrassa on vanha huoneesi valmiiksi laitettuna, Billy. Raicy auttaa tuomaan matkalaukkunne.”

Seuraavana päivänä tulivat Hoffit Englannista sekä Alexiinan sisar, Doris. Eteinen täyttyi hälinästä ja sinne tänne tilaa haparoivista lumisista kengistä, kahisevista toppatakeista, käsistä lasketuista laukuista ja repuista. Tossah tervehti väsähtäneesti yhden käden halauksella ja tuliaiskorilla. Ade oli kasvattanut paksun mustan parran ja oli ikääntynyt, mutta siniset silmänsä olivat yhä nuorekkaat. Hän tosin tiuski Tossahille ja eripura oli ilmeisesti alkanut jo autossa. Kireys pariskunnan välillä oli aistittavissa. Molly, jolla oli äitinsä hyvin vaaleat tasapituisiksi huolellisesti leikatut puolipitkät hiukset ja siniset silmät, tuli kuulokkeet päässä ja katse kiinni kännykässä, vastasi tervehdyksiin vain epäselvästi ynähtäen ja olkapäätä niksauttaen, loikki maassa lojuvien kenkien ja reppujen yli ja väisteli sosialisoinnit. Oliver oli tuskin pysynyt nahoissaan odottaessaan kuin kuuta nousevaa Tigeria ja Arthuria. Pojat lähtivät heti innoissaan pulisten Oliverin huoneeseen.

Doris toi mukanaan yllätyksen.

”Isosysterini, Alexiina”, Doris esitteli mukanaan tuomalle vieraalle naiselle ja nyppi oranssiraitaisia kynsikkäitä käsistään, ”ja sieltä hän tulee – suosikkilankomieheni, joka on sen verran hullu, että päätti ryhtyä karjapaimeneksi!”

”Prodigy”, Raicy kuittasi. ”Enpä ole kuullut suustasi ennen yhtä suuria kehuja. Itse asiassa en ole tainnut kuulla niitä koskaan… kun tarkemmin mietin.”

”Ja meni ohi missä kohtaa kuulit nytkään. Tässä on Pomalé.”

Pomalé oli lyhyt ja pieni tumma nainen, jolla mustat hiuksensa olivat letillä vasten punottua limenvihreää neuletta. Hän oli hyvin luonnollisen näköinen, jopa homssuinen; hiussuortuvat hapsottivat letistä karanneina ja kulmakarvat olivat kasvamassa yhteen. Suurentavat silmälasit loivat vaikutelman, että hän katsoi kuin pieni sammakko aavistuksen karsastaen kahteen eri suuntaan.

”Hauskaa joulua”, hän sanoi hiljaisella äänellä ja ojensi Alexiinalle punaiseen sellofaaniin käärityn joulutähden.

”Kiitos… ja hyvää joulua, kuin myös.”

Raicy seurasi Alexiinan jäljissä keittiöön, missä tämä alkoi tiskipöydällä avata kukkaa kääreistä.

”Mitä tämä on?” Raicy kärisi kuiskaten. ”Kuka tuo nainen on? Et ole puhunut mitään siitä, että tänne tulee joku ventovieras.”

”Minä en tiennyt”, Alexiina sihisi hampaitten lomasta. ”Taas näitä Doriksen spontaaniuksia.”

”Tästä ei tule mitään. Meitä oli jo liiaksi. Talo kaatuu. Kaikki eivät millään mahdu –”

Alexiina rypisti rätisevän muovin käsiinsä.

”Ei heitä uloskaan voi heittää.”

”Saisivat mennä motelliin.”

”Nyt on joulu! Vieraanvaraisuuden aika...”

Aattona saapuivat viimeiset vieraat, jolloin talo – vaikka iso maalaistönö olikin – suorastaan natisi liitoksistaan. Dewn nouti rankassa ristikkäin käyvässä lumimyräkässä lappilaiset Whitehorsesta.

Charlottella oli nilkkoihin asti yltävä musta takki koristeltuna hakaneuloin ja kauluksessaan mustaa karvaa. Hänellä oli yhä hiukset kahdella värillä, toinen puoli valkoinen ja toinen ruskea, mutta koska pihalla satoi rankasti lunta, oli hän ehtinyt saamaan suurista hiutaleista valkean kruunun päälaelle ja otsahiusten peitoksi. Michael tuli heti perästä silmälasinsa huurussa ja lumessa, että tuskin näki mitään.

”Tulkaa sisään, pian, pian!” Alexiina piteli ovea auki. ”Hyh… onpa siellä kylmä! Eikö sinun ole kylmä, kulta, ilman hanskoja? Miten ihana nähdä teitä”, hän halasi tytärtään. ”Ja Michael”, hän halasi myös vävyään. Aina heidät nähdessään Alexiina soi itsensä pikkuisen toivoa kuulevansa suurenmoisia ilouutisia, vaikka tiesikin odottelevansa turhia. ”Miten selvisitte lennosta?”

”It was decent”, Michael sanoi neutraalisti, mutta Charlottella oli hapan ilme.

”Ei ollut. Kone keikutti ja oli sitä paitsi myöhässä. Olin varma, että se putoaa Atlantin yllä.”

”Selvästikään niin ei onneksi käynyt!”

”Alexiina”, vanhemman naisen ääni sanoi Michaelin takaa ja Alexiina pääsi halaamaan myös omaa äitiään. ”Siittä onki tovi ko tänne pääsi käymähän.”

”Niin on, viimeksi kun isä lähti...” Alexiina vaihtoi nopeasti aihetta. ”Koettakaa saada takit mahtumaan, ehkä jossain on vielä tyhjiä naulakoita tai henkareita kaapissa. Floridalaiset tulivat jo muutama päivä sitten, mutta ovat olleet MacHaydeneillä. He viettävät aaton siellä ja tulevat huomenaamulla takaisin tänne joulupäiväksi.”

”Tiedän, Amy viestitti”, Charlotte sanoi etsiessään vapaata naulaa turvonneen takkikasan alta. Hän kumartui silittämään Lucasia, joka oli hiipinyt haistelemaan vieraiden kenkiä. ”Haiseeko toiselta kissalta? Se on Nia. Karvoja ei kyllä pitäisi olla mukana, että niistä ei voi kukaan valittaa.”

Michael aivasti.

”No niin, arvasinhan, että saitte kylmää! Siellä on hirveä lumimyrsky!”

”Ei, Michael aivastelee Lucasia”, Charlotte arvioi tarkasti. 

”Jos tarvitset lääkettä, meillä on antihistamiinia kyllä –”

”Thank you. I have some medicine of my own.”

”Raicy on lämmittämässä saunaa… Haluatteko mennä ensin ja lämmitellä itseänne, kun olette tulleet pakkasesta? Ja mietimme noita nukkumajärjestelyjä uudelleen, kun kävi ilmi, että tuli yksi ylimääräinenkin...”

”Kuka?” Charlotte sanoi heti ja silmänsä kapenivat epäluuloisiksi viiruiksi silmäten Alexiinan ohi olohuoneeseen, josta kuului avonaisen television joulumainosten ääniä: lapset katsoivat elokuvaa.

”Doris tuli uuden kumppaninsa kanssa, josta meistä kellään ei ollut mitään tietoa...”

”Aha.”

”Onko teille OK nukkua aitassa? Siellä on kyllä melko kylmä, että lämmittäkää takkaa –”

”Joo, me halutaan sinne”, sanoi Charlotte, ”eikö se ollut suunnitelma alunperinkin?”

”Ajattelin, että sinun, äiti, voisi olla parempi nukkua meidän makuuhuoneessamme.”

”Jahha...”

”Missä te sitten nukutte isän kanssa?”

”Yläkerran sohvilla. Tai, no, tämän yön voimme olla Billyn huoneessa, mutta sen jälkeen...”

Tossah ja Ade tulivat vastaanottamaan matkalaisia. Alexiina varmisti, että Emilyllä oli kaikki hyvin, ja lähti sitten yläkertaan kertomaan Gillianille, että Charlotte oli tullut. Gillian askarteli vielä viime hetken joulukortteja pöytänsä ääressä, Hugon ja Dianan ollessa päiväunilla vuoteessaan.

”Huhuu...”, Alexiina sanoi hiljaa, ”shamaanit saapuivat – ai, tulitpa hiljaa perässä”, Alexiina ei ollut huomannut Charlotten seuranneen häntä yläkertaan.

”Moi”, Lotte sanoi, ja Gillian kääntyi hymyilemään hänelle. Alexiina sulki hiljaa oven ja jätti heidät keskenään. ”Mitä sinä teet?” Charlotte hipaisi sormella maalaustelineeseen jääneen keskeneräisen taulun reunaa ja antoi katseensa kiertää huoneessa. ”Et ole vaihtanut sisustusta.”

”En… Teen vielä joulukortteja, en ehtinyt saada kaikkia valmiiksi...”

Charlotte tuli katsomaan hänen olkansa yli.

”Toivottavasti kukaan ei odota mitään lahjoja. Vihaan lahjojen antamista. Tai en sitä antamista, mutta lahjojen keksimistä ja hankkimista. Toin jotkut pienet jutut kaksosille, koska Michael käski. Kuka tuo on?” hän lisäsi ja osoitti viimeisintä korttia, jota Gillian työsti: siihen oli kultaisin kohokirjaimin liimattu nimi POMALÉ.

”Minun piti tehdä tämä lisäkortti Doriksen kumppanille… En halua, että hän jää ilman.”

”Aa, niin kuulin, että outo tyyppi, mutta en ole nähnyt häntä vielä.”

”He ovat käymässä Big Footin kennelissä. Doris tilasi sieltä Pomalélle lahjaksi rekiajelun, kun hän ei ole koskaan kokenut sellaista. Ei ole edes koskaan nähnyt lunta.”

”Ei koskaan nähnyt lunta?” Charlotte toisti lakonisesti. ”En osaa kuvitella. Nyt hän ei muuta sitten näekään. Ajomatkalla tänne tiellä näki noin metrin eteenpäin. Onneksi se oli Dewn, joka haki, eikä Billy - hänen kyytiinsä en nousisi mistään hinnasta.” Gillian hymyili. ”Oletko seurannut niitä Tyn koirapäivityksiä? Ne on aika siistejä.”

”Olen.”

”Ja mistä lähtien täällä on ollut kilpikonna?”

”Jewel”, Gillian sanoi ja silmiinsä levisi hellä ilme. ”Se on sijoituksessa… tai sain sen pidettäväksi omana, mutten halua kiintyä liikaa, joka sen entinen omistaja vielä jonain päivänä tulee sitä hakemaan. Eräs poika, joka oli taidetunneillani, hän kysyi voisinko ottaa sen, kun he muuttivat pois Waterphewstä... Hän teki aina kilpikonna-aiheisia juttuja tunneillani, joten ehkä hän joskus haluaa Jewelin takaisin...”

Lotte veti esiin valkoisen jakkaran, jossa oli koukeroinen matala selkänoja, istuutui ja otti tuijottavan ilmeen.

”Haluan kuulla, miten sen miehen kanssa kävi.”

Gillian punastui. Hän sörkki vaisusti korttia glitteritussin korkitetulla päällä.

”En välttämättä halua puhua siitä...”

”Mutta minä haluan kuulla.”

Gillian puristi huuliaan yhteen.

”Hän vain lähti...”

”Eli?”

Gillian vilkaisi vuodetta kohti, mutta kaksoset eivät olleet heränneet. Charlotte odotti selvitystä katsettaan irrottamatta.

”Hän vain lähti kertomatta siitä mitään kenellekään. Poistui maasta, ilmeisesti. Vei vanhemmiltani rahaa ja...”

Charlotten kulmakarvat kohosivat ja katosivat otsahiusten alle.

”Oliko hän huijari?!”

Gillian painoi päänsä ja sörkki kynällä yhä alakuloisesti pöytää. Charlotte luki hänen elekielestään kaiken tarpeellisen. ”Tiesin sen. Minähän varoitin! Luin sinulle kortit ja ne sanoivat, että on syytä varoa! Vaistoan aina, kun jollain ei ole puhtaat jauhot pussissa. En ollut edes tavannut koko tyyppiä, mutta tiesin silti – koko juttu kuulosti niin epärealistiselta!” Hän veti selkää suorempaan. ”Jos kaikki vain kuuntelisivat minua ja ottaisivat parisuhdeneuvoistani vaarin, niin kenelläkään ei olisi ongelmia.”

”Eikö teillä ole Michaelin kanssa koskaan ongelmia?”

”Ei”, Charlotte väitti riuskasti, mutta jarrutti sitten hieman, ”mutta ei myöskään ole olematta. No, tietysti ei mikään ihmissuhdekuvio ole täydellinen, ei ole olemassa mitään ’täydellistä’. Mutta sinä kuvailit sitä – sori vaan, en viitsi muistaa nimeä – ääliötä täydelliseksi, ja se on vaaranmerkki. Minä ainakin voin luottaa Michaeliin ihan täysin. Luottamus on tärkein asia, jopa tärkeämpi kuin intohimo tai rakkaus. En voisi olla kenenkään kanssa, johon en luottaisi sataprosenttisesti ja sen yli. Jos vaisto sanoo, että juokse, niin sitä pitäisi kuunnella. Opit varmaan nyt kantapään kautta viimeinkin? Jos luottamus on kerran mennyt, niin sitten se on mennyt iäksi. Anteeksi voi saada, mutta koskaan en unohda, eikä luottamus enää ikinä palaudu.”

”L-luuletko niin?”

”Miksi?” Charlotte siristi silmiään. ”Et kai suunnittele ottavasi sitä idioottia takaisin, jos se tulee?”

”En...” Mutta Gillianin levoton olemus tuli jälleen Charlotten läpivalaisemaksi. Aivan kuin olisi lukenut toisen ajatukset, Lotte vaihtoi uudenlaiseen äänensävyyn: ”No… mikä teillä on nyt tilanne Tylerin kanssa tämän petollisen harharomanssin jälkeen?”

Gillianin puna syveni.

”Olen pyytänyt anteeksi ja y-yrittänyt selittää... mutta ei tekoani voi selittää… Ymmärrän, jos hän ei halua antaa minulle anteeksi. Tekoni oli anteeksiantamaton...”

”Olet ehkä naiivi ja tyhmä salamarakastuja, mutta ne nyt harvoin on kuolemansyntejä. Tyler tässä on ääliö, jos ei tajua, että olet uhri.”

”Roikin sanoi niin…”

”No kuuntele meitä sitten, äläkä aina niitä teeskenteleviä kusipäitä. Jos Tyler ei anna sinulle anteeksi, niin saa vain maistaa omaa lääkettään.”

”Mutta juurihan sinä sanoit, ettet sinäkään koskaan anna, jos luottamus on kerran mennyt –”

”Sanoin, että anteeksi voin antaa, mutta koskaan en unohda. Sillä tavalla en lankea samaan ansaan toista kertaa. Sinä tunnut unohtavan heti, koska kuinka mones mies tämä jo on, jonka annat kävellä ylitsesi?”

Lotten sanat olivat totta, mutta se ei tehnyt niistä yhtään vähemmän satuttavia.

”Hänellä on elämässä vaikeuksia, enkä halua olla yksi vaikeus ja taakka lisää...”

Charlotte huokaisi oikein pitkään ja valittaen, pyöritti silmiään.

”Te kaksi...”, hän sanoi. ”Näytä, millaisen kortin teit Tylerille.”

Gillian veti pinkasta oikean kortin. Charlotte tutki sitä, käänteli käsissään ja aukaisi. ”No niin”, hän sanoi, ”ota siitä glitterikynästä korkki ja kirjoita tähän: Olen lääpälläni sinuun –”

”Lotte!” Gillian kikatti voimatta itselleen mitään. Vuoteessa liikahdeltiin hereille.

”Ei, kun olen tosissani – ota se kynä käteen! Tuohon noin nyt – minä tavaan, ja sinä pistät juuri sanasta sanaan. Usko pois, jos jossain olen hyvä, niin parittamaan muita. No, erottamaan jo olemassa olevat parit kyllä myös, mutta se on kolikon molemmat puolet, valo ja varjo, elämän ja kuoleman kaksinaisuus. No, kirjoita jo! Nyt et jänistä, me tehdään tämä –”


Joulupukki poikkesi viihdyttämään pientä juhlakansaa ja toi mukanaan pikkulahjan jokaiselle.

”PUKKI TULI!” Oliver karjui täyttä kurkkua ja juoksi ympäri alakertaa, jotta jokainen varmasti kuulisi. ”PUKKI TULI!”

Aikuisten oli pakko nauraa lasten ilolle ja hämmästykselle. Pukilla oli harmaanpunertava villaviitta, keppi ja valkea kiekurainen parta. Paksun lakin ja huurustuneiden silmälasiruutujen alta pilkahtelivat ystävälliset, tummat silmät.

”Varokaa pukin selkää…”, Alexiina huolehti, kun Oliver, Tiger ja Arthur pomppivat vieraan ympärillä turhankin riehakkaasti, ”hänellä on vielä pitkä matka tämänkin jälkeen ja painava lahjasäkki kannettavanaan…”

”Hoh hoh… onkos täällä kilttejä lapsia?”

Pukki saateltiin istumaan olohuoneeseen sohvalle. Hugo ja Diana ujostelivat Gillianin jalkojen takana. ”Ketäs pikku pilttejä siellä on?”

”Vastaatteko te? Kertokaa pukille, keitä olette.”

Hugo painoi kasvot Gillianin reittä vasten piiloon ja Dianalla oli neljä sormea suussaan tuijottaessaan joulupukkia. ”Menkää vain…”, Gillian kannusti.

”Teille on täällä pussukassa, kuulkaatte, maistiaiset…”

Lapset saivat karamellisoidut tikkuomenat. Diana uskalsi lopulta istua pukin syliin, mutta Hugoa alkoi itkettää, kun pukki koetti houkutella häntäkin.

Aattoilta sujui jokaisen vuorollaan saunoen. Tallilla käytiin viemässä hevosillekin jouluherkkuja porkkanakakuista sokeriomeniin ja kauralyhteisiin; kanat ja ankat ja lampaat kaikki jäivät tyytyväisinä erikoisherkullisten ruokiensa ääreen rouskuttamaan ja nokkimaan. Hiutaleet jatkoivat pyörteilyään ja lumivaipan pehmentämä maisema oli epätavallisen äänetön; jopa meri tuntui nukahtaneen ja pysähtyneen, jähmettyneen jääksi. Nenänpäät kohmettuivat, otsaa kiristi ja korvia nipisteli, kun Alexiina liukasteli Robertin kolaamaa ja muiden jo aiemmin saunoneiden tallomaa polkua talolta Raicyn vanavedessä.

”Hrr...”, hän kopisteli saunaeteiseen ja veti nopeasti oven kiinni. ”Miten onkin niin kylmä? Pettääkö lihasmuistini, vai onko talvisin aina ollut näin kylmä?”

”Pakkanen vain kiristyy yöllä”, Raicy sanoi mennessään jo pesutilaan, ”lunta on luvattu ennätysmääriä.”

”Tarhat ovat aamuun mennessä taas ummessa”, Alexiina tihrusti huurtuneesta ovilasista. ”Kuka nousee tekemään hevosille reitit?”

Raicy ei tainnut kuulla, sillä vesi lotisi. Alexiina riisui toppatakin ja sen alta kylpytakkinsa, kieputti pyyhkeen hiuksiin ja tuli heittämään kananlihalla olevalle iholleen vettä ennen saunaan astumista. Raicy istui pehmeänhimmeästi vain kynttilöin valaistuilla lauteilla ja heitti vettä kiukaille: ne sihahtelivat kuin keko sisiliskoja. Vesihöyryn kuuma leyhähdys vasten kasvoja sulatti kohmeuden jänteistä. Tuoksui kuusenkerkältä: tuoreet havunoksat roikkuivat vihtana katosta ja tihkuivat pihkaista aromaa. ”On ihanaa, kun olemme kaikki täällä”, Alexiina sanoi raukeasti päästyään lauteille miehensä viereen. Hän kääntyi nojaamaan vasten seinää ja suoristi jalkansa. Raicy hieroi kasvojaan ja raapi partaansa joka puolelta. ”Kaikki lapset ja heidän perheensä – no, Adamia lukuun ottamatta –”, hän otti mukaan pienen moittivan äänenpainon, ”ja ystävät ja sukulaiset… Näin isoa joulua meillä ei ole varmaan ollutkaan.”

”Mmh...”

Raicy heitti lisää löylyä. Kuuma kosteus pakahdutti ihoa ja kivet suhisivat. Alexiina tarkasteli raukean mietteliäästi miehensä profiilia.

”Milloin aiot hyväksyä Adamin osaksi tätä perhettä?”

Raicy hankasi välttelevästi otsaansa.

”Ei nyt puhuta siitä...”

”Hän tekee poikamme onnelliseksi. Eikö se ole kaikista tärkeintä? Mitä sitten, että he ovat –”

”Ei –”, Raicy kohotti torjuvasti kätensä, ”– nyt puhuta siitä, jos vain mitenkään kykenet?”

Alexiina hymähti tyytymättömästi, mutta antoi olla. Hän vaipui joksikin aikaa ajatuksiinsa.

”Mitähän Tossahilla ja Adella on tekeillä...? He ovat jotenkin epäystävällisiä toisilleen, tai lähinnä Ade on… Onkohan heillä kaikki hyvin?”

Raicy viskasi kiukaalle vettä. Alexiina nojasi päätään nautinnollisesti taa ja sulki silmänsä tuntien, kuinka lihaskireys hellitti. Hän ujutti varpaitaan Raicyn reidelle ja tämä alkoi hieroa jalkapöytää. Se tuntui hyvältä.

Eteisestä kuului kolinaa, sitten veden lätinää ja Oliver tuli saunaan irvistellen.

”Näin äsken peuroja!” hän ilmoitti. ”Niitä oli puitten takana melkein aitan pihassa!”

”Niillä taitaa mennä siinä reitti”, Raicy sanoi, ”olen nähnyt niitä usein, ja jälkiä kulkee tästä saunankin vierestä.”

”Olisiko niillekin pitänyt viedä lyhteitä?” Alexiina mietti. 

”Kohta eivät voi enää siitä kulkea, jos Dewnin laidun siihen rakennetaan.”

”Tule tähän alalauteelle, niin äiti hankaa selkäsi.”

Oliver otti sienen ja kävi tottelevaisesti istumaan.

”No, joko jännittää mitä pukki on jättänyt paketteihin aamuksi?” Raicy kysyi. ”Mahtaa olla aikamoista, että ensin saa synttärilahjoja aimo kasan, sitten heti perään tulee joululahjat. Pakettien tuloa ei voi estää… Luuletko olleesi niin kiltti, että saat jotakin?”

”Joo”, Oliver virnisti. ”Mutta enemmän jännittää, kun Hugo ja Diana näkee Mountain Roarin!”

”Te saitte Harryn kanssa niihin jouset ja polkimet. Kävin katsomassa. Hienoa työtä.”

”Mitä sinulla on täällä selässä? Punaisia läiskiä”, Alexiina huomasi ja käänsi Oliveria paremmin kohti kynttilän kajoa.

”Varmaan kun kaaduin jäällä.”

”Kaaduitko?”

”En pahasti.”

Alexiina mutristi huultaan ja valutti vettä hänen päälaeltaan. Raicy kumartui etunojaan. 

”Mitäs sanot, jos lähdet ensi vuonna kisaamaan meidän mukanamme Texasiin?”

Oliver kääntyi niin vinhasti lauteilla katsomaan, että vaalea märkä polkkatukkansa pyörähti.

”Ai sinne niihin – niihin isoihin lännenkisoihin?!”

”Niin. Western Weekin ilmoittautumiset aukesivat taas – Tyler vinkkasi asiasta. Entäs te, enkelini, aiotteko yhä taistella kunniasta?”

”Mitä sinä höpäjät, no totta kai. Pitäähän jonkun tulla pitämään teidät maantasalla.”

”Niin, kun vain enkelit osaa lentää!” Oliver letkautti.

”Sääntöjä on sitten uusittu. Kaikki eivät kisaa enää joka lajissa, vaan yksi kutakin lajia kohti viidestä eri vaihtoehdosta. Ratsastajien saama yhteispistemäärä määrittää loppusijoituksen.”

”Eli? Mitä ne lajit sitten ovat, samat kuin ennenkin?”

”Tynnyrinkierto, reining, western traili, karjanpaimennus ja mounted shooting.” Raicyn parta nousi vinosti. ”Eipä tarvitse arvuutella, kuka piruista ottaa viimeiseksi mainitun hoitaakseen.”

”Eli jokainen kisaa siis yhdessä lajissa? No, Charlotte tuskin haluaa osallistua, ellei saa tynnyreitä, siitä olen varma. Mutta muut… Täytyy kysyä Cellaltakin, mitä hän on mieltä. Minua ei haittaa reiningin tai trailin väliltä, kunhan ei tarvitse osallistua karjaluokkaan.”

”Mitä tarkoitit, että haluanko minäkin tulla?” Oliver muistutti, istui kädet pakaroidensa alla ja pomppi paikallaan. Alexiina jatkoi hänen selkänsä hinkkausta.

”Siellä on lasten luokka. Oliver voisi osallistua Luckyn kanssa.”

”Joo! Joo! Joo!” Oliver nousi seisomaan ja hyppi innoissaan tasajalkaa niin että lätskyi. Alexiina nauroi.

”No niin, ei saa riehua tai saunatontut suuttuvat.”

”Sitten täytyy mennä jäähylle tekemään hankiuinti”, Raicy ilmoitti. ”Tiedätkö miksi, Oliver?”

”Miksi?”

”Se on terveellistä. Kylmän ja kuuman vuorottelu saa verisuonet supistumaan ja laajenemaan, ja se tekee hyvää. Keuhkojen tilavuus kasvaa ja verenkierto paranee, jolloin kaikki jaksamisesta vointiin kohenee. Kyllä?”

”Joo.”

”Isäsi oppi sen minun isältäni”, Alexiina koki tarpeelliseksi huomauttaa.

”Saattoi vanha Hanggis siitä puhua, mutta kyllä meillä on saunottu aina.”

”Isä oli aivan saunahullu, hänhän osallistui löylykilpailuihinkin, etkö muista?”

”Muistan. Sen takia en hänen kanssaan koskaan saunonutkaan. No, uskallatkos lähteä kierimään lumeen?”

”Joo!” Oliver oli innoissaan.

”Voi talikynttilät”, Alexiina oli kauhistelevinaan.

”Äiti, tule sinäkin!”

”Kiitos, mutta minulla on tässä nyt niin mukavat oltavat, etten taida vielä nousta...”

”Hän ei uskalla”, Raicy supatti pojalle. Oliver virnisti. ”Kuka ensin hangessa?” Raicy teki varoittamatta äkkilähdön ja Oliver riensi nauraen perään. Alexiina pyöritti hymyillen silmiään.

”Varokaa, ettei kukaan ole katselemassa parvekkeelta!”


Jouluaamu koitti yhä vain lunta sataen. Jo syksyn puheet kaikkien aikojen talvesta alkoivat lunastaa sanaansa. Billy ja Amy palasivat Sunportista joululahjakassien kera, posket punaisina ja kumman kiihkeinä. Lapset olivat heränneet jo varhain avaamaan paketteja, katsomaan piirrettyjä ja leikkimään uusilla lahjoillaan, mutta aikuiset valuivat omatoimisen aamiaispöydän ääreen omaan tahtiin pitkin aamupäivää.

”Tyler ja Tomford tulevat joulupäivälliselle, ja Jordanit poikkeavat jossain välissä pikaisesti”, Alexiina kertoi kaataessaan äidilleen kahvia. Tossah ja Ade olivat teenjuojia brittiläiseen tapaan, ja Tossah uitti pussiaan vaiteliaasti silmäillen ikkunoista lumista pihamaata. ”Amy ja Billy, tulkaa ottamaan paahtoleipää ja jogurttia –”

”Söimme jo”, Billy sanoi, ”mutta meillä olisi ilmoitusasiaa.” Hän röyhisti rintaansa tärkeänä ja odotti, että oli varmasti saanut kaikkien läsnä olevien huomion. Alexiina ajatteli taas ihmetellen, miten komea pariskunta he oikein olivatkaan… Miten Amykin sai hiuksistaan noin kiiltävän silkkisen sileät? ”Amy”, Billy kaartoi käsivartensa Amyn ympärille, ”on raskaana.”

Alexiina ei edes katsonut mihin laski kahvipannun.

”Voi muruset!” hän huudahti ja kiirehti rutistamaan kumpaakin. Billy haroi tyytyväisenä hiuksiaan. ”Mikä joululahja! En ollenkaan odottanut – luulin, että teillä on jotain hevosiin liittyvää kerrottavaa!”

”Minä tiesin”, sanoi Charlotte taustalta. Muutkin nousivat ylös ja tulivat onnittelemaan, kyselemään laskettua aikaa ja olivatko he miettineet nimeä.

”Myö olen kohta kahdellatoista viikolla, eli se on nyt hyvin varmaa.” Amy näytti helpottuneen onnelliselta, ja Alexiinakin liikuttui kyyneliin. ”Vauva syntyy kesäkuussa.”

”Ihanaa, suvipienokainen!”

”Heti kun on mahdollista, niin selvitämme sukupuolen”, Billy sanoi. ”Kerroimme jo Amyn isovanhemmille ensin, mutta halusimme kertoa heti perään teillekin.”

”Mie pyysin Lottea epäviralliseksi kummiksi”, Amy ojensi kättään Charlottea kohti, joka tarttui siihen omaan tapaansa hymyttömästi.

”Miksi epäviralliseksi?” uteli Ade.

Billy ei näyttänyt siltä, että tahtoisi vastata, joten Amy selitti: ”Mie olen ortodoksi, ja Lotte –”

”Pois se minusta”, Lotte totesi tyynesti. ”Pyhä tai ei, henkien karkottaminen on hommaani. Olen sitä paitsi kohta ainoa, jota ei myöskään kiinnosta ruveta käveleväksi maitovalaaksi.”

”Et ole ainoa!” Doris nauroi. ”Äitiä ei minusta saa eikä tule. Piste! Ehkä vanhana sitten muutamalle undulaatille. Hankimme talon Thaimaasta Pomalén kanssa ja alamme pyörittää siellä rantabaaria. Näin on näreet!”

Raicy oli ollut töräyttää appelsiinimehut pihalle.

”Ettekä ala.”

Doris kääntyi tuolillaan nähdäkseen hänet kunnolla.

”Sanoitko jotakin, karjapaimen?”

”Naurettava idea.”

”Naurettavampi kuin tähän maailmanaikaan ja tällä puolella planeettaa jahdata lehmiä? Niin kuin siskontyttöni osuvasti sanoi: kävelevä maitopoika!”

”Suurin osa työstä tehdään kyllä ratsain. Meidän ansiostamme suojeltu black jersey pysyy yhä olemassa.”

”Ja meidän ansiosta pian suojellaan rantaleijonia! Minne muuallekaan menisivät saamaan yhtä hyvää palvelua ja tarjoiluja – ruokaa vatsalle ja silmille?” Doris kohotti lasiaan, jossa oli mukanaan tuliaisena tuomaansa glögiä, kohti kattoa. ”Alex, eikö miehesi vielä näinkään monen vuoden jälkeen ole oppinut ymmärtämään Hanggisten yrittäjämielisyyttä?”

”En tiedä siitä, mutta oletteko kuulleet Dewnin uusista suunnitelmista tilamme suhteen? Hänestä se vasta yrittäjä on tullut!”

”Mä voin tulla teille kesätöihin!” Kitty sanoi toiveikkaasti Dorikselle.

”Öö – ei puhuta kesästä, kun nyt on talvi”, Charlotte sanoi. ”Hyi kesä.”

”Nyt on myös joulu, joten ei torailla”, Alexiina nosti kahvipannua. ”Ottaako joku muu vielä kahvia?”

”Kitty, Tyler varmaan kertoi sinullekin, että westernviikko tulee taas ensi vuonna ja uudistetuin säännöin?”

”Häää, mitää?”

”Koettakaa sopia keskenänne, kuka kisaa missäkin lajissa.” Raicy kohotti kuppiaan ilmaan Alexiinan kaataessa siihen.

”Tynnyrit”, Charlotte sanoi heti. ”En lähde muuten.”

”Tiedän sen”, Alexiina sanoi levollisesti ja loi Raicyyn katseen.

”Mitä ne lajit sitten on?” Kitty kysyi. Raicy luetteli ja selitti sitten myös Tossahille ja Adelle, mistä oli kysymys. Robert pamautti lasinsa pöytään.

”Shooting.”

”Ja isä ottaa tietysti karjaluokan, vai mitä”, Charlotte sanoi.

”No jaa… sen näkee sitten”, Raicy hämmensi.

”Minä voisin ottaa trailin tai reiningin, mutta Cellaakin pitää kuulla asiassa”, Alexiina muistutti.

”No? Minkä haluat?” Lotte tivasi Kittyltä. Kittyn suu venyi hitaaseen virneeseen, katsoi Robertiin ja pullisti tälle sitten hauistaan.

”Katotaan kumpi meistä ampuu suorempaan!”

”Joo, minäkin tulen!” Oliver irtaantui sohville levittäytyneestä lapsikatraasta kuultuaan, että aikuisten keskustelussa oli sittenkin jotain kiintoisaa meneillään. ”Me osallistutaan Luckyn kanssa trailiin!”

”Kenen joukkueessa muka?” Lotte sanoi.

”Jossain omassa”, Oliver katsoi varmistuakseen isäänsä, joka nyökkäsi.

”Erillisessä lastentiimissä.”

”Höööö… Oliver oli Enkeleiden maskotti”, Kitty nyyhkäisi. ”Nyt meitä kohtaa kurja epäonni!” Oliver väänsi naamansa hölmöön ilveeseen silmät kierossa ja kieli ulkona.

”Tai enpä tiedä sittenkään...”, Lotte muutti yhtäkkiä synkästi mieltään. ”Onko ne taas siellä Texasissa, samassa paikkaa kuin tänä vuonna oli? Mitä jos taas tulee tornado?”

”Ei niitä noin vain tule.”

”Ei kai säästä voi ikinä tietää?”

”Kyllä voi”, Raicy rauhoitteli. ”Niitä seurataan ja monitoroidaan jatkuvasti.”

”Ilmastonmuutos sekoittaa kaikki systeemit ja lisää ääriolosuhteita. En muista talvien täälläkään ennen olleen näin kylmiä ja noin paljon lunta!”

”Mistä te äsken puhuitte, kun kaikki alkoivat huutaa ja taputtaa?” Oliver kysyi äidiltään ja onki napostelukulhosta pähkinöiden seasta jotain tiettyä kuivattua hedelmänpalaa, kun Raicy, Kitty ja Charlotte jatkoivat kinaamista pyörre- ja lumimyrskyjen todennäköisyyksistä, Robertin ääneen toivoessa, että uusi tornado olisi Texasissa vastassa.

”Amy ja Billy kertoivat iloisen uutisen...”

”No minkä?”

”Heille tulee vauva.”

Oliver puri sitkeää mangonpalaa suu auki. Kun hän teki niin, nenänvartensa meni ruttuun ja pisamatkin kupruilivat. Alexiina hymyili hänelle hellästi ja rapsutti rähmää pojan silmäkulmasta. ”Menisittekö kohta ulos leikkimään vielä, kun on hetki valoisaa? Olette olleet koko aamun sisällä.”

”Joo. Äiti”, hän supisi Alexiinan korvaan, ”milloin saan näyttää Mountain Roarin?”

”No vaikka kun tästä lähdetään kaikki happihyppelylle”, Alexiina supatti takaisin.

Oliver raapi punertavia suupieliään ja pohti jotakin pitkään.

”Minä tiedän, mistä vauvoja tulee.”

”Haikaroilta?”

Hän katsoi äitiinsä ’no ei’ -ilmeellä.

”Partiossa kerrottiin. Siihen tarvitaan mies ja nainen ja ne on lähekkäin ja mies laittaa pippelin naisen sisään ja sitten tulee vauva vatsaan. Eläimetkin tekee niin.”

”Tiedät paljon kaikenlaista.”

”Etkö sinä tiennyt?”

”En!” Alexiina kallisti päätään suu pienesti ja hämmästyneesti raollaan. ”Kyllä sinä ainakin tulit meille haikaran pussukassa. Mutta menkää nyt. Ja muista harjata hampaat”, hän lisäsi, kun poika rapsutti huultenpieltä, ”jos et vielä ole!”

Aikuisetkin lähtivät ulos jaloittelemaan samalla, kun lapsetkin. Molly ei tahtonut, vaan jäi sisälle pelaamaan tabletillaan, ottamaan selfieitä ja katsomaan videoita tai mitä sitten puhelimella tekikään.

”Hänellä on hankala murrosikä”, Tossah huokasi ja kuulostikin lopen väsyneeltä mahdollisiin kotona käytyihin taisteluihin. ”Nyt häntä pitäisi puhutella Lavenderina –haluaa käyttää kolmatta nimeään mieluummin kuin etunimeään. En kyllä ole vielä tottunut siihen.”

”Nimimuutoksia on ollut ilmassa”, Alexiina sanoi. ”Meillä oli keskustelua, kun Dewn tahtoi ottaa itselleen ja Windylle sukunimeksi Minthillin entisen vaimonsa mukaan.”

”Hän on aivan addiktoitunut puhelimeensa, mutta Aden mielestä siinä ei ole mitään ongelmaa. No, hän on itsekin koko ajan kännykällä, että mistä saanut mallin… Kun hänelle puhuu, niin tuntuu kuin seinälle puhuisi. Joskus voi hyvällä onnella saada muminaa tai ynähdyksen vastaukseksi. Mietin, pitäisikö kirjoittaa teini-Molly-sanakirja, jossa jokaiselle äänteelle ja sävylle on eri merkityksensä. ’Yngh’ = yäk mitä ruokaa. ’Yängh’ = älä mutsi jaksa valittaa. ’Ynngh’ = en kuuntele. No, suurin osa tarkoittaisi ’ihan sama’ tai ’ei kiinnosta’.”

Alexiina hieroi ystävättärensä lapaa.

”Sellaista se on murkun kanssa.”

”Niin, mutta nykypäivänä lapset ovat yhä aikaisemmin puhelimilla ja tableteilla. En olisi halunnut Mollylle älypuhelinta ennen kuin menee lukioon ja mahdollisesti muuttaa pois kotoa, mutta se oli pakko hankkia, koska kaikilla kavereilla oli ja koulustakin painostettiin, että nuori jää muuten pois keskusteluchäteistä ja sosiaalisista piireistä ja opettajien ilmoituksista ilman kännykkää. Ja kai se niin onkin, mutta en jaksaisi aina puhua kuin jollekin pahvipäälle, jota ei kiinnosta olenko olemassa vai en.”

”Ja Adeako se ei sitten ollenkaan haittaa…?”

”Ei nähtävästi. Olen yrittänyt keskustella, mutta hänestä nuorten tekemisiin ei tule liiaksi puuttua niin kauan, kun eivät käytä huumeita. Minusta rajat pitäisi vetää ja olla tiukempi, mutta sitten minä olen se iso paha susi ja perheen noita-akka… Sitä paitsi, siellä he istuvat sohvalla vieretysten, kumpikin omalla puhelimellaan, tuskin keskenään puhuen”, Tossah pyöritti kyllästyneenä silmiään.

”Entä pojat? Heillä ei kai vielä ole sellaisia?”

”Saivat isältään joululahjaksi tänä vuonna, juuri ennen kuin tänne lähdettiin. Kysymättä minulta. Sitä pelkäänkin, että kohta meillä on talo täynnä zombeja, jotka silmät tyhjään harottaen ja kuola suusta valuen vain selaavat luurejaan.”

Ainakin sillä hetkellä kaksospojat peuhasivat riemukkaasti Oliverin kanssa. Robert oli mukana ja tähtäili heitä välillä lumipalloilla selkiin, ja nuoremmat pojat tuntuivat pitävän siitä, että saivat isomman pojan huomion ja mahdollisuuden painia tämän kanssa. Windy, Hugo ja Diana leikkivät Gillianin avustamana läheisessä lumikasassa, mutta poikien meno oli heille vähän liian rajua.

”Haluan, että sinä otat ja menet Cherriniin kylpylään vielä ennen kuin lähdette”, Alexiina totesi. ”Minä maksan. Se on meiltä joululahja – te jouduitte kuitenkin maksamaan lentoliput ja kaikki tänne ja tiedän, miten ne ovat kallistuneet...”

”Enpä tiedä, paluulento on kahdesseitsemäs ja ei tässä ehdi –”

”Kylläpäs ehtii. Huomenna menet. Kyllä nuo mukulat täällä pärjää – Ade mukaan lukien.”

Tossah vain huokasi raskaasti. Alexiinaa harmitti ja suretti nähdä ystävänsä niin loppuunpalaneena.

”Joko nyt?” Oliver juoksi malttamattomana heidän luokseen. Alexiina huiski lunta pois hänen pipostaan.

”Miksi suupielesi ovat noin punaiset? Pitäisikö laittaa huulirasvaa?” Oliver huiski vuorostaan äitinsä holhoavaa kättä pois. ”No, käy hakemassa Gillian ja kaksoset niin mennään latoon.”

”Mitä teillä on mielessä?”

”Oliver tahtoo antaa Gillianin lapsille lahjaksi itsetekemänsä mäkiauton. Siinä on uutuutena polkimetkin, niin voi ajaa tasaisella maalla, mutten ole vielä itsekään nähnyt lopputulosta.”

”Miten mukavaa”, Tossah sanoi apaattisesti. ”Täällä teillä lapset ovat ulkona ja tekevät käsillään muutakin kuin swaippaavat. Meillä ei koskaan saa lahjoen eikä uhaten ketään ulos vapaaehtoisesti. Mollyakaan ei enää kuulemma kiinnosta ratsastus, vaikka niin sai ponin, jolla kilpailla… Kävisi edes ostoskeskuksissa pyörimässä kuten minun nuoruudessa, mutta ei edes sitä… Omassa huoneessaan vain luurit korvilla päivät pitkät.”

Oliver kiskoi Gilliania kädestä kohti latoa kaksoset mukana. Tiger ja Arthurkin tulivat, samoin muiden asioista aina utelias Charlotte ja Kitty. Oliver oli innoissaan ja juoksi edeltä vetämään peitekankaan pois auton päältä.

”Tadaa!” hän sanoi. ”Mountain Roar III!”

Auto oli sinivalkoiseksi maalattu, ja sen kaarevaan konepeltiin oli taiteiltu vuoristomaisemaa. ”Mia teki nämä”, Oliver näytti maalausta. ”Ja täällä on Harryn asentamat polkimet!” Kaikki katsoivat auton sisään alas penkin alle metallisiin laattoihin.

Gillian halasi Oliveria.

Hugo ja Diana pitivät lahjasta ja kiipesivät heti sen kyytiin.

”Ei sillä tietysti näin talvella voi ajaa...”, Alexiina sanoi, ”mutta heti keväällä sitten, kun maa on sulaa.”

”Maneesiin pörräämään!” Kitty ehdotti.

”Hiekalla on raskasta renkaiden pyöriä.”

Reippaan ja virkistävän ulkoilun jälkeen, jona Raicy oli muutaman mukaansa nappaaman apulaisen kera käynyt auraamassa kulkureittejä taas auki yöllä sataneen lumen myötä, palattiin sisälle valmistelemaan suurta joulupäivällistä – paino sanalla suurta, sillä syöjiä tulisi olemaan ennätysmäärä: tuolien, lautasten ja ruokien pitäisi riittää kahdellekymmenelleviidelle naamanupille.

Jordanit kävivät vain pikaiseen tuomassa tuliaisia.

”Kiitos, Thomas, eilisestä…”, Alexiina supisi lasten kuulematta. ”Ne omenat olivat kuulemma herkullisia. Varmaan teidän syyssatoa? Raicy maksaa sinulle…”

Thomas heilautti mitätöiden kouraansa.

He vaihtoivat muutaman sanan ja jouluntoivotuksen, mutteivät jääneet sen pidemmäksi aikaa. Ja hyväkin niin, sillä Tylerin ja Tomfordin tultua, ei ollut suuntaa jonne kääntyä ilman, että oli törmätä johonkuhun tai astua varpaille.

Keittiössä radio huudatti joululauluja sihisevien, kuplivien, kiehuvien, kilisevien ja kolisevien astiastojen yllä. Alexiinan piti olla mukana ruoanlaittotalkoissa, mutta Emily hermostui väenpaljoudesta, metelistä ja oudoista kasvoista niin, että Alexiinan keskittyminen meni isoäidin perään katsomiseen. Ida sai lopulta Emilyn kanssaan kutomaan takan ääreen ja rupattelemaan, vaikka Alexiina tiesi äitinsä olevan mieluummin aktiivisesti puuhaamassa kuin istumassa puolialoillaan.

Doris ei ollut mielissään, kun Raicy sanoi suoraan vanhan äitinsä hätääntyneen Pomalésta, joka oli yllättäen tullut kylpyhuoneesta ja pelästyttänyt Emilyn.

”Mitä kukkua? Tiesin, että te karjapaimenet olette rasisteja!”

”Mitä sinä sanoit?” Raicy kääntyi hitaasti takaisin.

”Sanoin, että rasisti!” Doris kiekaisi. ”Ette kukaan pidä Pomalésta!” Pomalé seisoi ilmeettömänä ja hiljaa takana. Alexiina oli yrittänyt jutella hänenkin kanssaan joulupäivien aikana mitä nyt tilaisuus harvoin siihen oli sattunut, mutta totta puhuakseen naisesta ei saanut juuri mitään irti. ”Se oli heti selvää! Katsoitte kaikki häntä kuin mitäkin –!”

”Ei pidä paikkansa”, Alexiina kauhistui. ”Olimme vain yllättyneitä, koska et ollut kertonut tuovasi ketään –”

”Kauanko siitä edellisestäkin… Ludmilasta on, hm?” Raicy haastoi turhan kovaäänisesti; Doriksen syyttely oli suututtanut hänet. ”Vaihdat seuralaista kuin sukkaa, ja meidänkö pitäisi pysyä siinä mukana? Uutena vuotena Pomila on vaihtunut Taavettiin!”

”Raicy, älä –”

”Pomalé. Ja siinäs näit! Ette vieläkään edes osaa hänen nimeään! Mikä kumma siinä on, että tuon jonkun mukanani? Kerroinhan tavanneeni uuden. Totta kai viettäisin hänen kanssaan joulun!”

”Olisit jättänyt sitten tulematta!” Raicyllä alkoi hermo pettää.

Jotain draaamaa jonkun oli nähtävästi aina pakko kehittää ajankuluksi. 

Doris tuijotti silmät leimuten Raicyyn, sitten otti marttyyrin katkeran, loukkaantuneen ilmeen. Hän meni tuohtuneena kaivamaan chilinoranssia huopakangastakkiaan vaatekasan alta.

”Doris...”, Alexiina aloitti.

”En jää tänne kuuntelemaan herjaa ja altistamaan Pomaléa samalle.” Hän marssi olohuoneen läpi vierashuoneeseen pakkaamaan. Alexiina katsoi Pomaléen tarkoituksenaan pahoitella ja vakuuttaa, ettei heistä kellään ollut tätä vastaan henkilökohtaisesti mitään, mutta naisen ilme oli niin poissaoleva, että Alexiina ei ollut varma oliko hän aivan läsnäkään.

Doris tuli tavaroineen ja veti Pomalén mukanaan ulos.

”Antakkee sen männö”, Ida sanoi. ”Tuloo kohota jo takasin.”

Kuinka monesti teininä, lapsenakin, Doris oli lähtenyt ovet paukkuen kotoa jostain vihastuneena, mutta pian palannut kuin mitään ei olisi tapahtunut? Alexiinalla oli mennyt jonkin aikaa ennen kuin oli oppinut, ettei hänen tarvinnut juosta siskon perään lepyttelemään tätä, vaikka sitä Doris nimenomaan halusi. Silti, Alexiina oli vaistomaisesti nytkähtänyt nytkin.

Äiti oli tietenkin oikeassa.

Doris tuli puolen tunnin päästä takaisin, pelkkänä huvittelevana, alistuneena hymynä ja onnistui jopa vitsailemaan Raicylle. Ikävä välikohtaus oli silti jättänyt ilmaan jännitteen, mutta tapahtuneesta ei puhuttu enempää.

Keräännyttiin syömään. Kaikki eivät millään mahtuneet, joten osa söi sohvalla ja lapset saivat oman sivukattauksensa. Perinteisten kanadalaisten, suomalaisten ja brittiläisten jouluruokien lisäksi oli mantelikuhaa, piimärusinakakkua, kotijuustopasteijoita... Vilkas ja sekalainen keskustelu peitti taustalla soivat kappaleet alleen. Raicy, Michael ja Ade keskustelivat Aden töistä ja harrastuksesta, kalliokiipeilystä, mihin Kittykin liittyi mukaan kertoen kerrasta, jolloin oli Tylerin kanssa treffeillä käynyt vuorikiipeilemässä. Tyler ei oikein innostunut osallistumaan puheeseen. Alexiina puhui äitinsä kanssa, muistelivat lähinnä vanhoja ja Alexiinan sekä Doriksen lapsuusajan jouluja; Gillian kuunteli heitä, muttei voinut olla vähän väliä kuikuilematta lasten pöytään nähdäkseen, miten siellä sujui. Dewn jutusteli Tossahin kanssa ja sai tämän piristymään – jopa nauramaan – mikä ilahdutti Alexiinaa. Vain Robert ja Tomford söivät hiljaa keskittyen lautasiinsa enemmän kuin vierustovereihin.

Charlotte istui Billyn ja Amyn kanssa sohvalla, lautaset sivupöydällä tai tarjottimella sylissä.

”En voi kuvitella sinusta isää”, hän sanoi kuivasti serkulleen. ”Ettekö ole vähän nuoria vanhemmiksi? Minä en pystyisi ikinä. Toisaalta, en osannut kuvitella sitä Gillianistakaan ja nyt en enää osaa mieltää häntä ilman Hugoa ja Dianaa.”

”Myö ollaan aina tiedetty, että halutaan iso perhe”, Amy sanoi ja katsoi Billyyn palvovan vaimon katseella, joka sai Charlotten närppimään inhoten kalaansa. ”Mie vain voin niin pahoin ensimmäiset viikot, mutta nyt on alkanut helpottaa.”

”Pelkkä raskausajatus on jo niin ällö, että voin siitä pahoin.”

”Kaikki naiset haluavat todellisuudessa lapsia”, Billy koki miehiseksi asiakseen omahyväisesti kertoa, ”vaikka kieltäisivät sen. Se kuuluu teillä biologiaan.”

”Laal-lal-laal-lal”, Charlotte oli tukkivinaan korvansa, ”varokaa: mansplaining!”

”Michael muuttaa mielesi vielä.”

”Anteeksi vaan, mutta me ei haluta lapsia kumpikaan.”

”Niinhän sinä sanot. Ei kuitenkaan kannata odottaa liian pitkään. Naisen paras hedelmällisyysikä on vielä kahdenkymmenen ympärillä, mutta jos odottaa yli kolmeenkymmeneen...”

”Haluatko, että pistän tämän haarukan silmämunaasi?” Charlotte kohotti ruokailuvälinettä.

”Äiti...” Oliver oli tullut eteisestä alakuloisena Alexiinan luo. ”On jotenkin vaikea hengittää…”

Alexiina laski juomalasin huuliltaan.

”Mikä on?”

”Kurkkua kuristaa…” Oliver raapi suupieltä. Pojan kaulaan oli ilmestynyt punertavia laikkuja ja suunympärys punoitti. Silmäluomet näyttivät omituisen turpeilta. Alexiina terävöityi.

”Avaa suu”, hän käski, ja Oliver totteli. Alexiina kallisti hänen päätään ja koetti nähdä nieluun.

”Mitä nyt…?” Ida huolestui.

”Oliver pitää viedä lääkäriin. Onko tämä taas sitä outoa ihottumaa, allergiaa, kuin silloin ennen laskettelureissua? Raicy!”

Oliver oli alkanut hengittää hinkuen, hätääntyen.

Nyt muidenkin rupattelu vaimeni. Raicy kohosi pöydän päästä.

”Mene panemaan kengät ja takki.”

”Minä tulen mukaan, äiti”, Dewn sanoi ja nousi.

He ajoivat pimeyden halki kohti terveyskeskusta ja koko ajan Oliverin tila paheni.

”Äiti...”, hän kärisi, silmät muljahdellen melkein takaperin, ”en pysty... hen-git-tä-mään kun-nolla...”

”Pysy rauhallisena”, Alexiina sanoi suu kireänä ja koetti uskoa sanoihinsa itsekin, vaikka paniikki sumensi aivoja, ”ei mitään hätää… Hengitä vain hitaasti ja syvään...” Dewn oli takapenkillä Oliverin tukena. Alexiina puristi rattia kädet kylmänhikisinä. Kunpa edes tämä lumisade lakkaisi hetkeksi! ”Olisi pitänyt soittaa ambulanssi. Dewn”, hän vilkaisi taustapeiliin, ”soitatko terveyskeskukseen, että olemme tulossa… kun nyt on joulu...”

Oliver otettiin heti akuutisti sisään. Hänellä diagnosoitiin nopeasti anafylaktinen shokki ja sai siihen adrenaliinipiikin. Se vaikutti heti ja Oliverin vointi koheni. Hän sai lähetteen tulla myöhemmin tammikuussa jatkotutkimuksiin vakavan allergiareaktion takia.

Alexiina pystyi tuskin pitämään itsensä koossa, kun poika tepasteli hymyssä suin, mutta väsähtäneenä, tarran kanssa ulos. Elämä oli vilissyt Alexiinan silmissä viimeisen tunnin ajan ja polvet olivat nyt pettää alta.

Dewn oli parkkeerannut auton hänen puolestaan ja jäänyt sinne odottamaan.

”Voi hyvä luoja sentään!” Alexiina parahti ensimmäiseksi, kun he palasivat autoon. Oliver kiipesi takapenkille. Alexiina ei voinut lakata tuijottamasta häntä; melkein jo odotti näkevänsä, miten punaiset läiskät palaisivat ja valtaisivat tämän kasvot kauttaaltaan.

”Eli se oli allerginen reaktio? Mistähän se mahtoi tulla?” Dewn mietti.

”En tiedä, mutta nyt et syö yhtään mitään enää. Saimme kyllä varmuuden vuoksi toisen piikin mukaan, jos se tulee uudestaan. Katsoin niitä läiskiä jo saunassa!”

”Pitääkö mennä nälkäisenä nukkumaan?” Oliver harmitteli.

”Nälkäkuolema tulee hitaammin kuin tuo äskeinen! Ymmärrätkö, miten kauhuissani olin? Tuollaisten kohtausten kanssa ei todellakaan ole leikkimistä!”

”Mutta en maistanut vielä Suomi-mummon tekemiä mokkapaloja!”

”Eihän sinulla ollut mitään allergioita?” Alexiina varmisti vanhemmalta pojaltaan. Dewn pudisti päätään. ”Niin, ei minustakaan… eikä kyllä ole Lottellakaan. Voi voi…”

Raicy soitti. Alexiina kertoi hänelle samat asiat. He pääsivät takaisin kotiin, ja Oliver kertoi innoissaan seikkaperäistä tarinaa yksityiskohtia myöden kokemastaan – ainakaan hän ei ollut pahemmin traumatisoitunut tapahtuneesta, mutta Alexiina oli. Hän vahtasi Oliveria koko loppuillan, tarkkaili jos tämä meinasi syödä jotain, ja käski olla menemättä enää ulos, vaikka pojat olisivat tahtoneet lähteä laskemaan Dewnin ja Windyn kotimatkan myötä pimeää pulkkamäkeä myllyrinteeseen.

”Ei missään nimessä!” kiekaisi Alexiina. Se siitä vielä puuttuisi, että poika tyrmääntyisi hankeen tai lentäisi alas kallioilta säkkipimeässä.

Alexiina oli menossa puhumaan Tossahille vielä kylpyläreissusta, kun pysähtyi juuri ennen koputusta käsi ilmassa lastenhuoneen oven takana. Ovi oli raollaan. Sisältä huoneesta kuului Aden kyllästynyt, äreä ääni.

”...jos hän haluaa lähteä, niin anna hänen lähteä.”

”Otat aina hänen puolensa...”

”Molly on jo iso tyttö. Jos olisin hänen iässään, totta hitossa tahtoisin tarttua tilaisuuteen, saada uusia kokemuksia ja elää.”

”Niin mutta Amerikoissa... Hän on vasta viidentoista...”

”Minä olin viidentoista, kun lähdin pysyvästi kotoa ja muutin pois Saksasta.”

”Ade…”, Tossahin äänessä oli luovuttajan viimeistä anelua, ”se talli on… se paikka on... tyttö tapettiin siellä…!”

Alexiinan kädet alkoivat väristä. 

Aden vastaus ei kuulunut kunnolla.

”Et taida ymmärtää, mistä siinä on todella kysymys, ethän?” Tossah jatkoi pettyneesti. ”Mistä Mollyn ratsastamattomuudessa on kysymys?”

”Kop kop”, Alexiina ilmoitti ja työnsi ovea varovaisesti; Charlotte oli nousemassa portaita, eikä Alexiina halunnut jäädä tyttärelleen kiinni toisten salakuuntelusta tai saisi kuulla siitä saivartelua eläkepäiviin saakka. Ade oli pitkä mies ja, kun oli sillä tavalla taipuneena vaimonsa ylle, näytti kuin suuri varjo olisi peittänyt Tossahin alleen. ”En kai häiritse?”

Kumpikaan pariskunnasta ei vastannut. Ade tarttui villapaitaan, joka lojui tuolin selkänojalla ja poistui. Tossah keräsi hetken itseään vasten ikkunaa ennen kuin kääntyi ja yritti urhoollisesti hymyillä. Alexiina ei mennyt lankaan. ”Tässä on tämä...”, Alexiina ojensi hänelle lipun, ”Cherrinin kylpylään, varasin sinulle kasvohoidon.”

”Et olisi saanut...”

”Nyt sinun on pakko mennä, kun aikakin on jo varattu.”

Tossah tuijotti lippua ilmeettömästi. Silmiensä alla oli sinerrystä. Alexiina ei ollut aikonut sanoa mitään, mutta kuten tavallista, oli hänen pakko puuttua toisten ihmissuhdeongelmiin. ”En voinut olla kuulematta… Tossah...” Alexiina kosketti ymmärtäväisesti ystävättärensä olkavartta, ”onko teillä kaikki hyvin Aden kanssa, perhe-elämässä? Muutenkin kuin se, mistä aiemmin kerroit?”

Tossahin väräjävä, vaisu hymy ei vakuuttanut, mutta koska ei selvästikään halunnut puhua sen enempää, Alexiina ei painostanut. Hän puristi ystävänsä kättä hetken aikaa osoittaen tukensa.

Ikävä kyllä hänellä oli paha aavistus siitä, että ystäviensä pitkä avioliitto saattoi olla lähellä loppuaan. Heissä oli paljon samaa – Alexiina näki oman avioliittonsa piirteitä heissä. Kolme lasta takana, hevostilallinen yrittäjäelämä… Siinä oli paljon kelle tahansa, etenkin, jos ei saanut mieheltään tarvitsemaansa tukea. Kuulosti jo siltä, että kumpikin Hoff oli omalla tahollaan luovuttanut.

Laskeutuessaan alakertaan, Alexiina näki Tylerin haahuilemassa kuin ei tietäisi missä olla ja ennen kaikkea saiko olla.

”Tyler”, Alexiina huikkasi, ”tule istumaan ja ole kuin kotonasi.” Tyler totteli, vaikka empien, ja kävi toiseen takkahuoneen nojatuoleista. ”Tiedäthän sinä, että olet tervetullut meille koska tahansa?” Alexiina tarjosi hänelle sivupöydällä avoinna olevasta konvehtirasiasta suklaata, mutta Tyler kieltäytyi. ”Jos koskaan tunnet oloasi yksinäiseksi tai haluat muuten jutella… sen kun kävelet meille sisään. Olet jo melkein kuin perhettä, joten sinun ei tarvitse ujostella meitä enää.”

”En tiedä, jotta onko musta vain täällä haittaa…”

”No miten kummassa sinusta olisi haittaa? Sinähän olet ollut iso apu. Raicy ei olisi selviytynyt puoliksikaan yhtä järjissään työtaakasta kaiken huomioon ottaen, jos sinua ei olisi ollut. Ja luulen, että muidenkin kohdalla se on niin...”, Alexiina muutti äänensävyään lempeän vihjaavaksi: Hugo ja Diana tulivat nimittäin Gillianin taluttamina hammaspesulta mennäkseen yläkertaan. Tenavilla oli uudet, joululahjaksi Alexiinalta ja Raicyltä saamansa pyjamat: Hugolla sininen täynnä keltaisia tähtiä ja pieniä raketteja, Dianalla oranssi ja täynnä pieniä violetteja, vihreäkielisiä lohikäärmeitä.

Gillian näki Tylerin, punastui ja painoi katseensa. 

”K-käyttekö sanomassa Alexiinalle hyvää yötä?” 

”Hyvää yötä, täti”, Diana sanoi ensin, ja Hugo imien peukaloaan sisarensa takana sanoi hiljaa makustellen: ”Hyvaa...”

”Hyvää yötä, rakkaat pienokaiset.” Alexiina suukotti kummankin otsaa. ”Sanottehan öitä myös Tylerille?”

”Öitä Tylel-setä!”

Tyler häkeltyi, kun Diana yllättäen antoi hänelle nopean halauksen; Hugo matki siskoaan ja teki samoin, ja sitten he juoksivat Gillianin luo portaisiin. Alexiina huomasi Gillianin ujon, kaihoisan katseen Tyleriä kohti, mutta tämä ei sitä huomannut; Tyler oli jäänyt tuijottamaan käsiään poissaolevasti.

Kaikkea ei oltu vielä menetetty; lämpöä oli ilmassa muuallakin kuin takkatulen liekeissä. Alexiina näki siinä pienen ja lupaavan toivonpilkahduksen: ei olisi mitään, mitä ei joulun taika ja huolellisesti sijoitettu mistelinoksa pelastaisi...