Mistäs on puhe?

Tätä on huulilla:

by VRL-13152

4. Reining
Alec Woodard (VRL-13252) - Talkin' Chrome VH24-014-0009
Alec Woodard (VRL-13252) - Loose Lopin' VH24-014-001
Alec Woodard (VRL-13252) - Riddle Me Lucky VH24-014-0012

5. Freestyle Reining
Alec Woodard (VRL-13252) - Talkin' Chrome VH24-014-0009
Alec Woodard (VRL-13252) - Loose Lopin' VH24-014-001
Alec Woodard (VRL-13252) - Riddle Me Lucky VH24-014-0012

8. Western Pleasure
Alec Woodard (VRL-13252) - Blame It All On Blues VH24-102-0002
Alec Woodard (VRL-13252) - Disaster Street VH24-014-0008
Alec Woodard (VRL-13252) - Let 'Em Buck VH24-014-0013
Alec Woodard (VRL-13252) - Riddle Me Lucky VH24-014-0012
Alec Woodard (VRL-13252) - You Bet I'm Peachy VH24-052-0004
Alec Woodard (VRL-13252) - Loose Lopin' VH24-014-001

9. Western Horsemanship
Alec Woodard (VRL-13252) - Disaster Street VH24-014-0008
Alec Woodard (VRL-13252) - Wish Me Kisses VH24-037-0001
Alec Woodard (VRL-13252) - You Bet I'm Peachy VH24-052-0004
Alec Woodard (VRL-13252) - Worthy Copper VH24-102-0003
Alec Woodard (VRL-13252) - Blame It All On Blues VH24-102-0002
Alec Woodard (VRL-13252) - Let 'Em Buck VH24-014-0013
Alec Woodard (VRL-13252) - Loose Lopin' VH24-014-001

10. Western Trail
Alec Woodard (VRL-13252) - Disaster Street VH24-014-0008
Alec Woodard (VRL-13252) - Blame It All On Blues VH24-102-0002
Alec Woodard (VRL-13252) - Worthy Copper VH24-102-0003
Alec Woodard (VRL-13252) - Wish Me Kisses VH24-037-0001
Alec Woodard (VRL-13252) - You Bet I'm Peachy VH24-052-0004
Alec Woodard (VRL-13252) - Riddle Me Lucky VH24-014-0012
Alec Woodard (VRL-13252) - Talkin' Chrome VH24-014-0009

11. Ranch Trail
Alec Woodard (VRL-13252) - Disaster Street VH24-014-0008
Alec Woodard (VRL-13252) - Blame It All On Blues VH24-102-0002
Alec Woodard (VRL-13252) - Worthy Copper VH24-102-0003
Alec Woodard (VRL-13252) - Wish Me Kisses VH24-037-0001
Alec Woodard (VRL-13252) - You Bet I'm Peachy VH24-052-0004
Alec Woodard (VRL-13252) - Riddle Me Lucky VH24-014-0012
Alec Woodard (VRL-13252) - Talkin' Chrome VH24-014-0009

12. Barrel Racing
Alec Woodard (VRL-13252) - Roan My Moon VH24-014-0007
Alec Woodard (VRL-13252) - Quick To Gold VH24-014-0010
Alec Woodard (VRL-13252) - Riddle Me Lucky VH24-014-0012
Alec Woodard (VRL-13252) - Loose Lopin' VH24-014-001
Alec Woodard (VRL-13252) - Talkin' Chrome VH24-014-0009

13. Pole Bending
Alec Woodard (VRL-13252) - Roan My Moon VH24-014-0007
Alec Woodard (VRL-13252) - Quick To Gold VH24-014-0010
Alec Woodard (VRL-13252) - Loose Lopin' VH24-014-001
Alec Woodard (VRL-13252) - Talkin' Chrome VH24-014-0009
by Harper
Luokat 3 & 7-11
Harper MacDonald (VRL-14901) - Little Bit VH22-102-0049

Luokat 12-17
Harper MacDonald (VRL-14901) - Wakope VH23-037-0075
by Mikael
Loppu

Kaiken laukaisi se yksi ihan tavallinen torstai, kun olin väsynyt. Töissä kaatui kalja tiskille, koska laskin sen oudosti reunan varaan, ja niin alkoi huuto. Päiväsaikaan ei ollut kuin pari ihmistä kuulemassa, mutta silti. En minä sitä huvikseni kaatanut.

Olisin siivonnut ilman huutoakin, ja olin jo tiskiltä enimmät hutaistuani kyyköttämässä sen alla ja siivoamassa lattiaa. Yhtäkkiä vain napsahti päässä. Taisi tulla aivoverenvuoto, kun oli niin erikoinen olo. Koin kaiken liikkuvan tosi hitaasti, kun nousin. Katsoimme hetken toisiamme silmiin, senhetkinen työkaveri ja minä, ja hänen kapeista kireistä huulistaan päätellen hänelläkin oli huono päivä. Paiskasin tippuvan märän rätin puhtaan prikan päälle niin että mäiskähti ja marssin niissä vaatteissani, hygieenisissä kengissäni pihalle soran ja tupakannatsojen päälle. Onneksi oli kännykkä taskussa, vaikka periaatteessa ei saisi ollakaan . Ilmoitin heti, että minä lähden nyt. Pidätä palkasta, kun en odota irtisanoutumisaikaa. En ole odottamassa sekuntiakaan enää. Terve.

Kaiken muun jätin sanomatta, mutta ajattelin sitä kaikkea marssiessani autolle edelleen sisäkengissäni. Vihaan olla täällä. En enää ikinä elämässäni näe villejä mustangeja, en löydä Apassille ja Murulle tällaista paikkaa, en enää ikinä saa elää lapsuusunelmaani sellaisella tallilla, joita on sittenkin olemassa myös muualla kuin lasten länkkäripiirretyissä. Hevosilla on ihana olla tallillaan, ja minullakin, ja kun en ole siellä, vihaan silti joka sekuntia. Missähän vaiheessa aloin vihata jokaista kaljapäätä pubissa, tai missä vaiheessa Daxin mankuminen alkoi käydä hermoille? Missä vaiheessa lakkasin käymästä muualla kuin hevosten luona, kotona ja töissä? Tai ajatella, että en minä kuitenkaan tutustu koskaan kehenkään, kun kaikki puhuvat liian nopeasti ja omituisesti? Ihan sama. Nyt riitti. Löin auton rattia pari kertaa, koska haisin kaljalta ja nyt muutenkin riitti, enää en jaksa, ei edes yhtään mitään.

Kotona tuli sellainen olo, kuin en olisi kotona ollenkaan, vaan taas peni ja eksynyt äidistä Vaasan Anttilassa. Siihen oli onneksi olemassa monta lääkettä. En halunnut juoda alkoholia, joten valitsin lääke numero kakkosen ja soitin Inkalle kotiin. Daxin suljin huoneeni ulkopuolelle, vaikka hän kuinka pyrki sisään.

"Mitäpä Mikael", Inka tervehti niin kuin olisin soitellut naapurista enkä maapallon laidalta.
"Musta tuntuu että mä oon saamassa halvauksen", kerroin, kun kerran kysyttiin.
"Miltä halvaus tuntuu?"

Inkalla oli vastaus kaikkeen. Ei se ole halvaus, Mikael, se on ahdistus. Et tiedä, miten pääset pois? Hanki ensin hevosille matkat. Et tiedä, mistä aloittaa? Soita ensimmäisenä sille Alexiinalle: eiköhän se tiedä, miten hevosen saa nopeiten matkaan. Asuntoko? Irtisano se, mutta hoida ensin hevosasiasi. Puhu Daxille. Älä lähde töistä tuolla tavalla ovet paukkuen. Laita auto myyntiin. Ja niin edelleen.

Seuraavilla viikoilla tein päätöksiä, joiden Inka sanoi olevan surullisia, eikä suinkaan keuhkoahtaumatautia aiheuttavia. Apassi lähti matkaan hieman etukäteen, ja niin minä jäin muutamaksi viikoksi Murun kanssa kahden. En olisi halunnut erota Apassista, ja lisäksi taisin olla tullut allergiseksi Murulle, koska silmiä pisteli ja nenä alkoi aina vuotaa, kun vietin sen kanssa hitaita leppoisia hetkiä haassa ja sitä talutellen. Sillä oli ihan järjettömän pitkä harja, melkein yhtä pitkä kuin Apassilla, sillä en ollut koskaan malttanut leikata sitäkään. Yhtäkkisestä allergisoitumisestani huolimatta pyyhin sen jouhiin pisteleviä silmiäni. Allergia alkasi sillä hetkellä, kun ymmärsin, että en voi voittaa taistelua Murun puolesta. Se oli ollut kerran villi, ja täällä oli sen koti. Siitä ei päässyt yli eikä ympäri, että sitä oli laitonta viedä maasta. Vaikka soittelin kaikkein korkea-arvoisimmillekin keksimilleni henkilöille, Muru ei pääsisi lähtemään laillisin keinoin. Onneksi mustangiyhdistys lupasi ottaa sen haltuunsa ja kohdella sitä niin kuin prinsessaa kuuluukin. Saisin vakka soittaa sen kuulumisia. Saisin vaikka soittaa sille videopuhelun, kun en yhtenään soittelisi. En olisi enää sen iskä, vaan sen kummi. Yhdessä silmänräpäyksessä aikamme oli loppu, ja kun painoin otsani Murun otsaa vasten ja pitelin sen poskia vielä ihan viimeisen kerran viimeisenä iltana, olisin halunnut haljeta kahtia. Lupasin sille, etten ikinä unohda sitä, eikä se ymmärtänyt, etten tulisi enää huomenna.

Olin tullut reppu selässäni ja mustangit ajatuksissani tänne melkein viisi vuotta sitten. Lähdin pois saman repun kanssa. Kämppikseni Dax jäi sohvalle, jonka olimme ostaneet yhdessä, pelaamaan PlayStationillaan, jonka hän oli ostanut yksin. Omaan huoneeseeni jäi jätesäkki puolillaan vaatteita, koska se ei mahtunut enää roskikseen, ja patja lattialle sekä pari julistetta seinille. Niin ja verhot, ne siniraitaiset, nekin jäivät, koska Dax piti niistä. Jätin nuhjuuntuneet astiat keittiön kaappeihin, ja suurin osa niistä oli muutenkin Daxin, ja avaimen jätin pöydälle ilman avaimenperää. Sen pidin muistona Daxista, tai ehkä voitonmerkkinä sinnikkyydestä. Dax oli tilannut sen jostain Internetin halpakaupasta, ja siinä luki Mojo Dojo Casa House. Se ei ollut tarkoitettu minulle lahjaksi, vaan Daxille ihan omaksi, mutta olin ruinannut sen kevään mittaan.

Sitten olin poissa, välitilassa ja kansainvälisessä ilmatilassa, ja hevosallergiani oli hirveämpää kuin ihminen pystyy kuvittelemaan. Repun päällä linkkuveitsiasennossa oli kamalaa ja muhkuraista yrittää nukkua, mutta vajosin silti valveuniin. Niissä Muru katsoi kaukaa alapuolelta minua, kun lensin sen ylitse yhä uudelleen ja uudelleen. Hereillä olin varma, että olin tehnyt kamalan virheen, mutta sillä ei lentokonetta käännetä. Kokeilisin, voisinko olla muualla onnellinen. Jos en voisi, palaisin olemaan surullinen Murun vierellä.
by Logan
Soft spots
02.06.2024 - Logan

@   @

Yksinäinen kärpänen pörisi pienessä talossa ja lopulta laskeutui kuivalle, enemmän nahkaa kuin ihoa muistuttavalle selälle, joka ei ollut nähnyt aurinkoa vuosikausiin. Kärpänen tutki ihoa, käveli ylöspäin selkärankaa pitkin, ja lensi sitten lähemmäs karvaista päätä, joka lepäsi tyynyllä. Lähestyvä pörinä havahdutti Loganin unestaan, ja mies huitaisi laiskasti kädellään pörisijän kauemmas. Kärpänen katosi katonrajaan, mutta viitisen minuuttia odoteltuaan Logan totesi, ettei uni enää palaisi. Mies huokaisi ja nousi sängyn laidalle istumaan. Hän vilkaisi yöpöydällä olevaa herätyskelloa. 5.37. Logan hieroi silmiään ja nousi sitten ylös, mitäpä sitä sänkyynkään jäämään. Mies veti lähimpänä olevan ruutupaidan päälleen ja suuntasi keittiöön keittämään kahvia. Ei aamua ilman kahvia. Loganin katse kiinnittyi seinällä roikkuvaan, geneeriseen maalaismaisemakalenteriin, joka oli käännetty kesäkuulle. Kalenterissa oli kesäkuun kuvana merinen hiekkaranta. Oliko todella jo kesäkuu, Logan huomasi miettivänsä. Siitä oli lähes vuosi, kun mies oli muuttanut Waterphewiin. Hän oli ollut täällä jo lähes vuoden, eikä vielä ollut miettinytkään, että lähtisi.

Orange Wood Ranchille saapuessaan Logan oli jo ehtinyt kehittää itselleen pienen ahdistuksen takaraivoon siitä, että täällä oli oltu jo vuosi. Alkoi siis olemaan niitä aikoja, kun hän yleensä pakkaisi tavaransa ja lähtisi sen kummemmin suunnittelematta jonnekin muualle. Minne vaan, mistä löytyisi töitä, ja missä häntä ei tunnettu. Sikarin päästä syliin putoava kuuma tuhka sai Loganin huomion herpaantumaan ja ansaitsi muutaman kirosanan, mutta ahdistuneet ajatukset hukkuivat ajatusvirtaan, kun Logan pudisteli tuhkaa paidaltaan ja farkkujensa reideltä avolavansa lattialle.

Logan oli tottunut ranchiin, ja ranch tuntui tottuneen Loganiin. Ei hän vieläkään ollut ylin ystävä kenenkään kanssa, mutta vakituiset kävijät osasivat jo odottaa miehen rujoja kasvoja ja erakkoa luonnetta, eikä häntä katsottu enää samalla tavalla kieroon kuin miehen saapuessa ranchille. Logan oli tottunut siihen, että hänen ulkonäkönsä - no, lähinnä se arpi - herättivät huomiota ja yleensä epäluuloa, mutta tuntui helpommalta olla jossain, missä hänen ei odotettu aiheuttavan ongelmia jokaisena hetkenä, kun hän oli paikalla. Harvoin hän pääsi kuitenkaan kokemaan sitä, sillä useasti muuttaminen tarkoitti tietysti sitä, että ihmiset hänen ympärillään eivät ehtineet tottua häneen. Ranchin ihmiset olivat osa ehkä hieman epäluuloisia edelleen, mutta liki vuodessa hevoset olivat tottuneet mieheen täysin. Kaikki hevoset eivät rakastaneet Logania, mutta se oli hevosten luonteesta kiinni, eikä Loganin ulkonäöstä. Ainoa, joka ei tuntunut koskaan olleen vaivaantunut miehen läsnäolosta kuluneen vuoden aikana oli Barrett. Logan ei ollut vieläkään oikeasti tutustunut Barrettiin, vaikka se oli ollut Loganin mielessä monesti, mutta kun yhdistää kaksi hiljaista erakkomiestä, niin millaistahan lopputulosta siitä voi odottaa. Logan oli kuitenkin saanut tietää, että hänen Smoke-tammansa isä Smokey asui ranchilla nimenomaan Barrettin omistuksessa, joten jo sen perusteella Logan koki olevansa läheisempi Barrettin kuin kenenkään muun kanssa ranchilla.

Muutama hevonen hörisi Loganille, kun hän käveli talliin, toiset seurasivat kovin tarkkaan, ja jotkut eivät välittäneet laisinkaan. Yksi hörisijöistä oli Smoke, Loganin hopeanhiirakko risteytystamma. Se oli luonteeltaan puhelias hevonen, hieman kuin pihavahti, joka ilmoitti, jos jotain tapahtui. Omistajalleen se kuitenkin vain hörisi lämpimästi toivottaakseen hyvät huomenet, kuten sillä oli ollut tapana jo muutaman vuoden. Logan oli ajatellut, että ehtisi käymään maastossa Smoken kanssa ennen kuin työt alkaisivat, eihän kello ollut kuin niukasti seitsemän, mutta ennen kuin mies ehti edes hevosensa karsinalle asti, Alexiina käveli nurkan takaa ripeässä tahdissa. “Logan, arvasin että se olit sinä! Juuri sinut minä halusinkin nähdä!” Aivan kamala asia sanottavaksi Loganin kaltaiselle introvertille, mutta mies oli melkein tottunut siihen. Melkein. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, pysähtyi vain niille sijoilleen ja odotti tallin omistajan kertovan, mitä oli halunnut Loganista. “Muilta hevosilta on jo otettu kengät pois laidunkautta varten, mutta Ironilla on vielä raudat jaloissa”, nainen ilmoitti, ja hymyili leveästi omalle vitsilleen*. “Otan ne samantien pois”, mies vastasi hiljaa ja käveli Alexiinan ohitse kohti Ironin karsinaa.
*Hevosen nimi on Iron (= rauta) ja sillä on raudat (= hevosenkengät) jaloissa

Iron oli osuvasti nimetty, se oli sellainen rautarouva, ja omalla tavallaan Logan piti tammasta. Se ei välittänyt mistään ylimääräisestä ja viihtyi hyvin omissa oloissaan, ja sillä oli asiaankuuluvaa auktoriteettia. Logan oli aina pitänyt kiltteydestä - niin naisissa kuin tammoissa -, mutta samaistui Ironiin jossain määrin ja ymmärsi hevosen ajatusmaailmaa. Kaikki eivät ymmärrettävästi tulleet toimeen sen kanssa, mutta Logan ei vielä ollut löytänyt maailmasta hevosta, josta ei pitänyt laisinkaan tai jonka kanssa ei tullut mitenkäänpäin toimeen. Hän uskoi, että Iron arvosti hänen suorasukaista asennettaan ja vähäpuheisuuttaan, ja hän taas arvosti Ironin ammattimaisuutta. Toisessa elämässä he olisivat varmasti olleet hyvä pari, jos Logan olisi ollut kenttäratsastaja tai Iron lännenratsu. Logan saapui tamman karsinalle, antoi tamman haistaa hänen läsnäolonsa, ja meni sitten hevosen karsinaan rauhallisin, varmoin liikkein pukemaan Ironille sen riimun, joka oli niin huutavan pinkki että se melkein satutti Loganin käsiä. Iron antoi miehen pukea riimun ja taluttaa sen käytävälle, jossa Logan laittoi hevosen ketjuihin kiinni. Käytävällä oli enemmän valoa, ja Logan tarvitsi silmänsä vuoksi kaiken valon, mitä tarjolla oli. Iron seurasi hänen tekemisiään tarkasti ja mietti, halusiko olla siinä vai ei. Logan oli hakenut kengitystavaransa käytävälle ennen hevosen ottamista ulos, joten mies nosti Ironin takajalan reisiensä väliin ja ryhtyi irroittamaan ensimmäistä kenkää.

Etujalkoihin päästessä Iron oli päättänyt, ettei sitä oikein huvittanut seistä siinä ja antaa jonkun äijänkäppänän repiä kenkiä jaloistaan. Logan oli kuitenkin oppinut tuntemaan tamman vuodessa eikä hänen tarvinnut edes kääntyä katsomaan Ironia tietääkseen, että hevonen käänsi päätään ja aikoi näykkäistä häntä, hän kuuli sen ketjuista yksinään. Huonontunut näkö oli tehnyt Loganista valppaamman muista aisteissaan, erityisesti kuulossa. “Älä edes yritä”, Logan ilmoitti hiljaa, mutta karskisti; Iron luimisti korviaan, mutta uskoi, ja käänsi päänsä takaisin eteenpäin. Logan irroitti etujalan kengän ja laittoi sen sivuun muiden irroitettujen kenkien joukkoon, ja vuoli Ironin kavion hieman lyhyempään malliin. Tamman jalat olivat hyvässä kunnossa, Loganilla vain oli tapana huoltaa jalat aina kun tuli niiden kanssa kosketuksiin pitääkseen käsittelyt mahdollisimman vähäisinä. Ei siksi, etteikö Logan halunnut tai jaksanut käsitellä hevosia usen, mutta kun hevosia oli päälle parikymmentä, yksi useampi käsittely jokaisen hevosen kanssa oli yli parikymmentä lisäkäsittelyä. Logan ei ollut mitään, jos ei tehokas. Ironin kaviot olivat kunnossa, joten Logan pakkasi kasaan työkalunsa ja oli irroittamassa Ironia ketjuista, kun talliin käveli ranchin oma päivänpaiste. “Heippa, Logs!” Kitty tervehti niin pirteästi, että Ironin pää notkahti ylöspäin ja se luimisti hieman korviaan naisen innokkuudelle. Logan oli murahtamassa yksitavuisen vastauksen, mutta sitten rattaat aivoissa kääntyivät kolisten. “Mitä sinä sanoit?” mies kysyi ja siristi silmiään. Kitty selkeästi tulkitsi asian niin, että mies ei ollut mieluissaan käytetystä nimestä, ja korjasi: “Logan.” Kaksikon välille laskeutui hiljaisuus, kun Logan aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut kakaistua sanaakaan suustaan. Kitty näytti vaivaantuneelta, ja lopulta rikkoi hiljaisuuden: “Onko Iron valmis? Voisin viedä sen nyt heti ulos.” Logan ei voinut kuin nyökätä, ja Kitty katosi hevosen kanssa.

Kohtaaminen Kittyn kanssa pyöri Loganin mielessä vielä tunteja myöhemmin. Oliko Kitty todella kutsunut häntä sillä nimellä, vai oliko mies kuullut omiaan? Smoke huomasi omistajansa aivojen raksuttavan, kun mies satuloi sitä hiljaisuudessa ja hajamielisen oloisena, joten tamma tökkäsi häntä turvallaan ja hörisi: “Mitä ajattelet?” Tai niin Logan sen tulkitsi havahtuessaan ajatuksistaan. Mies silitti hevosensa läsiä ja päätti katsoa, olisiko ratsastuskenttä vapaana näin aikaisin aamusta. Pieni tynnyrinkiertoharjoitus voisi auttaa karkoittamaan piinaavat ajatukset. Sitä paitsi Logan oli ajatellut, että voisi olla aika ilmoittaa Smoke kilpailuihin, jos eteen tulisi sopivat pippalot. Itse asiassa mies oli pitänyt kesäkuun lopussa olevaa Cup-kilpailua hieman silmällä, sillä se järjestettäisiin Orange Woodissa. Smoke saisi ensimmäisen maistiaisensa kilpailemisesta tutussa ympäristössä, mikä varmasti minimoisi mahdollisia stressintekijöitä. Katsotaan, miten Smoken kanssa menee tänään, ja ehkä ilmoitan sen kilpailuihin, Logan ajatteli. Smokella oli tapana olla erityisen kiltti silloin, kun Logan oli mietteliäällä päällä, ja nytkin se otti kuolaimet kiltisti suuhun, kun Logan puki sille suitset. Siitä hän tiesi, että oli taas vajonnut mietteisiinsä pidemmäksi aikaa ja varustanut hevosensa autopilootilla.

Kuten Logan oli arvellut, ratsastuskenttä oli tyhjä tähän aikaan päivästä, kun aamutalli oli vielä käynnissä. Joskus joku muukin rupesi ratsastamaan aikaisin, mutta pääasiassa mies oli todennut kentän olevan vapaana aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Oli iltaratsastajiakin joskus näkynyt. Mies talutti hevosensa kentälle ja sulki portin. Kentän laidalla oli harjoitustynnyreitä nimenomaan tätä käyttöä varten, joten Logan asetti ne omille paikoilleen kentälle, ja sen tehtyään kiipesi Smoken selkään. Smoke alkoi jo osata seistä paikoillaan selkäännousun ajan ja lähtemään liikkeelle vasta, kun se sai luvan. Se oli aiemmin ollut kovin malttamaton, mutta vuosi vuodelta sille kasvoi lisää malttia ja Logan uskoi, että siitä tulisi oikein mallikas hevonen, kun se tästä vielä hieman vanhenisi. Mielessään hän ajatteli paljon Dollyä, joka oli ollut itsepäinen mutta äärettömän kiltti ja erityisesti vanhemmalla iällä se oli ollut Loganille kuin sielunkumppani, jonka kanssa hän oli elänyt täydellisessä symbioosissa, ja jollain tasolla hän odotti, että muodostaisi samanlaisen suhteen Smokeen. Tietysti Logan yritti aina muistaa, että Smoke oli eri hevonen, mutta suhde siihenkin oli hyvin vakaalla ja luottavaisella pohjalla, Logan tunsi hevosensa kuin omat taskunsa ja luotti siihen kaikissa tilanteissa. Siksi hän antoi hevoselle pitkät ohjat ja antoi sen kävellä vapaasti kentällä. Smoke kävi tutkimassa tynnyreitä ja sitten käveli ympäri kenttää. Niin rento se ei vielä ollut ratsastajan alla, että se olisi laskenut päätään tai löntystellyt, vaan sillä oli edelleen pientä kireyttä askelissaan.

Kun Logan keräsi ohjat, Smokenkin keskittyminen terästyi entisestään ja sen korvat jähmettyivät. Logan pyysi hevoseltaan ravia kevyillä pohkeilla ja maiskutuksella; Smoke ei ollut vielä kovin herkkä ja nopea vastaamaan apuihin, joten sillä kesti hetki nostaa ja pitää ravi, mutta hoksasi taas mitä siltä pyydettiin, ja ravasi tikittävää, lyhytaskelista raviaan. Smokella oli melkein ponimainen ravi, vaikka Logan yritti kovasti opettaa sille pidempää ravia. Laukka sillä oli kuitenkin hieman pidempi ja pehmeämpi, joskin sekin olisi voinut Loganin mielestä olla matkaatavoittavampi ja pidempi. Logan ratsasti hevosensa ravissa tynnyreiden ympäri muutaman kerran näyttääkseen Smokelle, kuinka niiden ympäri mentiin, ja sitten vasta nosti laukan. Hän harvemmin ajoi hevosensa täyteen vauhtiin harjoitellessaan, eikä tänäänkään nähnyt aiheelliseksi rikkoa minkäänlaisia nopeusennätyksiä, vaan antoi Smoken määrätä tahdin. Smoken laukka oli luonnostaan hieman hitaampi; Sen sai ajettua varsin kovaan vauhtiin helposti, mutta luonnostaan se ei ollut ollenkaan niin hurja, kuin mitä sen emä oli ollut. Logan oli tehnyt paljon töitä Smoken Kate-emän kanssa, ja Kate oli ollut varsinainen lohikäärme hevoseksi, ja nopea sellainen. Quarterhevosena Kate olisi voinut osallistua laukkakilpailuihinkin, mutta siitä tuli tynnyrinkiertohevonen ja erittäin hyväkin vielä, pitkälti nopeutensa ja ketteryydensä vuoksi, ja Logan kaavaili Smokelle aikanaan samanlaista uraa nopeuslajeissa. Smoke oli hieman raskaampi kuin Kate oli ollut, ja pole bendingiin siitä ei ehkä olisi, mutta tynnyrinkierto sopisi sille kuin nenä päähän, ja Logan aikoi myös kokeilla keyhole racingiä joskus Smoken kanssa. Lisäksi se olisi vanhempana erinomainen showmanship-hevonen, ehkä trail-in-hand-hevonenkin.

Smokella oli vielä tyylissä harjoiteltavaa, mutta yrityksestä sillä ei koskaan jäänyt suoritus kiinni. Tänäänkin se teki parhaansa ollakseen mieliksi ja ollakseen hyvä, kun Logan käänsi sen jokaisella kerralla tiukemmin tynnyrin ympäri. Yhdellä tynnyrillä se meinasi horjahtaa ja joutui tekemään sivuliikkeen korjatakseen, mutta ratsastaja vain kehui hevostaan ja jatkoi harjoittelua. Miten sitä voisi koskaan oppia mitään, jos ei uskaltaisi tehdä virheitä, tai niin Logan sen oli aina ajatellut. Oli miehelläkin ylpeytensä ja mieluitenhan kukaan ei koskaan erehtyisi, mutta Logan oli joutunut tässä vaiheessa elämää jo oppimaan erehtymään jäämättä vatvomaan asiaa, vaikka hän hieman vatvoja olikin, salaa. Smoke osasi kuitenkin korjata itseään pyytämättä ja siihen Logan oli hyvin tyytyväinen hevosessaan, sillä kaikki eivät sitä osanneet opettamallakaan. Se oli niin vastaanottavainen, että lopettaessaan harjoittelun ja päästäessään sen taas kävelemään pitkin ohjin, Logan ajatteli saavansa Smoken kuun loppuun mennessä siihen kuntoon, että se voisi osallistua Cup-kilpailuun. Ei hän odottanut, että Smoke voittaisi, tai edes sijoittuisi, eikä se ollut oikeastaan edes tarkoituksena, vaan että Smoke saisi kilpailukokemusta ja toivottavasti edes näyttäisi kilpahevoselta, vaikka se ei sijoittuisikaan. Ei Logan varsinaisesti välittänyt lähteä kilpailemaan hevosella, joka ei tiennyt, mitä tehdä radalla, varsinkaan omalla työpaikallaan. Kuten sanottu, oli Loganillakin ylpeytensä.

Talliin palatessaan hän kohtasi jälleen Kittyn, joka näytti hieman vaivaantuneelta nähdessään Loganin. “Hei, kuule, ei minun ollut tarkoitus-”, Kitty aloitti, mutta Logan nosti kätensä ylös keskeyttääkseen hänet. Kitty nyökkäsi ja hymyili hieman. Kitty oli kääntymässä pois, kun mies kysyi hiljaa: “Miksi sinä kutsuit minua?” Hän halusi olla varma, oliko kuullut oikein, vai oliko vain kuvitellut. “Tuota… Logsiksi”, Kitty, yleensä niin kovaääninen ja räikeä, mumisi, ja Logan huomasi punan leviävän naisen kalpeanvärisille kasvoille. “Ei minun tarvitse-”, hän aloitti, mutta Logan keskeytti hänet taas. “Ei se haittaa”, mies vastasi hiljaa, ja hiljeni sitten toviksi. Kitty jäi kuitenkin odottamaan, sillä rujon näköinen kengittäjä näytti harvinaisesti siltä, kuin keräisi rohkeutta sanoa jotain, ja naisen odotus palkittiin, sillä Logan huokaisi ja avasi suunsa: “Minun vaimoni kutsui minua sillä nimellä.” Logan huomasi Kittyn katsovan miehen käden suuntaan. Hänellä oli yhä nimettömässään hopeinen vihkisormus, vaikka se nykyään olikin likainen ja menettänyt kiiltonsa vuosien työn jälkeen, mikä oli ahavoittanut Loganin kädetkin. Logan nosti kätensä eteensä ja katsoi sormustaan. Sen sisäpuolelle oli kaiverrettu Gracen nimi ja päivämäärä 16.05.04. Päivä, jolloin Grace ja Logan olivat menneet naimisiin. Kitty näytti olevan kauhean pahoillaan; Oli sanomattakin selvää Loganin ruumiinkielestä ja menneestä muodosta, jossa hän oli Gracen maininnut, ettei vaimoa enää ollut. Ei tarvinnut olla Sherlock Holmes arvatakseen, ettei kyseessä ollut avioero, vaan jotain paljon onnettomampaa. Logan pudisti päätään karkoittaakseen menneisyyden haamut ja talutti Smoken Kittyn ohitse, mutta kääntyi vielä katsomaan naisen perään, kun tämä suuntasi ulos tallista jatkamaan, mitä olikaan ollut tekemässä. Erakkomaisesta luonteestaan huolimatta Logan ei suinkaan vihannut tai inhonnut ihmisiä, mutta yksinkertainen lempinimi oli yhtäkkiä saanut Loganin tuntemaan lempeyttä Kittyä kohtaan. Kitty oli juuri sitä tyyppiä, jolle Loganilla oli jo valmiiksi pehmeyttä; Nuori nainen - sellainen, jollainen Loganin Riley-tyttärestä olisi voinut kasvaa. Logan vilkaisi hevostaan ja totesi, että ehkä hän vielä joskus voisi ystävystyä ihmisten kanssa. Mielessään hän lisäsi, että ehkä hän jopa halusi ystävystyä Kittyn kanssa, ja pakeni sitten moisia ajatuksia menemällä ottamaan Smokelta varusteet pois.
by Alexiina C.
TARINAT, JOISSA TY ESIINTYY:

01.09.2014: Lukio (ensiesiintyminen)

Ketä liikkuu piireissä?