Mistäs on puhe?

Tätä on huulilla:

by Charlotte
Päät yhteen
23.7.2016

Miten menee? Ei olla nähty vähään aikaan…

Äiti kertoi, että sinulla on…

Hei – kuulin yhen tosi hauskan jutun, voisin ehkä…

Arvaa mitä aion tehdä tänä kesänä? Lähteä purjehtimaan!


Bändiharjoitukset lauantaina. Pistä jotain viestiä, että pääsetkö tulemaan…

Charlotte oli kirjoittanut ja pyyhkinyt ties kuinka monta viestinaloitusta, hakannut päätä polviinsa ja voihkinut, kunnes lopulta painoi viimeisimmän kohdalla ”lähetä”. Hän puri huuleensa. Tulisiko Ty paikalle edes houkuttelevimmalla verukkeella, jonka Charlotte saattoi keksiä – Foxgallopin harjoituksiin soittamaan?

Dewn oli ensimmäiseksi kysellyt yhtyeen tilanteesta ja antanut siitä Charlottelle kimmokkeen: nyt kun Billyä ei ollut, oli ehkä erinomainen hetki soitella lämpimikseen jotakin ja saada sillä Ty paremmalle mielelle.

Zack oli luvannut tulla (hän pyöri Orange Woodissa muutenkin vähän turhan tiuhaan ja näytti saaneen Kittystä uuden parhaan ystävänsä), samoin Tomford. Ty ei pitänyt Tomfordista, mutta ei ollut viimeksikään kiinnittänyt tähän mitään huomiota, joten ehkä kaikki sujuisi kerrankin hyvin. Sitä paitsi Billy se useimmiten oli, joka eniten kitkaa jäsenten kesken aiheutti.

Charlotte odotti… ja odotti… mutta vastausviestiä ei kuulunut. Hän istui huoneessaan ja tuijotti ikkunasta ulos, jonka takana pimentyi tasaiseen tahtiin: pian hän ei enää nähnyt pihaa, tarhoja, talli- ja pihattorakennusta, vaan oman huoneensa valot sekä omat kalvakat kasvonsa heijastuksessa.

Oliko hiljaisuus myöntymisen merkki? Eikö Ty vain jaksanut vastata niin itsestäänselvään asiaan, kuin tulla bändisoittoihin? Vai eikö hän vastannut, koska ei halunnut tulla? Vai olisiko hän jo niin huonossa hapessa, ettei kyennyt vastaamaan...

”Okei”, Charlotte sanoi itselleen ja työnsi puhelimen kauemmas, ”rauhoitu. Analysoit liikaa.” Viikonloppunahan sen sitten näkisi.

*

Lauantaina olohuoneessa Charlotte ilmoitti yleisesti kaikille alakerran kellarissa alkavista harjoituksista.

”Kellään muulla, kuin Foxgallopin jäsenellä, ei ole sinne asiaa tänä iltana. Meitä ei saa häiritä. Onko selvä?”

Isabella harjasi Lucasia samalla, kun katsoi lastenohjelmia, ja nyökkäsi vakavana. Hän ei ollut uskaltanut uhmata Charlottea yhtään sen jälkeen, kun oli mennyt rikkomaan posliinikyyhkyn – oli usein jopa niin mielinkielin, että Charlotte käytti röyhkeästi hyväkseen uuden orjansa kunnioittavaa palvontaa ja tottelevaisuutta.

Levottomasti paikallaan heilunut Robert istui Isabellan kanssa sohvalla. Hän kääntyi uteliaan ja ovelan näköisenä. Charlotte puri kieleensä ja oli kuin ei huomaisi: mikään ei ollut pikkupojasta hauskempaa, kuin tehdä juuri niin kuin joku kielsi – eli aivan päinvastoin kuin pikkusisarensa.

Anna ei ollut läsnä, vaan yläkerrassa omassa huoneessaan – kuten aina.

Emily kolisteli ja huhuili keittiöstä: ”Toisinko teille sinne kuitenkin sitten jotain välipalaa? Mehua ja keksejä?”

”Minä haluan mehua ja keksejä!” Isabella sanoi.

Ulko-ovi kävi ja Charlotte kiiruhti vatsaa vääntäen eteiseen, mutta tulija olikin vain Dewn. Hän oli pysähtynyt pitämään ovea auki jotakuta varten, joka ei tullut sisälle asti: Mischa epäröi kynnyksellä.

”Tule nyt vain”, Dewn sanoi hänelle lempeästi.

”Moi”, Charlotte sanoi Mischalle vähän jäykästi. Mischa hymyili vain pikaisesti ja näytti sitten taas ahdistuneelta. Dewn näytti kärsivälliseltä, vaikka Charlotte halusi ajatella, että hän huokaisi äänettömästi.

”Minä en voi”, kuuli Charlotte Mischan mumisevan.

”Ne ovat jo kuolleita, ei niille mahda enää mitään.”

”Teuraita. Seinällä.” Mischan äänessä väreili kuvotus ja surku ja hän värähti inhosta. Charlotte tajusi hänen tarkoittavan eteisen perällä olevan takkahuoneen seinällä olevia täytettyjä eläimenpäitä, jotka näkyivät ulko-ovelle asti: hirveä, peuraa ja poroa. Ne oli laitettu siihen vasta hiljattain, kun isoäiti oli löytänyt ne vintiltä; sitä ennen ne olivat maanneet pölyttymässä kellarissa ennen kuin se raivattiin heidän bänditilojaan varten. Yläkerran käytävänpäässä oli vielä karhunpääkin. Emily oli halunnut päät seinälle, koska ne olivat Georgen isän metsästämiä. ”Rodgerin muistoksi”, oli hän sanonut. Äiti ei ollut pitänyt ajatuksesta.

”Ne loukkaavat minua”, Mischa kuiskasi itkuisesti katsoen anovasti Dewniin. ”Ne on laitettu siihen minua varten.”

”Älä ole hupsu”, Dewn sanoi, mutta nyt hänen äänessään oli lempeyden lisäksi ensimmäinen ripaus kärsimättömyyttä, mikä ilahdutti Charlottea suunnattomasti. Hän oli nojailevinaan holvikaareen ja katselevinaan televisiossa pyörivää piirrettyä kuin ei kuuntelisi.

”Minua pidetään täällä outolintuna. Tämä on siitä hevosesta. He eivät pidä minusta”, Mischan kuiskaus kantautui vain juuri ja juuri Charlotten korviin. Sitä säesti hento nyyhkäisy, ja äkkiä Charlottea pisti syyllisyydentunto. Hän ei voinut olla vilkaisematta vaivihkaa eteiseen päin.

Dewnin kulmat olivat kurtussa.

”Niillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi.”

Charlottesta tuntui ikävästi, että Mischa itki seistessään kuistilla ovensuussa, vaikkei tätä siitä kulmasta nähnytkään. ”Ne ovat vain koristeita, Mischa.”

”Minua ei haluta tänne ja ne on laitettu siihen sitä varten!”

Dewn astui häntä kohti. ”Ei todellakaan pidä paikkaansa.”

”Niistä oli puhetta jo silloin, kun kellari raivattiin”, Charlotte puuttui keskusteluun ja yllätti itse itsensä. ”Isä ei vain jaksanut laittaa niitä heti, vaikka mummi pyysi ja sitten ne jäivät vinttiin. Mutta nyt kun isä on tehnyt poissaolostaan hyvitykseksi yhtä sun toista, niin hän pystytti sitten nekin.”

Dewnin kasvoilla häivähti häntä kohtaan kiitollisuus.

”Niin juuri”, hän sanoi Mischalle ja kietoi käsivartensa tämän ympäri. ”Isä on paiskonut hommia meidänkin hyväksi ja rakentaa sitä valaistusta polulle.”

Mischa silmäsi varovaisesti Charlottea Dewnin käsivarsien lomasta. Charlotte ei tiennyt itsekään, miksi oli yhtäkkiä niin sanonut; puolustanut Mischaa! Dewn kuivasi Mischan poskea, hymyili tälle hellästi ja suukotti nenänpäätä. Se oli jo liikaa – Charlotte ummisti silmänsä ja kääntyi taas poispäin.

”Minä silti inhoan niitä”, hän kuuli Mischan mutisevan, ja Dewnin naurahtavan.

”Tuletko nyt kuitenkin sisään?”

”En… lähden kävelylle rannalle. Nähdään illalla.”

Charlotte ei katsellut heidän hyvästelyjään, sillä se olisi ollut liian ällöimelää. Robert pomppi sohvalla niin, että Isabella hytkyi tahtomattaan ja näytti tulevan siitä pahantuuliseksi. Lucas hyppäsi alas hänen sylistään.

Äkkiä koura lämähti Charlotten olkapäälle ja hänkin oli ponkaista ilmaan.

”Kiitos”, Dewn kuiskasi, kun hänen partansa kutitti korvaa, ”että sanoit niin. Mischalle merkitsee paljon se mitä sinä sanot.”

”Ai mitä minä sanon?” Charlotte ihmetteli. ”Miksi?”

Dewn rutisti häntä. Hänellä oli melkein isällinen hymy. ”Koska sinua Mischa pelkää ja kunnioittaa eniten: olettehan te molemmat elämäni tärkeimmät naiset – niin, jos äitiä ei lasketa, tietenkin.” Hän naurahti melkein haukahtavasti ja lompsi sitten olohuoneen poikki. Robert karjahti hänelle riemukkaan tervehdyksensä heittäen häntä tyynyllä ja Dewn torjui sen nauraen, nosti tyynyn lattialta ja pöllytti sitä vasten pojan naamaa.

Dewnin sanat jäivät silti Charlotten mieleen. Mischa… pelkäsi ja kunnioitti kaikista eniten... häntä? Eihän siinä ollut järkeä. Hän oli ollut tätä kohtaan tyly ja epäystävällinen. Mischan olisi vastavuoroisesti pitänyt inhota häntä yhtä paljon, eihän se muuten ollut mistään kotoisin!

Ovikello pärähti ja Charlotte meni avaamaan: hänen nopea jännityspiikkinsä kuitenkin lopahti, kun hän näki lasiruutujen läpi pitkänhontelon mustatukkaisen pojan, joka kurkisteli sisälle ja vilkutti hänelle.

”Sisään, Zack”, Charlotte sanoi levittäen oven auki tämän eteen.

”Tattis! Olenko viimeinen?”

”Et. Tomford ei ole vielä tullut… eikä Ty.” Charlotten vatsaa kipristi taas. ”Dewn meni jo edeltä alas.”

Zack harppoi hämähäkinkoipinensa olohuoneeseen. Charlotte astui kuistille ja katsoi porteille päin. Ketään ei näkynyt. Pari ruskeaa kanaa vilisti pihan yli säikähdettyään Jujea, joka ontui talleilta päin kohti taloa.

Charlotte antoi oven heilahtaa takaisin kiinni ja lähti sitten itsekin alakertaan.

Dewn ja Zack katselivat siellä jo soittimia ja laitteita. Dewn oli tuonut kitaran mukanaan. Zack puhui taukoamatta, selitti parhaillaan siitä, miten KicZac oli edistynyt aarteidenjäljittämisessään. Dewn ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, mutta murahteli tasaisesti puolittaisen kuuntelemisen merkiksi samalla, kun yritti virittää kitaransa kieliä.

Charlottella oli mukanaan sanoitusvihko ja erillinen kansio nuotteja, jotka hän laski pienelle pöydälle. Häntä jännitti. Ei niinkään bändikokous, vaikka toki häntä hermostutti mitä muut olisivat mieltä hänen sävellysräpellyksistään. Eniten häntä kuitenkin jännitti Ty.

Tomford saapui sovitusta kymmenen minuuttia myöhässä. Se ei varsinaisesti ollut suuri asia. Isä oli tietysti pitänyt häntä taas hyppysissään, vaikka Tomfordilla piti olla viikonloput vapaata. Niin Alexiina ainakin oli sanonut, mutta isä ei tainnut paljoa perustaa siitä, että cowboyilla muka olisi joskus omaakin aikaa...

Charlotte vilkuili puhelimestaan kelloa tai viestejä, mutta Tystä ei kuulunut mitään. Kello läheni jo tasaa siitä, kun puolelta olisi pitänyt aloittaa.

”Pitikö jonkun vielä tulla?” Dewn kysyi, kun oli ajankuluksi (ja saadakseen Zackin olemaan välillä hiljaa) tapaillut kitarallaan yhtä niistä nuotiolauluista, joita oli soitellut tupareissaan.

”Tyn...”, Charlotte mutisi, ”mutta taisin erehtyä. No… kai me sitten vain… aloitetaan.”

”Ilman rumpalia ja solistia?” Zack kysyi.

”Niin, Zack. Billy ei ole vielä tullut takaisin ja… no, Tytä ei näy”, Charlotte sanoi.

”Mutta entä se toinen rumpali? Tom-Tom?”

”Hän ei varmaan halua olla enää mukana.”

”Onko häneltä kysytty?” Dewn kysyi viattomasti ja päästi muutaman sävelen. ”Minulle on ihan sama”, hän lisäsi sovinnaisesti.

Charlotte risti käsivartensa.

”No, ei tässä vaiheessa ruveta enää ketään muutakaan tänne soittelemaan. Me ei ehditä tekemään taas mitään, jos ei nyt aloiteta. Tässä”, hän marssi pöydän luo ja otti kansion käsiinsä. Hän tipautti sen Zackin syliin. ”Minun sävellyksiäni on siinä. Ajattelin, että katsotaan niitä ensin. Ainakin Black N White on valmis.”

Dewn laittoi kitaransa syrjään ja ponnisti kaiuttimen päältä nähdäkseen Zackin olan yli. Tomford siirtyi myös seinustaa pitkin lähemmäs painaen silmälaseja paremmin nenälleen.

Charlotte risti taas käsivartensa ja hänen kasvojaan kuumotti. Pojat silmäilivät hänen tuherruksiaan pitkään hiljaa.
”Jeah”, Dewn sanoi lopulta. Zack nyökytteli ja Tomford korjasi taas silmälasejaan. ”Kokeillaan sitten vain.”

Charlotten kädet purkautuivat auki.

”Ai. Onko se… onko se teistä ihan hyvä?”

”En lue nuotteja niin hyvin, soittamalla se selviää.”

”Mutta sinä kävit musiikkikollegen!”

”Kävin mitä kävin ja pois tulin”, Dewn hymähti. Hän otti taas kitaran käteensä.

”Minusta näyttää hyvältä”, Zack oli olevinaan asiantuntija ja nyökytteli taas vilkkaasti päätään.

”No, minä soitan sen sitten”, Charlotte sanoi keventyneemmällä mielellä, otti nuotit irti kansiosta ja käveli sähköpianon luo. Hän asetti paperit telineeseen, työnsi johdon seinään ja painoi pianon päälle. Hän testasi paria ääntä, ryhdisti sitten selkänsä ja laski molemmat kädet rennosti koskettimille.

Pojat kuuntelivat hänen soittoaan niin kunnioittavasti, että Charlotte rohkaistui lisää ja toisen säkeistön jälkeen hän myös lauloi. Hänellä oli syväväritteinen, hieman karhea ääni, kuten oli joskus saanut palautetta, mutta hän lauloi nuotilleen. Hän ei vain varsinaisesti ollut koskaan pitänyt laulamisesta.

Kun hän lopetti, Zack taputti innoissaan käsiään yhteen ja pompahteli jakkarallaan. Dewnkin läimi kouransa muutaman kerran yhteen isovelimäisen ylpeä hymy huulillaan. Charlotte punastui.

”Vitsi!” Zack ilmoitti. ”Osaat laulaa! Sinähän voit olla meidän solisti!”

”No, minähän olen taustasolisti”, Charlotte sanoi hyvillään kehuista, ”mutta Billy haluaa olla pääsolisti. Sitä paitsi, hänellä on parempi ääni.” Billyn lauluääni oli pehmeä ja karismaattinen – se sopisi paremmin heidän hakemaansa kantrihenkiseen imagoon ja tyyliin, kuin Charlotten synkänpuhuva, lähes melankolinen sävel.

”Minulla ei ole mitään sanottavaa”, Dewn totesi. ”Kuulosti tosi hyvältä. Nyt pitää vain ruveta tuon pohjalta miettimään kitarasovitusta, biittiä ja muuta.”

He ahersivat sen illan yhteistuumin päät yhdessä Charlotten valmisteleman kappaleen kimpussa ja Charlottesta tuntui, etteivät he olleet koskaan edenneet yhtä lupaavasti, yhtä vauhdilla ja yhtä sopusointuisesti. Etäisesti hän tajusi kuinka paljon viivytyksiä ja harmia Billy ja Ty olivat aina aiheuttaneet kinoillaan, kun asioista olisi pitänyt päättää tai päästä eteenpäin.

”Täältä tulee iltapalaa”, kuului portaista, kun heillä oli juuri mukava pöhinä päällä. Isoäiti laskeutui varovaisesti tarjotin mukanaan mehukannun, keksien ja voileipien kera. Zack riemastui ja Tomfordkin otti kiitollisen oloisena leivän käteensä. ”Tuolla oli oven takana jonoa.”

”Mitä jonoa?” Charlotte hätkähti. Oliko Ty sittenkin tullut?

”Robert olisi varmaan halunnut tulla soittelemaan kanssanne. Hän juoksi pakoon, kun näki minut.”

”Soittelemaan, niin varmaan. Ennemminkin katkomaan kitarankielet ja hakkaamaan rumpuihin reiät”, Charlotte mutisi.

”Kuinkas täällä sujuu?”

Charlotte oli niin hyvällä mielellä, että selitti innoissaan mitä he olivat jo saaneet aikaan ja mitä päättäneet seuraavalle harjoituskerralle. Emily hymyili kuin ymmärtäisi ja kun tarjottimen antimet olivat menneet kuin kuumille kiville, taapersi takaisin ylös ”pois häiritsemästä heitä sen enempää”.

”Jaah”, sanoi Dewn ensimmäisenä ja pyyhki majoneesiin tuhriintuneita sormiaan lautasliinaan, ”pitäisiköhän lopetella tältä erää? Kello on kohta jo yhdeksän.”

”Mefgh haahhiin hahjon aihaan”, Zack mussutti tyytyväisesti suu täynnä.

”Tästä on hyvä jatkaa”, Dewn nyökkäsi. Hän nousi ylös ja tarttui kitaraan. Toivotettuaan hyvät yöt, hän lähti. Tomford luikahti pian perästä; hän oli viimeiset puolituntia haukotellut yhtä mittaa niin, että oli saanut pyyhkiä lasien alta silmiin tirisseitä kyyneliäkin.

Charlotte jäi kahden Zackin kanssa. Hiljaisuus tuntui kellarissa kummalliselta, lähes kovalta. Charlotten korvissa tinnitti. Hiljaisuuden rikkoi vain Zackin ryystäminen. Charlotte kurtisti kulmiaan.

”Eikö sinulle tule aika pitkä ja myöhäinen matka kotiin?”

Zack imeskeli mietiskellen sormiaan.

”Hyppään bussiin vaan!”

”Sinulle tulee pitkä yöreissu...”

”Menen vain elämän mukana minne se viekin. Sillä lailla on paljon jännittävämpää! Sillä lailla äitikin sai minut. Matkusti Japaniin reissuun, tapasi isän ja sitten kerran otti väärän lennon Kanadaan – ja tässä sitä nyt ollaan!”

Charlotte katseli hämmästellen Zackin luottavaisia, iloisia kasvoja. Tämä oli kerrassaan eriskummallinen… jollain kiehtovalla tavalla. Charlotte ei ollut koskaan ennen tullut häntä sillä tavalla edes ajatelleeksi.

Tsirp tsirp tsirp… brrrrrrr!” kuului jostain portaiden pimennosta ilkikurista sirkutusta. Charlotte säikähti, kunnes tajusi kuka heitä vakoili.

”Bob!” hän ärähti. ”Painu hiiteen!”

Kyyhkyläiset… pul pul pul pul”, pikkupojan ääni kimmahteli kiviseinistä. Charlotte tempaisi itsensä seisomaan; portaista kuului naurunsekainen kiljahdus ja sitten tuminaa, kun Robert juoksi nopeasti takaisin yläkertaan. Ovi paiskahti – Charlotte kuuli puhetta ja Robertin ähkäisyn.

Charlotte käveli portaiden alapäähän.

”Vieläkö te olette siellä?” Isä oli ilmestynyt yläpäähän ja katsoi alas. Hän piti kiinni Robertista, joka oli ilmeisesti juossut suoraan Raicyn syliin. ”Tiedättekö mitä kello on? Minun pitäisi päästä nukkumaan – samoin äitisi.”

”Joo, me lopeteltiin jo...” Charlotte vilkaisi Zackiin, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan kaivellen nenäänsä. ”Täällä on enää Zack.”

”Tulkaas pois sieltä sitten.”

Charlotte kasasi nuotit ja vihkot, tarkisti johdot irti seinistä ja heitti peitteen pianon päälle. Zack haukotteli niin suurieleisesti, että oli kumma, ettei hänen leukansa mennyt sijoiltaan.

”Tjaa… Mitenköhän niitä busseja menee…”

”Etkö ole edes sitä katsonut valmiiksi?”

Zack virnisti. Hänellä oli salaatinlehteä kiinni hampaissaan.

”En ajatellut niin pitkälle. Ja ilta hujahti nopeaan!”

Älä sano sitä, Charlotte ajatteli kiukkuisesti. Älä ehdota sitä. Hänen päässään oli tänään viirannut jokin hyvien sanojen kampanja, joka sai hänet laukomaan ehdotuksia ja väitteitä, joilla toiselle tuli hyvä mieli tai jotka olivat avuksi – ei ollenkaan hänen tapaistaan.

”Kyllä sinä voit jäädä meille yöksi.” Noin. Se tuli suusta ulos kumminkin.

”Kiitti”, Zack sanoi ja virnisti taas, kun he nousivat portaat makuuhuoneeseen, ”mutta mä taidan lompsia pysäkille katsomaan, jos bussi tulisi juuri sopivasti. Tai ehkä Dewn ottaa myllylle? Voisin nukkua koiranpedillä Edin kanssa.” Hän hieroi mietiskellen poskeaan. ”Hyvää yötä!” hän toivotti ulko-ovella, ja Charlotte katseli kuinka hän harppoi pitkin askelin pimenneen pihan läpi kohti ranchin portteja.

Zack oli huoleton ja meni vain elämän mukana minne se veikin. Oliko se typeryyttä vai siunaus, riippui kai kysyjästä.

Charlotte sulki oven hajamielisesti.

Mutta entäs silloin, kun elämä vei kohti kuolemaa?
by Alexiina C.

Zack Tarou
African hoitaja, Dewnin ja Billyn kaveri, Foxgallopin jäsen

Koko nimi:Zack Shin TarouSilmienväri:Mustanruskea
Sukupuoli:Mies ♂Hiustenväri:Musta
Ikä:26 / aikuinenPituus:Keskiverto
Syntynyt:21.01.1994 ♒ (♋) KanadaTuntomerkit:Pitkäraajainen
Kielet:EnglantiIhonväri:Vaalea
Asuinpaikka:Sunport, WaterphewKehotyyppi:Laiha
Siviilisääty:SinkkuSTATUS:Pelattavissa

*info*  Ensiesiintyminen: "Sawam Jack" (30.09.2012)


Persoonallisuus
Zack on hilpeä, lapsenmielinen ja hyvin vilkas ja puhelias, perusluonteeltaan iloinen ja seurallinen. Hän on myös hyvin vilpitön ja avulias - aina auttamassa, jos tarvitaan, mutta myös hajamielinen ja keskittymiskykynsä on melko heikoilla kannattimilla. Mihinkään pitkäpiimäiseen ja tarkkaan työhön Zackia ei kannata valjastaa. Hän on enemmänkin luova tyyppi, visionääri, ja muiden innostamisessa parhaimmillaan. 

Zack on salaa myös sangen herkkä, vaikka sitä puolta moni ei hänessä edes tiedä tai ota huomioon. Hän on romanttinen, mutta aseksuaali. 

Zack on soittanut huilua. Hänen nykyiset harrastuksensa hevosten lisäksi ovat lenkkeily, satunnainen jooga, askartelu sekä vaatteidenteko ja kutominen. Dewn tutustui Zackiin kollegessa, missä Zack oli draamapainotteisella linjalla ja osallisena suurinpiirtein jokaiseen mahdolliseen kerhoon ja kurssiin - Zack on kiinnostunut kaikesta ja omaksi onnekseen myös sen verran energinen, että jaksaa touhuta ja osallistua. 

Ulkonäkö
Zack on tummatukkainen ja tummasilmäinen. Hän on laiha ja hontelo ja muistuttaa pitkine säärineen ja käsivarsineen muurahaista. Zackin vaatetyyli on erittäin omaperäinen: hän tekee yleensä itse omat vaatteensa ja asusteensa tinkimättä kuoseista tai väreistä ja yhdistelemällä niitä railakkaasti. 

Hevosten suhteen...
Zack pelkää vähän hevosia, mutta toisaalta myös pitää niistä. Hän hoitaa Africaa, joka on kiltti ja helposti lähestyttävä hevonen, jonka kiharaan karvaan Zack on ihastunut ikihyviksi. Hän pitää enemmän hevosten hoitamisesta ja paijailusta, kuin ratsastamisesta. Zack käy satunnaisesti irtotunneilla ja on aloittelijatasolla. 

Perhe

Zackin isä, Satoshi, on japanilainen, äiti, Mackenzie, amerikkalainen. Zack tosin syntyi Kanadan Vancouverissa, kun hänen äitinsä otti väärän lentokoneen ja synnytys käynnistyi kesken matkan. Se on yksi Zackin mielitarinoista. Hänen äitinsä jäi pysyvästi Kanadaan. Zackin vanhemmat ovat eronneet, ja hänen isällään on uusi perhe, jonka kanssa Zack tai Zackin äiti eivät ole tekemisissä. Zackilla on todennäköisesti myös sisaruspuolia, joista ei ole tietoinen.
by Alexiina C.
Shaanalin päiväkirja

03.05.2020: | Shaanal palaa myyntiin. Se on kaunistunut sitten viime näkemän ja alkanut kimoutua; tästä jollekulle upea ratsutamma!

17.03.2017 | Varsominen oli vaivaton eikä Shalia tarvinnut siinä ulkopuolista ihmisapua. Sirpakka, mutta sisukas tammavarsa nousi nopeasti heti jaloilleen ja on osoittanut sangen lujaa tahtoa vaatimuksillaan äitiään kohtaan. Tarkistin varsan yleisesti ottaen ja se vaikuttaa oikein terveeltä. Sydänäänet ja keuhkot kaikki OK, samoin normaalit elintoiminnot.
[ELL Yvonne J. Flatter VRL-02207]
by Judith
Valmennusteksti
Valmentajana Judith Becker VRL-02207

Osallistuneet ratsukot: Amelie & Uula / Alexiina & Lovex

[D] Amelien teksti, © VRL-01436

Uula korskui laskeutuessaan hazardihypystään kuin ihmeen kaupalla pystyssä pysyen. Se heitti niskojaan kuin huomautuksena ratsastajalleen, ennen kuin painoi kohti seuraavaa estettä.

Selässä Amelie koitti tsempata itseään, toipua myös kamikaze-loikan tuomasta adrenaliiniryöpystä. Nuori nainen ei ollut tänään parhaimmillaan, ja sen huomasi ratsastuksesta ainakin kilometrin päähän... Äskeinen aivan liian kaukaa ja vinosti lähtenyt hyppy oli ollut vain jäävuoren huippu: koko valmennus oli ollut yhtä sähläämistä, kun ratsastaja oli omalla planeetallaan, ratsu toisella. Pilkukas Uula tahtoi tapansa mukaan painaa täysiä turpa viidentenä jalkana, kun taas Amelien ajatukset pyörivät kotiasioissa niin tiukasti ettei hän tahtonut saada mitenkään otetta tästä hetkestä. "Kotiasioilla" tarkoitettiin tietenkin Dzelzainin tallissa, Zenissä, tapahtunutta ja yhä käynnissä olevaa draamaa. Amelien entinen ykkösratsu Zirafe oli palautunut takaisin, mutta ei hänen alleen, vaan uuden omistajansa kanssa — ja millainen diiva tuo nainen olikin! Tai okei, Amelien oli pakko myöntää ettei hän ollut kyllä vaihtanut vielä sanaakaan Nora Norringtonin kanssa, mutta sellaiset vibat Amelie oli tuosta saanut. Ehkä Nora tiesi että Amelie oli kateellinen Zirasta? Tai ehkä nainen oli vain naiselle susi? Tai ehkä...

"Keskity nyt, herran jumala!" Claven huuto raikasi kentän reunalta. Amelie ehti juuri parahiksi nostamaan ulkoavut kääntääkseen Uulan, välttäen nippanappa rysäyttämästä estetolppien päälle: näin käy, kun hevonen katsoo toiseen suuntaan ja ratsastaja toiseen...

"Ei tästä tuu mitään!" Amelie parahti takaisin melkein itku silmässä. Hän oli tunteellinen, joo, mutta ei voinut mitään: kotona Latviassa ei ollut hyvä olla, eikä nähtävästi tilaa päässyt eroon edes rapakon taakse. Amelie hiljensi Uulan (vaivoin) käyntiin, heitti ohjat pitkiksi ja hyppäsi alas satulasta. Ennen kuin kukaan ehti tekemään mitään, hän oli jo iskenyt ohjat Claven käteen ja juoksi ulos. Brunette ei itsekään tiennyt, oliko hänen poskillaan enemmän häpeän, surun vai kiukun kyyneliä. Ehkä kaikkia.

Clave jäi hölmönä seisomaan puuskuttavan Uulan kanssa. Hän koitti vaivaantuneesti hymyillä huivinsa alla valmennusta pitäneelle Judithille, mutta nainen ei onneksi nähnyt epämääräisiä suunpielen nytkytyksiä.

"Jahas, tämmöistä tänään."

*este*

[C] Alexiinan teksti, © VRL-02207

Joskus sitä vain tietää etukäteen, että päivä on tuhoon tuomittu jo ennen kuin on kunnolla päässyt alkamaan. Yöllä ei tule nukuttua; aamulla juo kahvia, joka on palanut pohjaan; aamupäivä menee vatsanpuruissa, koska et normaalisti edes juo kahvia; hevonen on repinyt tarhassa loimensa ja kurannut itsensä niin maanpenteleen perusteellisesti... Jos olisin ollut yhtään fiksu, en olisi noussut Lovexin satulaan tänään. Mutta sovittu valmennus on sovittu valmennus, ja vieläpä niin tärkeä kuin Power Jumpiin valmisteleva. Eihän sitä nyt voinut jättää välistä. 

Oliko se sitten sen arvoista, on toinen asia. Siinä vaiheessa, kun Lovex päättää heittää pahimmaksi pukkisarjaksi, mitä olen vuosikausiin joutunut hevosen selässä kokemaan, olisin varmaan huokaissut itselleni: "Niinpä. Tuliko tämä yllätyksenä?" En kuitenkaan ehtinyt ajatella mitään, ennen kuin iskeydyin maneesin pohjaan, ilmat karkasivat keuhkoista, silmissä vilkkui ja kipu salpasi aivotoiminnan. 

Omalta osaltani valmennus loppui noin puoliväliin. Jouduin sairaalareissulle seuraavin voittonumeroin: solisluun murtuma, nilkan lievä murtuma, mahdollinen lievä aivotärähdys ja mustelmia sekä revähdyksiä ympäri kehoa. 

Ehtisinkö parantua kesän kilpailuihin? 


*este*

Judithin teksti, © VRL-02207

En ole koskaan eläissäni nähnyt samanlaista sirkusta kuin tänään. Luulin tulleeni pitämään asiallista, kahden korkeatasoisen ratsukon tiivistä estevalmennusta kesän suurestekilpailuja varten. Kattia kanssa; kuin olisi tullut lastentarhaan vahtimaan villiintyneitä kakaroita - ihmiset ja hevoset mukaan lukien! 

Valmennus alkoi sillä, että toinen ratsukoista saapui myöhässä. Koska kyseessä oli talliomistaja, olisi voinut ajatella, että itse valmennuspaikalla asuessa sitä ehtisi ajoissa, mutta toisaalta en sanonut asiasta työnantajalleni mitään. Hän itse voivotteli huonoa aamua, huonoa päätä ja hevosen huonoa tuulta: puoliveriruunan ilme oli happamempi kuin minä pahana päivänä - ja se on paljon se. 

Toinen ratsukko oli ulkomaalainen ja tuonut mukanaan epäilyttävän oloisen huivipäisen taustatuen, joka otti oikeudekseen huudella toisinaan käskyjään ratsastajalle keskittyä. En yleensä salli valmennuksiini ulkopuolisia katsojia, mutta kaiken muun alkavan häslingin keskellä se jäi sivuseikaksi. 

Lovexin pahatuuli näkyi jo alkukäynneissä niskurointina ja vääntelehtimisenä, ja raviin ruuna lähti pienen jalkapotkun saattelemana. Uula oli vieraasta paikasta kummissaan ja ylivireä - tai sitten ratsastajan hermostuneisuus vaikutti tamman käytökseen. 

Ratatekniikka ainakin piti olla aiheena, mutta kun katsoi sitä kummankin ratsukon risaista yhteispeliä ja takkuilua, teki mieleni melkein käskeä kummallekin taluttaja ja paluu alkeisiin. Pieni ratsastushalli tuntui tavallistakin ahtaammalta, kun puoliverinen aloitti pukkihyppelynsä ja knabstrup kiihdytti vauhtiaan pitkin seiniä ja välillä esteitä päinkin sen sijaan, että olisi hypännyt niistä yli! 

Nostin käden otsalle ja pyöritin päätäni. Mikä fiasko. 

En tiedä näinkö yhtäkään varsinaista oikeaoppista estehyppyä tänä iltana. Lovex hyppi kyllä oikein olan takaa, tasajalkaa, ja tiedän kokemuksesta, että hevosella on mukavasti kapasiteettia sekä vireessä ollessaan erinomainen hyppytekniikka. Sitä vain, että tänään yli ei menty esteistä, vaan kiukuteltiin ratsastajaa vastaan. 

Uula tuntui olevan halukas suorittamaan harjoitusradan niin nopeasti kuin mahdollista ja kiiti ympäriinsä kuin ammus. Vauhti oli ilmeisesti liian kova ratsastajalle, jonka ajatus ei pysynyt mukana, sillä puomeja lenteli kuin keihäitä joka suuntaan. En saanut tänään oikein minkäänlaista käsitystä ratsukon yleisestä kapasiteetista, vaikka Uula vaikutti kyllä pehmeältä ratsastaa ja halukkaalta, jos ratsastaja vain olisi ollut hommassa mukana. Ratsastajan huomio oli täysin muualla eivätkä ohjeistukseni tuntuneet menevän perille joko kielimuurista tai yleisestä hajanaisesta, sekavasta ilmapiiristä johtuen. 

Sanonpahan vain sen, että vaadin tästä valmennuskerrasta tuplapalkan.

Valmennuksen huippuhetket - anteeksi ironia - olivat Lovexin niin raju yhtäkkinen pukkisarja, että Alexiina tussahti alas ja hänen osaltaan valmennus oli siinä. Jatkoin Amelien kanssa henkilökohtaisessa yksityisvalmennuksessa loppuajan, mutta tapaturma tuntui herpaannuttaneen keskittymisen hänen osaltaan entistä pahemmaksi ja lopulta koko valmennus loppui suunniteltua aikaisemmin siihen, että ratsastaja loikkasi alas satulasta, tyrkkäsi ohjat seuralaisensa kouraan ja juoksi itkien ulos maneesista. 

Ennusteeni näille kahdelle kesän tuleviin kisoihin? Ei kannata vaivautua. 
by Judith
Estevalmennus: "Tähtien asento"
3.4.2020, kirjoittanut © omistaja
[Liittyy Tie Tähtiin -cupkilpailuun *este* ]

Olen seurannut viime syksystä asti tämän ratsukon, Billyn ja Titanin, kehitystä. 

Valmensin tällä samaisella hevosella aikaisemmin Charlottea, joten hevonen oli minulle tuttu, ja olinkin kiinnostunut näkemään kuinka se toimisi uuden ratsastajan alla. Titan on hevonen jota kuvailisin pegasokseksi, vaikken mikään romantikko olekaan. Se on raskas ja radalla hitaanpuoleinen - joskin suurista laukka-askeleista on matkaavoittava etu - mutta jesta, että tämä hevonen sitten hyppää! Titanin kapasiteetti estekorkeudessa on pilvissä, mutta se ei tarkoita, että se automaattisesti olisi erinomainen radalla. Päinvastoin, hevonen tarvitsee paljon jumppaa ja ratsastajalta selkeää ratsastusta, mihin - onneksi - Billy on kykeneväinen jopa paremmin kuin Charlotte. 

Jos aivan rehellinen olen, poika ei ole mikään luonnonlahjakkuus. Asenne on kuitenkin se, mikä ratkaisee, ja Billy on todistanut olevansa valmis kovaan treeniin saavuttaakseen unelmansa - piirre, joka jossain määrin puuttui Titanin edelliseltä ratsastajalta ja valmennettavaltani... 

Minä ehdotin heille Tie Tähtiin -kisoihin osallistumista pian joulun jälkeen. Billy koki aluksi, ettei ollut vielä tarpeeksi sujut uuden ratsunsa kanssa, mutta minä olin varma, että tilaisuus olisi ennen kaikkea mitä parhainta harjoitusta. Pian Billynkin mieli muuttui ja hän suorastaan syttyi päättäväiseen paloon. 

*este*

Tänään on viimeinen valmennuskerta ennen pakkaamista ja kisoihin lähtöä. Odotan heitä kentälle, missä paikoittainen sohjo peittää hiekkapohjaa. Se häiritsee liikkumistani. Olen itse pyörätuolissa, joten lähes 180-senttisen hevosen näkeminen lähietäisyydeltä pysäyttää hetkeksi hengityksen joka kerta. Kysyn, miltä Billystä tuntuu. Billy vastaa, että ei hänellä ole hätää. En sitä uskokaan, vaikka näen selvästi, että häntä jännittää. Hän on tavallista äreämpi ja kireällä tuulella.

Titan sen sijaan on levollinen. Billy kiipeää jakkaralta satulaan ja avustajani kokoaa neuvomani esteet kentälle. Titanin stamina kestää kyllä tiivistä harjoittelua ja hevoselle on eduksi, että sitä lämmitellään huolellisesti. Niinpä tänään hypätään sangen ketterää rataa, jossa pääpaino on tieratsastuksessa, ei estekorkeudessa. 

Titanin verryttelyyn menee aina puolisentuntia. Billy saa ratsastaa sitä aina reippaasti eteen, sillä Titan on jähmeänpuoleinen ja enemmän rauhallinen, kuin etenevä hevonen. Tänään haluan kuitenkin nähdä siinä vauhtia, joten myös Billyn on ratsastettava oikein olan takaa. 

Titan on hieman vino oikealle, joten suurin osa harjoituksista tukee sen heikompaa puolta. Jumppasarjalla huomaan sen olevan vieläkin vähän unessa: en hyväksy edes pientä kompurointia, vaan Billyn on pistettävä se uudelleen hereille napakalla istunnalla ja tehostetuilla avuilla. Hiki virtaa pian ratsastajan kypärän alta ja hevonen vaahtoaa. 

Radalla lähestyminen onnistuu hyvin ja ratsukko tulee suoraan. Titan vaatii suorat tiet ja muistutan siitä Billyä, että hän pitää mielessään kisaradalla ottaa pidemmän kautta lähestymiset, vaikka siihen aikaa meneekin. Titanin kanssa ratsastetaan varman päälle ilman turhia riskejä. 

Tasaisen varma suoritus harjoitusradalta, joskin hieman laahavalla laukalla. Haluan nähdä vielä enemmän puserrusta, vielä enemmän terää! Toisella kierroksella puomi putoaa, mutta nyt mukana on sopivasti ytyä ja laukka pyörii aiempaa paremmin. Askelvirheestä huolimatta olen tyytyväinen. Kolmas rata hypätäänkin jo ilman yhtäkään pudotusta ja annan uupuneen ratsukon ottaa ravin kautta käyntiin.

Valmennuksen lopuksi Titan saa hieronnan ja linimentit jalkoihin - suosittelen venyttelyä ja hierontaa myös ratsastajalle.

Ovatko tähdet oikeassa asennossa heille? Se jää pian nähtäväksi. 

Ketä liikkuu piireissä?