14.03.2024

Marraskuun alussa tapahtuneesta murrosta oli kulunut jo useampi kuukausi enkä mä ollut kuullut poliisista mitään kahteen ja puoleen kuukauteen. Totta puhuen jokainen päivä, joka oli mennyt ohitse, mä en ollut jaksanut enää pitää uskoani yllä siitä, jotta murtautujat saataisiin kiinni. Mun tilani jälkeen murtoja oli ollut vielä muutama eikä niidenkään tekijöitä oltu saatu kiinni. Tokihan puhuttiin, jotta jokaisen murron takana olisi ollut sama porukka, joten en mä tiennyt olisiko sittenkään ollut mitään mahdollisuutta sille, jotta tämä murtoaalto ikinä ratkeaisi. Toisaalta Waterphew ei ollut kovinkaan iso paikka joten olettaisi jotta ennemmin tai myöhemmin joku saisi heidät kiinni tai tietäisi jonkun joka tietäisi jonkun joka tietäisi kuka olisi edes joku murtojen taustalla hääräävä voima.

Mä olin päässyt vasta kotiin, kun pihaani ajoi auto. Mä en tunnistanut tulijaa, mutta toisaalta vaihtoehtoja ei voinut olla montaa, sillä mulla ei ollut kovinkaan suurta ystäväpiiriä Kanadassa. Passitin koirat sisälle, jotta ne eivät aiheuttaisi mitään ongelmia. Vaikka pääasiassa molemmat koirat olivatkin rauhallisia, varsinkin murron jälkeen Theo oli alkanut olemaan hieman enemmän puolustuskannalla, joten en voinut olla täysin varma siitä, ettei paimen päättäisi yhtä-äkkiä hyökätä.

Kääntyessäni ympäri huomasin saapujan olleen Aléx Quillou.

Nyökkäsin miehelle tervehdykseksi ja aloin laskeutumaan portaita kävelläkseni miestä vastaan.

”Onko murrosta jotain uutta?” kysyin päästessäni hieman lähemmäksi toista.

”Tyler Andrews teidät on pidätetty epäiltynä tutkinnan häiritsemisestä sekä varastetun tavaran kaupittelemisesta. Sinulla on oikeus puhua lakimiehen kanssa ja jos sinulla ei ole sellaista sinulla on mahdollisuus puhua lakiavustajan kanssa. Sinulla on oikeus vaieta ja kaikkea mitä sanot, voidaan käyttää todisteena.” Miehen sanat yllättivät minut totaalisesti ja toisen alkaessa puhumaan jähmetyin täysin paikoilleni. Miehellä ei ollut mitään ongelmaa viedä käsiäni selkäni taakse ja kiristää käsirautoja ranteideni ympärille.

Vielä siinäkään vaiheessa, kun saavuimme poliisiasemalle ja pidätykseni viimeisteltiin, mun oli hankala ymmärtää miten asiat olivat kääntyneet tällaiselle mallille. Ainut mahdollisuus sille, että mä olin tällaisessa kusessa oli se, että joku olisi lavastanut mut syylliseksi. Mä en edes tiennyt miten se olisi mahdollista ja toisaalta mä en myöskään ollut varma, että miten pidätykseni tulisi vaikuttamaan mun väleihini Centereiden kanssa ja yhtenä suurimpana kysymysmerkkinä olisi se, oliko mulla enää työpaikkaa Kanadassa. Kun kaikki tarvittavat asiat oli saatu tehtyä, mut ohjattiin lyhyelle käytävälle, jonka molemmilla puolilla oli kaksi samanlaista harmaata, raskasta ovea. Ensimmäinen ovi oikealla avattiin ja minut ohjattiin sisään.

Kuulin kuinka ovi suljettiin takanani ja lukot naksahtelivat kiinni. Epämääräisen värisessä huoneessa ei kuulunut oikeastaan mitään ääniä. Toki en mä jotenkin uskonut, että täällä olisi edes ketään muita pidätettyjäkään mun lisäkseni. Seistyäni varmaan puoli minuuttia paikoillani, sain itseni robottimaisesti liikkeelle ja oikeastaan enemmän laahustin kuin kävelin paikoilleen lattiaan pultatun lavitan vierelle. Ohut muovipäällysteinen patja ei oikeastaan tarjonnut mitään pehmeyttä istuessani alas. Mä en edelleenkään voinut ymmärtää, jotta mä olin päätynyt tähän tilanteeseen, sillä enhän mä edes ollut kotona silloin kun murto oli aluillaan, vaan olin ajamassa.

Mulla ei ollut edes asianajajaa, enkä tiennyt miten hyvää ilmainen lakiapu olisi. Toisaalta koska mä en edes tiennyt millaisessa kusessa mä olisin, mä en edes tiennyt kannattaisiko mun toivoa, jotta mä pääsisin tästä sotkusta ilman että mä joutuisin tutustumaan siihen, millaiset olot kanadalaisessa vankilassa on.

Mä en tiennyt kauanko mä sain viettää täydessä hiljaisuudessa ennen kuin ovi avattiin ja Alex seisoi oviaukossa.

”Aika lähteä kuulusteluun”.

Vedin syvään henkeä ennen kuin työnsin itseni ylös ja lähdin askeltamaan kohti ovea. Yritin pitää askellukseni mahdollisimman rauhallisena ja ennakoitavana jotta en toivottavasti vaikuttaisi olevan vaaraksi ratsupoliiseille.

Kuulusteluhuone oli tullut minulle jo tutuksi, mutta tällä kertaa tunnelma huoneessa oli paljon sähköisempi. Istuin alas tuolille, jota minulle näytettiin ja varmistettuaan jotta kaikki olisi kunnossa, Alex kiersi pöydän toiselle puolelle ennen kuin istui alas Jimin vierelle. En kuullut oikeastaan kunnolla mitään siitä, mitä nauhalle puhuttiin ennen kuin ensimmäinen kysymys esitettiin. Oikeastaan Alex joutui esittämään kysymyksen uudelleen, ennen kuin pystyin edes yrittää vastata siihen mitään.

Mitä pidemmälle kuulustelu eteni, sitä painostavammaksi kysymykset muuttuivat.

”Mitä tiedät näistä ilmoituksista?” Alex kysyi samalla kun asetteli eteeni muutaman paperin, jotka olivat selkeästi ruutukaappauksia jostain myyntisivustosta. Tutkin papereita epäuskoisena, sillä en ollut ikinä edes kuullut koko sivustosta, saati käyttänyt sitä.

”En mitään” vastasin totuudenomaisesti.

”Totta puhuen mun on todella hankala uskoa tuota. Jos et kerta tiedä asiasta mitään, miten nämä ilmoitukset ovat sitten tehty sinun nimelläsi?” Alexin ääni oli hieman aiempaa painostavampi, samalla kun toinen tarkensi sanojaan näyttämällä kohtaa, jossa myyjän nimi oli näkyvillä.

”Mä en ole ikinä edes nähnyt tuota sivua!” ääneni nousi hieman, vaikka yritinkin olla huutamatta.

”Tuota väitettä on hyvinkin vaikea uskoa, sillä kuten itsekin näet nämä ilmoitukset ovat tehty sinun nimelläsi. Ja mikä tekee väitteestäsi paljon epäuskottavamman, on myös se, jotta asiat, joita näissä ilmoituksissa myydään, on juuri niitä samoja asioita, jotka ilmoitit varastetuksi 03.11.2023 kun haastattelimme sinua. Ja jotta tilanne ei menisi varmastikaan ainakaan helpompaan suuntaan, nämä ilmoitukset ovat tehty vain muutamaa viikkoa murron jälkeen.”

Kiinnitin katseeni uudelleen papereihin ja varsinkin etsin nyt tietoa siitä, milloin ilmoitukset olivat jätetty. Katseellani meni hetki löytää tuo tieto, mutta viherharmaiden silmieni pysähdyttyä tuon tiedon kohdalle, mä en enää tiennyt miten mun olisi pitänyt puolustautua.


”Tyler??? TYLER!!”

”Alex soita ambulanssi! HETI!”


”Osaatko kertoa tarkemmin mitä tapahtui?”

”Olimme juuri kuulustelemassa Tyleriä, kun hän yllättäen meni elottomaksi. Aloitin oikeastaan heti elvytyksen samalla kun kollegani soitti ambulanssin.”

”On hänen onnensa, jotta tilanne ratkesi näin nopeasti. Joudumme kuitenkin kuljettamaan hänet sairaalaan tarkkailuun tällaisen tapahtuman jälkeen. Lääkärit pystyvät myös paremmin arvioimaan sen, aiheuttiko sydämenpysähdyksestä johtunut happikato jotain muita ongelmia.”


Mä en ymmärtänyt missä mä olin. Raottaessani silmiäni näin vain valkoista ja ympäriltäni kuului joitain ihmeellisiä ääniä. Mihinkään ei sattunut, mutta silti mulla oli omalla tavallaan nuutunut olo. Yrittäessäni nostaa kättäni, liikeratani kuitenkin yllättäen loppui lyhyeen. Kääntäessäni katseeni kohti kättäni, minulle selvisi miksi käteni ei noussut, sen ollessa kiinnitettynä sängyn laitaan käsiraudoilla. Mulla meni jokin aika tajuta miksi mä olin raudoitettuna, mutta se, miksi olin sairaalassa mulla ei ollut mitään muistijälkeä.

Yritin korjata omaa asentoani sängyllä, mutta liikehdintäni sai heittävän tunteen aikaan ja painauduin takaisin puolinojaavaan asentoon sulkien silmäni. Olin tainnut nukahtaa tai sitten pyörtyä, sillä havahtuessani ääniin huoneeseen oli saapunut niin hoitaja kuin myös Alex.

”Miten voit?” hoitaja kysyi kääntyessään puoleeni.

”Jotenkin. Mitä tapahtui?” mun oli pakko kysyä, sillä en ollut edelleenkään päässyt selville siitä, miten olin päätynyt tänne.

”Menit elottomaksi kesken kuulustelumme. Oli onni, jotta olit sellaisessa paikassa, jossa ympärilläsi oli ihmisiä. Pahoittelen tätä pientä varotointa, mutta varmasti ymmärrät, jotta haluamme pelata varmanpäälle”. Puhuessaan ratsupoliisi nyökkäsi kohti sänkyäni tarkoittaen ranteeni ympärille kiristettyjä käsirautoja.

Katsoin Alexia epäuskon sekaisella katseella, sillä mä en tiennyt mitä ajatella asiasta. Tiesikö joku siitä, että yritin välttää ylimääräistä stressiä vain sen takia, jotta saatoin vältellä rytmihäiriöitä tai sitten juuri tällaista tapahtumaa, minkä olin ilmeisesti kokenut poliisiasemalla.

”Osaatteko sanoa milloin herra Andrews voidaan kotiuttaa?”

”Lääkäri tekee kierron muutaman tunnin kuluttua. Hän osaa vastata paremmin tuohon kysymykseen”.




”Olet vapaa lähtemään”.

Sellin ovelta kuuluneet sanat saivat minut kääntämään katseeni ovelle täydessä epäuskossa. En tiennyt oliko tämä jokin temppu, jolla minut yritettiin saada vain syvempään kuseen kuin missä kuvittelin olevani, joten en tehnyt liikettäkään noustakseni ylös.

”Saimme viimeisetkin teknisen tutkinnan tiedot ja ip osoite, josta ilmoitukset ovat jätetty ei sovi tietokoneesi tai puhelimesi ip osoitteiden kanssa yhteen, joten olet puhunut totta koko tämän ajan ja sen vuoksi meillä ei ole enää mitään syytä pitää sinua täällä.

// Tätä tarinaa on odotettu! Ja johan oli... Tyleriä riepoteltu taas oikein olan takaa! Jäävätköhän varsinaiset syylliset koskaan kiinni...?

Palasimme viikonlopun jälkeen sunnuntaina kotiin. Hugo ja Diana nukkuivat melkein koko pitkän automatkan ja hereillä ollessaan kiukuttelivat. Hugo oli saanut yskän ja köhi kurjasti, nenänsä valui. Siitä huolimatta olin onnellinen aina siihen asti, että Kitty tuli dalmatiatäpläisessä paidassa luokseni, pukkasi lanteilla kylkeeni ja virnuili kuin olisin jäänyt kiinni makeasta salaisuudesta.

”Nooooooo?”

Pyyhin Hugon nenää. Kitty seisoi vieressäni ja tuuppasi minua uudelleen. ”Millasta oli? Mitä te teitte? Kerro, kerro!” Hänellä oli tuo hidas virne yhä. Poskiani kuumotti enkä voinut katsoa häneen.

”Olimme siellä pari yötä... Tyler oli löytänyt tietoa, niin veimme kaksosia sisähuvipuistoon –”

”Yötä? Missä te olitte yötä?”

”Hotellissa...”

”Nukuitteko samassa sviitissä!”

”E-ei se sviitti ollut, mutta perhehuone –”

”Oliko mukava sänky?” Kittyn ilme oli hermostuttava. Toivoin voivani paeta kiusallisesta keskustelusta ja nostin Hugon syliini.

”I-ihan –”

Kitty iski silmää.

”Jos haluut neuvoja, mistä Tyler pitää ja mistä ei – you know”, hän iski uudelleen silmää, isommin ja merkitsevämmin. 

En halunnut. En todellakaan halunnut. ”Konsultoi mua vaan, rohkeesti!” Niin kepein askelin Kitty harppoi, tietämättään, että vain muutamalla sanalla oli juuri pilannut kauniin viikonloppuni Tylerin kanssa olemalla osa sitä tavalla, joka muistutti paitsi omasta kokemattomuudestani, myös siitä totuudesta, että Kitty tunsi Tylerin läpikotaisin paremmin kuin minä. Kitty oli tutkinut kaikki paikat, joista minä vasta salaa haaveilin... Jos minä ja Tyler olisimmekin oikeasti yhdessä… Kitty tulisi aina olemaan hengessä mukana, suhteessamme kolmantena pyöränä.


Xilolla oli uusi hoitaja, reipas nuori noin viisitoistavuotias tyttö, jota Kitty oli hoitajakokeiden perusteella kuvaillut asiantuntevaksi ja tehokkaaksi. Minulla ei siis ollut mitään huolta sen suhteen, etteikö hän pärjäisi Xilon kanssa ja olin totta kai helpottunut ja kiitollinen avusta, mutta samalla koin riittämättömyyttä katsellessani hänen toimiaan.

Vaikka tiesin aivan hyvin, että oli tarpeetonta ajatella olevani huono hevosenomistaja, ajatus vaivasi. Zeldan menetys ja Africastakin osin luopuminen olivat tehneet kipeää, ja kaipasin rakasta kaksiväristä kimeeriäni yli kaiken. En kestäisi sekuntiakaan, jos joutuisin päästämään irti myös Xilosta vain sen takia, etten kykenisi kaiken muun työn ohella enää huolehtimaan hevosistani.

Diana oli osoittanut yhä kasvavassa määrin mielenkiintoa ratsastamiseen, mutta Hugo ei. Hugo ujosteli, jopa hiukan pelkäsi hevosia, pienenpientä Lilyäkin, maailman kultaisinta ja kilteintä ponia. He olivat niin erilaisia. Unohduin joskus oikein pohtimaan sitä, kun katselin heitä leikeissään. Diana oli toimeen tarttuva, rohkea ja äänekäs. Hugo oli passiivinen, arka ja hiljainen. Mietin heidän persooniensa ja temperamenttiensa eroa ja syitä. Tilasin netistä eräältä selvännäkijältä tulkinnan; halusin kuulla mitä hän näkisi heissä.

”Heillä on vahva karmaside...”, selvännäkijä kertoi videoetäyhteyden kautta. ”He päättivät syntyä kaksosina sidottuina toisiinsa tasapainottaakseen tämän useiden edellisten elämien aikana kasaantuneen karman. Jos he onnistuvat siinä tässä kehollistumassaan, he ovat viimein vapaita toisistaan. Tähän asti he ovat hidastaneet toistensa kasvua. Sinä olet lupautunut antamaan heille tämän mahdollisuuden, kun suunnittelit tämän elämän tehtävääsi ennen syntymääsi. Teit heidän elosäteidensä, sielujensa, kanssa tämän sopimuksen.”

Kyynelehdyin – enkä edes tiennyt miksi. Halusin vain kuulla, varmistaa, että olin riittävän hyvä äiti; että tein varmasti kaiken heidän kannaltaan oikein… Ehkä olin aina kantanut pientä huolta siitä, etten ollut ollut valmis äidiksi, kun niin tapahtui. Se oli yksi kerta – yksi ainoa kerta, ensimmäinen kerta – ja heti kannoin sen seurauksena en vain tavallista raskautta, vaan kahta uutta elämää yhtäaikaisesti. Saada kuulla, että niin oli tarkoitettu, antoi lohtua ja rauhaa.

Halusin puhua Brodyn kanssa. En koskaan soittanut hänelle, mutta nyt valitsin hänen nimensä soittolistalta ja henki värähtäen nostin puhelimen korvalle. Halusin vain kuulla hänen äänensä; kuulla hänenkin sanovan sen, mitä minun tarvitsi kuulla.

Juuri samaan aikaan, kun soitto meni läpi ja naisen kylmä ääni tokaisi: ”Kuka tämä on?”, järki tavoitti tunteiden sulattaman mieleni ja säikähtäen painoin punaista luuria. Mitä olin tekemässä? En voinut vain soittaa Brodylle, ellei kyseessä ollut hätätapaus, niin olimme sopineet, kun olimme käyneet läpi miten hoitaisimme vanhemmuutemme. Minä huolehtisin lapset yksin, mutta hän tukisi etäältä taloudellisesti – se oli ollut sopimus. Ja vasta sitten joskus, kun Diana ja Hugo olisivat isompia, he voisivat tutustua isäänsä.

Sydämeni hakkasi epätahtia. Olin kauhistunut. Olinko nyt aiheuttanut Brodylle harmia? Hänen vaimonsa oli vastannut… eikä tuo vaimo pitänyt minusta yhtään tai halunnut Brodyn olevan minun ja lasten kanssa missään tekemisissä… Oliko hän tietoinen siitä, että juuri minä soitin? Miksi hän vastasi miehensä puhelimeen? Oliko hän yhä näin mustasukkainen?

En ollut koskaan toivonut heille mitään pahaa, hänen vaimolleenkaan. En ollut tarkoittanut olla kodinrikkoja, se toinen nainen…

Koin parhaaksi laittaa kännykän kauas, sillä en selvästi ollut täysin tasapainoisessa mielentilassa kerta olin hairahtanut heikkona hetkenäni häiritsemään Brodya. Tunteeni ailahtelivat puolelta toiselle kuin aallokko, joiden alavirtaus oli toiseen ja ylävirtaus toiseen suuntaan. Voisin syyttää Kuuta tai hormoneja, mutta kai minä pelkäsin. Pelkäsin, että se, mitä olin uudelleenrakentamassa Tylerin kanssa, ajautuisi jälleen karille…

Kun olin nähnyt hänet Hugon ja Dianan kanssa, se oli konkretisoitunut eikä ollut enää pelkkä toive: Tyleristä saattaisi tulla lasteni uusi isä.

”Äitti!” Diana oli tullut vaativasti luokseni. ”Tahtoo poneilemaan.”

”Äidin täytyy mennä hoitamaan mummia.”

”Eikä!”

Katsoin Dianan pisamaisia kasvoja ja lämpimänruskeita silmiä, joissa oli enemmän itsepäisyyttä ja omaa tahtoa kuin koskaan olin tuntenut itsessäni olevan – sen hän oli saanut jostain muualta. Mietin selvännäkijän kertomaa. Uskoin edellisiin elämiin ja uudelleensyntymään, karmaan ja tähtikarttoihin, vaikken voinutkaan olla varma mistään muusta, kuin rakkauteni laajuudesta. Ei minun tarvinnut olla varma, oivalsin. Tunne riitti. ”Mummi mätänee!”

Kallistin nuhdellen päätä.

”Diana”, päätin kysyä, ”pidätkö sinä Hugosta?” Se kuulosti hassulta, mutta Diana otti kysymykseni puntaroitavaksi asiallisesti, nojaili reiteeni ja kaivoi etusormella ajatuksissaan sieraintaan. Lopulta hän pudisti päätään. Hämmästyin. ”Etkö sinä pidä Hugosta?” Hän pudisti taas päätään. ”Miksi et pidä Hugosta?”

Hän ei osannut vastata. Hän oli alle neljävuotias.

Nostin hänet syliin ja aloin kertoa, mitä kaikkea hyvää Hugossa oli, mutta Diana tuli kärsimättömäksi, alkoi kiemurrella, joten päästin hänet menemään. Hän juoksi takaisin vastapäiseen lastenhuoneeseen jatkamaan leikkejään.

Kumpiko oli kummassa taskussa; sydän löi mahalaukussa ja vatsa oli nielaissut sydämen sisäänsä?

Katsoin peilistä neitoa, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hänellä oli toivoa täynnä oleva taivaanrantaan katsova katse, luonnollinen puna poskilla, hiukset kauniisti laitettuina puoliksi kiinni ranskanletille, loppulaineet vapaina olkapäiden takana. Ehostin itseäni vain kevyesti. Hiukan ripsiväriä. Hoitavaa huulirasvaa.

Olisinko kaunis Tylerin silmissä?

Olisinko riittävä?

Alexiina katsoi minua niin kuin äidin kuuluisi katsoa ensi kertaa tansseihin lähtevää tytärtään, mutta Emilyn sanat läikäyttivät kaikista eniten. Kun mummi näki minun laskeutuvan lasten kanssa portaita, hän kohotti päätään takkatulen äärestä ja ilmoitti ihaillen: ”Ooh…! Ooh - prin...prin...hejja! Hejja!” Isoäidin kieli sammalsi yhä ja sanojen lausuminen oli vaikeaa.

”Voi mummi”, punastuin.

”Äittä plintetta!” Diana kiljahti innoissaan.

”Tulkaa… äh! Tulkaa! Äh!” Mummi pyrki turhautuneena nojatuolista seisaalleen, mutta ehdin hänen luokseen. Hän taputti hyväksyvästi kättäni. Diana ja Hugo olivat levottoman energisiä ja pinkoivat kiljahdellen edestakaisin pitkin eteishallia kuuntelematta, kun pyysin heitä rauhoittumaan.

Alexiina tuli haukotellen olohuoneen puolelta vilkaistuaan ikkunaverhojen taa.

”Tyler juuri ajoikin pihaan”, hän ilmoitti. ”Lähdettekö heti vai syöttekö ensin jotain?”

En osannut vastata. Vatsaani oli kipristänyt jännityksestä kuultuani Tylerin nimen. Kohta hän tulikin sisään varovaisen ja kohteliaan näköisenä, lakki kädessään kuin herrasmiehellä ja nöyrästi pää kumarassa. Alexiina esitti hänelle saman kysymyksen, johon Tyler kiitti vaisusti ja koetti sanoa, ettei ollut tarpeen, mutta Alexiina ylipuhui hänet istumaan alas kahville sillä välin, kun laittaisin kaksoset lähtökuntoon.

Katsoin ujosti Tyleriä. Oliko tämä totta? Lähtisimmekö todella viikonlopuksi lomalle? Yhdessä? Kuin perhe?

Logan toi huonoja uutisia, jotka olivat romuttaa toiveeni ja unelmani. Hiljainen, mutta asiallinen kengittäjä poikkesi ovella puhumassa Alexiinan kanssa ja varoittamassa lumivyörystä, joka oli käynyt tiellä. Sungroan Hillsin kallioilta oli pudonnut jäitä, lunta ja kiviä.

”Mitä? Taasko?” Alexiina sanoi. ”En ole kuullut mitään vyöryjä, mutta olin toisaalta kyllä torkkumassa. Onko Raicylle ja palokunnalle ilmoitettu?”

Katsoin alakuloisena Alexiinan selkää hänen seistessään ovensuussa; Loganista näkyi vain hattua. ”No, kiitos, Logan, että tulit kertomaan…” Tyler istui ruokapöydässä kahvikuppi edessään ja kasvoillaan tyhjä ilme. Alexiina katsoi ensin minuun, sitten Tyleriin. ”Ei voi olla totta”, hän sanoi puolestamme pettyneenä. ”Tie on tukossa, eikä Yellowbriskin sillan kautta pääse ennen kuin tie on aurattu. Voi auringonmutinat sentään!” Alexiina meni auttamaan Emilyä pöytään kahville. ”Siitä on vaarallinen kallionseinämä tullut. En muista aiempien vuosien talvista, että olisi näin montaa vyörymää ollut. Eikö sille voisi tehdä jotain, estää tällaista? Taivaan kiitos, ettei kukaan jäänyt alle, mutta olisi siinä huonosti voinut käydä!”

En uskaltanut kohdata Tylerin katsetta. Mitä nyt? Emmekö pääsisikään lähtemään?

Oliver tuli kotiin posket täsmällisen pyöreinä ja kirkkaanpunaisina pakkasesta. Hän oli yltäpäältä lumessa ja pudisteli pipoaan eteisessä. Näin hänellä mustelman otsassa, jota hän peitti kaapimalla märkiä otsahiuksia eteen. Hän huomasi minun huomanneen, mutta levitti kasvoilleen valloittavan vähättelevän hymyn. Hän oli oikea pikku hurmuri, mutta mietin kyllä, mihin hän oli kopsauttanut päänsä…

”Hyvä, kun tulit kotiin”, Alexiina sanoi, huomaamatta mitään. ”Älkää menkö enää leikkimään ulos tänään, siellä on ollut lumivyöry.”

”Aijaa”, Oliver sanoi, ja katsoi meitä jostain syystä syrjäkarein.

Oli kurjaa odottaa, että tie aurattaisiin auki, jotta pääsimme lähtemään, mutta onneksi mitään vakavaa ei ollut sattunut. Seisoimme Tylerin kanssa porteilla seuraamassa operaatiota, kun aurakone kohisi ja kolisi edestakaisin. Sydäntä vihlaisi, kun ajattelin, että miltei samassa paikkaa Belinda oli laukannut suoraan auton alle. Kerroin siitä Tylerille.

En halunnut luopua toivosta. Uskalsin hivuttaa tumppuni Tylerin hansikkaaseen ja puristin hänen sormiaan. Hän puristi takaisin. Sisälläni puristi – hyvällä tavalla. Kuin suloinen, lämmin kylpyvesi vaahtokuplineen poksahteli sisimmässäni, kutitteli huultenpielissä ja kielellä.

Lapset autoon turvaistuimiin, Hugon Buzzin tarkistus mukaan, Dianan possulelu. Meitä viitattiin ajamaan ohi huomioliivisistä miehistä, ja pääsimme vihdoin tienpäälle. Käännyin takapenkiltä katsomaan taakse kaksosiin ja hymyilin heille. Sitten katsoin Tyleriin, joka oli juuri kääntämässä lämmitintä päälle.

Tapahtuisipa mitä tahansa – jäisimmepä tälläkin kertaa tien päälle tai hotelli olisi kiinni tai kaikki menisi pieleen – nauttisin jokaisesta sekunnista, jotka sain katsella lähietäisyydeltä Tylerin kasvoja; jokaisesta hetkestä, jonka tänään viettäisimme yhdessä. Tänään ja huomenna ja ylihuomenna ja…


Valvoin onnellisena kuunnellen hiljaisia ääniä, jotka koostuivat hotellin vaitonaisista taustaäänistä, lasten tutuista tuhinoista sekä ylimääräisestä uudestakin äänestä: sulauduin Tylerin syvään hengitykseen ja vatsanpohjaani kipristeli eläessäni mielikuvissani yhä uudelleen ja uudelleen hetkeä, jona hän oli hotellihuoneen ovella kumartunut suutelemaan minua. Ensin hellästi… ja sitten rohkeammin…

Varpaani kääntyivät taas kippuraan peiton alla ja purin alahuultani, jotten huokaisisi ja vinkaisisi ääneen. Olo oli hassunkurinen ja lapsekas. Huoneen ainoa aikuisten vuode oli leveämpi kuin yhden ihmisen, mutta Tyler oli jalosti käynyt sohvalle. Salaa olisin halunnut nukkua hänen kainalossaan – ja pelkkä ajatus siitä kipristi taas vatsasta niin, että väreet kulkivat pitkin kehoa…!

Olimme viettäneet päivän lasten talvitapahtumapuistossa. Hugo ja Diana olivat kumpikin jaksaneet yllättävän pitkään. Hugo oli nukahtanut kuin raskas tukki, mutta Dianaan kaiken hauskuuden ylikuormitus oli illalla käynyt hermoille ja hänet oli saatu nukkumaan vasta vaivoin kiukkupuuskan saattelemana. Molemmat olivat sekä kainostelleet Tyleriä, että pitäneet tästä. Kun olin nähnyt, miten Tyler kantoi Hugoa sylissään, olin ollut pakahtua: ansaitsinko tämän? Oliko tämä totta, tapahtuiko tämä oikeasti? Enemmän kuin mitään, olin toivonut ja rukoillut täydennystä perheeseemme paikkaan, josta minulta puuttui kumppani ja lapsiltani läsnäoleva isä… Kaiken typeryyteni jälkeen, olinko ansainnut sen?

Ja ensimmäisen kerran aivan kokonaan, täysin, sydämeni täytti vain yksi mies. Kaikki muut, joita kohtaan olin kantanut tai yhä kannoin tunteita, olivat poissa. Ei ollut ketään muuta. Ei ollut kuin Tyler, joka juuri nyt nukkui samassa huoneessa kuin minä ja lapseni…

En ollut kokenut tällaista seksuaalista heräämistä sitten sen käyntini Brodyn luona, jolloin olin liittynyt hänen seuraansa kylpyyn. Se oli ollut elämäni seksuaalisin hetki, jolloin olin tuntenut oloni kiihkeämmäksi kuin milloinkaan muulloin: kauniiksi, haluttavaksi, nuoreksi, upeaksi. Brody oli käsitellyt minua kuin kalleinta taideteosta, johon kukaan oli koskaan saanut koskea, ja jokainen soluni oli sulanut sanoinkuvailemattomasta nautinnosta niin ihmeellisestä, ettei sen olisi pitänyt olla mahdollistakaan. Olin antautunut täysin naisellisuudelleni, häpeilemättä ja avoimesti.

Nyt syttynyt vetoni nukkuvaa Tyleriä kohtaan oli miltei samalla tavoin ylivoimaista, vaistomaista. Väreilin, vaikka olin aivan lämmin – itse asiassa olin kuumissani. Hivutin peittoa pois jalkojen päältä ja käännyin kyljelleni tuijottaen tummaa hahmoa, joka oli nukkuva Tyler. Hän oli vaiennut aiemmalta syvältä hengitykseltä. Oliko hän hereillä? Vai siirtynyt unesta raukeaan pimeyteen? Kuulisiko hän, unenkin läpi, jos kuiskisin… voihkisin hänen nimeään…?

Punastuin syvästi pimeässä kenenkään näkemättä. Häpesin silti yhä varovaista, kainoa eroottista puoltani. Sydän hakkasi kurkussa, koko kehossa, vartalon joka sopukassa. Jos vain… jos vain uskaltaisin nyt nousta ja hiipiä hänen luokseen… minä…

Teen sen.

En tee.

Teen sen.

En tee…

Nielaisin pakonomaisesti. En kuullut enää mitään veren kohinalta korvakäytävissä. Pidätin hengitystä. Raotin huulia.

”Tyler...”

Kuiskasin sen niin hiljaa kuin mahdollista. Se oli enemmänkin ajatus, kuin edes ääneen lausuttu. ”Tyler...”

Mutta hän ei vastannut. Hiljalleen vaivuin itsekin uniin, joissa hän koski minua, kosketteli, suuteli kauttaaltaan, painoi kätensä punaisiin hiuksiini ja kuiski korviini: ”Gillian… rakastan sinua.”

Lumipallo toisensa perään tussahti pieneen ikkunaan, mutta Bob ei tullut ulos.

”Mitä se oikein touhuaa siellä?”

”Polttaa hulluruohoa, juo viinaa”, sanoi Nordic.

”Kuulin Joeyltä, että se on piilottanut sinne varastamiaan tavaroita: koruja ja käteistä ja sellaista”, Kirah sanoi kaula venyen yrittäen nähdä ikkunasta sisään.

”En usko”, Oliver sanoi, joskin epävarmana. Ei kai Bob varastelisi? Sehän oli rikos. Siitä voisi joutua putkaan koko iäisyydeksi.

”Se liikkuu sellaisissa porukoissa.” Kirahilla oli vihainen ilme. ”Kivetään katolle ja tömistellään se ulos!”

Oliver ei olisi välttämättä halunnut härnätä Bobia, mutta Kirah sai Lewisin innostumaan. Nordicia ei. Hän yhä pelkäsi Bobia, vaikkei sitä myöntänytkään, ja luikki tiehensä Lewisin auttaessa Kirahia ensimmäisenä lumipenkan huipulta matkavaunun päälle. Lunta oli aurattu isoksi kasaksi trailerin seinustaa vasten niin, että pojat pääsivät kiipeämään sen päälle ja siitä vaunun katolle.

”Onko se varmasti siellä?”

Oliver nyökkäsi. Hän oli nähnyt, kun violetti auto – se, joka piti aina niin kovaa pauketta ja melskettä, että kalliot raikuivat – kaahasi siilon luo ja Bob oli tullut ulos, painunut traileriin ovi pamahtaen ja jäänyt sinne. Pojat olivat silloin olleet keikaroimassa kisakatsomon jyrkän harjanteen päällä arvioimassa, mistä kohtaa olisi kaikista cooleinta laskea liukureilla.

Kirah alkoi tampata paksupohjaisia kenkiään vasten liukasta metallia ja muovipäällystettä. Hän viittasi Oliveria. ”Tule nyt! Pistetään se tunnustamaan!”

”Ehkä me voitaisiin antaa sen olla?” Oliver ehdotti. Hän pyöritti hajamielisyyttään lumipalloa tumppujen välissä. Bob ei ollut kiusannut häntä pitkään aikaan (lähinnä, koska tätä ei juuri näkynyt; hän oli traikussa omissa oloissaan, ellei sitten alpakkatilalla, jossakin isojen poikien kanssa tai Cherrinissä, missä harrasti jääkiekkoa). Oliverilla ei ollut syytä antaa härnäämiseen uutta kimmoketta.

”Meiltä varastettiin isän kello, jonka se sai 40-vuotislahjana”, Kirah jupisi ja polki jalkaa peltiin. ”Se oli varmasti Bob! Isä on raivona!”

Oliver jäi kahden tulen väliin; ei yrittänyt enää estellä kavereitaan, muttei toisaalta kivunnut itse katolle. Sitä paitsi, jos isä näkisi hänet siellä, tulisi tupenrapinat. Siis, jos ei Bobilta sitä ennen.

TUM TUM. TUM TUM. TUM! TUM! TUM!

Kirah ja Lewis pomppivat vuorotellen ylösalas. Luminokareet solahtivat alas vaunun uurteisiin ja syvennyksiin kasaantuneina. Ääni kajahteli siilosta ja kallioista kaikuna takaisin pitkin valkeutta. Yhtäkkiä ovi paukahti apposelleen ja he lakkasivat metelöimästä.

Bob oli tullut ulos pelkissä buutseissa ilman takkia, vaikka oli hirveän kylmä. Hän nosti päänsä vihaisena trailerin katolle.

”Nän nän nää!” Kirah ilveili.

Bob kahmaisi isoihin kouriinsa roppakaupalla lunta ja alkoi tehdä siitä pommia; Kirah ja Lewis olisivat ylhäällä valmiita maalitauluja.

”Kohta itkette!”

”Et saa kiinni! Et osu –”

Bob sinkautti käsivarttaan kuin katapultti ja osui Lewiksen takinliepeeseen. Se riitti saamaan Lewisin horjahtamaan; trailerin muovinen ja peltinen katto mahtoi olla liukas. Hetken aikaa hän ikään kuin vaappui kädet vispaten ilmassa. Kirah otti hänestä kiinni. Pojat kääntyivät ja hyppäsivät vaunun takana olevaan penkkaan johdattaakseen Bobin peräänsä. Bob tarttui syöttiin, joskin laiskasti. Mike oli väijynyt siilon takana valmiina hetkeä, jona Bob olisi ulkona. Hän ehti arvioida tilanteen väärin ja tulla piilostaan kohti trailerin ovea (heidän oli ollut tarkoitus johtaa Bob kauemmas ja sitten lukita ovi niin, ettei hän pääsisi enää sisään vaan joutuisi puolipukeisena hyppelemään pakkasessa), kun Bob jo luovutti jahtaamasta Kirahia ja Lewisiä, ja kääntyi. Hän oli yhtäkkiä vastatusten Miken kanssa, joka hölmistyi ja hermostui.

”Ohups...”

”Mike! Juokse, pahvi!” Kirah huusi ja rynni Lewiksen kanssa karkuun. Nordic, joka oli ollut tienvarressa hytisemässä varmasti poissa tilanteesta, juoksi jo kaukana edellä kohti tilan portteja minkä jaloistaan pääsi. Oliver oli pysynyt trailerin kulman takana seuraamassa tilannetta ja näki nyt, kuinka Bob astahti uhkaavasti Mikea kohti. Mike tuntui hyytyneen kauhusta aloilleen, leuka tutisten.

”Pidättekö te mua idioottina, vai?!” Bob ärähti ja sai Miken nytkähtämään pelästyneenä.

Oliverin oli pakko puuttua tilanteeseen ja pelastaa ystävänsä. Lumipallo, jota oli ajatuksissaan muotoillut lapasissaan, lennähti ilman halki Bobin takaraivoon.

Serkun käsi kohosi hiuksiin ja hitaasti hän kääntyi silmäämään, kuka ansaitsi kuolla ensimmäisenä.

Oliver seisoi urhoollisesti itsensä uhraten ja ottaen maalitaulun itseensä.

Juokse Mike, hän yritti ilmaista silmillään, kun Bob oli kääntänyt tälle selkänsä ja lähestyi Oliveria. Nyt.

”Mä hakkaan teidät kaikki hengiltä ja teen teistä sytytyslankaa!”

”Jos saat ensin kiinni”, Oliver huikkasi. ”Tietääkö isä, että poltat taas tupakkia?”

Bob oli haiskahtanut karmealta, epäluonnolliselta savulta. Oliver rakasti nokinuotion tuoksua laavulla, mutta Bobin vaatteet löyhkäsivät pahemmalta kuin kanankakka.

Bob kaapi lunta kämmeniinsä. Oliver pinkaisi tiehensä. Mike oli ehtinyt kiertää toista kautta pakoon.

”Kiit-ti...”, Mike huohotti polviinsa nojaten, kun he olivat juosseet autotiemäen ylös ja oli turvallista pysähtyä. Bob ei jaksanut juosta. Nordic, Kirah ja Lewis tulivat heitä vastaan.

”Miten toimitaan?” Lewis kysyi.

”Miten niin?”

”Se kello pitää saada siltä”, Kirah sanoi.

”Mistä tiedät, että se on Bobilla?” Oliver tahtoi tietää.

”On se.”

”Pelästytetään se tällä.” Nordic oli juossut piiloon pihaton varustehuoneeseen asti ja löytänyt sieltä megafonin, jolla Kitty oli kesällä juontanut mäkiautokilpailuja. Kirah kaappasi sen häneltä.

”Hyvä. Miten tämä toimii?”

”Hiivitään takaisin, joku heittää pallon oveen ja kun se tulee...”, Lewis virnisti hitaasti, ”huudetaan sen korvaan!”

”Ja minä livahdan samalla sinne sisään etsimään isän kellon.”

”Minä en tule.”

Kirah ja Lewis katsoivat vihaisina Nordiciin.

”Se oli sinun idea.”

”Joo, mutta…”, Nordic potki kengänkärjellä lunta tielle, mutta nosti samalla leukaa. Oliver astui kaverinsa tueksi.

”Me pidetään täällä vahtia.”

”Pelkurit.”

Oliverista ei ollut kiva tulla kutsutuksi pelkuriksi, koska sitä hän ei ollut. 

”Mike, tule”, Kirah käski. Mike katsoi avuttomana ja sen näköisenä, ettei halunnut mennä, mutta lähti Lewisin ja Kirahin perään. Kirah oli vähän semmoinen, että tahtoi komennella muita. Kun he olivat tarpeeksi kaukana, Nordic niiskautti hiljaa kuin puhuakseen, mutta Oliverin vilkaistessa, ei sanonutkaan mitään. Oliverkaan ei sanonut, mutta piristääkseen ystäväänsä, kumartui ottamaan lunta maasta. Nordic huomasi hänen aikeensa. He aloittivat lumisodan.

Megafonin ääni kajahti vasten kallioita. Se oli Lewiksen suurennettu karjuva ääni, joka tuntui tulevan aivan vierestä, vaikka he olivat alhaalla parkkipaikalla. Kumpikin, Oliver ja Nordic, pysähtyivät kesken touhunsa ja kääntyivät katsomaan. Toimisiko se? Lewiksen suuri ääni kuului taas, vaikka sanoista ei kunnolla saanutkaan selvää, sillä ne peittyivät omituisen jytinän alle…

Tien toisella puolella oli kulkenut mies, joka yhtäkkiä olikin siinä Oliverin ja Nordicin luona. ”Varokaa!” matala ääni varoitti, ja Oliver tunsi kuinka häntä kiskaistiin kovakouraisesti paidan rintamuksesta ja tönittiin juoksemaan tien yli kohti ranchin portteja. Jytinä oli voimistunut ja muuttui tiehen iskeytyväksi tuminaksi ja painavan lumen huminaksi. Sungroan Hillsin kallioilta lensi valkeaa ja tummaa vain parinkymmenen metrin päässä.

Muutama sekunti myöhemmin vyörymä tasaantui ja kaikki hiljeni jälleen, mutta nyt tie oli täynnä lunta ja jäisiä lohkareita. Pojat tuijottivat näkyä. Auto, joka oli ollut tulossa kauempana, oli ehtinyt jarruttaa ja lähtenyt peruuttamaan alta pois, mutta kaartanut lumipenkkaan.

Oliver nosti katseensa mieheen, joka oli varoittanut heitä ja kiskaissut sivuun: se oli Logan, tallin kengittäjä. Nordic oli aivan kalpea ja lakosi hitaasti maahan.

Logan ei jäänyt heidän luokseen, vaan meni katsomaan osin lumivyöryn alle jäänyttä autoa.

”Hoi!” Muut pojat juoksivat mäkeä ylös säikähtäneinä. ”Katsokaa!” Hekin jäivät tuijottamaan suut auki isoa lumikasaa keskellä tietä. Lewis roikotti megafonia.

Kukaan ei puhunut mitään ennen kuin Logan tuli takaisin. Nordic meni piiloon Oliverin taakse. Loganilla oli sellainen ilme, josta on vaikea sanoa onko se millainen. Hän pysähtyi poikalauman eteen ja seisoi siinä hiljaa, kunnes murahti: ”Menkääs kotiin siitä nyt… Ei ole turvallista.”

”Kuoliko se?”

”Ei.”

”Mitä sille tapahtui?”

”Mmh...”

”Jäikö joku lumikasan alle?”

”...”

”Se oli Lewis!” Mikeltä pääsi paniikinomaisesti. Lewis hätkähti, katsoi megafoniin ja heitti sen äkkiä kädestään lumipenkkaan.

”Enkä ollut! Se oli Mike, joka pomppi liian kovaa katolla!”

”Me oltiin kuolla...”, Nordic mumisi hiljaa. ”Minä lähden nyt kotiin...”

”Missä Kirah on?” Oliver kysyi. Pojat sulkivat suunsa.

”Se lukitsi itsensä traileriin eikä suostu tulemaan ulos.”

”Bob pitää sitä siellä.”

Oliver lähti juoksuun ja muut myös, mutta jarrutti sitten vielä ja kääntyi takaisin Loganin luo. Hän empi.

”Ethän kerro tästä... äidille ja isälle?” He suuttuisivat kuitenkin ihan tuhaan. Eihän mitään ollut sattunut!

Logan katsoi häneen ilmeettömästi pitkän hetken. Oliver katsoi rohkeasti takaisin karuihin kasvoihin. Oikeastaan ne olivat kiehtovat. Violettisävyinen arpi oli kalpea reunoilta ja kiristi ihoa. Oliverin teki mieli kysyä, sattuiko siihen usein. Hänestä tuntui, että Logan melkein iski silmää. Tai ehkä hänen silmäkulmansa vain nykäisi itsekseen. Oliver kuitenkin hymyili sille leveästi. Hän juoksi ystäviensä perään.

Ne olivat lumimiehen, sankarin kasvot.

08-10.03.2024

Yhteistreenit ennen ensi kuussa koittavaa Western weekiä kuulostivat mielenkiintoisilta sillä melkein kaikki kisasivat erilajeissa. Tälle vuodelle oli tehty tällainen uudistus, joten olikin mielenkiintoista nähdä kuinka se tulisi vaikuttamaan viikon dynamiikkaan. Lajien valinta oli mennyt tiimin kesken oikeastaan täydellisessä yhteisymmärryksessä, vaikka olinkin ilmoittanut, jotta voisin antaa oman paikkani Oliverille, jotta Centereistä nuorinkin pääsisi kilpailemaan.

Itselleni kilpaileminen ei ollut millään mittapuulla tärkeää, vaan sitäkin enemmän Texasiin lähtöä odotin sillä, että pääsin kotiin. Vaikka nykyaikana olikin helppo pitää yhteyttä, ei mikään voittanut sitä, että näki ihmisen ihan elävänä. Kanadaan muuttoni jälkeen olin nähnyt äitiä oikeastaan vain kerran vuodessa, kun olimme saapuneet Western viikolle. Tokikaan en voinut sanoa, jotta olisin nähnyt Charlieta yhtään sen useammin, vaikka toinen olikin käynyt vierailulla luonani Kanadassa. Joka vuosi olin etsinyt hyvää hetkeä, jolloin olisin voinut sopia pitäväni lomaa ja lähteväni käymään kotona niin, että mun ei tarvitsisi miettiä mitään kilpailuihin liittyvää.

Ehkä kaiken sen jälkeen mitä mä olin kokenut muutaman vuoden aikana, oikea loma tekisi hyvää. Se saattaisi olla jopa jotain sellaista mitä tarvitsisin. Tokihan mä olin kysynyt Jackilta, josko voisin lainata mökkiä omaksi majapaikakseni ainakin muutamaksi yöksi western weekillä. Centerit varmasti majoittuisivat taas luonamme, kuin myös todennäköisesti Manny ja Cellakin, joten jokainen majapaikka päätalolla olisi täynnä, kuin varmasti myös mökki, joka oli loppuaikoina toiminut meidän molempien kotina. Olihan Charlie tarjonnut minulle mahdollisuutta majoittua luonaan ja totta puhuen koska en jaksanut millään tasolla lähteä vääntämään tuon kanssa, vaikka minulla olikin melkein vuosikymmenen tuoma ikäetu, olin luvannut majoittua heidän luonaan.

Päästessäni maneesiin Kitty oli ensimmäinen joka minut huomasi ja pinkkihiuksisen huuto kiinnitti myös Alexiinan huomion. Kitty oli tapansa mukaan heti luonani ja äänessä, vaikka totta puhuen en saanut oikein mitään kiinni kaikesta siitä mitä toinen puhuikaan vauhtia ollessa varmaan saman verran kuin konepistoolilla laukausnopeutta sarjatulella. Toisen napattua oman ratsunsa, myös Alexiina saapui luokseni ja nosti esiin edessä olevan viikonlopun.

”Ah joo… Ei meillä… ihmeellistä. Luulin… peruuntunut…” mutisin, sillä totta puhuen tuleva viikonloppu pelotti minua. Kuulostihan se ehkä hullulta, mutta tietäessämme millainen varsinkin lähihistoriamme oli Gillianin kanssa, en tiennyt millaisella agendalla toinen lähtisi tähän viikonloppuun. Tai siis jos tuoreimmat signaalit pitäisivät paikkansa musta tuntui, että tämä viikonloppu voisi olla jotain sellaista mitä me ja meidän suhteemme kaipaisi. Vaikka mä olin joutunut petetyksi ja mä en tiennyt voisinko mä ikinä luottaa siihen, jotta mua ei petettäisi uudelleen. Jos mä joutuisin uuden petoksen kohteeksi, en mä tiennyt miten mä pystyisin jatkamaan siitä eteenpäin. Uusi petto todellakin tarkoittaisi todennäköisesti sitä, että päätyisin irtisanomaan itseni Centereiden palveluksesta ja pakkaisin tärkeimmät tavarani ja hevoset matkaani, ennen kuin aloittaisin muutaman päivän mittaisen matkan takaisin kotiin.

Alexiinan kysely nosti samalla myös mieleeni vain paria päivää aikaisemmin saamani viestin Gillianilta. En ollut ajatellut, jotta toinen voisi olla todellakin kiinnostunut viikonloppulomasta, varsinkaan kun olin kysynyt sitä niin nopeasti. Tokihan mä tiesin, että naisen tilanteessa lähtö samana päivänä, vain muutaman tunnin varoitusajalla oli hankalaa, joten ehkä oli ollut ihan riskaapelia edes lähteä ehdottamaan toiselle tuota asiaa.

Kuitenkin nyt kun nainen itse oli ehdottanut, josko kokeilisimme viikonloppulomaamme tällä viikolla, mä olin suostunut asiaan ja luvannut järjestää reissun. Oikeastaan mä olin suunnitellut viikonlopun sellaiseksi, jotta kaksosilla olisi mukavaa. Tokihan mä olin jollain tavalla miettinyt, jotta miten kauaksi me jouduttaisiin lopulta lähtemään – kaksoset kun eivät välttämättä jaksaisi istua kauaa autossa. Onnekseni vajaan kolmen tunnin ajomatkan päästä löytyi suureksi yllätyksekseni lapsille suunnattu tapahtuma. Yritin tutkia ohjelmaa parhaani mukaan ja miettiä että olisiko se sopiva kaksosille. Loppupeleissä mä päädyin vain toivomaan, jotta olin päätellyt oikein ja että viikonloppumme ei menisi pilalle sen vuoksi.

Yrittäessäni lähteä hakemaan Gilliania ja kaksosia Orange Woodsilta, jotta saatoimme aloittaa reissumme ei hommat todellakaan lähteneet hyvällä tavalla liikkeelle. Lumivyöry oli katkaissut tien, joten jouduimme odottamaan lähtömme kanssa. Mä en tiennyt kauanko siinä menisi, jotta tie saataisiin auki ja päästäisiin lähtemään. En tiennyt oliko tämä jokin universumin merkki siitä, jotta olisin tekemässä virheen, vai mistä tämä olisi merkkinä. Kuitenkin useampaa tuntia myöhemmin sain ilmoituksen siitä, jotta tie olisi jälleen avoinna. Kello oli kuitenkin sen verran paljon, jotta päätimme ottaa pienen riskin ja lähteä ajamaan.

Päästessämme vihdoin ja viimein hotellille mä olin vain entistä epävarmempi siitä, miten viikonloppumme tulisi menemään. Nostettuani reppumme autosta, autoin Gilliania kaksosten kanssa.

”Hei. Minulla oli kaksi huonetta varattuna nimellä Andrews” kerroin oman vuoroni tullessa vastaanottotiskillä. Virkailijan naputellessa tietokonettaan tuon katseesta huomasi, jotta kaikki ei ollut kunnossa.
”Valitettavasti en löydä täältä kuin yhden huoneen varattuna. Se on perhehuone, joten se on vähän tilavampi kuin normihuoneemme vaikka siellä onkin kaksi lastenvuodetta.”

Katsoin Gillianin päälle, sillä en tiennyt miten tällainen muutos vaikuttaisi toisen mieleen. Olin kuitenkin puhunut toiselle, jotta varaisin kaksi erillistä huonetta, jotta nainen saisi toisen itselleen kaksosten kanssa ja itse voisin sitten majoittua toisessa huoneessa.

”Ei… Ei se minua haittaa” punakiharainen vastasi.

Majoittumisemme ollessa valmis, pyrin poimimaan niin paljon tavaraa mukaani kuin vain sain, Gillianin keskittyessä kaksosiin. Saapuessamme huoneemme ovelle ja ojentaessani toista avainkorttia Gillianille, naisen pehmeä käsi laskeutui omalleni. Vaikka se ei ollutkaan mitenkään suunnitelmallista, syystä tai toisesta mä en vetänyt kättäni pois. Tilanne tuntui oikeastaan vain luonnolliselta ja samalla se sai mun tunteet omanalaiselle solmulle.

Ennen kuin edes tajusin mitään, olin taivuttanut polviani hienoisesti, jotta ylsin paremmin painamaan huuleni naisen omille. Suudelmamme ei ollut pitkä tai intohimoinen, mutta se tuntui oikealta. Irrotettuani huuleni naisen omilta, painoin ne kuitenkin nopeasti takaisin vielä toisen omille, tällä kertaa vain hieman intohimoisemmin. Muutamaa sekuntia myöhemmin irrotin huuleni kuitenkin uudelleen naisen huulilta ja ennen kuin meistä kumpikaan kerkesi reagoimaan asiaan mitenkään, näytin avainkorttia ovelle ja se piippasi merkkinä siitä, että oven lukitus oli avoinna. Työnnettyäni oven auki ja nähtyäni huoneen purin hampaitani yhteen sillä huoneessa, olikin vain yksi sänky, jota ei näyttänyt saavan jaettua helposti kahteen.

Kannettuamme tavaramme huoneeseen totesin Gillianille, jotta nainen voisi ottaa sängyn ja itse pärjäisin enemmän kuin hyvin sohvalla. Kello oli myös sen verran, jotta jotain olisi myös aika syödä.

”Haluatko… kokeilla mennä syömään jonnekin? Vai… vai haemmeko tänne?”
”Mennään vain jonnekin. Toki en tiedä miten kaksoset jaksavat.”
”Ei se haittaa. Mä voin… mä voin tulla heidän kanssaan takaisin jo etukäteen. Saat… Saat hetken omaa aikaa”
Punakiharainen hymyili pienesti ja ollessamme valmiita ojensin omaa kättäni Dianalle, sillä tyttö oli kaksosista reippaampi, joten toivoin jotta tyttö haluaisi lähteä mukaani.

Odotimme jotta Gillian ja Hugo olivat myös valmiita ennen kuin avasin oven ja astuin käytävälle, yrittäen kuitenkin pitää oven avoinna naisille. Päästessämme käytävälle päästin Gillianin ja Hugon meidän edellemme ennen kuin seurasimme Dianan kanssa perässä. Katselin edellämme kulkevaa parivaljakkoa ja tasaisin väliajoin laskin katseeni viereeni, jossa näin punaisen päälaen. Tilanne sai taas mentaalisen puukon löytämään paikkansa jostain sisuskaluistani.

Tokihan mä tiesin, että tämä viikonloppu ei mahdollisesti merkitsisi mitään sen suurempaa, siitäkään huolimatta, että olin omia tunteitani paljastanut toiselle konkreettisemmalla tavalla kuin meistä ehkä kumpikaan oli osannut odottaa. Mä tiesin, että olisi väärin haaveilla siitä, että tällainen voisi olla mun arkeani ja että mulla olisi oma paikkani pienen perheen dynamiikassa. Tai ehkä mulla voisi olla joku rooli, ehkä vain samanlainen kuin kaukaisella enolla tai jollain muulla sellaisella sukulaisella.

Ravintolaan päästessämme se ei vaikuttanut onneksi olevan enää kovinkaan kiireinen, mikä oli varmasti meidän molempien onni. Saimme pöydän läheltä ovea, hieman rauhallisemmassa paikassa, joten tarvittaessa olisi helppo poistua kaksosten kanssa ravintolasta. Epävarmuus oli syönyt ruokahaluni, joten tilasin itselleni vain alkupalalistalta, Gillianin ja lasten valitessa itselleen haluamansa ruuat ja juomat. Odottaessa ruokiamme yritin viihdyttää kaksosia parhaani mukaan. En todellakaan tiennyt miten taaperoita kuuluisi viihdyttää, sillä en ollut oikein ikinä keksinyt parasta toimintatapaa niiden hetkien aikana joita olin päässyt kaksosten kanssa viettämään. Lopulta annoksemme saapuivat ja autettuani Dianan alkuun ruokailussaan, käänsin huomioni omaan annokseeni.

Ollessamme valmiita myöhäiseltä illalliseltamme, maksoin laskumme ennen kuin käänsin huomioni Gillianiin ja kaksosiin

”Saanko?” Kysyin epäröiden samalla kun nyökkäsin kohti Hugoa. Hieman epäröiden poika ojennettiin minua kohden ja otin pojan syliini.
”Äittä. Äittä!”
”Shh, ei oo mitään hätää. Äiti on tuossa vieressä” puhelin hiljaisella ja pehmeällä äänellä pojalle yrittäessäni kääntyä niin että toinen näkisi, jotta äitinsä olisi todella vierellämme. Lopulta poika kuitenkin rauhoittui syliini ja päästessämme hissiin tunsin lämpimän, tasaisen ilmavirran kaulallani. Yritin mahdollisimman hiljaa tarkistaa tilannetta, vain varmistaakseni itselleni sen jotta ajatukseni oli ollut oikea ja Hugo oli nukahtanut syliini.

Huoneeseen päästyämme autoin kaksosten nukuttamisessa, ennen kuin oli meidänkin aika suunnata nukkumaan.

***

”Ty…Tyler?”

Raotin silmiäni hitaasti, sillä en saanut heti paikasta ja ajasta kiinni. Kuitenkin kun käännyin selälleni ja sain silmäni lopulta kunnolla auki, huomasin Gillianin kyykistyneen viereeni.

”Onko jotain… sattunut?” kysyin saadessani silmäni kunnolla auki ja päästessäni kiinni meneillään olevaan hetkeen.
”Ei… herätyksesi… jokin aika sitten”.
”Ai…” oli ainut mitä osasin äkkiseltään puoliksi unessa. En uskaltanut myöntää sitä ääneen, mutta minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että olisin edes kuullut koko herätystä. Se ei ollut minulle mitenkään tyypillistä ja äkkiseltään en edes muistanut edellistä kertaa, kun olin nukkunut pommiin.

Kampesin itseni istumaan, ennen kuin piilotin haukotukseni käsiini ja lopulta upotin koko kasvoni käsiini. Tuntiessani olevan sen verran hereillä, jotta uskalsin nousta, kohottauduin seisomaan ja kävelin kylpyhuoneeseen, jotta sain pestyä kasvoni viileällä vedellä. Palattuani takaisin huoneen puolelle yritin pukea mahdollisimman reippaasti, jotta saatoimme suunnata aamupalalle.

Päästessämme liikkeelle nolostukseni pommiin nukkumisesta muuttui helpotukseen siitä, että kohta ajatuksillemme olisi varmasti paljon muutakin. Tapahtumapaikalle päästessämme kävimme vaihtamassa lippumme rannekkeisiin ennen kuin oli aika astella peremmälle. Tapahtumapaikka oli yhdistelmä tivolia ja sisäleikkipuistoa, joten toivoin että olisin arvellut oikein ja että sieltä löytyisi jotain mistä molemmat kaksoset pitäisivät. Päätimme alkuun kiertää tapahtuma-alueella, jotta saisimme paremman kuvan siitä mitä kaikkea täällä olikaan tarjota. Tokihan samalla, jos toinenkaan kaksosista haluaisi pysähtyä mihinkään, se sopisi minulle enemmän kuin hyvin, sillä kaksostenhan ehdoilla me täällä oltaisiin.

Lähtiessämme kiertämään aluetta, yritin etsiä Gillianin käden omaani. En mä tiennyt miten nainen siihen suhtautuisi, varsinkaan eilisen jälkeen, mutta jostain syystä mulla vain oli sellainen tunne, jotta tämä olisi sellainen asia minkä mä haluaisin tehdä. Historiamme sekä kaksosten mukana olon takia mä en välttämättä ollut vielä valmis tekemään mitään isompia liikkeitä, sillä jokin mun sisälläni ei vielä antanut periksi sille tunteelle, joka varoitti minua avautumasta liikaa toiselle ja joka yritti pitää minut turvassa uudelta sydänsurulta.

Kierrettyämme ensin koko tapahtuma-alueen, oli aika kysyä kaksosilta olisiko heillä jotain mihin nuo haluaisivat suunnata ensimmäisenä. Diana kertoi heti parikin kohdetta mihin haluaisi, Hugon ollessa siskoaan ujompi. En puuttunut päätökseen siitä, mihin lopulta suuntaisimme ollenkaan, sillä eihän minulla ollut loppupeleissä mitään sananvaltaa siihen, mitä kaksosten kanssa kävisi. Ei nyt eikä mahdollisesti ikinä.

Gillianin ja Dianan saadessa neuvottelunsa päätökseen, tarjosin kättäni Hugolle ja suureksi yllätyksekseni poika tarttuikin siihen. Diana kulki eteenpäin todella reippaalla askelluksella ikäisekseen taaperoksi, ja me seurasimme Hugon kanssa perässä omaa rauhallista tahtiamme. Tivolin puolelta ainakin muutama laite oli sellaisia, jotka kiinnostivat kaksosia ja joita lupasin kokeilla heidän kanssaan. Totta puhuen en todellakaan ollut mikään hurjapää mitä tuli tällaisiin laitteisiin, mutta onnekseni pienille lapsille suunnatut laitteet eivät olleet millään tavalla hurjia edes tällaisen aikuisen noviisin testattavaksi.

Koko päivämme meni ainakin omalta osaltani mukavissa merkeissä ja vaikka hetkittäin koinkin haikeuden hetkiä, jotka yritin piilottaa parhaani mukaan. Koko päivä tuntui livahtavan ohitse kuin siivillä, ennen kuin tapahtumapaikan lävitse kajahti kuulutus siitä, että tapahtuma olisi tulossa päätökseensä.

Palattuamme takaisin hotellille kello oli sen jälkeen sen verran paljon, jotta kaksoset saatettiin laittaa yöunille. Jäätyämme kahden mä mietin hetken mitä mä uskaltaisin tehdä. Tämä olisi sellainen hetki, jossa me voitaisiin tehdä Gillianin kanssa melkein mitä tahansa, mutta mä en halunnut tehdä mitään sellaista mikä voisi pilata meidän reissumme.

”Mä käyn…” viitoin ovea kohden ”pian”.

Livahdettuani ovesta mahdollisimman hiljaisesti, kävin tilaamassa ravintolasta kaksi ruoka-annosta sekä juomat. Palattuani takaisin huoneeseen tuntui kuin pulssini olisi hakannut jossain 200 paikkeilla. Toivoin että olin tehnyt oikeat valinnat ja että Gillian ei suuttuisi siitä, että yritin yllättää toisen.

Varttia myöhemmin kuulin hiljaisen koputuksen ovelta ja avattuani sen eräs hotellin työntekijä oli oven takana kärryjen kanssa, jossa oli kaksi peitettyä ruoka-annosta sekä juomat.

”Mä voin… tästä” mutisin samalla kun poimin lautaset käsiini ja kannoin ne pienelle tasolle joka huoneestamme löytyi. Haettuani vielä juomamme sekä ruokailuvälineet kiitin toista ja suljettuani oven, käännyin punakiharaisen puoleen.

”Ei tämä… kunnon illallista… mutta…” takeltelin sanoissani, sillä minulla ei todellakaan ollut mitään ajatusta siitä, kuinka voisin selittää tekoni toiselle.

Lähtiessämme sunnuntaina kotimatkalle, en oikein tiennyt mitä ajatella viikonlopusta, sillä toivoin jotta Gillian ja kaksoset olisivat pitäneet siitä. Eihän se ollut mitenkään super erikoinen, mutta ainakin itselleni se oli sitäkin tärkeämpi ja toivoin etten olisi ainakaan kovinkaan pahasti pilannut mitään välillämme, nyt kun olimme toivottavasti saaneet korjattua edes hieman välejämme.

Alexiinan kommentti:
Jes, vihdoin pääsi kuulemaan tästä reissusta! Tätä oli odotettu! Ja aijettä, tuli ääneen vingahdeltua!   Joko nyt, joko nyt näiden kahden romanssi pääsee uuteen nousuun?? Tyler on kyllä suloinen, ja kyllä hän kunnolla yrittää, kun vain uskaltaa. 

Gillianin aatteita pian jatkoa seuraa!