katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Sept 1, 2021 15:34:52 GMT
Poikien ilta 25.8.2016 Nora se sitten ei vaihtanut levyä. Hän lähetti Dewnin puhelimeen vielä lisää kuvia Rosasta erilaisissa morsiusmekoissa. Dewn ei vastannut hänelle mitään, mutta sen sijaan hän lähetti – poikkeuksellista kyllä – itse viestiä Rosalle. Hieno kuva sinusta hääpuvussa, siinä luki. Nora lähetti. Lähdit täältä sanomatta heipat. Sori, kun olin niin poissaoleva. Oli huono hetki. Tsemppiä kouluun. Loistat siellä varmasti.
Viiden pintaan hän lompsi pihattoladolle. Charlotte oli varmasti jossain määrin oikeilla jäljillä eikä Dewn epäillyt sitä, mutta häntä ei huvittanut sekaantua mihinkään hämäräperäiseen – ja toivoi, ettei siskokaan sekaantuisi yhtään tämän enempää. Max oli ollutta ja mennyttä, ja vaikka Danielin ilmestyminen Colt Amen Villaan oli todellakin nostattanut Dewnin niskavillat pystyyn, hän ei pitänyt enää mysteereistä. Hänen elämässään ei ollut sijaa niin matalavärähtelyisille energioille ja ajatuksille. Hän halusi vain nauttia joka päivästä ja joka hetkestä ilman huolia, hyvillä mielin ja onnellisena. Hän tiesi mitä vaaroja siihen liittyi, kun eksyi kaninkoloon. Mutta Dewn käsitti myös, että tämä oli Charlottelle tärkeää ja nämä asiat koskettivat siskoa läheltä. Charlotte oli menettänyt hyvän ystävänsä, kuten Dewnkin, ja yhdisti sen Mustiin Ruusuihin. Ja nyt hänen toinen ystävänsä oli vaikeassa tilanteessa. Oli ymmärrettävää, että Charlotte kamppailisi surua vastaan ja koettaisi käsitellä näitä asioita ulkoistamalla ne jonkin muun syyksi – tässä tapauksessa Mustien Ruusujen. Charlottea ei näkynyt heinäladolla. Dewn kiersi sen ympäri, tsekkasi sisätilat ja huikkasi parvelle, kunnes jäi ulos nojailemaan pihattotarhan aitaan ja katselemaan pilviä. Oltuaan siinä hyvän tovin, rahisevat askelet juoksivat kohti. ”Sori… oletko... ollut täällä jo – ?” Charlotte huohotti kädet polvillaan. ”Kolme varttia.” Dewn teeskenteli katsovansa kuvitteellista rannekelloa. ”Unohdin”, Charlotte sanoi rehellisesti ja nipisti toista silmäänsä kiinni. ”Sinä minut kutsuit.”
”Tiedän, mutten muistanut.”
”No, jos tämä ei ole tärkeää, on minulla muutakin puuhaa.” Dewn työnsi kädet shortsin taskuihin. ”On tämä tärkeää!” Charlotte puuskahti. ”Anna nyt pari sekuntia.” ”– lisää”, Dewn kiusasi tahallaan. Sisko laski laukun olkapäältään maahan ja kaivoi mustakantisen vihon sieltä esiin. Dewn nojasi takaisin aitaan. ”Puhuin neiti Fedellin kanssa”, aloitti Charlotte. ”Infernosta?” Dewn rutisti otsaansa. Oliko Charlotte tehnyt ennätyksen ja ehtinyt rikkoa lupauksensa jo muutamaan tuntiin? Mutta hän mulkaisi Dewniä pahasti. ”Kiitos luottamuksesta. En minä tyhmä ole.”
Dewn nosti kädet ilmaan. ”Sinun sanasi, ei minun.” ”En puhunut Infernosta. Mutta kysyin onko Colt Amen Villassa taas hevosia. Ja hän sanoi, että on – että siellä on taas palominoja ’niin kuin kuuluu’. Kävin siellä, sen takia tulin myöhässä, kun en muistanut, että meidän piti tavata viideltä.” Charlotte piti pienen tauon. ”Näin sen.” ”Eli kaikki hyvin?” Charlotte empi. ”Toistaiseksi. Mutta jos Mustat Ruusut saa sen käsiinsä–” Hän hengitti raskaasti. ”Pelkäät, että sille käy kuten Fifille?”
Charlotte tarkasteli häntä hetken aikaa tarkkaan. ”En niinkään välitä mitä Infernolle käy, kuin mitä Mustat Ruusut siitä hyötyy.”
”Okei, no, pitäisi varmaan tietää vähän enemmän tästä kultista ja niiden pyrkimyksistä.”
”Ja sen vuoksi”, Charlotte sanoi nopeasti ja ryhdistäytyi; Dewn tunnisti tuon kiihkomielisen vimman sisarensa ruskeissa silmissä, ”sinä otat siitä selvän!” ”Ai minä?” ”Sinä sinä”, Charlotte tuli tuuppimaan häntä liikkeelle. ”Menet nyt autoon ja ajat Goosejaw’iin. Tai oikeastaan… voisin tulla mukaan autoon, mutta en kyllä tule sisälle tai koko juttu vesittyy. Andrew ei halua nähdä minua eikä puhu mitään, jos minä olen läsnä, mutta… se voisi puhua sinulle.” ”Hetkinen nyt”, Dewn käännähti kantapäiden ympäri Charlotten työntäessä häntä kohti lavaa. ”Miten minä voisin tästä sen enempää selville ottaa? Ja miksi – miksi se Andrew-heppu minulle mitään puhuisi? Tämä on enemmänkin teidän juttu.” ”Tämä koskee ihan yhtä paljon sinua kuin minua”, Charlotte töksäytti. ”Sinä voit olla hyvää pataa Andrewn kanssa, vai mitä?” ”En harrasta pintapuolisia suhteita”, Dewn sanoi kulmat koholla, ”minkäänlaisia.” ”No olkaa minun puolestani vaikka best buddies. Kai sinä nyt haluat tietää, jos Inferno on vaarassa? Tai Fifi? Andrew tietää jotain Fifistä, tiedän, että tietää!” Dewn tuijotti Charlottea silmiin. Tällä oli tuima ilme, mutta Dewn tunsi hänen olevan enemmän peloissaan, kuin vain nenäkkäästi utelias – ja vain siksi, vain siitä syystä, hän myöntyi; koska hän ei hyvän isoveljen tavoin halunnut, että pikkusiskolla olisi mitään pelättävää. Niinpä hän antoi Charlotten työntää itsensä autoon ja, kun tämä kipitti takalavan ympäri toiselle puolen etupenkille, Dewn käynnisti moottorin vastaan mutisematta. ”Millainen tyyppi tämä Andrew oikein on?” hän kysyi, kun he ajoivat ulos ranchtien porteilta. ”Olen tavannut hänet sen kaksi kertaa, mutta ei siinä varsinaisesti tullut tutustuttua.” Charlotte oli fanaattisesti selannut vihkoaan. ”Haukku on pahempi kuin purema”, hän sanoi vakavana kaivaessaan penaalia ja raapustaessaan sitten jotain Mustien Ruusujen ajatuskarttaansa. ”Vähän niin kuin sinä”, Dewn totesi hyväntuulisesti, muttei ollut varma keskittyikö Charlotte hänen sanoihinsa enää. Tämä oli pitkään hiljaa ja nosti sitten hitaasti päätään. Dewn ehti silmäkulmastaan nähdä siskon kasvoilla mitä kummallisimman ilmeen. ”Mutta ei se voinut olla...”, tämä mumisi itsekseen, katse harottaen tarkentamattomana horisonttiin. ”Hm?” Charlotten otsa rypistyi nopeasti ja hän laski katseensa takaisin vihkoon. ”Ei mitään. Mutta Andrew ei välttämättä ole kotona.” Dewn oli kerran ajanut Andrewn Goosejaw’hin, joten muisti suurinpiirtein minne mennä. Goosejaw oli pieni ja nuhjuinen lähiö, jonka kaikki talot olivat samanlaisia suorakaiteen muotoisia laatikoita. ”Tuo”, Charlotte osoitti tuulilasin läpi sormellaan oikeaa taloa. Pihassa oli taivaansininen Citroën, jota Charlotte ei näyttänyt tunnistavan, sillä hän mutisi: ”Onko hän hankkinut auton…?” Dewnin parkkeeratessa sen viereen hoitamattomaan pihaan. ”Mitäs nyt sitten?” Dewn odotti jatko-ohjeita. Charlotte heilautti vihon kannen kiinni.
”Menet soittamaan ovikelloa. Minä odotan täällä.” ”Ja sanon päivää taloon?”
”Sanot, että sinulla on asiaa hevosestasi. Kannattaa varmaan olla ihan rehellinen ja sanoa, että Inferno on myyty ja olet kuullut vähän huolestuttavia juttuja.” Dewn haroi hiuksiaan. ”Kuinka luotettava hän on? Jos kerron Infernosta, voinko olla varma, ettei asia vuoda sitten jotenkin isän korviin?” Charlotte oli pahaenteiset muutaman sekuntia liian pitkään vaiti. ”Joo. Minulla on kiristyskeinoja, joilla voi tarvittaessa uhkailla hänet hiljaiseksi.” Dewn katsoi siskoonsa hämmentyneenä. ”Jotenkin tuntuu, etten tiedä puoliakaan salaisesta elämästäsi – tai sen puoleen haluakaan.”
”Jep.” Charlotte kääntyi kireästi katsomaan etuovea. ”No. Mene. Ei, kun odota vielä”, hän avasi taas vihon, repäisi siitä puolikkaan sivun ja alkoi kynä sauhuten kirjoittaa jotain. ”Anna tämä sille.” Huokaisten, Dewn nousi autosta. Hänestä tämä oli naurettavaa, mutta jos se soisi siskolle mielenrauhan… ja olihan hän toki ihan kiinnostunutkin Fifin tarinasta ja Infernostakin, ei hän sitä aikonut kiistää. Hän käveli ruohotuppoja kasvavan lyhyen sorapätkän yli, nousi natisevat teräsportaat minikokoiselle kuistille, jonka aitaa vasten nojasi roskapussi, ja painoi ovisummeria. Hän kuuli sisältä ääniä, sekavaa etäistä mekkalaa ja puhetta. Sitten kuului töminää ja ovi aukeni. Ovensuussa seisoi Dewnin ikäinen nuorimies mustassa lyhythihaisessa T-paidassa ja harmaissa collegehousuissa. Hänellä oli taaksepäin suitut öljystä kiiltelevät mustat hiukset ja siniset silmät, joiden katse oli yhdistelmä hajamielistä, leuhkaa ja epäluuloista. ”Etsä olekaan pizzakuski?” hän sanoi ennen kuin näytti tunnistavan Dewnin. Vapaassa kädessään oli oluttölkki. ”Dewn. Terve”, Dewn sanoi ja ojensi kättä. Andrew vilkaisi käteen, mutta antoi sitten omansa. ”Tuota… tulin puoliksi siskoni asialla. Hän pyysi antamaan sinulle tämän.” Dewn ojensi Charlotten äsken autossa kirjoittamaa lappua. Andrew otti sen yhä epäluuloisempana. Hänen silmänsä liikkuivat laiskasti riviltä toiselle hänen lukiessaan sitä. ”OK”, hän sanoi lyhyesti viestin luettuaan. Kun Dewn ei tehnyt mitään, hän mulkaisi uudelleen. ”Pitääks tähän vastata takaisin vai? Sitäkö siinä odotat, Postimies Pate?” Dewn kohautti harteitaan. Andrew meni sisemmälle kämppään, etsi ilmeisesti toimivaa kynää (kaksi ensimmäistä, joita hän testasi sanomalehden reunaan olivat kuivia ja hän viskasi ne ärtyneenä olkansa yli) ja Dewn tuli samalla itsekin sisemmälle. ”Miten sille moottoripyörällesi kävi?” hän puheli. ”Vainaa.” Ulko-ovesta tultiin suoraan keittiöön, josta lähtivät käytävät sekä vasemmalle, että oikealle. Läsnä oli joku muukin; solakka ja vanttera vaaleahiuksinen nuorimies oli jääkaapilla. Pöydällä oli avonaisena tyhjä, murusia täynnä oleva pizzalaatikko. ”Moro”, mies sanoi käännyttyään tölkki olutta kädessään ja suhautti sen auki. Hän kuulosti ja näyttikin hyvin yllättyneeltä, mutta myös ilahtuneelta, nähdessään Dewnin. Dewn nyökkäsi ja vilkuili häneen sitten monta kertaa tahtomattaankin. Jokin noissa pikkuviiksissä, sulavalinjaisissa kasvonpiirteissä ja sinertävissä silmissä vei huomion. Andrew läimäytti lapun Dewnin kämmeneen. ”Siinä”, hän töksäytti ja heilautti kuulakärkikynän pöydälle. ”Ja sano terveiset takaisin, että tää oli iso parannus: ei tarvinnut sentään sen omaa pärstää nähdä.” Dewn vilkaisi paperiin. Charlotten viestin (’Olet anteeksipyynnön velkaa. Minähän SANOIN, etten vienyt niitä rahoja! Emma lähetti terveiset, että aikoo hommata summan takaisin.’) jälkeen oli lisätty nyt eri (huomattavasti harhailevemmin harakanvarpain) käsialalla: ’Jos kerran pistät isoveikan asialle, niin varmaan riittää kirjallisesti: oon pahoillani, että en ollut oikeassa.’ ”Nykyaikaa”, Dewn kuuli Andrewn toteavan kaverilleen. ”Kolmen ihmisen mutkan kautta välitetään tälleen viestit kirjeteitse.” Andrew oli kalppinut auki jääneelle ovelle ja piti sitä Dewnille avoinna. Mutta Dewn oli juuri katsonut vaaleaa miestä tarkemmin ja jokin raksahti hänen aivoissaan kohdilleen. ”Eikö me olla... tavattu jossain?” Mies väläytti leveän ja valkoisen hammashymyn. ”Mietin, ettet muista, olit niin pahassa krapulassa. Jim”, mies virnisti ja tuli käsi ojossa hänkin puristamaan Dewnin kättä, ”Jim Henning.” ”Se puhallutuspoliisi”, Dewnkin virnisti. ”Se oksennuskaveri.” Jimillä oli rehti ja vahva kädenpuristus. ”Mutta itse asiassa en ollut krapulassa. Olin sairas. Ruokamyrkytys.”
”Siitä olikin lehdessä”, Jim sanoi ja otti tölkistä huikan. Hän katseli Dewniä siniset silmät rehellisen avoinna ja kiinnostuneina. ”Taisin… jäädä sen kahvin velkaa”, Dewn hieroi takaraivoaan. ”Cappucino…?” ”Karamelli”, Jim täydensi hänen kanssaan yhtä aikaa. Molemmat naurahtivat. Andrew räkäisi. Dewn oli häiriintynyt kirkkaasta katseesta, joka tuntui tarkastelevan häntä vilpittömästi ja ujostelematta. Hetken aikaa kumpikaan ei sanonut mitään; Jim katseli Dewniä ja Dewn hieroi hämmentyneenä ja kiusaantuneena niskaansa. Andrew risti kätensä ovella puuskaan. Ihan tausta-ajatuksenakin se toi Dewnin mieleen Charlotten ja hän virnisti uudelleen. Jim innostui hänen hymystään. ”Pitää muistaa pitää kahvi aina takataskussa kerta tässä yllättävästi törmäillään”, Dewn sanoi vain jotain sanoakseen. ”Sitä odotellessa. Otatko kaljan?” Jim astui kohti jääkaappia. ”Öö – ei kiitos.” Jim vilkaisi Dewnin pään yli kohti Andrewtä. ”Matsi NHL:ää?” hän vinkkasi toisen käytävän päässä olevaan makuuhuoneeseen, jonka ovi oli selällään; Dewn näki katonrajassa olevan television olevan päällä ja siellä kesken jääneen jääkiekkopelin. ”En oikeastaan ole videopelien ystävä”, Dewn aloitti, muttei ehtinyt loppuun, kun Jim taputti häntä jo toverillisesti hartiaan. ”Niin Andrewkin sanoi, mutta sitten kun toin Xboxin, ei ole silmiä irrottanut ruudusta”, Jim nauroi. Hänellä oli valaiseva, karismaattinen hymy. ”Tästä tölkki kouraan ja katsotaan miten maila heiluu”, ja Jim – kuten Charlotte aiemmin – työnsi Dewniä kohti makuuhuonetta. Ja Dewn kohautti olkiaan. Mikäs siinä. Mene virran mukana. ”Pepperoni-sieni-aurajuusto ja salami-ananas-tuplajuusto?” Ovelle oli ilmestynyt uteliaan näköinen pizzakuski käsissään uusi satsi. Kärkylle jäänyt Andrew kääntyi häneen päin ja otti tuoksuvat laatikot vastaan. Dewn oli istutettu sängylle, jonka päälle oli viskattu newyorkilaisia keltaisia takseja täynnä oleva peitto ja hänen käteensä tökätty niin oluttölkki, kuin peliohjainkin. Andrew tasapainotteli pizzojen kanssa huoneeseen. ”Me ei tiedetty, että tää miesten ilta näin villiintyy, joten on vain kahdet pizzat.” ”Ei se mitään –”
”Saat tästä, nälkä lähti suurimmaksi osaksi jo ensimmäisestä. Andyllä tässä on kyltymätön vatsa, aina ollut”, Jim härnäsi, mutta Andrew vain murahti. ”Kiitti, mutta olen vegaani”, Dewn sanoi. Andrew näytti pyörittävän silmiään rojahtaessaan nurkassa olevaan retkituoliin, mutta Jim vaikutti kiinnostuneelta. ”Se on hienoa”, hän sanoi vilpittömän oloisesti. ”Terveellinen elämäntapa on minunkin paheeni. Tosin en näytä nyt kyllä siltä”, hän lisäsi nolona kalja toisessa ja pizzasiivu toisessa kädessä. ”Andrewllä on paha vaikutus. Hän on aina se bad boy.” Hän loi toveriinsa luovuttaneen katseen. Andrew teki sormilla laiskasti voitonmerkin. ”Ja susta se kyttä tuli.”
”Olisi sinustakin voinut tulla, jos et olisi rötöstellyt nuorena niin paljon.” Andrew kohautti välinpitämättömästi hartiaa. Jim neuvoi Dewnille mitä tämän piti tehdä virtuaalisessa jääkiekkopelissä. Dewn ei ollut koskaan oikein innostunut videopeleistä ja oli naurettavan surkea Jimiin ja Andrewhen verrattuna. Johonkin väliin hän koetti virittää keskustelua jäljessä mainitun kanssa, mutta Jim tuntui vievän kaiken huomion puoleensa; ja mitä enemmän Jimistä tuli muutaman oluen myötä puhelias, sitä murjottavammaksi ja hiljaisemmaksi vastapainona Andrew kävi. ”Hei, tuota, oikeastaan minun piti kysyä mitä tiedät minun hevosestani”, Dewn sanoi sen turvin, kun Jim oli poistunut vessaan hakattuaan Dewnin NHL:ssä kolmesti putkeen. Andrew, joka oli jo ehtinyt rentoutua, vaikka vähäpuheinen olikin, muuttui samassa taas epäluuloiseksi. ”Miksi mä tietäisin sun hevosesta mitään?” hän töksäytti. ”Kuulin, että saattaisit tietää jotain… Varoitit kuulemma viime vuonna, että joku oli aikeissa varastaa sen.” Andrew joi pitkän kulauksen tölkistä ja silmäili Dewniä päästä varpaisiin arvioivalla katseella. ”Saanko mä sen vielä?” Dewn tuijotti kysymysmerkkinä. ”Sen paperin”, Andrew ojensi kättään. ”Tuli mieleen, että pitää lisätä siihen vielä jotain.”
Dewn antoi lapun hänelle. Andrew suttasi polveaan vasten viestinsä perään jotain, taitteli paperista lennokin ja pukkasi sen Dewnin suuntaan. Se sujahti sängyn alle, josta Dewn kumartui nostamaan sen. Hän taitteli sen auki.
Hyvä yritys. Dewn kohotti katseensa. Andrew mulkoili uhmakkaasti takaisin. ”Hyvä yritys?” Nyt Dewnin uteliaisuus oikeastaan vasta heräsi ensimmäisen kerran aidosti. Mitä syystä tällä jätkällä olisi käyttäytyä noin vihamielisen torjuvasti… ellei asiassa tosiaan olisi jotain vakavaa? Andrew venytti koipensa röyhkeästi pitkälle huoneeseen. ”Tasasin väliajoin aina sama. Mistä tuulee milloinkin. Mitä nyt tällä kertaa? Viimeks mun piti maksaa sen tallikaveri pois sellistä. Tänäänkö pitää salamurhata joku sen puolituttu, joka syötti porkkanoita sun lellipollelle?” Jim palasi kohentaen housujaan. Hän näytti kysyvältä. Tämähän oli poliisi. Se saattoi olla hyväkin asia. ”Siskoni on sotkeutunut johonkin Mustiin Ruusuihin.” Dewn laski peliohjaimen vuoteelle ja painoi kädet polvilleen. ”Olen huolissani hänestä. Hän sepittää juttuja siitä, että ne haluavat hevoseni ja murhasivat hänen kaverinsa. Pitääkö olla huolissaan?” hän siirsi katseen Andrewstä Jimiin. Jim ei hymyillyt enää, vaan näytti nyt itsekin huolestuneelta. ”Charlottella ei ole hätää”, hän sanoi aivan toisenlaisella äänellä kuin aiemmin; virallisella ja asiallisella poliisiäänellä. Charlotten nimi oli särähtänyt Dewnin korvaan; Jim siis tosiaankin tiesi mistä oli kyse ja kuka hän oli. ”Mustat Ruusut eivät ole uhka.” ”Eikä heillä ole yhteyksiä Colt Amen Villaan?” ”Se on valitettavasti arkaluontoista tietoa.” ”Eli on.” ”Asia on poliisien tiedossa ja hallinnassa.” Jim katsoi ruttuotsaisesti Andrewhen, joka murjotti retkituolissa jalat retkottaen ja suu tiukasti kiinni. ”Mutta jos Charlotte haluaa jutella siitä, voin järjestää asian.” ”Entä Max Clinton?” Dewn pudotti nimen töksähtäen. Hän ei ollut lausunut sitä ääneen niin pitkään aikaan – ei oikeastaan edes ajatellut sitä nimeä – että se tuntui luonnottomalta ja oudolta suussa. ”Ja Daniel Clinton? Hän kai omistaa kartanon nykyään? Miten se on mahdollista?” Jim oli vakava. ”Ei omena kauas puusta putoa...”, mutisi Andrew itsekseen. ”Nämä ovat valitettavasti yksityistä tietoa, johon en voi vastata. Mutta kuten sanottua, jos Charlotte – tai te – haluatte keskustella asiasta ja esittää huolenne, voitte koska tahansa tulla asemalle juttelemaan –” ”Kiitos, mutta minä en halua olla missään tekemisissä tämän aiheen kanssa”, Dewn sanoi nostaen kätensä ilmaan. ”Olen täällä puhtaasti siskoni asialla. Minä en halua tietää... välitä tietää… joten...” Hän ponnisti seisaalleen. ”Jos Fifillä siis ei ole hätää eikä minun tarvitse pelätä sen tai siskoni puolesta, hyvä. Ei tässä varmaan muuta.” Jim tuli Dewnin perässä, mutta Andrew ei liikahtanutkaan tuoliltaan. ”Pahoittelen, että Charlotte on osallisena tässä. Hän pystyi kuitenkin antamaan meille tärkeää tietoa.” Jim näytti edelleen huolestuneelta. ”En kyllä voi luvata, että tämä jää tähän”, Dewn sanoi. ”Ehkä omasta puolestani kyllä, mutta…” Dewn astui ulos. Hän huomasi pitelevänsä vielä kaljatölkkiä, jota ei ollut edes avannut, ja laski sen terassikaiteen päälle. ”Hei, kuule”, Jim sanoi vielä. ”Jos… jos lähdet kahville joku kerta, niin voidaan vielä jutella tästä. Tai muustakin. Sinähän olet sen kuitenkin velkaa.” Hän iski vähän silmää.
Dewn mietti hetken. ”Jeah. Miten vaan.” Jim kirjoitti puhelinnumeronsa paperiin, josta varsinainen viestintäkanava oli tullut, ja Dewn heilautti kättään harppoessaan takaisin autolleen. Charlotte kyyhötti siellä kännykkä kädessään ja silmät liekeissä. ”Mikä kesti!” hän kirahti heti, kun Dewn pääsi sisään. ”Kuolen nälkään. Lähetin sata viestiä ja meinasin jo tulla sinne. Söitte jotain pizzaakin!” ”Aijaa, ei minulla taidakaan olla puhelinta täällä”, Dewn sanoi huolettomasti vilkaistuaan hansikaslokeroa. ”Itsepähän lähetit minut sinne.”
”No?” Charlotte nousi istumaan suorempaan. Hän oli könöttänyt lysyssä kai pysyäkseen paremmin piilossa. ”Mitä selvisi?” Dewn väänsi avainta virtalukossa ja otti oman aikansa ennen kuin vastasi. ”Selvisi, että mikään ei ole selvää. Paitsi se, etteivät he halua – siis se kaverisi tai poliisit – että ulkopuoliset sotkeentuu asiaan. Hyvin… mielenkiintoista.” Dewn nakkasi paperinpalan Charlotten syliin. Charlotte taitteli happamana sen auki. ”Just”, hän mutisi. ”Öö”, hän sitten lisäsi, ”mikä tämä puhelinnumero on? Jim Henningin puhelinnumero?!” ”Jeah, pyysi kahville.”
”JIM HENNING PYYSI KAHVILLE?” Dewn oli pyöräyttää rattia ojaan Charlotten huudahduksesta. ”Sanoiko Andrew niin?? Että Jim on pyytänyt minua kahville?!” Dewn vilkaisi siskoon ja naurahti. ”Se oli kyllä minulle.” ”Sinulle?” Charlotte näytti pettyneeltä. Ja sitten taas hämmentyneeltä. ”Jim Henning pyysi sinua kahville?!?”
”Mukava heppu… kai. Andrewn kavereita. Pelattiin NHL:ää.”
”Oliko Jim äsken siellä?!”
”Jos et keskeyttäisi koko ajan, saisin varmaan sanottuakin. Jeah, hän oli siellä. Puhuin molemmille asiasta ja minulle vakuutettiin, ettei syytä huoleen ole ja voit nukkua yösi rauhassa.”
”Ja sinä uskoit?” ”En minä usko mitään tai ole uskomattakaan. Mutta jotain on kyllä tekeillä, sen myönnän. En vain ole kiinnostunut, että mitä.”
Charlotte rypisti paperia palloksi nyrkissään. ”Mikset ole?” Hän kuulosti yhtäkkiä olevan melkein itkunpartaalla; ääni oli paksu ja väreili. ”Jos Inferno tai Fifi –”
”Hei”, Dewn sanoi lempeästi ja irrotti toisen kätensä ratista painaakseen sen tytön olkapäälle, ”älä pelkää, kaikki on hyvin. Eivät ne Mustat Ruusut sinua uhkaa tai tule jostain puun takaa yhtäkkiä kirveen kanssa.” Charlotte pusersi huulensa yhteen. ”Mutta voiko kuolleet tulla?” hän kuiskasi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 5, 2021 14:15:33 GMT
Mitä jos 26.8.2016 Ei se voinut olla. Mutta… mutta jos kuitenkin? Ei. Älä ole typerä. Charlotten ratsastuksesta ei ollut tulla yhtään mitään. Shalia tuli esteelle ristilaukkaa, kolautti etupolvensa puomiin ja oli kompastua; Charlotte pysyi hädin tuskin tamman kaulalla.
”Mitä sinä oikein touhuat siellä satulassa?” Judith ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Hän pyöräytteli renkaita hiekan yli. ”Nyt herätys!” Shalia ravasi pöyristyneenä pää ylhäällä Charlotten yrittäessä kammeta itseään takaisin suoraan. ”Ajatukset siihen mitä teet!” Judith komensi nostaessaan pudonnutta puomia maasta syliinsä. Charlotte jatkoi voltin kautta kevyttä ravia. Joku nauroi hänelle kenttämuurilta. Vilkaistuaan hän näki Robertin vahingoniloiset kasvot siellä buuamassa. Kasvot ikkunassa… Älä viitsi, ei se viimeksikään ollut kummitus, vaan Sophie! Joten ei se tälläkään kertaa mitenkään voinut olla se, jota luulet… Charlotte nipisti silmänsä tiukasti umpeen ennen kuin avasi ne taas. Shalia vaistosi hänen levottomuutensa ja oli tavanomaista ärsyttävämmällä tuulella. Se tanssahteli sivuaskelia ja heilutteli päätään ylösalas. Ratsastuksen jälkeen Charlotte hoiti tamman hätäisesti ja melko puolihuolimattomasti ja oli aikeissa lähteä myllylle, kun henkilö, jota etsi, tulikin sopivasti tallissa Fifin pää puolessa vastaan. ”Laidunkausi sitten loppui”, Dewn totesi sitoessaan Fifin käytävälle. Ruuna oli hyväntuulisen näköinen, mutta aika kurainen. Dewn taputteli sitä lavalle ja poimi hihattoman hupputakin taskusta palan porkkanaa. Charlotte epäröi. Kannattaisiko Dewnille puhua? Olisiko sopivaa mainita asiasta – varsinkaan siitä henkilöstä? Toisaalta Charlotte kaipasi järjenääntä, joka tokaisisi, ettei hän mitenkään voinut luottaa silmiinsä tässä tapauksessa; että hän oli kuvitellut, erehtynyt… ei se olisi ensimmäinen kerta. Mutta jonkun muun pitäisi sanoa se hänelle, saada hänet vakuuttuneeksi. Hän hiipi Dewnin luo risteävät ajatukset mielessään, toisten jarruttaessa ja toisten tuuppiessa. Dewn oli kumartunut Fifin hoitoämpärin äärelle ja noukki sieltä juuri kumisukaa. Charlotte puri huuleensa. Joo. Ei. Joo. Ei. ”Höh”, Dewn sanoi äkkiä hoksattuaan hänet. ”Mitäs siinä hiiviskelet? Onko jokin hätänä?” hän lisäsi nähtyään Charlotten varmasti hankalan ilmeen. ”Ei”, Charlotte vastasi automaattisesti. Dewn kääntyi pyörittelemään Fifin karvaa sualla. Ruuna nosti etuhuultaan nauttivan näköisenä. Charlotte seisoi yhä siinä ja vielä jonkin aikaa emmittyään sanoi sitten: ”Tai on… Haluan, että sanot minun nähneen näkyjä.”
”Näit ehdottomasti näkyjä, se ei tapahtunut, älä sure.” ”Kiitos.” Dewn katsahti häneen vinosti hymyillen. ”Saanko tietää tarkemmin minkä uskomuksesi juuri romutin?” Charlotte tuijotti kiinteästi Fifin vasenta kaviota. ”Kuvittelin vain nähneeni aaveen.”
”Taas?” Dewn ei hermostunut. ”Mausoleumissa?” ”Ei, kun…” Charlotte ei uskaltanut katsoa häntä silmiin. ”Kartanolla. Ikkunassa.” Dewnin hymy hiukan hyytyi. ”Silloin, kun kävin siellä eilen katsomassa Infernoa. Joku tuijotti hevosia laitumella yläkerran ikkunassa. Ja luulin, että… tai siis se näytti… mutta ei se voinut olla…” Dewn katsoi häntä vaiti Fifin selän yli. ”Unohda”, sanoi Charlotte äkkiä. Hän ravisti päätään. ”Ei se ollut hän. En tiedä miksi edes ajattelin niin…” Dewn ei sanonut mitään, kun Charlotte kääntyi kannoillaan ja marssi pois. Pöljä, hän ajatteli. Minulla on liian vilkas mielikuvitus!
Amy lähetti tekstiviestin. Hän oli palannut New Yorkista ja kysyi, oliko Charlotte kotona, jos tulisi käymään tallilla. Charlotte nosti kasvonsa kohti taivasta ja kiitti pilviä täydellisestä ajoituksesta parhaan ystävänsä paluuseen. Tällehän hän voisi puhua! Pari tuntia myöhemmin jälleennäkemisen tervehdykset ja hevoskierroksen tehtyään, tytöt istuivat Charlotten huoneessa Emilie Autumnin What If:in soidessa taustalla peittääkseen heidän salaiset keskustelunaiheensa. ”– ja luulin nähneeni hänet ikkunassa, vaikka ei se voinut olla. Varmaan, kun olin ajatellut niin paljon Mustia Ruusuja ja Andrewtä, se näytti häneltä.”
”Mmh...” Amy istui mietteliäänä. ”Mie en ehkä sanoisi niin.” ”Sanoisi miten?” Amy risti kädet syliinsä. ”Koska mie myös luulin nähneeni hänet.” ”Mitä? Siis mitä? Missä? Milloin? Miten?” ”On siitä jo aikaa. Joskus alkuvuodesta.” Charlotte liukui suu auki vuoteelta seepramatolle lähemmäs Amyä. ”Etkö sie muista? Kaupungilla. Luulin, että se oli hää, mutta kerroit myöhemmin, ettei voinut olla. Miulla on kyllä hyvä kasvomuisti, että olen aika varma, että hää se oli jonkun iäkkään vanhan naisen kanssa.” Charlotte pudisteli toistuvasti päätään. Ei, ei, ei, ei –!
”Ei”, hän kuiskasi. ”Ei voi olla.” Amy silitti Faunan päätä, joka makasi hänen jalkaansa vasten ja huokaili raskaasti. Oli ilmiselvää, että se kaipasi Tytä. Exelkin oli huoneessa ja järsi luuta. ”Jos hää ei olekaan kuollut?” Amy sanoi sen, mitä Charlotte ei oikein ollut edes tullut ajatelleeksi. ”Jos mie luulen nähneeni hänet ja sie –”
”Mutta hän on kuollut. Dewn kertoi. Ja Zack ja Sam. Pakko olla.” Mutta oliko sittenkään? Charlotte katsoi hermostuneena ikkunaansa, kun muisti miten Sophie oli kiivennyt siitä sisään raivoissaan sen jälkeen, kun Max oli auttanut Charlottea. Mistä Dewn sen varmaksi tiesi? Hän nousi tunnottomille jaloilleen ja veti pöydän lipastosta mustakantisen vihon, jonka paiskasi lattialle Amyn eteen; Fauna säpsähti. ”Olen kirjoittanut tähän kaiken niistä”, Charlotte huohotti luottamuksellisesti, ”kaiken mitä voin muistaa. Tiedän, että voin kertoa sinulle, koska et koskaan puhuisi kenellekään, mutta muistatko Infernon? Sitä ei koskaan lopetettukaan. Äiti ja Dewn myi sen salaa Colt Amen Villaan, joka on kasvattanut palominoja, ja sen osti se uusi kartanonherra, joka on Daniel Clinton, joka taas on Maxin veli, ja Maxilla oli kultainen kaulaketju, jonka antoi Dewnille, ja joka on hukkunut monta kertaa ja joka nyt on Mischalla, ja minulla on teoria, että se voisi olla avain sellaiseen rasiaan, jonka Bob löysi meidän puutarhasta, mutta jonka mummi kadotti ja nyt en voi testata sitä”, Charlotten oli vedettävä välillä henkeä. Amy kuunteli huolellisesti eikä keskeyttänyt kertaakaan. ”Dewn sai kutsun kartanolle. Minä löysin merestä kirjeen, jonka Dewn oli heittänyt veteen ja sanoi olleen Maxilta, joku outo runo tai vastaava, ja Max väitti sen liittyvän Mustiin Ruusuihin ja Samuel Madclockin kuolemaan. Siis – mikä todennäköisyys siinäkin oli, että minä juuri löydän sen? Sano, että tämä on pilaa!” Charlotte lisäsi joka lauseella lisääntyneen kauhunmyllerryksen avunhuutona. ”Max oli Fifin hevosenhoitaja. Ja sitten oli toinenkin koru, hopeinen, jonka Dewn myös hukkasi mereen. Niitä on siis kaksi. Dewnin mielestä toinen saattaa itse asiassa olla yksisarvinen ja se kultainen – sillä kultaisella on voinut olla siivet! Kun Rosebud ja Fifi löydettiin, ne oli oudossa kunnossa eikä eläinlääkärikään tiennyt syytä. Ja samoin kävi Cookielle. Ne kaikki on voikkoja! Inferno on voikko… jos Mustat Ruusut saa sen itselleen, mitä ne mahtaa sillä tehdä? Dewn ei ota tätä alkuunkaan niin tosissaan. Sekoan päästä tästä kaikesta. Ja Sophie! Sophie oli Mustissa Ruusuissa ja puhui jotain, että sen piti varastaa Fifi, ja sitten hän kuoli!” Varoittamatta Charlotte alkoi itkeä. Häntä oli viime aikoina itkettänyt herkästi. Amy nytkähti lähemmäs voidakseen ottaa Charlotten käden omaansa. ”En haluaisi ajatella koko asiaa ja niitä hiton Mustia Ruusuja, mutta kun pelottaa… jos ne murhasi Sophien ja varmaan Samuel Madclockinkin ja Maxin… mitä jos minä olen seuraava? Tai Dewn? Olin poliisikuulustelussa asti! Minua varoitettiin, että saatoin olla kohde! Ja yhtäkkiä, ei enää mitään, kukaan ei puhu enää mitään, Andrew ei puhu mitään…!” Fauna huolestui Charlotten itkusta, nousi ja tuli emomaisesti nuolemaan hänen kasvojaan. ”Miusta hää on elossa”, Amy sanoi. ”Mie näin hänet.” Charlotte nikotteli ja työnsi Faunaa rinnasta pois naamastaan. ”Mutta miten voi olla?” ”En mie tie. Sitä siun pitää kysyä Dewniltä.” Charlotte tillitti häntä kyynelten läpi. ”No, Sophie ei a-ainakaan ole”, hän sanoi värähtäen kylmästi. ”Näin hänen uurnansa mausoleumissa.” Fauna painoi käpälän hänen jalalleen. ”Ilsipu”, Charlotte mumisi ääni paksuna. ”Sekin vielä. Täällä liikkuu joku iso musta susi. Siitä on ollut uutisissa ja Tykin on nähnyt sen ja minä näin sen”, vilunväreet kimpoilivat taas pitkin selkää, ”ja Maxin symboli oli kuulemma susi. En minä tiedä onko sillä mitään tekemistä minkään kanssa. Tulipahan vain mieleen.” Oven takana narahti. Charlotte, joka oli tullut viime vuosien aikana hyvin tarkkaavaiseksi ja tunnisti ja osasi erotella kaikki erilaiset narahdukset, nitinät, kopinat ja kitinät, valpastui samassa. Exelkin vilkaisi siihen suuntaan, vaikkei lopettanutkaan ahneana luunsa puremista.
Joku salakuunteli heitä. Charlotte vilkaisi Amyyn ja nosti sormen huulilleen. ”Kuunnellaanko jotain muuta?” hän sanoi tarkoituksellisen kovemmalla äänellä pyyhkien poskeaan hihansuuhun ja kampesi pystyyn. ”Laitetaan se sinun tuoma Double Phoenix Downin levy.” Hän käveli soittimen luo, mutta sitten – ilman varoitusta – tempaisikin huoneensa oven auki. Kynnyksellä seisonut Anna horjahti. Charlotte hämmästyi, koska oli olettanut siellä olevan Robertin. ”Mitä sinä vakoilet?” Charlotte tiuskaisi. Annan poskienpäät olivat punertuneet hienoisesti, mutta muutoin hän piti tavanomaisen kylmänviileän pokerinaamansa. ”Kuinka kauan olet ollut siinä?” Anna ei näemmä halunnut vastata. Sitten Charlotte teki jotain, mikä nähtävästi yllätti Annan: hän astui sivuun ja viittasi peremmälle. ”Minulla onkin kysyttävää.” Anna astui hitaasti huoneeseen. Exel murahti leuanlouskutuksensa välistä ja heilautti kerran häntää, mutta Fauna tuli ujosti nuuhkaisemaan uutta seurapiiriläistä. Charlotte napsautti oven painokkaasti kiinni. Laitettuaan Amyn kaupungista tuliaisena tuoman levyn soimaan, Charlotte kääntyi pakotien tukkeena ympäri kohti serkkuaan ja risti käsivartensa. ”Aika puhua suu puhtaaksi”, hän tokaisi. Anna, joka ei pitänyt koirista, väisti Faunan ja katseli sitten ilmeettömästi ympärilleen. ”Tunnusta pois”, Charlotte yllytti, ”tiedän salaisuutesi.” Anna ei vieläkään sanonut mitään. Hän oli välinpitämätön tutkiessaan mattoa. ”Sinä olet varas”, julisti Charlotte. ”Olen nähnyt sinut pyörimässä epäilyttävästi ympäriinsä. Sinä varastit kaulaketjun minun lakanoideni välistä!” Nyt Anna soi hänelle ylimielisen katseen. ”No? Etkö varastanutkin? Bob vei sen sinulta, Kitty osti sen Bobilta ja antoi Dewnille lahjaksi. Ja nyt Dewn antoi sen Mischalle.” Exel luuli Charlotten Annaa osoittavan syyttävän sormen olevan jokin uusi leikki ja tuli virkkuna tuijottamaan sitä. ”Istu”, Charlotte sanoi suupielestään. Exel istui. ”Sinulla ei ollut mitään oikeutta tulla huoneeseeni ja viedä minun tavaroitani!” Amy istui lattialla Faunan kanssa seuraamassa tilannetta. Charlotte tajusi, ettei Anna ollutkaan koko tämän ajan tutkinut seepraraitoja matossa, vaan yrittänyt lukea hänen Mustien Ruusujen vihkoaan. Charlotte potkaisi sen kannen jalallaan kiinni. Hän alkoi hermostua. ”Aion kertoa isälle ja mummille ja äidille, että olet varastanut meiltä, jos et kerro totuutta!” Anna kohotti kylmän katseensa häneen. ”Senkus.” Charlotte käännähti, tempaisi oven auki ja jylisti portaat alakertaan Exel ja Fauna perässään. ”ÄITI!” Mutta ketään ei ollut kotona. Charlotte tuuppautui olka edellä ulko-ovesta niin, että rytkyi, ja kompuroi omiin jalkoihinsa. ”Hop hop hop”, isoäidin ääni sanoi toppuutellen. ”Tyttö hyvä, melkein lensit nenällesi.” ”Anna varastaa!” Charlotte ärjähti. Sitten koetti rauhoittua. ”Anna varastaa meiltä, hän vei minulta korun eikä suostu myöntämään sitä!” Isoäiti seisoi mehiläisasu päällään kädessään ämpäri. ”Ei kai nyt sentään…?” ”Kylläpäs! Ja missä se rasia on?” Charlotte ei äkkiä välittänyt enää mistään hyssyttelyistä tai varovaisuudesta. ”Minun pitää testata sitä korua siihen rasiaan!” ”Onko sinulta korurasia hukassa?” Emily kysyi levollisesti nostaessaan painavalta näyttävän kansiämpärin kuistille. ”Se rasia, jonka Bob löysi puutarhasta”, Charlotte sanoi. ”Missä se on?” ”Jos Anna on ottanut jotain, sinun pitää kysyä siitä häneltä.”
”Ei tämä nyt liity Annaan!” ”No sepä hyvä.” Charlotte tuijotti isoäitiä uskomatta kunnolla koko tilannetta. Hän veti syvään henkeä ja koetti saada tilanteeseen jotain tolkkua. ”Bob löysi rasian puutarhasta, muistatko, mummi?” ”George saattoi piilotella pahan päivän varalle rahakätköjä”, Emily sanoi. ”Niin, mutta se rasia? Jota ei saatu auki? Punakultainen? Jonka sisällä ehkä oli jotain?” Emily veti hanskat hitaasti käsistään. ”Niin… jostain sellaisesta taisi olla puhe.”
”Sinä siis muistat?” Charlotte innostui. ”Hämärästi...” Mummin katse sumentui hänen tuijottaessaan kohti taivasta. ”Eli?” Charlotte kärtti. ”Missä… se sitten on?” Emily laski katseensa häneen. ”Olen pahoillani. En taida muistaa.” Charlotten ilme valahti kuin lehmän häntä. ”Jos pinnistät?” ”Olen pahoillani, Charlotte, en muista siitä mitään. Anteeksi, tyttöseni, minun pitää nyt viedä nämä kennot.” Hirveän pettyneenä Charlotte jäi siihen seisomaan. Mitä hän saattoi tehdä, jos toiset eivät puhuneet ja toiset eivät muistaneet? Andrewn laiskan ärtyneet kasvot piirtyivät hänen sielun silmiensä eteen: ”Hei, tiekkö, sun pitää oppia päästämään irti tästä. Kehität kohta pakkomielteen.”
* Amy oli yksin Charlotten huoneessa. ”Missä…?” ”Hän lähti.” Charlotte paiskasi turhautuneena oven kiinni. ”Tästä ei tule mitään”, hän sanoi lysähtäessään lattialle. ”Miten ihmiset saa puhumaan? Miten heidät voi pakottaa puhumaan?”
”Ei mitenkään”, Amy sanoi tyynesti. ”Ei mitenkään laillisesti”, mutisi Charlotte. Hän kävi selälleen makaamaan ja levitti kätensä sivuilleen tuijottaen kattoon. ”Jos en olisi ikinä tavannut Sophieta… jos en olisi koskaan tavannut Sophieta, en tietäisi mistään mitään. Eläisin tavallista arkea tavallisin huolin, kuten koulu ja ratsastuskilpailut, eikä minua kalvaisi jatkuva hirveä syyllisyys ja pelko ja tunne siitä, että jotain pahaa on jossain tekeillä. Miksi minun piti tavata Sophie? Miksi, miksi, miksi?!” Joka sanalla hän löi molempia käsiään kovaa lattiaan. ”Sie kai olet puhunut tästä terapeutille?” Charlotte ummisti silmänsä. ”Joo. Mutta ei se tähän auta. En voi puhua kaikesta.” ”Mikset?” Hän aukaisi taas silmänsä ja puhalsi ilmat napakasti nenänsä kautta. ”Koska en halua joutua hullujenhuoneelle.” ”Charlotte!” Äidin kutsuhuuto kantautui alakerrasta. Nyt saan tupenrapinat taas, kun menin ahdistelemaan mummia, Charlotte ajatteli kuin koomassa ja nousi istumaan. ”Mie voisin mennä takaisin tallille”, Amy sanoi ja nousi hänkin. ”Harjaan Gingeriä.” Charlotte nyökkäsi epämääräisesti ja sammutti stereot. He laskeutuivat yhdessä portaat.
”Amy”, äiti ilahtui tytön eteisessä nähdessään. ”Jäätkö illalliselle?” ”En mie. Käyn vielä tallilla ja pitää sitten mennä kotiin. On vielä matkatavarat purkamatta.”
Charlotte katsoi surkeana, kun Amy vilahti pihalle. Sitten hän kääntyi äitiä kohti. Mutta äiti ei ollutkaan vihaisen näköinen. Hän kaarsi käsivartensa Charlotten olkapäiden ympäri. ”Raicy kertoi, että te olette lähdössä retkelle huomenna”, hän sanoi hirveän tyytyväisenä. ”Miten mukavaa… koska olette viimeksi viettäneet kunnolla aikaa kahden? Isä ja tytär… Tämä on Raicylle niin tärkeää, et uskokaan.” Hän kävelytti Charlotten kainalossaan olohuoneen puolelle. ”Tulette sitten sunnuntaina. Billykin tulee kuulemma silloin.” ”Jos tullaan”, Charlotte mutisi. ”Meistä löytyy vain vanhat luut jostain kallionraosta, kun syötiin toisemme elävältä.” ”Älähän nyt. Etkä sitten riitele, ethän – te – te ette riitele”, äiti oikaisi nopeasti sanojaan Charlotten vaarallisen mulkaisun nähtyään. ”Yrittäkää nauttia ja… jutella. No, kyllä te tiedätte.” ”Äiti, se ei ole mikään terapiaistunto.” ”Mm-hmm-hmm”, äiti hymisi, hymyili ja sipaisi Charlotten leukaa. ”Siitä tulee varmasti kivaa, usko pois!” Ja hän katosi makuuhuoneeseen katsomaan, oliko Oliver herännyt päiväunilta. Charlotte, joka tunsi yltyvän pääkivun ja migreenin tekevän tuloaan, haki nopeasti vessan kaapista särkylääkkeen ja laahusti takaisin ylös kaivautuen päiväpeiton alle sänkyynsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 6, 2021 15:39:11 GMT
Eväitä elämän 27.8.2016 ”Olettehan sitten kiltisti siellä luonnonhelmassa?” ”Eikö me aina olla?” ”No ette”, Alexiina nauroi ja painoi miehensä nenänpäätä. Tämä haukotteli. Televisiosta tuli mielenkiintoista rikostutkintasarjaa, jota Alexiina oli koettanut ehtiä vähän seuraamaankin, mutta Raicyn silmät harittivat poissaolevina. ”Menisit jo nukkumaan, jos kerta lähdette aikaisin.” Raicy murahti. Alexiina hivuttautui miehensä kainaloon ja nojasi pään tämän rintaa vasten. Se oli lämmin ja tuoksui pitkältä päivältä. Raicy oli ollut jotenkin omissa maailmoissaan jo pidemmän aikaa. Toivottavasti hänellä ei ollut murheita, ajatteli Alexiina. ”Mitä hänelle on tapahtunut? Tohtori Cellock, ettekö osaa sanoa, mihin hän kuoli?”
”Mukavaa, että Billy palaa… sitä poikaa on ollut ikävä. Älä sitten kuitenkaan ole hänelle liian ankara, vaikkei enää jatkakaan apurinasi. Tomford varmaan jo puhuikin, että aikoo lopettaa lukion kesken… haluaa työllistyä täysipäiväisesti... Kyllä hänkin välillä niin säälittää minua. Kovia on kokenut hänkin, poikaparka. Ethän ylityöllistä häntä?” Alexiina odotti vastausta, jota ei kuulunut. Hän työnsi itseään poispäin voidakseen nähdä Raicyn kasvot. Raicy aukaisi silmänsä. ”Sinähän nukut jo siinä! Mene nyt, äkkiä vuoteeseen! Minäkin tulen ihan kohta...” Raicy könysi uupuneesti jaloilleen. Alexiina jäi vielä sohvalle tuijottamaan televisiota. Hänen katseensa harhaili hyllylle telkkarin yläpuolella: siellä oli kehystettynä perhevalokuvia. Uusin kuva – Dewnin ja Mischan suudelmasta Pisaran kannella – odotti vielä kehyksiä. Alexiina oli napannut kuvan kännykällään ja tulostuttanut sen toimiston printterillä, mutta Emily ei ollut vielä ehtinyt kaivaa siihen ullakolta sopivia raameja. Miten kaunis pari he olivatkaan! Alexiina hymyili äidillisen onnellisena. Mutta siitä Rosasta… siitä tytöstä hän ei oikein pitänyt.
* Alexiina heräsi yöllä. Ensin hän luuli havahtuneensa Oliverin äännähdykseen (olihan hänelle äitinä kehittynyt kuudes aisti reagoida lapsensa ajatuksiinkin), mutta Oliver tuhisi tasaisesti patjallaan lattialla pehmoeläin kainalossaan. Alexiina asettautui helpottuneena takaisin mukavasti kurottauduttuaan ensin vuoteen laidan yli tarkistamaan asian, kun Raicyn käsi läiskähti vasten hänen selkäänsä. ”...Ei… isä...” Alexiina nousi istumaan. Raicy hengitti painavasti. ”Sanoitko jotain?” Alexiina kuiskasi pimeyteen. Ei vastausta. Vain rohinaa. Alexiina laskeutui hitaasti takaisin tyynylle. ”...älä jätä...” Nyt Alexiina ponnisti taas istumaan ja laittoi yölampun päälle. Sen valossa hän näki Raicyn kurttuun painuneet kasvot ja suljettujen silmäluomien alla palloilevat silmät. Hän näki painajaista. ”Raicy… Raicy, herää!” Hän puristi miehen hartiaa. Raicyn vaikerrus hiljeni ja sitten hän räpytti kärsiviä silmiään auki. ”Mitä nyt?” hän mutisi ääni paksuna. ”Sinä voihkit. Näit kai pahaa unta.” Raicy siristi silmiään. Alexiina katsoi häntä huolestuneena. Eikö hän ollutkin ollut oikeassa, että Raicyllä oli murheita? Hän naksautti lampun takaisin kiinni ja kävi jälleen pitkälleen. ”Oliko se Georgesta?” hän sanoi hiljaa pimeyteen. Raicy urahti ja käänsi kylkeä. Aamulla Alexiina nousi ennen häntä ja hiipi hiljaa keittiössä pakaten retkeläisille eväitä valmiiksi. Emilykin tuli auttamaan. ”Täällä on voileipiä alalaatikossa”, isoäiti supisi avatessaan jääkaapin oven. ”Ja keksejä täällä rasiassa.” ”Hyvä. Tosin Lotte ei syö noita omenanmakuisia. Ethän laittanut suolakurkkua leipien väliin?” Eväsleivät repuissa, Alexiina kiipesi yläkertaan kirjekuori kainalossaan ja koputti Charlotten huoneen oveen. ”Herätyys”, hän sanoi lempeästi. ”Joillakuilla on tänään retkipäivä.” ”Ymmgghn”, kuului sängystä Charlotten vetäessä violettiraitaisen peiton päänsä yli. Exel ja Fauna tulivat Alexiinaa vastaan tervehtimään häntä. ”Koetahan nousta ja valmistautua. Eväät on jo pakattuina ja Emily laittaa teille aamupalaa alhaalla valmiiksi.” Hän käveli ikkunalle avatakseen verhot. Pöydällä lojui suurikantinen musta vihko. Alexiina vilkaisi sen sisälle uteliaasti. ”Kai tämä on kouluvihko?” hän kysyi ja laski sitten kirjekuoren vihon päälle. ”Kesäloma on ensi viikolla ohi. Tämä on viimeinen tilaisuutesi kesäretkelle. Koulustakin tuli jo kirje.” Möykky sängyssä kiemurteli ilmeisen tuskastuneena. ”Tulkaas tekin, niin laitetaan jotain ruokaa kippoihin”, Alexiina lisäsi koirille ja lähti ne kannoillaan takaisin alakertaan. Charlotte ilmestyi varhaisaamiaiselle turpeasilmäisenä ja kiukkuisen näköisenä. ”Et kai sinä lukenut sitä vihkoa, joka oli pöydällä?” ”Mitä vihkoa? En”, Alexiina sanoi. ”Koska tässä talossa ei saa olla rauhassa, aina kaikki tunkee nokkansa joka paikkaan.” ”Nyt vähän asennemuutosta”, Alexiina huomautti, ”ei ole hauskaa, jos nousit noin väärällä jalalla ja sitten rähisette isän kanssa.” Raicykin tuli kylpyhuoneesta syömään munakastaan. ”Hauskaa viikonloppua nyt sitten”, Alexiina toivotti suukottaessaan ensin Raicyä, sitten Charlottea poskelle. ”Tulkaa päät hartioilla takaisin. Minun täytyy lähteä tallille.” Hän sai vastaukseksi epämääräistä juroa mutinaa – kummaltakin. Pudistaen päätään ja miettien, mitenhän tässäkin vielä kävisi, hän lähti reipasta tahtia kiitämään kohti tallirakennusta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 9, 2021 16:16:50 GMT
Intiaanilegendoja Raicyn idea yhteisestä isä-tytär-hetkestä, kuusitoistavuotislahjasta, oli kahdenkeskinen vaellusratsastusretki. Charlotte ei nyt varsinaisesti hyppinyt riemusta kiljuen, mutta isän mieliksi hän pakotti teennäisen hymyn ja hampaitten lomasta sanoi: ”Kiva, isä. Kuulostaa… hauskalta”, heidän nostaessaan rinkat selkään ja marssiessa aamu-usvaisen pihan halki hakemaan hevosia. Kokonainen viikonloppu yksin isän kanssa perämetsien perämetsissä? Ei puhelinta (Raicy oli sanonut, että kännykkä jää kotiin; hän itse otti vain turvallisuussyistä mukaan), ötököitä, huonoa retkiruokaa (koska voileivät olisivat kuitenkin muussaantuneita ja isoäiti olisi varmasti laittanut väliin suolakurkkua, vaikka Charlotte ei voinut sietää suolakurkkua, ja keksitkin varmaan murusina), nukkumista epämukavassa teltassa ja makuupussissa… Wuhuu… Äidin imelä ilme ja hienovarainen kulmien nostelu, kun hän katsoi Charlotten silmiin toivottaessaan heille hauskaa retkeä… Hän passitti Charlotten ”seikkailuun” vinosti hymyillen, mikä kai omasta mielestään oli kannustukseksi, mutta Charlotte tulkitsi sen kyllä kettuiluksi. Shalia ei sekään ilahtunut nähdessään Charlotten sen karsinaan kantaman painavan lännensatulan. Tamma oli aamuäreällä päällä ja viuhtaisi vähän jalkaa, kun Charlotte asetteli satulan sen selkään. ”Älä marise. Me kärsitään tästä nyt yhdessä”, hän mutisi niin hiljaa, ettei tallikäytävän toisessa päässä Rickyä käytävällä varustava isä mitenkään voinut kuulla. Totta puhuakseen, Charlotte olisi paljon mieluummin hyväksynyt avosylin vastaan jonkun lommoisen ja ruosteisen autonrämän pelastettuna romuttamolta. Tai edes isän verbaalisen hyväksynnän ja tuen moottoripyöriin. Tai vaikka lahjakortin askarteluliikkeeseen ostamaan uusia kyniä ja penaalin koulua varten. Siis koulua varten – sekin olisi ollut parempi. Mutta isä ei ollut koskaan ollut taitava antamaan vastaanottajan mielestä onnistuneita lahjoja. Hän oli ostanut äidille kylpyläloman syntymäpäivälahjaksi, jonne äiti oli päätynyt mummin kanssa. Se kertoi jo tarpeeksi isän lahjaälystä. Toisaalta, paras hänkin oli tuomitsemaan. Isä sentään antoi lahjoja – heikkoja, mutta lahjoja joka tapauksessa – mitä samaa ei voinut sanoa Charlottesta, joka ei ikinä edes keksinyt mitään. Ja mikä fiasko hänen viime lahjansa Dewnillekin oli ollut? ”Valmis?” isän ääni kuului. Charlotte talutti Shalian karsinasta, painava reppu selässään. ”Tuo se tänne. Kiinnitetään satulalaukku, ei tarvitse niin paljon itse kantaa.” Charlottella ei ollut tietoa minne he olivat menossa. Ensimmäiseen puoleen tuntiin, jonka he matkasivat käyntiä ja yrittivät selvästi heräillä, ei puhuttu mitään muutamia lyhykäisiä sanoja lukuun ottamatta. Mutta kun aurinko oli jo kirinyt korkeammalle ja edessä avautui pitkä ja hankala kulku tiheässä metsässä, isä kääntyi satulassa silmäämään taakseen Charlotteen ja koetti viritellä keskustelua. ”Se on sitten koulua taas ensi viikolla”, hän huomautti – mikä klassinen ja hyvin tyypillinen vanhemman avauskommentti. Vain vaivoin Charlotte esti silmiään pyörähtämästä. ”Josh ei sitten jatkakaan.” ”Ai mitä?” Charlotte ei ollut kuullut kunnolla. Isä oli kääntynyt takaisin oikeinpäin. Charlotte höristi korviaan oksien napsumiselta, havujen kahinalta, nahkavarusteiden nirinältä ja hevosten huohotukselta. ”Josh keskeytti lukion. Hän työllistyy täysin minulle.” Tomford jätti koulun kesken? Olikohan sillä jotain tekemistä, että häntä kiusattiin… Charlotte olisi tietysti halunnut puolustaa Tomfordia, muttei oikein voinut tehdä sitä koulussa, jottei tulisi leimatuksi itsekin maajuntiksi hevostytöksi. Koulumaailman Charlotte ja kotimaailman Charlotte olivat kaksi – mielellään erillistä – asiaa. Tomford oli pässi (jättää nyt Gilliankin sillä tavalla!), mutta Charlottea sitoi tähän sysimusta syyllisyys ja – ei kolkuttava, vaan hakkaava – omatunto. Ehkä elämä olisi kuitenkin helpompaa ilman, että Tomford kävisi enää koulussa? Hänelle voisi jäädä enemmän aikaa bändillekin nyt… tai sitten ei. Charlotte katsoi isän vihreää liivinselkää. Jos Tomford työllistyisi tästä eteenpäin edelleen sataprosenttisesti isälle, mahdollisuudet Foxgallopin soitoille kutistuisivat hänen osaltaan entistä olemattomammiksi. Charlotte kumartui, jottei olisi menettänyt mustaa stetsoniaan kuusenoksaan, joka sojotti polun yllä. Shalia vihoitteli hänelle edelleen ja ajautui aivan tahallaan mahdollisimman läheltä pisteleviä oksistoja. ”Entä Dewn?” Charlotte huikkasi vedettyään Shalian pään pois pensaasta. ”Miten Fifin liikutus aiotaan järjestää nyt, kun laidunkausi loppui ja Dewn on kuitenkin takaisin? Eikö hänen pitäisi palata satulaan?” Isä pysäytti Rickyn hetkeksi, jotta Shalia ehti rinnalle. ”Judith voisi auttaa häntä”, Charlotte jatkoi. ”Judith on pyörätuolissa ja silti ratsastaa edelleen normaalisti. Miksei Dewnkin siis voisi, hänessä ei edes ole mitään vikaa?” Isä näytti miettivän hänen sanojaan. Charlotte oli huolellisesti hallinnut äänensävynsä; se oli asiallinen ja huolestunut, ripauksella täysin ymmärrettävää pohdintaa Fifin parhaaksi. Tässä oli nyt kyse hevosen hyvinvoinnista enemmän kuin Dewnin oikuista. ”Fifi on Dewnin hevonen. Hänen pitää huolehtia siitä, että se saa tarvitsemaansa liikuntaa. Ei mikään pyöriminen narun päässä kentällä siihen riitä.” Hän aisti isän olevan samaa mieltä. ”Mischakin ratsastaa nykyään”, Charlotte lisäsi tyytymättömästi. ”Niin kuulin Thomasilta”, isä vastasi. Charlotte ilahtui samasta nihkeästä sävystä, jonka Charlotte saattoi allekirjoittaa. Ihanaa, isä ei pitänyt Mischasta! Ehkei tästä retkestä tulisikaan ihan niin kamala. ”Minä olen eläinten kiduttaja, kun ratsastan Shalialla, mutta Mischa voi ratsastaa Thomasin hevosilla ja se on täysin OK.”
Isä naurahti. Naurahti. Charlotte ei ollut pitkään aikaan tuntenut oloaan yhtä voittajaksi. Polun taittaminen jatkuikin Charlotten nasevilla huomautuksilla, jotka enemmän tai vähemmän morkkasivat Mischaa, eikä isä kiistänyt, kieltänyt tai toppuutellut häntä niistä, vaan hymyili partaansa. Metsän rauettua he ylittivät joen virtauksen matalasta kahluupaikasta. Shalia reipastui tässä kohtaa ja leikitteli turvallaan vedessä veteraani-Rickyn katsoessa arvokkaan rauhallisena vierestä. Isä oli tyytyväinen ilmanalaan, joka ei ollut liian kylmä eikä toisaalta lämmin. Charlotte kertoi, kuinka äiti oli säikähtänyt sillä seudulla kaurista, joka oli pomppinut hänen ja Mollyn eteen. Isä nauroi sillekin, ja Charlotte oivalsi, että jos hän jatkaisi samaa rataa, isän lämmitteleminen moottoripyörälle voisi hyvinkin olla mahdollista.
He ravasivat Coyotan autioituneiden vanhojen maatilojen peltojen kautta ja isä kertoi perheistä, joiden muisti niissä lapsuutensa aikana asuneen. ”Saskitsien talo on tuolla. He olivat kamala perhe, tai niin ainakin huhuttiin. Simon Saskitsin muistankin, hän oli vuotta nuoremmalla luokalla, mutta iso kuin puu ja uhosi ikäistään vanhemmille. Isäntä kuulemma hakkasi vaimoaan ja lapsiaan tauotta ja joi kuin kylähullu. Heillä oli valjakkokoiria, huskyja, mutta hirveän vihaisia koiria olivat. Taisi isäntä hukuttaakin pentuja…” Charlottea kuvotti. ”Tuo maatila on Tremblayden vanha. Siirtyivät sieltä sitten Pomradgeen jo kauan sitten. Tuli penskana hiippailtua tuolla, eivät saaneet tilaa myytyä, kun oli kaikenlaista vesi- ja ties mitä ongelmaa… poikana käytiin etsimässä, jos olisivat jotain kiinnostavaa jättäneet taakseen ja pengottiin paikat. Winterien tila ei näy tähän, mutta he asuvat tuolla lähempänä tietä. He ovat kyllä edelleen siellä. Alkuperäisiä sukuja.” ”Me ollaan kai kauan oltu täällä?” Charlotte kysyi. Isä taputti Rickyä kaulalle. ”Suuren kultaryntäyksen ajoilta asti. Sinähän tiedät sen tarinan sukumme perustajasta, karjapaimen Geraldinesta?” Charlotte sai kuulla tarinan tästä rohkeasta ja salaperäisestäkin naisesta, joka saapui Waterphewn alueelle ennen kuin kaupunkia vielä edes olikaan. Kukaan ei oikein tiennyt mistä hän tuli tai miksi. Hän perusti Centerien tilan, rakensi tuulimyllyn ja sen jälkeen Centerit olivat paikalla asuneet. ”6 polvea”, Raicy sanoi – Charlotte ei ollut oikein varma, oliko isän äänessä ylpeyttä vai pelkoakin. ”Te olette Dewnin ja Oliverin kanssa seitsemäs.” Charlottesta tuntui, että isä mietti jatkuisiko Centerien suku enää siitä pidemmälle: kuka kolmesta lapsesta olisi valmis tilanpitoon, kun aika jättäisi hänestä? Dewn oli sanonut, ettei halunnut. Charlotte ei ollut aivan täysin varma, halusiko hänkään. Kaatuisiko Centerien suvun kohtalo kuopuksen, Oliverin, vastuulle? Ja entä, jos Oliverkaan ei haluaisi maatilan isännäksi? Kuka tiesi millainen hänestä isona kasvaisi…
Aina on Bob, Charlotte ajatteli ivallisesti. Robert oli tehnyt selväksi, että cowboy-elämä oli parasta elämää. Matkan siihen astisesti paras hetki oli kiitolaukkapätkä Cupongin alangoilla. Ricky pisti tarmokkaasti parastaan, mutta kuten Charlotte – ja ennen kaikkea Shalia itse – tiesi, kukaan ei vetänyt vertoja hänen mustalle arabialaiselleen. Oli jo reilu päivä, kun he lähestyivät edessä siintävää vettä ja lähestyvää kohinaa. ”Tuolla on tauon paikka”, isä huusi takaa; he olivat jääneet Rickyn kanssa reilusti jälkeen. Charlotte antoi tyytyväisesti pörisevän Shalian ravata koreaa askelta tallottua mantua pitkin kohti laavupaikkaa järven rannalla. ”Kuka tänne on heinät tuonut?” Charlotte ihmetteli heittäytyessään alas satulasta. Hänen jalkansa tuntuivat jääneen pysyvään haara-asentoon. Vatsassakin kurisi äänekkäästi. Isä ravasi heidät kiinni. ”Minä. Eilen illalla kävin ajamassa.” He ottivat hevosilta satulat, pyyhkäisivät viileällä järvivedellä niiden selät ja päästivät heinäkasojen kimppuun. Isä nosti rinkat laavun katoksen suojiin ja tarkisti halkovaraston. ”Joko maistuisi eväät?” Vastauksen antoi Charlotten murahteleva maha. ”Momoae-järvi”, isä sanoi nuotiopaikalla touhutessaan huomattuaan Charlotten tuijottelevan kaukaisen vastarannan vesiputousta, joka laskeutui kohisten kalliokiviä pitkin. Näky oli kaunis. Kohina kaikui koko järven yli. ”Oletkos ennen koskaan edes käynyt täällä?”
”No en”, Charlotte sanoi. ”En edes tiennyt, että täällä on joku vesiputous.” ”Sitä sanotaan, että tämä oli intiaanien pyhä puhdistautumispaikka.” Charlotten mieleen muistui riitti, jonka Moto oli ohjannut hänelle. Olisiko se ollut tehokkaampi ja olisiko hän parempi Uusi Charlotte, jos olisi tehnyt sen täällä vesiputouksen alla? Olisi se ainakin ollut hauskempaa. ”Kai me käydään lähempänä?” ”Voidaan käydä. Tosin sinne ei kovin lähelle pääse, liian vaikeakulkuista. Mutta hiukan lähempänä voidaan kyllä käydä katsomassa.” Isä tunki kuivaa heinää halkojen väliin. Charlotte kaivoi sillä välin retkieväät esiin. Isän repusta löytyi termoskannu täynnä mehua. Onneksi mummin pakkaamissa leivissä ei ollut suolakurkkua. He istuivat vierekkäin vanhalla tukkipenkillä ja mussuttivat voileipiä. Charlotte olisi halunnut ottaa maisemasta kuvan, mutta eihän hänellä ollut kännykkää. Hän olisi lähettänyt kuvan Amylle. Ja Tylle. Mitenhän Tyllä meni? Hän laski leipää kädessään. Isä vilkaisi häneen syrjäsilmällä. ”Onko mukavaa, kun Billy palaa?” ”On joo.” Charlotte hörppäsi mehua ja katsoi taivaalle. ”Ehkä voit vielä saada Dewnistä cowboy-apulaisen Billyn tilalle?” ”Dewn on tehnyt selväksi, ettei karjanhoito ole häntä varten”, Raicy sanoi ja asia oli sillä selvä. Isä, joka oli pakannut virvelin ja ongen mukaansa, halusi heidän jäävän Momoae-järvelle hetkeksi aikaa kalaan. Mitään hän ei olettanut narraavansa (aika eivätkä olosuhteet olleet kuulemma suotuisat), mutta hän halusi opettaa Charlottelle perusasiat kalastuksesta. ”On hyvä tietää, miten luonnossa selviää”, hän sanoi näyttäessään kirjaimellisesti kädestä pitäen, kuinka vapaa tuli pitää, ”mistä saa ruokaa, mistä suojaa – perusasiat. Yksinkertaisen ongen voi helposti väsätä itsekin.”
Charlottesta kalastus oli ehdottoman pitkäveteistä ja tylsää, kuten oli olettanutkin. Mitään ei tapahtunut. Ainoa plussa oli vesiputous, jota hän sai samalla ihailla. Isällä tosin kävi tuuri ja hän nosti jonkin sintin, mutta päästi sen sitten takaisin todeten, ettei siitä ollut ruokakalaksi. He pakkasivat taas reput selkään, sammuttivat nuotion ja nousivat ratsaille. Shalia kavahti jotain puskassa; Charlotte horjahti selässä tuskin ehdittyään jalkaa saamaan toiseen jalustimeen, ja Rickykin hiukan hätkähti Shalian temppuilua. ”Ääliö”, Charlotte sätti hevostaan. ”Nytkö vasta tajusit, että tuolla on putous?” Isä ratsasti edeltä järveä viettävää piennarta. ”Tule perässä. Tässä on liukasta, tulkaa varoen äläkä ratsasta liian läheltä penkerettä!” Kalliot kasvoivat heidän lähestyessään niitä. Valitettavasti Shalia ei pitänyt ollenkaan vesiputouksesta, vaan hermostui mitä lähempänä sitä he olivat, eikä Charlotte loppujen lopuksi päässyt niin lähelle kuin oli toivonut. He jatkoivat kallioiden ohi metsään ja jossain näkymättömissä kohisevan kosken suuntaisesti. Päivä oli jo kääntynyt iltapäivään ja yhä enemmän kohti iltaa. Vaikka he olivat pitäneet useamman tunnin tauon, Charlotten takapuolta puudutti. Shalian lännensatula oli enemmän western pleasureen tarkoitettu – nimestään huolimatta siis näyttävä, muttei yhtä mukava kuin useiden työtuntien aikana juuri täydelliseksi muovautunut Rickyn satula. Isälle ei näyttänyt tekevän mitään useiden tuntien yhtäsoittoinen istuminen ratsailla, mutta sitähän se tekikin työkseen; Charlotten ratsastushetket eivät tavallisesti kestäneet kahta tuntia pidempään. He eivät jutelleet, koska polku oli kapea, risukkoinen ja täynnä juurakoita sekä kiviä, joten oli keskityttävä peräkkäin rauhalliseen etenemiseen. Sitten tapahtui jotain, mikä rikkoi yksitoikkoisuuden. He olivat samoamassa metsässä jossain hornantuutissa, mistä Charlottella ei ollut aavistustakaan, lähestyen kivikkoista jokiuomaa, kun isä yhtäkkiä kiskaisi Rickyä ohjista pysähdyksiin. Shaliakin valpastui. Se kohotti siron päänsä korvat ylhäällä ja tuijotti samaan suuntaan Raicyn ja Rickyn kanssa.
Charlotte ei nähnyt sille syytä. ”Mit…?”
”Hys!” Isä heilautti kätensä pystyyn. Ricky otti levottomia sivuaskeleita. Charlotte näki kireän ilmeen, joka oli noussut isän kasvoille. ”Karhu”, isä murahti hampaitten välistä. Charlotte vatsa tippui alas satulasta, maan alle ja jatkoi vajoamistaan. Ka-ka-ka-karhu?! Jännitys ja pelko värähtivät hänen kehonsa läpi aina varpaisiin asti. Shalia inahti ja hypähti päin Rickyä, joka väisti sitä takaosallaan. ”Hiljaa!” isä käski matalasti. Ja nyt Charlottekin näki sen: musta möhkäle seisoi virtaavan kosken vastarannalla, ehkä vain viidenkymmenen metrin päässä heistä – jos sitäkään – ja töllötti heidän suuntaansa. ”Se on joen toisella puolella!”
”Karhut ovat hyviä uimareita. Tässä kohtaa ei ole syvää”, isä mutisi. Hän käänsi Rickyä poispäin. ”Tulkaa hiljaa. Mennään toista kautta.” Shaliasta ajatus, että Ricky meni sen edelle ja se itse jäi lähemmäs karhua oli kauhistus, eikä Charlotte voinut oikein mitään, kun tamma pingahti hänen allaan takaisin hemlokkien sekaan, josta juuri olivat tulleet. ”Lotte!” isä ärähti, mutta minkä Charlotte sille mahtoi, jos hevonen vauhkoontui hänen otteestaan? Ei hänellä juuri ja juuri viisikymmenkiloisena ollut voimia pidellä viisisataa kiloista eläintä! Kauhufilmi vilisi Charlotten silmissä ne muutamat sekunnit, kun Shalia poikkelehti puitten seassa. Sitten se yhtäkkiä pysähtyikin, eikä Charlotte heti ymmärtänyt miten tai miksi ennen kuin isä ja Ricky olivatkin siinä, aivan heidän vieressään, ja isä oli kurottanut satulastaan ottamaan Shalian ohjasta kiinni. ”Soojaa”, hän sanoi sille rauhoittavasti. Charlotte huohotti ja näki Shalian silmämunan valkoisen välähdyksen. ”Pikku säikähdys vain”, isä sanoi. Charlotte kääntyi katsomaan taakseen. Tulisiko karhu ryskien heidän kannoillaan? Mutta metsä oli hiljainen ja levollinen. ”Voiko se vielä tulla?”
”Ei”, isä sanoi suoristautuen ja päästäen Shaliasta. ”Se oli varmaan kalassa. Yleensä karhut ovat Bearage-koskella, en ihan olettanut, että niitä nyt näkyisi täällä. Eivät karhut hyökkää kimppuun huvikseen. Eniten huolissaan kannattaa vain olla emokarhuista, joilla on poikasia. Jos näet pennun, lähde vikkelään paikalta.” ”Luulin, että nyt me kuollaan.” Charlotten polvet olivat hyytelöä ja kädetkin tärisivät. Isä käänsi Rickyn eteen. ”Tällaista se on luonnossa. Olet luonnon armoilla, pelaat luonnon säännöillä. Erämaassa tittelit tippuvat, eikä statuksellasi ole merkitystä.” Onneksi isä oli mukana. He eivät enää palanneet joelle. Metsässä vastaan tulivat nousevat kalliot. ”Cupongin kukkulat”, isä totesi heidän ohittaessaan ne. Isä näytti hänelle mielenkiintoisen kivimuodostelman kallioiden juurella. Se oli iso järkäle, joka seisoi kahden pienemmän kiven varassa ja nojasi kallionseinämään. Kivimöhkäleen päällä oli vielä neljäskin kivi, ikään kuin hattuna. ”Onko joku tehnyt tuon?” Charlotte kysyi uteliaana. ”Se on jääkauden aikaansaannos. Jalkakivi”, isä kertoi. ”Vähän tuonnempana on yksi iso kiikkukivi. Se vasta on hieno näky. Sen vesiputouksen toisella puolella olisi löytynyt kalliomaalauksia. Harmi vain, että sinne ei pääse lähellekään hevosilla, muuten olisimme voineet käydä niitäkin tutkimassa.” ”Onko tuon alla… onko nuo... luita?!” ”Uhrilahjoja, todennäköisesti.” ”Uhrilahjoja?” Charlotte kirahti; häntä samaan aikaan inhotti ja kiinnosti. Hän tuijotti kivimuodostelmaa lumoutuneena, kun he jatkoivat sen ohi. ”Nyt saavutaan Redaireen”, isä ilmoitti jonkin ajan päästä. Puut harvenivat ja kohta he jo löysivät tienpätkän, jota seurasivat eteenpäin. ”Näyttääkö jo tutulta? Muistomaa on tuolla suunnassa.”
”Minne me nyt mennään?” ”Oikaistaan Oldetownin ohi Yellowbriskin yli ja Sungroan Hillseille.”
”Nukutaanko me Unicorn Campilla?”
”Se olisi idea.” Charlotte silitti Shaliaa. Edessä oli vielä vanhan puusillan ylitys, mistä ei ollut tulla mitään, koska Shaliasta se oli kerrassaan hirvitys. Heillä kului ainakin puolituntia valaa tammaan sen verran rohkeutta Rickyn itsevarman läsnäolon avustuksella, että Charlotte pääsi taluttaen Shalian kanssa sillan yli ilman, että hevonen viskaa häntä korkealta alas jokeen. Isäkin mutisi, että Charlotten olisi sittenkin ollut parempi ottaa joku kokeneempi ja maastovarmempi hevonen kuin Shalia retkelle. Sillan jälkeen räiskittiin taas menemään jyrkkää metsäistä mäkeä, joka otti koville paitsi hevosten kunnolle, niin kyllä myös ratsastajan reisilihasten päälle. Tavoitettuaan lopulta tasamaata, Charlotte pyllähti takapuolelleen satulaan henkäisten uupuneena. ”Ei enää pitkä matka”, isä sanoi, kun he vihdoin ja viimein löysivät kallioisen metsän keskeltä pienen aukion – Unicorn Campin leiripaikka. Siihen mennessä taivas oli jo tummansininen ja puiden hämyissä pimeää. ”Olen tupla ja kuitti”, Charlotte huokaisi liukuessaan niin puutuneena alas satulasta, että oli romahtaa suoraan pyllylleen maahan. Isä ei kuitenkaan antanut hetkenkään armoa ennen kuin hevoset oli hoidettu ja sidottu puomiin veden ja heinän äärelle. ”Huominen kotimatka käy taiten”, isä sanoi kantaessaan vielä yhden sylillisen heinää Rickyn turvan eteen. ”Lyhyt matka ja lähes pelkkää alamäkeä.” Charlotte katseli hiukan levottomana mustia puita hevosten takana. Kuka tiesi mikä siellä väijyisi heitä? Ehkä karhu. Ehkä susi. Ehkä… jokin muu. ”Osaatko sytyttää nuotion?” Charlotte kääntyi. ”En...” ”Tule”, isä viittasi kädellään. ”Minä näytän.” Charlotte sai jäädä nuotionikkariksi sillä aikaa, kun isä pystytti heille telttaa. He jakaisivat saman teltan, mikä sopi Charlottelle erinomaisesti – hän ei olisi halunnutkaan olla yksin omassa teltassa helppona uhrina öisen metsän hirviöille. Isä oli näyttänyt, kuinka tulen pystyi sytyttämään ilman tulitikkuja: ensin täytyi saada kasaan sytykkeitä, kuten kuivaa heinää ja lehtiä. Puiden tuli olla kuivia ja oli hyvä tietää, mitä puuta käytti, sillä niiden palamisessa oli eroja. Leiripaikalla oli litteä ja pyöreä puunpala, jota oli ennenkin käytetty tulentekoalustana – se oli jonkin verran nokinen. Palaseen oli kaiverrettu valmiiksi kolo, johon sytytyskeppi asetettiin. Charlotte istui sahaamassa tikkua kämmentensä välissä, mutta ei hän tulta saanut sillä syttymään. Lopulta hän luovutti ja otti tulitikut. ”Hyvä”, isä sanoi tultuaan katsomaan nuotion tilannetta. ”Laita muutama keppi lisää. Puhalla varovasti, älä liian kovaa tai kipinä sammuu.” Pimeys oli laskeutunut siihen mennessä, kun nuotio kunnolla loimotti. Isä oli levittänyt heidän makuupussinsa ja patja-alustansa valmiiksi telttaan ja tuli urahtaen istumaan Charlotten kanssa nuotion lämpöön. ”Aika vilpoista”, hän huomautti ja avasi termoskannun. ”Mehu on kyllä nyt jo jäähtynyt.” ”Ei se haittaa.” ”Grillataan näitä”, isä otti repusta kylmäpussin ja sieltä makkarapaketin sekä tomaatteja, maisseja ja isoja tatteja. Halot rapsuivat kodikkaasti ja Charlotte tuijotti liekkeihin ajatuksissaan. ”Isä...”, hän sanoi poissaolevana. ”Mitä jos joku, jonka olet luullut kuolleen, onkin elossa?” Raicy tökkäsi makkaratikkuun valtavan sienen. ”Mitä tarkoitat?”
”Kunhan mietin… mitä sinä tekisit, jos joku, jonka olet tuntenut ja olet luullut kuolleen, onkin elossa ja saat tietää?” ”Onko nämä nyt niitä Moton hömpötyksiä?” isä sanoi ei-niin-kovin mielissään. ”Ei.” Charlotte ajatteli Maxia, Infernoa ja Lily-tätiä. Hän jäi tarkkailemaan isän sivuprofiilia, kun tämä käänteli varrasta. Oliko äiti jo kertonut hänelle Lilystä?
Isä rutisti makkarakääreen nyrkkiinsä ja pyyhkäisi suupieliään.
”No, enpä osaa sanoa.”
”Jos vaikka isoisä palaisikin yhtäkkiä –” Charlotte tiesi sanoneensa väärin heti; isä jäykistyi kulmikkaaksi ja hänen silmissään välähti jotain pelottavaa. ”Siis, en sano, että... tai joku muu –”, yritti Charlotte paikkailla.
”Kuolleet ovat kuolleita, Charlotte, ja hyvä niin.”
Charlotte painoi päänsä. He olivat hiljaa kuunnellen myöhäisillan ääniä ja liekkien loimotusta. Kun Charlotte kääntyi ottamaan itselleen varrasta ja valitsemaan siihen syötävää, isä rykäisi. ”Mitä sille… ystävällesi kuuluu? ...Tylerille?”
”Pelkkä Ty. En tiedä”, Charlottekin valitsi ison tatin. ”Hän on nyt siellä leikkauksessa.” ”Äitisi kertoi”, isä sanoi. Niin, ja olihan Tyn koiratkin heillä. Charlottesta tuntui, että jotain muuta oli tulossa. Isän asento ja enteilevä hiljaisuus paljastivat sen. Ja oikeassa oli – ”Siitä mopojätkästä –” Ja näin retken huippuhetki olisi saavutettu ja tästä alkaisi alamäki. Charlotte hörppäsi lopun mehutilkan ärtyneenä kitaansa. Isä puhui tönkösti: ”Vieläkö te... olette tekemisissä keskenänne?” ”Äiti kertoi”, Charlotte keskeytti, ”tai oikeastaan neuvoi… että ’älkää riidelkö ja pysykää sovussa ja puhukaa vain aiheista, jotka eivät herätä närää.’” Isä käänsi varrasta polveensa nojaten. ”Niin että, jos puhuttaisiin jostain muusta.” Eikä isä nostanut Andrewtä enää puheeksi. Charlotte oli kuitenkin menettänyt myös tilaisuutensa hamuta moottoripyörää – jos hän nyt ottaisi sen esille, isä palaisi Andrewhen ja soppa olisi valmis. Autoasiakin oli vähän kiikunkaakun. Riippuisi siitä, miten ilta etenisi. ”Thomasilta kuulin”, isä pukahti taas jonkin ajan päästä puhumaan ja hypisteli kuumaa tattia sormillaan, ”että Yukonin rajalla on havaittu valkoinen karhu.” ”Voiko karhu olla valkoinenkin?” Charlotte ihmetteli. ”Siis muu kuin jääkarhu.”
”Epätavallista, mutta voi. Thomasia kiinnostaa, onko näköhavainto Gitga’at-alkuperäiskansan tuntema pyhä karhu, Kermodes. Ehkä yksi on lähtenyt vaeltamaan pohjoisempaan Brittiläisestä Kolumbiasta. Jos näin on, sitä täytyy tietenkin suojella metsästäjiltä ja Thomasilla on jo pyörät pyörimässä asian edistämiseksi.” ”Miten Thomas oikein sai Mischan ratsastamaan?” Charlotte painoi posken kämmenkuoppaan. ”Mutta kukaan ei saa Dewniä.” Isä hymähti. ”Thomas on lipevä kielestään. Hän osaa jotenkin aina puhua ihmiset ympäri.” ”Huomaan. Hänen takiaan meillä on lehmiä, possuja, osa hevosista ja Edikin.” Charlotte vilkaisi hevosten suuntaan; kumpaakaan tuskin näki varjoista, mutta tasainen heinänmussutus ja vaisu pärskinä kuului. Äkkiä hän ajatteli kiiltäviä keltaisia silmiä, jotka tuijottaisivat häntä puiden siimeksestä, ja värähti. ”Oletko, isä, kuullut ikinä Ilsipusta?” ”Mistä?” ”Ilsi...pu.” Charlotte epäröi sanoa hirviön nimeä ääneen; mitä, jos hän manaisi sen sillä tavoin esiin pimeydestä? ”Se on joku phew-intiaanien legenda mustasta… sudesta.”
”Niitä tarinoita nyt on paljon. Jokaisella alkuperäiskansalla omansa.” ”Mutta, jos se ei ole vain tarina? Minä näin kerran –”
”Myytit kuuluvat heidän kulttuuriinsa”, isä totesi. ”Niin, mutta minä näin kerran… sellaisen... ison mustan suden. Bridgetweetissä.” Isä vain hymähti. Ei hän uskonut. ”Varo, ettet polta sientäsi. Se kypsyy äkkiä.” Isä tarjosi hänelle pikkurasiasta voita. ”Ihan on kuule omaa. Äiti kirnusi.” ”Mummi se ehtii ihan ihme asioita tekemään”, Charlotte hämmästyi, mutta sipaisi voita tatilleen. Jessus, miten herkullista! ”Te ette ole avanneet sitä kellaria vielä”, hän sanoi posket pullollaan ja koettaen varoa polttamasta kieltään. ”Ei ole ehtinyt.” Isä otti selkänsä takaa halon ja kopsautti sen nuotioon. Kipinät sinkosivat sihisten ilmaan. ”Mummi ei taida tykätä.”
”Ei.” ”Kysyin rasiaa...” ”Niin?” ”Ensin hän vähän kuin tiesi sen, mutta sitten sanoi, ettei muista minne pani sen. Minulla olisi teoria siitä.” Isä näytti etäisesti kiinnostuneelta. ”Saatan tietää, miten sen saa auki”, Charlotte uskalsi paljastaa. Hän kaatoi itselleen lisää mehua. ”Mitä luulet, että siellä sisässä on?” ”Kolikoita ehkä”, isä sanoi, muttei ollut enää kovin kiinnostunut rasiasta. ”Isän jemma, todennäköisesti.” ”Niin mummikin sanoi.” En kyllä usko, Charlotte mietti itsekseen. Jostain kuului kovaääninen räsähdys: Charlotte hätkähti niin, että mehua läikkyi kuksan yli. ”Mmmikä se oli?” Isä ei ollut hermostunut. ”Ei valkoinen karhu tai musta susi”, hän rauhoitteli hymyillen partaansa. ”Me olemme nyt vieraita täällä. Metsä on koti monelle. Emme voi olettaa, että ne pysyvät hiljaa vain, koska se hermostuttaa meitä.”
Mutta Charlotte pälyili vielä pitkään olkansa yli. Hevosetkin olivat nostaneet päänsä heinästä äänen myötä, mutta jatkoivat sitten syömistä; ei se siis kai mitään liian vaarallista voinut olla. Isä nousi jaloilleen, meni telttaan ja tuli kohta takaisin. Charlotte ei kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota (hän asetteli juuri makkaraa tikkuunsa), mutta sitten isä ryki. Charlotte katsahti ja näki isän ojentavan kirjekuorta. ”Mikä…?” ”Tämä yhteinen retki oli lahja. Tässä on sitten vielä vähän ekstraa.” Tällaista Charlotte ei ollut osannut odottaa. Hän tasapainotteli vartaan polviensa väliin ja otti kuoren hämmästyneenä – mitä kummaa? ”Tästä oli äitisi kanssa puhe jo kauan sitten, mutta olin sitä mieltä, ettet ole vielä valmis. Nyt olet kuitenkin saanut ajo-opetusta ja hankit omatoimisesti töitäkin, joten… Dewn sanoi, että ajat jo kuin järkevä ihminen.” Charlotte oli vetänyt kuoresta rahaa ja kortin. Kortissa luki äidin käsialalla: ’16-vuotiaalle Charlottelle rahat ajokouluun! Turvallista huristelua!’
”Siis...” ”Nyt voit käydä autokoulun, jos haluat. Nuo rahat on sitten vain siihen – ei mihinkään moottoripyöriin”, isä lisäsi tiukasti ja istahti takaisin alas tukille. ”Ja auto ei kuulu kauppaan. Se on sitten oma juttunsa, jonka saat vasta täytettyäsi yhdeksäntoista.”
Charlotten pää napsahti ylös. ”No, miksi saan ajaa kortin jo nyt, mutten kuitenkaan autoa seuraavaan kolmeen vuoteen? Mitä minä sillä pelkällä kortilla teen?” ”Voit auttaa ranchilla, jos pystyt ajamaan Dewnin autoa. Tai auttaa isoäitiä ja äitiä käymällä kaupassa ja hoitamassa kylällä juoksevia asioita.” Niinpä tietysti. Olisi pitänyt arvata, että tässä oli joku jippo mukana. Mutta olihan tämäkin jo yksi askel lähemmäs tavoitetta. ”Kiitti”, Charlotte sanoi ja laittoi rahat ja kortin takaisin kuoreen ja kuoren reppuun. Loppuilta oli yllättävän mukava istuskella isän kanssa kahden nuotion äärellä, juoda kaakaota ja vain… olla. Turvassa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Aallot lyö ja kitara soi ♫
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Sept 11, 2021 9:39:18 GMT
Naisten kanssa 27.8.2016 N: Saitko viestini? D: Miksi lähetit minulle Rosan kuvia?
R: Voi ei. Näitkö muutkin kuvat? D: Jeah. Yhteinen tuttumme, joka alkaa N:llä, vinkkasi. Mietin vain, että mistä hän ne löysi.
N: Miten niin miksi? Eikö Mischa sitten tarvitse morsiuspukua? Hänen tädillään on hienoja häämekkoja. Jopa minun mittapuullani. D: Eli olit vain avulias ystävä? N: Tietenkin. Mitä sitten kuvittelit?
R: Tätini sivuilta… Hänellä on siellä portfoliogalleria. Olen toiminut mallina hänen suunnittelemilleen puvuille. D: Ne on netissä?
N: No, milloin ne ovat? Minä saan VIP-kutsun tarpeeksi ajoissa, otaksun. Ja kenet aiot pyytää bestmaniksi?
R: Niin… Ettekö ole vielä katsoneet niitä?
N: Äläkä sano, ettet tiedä vielä!
R: En tietenkään tarkoita, että teidän pitäisi valita puku juuri häneltä, mutta ajattelin vain mainita, mutta ei siis tietenkään ole pakko. D: Ne on varmasti hienoja, mutta luulen, että Mischa haluaa mieluummin naimisiin jossain hellemekossa ja paljain varpain.
N: Et tietenkään tiedä. Miksipä tietäisit? Vaihtoehtoja ei oikein ole.
R: Aah...
N: Ketään niistä liruleteistä et sitten ainakaan pyydä tai minä en tule.
R: No, ota yhteyttä, jos muutatte mielenne... D: Hekin ovat ystäviäni. R: Ai ketkä? D: Oho. Sori. Väärä keskustelu. Dewn hieroi kädellä naamaansa. Hän ei tykännyt tällaisesta: keskustelusta näkemättä toisen kasvoja. Rosa ja Nora viestittelivät hänelle yhtä aikaa, eri ikkunoissa. N: Ketään niistä liruleteistä et sitten ainakaan pyydä tai minä en tule. D: Hekin ovat ystäviäni. Saamari, laitoin jo Rosalle mitä piti laittaa sinulle. N: Putkiaivoiset miehet, voivat keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. No niin, jätä häähuolet minulle. Minä suunnittelen teille vuosituhannen loisteliaimmat häät. D: Enpä tiedä voiko sinuun luottaa. N: Kuinka kehtaat, olen vanhin ystäväsi. D: Tarkoitin, että tuskin sinun näkemyksesi vastaa meidän näkemystä. N: Ja sekö estää minua suunnittelemasta juhlaa? Minä olen nainen, Dewn Center, voin samastua toisen osaan ja nähdä asioita myös heidän näkökulmastaan. Tai siis, jos haluan nähdä. D: Niinpä niin. Dewn valitsi hikikarpalolla varustetun hymiön perään ja siirtyi sitten takaisin Rosan puolelle. D: Oho. Sori. Väärä keskustelu. R: Aah… D: Puhuin siis tässä Noran kanssa. Hän haluaa suunnitella häät… R: Sehän on kiva. D: Onko? En ole niin varma. Jos annan hänelle siimaa vähän, hän vie koko teltan. R: Noralla on varmasti hyvä maku. Dewn naurahti. Kallis maku, ainakin.
Mutta olihan se jotain, että Nora oli hyväksynyt Mischan: tarjoutumalla suunnittelemaan heidän häänsä, se oli aikamoinen kädenojennus. Kuten Nora oli sanonut, hän oli Dewnin vanhimpia ystäviä ja hänen hyväksyntänsä – vaikka ilmankin sitä Dewn olisi elänyt – oli arvossa. Ehkä Dewn voisikin ottaa tarjouksen kiitollisena vastaan? Totta puhuakseen, itse häntä ei huvittanut häämenojen käytännönasioita pohtia ollenkaan – eikä varmasti Mischaakaan. Tietysti ensin olisi kysyttävä Mischalta. * Mischaa ei ollut juuri ranchilla näkynyt. Jo monta päivää hän oli ollut Jordaneilla niin paljon, että Dewn vitsaili häntä sieltä hakiessaan, pitäisikö olla mustasukkainen. Hän näki leimahduksen Mischan silmissä ja koetti nauraa, vähätellä; vitsihän se vain oli. Mutta Mischa oli huonotuulinen, tiuski ja viuhtoi menemään niin, että Dewn oli vähän ymmällään. ”Hei… odota”, hän seurasi Mischan perässä, kun tämä marssi kenttämuurin ohi kohti kotipolkua. ”Minun piti kysyä sinulta, että Nora tarjoutui suunnittelemaan ne häät… ja Rosan tädiltä varmaan saisi hyvät puvut... Sinä et varmaan ole kiinnostunut miettimään niitä, oletko?” Mischa ei pysähtynyt. ”Tietysti tarkistettaisiin, mitä Nora saa aikaan… en nyt ihan hänen varaansa luottaisi”, Dewn naurahti itselleen. Mutta Mischa ei vieläkään pysähtynyt kuuntelemaan. ”Ehditäänkö me ollenkaan jutella?” ”Mistä?” Mischa käännähti samassa ympäri tulistuneena. Hiusletti vain viuhahti. ”Siitä, että saako Nora suunnitella häämme, niinkö? Jos sinä niin haluat. Ja puvut Rosalta? Totta kai, jos sinä niin haluat.” Dewn hämmästyi niin vihamielistä asennetta. Ei ollenkaan Mischan tapaista. ”Hei...”, Dewn sanoi hiljaa, pahoillaan. ”Mikä on?” ”Ei mikään”, Mischa kivahti. Dewn astui askelen. Mischa astui kauemmas. ”Puhu minulle, kerro”, Dewn yritti. ”Se on kuitenkin… tärkeä juttu, meidän juttu. Kyllä sitä kai jo suunnitella voi?” Hän ojensi käsiään, tarjosi halausta, mutta Mischa vain mulkaisi hänen paitansa suuntaan. Dewn rypisti otsaansa: hän ei nähnyt Mischalla kaulaketjua. ”Olet ottanut sen pois?” hän kysyi; olihan riipuksessa samalla myös sormus, jota Mischa ei tosin ollut laittanut sormeensa. Hevoskaulaketju oli Dewnille tärkeä; siksi hän sen oli Mischalle antanutkin. Aarteensa toiselle aarteelle. Mischa jatkoi marssiaan. ”Mischa...” Dewn sai uuden yrityksen myllypolun alkuvaiheilla. ”Mischa, jokin on selvästi –” ”Dewn”, Mischa keskeytti ja Dewn kuuli pakahduksen tekevän hänen äänestään paksun. ”Minulla oli rankka päivä, Thomas joutui lopettamaan yhden pelastetuista eläimistä. Minun täytyy saada olla nyt yksin!” Dewn antoi käsivarsiensa valahtaa sivuilleen, joilla olisi ottanut Mischan karhunrutistukseen lämpimään. Mikä Mischalla oli?
* ”Ongelmia paratiisissa?” Kitty pompahti jostain eteen. ”Kuultiin, kun te riitelitte Mischan kanssa.” ”Ei me… riidelty.” ”Parhaatkin meistä!” Kitty löi Dewniä myötätuntoisen hanakasti hartiaan niin, että talikko oli pudota kädestä. ”Hääressiä! Parempi puhista nyt, kuin vasta sen jälkeen. Vielä ehtii perumaan.” Kitty hymyili hyväntahtoisen hölmönä. Dewn ravisteli itsensä hänen otteestaan irti ja kauhaisi uuden talikollisen likaisia puruja. ”Mischalla oli vain huono päivä, siinä kaikki.” ”Siis, jos mä koskaan löydän sulhasta”, Kitty jatkoi oikein kuuntelemattakaan nojaten karsinaa vasten, ”niin en usko, että meistä olisi avioliittoon – tai siis musta olisi. Mä tykkään pitää vähän omaa vapautta, omaa tilaa, omaa liikkuvuutta… tietysti yhessä puuhailtaisiin kaikenlaista, mutta jotenkin en oo ikinä nähnyt itseäni minään vaimona. Hah!” Kitty pärkähti äkkiä kovaan ääneen. ”Vaimona. Mikä sana!” Dewn oli säpsähtänyt hänen sanojaan. ”Ei mun mutsitkaan koskaan avioituneet”, Kitty pohti seuraten katseellaan Tomfordia, joka ohitti heidät Sunnya taluttaen. ”No joo, ensin se ei ollut laillista, mutta sitten kun oli niin ei ne vaan jotenkin halunneet. Onhan siinä juridiset hyvät puolensa, mutta aika monet asiat voi järjestää erikseen kirjallisesti sopimallakin. Ja mitä: ne on ollut yhdessä jo yli kolkyt vuotta, että ei kai sillä statuksella väliä, jos yhdessä pysytään!” Dewn rypisteli kulmiaan ja keskittyi lannanluontiin. Kitty kai oletti tsemppaavansa nuorta hääparia, mutta jotenkin hänen kannustuspuheensa kääntyi melkein propagandaksi. Jokin oli kuitenkin nitkahtanut Dewnin sisuksissa: noinko Mischa ajatteli? Ehkä Dewn oli omassa intomielisyydessään puskenut tätä liikaa, hän äkkiä oivalsi. ”Kitty, oletko täällä?” äidin ääni kaikui toiselta tallikäytävältä. ”Jaa, täytyy liitää”, Kitty sanoi terästäytyi aatoksiltaan. ”Haistellaan myöhemmin, Dewn!” Dewn palasi Edin kanssa kotiin vasta autettuaan tallitöissä ja jätettyään Mischan tämän toiveiden mukaisesti joksikin aikaa omaan rauhaansa. Pestyään kätensä ja kasvonsa, hän nousi varovasti puolapuille ja kiipesi makuuhuonekerrokseen. Mischa makasi peiton alla patjalla, vain vähän punaista hiusta näkyi. Dewn istuutui huokaisten hänen viereensä lattialle. ”Tajusin, että olen varmaan painostanut sinua liikaa tässä hääasiassa”, hän sanoi. ”Se ei ole ollut tarkoitus… anteeksi.” Mischa liikahti vähän. Dewn veti syvään ja masentuneena henkeä. ”Jos haluat… tai siis, jos et halua kanssani naimisiin... tämä kaikki voidaan kyllä vielä perua. En minä halua sinua pakottaa siihen.” Hän kohotti katseensa ikkunaan ja lasin läpi pilviä täynnä olevalle taivaalle. ”Sinä olet tärkeämpi kuin instituutio. Meidän kestävä onnemme on tärkeämpi kuin yksi juhla. Puretaan kihlaus, jos sinä niin tahdot.” Muutaman sydämenlyönnin ajan oli täysin hiljaista. Sitten Mischa kääntyi hitaasti ympäri ja hänen kasvonsa tulivat esiin peiton alta; hän hymyili lempeästi ja ojensi kättään. Dewn tarttui siihen hanakasti. Hän ei kestänyt sitä, että Mischa vihoitteli hänelle. ”Jos mietitään sitä vielä”, Mischa sanoi rauhallisesti, ”ja katsotaan… katsotaan mitä tapahtuu, miltä tuntuu, vaikka ensi vuonna?” Dewn nyökkäsi heti ja puristi Mischan kättä. ”Tämä suhde on meidän asia, ei muiden. Välillä tuntuu, että kaikki ottavat sen niin henkilökohtaisesti.” ”Meidän asia, ei muiden”, Dewn toisti; Mischa veti häntä jo kädestä kanssaan peiton alle. Ja sinne Dewn meni enemmän kuin mielihyvin – ja sinne jäisi.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Sept 12, 2021 8:09:08 GMT
Na-na 27.8.2016 ”Onko hän onnistunut?” Williamin käsi puristi hikoillen puhelinta. ”E-ei... Sen jälkeen, kun raportoin rikkoontuneesta Belgian taidekollaasin ’Unelmakyyhky’-posliinilinnusta, hän e-ei ole löytänyt mitään muuta siihen viittaavaa.” ”Asia ovat edenneet, Center. Lintu itsessään ei ole tärkeä, vaan sen sisältö.” ”V-vai niin. Koriste on kuitenkin rikkoontunut, kuten tyttäreni kertoi, eikä sen sisällöstä ole tietoa.”
”Joku on ottanut sen sieltä. Se on löydyttävä.”
”Olisi… olisi helpompaa etsiä, jos tietäisi m-mitä etsii...” Toisessa päässä oli hetki puntaroivan hiljaista. ”Se on arvoesine. Koru, aitoa kultaa. Muuta en voi paljastaa. Käske hänen raportoida kaikki kultaiset koruesineet, jotka saa käsiinsä.”
”H-hyvä on...” ”Ja vielä yksi juttu”, ääni toisessa päässä puhelinta sanoi, ”haluan sinun raportoivan punakultaisesta metallirasiasta. Poliisilla on tietoa, että kyseistä rasiaa on kyselty heidän toimestaan korulippaana. Tuo rasia… saattaa olla kartanon omaisuutta.”
”Punakultainen metallirasia?”
”Jos et halua taas menettää lastesi arvostusta ja päätyä katuojaan, sinun on paras löytää se ja pian!” Luuri tuuttasi. William laski sen korvaltaan ja pyyhkäisi otsaansa. ”Isä…?” Billy seisoi makuuhuoneen ovensuussa epäluuloisen näköisenä. ”E-ei mitään”, William nosti löysiä suupieliään lihasvoimin. ”T-työpuhelu vain.”
”Tähän aikaan?” Billy vilkaisi kelloa seinällä, joka näytti puoli yhtätoista illalla. William hymyili yhä hermostuneesti. ”Oletko vielä syönyt illallista?” hän sitten sanoi, laski kännykän työpöydälleen ja käveli ulos huoneesta (Billy vilkaisi puhelinta silmät viiruina ennen kuin William veti oven kiinni). ”Mitä jos kokataan tänään jotain?”
* Anna ”Oliko sen sisällä jotain? Mitä sen sisällä oli? Vastaa!”
”Aiaiai, sattuu…!”
”Vastaa!” Anna väänsi Bellan kättä kovempaa. Tyttö alkoi nyyhkyttää. ”Ei siellä – ei siellä – nyyh! – ollut mitään!” ”Valehtelet!” ”En!” Bellan poskilla valui kyynelvuonoja, mutta Annan sydän oli kylmä ja kova. ”Minä käskin tutkia, mitä siellä on!” ”Se meni rikki, mutta ei siellä ollut mitään!” Lopulta Anna päästi irti. Bella romahti istualleen maahan ja piteli itkien kättään. Jos linnun sisällä ei ollutkaan mitään…? Oliko isä erehtynyt? Vai oliko Charlotte jo jotenkin löytänyt sen, ottanut sen sieltä? Mutta miten se oli mahdollista? Bella vannoi rikkoneensa linnun itse… ”Jos kerrot tästä kenellekään, minä tapan sinut, onko selvä?” Bella nyökkäsi huulet vapisten. Ja sitten – siinä se oli, monta päivää myöhemmin. Anna nosti yläkerran käytävämatolta kaulaketjun: se oli kultainen ja siitä roikkui koristeellinen hevonen. Oliko tämä se? Hänen Mustille Ruusuille etsimänsä amuletin piti olla hopeaa. Oliko tämä sitten se, jonka isä nyt halusi? Hänelle kuuluva kultainen koru? Anna käänteli sitä kädessään. Kaksi hevoskorua…? Hän kohautti olkaansa ja laittoi ketjun taskuunsa ja käveli alakertaan. Isoäiti oli pesuhuoneessa. ”Anna, kultaseni, tänään on pyykkipäivä. Tuo sinäkin lakanat huoneestasi pesuun.”
* Koru oli poissa. Anna heitteli tyynyjään, vihkojaan, vaatteitaan. Missä se oli?!
Hänen oli täytynyt päättää kummalle sen luovuttaisi: isälleen vai Mustille Ruusuille. Lähetettyään kuvan korusta isälleen, oli tämä vastannut: ”Toimita se minulle. Tulemme elokuun 28.” Mutta entä se toinen amuletti, joka hänen olisi pitänyt jo löytää? Ja sitten oli vielä tämä rasia, jonka isä myös halusi. Annaa alkoi kismittää isän viestipommitukset ja puhelut. ”Koeta nyt ymmärtää, Anna, että se on minulle tärkeä!”
”No ihan hiton sama! Tule itse tänne etsimään sitä sitten!” Hän paiskasi kännykän sängylleen ja meni ikkunaan tuijottamaan pihamaalle. Mustat Ruusut olivat vaiti. Anna tiesi, että hänen tilaisuutensa oli hupenemassa vähiin. Miten parin käden ulottuvilla olevan esineen löytäminen saattoi olla niin helvetin vaikeaa?
* ”...ja Bob sanoo, että hänellä on nyt toinen aarre. Aikuiset ei vieläkään anna hänelle aarrerasiaa, jonka hän löysi. Minä näin sen korun, se on hieno ja siinä on hevonen –” Anna kuuli Isabellan puheen huoneensa oven takaa ja kiskaisi sen auki. Bella jutteli mollamaijansa kanssa. ”Mikä koru?” Anna sanoi. Bella puristi äkkiä nukkea rintaansa vasten. Anna harppasi hänen luokseen, tarttui tätä olkavarresta (Bella kirkui, mutta Anna painoi kämmenen hänen suulleen) ja kiskoi huoneeseensa. ”Mistä aarteesta sinä puhuit? Mitä Bob on löytänyt?” Bella näytti pelokkaalta, mutta sitten hänelle tuli uppiniskaisen pikkutytön ilme. ”Me ei puhuta sinulle. Sinä kiusaat.”
Anna astui ovensa eteen. ”Kerro.” Bella heijasi mollamaijaa näyttäen yhä uhmakkaalta. ”En.” Anna vetäisi nuken siskonsa käsistä. ”Ei! Ei Mandyä! Älä satuta sitä!” ”Kerro tai tältä nukelta lähtee pää.” Anna piteli mollamaijaa sen kahdesta letistä ja veti niitä eri suuntiin. Bellan silmät täyttyivät taas kyynelistä. ”Bobilla on koru! Heppakoru! Sanoi, että löysi sen!” ”Onko se kultaa?” ”On!” Bella kiljahti ääni vavahtaen ja koetti ylettää mollaan. Anna narskautti hampaitaan yhteen. ”Anna Mandy!” Anna meni ikkunalle, työnsi sen auki ja viskasi nuken siitä. ”Hae.” Bella katsoi kauhistuneena ikkunasta alhaalla maassa lojuvaa leluaan, sitten rynnisti ovelle. ”Sinä olet ilkeä!” hän huusi mennessään. Anna etsi Bobin. Tämä röhnötti olohuoneessa sohvalla ja pelasi videopeliä. Anna käveli muitta mutkitta vetämään johdon seinästä. ”Hei!” ”Anna se.” ”Pelasin sitä, oksettava haisunäätä, katso minne kävelet!” Anna hyökkäsi veljensä kimppuun sohvalle. Peliohjain putosi lattialle ja tyynyt lentelivät. Charlotten harmaa kissa piiloutui raapimapuuhunsa. Anna hakkasi Bobia oikein voimiensa takaa. Talossa ei ollut ketään; Anna osasi liikkua aina silloin, kun muut eivät olleet paikalla halutessaan pysyäkin huomaamattomana. Hän kaappasi yhden pudonneista sohvatyynyistä lattialta ja painoi sen Bobin kasvoille. ”Missä se koru on, jonka varastit huoneestani? Anna se takaisin!” Bob vääntelehti, kiemurteli ja sätki, kunnes onnistui saamaan polven koukkuun ja potkaisemaan Annaa voimalla mahaan; Anna ähkäisi ja ilmat lähtivät keuhkoista, kun hän jysähti sohvan toiseen päähän käsinojaa vasten. Bob oli vetäissyt tyynyn kirkuvanpunaiselta naamaltaan. ”Hullu ämmä! Mielipuoli! Sekopää!” ”Kerro, missä se on tai soitan isälle ja sanon, mitä olet puuhannut täällä ja ettet enää koskaan saa tulla tänne.” ”Minä kerron sitten isälle, mitä sinä olet puuhannut täällä etkä sinäkään saa enää koskaan tulla tänne!” ”Idiootti”, Anna puuskahti suoristautuessaan istumaan paremmin, ”minä en haluakaan enää koskaan tänne.” Bob pullisti poskensa. ”Ei ole enää”, hän lopulta sanoi. ”Vaihdoin sen pois.”
”Kenelle?” ”Kittylle. Sain siltä Kill Smash Bron takaisin.” Bobin kasvoille levisi voitonriemuinen virnistys. Mutta Anna ei jäänyt kuuntelemaan enempää, hän oli jo noussut sohvalta ja punoi suunnitelmansa seuraavaa liikettä…
* Kittyä ei voinut uhkailla. Anna ei tuntenut tätä oikein ollenkaan. Miettiessään, miten lähestyisi asiallaan, hän myöhästyi: ohimennen hän kuuli, mitä kukin suunnitteli antavansa Dewnille syntymäpäivälahjaksi ja vakoili Kittyn keskustelua mustatukkaisen mieskaverinsa kanssa. ”Mutta Dewnillähän on jo sellainen koru? KicZacin ensimmäinen löytö kivien alta ja me annettiin se hänelle?”
”Joo, mutta sen takia just: eikö ole makeeta, että on kaksi, eri värisiä, voi vaihdella sitten vaatteiden mukaan?” ”Joo... no joo, totta! Se on ihan hyvä!” Kivien alta? Eri värinen? Oliko Dewnillä molemmat korut, joita Anna havitteli? Hän jättäytyi varjoihin vain seuraamaan tilannetta. Onnekseen hän osasi salakuunnella oikeisiin aikoihin, oikeissa paikoissa. Ja olla huomaamaton. Kukaan ei välittänyt hänestä. Hän oli yhtä näkymätön kuin ilma; kuin hajuton myrkkykaasu petollisesti ympärilläsi. Lotte-serkku kiipesi myllymäkeä. Anna seurasi häntä. Hän jäi raollaan olevan ikkunan alle kuuntelemaan. Mischan ja Lotten äänet kuuluivat sisältä. Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään mielenkiintoista, kunnes… ”Löysitkö sitä korua, jota etsit?”
”Mitä?”
”Sitä hopeakorua.”
”...Ai sitä. En… Dewn sanoi pudottaneensa sen mereen.”
Anna kirosi mielessään. Nyt hän ei voisikaan saada Mustien Ruusujen haluamaa amulettia käsiinsä. Mutta ehkä heille kelpaisi se toinen…
* Anna nosti punakultaisen metallirasian repustaan; piilo oli niin ilmiselvä ja näkyvillä, ettei kukaan koskaan tulisi ajatelleeksi sitä. Kellään ei ollut syytä penkoa hänen reppuaan, ei edes Bobilla, sillä Anna oli tarkoituksella jättänyt päiväkirjansa pikkuveljelleen syötiksi tyynynsä alle. Anna käänteli rasiaa käsissään. Sen sisällä vieri jotain. Hän oli muistanut Bobin löytämän rasian puutarhasta ja etsinyt sen isoäidin piilottamana helposti uudelleen: se ei ollut sen kummallisemmassa kätkössä, kuin Emilyn makuuhuoneen lasikaapissa kirjojen ja parin koriste-esineen takana. Anna tihrusti lukkoa. Nämä koukerot… Eivätkö ne olleet samanlaisia kuin siinä hevoskorussa? Isä oli sanonut, että rasia oli korulipas. Rasia saattoi olla arvokas, niinhän aikuiset olivat puhuneet. Ehkä se kelpaisi Mustille Ruusuille? Anna kirjoitti salakielellä viestin ja sopivan hetken tullen vei sen sovittuun viestinvälityspaikkaan: Bridgetweetin viemäritunnelin suuaukolle peltirasiaan ison kiven alle.
* ”En haluaisi ajatella koko asiaa ja niitä hiton Mustia Ruusuja, mutta kun pelottaa… jos ne murhasi Sophien ja varmaan Samuel Madclockinkin ja Maxin… mitä jos minä olen seuraava? Tai Dewn? Olin poliisikuulustelussa asti! Minua varoitettiin, että saatoin olla kohde! Ja yhtäkkiä, ei enää mitään, kukaan ei puhu enää mitään, Andrew ei puhu mitään…!” Anna painoi varovasti korvaansa lähemmäs ovea. ”Mutta miten voi olla?” Toinen huoneessa oleva tyttö Lotte-serkun kanssa puhui niin hiljaa, ettei Anna kuullut musiikin yli mitä hän aina sanoi. Serkun kärisevän vahva ääni sen sijaan kyllä kuului ja hyvin. Serkku oli typerys ja heittäytynyt varomattomaksi. Hän puhui Mustista Ruusuista liian huolettomasti kenelle tahansa. Eikö hän ymmärtänyt, että Mustat Ruusut kuulivat hänet? Annan olisi laitettava tälle stoppi… Hän vaihtoi vihaisena asentoa ja lattialankku narahti. Huoneessa oltiin äkkiä vaiti. Anna jäykistyi. Olivatko hekin kuulleet sen? Mutta sitten serkun ääni sanoi: ”Kuunnellaanko jotain muuta?” ja Anna kuuli hänen tömistelevän lähemmäs ovea stereoiden luo. ”Laitetaan se sinun tuoma Double Phoenix Downin levy.” Mutta äkkiarvaamatta ovi lennähtikin Annan naaman edestä auki.
* Serkku oli ylimielinen, tyhmä ja varomaton. Bob vei sen sinulta, Kitty osti sen Bobilta ja antoi Dewnille lahjaksi. Ja nyt Dewn antoi sen Mischalle.
Kiitos. Kiitos siitä tiedosta. Anna palasi huoneeseensa, parvekkeelle ja nousi kaiteelle. Hän oli oppinut salareitin ulos, jolloin ei tarvinnut kulkea alakerran tai pääoven kautta: tätä tietä hän saattoi livahtaa, mennä ja tulla kuinka vain, eikä kukaan saanut tietää hänen ikinä edes poistuneen talosta. Ehkä he todellakin uskoivat, että hän vietti kaiken aikansa oven takana omassa huoneessaan? Typerät maalaiset massaihmiset arkisine murheineen. Hän asetti tennarinsa parvekekaiteen ulkopuolelle puomien rakoihin ja lähti sitten hakemaan kiinnityspisteitä, joihin sai jalkansa tai otteen kädellään. Hitaasti ja huolellisesti hän laskeutui takkamuurin tiiliseinustan viertä kohti maata. Se oli helppoa, sillä tällä seinustalla ei ollut ollenkaan ikkunoita, joten hänen ei tarvinnut edes miettiä, jos joku näkisi hänet sisältä. Ainoa asia varmistaa oli, ettei isoäiti olisi puutarhassa tai Raicy pellolla, ja se kävi kädenkäänteessä katsomalla ensin parvekkeelta ennen kuin lähti karkuun. Noin parin metrin korkeudelta Anna hyppäsi maahan. Isku oli aina inhottava jysäys, mutta hän oli joskus tullut harrastaneeksi akrobatiaa sirkuskerhossa ja osasi pudottautua kissamaisesti alas. Hän nousi nelinkontin nurmelta ylös, pyyhkäisi polviaan ja siirtyi talon reunalle. Hän katsoi varovasti kulman taakse. Reitti selvä. Mutta isoäiti puuhailikin jotain kuistilla ja lähti yhtäkkiä tulemaan puutarhaa kohti. Anna ei olisi ehtinyt juosta muurin taakse piiloon, joten ei sitten tehnytkään mitään. ”Oh!” Emily säpsähti häntä. ”Tyttö kulta!” Anna marssi hänen ohitseen. ”Anna”, mummi kutsui hänen peräänsä. Anna pysähtyi. ”Älkää viitsikö riidellä Lotten kanssa, ettehän? Koettakaa sopia ennen kuin lähdet taas kotiin. Ettei jää ikäviä muistoja. On niin kurjaa erota huonoissa väleissä...” Anna ei vastannut. Hän suunnisti kohti tuulimyllyä. Hän meni suoraan ovelle ja koputti, odottaen, olisiko Dewn tai Mischa kotona. Talossa oli hiljaista, eikä kukaan tullut avaamaan. Anna kokeili ovea: se ei ollut lukossa. Typerät maajussit, uskoivat ihmisten olemattomaan hyvyyteen… Koru saattaisi olla Mischalla kaulassa. Silti Annan oli varmistuttava asiasta. Järjestelmällisesti hän kolusi myllyllä aloittaen yläkerrasta – makuuhuoneesta. Hän nousi puolapuut ylempiin kerroksiin. Lattialla oli vain kaksi patjaa, ei sänkyä. Katosta roikkui himmeli täynnä eri värisiä kristalleja ja merilasia. Anna katsoi vaatelipaston läpi. Huonekaluja ei ollut montaa, joten etsimiseen ei kovin kauaa mennyt. Käytyään koko talon läpi, hän palasi takaisin ulos. Ei mitään. Mischalla oli se siis mukanaan – oletettavasti. Annan katse osui harmaisiin kiviin.
Mutta Dewnillähän on jo sellainen koru? KicZacin ensimmäinen löytö kivien alta ja me annettiin se hänelle? Hän meni niiden luokse, kumartui ja alkoi kaapia heinää sivuun. Terävimmän ja isoimman kiven raossa näytti olevan kapea kolo. Anna tunki sormensa sinne ja veti kohta löydön esiin: kultainen hevoskaulaketju, hitaasti kääntyen ilmassa vasten taustalla aaltoilevaa merta. Suuremmat voimat... olivat hänen kanssaan.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 14, 2021 14:42:07 GMT
Rakko 28.8.2016 Oli niin pimeää. Mutta ei hiljaista. Charlotte kuulosteli teltan ulkopuolisen maailman ääniä: rapinoita, ujelluksia, huminaa... ripinää, surinaa, kahinaa. Hän väänteli makuupussin sisällä jalkojaan. Hän oli herännyt kamalaan pissahätään. Tarkemmasta kellonajasta ei ollut tietoa, sillä hänellä ei ollut kännykkää, mutta eittämättä käsillä olivat juuri yön pimeimmät tunnit. Tietäen, että hänen pitäisi mennä tuonne säkkimustaan, pelottavaan metsään tarpeilleen, ei yhtään ilahduttanut. Teltan sisälle oli päässyt hyttynen. Se inisi jossain näkymättömissä, välillä vaikeni, välillä taas vikisi. Isä kuorsasi matalasti. Se oli turvallinen ääni, mutta valitettavasti se ei auttanut tähän hätään. Charlotte ei ikinä kehtaisi herättää häntä ja pyytää – kuin pikkulapsi – että isä tulisi hänen mukaansa ulos asioille. Niin nöyryyttäväksi hän ei rupeaisi, ei, vaikka kuinka rakko poksuisi. Ja sehän poksui. Charlotte ähkäisi ja väänteli taas jalkojaan. Kunpa ei olisi juonut niin monta mukillista mehua illalla. Kunpa olisi vain nukkunut onnellisen tietämättömänä tästä kehontilasta… silläkin riskillä, että olisi laskenut alleen makuupussiin. Hyttynen inisi taas. Charlotte tiesi, ettei voisi enää nukahtaa. Hän ei myöskään voinut vaihtaa asentoa. Hänen oli pakko nousta istumaan. Taskulampun hän ainakin tarvitsisi – tuonne pimeään ei yksin ilman valoa menisi, vaikka mikä olisi. Hän kumartui (ja se teki kipeää) kopeloimaan reppuja nojallaan telttakangasta vasten. Jossain niistä oli isän lamppu… Mutta ei hän tietenkään löytänyt sitä. Oli pakko herättää isä. ”Mh?” isä murahti, ja Charlotte tiesi tuoneensa hänet hyvin syvältä unesta. ”Minun pitää päästä... asioille.” Isällä kesti useampi sekunti ymmärtää sanoja ja sitten toiset sekunnit ymmärtää, mitä se hänelle kuului. ”Tarvitsen lampun”, Charlotte auttoi. ”Mmm...repussa”, isä mutisi ja veti jo makuupussia takaisin korville. ”Ulkosisätaskussa...” Charlotte meni takaisin ison rinkan luo – no niinpä niin, siinähän se olikin; hän oli katsonut vain repun sisältä. Isä kuorsasi jo taas. Charlotte keräsi kaiken rohkeutensa (hätä ei lue lakia – tai tässä tapauksessa katso muita pelkoja) ja veti teltan suuaukon vetoketjun auki. Riiiiiii-iiii-i-i-iip.
Viileä – ei, suorastaan kylmä – yöilma sai hänet heti värähtämään vilusta ja hän veti teltasta mukaansa vielä mustan neulepoolopuseronsa ja kiskoi sen pään yli. Sitten hän konttasi ulos ja nousi jaloilleen ja naksautti taskulampun päälle. Parempi varoittaa metsän eläimiä ja hirviöitä heti ja hätistellä ne tiehensä. Charlotte käveli kohti lähintä, suojaisaa puustikkoa. ”M-minä tulen nyt”, hän kuiskasi ja kurkisti männynrungon taa, ”e-että jos täällä on jotain… otuksia... ihan sama millaisia… nyt olisi syytä v-väistyä.” Shalia pärskäisi. Tai ehkä se oli Ricky. Hevoset olivat teltan toisella puolella. Charlotte muuttikin suuntaa ja ajatteli, että vaikka joutui kiertämään pidemmän matkan ja kauemmas teltasta (ja sen turvasatamasta; suuaukosta), hän saisi turvaa hevosten läsnäolosta. ”Minä tässä… Ricky... Shalia.” Hän ei nähnyt hevosia ennen kuin oli ihan niiden vieressä – oikeastaan tunsi ne ennen kuin näki. Hän ei viitsinyt osoittaa hevosia suoraan taskulampun valolla. Ne olisivat häiriintyneet siitä. Charlotte kipitti puomin taakse ja vain muutaman puun päähän, veti housut kinttuun ja kyykkäsi nopeasti. Samalla, kun teki asiansa, hän käänteli valoa joka suuntaan. Ilmassa lenteli jotain vaaleita öttiäisiä, kirmaillen karkuun valokeiloihin joutuessaan. Koko ajan hän kammoksui, että keltaiset silmät rävähtäisivät tuijottamaan häntä kuusenoksan alta tai kiven takaa. Charlotte oli jo konkkaamassa ryteiköstä ennen kuin oli kunnolla edes lopettanut, sillä oli saanut äkkiä pahaaenteilevän pakokauhun omaisen värähdyksen ilman oikein syytäkään. Hän kiiti juoksematta niin nopeasti takaisin teltan toiselle puolen, että oli kuin olisi liukunut jäällä. Hän tappeli hätäisin sormin vetoketjun kanssa, puskeutui vasta puolittain auki olevasta läpästä sisään ja tajusi vasta sitten, että hänen pitäisi sammuttaa taskulamppu: isä käännähti kyljellään urahtaen äreästi. Mutta ainakin hän oli selvinnyt! Charlotte veti vetoketjun takaisin kiinni ja kaivautui ihanan lämpimään, pehmeään ja turvalliseen makuupussiinsa huomattavasti helpottuneempana monella tapaa…
* Aamutunneilla Charlotte ajelehti valveen ja unen rajamailla monta kertaa. Etäisesti hän tiesi kaiken vaalenneen; harmaankalpea valo kiipi oranssin telttakankaan läpi ja hän erotti (jos jaksoi raottaa niin paljon silmiään) selvästi reput ja telttakankaan laskokset ja saumat. Etäisesti hän myös tunsi, kun isä liikkui teltassa; kuuli, kun vetoketjua vedeltiin; ja haistoi savun, joka tarkoitti sitä, että isä oli aloittanut jo nuotion tulenteon. Mutta näistä kaikista aistikokemuksista huolimatta, Charlotte ujuttautui vain paremmin pussiinsa ja tuhisi tyytyväisenä. Isä itse asiassa antoi hänen nukkua, kunnes Charlotte heräsi kunnolla omia aikojaan – ei sillä, etteikö olisi vieläkin voinut uinua, mutta tällä kertaa toinen kehontarve häiritsi lepotilaa: nälkä. ”Huomenta”, isä sanoi tyynesti nuotion ääreltä, johon oli kyhännyt metallihäkkyrän ja siitä roikkumaan nokisen pannun liekkien päälle. Charlotte oli juuri ryöminyt ulos teltasta. ”Haluatko maistaa kahvia? Mikään ei voita kunnon mustaa retkikahvia.” Charlotte mumisi jotain, ehkä joo, ja hivuttautui haukotellen istumaan lähemmäs nuotiota. Taivas oli mitäänsanomattoman värittömän vaalea. Unicorn Camp näytti päivänvalossa paljon pienemmältä. ”Ruokin jo hevoset”, isä sanoi, ja Charlotte vilkaisi puomille päin, missä näkyi vain kaksi hevosentakapuolta päät heinäkasoissa. ”Kummallekin on vielä yksi voileipä ja sitten pikapuuroa. Tässä tulee kohta vettä.” Isä sörkkäsi kepillä pannua kokeillakseen pihisisikö se jo. ”Nukuitko hyvin?” Charlotte hieroi silmäänsä. ”Ihan hyvin. Paitsi, kun heräsin. Mitä kello mahtaa olla?” ”Puoli kahdeksan. Ei ole kiire. Ajattelin, että käydään vielä kalassa –” ”Ei kai”, Charlotte möläytti ennen kuin tukki suunsa. ”Aamulla syö paremmin.”
”Joo, mutta… ehkä joskus toisen kerran.” Charlotte koetti sanoa sen ystävällisesti. Hän veti saapikkaan jalastaan ja hieroi kantapäätään. Siihen oli ehtinyt muodostua rakko. He söivät puuroa ja joivat kahvia (ensin se oli pahaa, mutta Charlotte joi koko mukillisen ja jälkeenpäin olisi maistunut melkein jo toinenkin kuksa) ja olivat sopuisasti hiljaa tai puhuivat niitä näitä. Muutaman asian Charlotte oli retken aikana laittanut merkille. Yksi: isä oli paljon rennompi luonnonhelmassa ja varsinkin kaukana lehmistä. Kaksi: sivistynyt lähes aikuisten tasoinen keskustelu isän kanssa oli mahdollista ilman suuttumusta ja huutoa. Ajatella. ”Oli hienosti tehty auttaa ystävää”, isä sanoi heidän purkaessaan leiriä, ”kun otit hänen koiransa hoitoon ja omalle vastuulle.” Kehuun oli kätkettynä samantyylinen alleviivaus kuin äidin tapauksessa, mutta silti Charlotte otti sen täysin rinnoin vastaan heidän noustessaan taas satuloihin. ”Matka kohti kotia alkakoon”, isä hymyili ja käänsi Rickyn vastakkaiseen suuntaan kuin mistä he eilen illalla olivat metsään saapuneet. Charlotte oli itse asiassa oikein hyvillä mielin. Päivä näytti kirkastuvan. Puissa oli jo syksyn lupaus ja raikkaan kirpeä ilma teki tervettä hengittää pitkään ja syvään. Shalia oli yhteistyökykyisempi kuin eilen (ehkä se aisti, että nyt mentäisiin jo kotiin) ja matka oli suurimmaksi osaksi alamäkeen, joten ei tarvinnut kuin nauttia keinuttelevasta kyydistä. Kun meri välkkyi runkojen ja neulasten läpi, isä teki jotain yllättävää ja pysäytti Rickyn. ”Voisin näyttää sinulle yhden paikan”, hän sanoi kuin ohimennen tulleena ajatuksena. Charlotten rento hyväntuulisuus sihahti ja sammui. Ricky puskeutui puskan läpi sivuun pääpolulta. Charlotte tiesi kyllä, minne tuo piilossa oleva ja tiheäkasvuinen polku johti, eikä ollenkaan halunnut mennä sinne päinkään. ”Tai jos jatketaan vain kotiin?” hän huikkasi. Häntä ärsytti kuulla äänensä värisevän. Pelkuri. ”Ei tähän kauan mene, eivät ole kaukana.” Isä hävisi jo kuusten sekaan. Shalia hermostui, kun ei enää nähnyt Rickyä, joten Charlottella ei ollut vaihtoehtoa kuin antaa (hyvin vastenhankaisesti) tamman seurata quarterin perässä sivupolulle. Autioituneet talot olivat villiintynyttä heinää tulvivilla kallioilla: kolme lahonneessa kunnossa olevaa puutaloa ja neljännen maahan asti romahtaneet hiiltyneet jäännökset. Isä ratsasti talojen keskelle, pysähtyi, ja Charlotte ja Shalia tulivat vierelle. ”Tämmöiset”, isä sanoi kuin olisi esitellyt etäisesti kiinnostavaa taideteosta. ”Sinicoastin autiotalot. Kaikki kullankaivajat eivät aikoinaan halunneet asettua Goldminerscampin alueelle, joten osa pystytti tönönsä tänne syrjempään. Hyvä näkymähän täältä on.” Kallioiden isosta halkeamasta avautui merimaisema. ”Vähän karu paikka vain. Ei täällä mitään voi kasvattaa ja tuuli on kova. Kaatanut puolet tuostakin talosta varmaan tuuli yksinään.” Charlotte piti silmiä puoliksi kiinni; ei tuulesta, mutta koska ei halunnut liikaa tuijotella autiotalojen autioita pahaenteisiä ikkuna-aukkoja. ”Hassua kyllä, kukaan ei koskaan tullut tänne. Penskoina siis, eivät edes ’isot pojat’. Se oli yleisesti hyväksytty tosiasia, josta ketään ei pilkattu, että rannikon autiotaloille nyt vain ei mennä.” ”Miksi me sitten tultiin tänne?” Charlotte ei voinut olla sanomatta. Hän oli ihan valmis kääntämään Shalian ympäri ja heihei. ”Ajattelin vain näyttää nämä sinulle. En tiedä, tiesitkö edes näistä. Onhan nämä aika mielenkiintoiset.” Isä tiiraili mielenkiinnolla taloa, joka ehkä oli jossain muinaishistoriassa ollut sinivalkoinen. Talon parveke roikkui puoliksi ja ikkunalasi oli pirstaleinen. Kuistit kasvoivat lankkujen väleistä pitkää soiroa, heinää ja jopa kuusentaimenta. Seiniä pitkin kiipesivät muratit ja lakastuneet köynnökset.
Matala talo, tummaa puuta, oli kaikista hirvein. Charlotte sai kylmiä väreitä vain tietämällä, että se oli siinä ja tuijotti häntä sielun syövereihin.
”Sitä sanottiin, että ne olivat rosvoja ne, jotka täällä asui. Että jos jostain kulta-aarretta haluaa kolikkojen muodossa etsiä, niin varmaan täältä kannattaa aloittaa.” Isä naurahti kolhosti.
”Kitty ja Zack varmaan ovatkin... ja muutamat muut”, Charlotte mumisi, mutta isä ei kuullut, koska jatkoi päälle: ”Voisihan nämä toisaalta täältä raivatakin.” ”Neiti Fedellistä ne pitää säilyttää… hän aikoi anoa niille suojelua kaupunginhallitukselta.”
”Mitä virkaa mädillä talonrötisköillä on?” isä sanoi. Ei mitään, ajatteli Charlotte. Maan tasalle. Ne kaikki. Polttakaa ne. ”Sinun pitäisi kyllä olla enemmän ulkona ja auringossa”, isä huomautti yhtäkkiä. Hän oli kääntynyt Rickyn kanssa ympäri ja katsellut Charlottea kulmat mutkalla. ”Olet kalpean näköinen.” Charlotte nosti kärsien katseensa. ”Joko mennään?”
Isän parta nytkähti. ”Koti-ikävä?”
”Jos Billy on jo tullut...”
”Jaa niin. No, lähdetään katsomaan.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 17, 2021 14:25:49 GMT
Karma iskee 28.8.2016 Isabella laukkasi ympyrää harjanvarsi jalkojen välissä. ”Se tulee! Se tulee!” Teräksenharmaa auto lipui sora rahisten pihaan perässään peräkärry. Juje haukkui epävarmana kuistilta. Alexiina suki hiuksensa uudelle nutturalle ja suuntasi ulos tallista. Vastapäätä heinäladosta tuli Kitty heilauttaen hartialleen pyyhettä ja hänen kanssaan tulivat Tyn koirat. He kävelivät kohti pihan keskelle pysähtynyttä autoa, jonka pinta kiilteli metallisena. Emily tuli kanalasta kori täynnä munia juuri, kun auton ovet avautuivat ja ulos astui ensin solakka, ruskeatukkainen poika farkkutakissa ja huutavanpunaisissa uutuuttaan hohkaavissa tennareissa; toiselta puolelta kuljettajan paikalta kampesi sitä vastoin keski-ikäinen, harmaantunut, mutta tuuheatukkainen mies, jolla oli leveät, mutta kapeat viikset, ja mutkalle kaartuvat surullisesti riippuvat kulmakarvat. ”Isi!” Bella kiljahti, tiputti keppihevosen maahan ja juoksi miehen syliin. ”Tervetuloa kotiin, William”, Emily sanoi hymyillen seesteisesti munakori sylissään. William kohotti katseensa silitellen hajamielisesti tyttärensä hiuksia, jonka pikkukädet olivat hänen ympärillään ja pää takakenossa ihaillessaan isäänsä alhaalta ylöspäin. ”Kiitos, äiti.” Billy oli ottanut repun ja matkalaukun autosta. Hän hymyili epävarman tyytyväisenä kohdatessaan Alexiinan katseen. ”Voi Billy”, Alexiina sanoi, kiirehti välimatkan umpeen ja kahmaisi pojan rutistukseen. Sitten hän kuiskasi tämän korvaan: ”Meillä on ollut ikävä.” Billy virnisti korvat hiukan punertavina. Fauna ja Exel nykivät Kittyn käsissä hihnoissa ja lekuttivat häntiään. Billy katsoi Alexiinan olan yli. ”Mitä nuo koirat on?” ”Hoidossa. Lotten ystävän.” Talon ovi paukahti auki ja Robert rymisteli kuistin portaat. ”Bob”, William sanoi. ”Oletko ollut kunnolla?” ”Bob on ollut paha poika”, Isabella laverteli heti. ”Mutta Anna on ollut vielä pahempi!” ”Anna?” Robert kävi muksauttamassa Billyä ja tiirailemassa tätä arvioivasti ylösalaisin. ”Eikö Anna ole kotona?” William kysyi ja katsoi yläkerran ikkunoiden suuntaan.
”Et näytä enää yhtään cowboylta”, Robert tokaisi veljelleen. Hän iski stetsonin päähänsä. ”Kato tätä. Olen oikea cowboy!” ”Anna on varmaan huoneessaan”, Alexiina sanoi. ”Onko teillä kiire lähteä?” ”Ensin kahvit”, Emily sanoi ja käveli kohti kuistia. ”Minä leivoin piirakkaa.” ”Onko Lotte kotona?” Billy kysyi Alexiinalta. ”Lotte on Raicyn kanssa ratsastusretkellä. Tulevat kyllä tänään takaisin. Olette aikaisessa”, Alexiina lisäsi Williamille heidän seuratessaan Emilyn perässä taloon. Kitty kääntyi koirien kanssa vielä takaisin viedäkseen ne lenkille. ”Puolen päivän aikaan oli tarkoitus...”
”Isä, katso”, sanoi Robert, ”katso näitä kaikkia arpia! Tähän sain tikit, kun rikoin yhden lampun. Ja tämä jalka oli paketissa, kun putosin maakellariin! Ja sitten lasinpala viilsi tämän poskiviillon... ja nämä mustelmat tuli, kun putosin hevosen selästä!” esitteli Robert ylpeänä lahje ylhäällä. Alexiina peitti nolostuneena kasvot kämmeneen; mitähän Williamkin ajatteli, kun sai lapsensa takaisin suurinpiirtein tulitikkurasiassa? Mutta William katsahti Robertia poissaoleva ilme silmissään, hymähti vähän ja mutisi sitten: ”Luulin, että Anna olisi ollut heti vastassa.” ”Kyllä hän varmasti tulee, kun kuulee sinun palanneen. Voin käydä sanomassa hänelle.” Alexiina silitti Billyä selästä, kun he astuivat eteiseen. ”Sisko kuuntelee ällöä musiikkia korvanapit täysillä niin, että on varmaan jo kuuro!” Robert sanoi ja rynnisti kaikkien edelle saadakseen ensimmäisenä piirakkaa. Alexiina katseli lämpimästi hetken vielä Billyä – miten terveeltä ja tyytyväiseltä tämä vaikutti! – ja lähti sitten yläkertaan kertomaan Annalle, että William oli tullut. Mutta Anna ei ollutkaan huoneessaan. Parvekkeen ovi oli auki. Alexiina veti sen kummissaan kiinni; ulkona kävi viileä tuuli. No, ehkä Anna oli lähtenyt kävelylle. Alakerran ruokailupöydän ääressä Emily kattoi maitokannulliset, kolmea eri hilloa ja ison omenakurpitsapiirakan. Isabella talutti Oliverin ja Alexiina auttoi häntä nostamalla pikkupojan syöttötuoliin. William katsahti Alexiinaan. ”Anna ei näytäkään olevan kotona”, Alexiina vastasi rauhallisesti. ”Varmaan happihyppelyllä.” ”Toivottavasti putosi parvekkeelta ja kuoli”, sanoi Isabella posket tuohtumuksesta pullistuneina. Kuului lätsähdys. Kaikki jähmettyivät ja hiljenivät järkytyksestä. Williamin käsi oli kämmen auki koholla; Isabella tuijotti isäänsä suu auki, poski punertaen ja kyynelten hiljalleen täyttäessä tämän pähkinäiset, pelästyneet silmät. ”William…!” Emily henkäisi ensimmäisenä. William oli täysin ilmeetön, mutta hätkähti kuullessaan nimensä niin pöyristyneesti lausuttuna. ”Oh... anteeksi”, hän mutisi ja laski Isabellaa läimäyttäneen kätensä. Isabella parahti huutoitkuun. Alexiina kumartui nopeasti hänen puoleensa, halasi tätä ja puhalsi poskelle. ”Laitetaan siihen jotain viileää...” Muut tuijottivat edelleen Williamia, joka seisoi neuvottoman näköisenä. ”Älä meiltä pyytele anteeksi, vaan lapseltasi.” Lautasia jakamassa ollut Emily tömäytti Williamin lautasen pöytään ja pyyhälsi suuttuneena takaisin keittiöön. William laski häpeissään katseensa. ”Et saa puhua tuollaisia siskostasi”, hän mutisi Isabellan suuntaan, joka nikotteli vasten Alexiinan olkapäätä. Ja paineesta johtuen jatkoi, vieläkin hiljempaa: ”Anteeksi, Bella.” Tunnelma oli muuttunut, kun he istuutuivat alas. Alexiina ajatteli Williamista taas aivan eri tavalla. Ei hän ollut koskaan tästä pitänyt, mutta nyt hän ei voinut olla luomatta tähän tiukkoja sivusilmäyksiä: miten outoa käytöstä! Reagoida nyt noin liioitellusti lasten juttuihin, että aivan läimäyttää heitä! Kuinka Billy on pärjännyt isänsä kanssa koko kesän? Mutta Billy oli hyvinvoivan näköinen – ei kovin ihmeissään äskeisestä tosin. Alexiina kyllä oli järkyttynyt. Miten hän voisi päästää lapset – Annan, Robertin ja Isabellan – takaisin Williamille? Kyllä muutaman kuukauden aikana heihin ehti jo kiintyä kuin omiin. Billy keskusteli eniten. Hän kertoi kuinka paljon oli käynyt ratsastamassa ja kehittynyt, kuinka oli saanut uusia vaatteita ja uuden kännykän, miten oli innoissaan alkavasta lukiostaan. ”Billy siis... jää?” Alexiina varmisti ja vilkaisi Williamiin.
”Hän haluaa.” ”Jos se vain käy teille… ja Raicylle”, sanoi Billy aavistuksen huolestuneella taustasävyllä. Alexiina nousi hakeakseen lisää teetä keittiöstä ja puristi mennessään pojan olkaa kumartuessaan sanomaan: ”Totta kai. Tämä on sinunkin kotisi.” Siitä Billyn kasvoille levisi vuosisadan hymy. Alexiina vilkaisi ikkunasta ja näki, että Raicy ja Charlotte palasivat. He ratsastivat pihaan ja kohti tallia. Päät tallella. Onneksi. ”No, nyt he tulivat. Hyvä, ennen kuin kaikki piirakka on syöty.”
”On sitä lisää”, Emily sanoi. ”Mutta me lähdetään?” Isabella, joka oli jo palautunut isänsä läimäytyksestä, vaikka kyynelnorot poskilla yhä näkyivät, sanoi vaisusti. William nyökkäsi. ”Höh.” ’Höh’ ei riittänyt ilmaisemaan Robertin mielenmasennusta, kun todellisuus oli kohdattava: tämä alkoi riehua, ravisteli tuoliaan, hakkasi lusikalla lautasta ja raakkui: ”EIKÄ! MINÄ JÄÄN, JOS BILLYKIN JÄÄ!” Dewn, Mischa, Raicy, Charlotte, Kitty ja Tomford – kaikki tulivat yhtä aikaa puolen tunnin perästä sisään mukanaan Ed. Olohuoneessa oli yhtäkkiä täyttä ja täynnä pulinaa; kolme ei-mitään-pientä koiraa pyöri ja hyöri ja leikki keskenään (Juje oli piilossa pöydän alla Alexiinan jaloissa ja murisi aina, jos joku tuli lähelle); Lucas kiipesi yhtenä harmaana viivana raapimapuunsa päälle ja mulkoili sieltä kaikkia; Kitty hölötti Billylle ja Oliver riemastui puheensorinasta ja jollotti taaperon korvia huumaavalla äänellä; Emily hääräsi pöytään lisää lautasia ja uuden satsin piirakkaa ja jäätelöäkin; ja Alexiina yritti saada oman äänensä kuuluviin kysyäkseen, miten isä-tytär-retki oli mennyt, muttei saanut kunnollista vastausta, sillä Charlottekin halusi puhua Billyn kanssa ja Raicy oli vaikeasti tavoitettava huomattuaan Williamin olevan paikalla. ”No”, Alexiina sanoi, kun sentään vähän hiljaisempaa oli tullut suiden ollessa täynnä piirakkaa ja jäätelöä, ”miten teidän retki meni? Kertokaa nyt jotain.”
”Me nähtiin karhu”, Charlotte sanoi ja katsoi isäänsä. ”Hui!” Isabella kauhistui. ”Joen rannalla. Shalia pelästyi.”
”Ei kai.” ”Ja… käytiin vesiputouksella.”
”Momoae-järvellä”, isä selvensi. ”Ei siinä kai muuta.”
”Ja oli ihan mukavaa?”
”Joo.” ”Annoin”, Raicy sanoi; Alexiina oli ehtinyt vain avata kysyvänä suunsa tätä kohti. Alexiina sulki suunsa. Billy röyhisti äkkiä rintaansa ja rykäisi. ”Onko se tarjous tallipaikasta vielä voimassa?” ”Totta kai?”
”Koska isä lupasi minulle hevosen.” Oli selvää, että tämä uutinen oli poltellut Billyn kieltä tulohetkestä lähtien, mutta oli odottanut kaikkien olevan paikalla sen kuullakseen. Hän otti itsetyytyväisenä reaktiot vastaan: Kitty heilautti innoissaan nyrkkiä, Dewn onnitteli, Isabella kysyi oliko se söpö poni. Charlotte tuijotti. ”Sehän on hieno juttu”, Alexiina sanoi, vaikka ehkä vähän pettyneesti; hän oli varautunut täysin siihen, että kun Billy palaisi, he hankkisivat tälle ensimmäisen oman hevosen. Tietysti raha oli aina rahaa, kuten Raicy sanoisi, mutta Alexiina oli toivonut oman hevosen toimivan myös jonkinlaisena pahoitteluna, sillä juuri hänhän oli ajanut Billyn heidän luotaan. Hän otti lohtua siitä, että Billy vaikutti olevan kuitenkin kunnossa ja saisipa tämä sen hevosen nyt joka tapauksessa. ”Hevonen on iso vastuu”, Raicy sanoi, koska jonkunhan se täytyi sanoa. ”Oletko valmis huolehtimaan siitä? Nyt, kun koulutkin alkavat.”
”Jos Lotte pystyy käymään koulua ja huolehtimaan omasta hevosesta ja ponista, niin enköhän minäkin”, Billy totesi; hän sanoi sen sen verran ylimielisesti, että Charlotte näytti kieltä. ”Minusta joku muu on kyllä huolehtinut Lotten ponista koko kesän”, Alexiina sanoi ja loi pitkän katseen tyttäreensä vilkaistuaan ensin Isabellaa. ”Lunan voi antaa Oliverille”, Charlotte sanoi huolettomasti. Isabella näytti harmistuneelta. ”Millaisen sä hankit, Bills?” Kitty kysyi kiinnostuneena ja kauhoi kuppiinsa lisää jäätelöä. Billy sipaisi hiuksiaan. ”Se on jo valittu.”
”Mitä?” Raicy laski kahvikuppia huuliltaan. Kitty kuikuili ikkunasta ikään kuin nähdäkseen, missä hevonen oli. ”Se on vielä Jenkeissä myyjällä. Sillä on joku jalostuskäyttöaika marraskuulle asti, ennen kuin ne myy sen, mutta meidän jättämään tarjoukseen vastattiin, että minulle se olisi varattuna.” ”Jalostuskäyttöaika?” Alexiina toisti. ”Onko se siis ori?” ”On”, Billy sanoi ylpeänä. Alexiina ei ollut koskaan nähnyt häntä yhtä itsetyytyväisenä. ”Minkä rotuinen?!” Kitty innostui. ”Milloin se tulee?” ”Minkä niminen?” ”En kerro vielä”, Billy sanoi ovelasti. ”Näette sitten.” ”No hitsi, minun piti kysyä, jos olisit halunnut alkaa liikuttamaan Fifiä”, Dewn levitti käsiään. ”Voin minä sitäkin”, Billy sanoi yllättyneenä. Dewn näytti peukaloa. Raicy siveli mietteliäänä partaansa. ”Hevosen ylläpitäminen ei ole halpaa”, Alexiina sanoi varovaisesti Williamin suuntaan. ”Hienoa kuulla, että olet saanut… asiasi kuntoon ja kykenet hevosen Billylle kustantamaan.” Hän ei kehdannut kysyä Williamin rahatilanteesta aivan suoraan. Hän oli saanut asiansa ilmeisesti järjestykseen, mikä oli tietenkin hyvä asia, mutta… ”Billy on asunut täällä jo kaksi vuotta. Tallipojat saavat omat hevoset, mutta hän ei ja silti haluatte hänen paiskivan yhtä lailla töitä?”
Raicy oli tukehtua omenapiiraaseen. Alexiina huolestui. ”Ei Billyn ole tarvinnut tehdä määräänsä enempää –”
”Kaikki ranchilla tekevät oman osuutensa”, Raicy ärähti, ”kuten hyvin tiedät, William. Ei tämä ole mikään hotelli, jonne tullaan maailman murheita pakoon. Hevosen voivat saada ne, joilla on kykyä ne hoitaa ja, jotka ne ansaitsevat.”
”Ette pidä häntä kyvykkäänä? Ratsastuskoulun opettaja kehui Billyn taitoja. Hän pääsi esteryhmään ja oli ryhmän parhaimpia.” Billy oli punastunut nolostuksesta. ”Mitä, hyppäsittekö jopa viisikymmensenttistä rataa?” Charlotte nälvi, mutta Billy vain mulkoili häntä naama punaisena. ”Paloauto, paloauto!” Robert lallatti ja osoitti tätä pöydän yli sormella. ”Billy saa tietenkin parhaan hevosen, mitä markkinoilla tuli vastaan”, William jatkoi. ”Älä teeskentele, että tietäisit yhtään mitään hevosista”, Raicy ärähti. ”Minä kasvoin täällä ihan yhtä lailla kuin sinä”, mumisi William. Veljekset silmäsivät toisiaan niin vaarallisesti, että Alexiina näki parhaakseen tehdä jotain ennen kuin ilmiriita syttyisi. ”Pääasia on, että Billy saa hevosen, eikö niin?” Alexiina koetti tyynnytellä. ”Kyllä me olisimme sen hankkineet. Billy tietää sen, mehän puhuimme asiasta ennen lähtöäsi?”
Billy nyökkäsi. ”Musta se on huippujuttu”, Kitty sanoi ja läimäisi Billyä selkään niin, että tämä joutui hetken kakomaan. ”Näytä niille kyntes, Bills!” ”Esteratsastusko sinua kiinnostaa?”
”Joo”, Billy sanoi Alexiinalle. ”Ehkä Judith voisi sitten valmentaa minuakin?” ”Todennäköisesti”, Alexiina empi. Judith oli kyllä aika oikukas. Charlotte sörkki piiraanpalaan haarukalla. Herkullisen syömingin jälkeen he menivät takaisin ulos. Koirat riehuivat sisällä liikaa ja hermostuttivat Jujen ja Lucasin, mutta Tyn koiria ei voinut päästää valvomatta vapaasti pihalle. Billy halusi nähdä hevoset, varsinkin Axen ja Tofun, ja Isabella halusi mennä hyvästelemään Lunaa. Robert purki haluttomuuttaan lähteä ranchilta viskomalla kiviä ja menemällä mököttämään puumajaan. William katseli hajamielisenä ympärilleen kuin etsien jotain. ”Mitä sille Infernolle kävi?” Billy kysyi kädet farkkutakin taskuissa. Alexiina vilkaisi kävellessään taakseen; Billy puhui Dewnille. ”Oli joku adressi, johon pyydettiin nimeä.” ”Aah... jeah. Se lopetettiin.” ”Mälsää”, Billy sanoi. ”Olisin voinut vielä yrittää sen kanssa.” ”Tiedän, Billy”, Alexiina puuttui puheeseen takaperin kävellen. ”Mutta parempi näin. En olisi halunnut asettaa sinua alttiiksi vaaratilanteille.” Alexiina katsoi vain nopeasti Dewniin ennen kuin kääntyi taas oikeinpäin. He tulivat kentän laidalle. Muutama hevosenhoitaja oli liikuttamassa hoidokkejaan; laidunkauden päätyttyä ratsastustunnit alkaisivat taas. ”Amy!” Charlotte hihkaisi ja jätti heidät mennäkseen kentälle, missä hänen ystävänsä ratsasti vuonotamma Gingerillä. ”Etkö kertoisi vähän siitä hevosesta?” Alexiina uteli Billyltä, joka seisoi hänen vieressään. ”Tietäisin vähän, miten valmistella sen tuloa. Tarhauksia ja muita. Jos se on ori...” ”Voin näyttää”, Billy lupasi. ”Siitä on kuvia ja videota. Mutta älä kerro muille. Tai Charlottelle ainakaan. Haluan, että se on yllätys.”
Heidät keskeytti mojova ääni ja ruksahdus: William piteli kasvojaan ja hoippui taaksepäin Raicyn ravistellessa kättään. Alexiina juoksi lähemmäs. ”Mitä nyt!” Kitty, joka ilmeisesti oli nähnyt tilanteen, nauroi. Exel räkytti Williamille. ”Tekipä hyvää”, Raicy totesi tyynesti ja irvistäen kokeili laittaa sormiaan nyrkkiin. ”Raicy!” Alexiina henkäisi. ”William, oletko kunnossa?” William kokeili varovasti nenäänsä. Siitä tuli verta. ”Mene takaisin sisälle, William. Emily antaa sinullekin siihen jotain kylmää.” William loi vielä murhaavan katseen Raicyyn ennen kuin lähti hoipertelemaan samaa tietä takaisin talolle. Alexiina risti käsivartensa ja kääntyi pää kallellaan Raicyyn päin. Raicy oli muina miehinä. ”Mitä nyt tällä kertaa?” Alexiina huokaisi. ”Se kysyi aarteesta”, Kitty raportoi, ”ja ehdotti, että se voisi hommata jotkut viralliset aarteenjäljittäjät tänne etsimään sitä.” Alexiina ei ollut enää yhtä myötätuntoinen Williamin verisestä nenästä. Hyvä oikeastaan, jos rustoa hiukan vääntyi. Sitä hän ei tietenkään ääneen sanoisi. ”No… pakko sanoa”, hän katsoi Isabellaan, joka pyyhki itkuista poskeaan tallista tultuaan, ”että toisinaan karma on ihan paikallaan.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Ollako vai eikö olla?
Viestejä: 343
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Sept 18, 2021 13:12:45 GMT
Billyn parissa 28.8.2016 Billyn huoneessa oli tyylikkäät harmaat tapetit. Nurkassa oli pöytä, joka oli siirretty alakerrasta Billyn edellisestä huoneesta. Dewnin vanha korituoli ja paperilamppu olivat saaneet jäädä ikkunasyvennykseen, josta näköala avautui etupihalle aina tallille asti aivan niin kuin Lottenkin huoneesta. Billyllä oli leveä kahden nukuttava sänky ja pullonvihreä päiväpeitto sen päällä. Seinillä ei ollut vielä mitään muuta kuin pari Sonata Arctican julistetta, mutta muovilaatikoissa odotti vaijerinpätkiä ja metallinipsuja, joiden Charlotte kuvitteli olevan valokuvien tai ehkä korttien – ruusukkeiden, jos Billyllä sellaisia olisi – ripustamista varten.
”Mitä täällä on?” Charlotte otti kamalan paksun kirjekuoren käteensä. Siinä ei lukenut mitään haaleaa Kuvaamo Moonhornet -logoa lukuunottamatta ja kuori oli sitä paitsi auki: täynnä kuvia. ”Kävin teetättämässä filmit”, Billy sanoi vilkaistuaan olkansa yli. ”Löysin ne vanhojen kamojen joukosta yhdestä laatikosta, jonka isä oli ottanut talteen. Älä jätä niihin sormenjälkiä.” Charlotte pläräsi kuvia. ”Kuka nämä on ottanut?” Suurin osa oli mustavalkoisia maisemakuvia. Billy tuhahti. ”Minä.” ”Sinä? No hyvä kun sanoit ennen kuin ehdin kehaisemaan. En tiennyt sinun valokuvaavan.” ”Kuvasin ennen, mutta sitten äidin kamera meni hajalle. Ajattelin ostaa joskus järjestelmäkameran, mutten ole saanut aikaiseksi. Nuo ovat vuosia vanhoja kuvia...” Vaatelipaston yläpuolella olevan peilitason päälle Billy järjesteli jos jonkinmoista purnukkaa hiusvahaa ja -lakkaa, kasvorasvaa, käsivoidetta, partavaahtoa, deodoranttia… Hänellä oli hygieniatuotteita kolmin verroin enemmän kuin Charlottella, joka – hiukan häveten – tunnusti tulevansa toimeen silkalla yhdellä dödötötteröllä, joka oli ollut hänellä jo varmaan kaksi vuotta. Kulmien nyppimisenkin hän oli oppinut myöhään eikä ollut edelleenkään karvojen ajelusta mitenkään innostunut. Charlotte lysähti korituoliin. ”Muistatko, kun oltiin viimeksi näin?” hän sanoi. ”Kesän alussa, silloin, kun lähdit. Ja me sovittiin, että ollaan kilpakumppaneita.”
Billy katsoi häneen ovelasti. ”Onko täällä ollut noin tylsää ilman minua?”
”Ai tylsää?” Charlotte naurahti. ”Mistä edes aloittaisin. Tämä on ollut pitkä kesä.” ”Kohta me kisataan vastakkain. Aion oikeasti panostaa esteratsastukseen, ettäs tiedät.”
”Onnea valitsemallesi tielle.” ”Älä teeskentele, ettet yhtään ole utelias millaisen hevosen saan.” Charlotte käänsi tekopyhästi päänsä ikkunaan. ”Ei pätkääkään.” Billy heilautti matkalaukun vuoteelle. Tilanne oli hyvin samankaltainen kuin silloin aiemmin… ja kuitenkin toisin. Billy vilkaisi seinille. ”Sanoit, että tämä huone on kirottu.” ”Se ei ole mitään verrattuna siihen, että minun koko elämäni on kirottu.” Charlotte katseli, kun Billy purki matkalaukkuaan. Hän levitteli sängylle kolme paria valkaistuja pillifarkkuja, moderneja flanellipaitoja, kännykän latureineen ja sarjakuvalehtiä. Charlotte ojentautui ottamaan puhelimen ja käänteli sitä käsissään. Se oli metallinharmaa, tyylikäs ja virtaviivainen. ”Minäkin tarvitsisin uuden puhelimen.” ”Vieläkö se on se tiiliskivi?”
Charlotte kaivoi mustan paksun puhelimen hupparin taskusta ja oli heittävinään sen seinään. ”Jep.” Billy vertaili farkkuhousuja toisiinsa, valitsi sinertävänvaaleat ja nosti ne henkariin, kaksi muuta hän viikkasi lipastoon. ”Gillian ei ole vielä palannut Sveitsistä?”
”Ei.” Charlotte puristi huulensa yhteen. ”Miksi sinun pitää mennä Cherriniin? Niin kauas. On outoa mennä kouluun yksin. Gillian valmistui, Tomfordkaan ei enää tule ja Ty jää varmasti koulun alusta pois sairasloman takia. Onneksi sentään Amy palasi New Yorkista.”
”Miksei Lieriö?” Billy kysyi kankeasti. ”Hän jättää lukion kesken. Jää isän täyspäiväiseksi apulaiseksi.” Billy mutristi suuta. ”Mikä sillä Tylleröllä sitten on? Sai turpiinsa joltain jätkältä?” Charlotte käänsi kasvonsa ikkunasta kohti Billyä. Ai niin. Eihän hän tiennyt… ”Tyllä on aivokasvain. Hän on nyt leikkauksessa…” Billy vilkaisi sivuilleen viirusilmäisenä, muttei sanonut mitään. Charlotte tiesi, että Billy inhosi Tytä, mutta ei tämäkään niin sydämetön olisi, että heittäisi näin vakavasta asiasta jotain tylyä. ”Me tehdään hänelle biisi tsempiksi”, Charlotte päätti tujauttaa senkin uutisen saman tien. ”Se on jo sovittu, tekstit on melkein valmiina ja ollaan aloitettu sävellys.” Billy hyväksyi asian vastaan väittämättä. ”Mischa näkyy olevan yhä täällä”, hän sanoi. ”Valitettavasti.”
”Ne kuulemma kihlautui uudestaan.”
”Ilmeisesti.” Billy hymähti. ”Ai niin”, Charlotte kohentautui korituolissa ja laski kämmenet polvilleen. ”Lähetitkö Dewnille kuvakaappauksen meidän Chatterin keskustelusta, sen, missä mollataan Mischaa?” ”Miksi minä niin tekisin? Olenko ihan idiootti?” ”Koska joku lähetti ja Dewn suuttui ihan hitosti. Minulle.” ”Dewn on hyvä tyyppi. En tekisi hänelle sellaista.”
”No… joku sen teki. Ihan kuin olisi halunnutkin, että minä joudun kiipeliin. Sitä oli editoitu, että näytti kuin minä olisin pääpahis siinä. Sinun repliikkisi oli laitettu minun suuhun!” Billy viikkasi kopeasti flanellipaitojaan. ”Enkö sanonut, ettei kannata juoruta sellaisia edes keskusteluchatissä?” ”No eipä tullut mieleen, että joku keksii ottaa niistä kopiot ja laittaa Dewnille. Jos se et ollut sinä… ei se Amy nyt ole ainakaan. Eihän meitä muita siinä ollut?” Charlotte jäi tuijottamaan Billyä kuin haastaen tätä vastaamaan. Billy sai paitansa kaappiin ja käänsi seuraavana urheilukassin sisällön vuoteelle. Hitaasti se valkeni Charlottelle; niin hitaasti oikeastaan, että hän löi itseään kämmenellä otsaan. Nytkö hän sen vasta äkkäsi? ”Molly”, hän sanoi ja liu’utti kättä kasvojaan pitkin. ”Se saamarin... ipana luki meidän keskustelua olkani yli. Se on Noran vakooja. No niin tietenkin. Se kanteli Noralle!”
Billy vain kohotti kulmiaan. ”Se otti kuvakaappaukset sen jälkeen, kun lähdin koneelta. Ne harhautti minua Tigerin kanssa!” Charlotte löi nyrkillä polveensa. ”Nora tietenkin halusi kostaa sen lipun… en ole uskaltanut lukea kaikkia hänen viestejään kokonaan nyt tämän viimeisimmän jälkeen... jos avaisin tietokoneen, Chatter varmaan tulvii tappouhkauksia.” ”Osaatko koskaan olla aiheuttamatta älytöntä draamaa?” Billy kysyi, ja se osui ja upposi.
He palasivat alakertaan, kun Billy oli saanut kaikki matkatavaransa purettua. Samaan aikaan Robertin ja Isabellan oli ollut tarkoitus taas pakata omia kamppeitaan lähtöä varten, mutta ilmeisesti siitä prosessista ei ollut oikein tulla mitään: Isabella oli hajamielinen ja hänen lelunsa, vaatteensa ja pikku ”aarteensa” olivat levinneet sinne sun tänne, ja niiden etsimiseen uhrautui enemmän aikaa kuin varmaan kotimatkaan menisi. Robert taas ei suostunut pakkaamaan. Hän piti hirveää meteliä, mätki isäänsä, heitteli tavaroita, ulisi ja lopulta parkui, sillä niin paljon hän ei halunnut Orange Wood Ranchilta lähteä. Korvia huumaavan mekkalan keskeltä äiti tuli eteisessä Charlottea ja Billyä vastaan. ”Ette ole nähneet Annaa?” hän sanoi otsa ainakin viidellä mutrulla; Robertin huutoon taustalla oli juuri yhtynyt nyt myös Oliver. ”Ei.”
”Hänen olisi syytä palata jo. William ei pääse lähtemään eikä talo rauhoitu ennen kuin… no, Raicykään ei varmaan tule kotiin takaisin ennen kuin he ovat poissa. Ette viitsisi ottaa Tyn koiria, viedä niitä lenkille ja samalla katsoa, jos näette Annaa?” ”Oletteko soittaneet?”
”Mitä?” Äiti ei kuullut; olohuoneessa kuului massiivinen tumahdus ja huutoja. Alexiina viuhahti samassa sinne takaisin ja Charlottekin näki, että sohva oli ylösalaisin. Robertilla oli kymmenvuotiaaksi aikamoiset muskelit. Niinpä Charlotte ja Billy ottivat Tyn koirat (ne olivat levottomina vinkuneet eteisessä ja jo halunneetkin ulos – tosin ehkä enemmän pakoon metelöivää kaaosta) ja läksivät pihalle. ”Tyn koirat, vai?” Billy sanoi, kun Charlotte antoi hänelle Exelin hihnan. ”Jep. Hoidossa. Katso nyt, ettekö voisi tulla paremmin toimeen, kun on teillä jotain yhteistäkin? Sinähän pidät myös koirista!” Billy ei alentunut vastaamaan, mutta Charlotte ehti nähdä silmäkulmastaan, miten tämä silitti Exelin päätä kun luuli, ettei Charlotte huomaa. He juttelivat ja kertasivat mitä kummankin kesään oli muuten mahtunut. Charlottelle oli tapahtunut enemmän kuin laki salli, mutta niin oli toisaalta Billyllekin: tämä oli nähnyt isovanhempiaan, vanhoja kavereitaan, käynyt ratsastamassa aktiivisesti, isänsä oli hemmotellut häntä (tämä oli Charlotten oma tulkinta)… ”Te olette nyt yhtäkkiä sitten hyvää pataa, vai?” Charlotte ei voinut olla kysymättä. Hän tarkoitti tietenkin Williamia. Billy älysi kyllä. ”Kun hän ostaa sinulle hevosen, vai?” ”Ruokkivaa kättä ei kai kannata purra”, Billy vastasi olkaa kohauttaen. ”Jos isä nyt väen väkisin haluaa kustantaa hevosen, niin… mikä minä olen sanomaan ei?”
”Olet korruptoitunut”, Charlotte sanoi melkein ihaillen; heissä oli Billyn kanssa jotain samaa. ”Ajattelin vain, että mitä minä siinä menetän. Päinvastoin, hyödyn ja aika paljonkin.” ”Etkö voi kertoa siitä hevosesta?” Charlotte kärtti. ”Edes jotain?” ”Se on ori.”
”Sen sanoit jo.” ”En kerro muuta. Mutta voin sanoa, että se on aika hieno. Palkittu jalostusori. Toimii westernissä, mutta aion keskittyä esteille.” Charlotte kuvitteli Billyä mustan arabialaisoriin selkään ja pieni kateus sekä mustasukkaisuus pisti häntä. Mitä jos Billyn hevonen olisi hienompi kuin Shalia? Mutta sitten hän palasi maan pinnalle. Mikään hevonen ei voisi mitenkään olla hienompi kuin hänen Shaliansa. ”Alexiina tuli sitten järkiinsä?” Billy keskeytti hänen ajatuksensa. ”Kun päätti lopettaa Infernon.”
”Jaa...”, Charlotte pysähtyi, koska Fauna halusi nuuhkia jotain tienposkessa. ”Öö. Niin.” Hän ei luottanut Billyyn niin paljon, että olisi kertonut tälle totuuden. Ja olihan hän luvannut Dewnille. ”Ymmärrettävää”, Billy sanoi ja katsoi autoa, joka ajoi ohi. ”Se oli aika katastrofi. Isä riehui haulikon kanssa, Mischa halusi ruveta marttyyriksi ja päästi Infernon vapaaksi ja… no, ihan totaalinen kaaos.”
”Tosin olisin aika varmasti saanut sen koulutettua, jos olisin saanut enemmän aikaa.”
Charlotte tyrskähti. ”Jos Moto ei saanut eikä äiti saanut, niin miten sinä olisit saanut?” ”Meillä… synkkasi”, Billy sanoi epämääräisesti. ”’Synkkasi’”, Charlotte toisti. ”Kellään ei ’synkannut’ Infernon kanssa. Se on nuppivikainen koni.”
”On?”
”Oli.”
”Ja sinä ajattelit kesyttää sen parilla omenalla.”
”No se oli silloin se, muutin myöhemmin mieleni.” He jatkoivat kävelyä. Exel kiskoi. Se oli edelleen hermostunut ja läähätti ja näytti haluavan puskea itsensä väkipakolla jonnekin… minne, ehkä takaisin Bridgetweetiin. Kotiin. Sinnepäinhän he olivat kävelemässä. ”Älä anna sen vetää”, Charlotte huomautti. ”Sano: ’sivulle’.” Billy mulkaisi häntä ärsyyntyneenä neuvoista, mutta noudatti niitä kuitenkin. ”Sivulle”, hän sanoi Exelille. Koira hidasti, muttei totellut. ”Sivulle, Exel.” Vastahakoisesti se jättäytyi Billyn vierelle. ”Ty on kouluttanut ne tosi hyvin”, Charlotte prässäili ystävänsä koirankoulutustaidoilla. ”Fauna, sivulle.” ”On Dewn Edinkin”, Billy sanoi. ”No joo. Ed on vain sellainen ADHD.” Kumpikaan ei sitä tietenkään sanonut toiselle – olisi mieluummin kuollut, kuin myöntänyt – mutta kyllä he olivat molemmat kaivanneet toistensa seuraa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Kuppi höyryävää sitruunateetä...
Viestejä: 992
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 25, 2021 12:09:47 GMT
Pimeän silmät 28.8.2016 ”Robert, jos olet kunnolla, voit päästä käymään meillä vaikka talvilomalla –”
”Voinko minäkin päästä?”
”Totta kai, Isabella. Miltä se kuulostaisi, Bob? Lumimaastoon talvella Africalla?”
”HALUAN JÄÄDÄ ASUMAAN TÄNNE, KUTEN BILLY!”
”Billy on täysi-ikäinen –” ”MINÄ HALUAN OLLA COWBOY!”
”Voit jatkaa cowboy-leikkejä sitten, kun tulet taas –”
”Bob, tule alas puusta.”
”EN HALUA LÄHTEÄ!” ”Te ette edes asu niin kaukana, jäätte Kanadaan, pääset varmasti –” Puumajasta lenteli aggressiivisia käpyjä heidän päälleen kuin kranaatteja. Alexiina katsoi onnettomana taakseen. Eivätkö he jo kohta tulisi ja Anna. Hän halusi vain saada tämän hullunmyllyn päätökseen. ”Lapsi rakas, tule alas!” Emilykin huhuili. Kuinka monta aikuista tarvitaan yhden kurittoman kymmenvuotiaan saamiseksi alas puusta ja lähtövalmiiksi? ”Minä pakkasin jo reppusi!”
William oli aivan surkimus. Pyydettyään poikaansa kerran tulemaan pois ja saatuaan aivan yhtä yhteistyökykyisen vastauksen kuin kaikki muutkin, Williamin ryhti lysähti masentuneena kasaan. Ei mitään auktoriteettia.
Alexiina pyöritteli päätään. ”Robert. Raicy tulee kohta hakemaan sinut sieltä. Oletko varma, että haluat tulla alas takaperin pylly paljaana?” Isabella hirnui huvittuneena. Vielä yksi keppi lensi alas puumajan ikkuna-aukosta, sitten tuli hiljaista. ”Äh, tämä on naurettavaa.” Alexiina asteli tikkaille ja alkoi kiivetä. ”Minä tulen nyt!” Hän kiipesi hitaasti siltä varalta, että saisi kohta päällensä jotain käpyä isompaa. Mitään ei kuitenkaan enää lennellyt. Päästyään majan korkeudelle, hän katsoi ympärilleen: Robert kyyhötti majan nurkassa kädet polvien ympärillä ja itki ääneti ilme rumassa irveessä. Alexiina ponnisti puumajaan ja konttasi pojan luo. ”Voi, Robert”, hän huokaisi ja otti tämän halaukseen. Poika vastusteli ensin, koetti työntää häntä pois, mutta antoi sitten periksi ja alkoi vollottaa. ”Olen tietysti kamalan iloinen, että viihdyt meillä näin hyvin. Mutta sinun on nyt aika mennä kotiin… Ajattele, teillä on uusi koti. Etkö halua päästä näkemään, millainen se on?” Robert potki jalallaan lattiaa samalla, kun nyyhkiä ryki Alexiinan kaulukseen. ”Ei tämä ole maailmanloppu. Kyllä sinä vielä meille pääset. Vaikka joka kesä.” Oho, Alexiina ajatteli sen sanoessaan. Mutta nähtyään taas Williamin ja tämän säälittävän olemuksen, Alexiinaa itseään alkoi säälittää näiden lasten kohtalo. Millaisissa käsissä he olivat? Williamista ei ollut kasvattajaksi. Jos Alexiina voisi auttaa edes muutaman lapsen kasvua ja kehitystä pitämällä heille ovia auki heillä, sen hän tekisi. Raicy olisi varmasti samaa mieltä, vaikka ensin vastustelisikin. Niin kuin Robert. Kummallakin heistä oli kova ulkokuori, mutta tavattoman pehmeä sisin. Robert rauhoittui nopeammin kuin Alexiina oli odottanut. Se vahvisti Alexiinan aavistuksia: mitä Robert todella tarvitsi, oli äitiä; jotakuta, joka pitäisi lähellä ja paijaisi ja kertoisi kaiken olevan hyvin. Kymmenen minuutin kuluttua, ilman taistelua ja raivoa, Alexiina tuli alas puumajasta yhdessä punasilmäisen, mutta jo rauhoittuneen pojan kanssa, joka lähti hyvillä mielin ajamaan Isabellaa takaa päästyään maahan asti. ”No niin”, Alexiina sanoi kuin tekisi näin joka päivä, ja taputteli käsiään. ”Mitäs sitten?” Billy ja Charlotte palasivat. Ilman Annaa. ”Ettekö nähneet häntä?” Charlotte pudisti päätään. ”Käytiin rannalla ja Bridgetweetin sillan alulla asti.” ”Jo nyt on. Minne hän on voinut lähteä, varsinkin, kun tiesi, että lähtöpäivä on tänään?” ”Olisi luullut, että Anna on ensimmäisenä jonossa kasseineen”, Billykin sanoi välinpitämättömästi. ”Sitä minäkin. Että edes joku haluaa palata kotiinsa...” Robert juoksi ohi yllyttäen Jujea seuraamaan keppiä. Exel ja Fauna vikisivät narujen päissä; nekin halusivat mukaan hauskanpitoon. ”Koettakaa joku vielä soittaa hänelle.”
*** Merivesi lainehti sillan alla, sillä oli nousuveden aika. Anna tasapainoili liukkailla kivillä ja astui kerran huti; hänen koko tennarinsa sukkaa myöten kastui välittömästi kylmästä vedestä läpimäräksi. Hän pysähtyi viestikiven kohdalla ja vieritti sen sivuun. Hän potki kivisoraa ja hiekkaa pois, kunnes metallia näkyi: hän avasi kannen, näki rasiaan jätetyn lapun ja nosti sen. Toimita se. Anna rypisti lapun taskuunsa, peitti jäljet ja kääntyi pyöreää betoniaukkoa kohti. Hän vilkaisi kumpaankin suuntaan ja selkänsä taakse. Meri lainehti ja läiskyi laiskasti ja kylmänharmaana. Linja-auto kolisteli takaisinpäin yläpuolella sillalla; Anna odotti, että se oli mennyt. Sitten hän tarttui mustaan kalteriin. Hän irrotti putket, pujahti sisään ja asetteli ne takaisin tappireikiinsä. Viemäriputkessa kaikui. Vettä lorisi lattialla jostain tuntemattomasta lähteestä vuolaasti. Hänen jokaisen askelensa kirahdus ja läiskähdys suureni samaa tahtia, kun meren vellova kohina loittoni hänen kadotessa syvemmälle Bridgetweetin tunneliin. Kännykän sointi tunnelissa oli kymmenkertainen; se kiersi kaarevia betoniseiniä ja iski ristiin rastiin. Anna veti kännykän taskustaan ja vilkaisi sähköisessä, kalpeassa valossa soittajaa. Hän painoi kännykän äänettömälle. Putki jatkui loputtomaan pimeyteen. Anna ei pysähtynyt. Hän valaisi puhelimella eteensä, kunnes saapui risteymään, josta putket lähtivät kahteen suuntaan. Siinä hän pysähtyi. Tässä heidän oli tarkoitus tavata. Kännykkä värähti hänen kädessään. Tekstiviesti. Anna luki sen, muttei vastannut mitään. Hän laski repun valmiiksi olaltaan, veti vetoketjun auki ja otti ne esiin: rasia ja kaulaketju. Isä ei ollut pitänyt lupaustaan. Hän aina vaati vain lisää ja lisää. Anna oli löytänyt lintuesineen, löytänyt kultaisen korun, löytänyt rasian. Mitä vielä? Isä ei ollut koskaan tyytyväinen. Hän ei ollut tullut hakemaan häntä yhtään sen aikaisemmin. Ja nyt, nyt hän ei tullut hakemaan häntä kotiin enää ollenkaan. Päinvastoin, hän oli myynyt asuntonsa ja Anna joutuisi jäämään lopullisesti Kanadaan.
Tai niin he saivat kuvitella. Anna puristi korua nyrkissään. Isä oli pettänyt hänet. Hän ei antaisi isälle mitään. Hän kävisi kauppaa. Joko he hyväksyisivät hänet ja saisivat nämä esineet, tai sitten Anna myisi ne ja ostaisi rahoilla lentolipun takaisin kotiin. Katoaisi lopullisesti maailmankartalta. Anna valaisi punakultaista rasiaa kännykän valolla. Tästä saisi varmasti jotain. He olivat puhuneet siitä mahdollisesti arvokkaanakin. Joku antiikki-intoilija ostaisi sen varmasti. Ja entä tämä koru? Mahdollisesti aitoa kultaa. Jos se olisi rihkamaa… no, Anna veisi sen mennessään ihan piruuttaan. Siitäpähän saisivat. Ihmiset eivät tienneet puoliakaan, eivät kolmasosaa siitä, mitä maailmassa tapahtui kulissien takana. Oikea raha ja valta ja tieto liikkuivat varjoissa, tavallisten kansalaisten silmiltä piiloissa. Vain harvat ja valitut pääsivät niihin käsiksi, vihittiin salaseurojen sisäpiireihin. Tunnelin mustuuden syvyyksissä kajahti aavemaisesti. Anna suuntasi valonsa vasemmanpuoleiseen putkeen, heilautteli sitä seinille, muttei nähnyt mitään. Humina oli voimistunut. Vesi varmaan virtasi voimakkaammin. Hän pujotti kaulaketjun kaulaansa ja piilotti sen hupparin ja paidan kaula-aukon sisään.
*** ”Ei vastaa?” ”Y-ym”, Charlotte pudisti päätään. ”Laitoin viestin, että William on täällä jo.” ”Hyvä. Kai hän tulee, kun huomaa sen. No niin, haluaisiko joku auttaa Emilyä päivällisen parissa?” Alexiina löi kätensä yhteen. Ei innostunutta kannatusta. Robert leikki kauempana kovaäänisesti Jujen kanssa. Isabella näpräsi hiuslettiään. William oli seisoskellut yhä avuttoman ja eksyneen näköisenä. Charlotte alkoi hitaan hienovaraisesti valua Alexiinan selän takana kohti tallia nipistäen Billyn hihaa vetääkseen tämän mukaansa. ”Ei kukaan?” Alexiina toisti. ”Minun on pakko mennä tallille. Kyllä nyt joku voisi auttaa. Bella?” ”Jooo”, tyttö sanoi huokaisten ja lähti innottomasti sisälle. ”William?” Alexiina katsahti tähän. William katsoi yllättyneenä takaisin. Mitä, eikö hän olettanut, että joutuisi täällä jotain tekemäänkin? ”Sinäkin voisit auttaa Emilyä. Ehkä käydä kaupassa, Emilyllä on varmasti kauppalista valmiina.” ”M-minäkö? Entä Anna...”
”Voimme kai syödä Annaa odotellessa. Eiköhän hän tule illalliseksi viimeistään takaisin.” Alexiina, joka oli saanut Exelin ja Faunan hihnat käsiinsä Billyltä, vilkaisi koiriin. ”Niin, ja teillekin pitää ottaa lihaa sulamaan.” Hän tyrkkäsi hihnat Williamille. ”Teepä sinä se ja ota ne ensin sisälle ennen kuin menet. Kiitos.”
William jäi hölmistyneenä seisomaan.
*** Tunnelissa ei ollut nettiyhteyttä. Anna tuijotti yhtä palkkia, joka välillä katosi kokonaan. Hän laittoi puhelimen taskuunsa ja istui pimeässä reppunsa päällä. Hän ei pelännyt pimeää. Eikä hän pelännyt aaveita. Hän oli itse kuin aave. ”Haluatko olla siskoni?” Sophie oli sanonut, täristen suorastaan maanisesti. ”Todelliset siskot eivät koskaan jätä toisiaan. Meistä voidaan tehdä siskoja. Ne tekevät. Voit valita uudet vanhemmat, uuden perheen… Uskotko kummituksiin, Anna?” Uskotko kummituksiin, Anna… kummituksiin, Anna… Anna… Sophien viimeinen kuiskaus melkein kaikui tunnelin aavemaisessa huminassa. Annan ei tarvinnut uskoa. Hän tiesi. Hän oli itse nähnyt. ”Hyvä”, Sophie oli sanonut siihen. ”Ne, jotka ei näe pimeään, ei koskaan saa tietää…”
Anna ei pelännyt pimeää. Hän uskalsi tuijottaa suoraan varjoihin. Hän oli aina tiennyt olevansa erilainen kuin muut. Hän näki asioita, joita muut eivät nähneet. Mutta hän ei koskaan ollut voinut puhua siitä, sillä pelkäsi tulevansa leimatuksi.
Kuten äiti.
*** ”Alan hermostua.” Alexiina katsoi kelloa. ”Miten Anna ei ole vieläkään tullut takaisin?” Charlotte ja Billy katsahtivat epäkiinnostuneina toisiinsa. ”Onko hän voinut… lähteä tahallaan?” ”Siis karata?” Charlotte selvensi. ”Miksi hän karkaisi, kun kerran haluaa lähteä?” Billy sanoi närkästyneenä ja voiteli leipää. ”Anna soitteli isän kanssa. Aina sama virsi: koska tulet hakemaan.” ”Sitten alan uskoa, että hänelle on voinut sattua jotain.” Alexiina nosti sormet huulilleen. Tämäkin vielä. Hän katsahti illallispöydän muuta seuruetta: tunnelma oli levollinen, hiukan hajamielinen. Kitty ylläpiti ainoana reipasta keskustelua. William oli jatkuvasti puhelin kädessä. Siinä mielessä muistutti tytärtään. Oli jo ilta. Emily oli taas kerran puhunut vanhemman poikansa ympäri, jotta he jäisivät päivälliselle. William oli ollut koko ajan hermostunut. Liiankin kanssa. Mutta nyt myös Alexiina alkoi huolestua. ”Ei tämä enää ole normaalia.” ”Mitä aiot?” Charlotten silmät välähtivät uteliaisuudesta, kun Alexiina kohotti ryhtiä ja puristuneita käsiä. ”Mitä tässä muuta voi?” Ja Alexiina korotti ääntään keskeyttäen juttutuokion: ”Minusta alkaa tuntua, että Annan olisi jo pitänyt palata.”
Raicy kohotti laiskasti katseensa toisessa päässä pöytää soppalusikallisen yli. ”Hän ei vastaa soittoihin, alkaa olla myöhä, kukaan ei tiedä hänestä mitään… Ei Anna kai tavallisesti ole näin katoillut?” Alexiinan äänessä oli epäröintiä: oliko kukaan oikeastaan seurannut tuon tytön menemisiä ja tulemisia koko kesäloman ajan? Hän ei ainakaan… ”Häntä pitää lähteä etsimään”, Emily tuumi. ”Taaas”, Isabella huokaisi teatraalisen raskaasti. ”Niin kuin Bobia.”
Robert tönäisi häntä. ”M-minä lähden”, William nousi. Muita innokkaita ei ollut. Raicy jatkoi syömistä, muut eivät juuri korvaa lotkauttaneet paitsi koettivat näyttää kohteliaan huolestuneilta. Alexiina nousi myös. ”Tarviiko meidän kaikkien?” Charlotten haluton äänensävy kattoi varmasti valtaosan tuntemukset. ”Ei, jos et tahdo”, Alexiina totesi lyhyesti. Hänen katseensa osui Kittyyn. ”Joo, mäkin tuun jeesaan”, Kitty sanoi samassa, vaikkei selvästi ollut hänkään superinnoissaan täyden vatsan jälkeen etsimään Annaa, joka – niin ikävä kuin se oli myöntää – ei ollut kenenkään suosiossa. ”Tapaamassa jotain poikaa. Mistä vetoa, että hiipii yömyöhään takaisin”, Raicy totesi ja kulautti maidot kitaansa.
*** Askelia. Anna kompuroi seisaalleen. Joku oli tulossa tunnelissa. Hän osoitti kännykällä äänen suuntaan. Äänet lähestyivät. Tumma hahmo, varjo, muodostui kaarevaan seinään…
|
|