katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 21 
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Surray on May 1, 2020 12:13:31 GMT
SURRAY STORIES - Osa 6 ”Alla eukalyptuspuun, koalaemon villoissa, pienokainen nukkuu, kiinni korkealla, ei päästä häntä putoamaan, latvaa kohti kantaa, näin kun hyvä on, äiti lastaan rakastaa...”
Surray vaikeni. Hän silitti hellästi Patrickin suoraa tukkaa, joka valui nukkuvan pojan kasvoille. Surray rakasti poikaansa eniten, kun tämä nukkui. Silloin hän muistutti sitä pientä lasta, jollaiseksi hän Patrickin aina mielessään ajatteli, kun ei tätä nähnyt. Tavallisesti niin epäluuloiset kasvot olivat unessa pehmeät ja haavoittuvaiset, suuret huulet aavistuksen raollaan, tummien ripsien verhoamat silmäluomet kevyesti kiinni painettuina. Hän oli kaunis lapsi. Lähes jokainen äiti sanoisi niin omasta lapsestaan, mutta Surray tiesi, että Patrick oli silti kaunis, vaikkei olisikaan ollut hänen. Surray oli monet kerrat saanut kuulla ihastuneilta tädeiltä: ”Voi, miten kaunis poika!”, ”Kylläpä on viehättävä ja sivistynyt lapsi”, ”Ihastuttavat kasvot – kuin enkeli, mutta miksi hän on niin synkkä?”
Patrickilla oli oma yksityinen sisäinen maailmansa, johon ei edes äiti saanut astua sisään. Siksikin Surray piti hänestä enemmän nukkuvana: vaikkei voinut nähdä unia, joita lapsensa näki, häntä rauhoitti katsella tämän levollisia kasvoja ja kerrankin tuntea, ettei Patrick yrittänyt salata mitään tai vaistomaisesti pystyttää sitä näkymätöntä suojakilpeä eteensä, mikä tällä aina hereillä ollessaan oli.
Surray veti varovaisesti huopaa ylemmäs pojan pienen, kippuralle kiertyneen kehon yli ja nousi äänettömästi seisomaan. Patrick nukkui lattialla kahden paksun patjan päällä. Surray itse nukkui kierrätyskeskuksesta pelastetulla muhkuraisella vihreällä sohvalla, jonka käsinojien saumoista sisälmykset tursusivat ulos. Hänellä ei ollut varaa ostaa sänkyjä tai juuri muitakaan huonekaluja ja oli käynyt poimimassa kierrätyskeskuksesta kaikkea mikä oli kohtuullisessa kunnossa ja tarpeen. Heillä oli nyt jopa kaksi tuolia ja pieni pöytä, joka tosin oli vino ja keikkui, sekä matala kirjahylly, josta puuttui yksi välilevylauta. Koinsyömät verhotkin hän oli löytänyt, ripustanut ikkunaan ihan vain, jotta asunto näyttäisi edes vähän enemmän kodilta, ja käveli nyt niiden luo vetäen ne peittämään ulkoa kajastavan katulampun valon osumasta Patrickin nukkuviin kasvoihin.
He olivat asuneet Kanadassa nyt neljä kuukautta. Aika oli mennyt ohi silmänräpäyksessä. Surray oli tehnyt kaikkensa, jotta Patrick olisi tuntenut olonsa kotoisaksi tässä kylmässä Alaskan naapurimaassa. Hän oli löytänyt kirpputorilta postikortteja aurinkorannoista ja palmuista ja muutaman Australiastakin – Sydneyn oopperatalosta ja kengurusta – ja ostanut ne kaikki. Hän oli sinitarralla kiinnittänyt ne seinään Patrickin vuodesopin yläpuolelle. Kaikki ylimääräiset rahansa hän käytti Patrickin uusiin vaatteisiin, reppuun ja koulutarvikkeisiin, jotta tätä ei alettaisi koulussa kiusata. Patrickin aksentista hänen ei tarvinnut huolehtia: se oli pojalla lähes olematon, toisin kuin Surraylla, joka puhui voimakkaasti ääntäen ja tiedosti asian. Häntä ei oltu aina ymmärretty oikein ja oli sen jälkeen alkanut tietoisesti suodattaa kieleltään vanhoja taipumuksia ja muodostaa suussaan sanat loppuun asti. Patrick oli aloittanut koulussa, mutta Surrayta huoletti, ettei hän ollut vielä saanut kavereita. Patrick ei suostunut kertomaan hänelle miten koulussa meni ja siihen mennessä hän oli saanut opettajilta vain kannustavaa, joskaan ei kovin lohduttavaa palautetta siitä, että Patrick oli hyvin hiljainen, mutta tunnollinen oppilas, joka vetäytyi sivuun seurasta.
”Yrittäisit kaverustua. Tuo vaik’ joku kavereist’ tänne – tai mene jonkun luo pelaileen”, Surray oikaisi nopeasti ajatellen, että lapset saisivat puheenaihetta heidän ankeasta ja kalustamattomasta asunnostaan. Mutta Patrick oli sulkeutunut itseensä ja heijannut pehmoleluaan, ja Surray tunsi ikävissään sen, mitä usein tunsi poikansa kanssa: ettei saanut tähän kontaktia; että Patrick työnsi hänet henkisesti kauemmas luotaan, vaikka fyysisesti olisikin istunut sylissä.
Patrickin lapsenlikka oli joutunut lopettamaan Patrickin vahtimisen oman raskautensa tähden. Surray oli syvästi yllättynyt nähtyään tämän kerran työpaikallaan ranchilla ja saanut tietää, että Gillian asui Orange Woodissa. Hän oli viimeisellä käynnillään ollut jo isovatsainen, hymyillyt vienosti surumieliset silmänsä suurina ja sanonut, että Patrick oli ihana poika ja häntä oli ollut mukava kaitsea, mutta nyt hän ei valitettavasti sitä voinut enää jatkaa. Surray ei ollut saanut silmiään irti tytön – joka hänestä näytti niin kovin nuorelta ja viattomalta – pyöreästä mahasta eikä ollut osannut edes vastata tälle mitään kunnolla. Hänelle oli mieleen muistunut niin voimakkaasti Patrickin odotusaika, joka oli ollut kerrassaan kauhistuttava: hän oli kärsinyt kovia tuskia lähes koko raskauden ajan ja melkein kuollut synnytykseen. Gillian oli lähtenyt heiltä huolestuneen näköisenä ja jälkeenpäin Surray ymmärsi, että tämä oli kenties ymmärtänyt hänet väärin ja luullut, että Surray suuttui hänen lopettamisestaan. Asiaa tuskin auttoi, että Surray vältteli enää törmäämästä häneen ranchilla – ei tytön itsensä tähden, vaan tuon vatsan, joka niin sekä kiehtoi että kauhistutti Surrayta jollain omituisella tavalla.
Talliomistajalla ei ollut ollut antaa hänelle lisätunteja hänen anelustaan huolimatta, kunnes vasta huhtikuussa. Silloin tämä putosi pahasti hevosen selästä ja joutui toipilaaksi ja kääntyi Surrayn puoleen kysyen, voisiko tämä ottaa vastuulleen osan hänen tehtävistään: tuntienpidon lisäksi hevosia liikutettavaksi ja tallitöitä ja sen sellaista, juoksevia asioita ja käytännön hommia. Surray oli suostunut ilomielin. Työnsarka oli jatkunut totuttuun malliin, mutta ikävyyksiä aiheutti – kuten hän oli osannut uumoillakin – Raicyn palkkaama cowboy, joka oli ottanut Surrayn silmätikukseen.
”Miss Oi-Mate-With-Me:hän se siinä”, Weighfield virnuili aina, kun he sattuivat törmäämään toisiinsa. Surrayn työt pysyivät tallipihapiirissä ja Weighfield kulki Raicyn sekä Tomfordin mukana laaksossa, mutta silti he silloin tällöin saattoivat joutua tekemisiin. Ja jokainen niistä kerroista syöpyi Surrayn mieleen kuin tulikuumalla raudalla tehty polttomerkki vasikan ihoon. ”Älähän nyt. Kai sitä tervehtiä sopii? Ahaa – näytkin olevan enemmän käytännön naisia. No sehän sopii, voidaan tästä lähtien tervehtiä ihan fyysisestikin...”
”Näpit irti!” Surray oli karjaissut, koukistanut polvensa ja iskenyt miestä kasseille. Sen jälkeen Weighfield oli katsonut Surrayhin erityisen murhanhimoisesti joka kerta, kun he kohtasivat. Surray tunsi miehen olevan kuin tikittävä aikapommi ja odotti alituisen pelon vallassa milloin tämä iskisi takaisin – heti, kun siihen vain sopiva ja huomiota herättämätön tilaisuus koittaisi.
Muulta osin Surraysta tuntui, että he olivat täällä turvassa. Ainakin paremmassa turvassa, kuin Australiassa. Ja toukokuun koittaessa hän uskalsi lopulta tehdä sen, mitä oli miettinyt monta yötä jo viikkoja, kuukausia, mutta joka oli samalla aiheuttanut hänelle suunnattoman ahdistuksen. Hän hankki asianajaja-apua viimeisillä rahoillaan ja laittoi virallisen avioeron vireille. Hän luopuisi Greenistä ja ottaisi oman sukunimensä takaisin.
Surray kääntyi verhotun ikkunan edestä omissa ajatuksissaan. Hän erotti hämäryydessä kiiluvat silmät, jotka tuijottivat häntä Patrickin pediltä. Surray hätkähti. Säikähdyksen laannuttua häntä hävetti, että oli pelästynyt omaa lastaan.
”N-nukuhan nyt, rakas. Äitiki’ menee sänkyyn.”
Mutta Patrickin tuijotus teki hänen olonsa epämukavaksi. Hän käveli hiljaa huoneen poikki sohvan luo, veti peitteen pois edestä ja kävi makaamaan. Hetken hän oli kasvot kohti huoneen toisella laidalla olevaa patjapinoa ja mustaa myttyä. Sitten hän kääntyi siihen selin.
Vaikeinta oli, että Patrick näytti niin paljon isältään.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on May 4, 2020 9:05:06 GMT
# Once Upon a Dream # 04.05.2020 Mä kävelin asunnon ympäri ennen kuin sain varmistuksen siitä, että mamma ei ollut kotona. Mulla oli samperin hyvä olo, oikein supermiesmäinen. Olin varma, että jaksaisin nostaa vaikka tuolin ilmaan! Kävelin rinta rottingilla eteiseen ja vedin tyylikkään moottoripyöränahkatakin niskaani, mustat cool-guy-aurinkolasit otsalle ja suin peilistä tukkaani pois silmiltä; se oli kasvanut yön aikana ainakin parikymmentä senttiä. Kilautin avaimia kädessä ja mamma tuli keittiöstä tavallistakin sievempänä, punaposkisena ja hymyilevänä essussa ja punertavat kiharat korkkiruuveilla.
”Mother”, mä sanoin ja huomasin uuden yllättävän äänenmurroksen madaltaneen mun ääntä useamman oktaavia. Annoin aurinkolasien heilahtaa tyylikkäästi nenälle. ”Maantie kutsuu. I’m a busy man.”
”Ole varovainen”, mamma sanoi hellästi ja suukotti mua poskelle. ”Ulkona odottaa yllätys...” Se nosti mun käteeni eväskorin. Päällimmäisenä näin pienen ja litteän taskuun mahtuvan neliönmallisen muovipakkauksen. Poimin sen farkkujen takataskuun. Mulla oli hyvä kutina tästä päivästä.
Ulkona kiiltävä iso moottoripyörä odotti. Mä sipaisin sen hohtavaa pintaa ennen kuin nousin kyytiin. Tietenkään mulla ei ollut kypärää. Mamma ei ollut pakannut sitä mukaan. Polkaisin ratsun käyntiin ja kumarruin matalaksi paahtaen viittäsataa tunnissa sillan yli ja rantatietä kohti Orange Wood Ranchia. Mä ratsastin mustangin selässä porteista tallipihaan. Tuskin uskoin silmiäni – ja kuitenkin se oli täysin järkeenkäyvää – että Charlotte oli odottamassa mua. Se heilutti kättään ja syvänvioletti mekko hulmusi sen ympärillä paljastaen pitkät paljaat sääret jotka jatkui taivaaseen asti. Tuuli otti kuin näkymättömät kädet kiinni sen helmoista ja nosti niitä ylös… ylemmäs… vielä vähän…
Me kieriskeltiin heinäparvella ja ekaa kertaa ikinä heinä ei aiheuttanut mulle edes nenänniiskutusta. Dragon hamusi olkia meidän vieressä ja mä nousin istumaan yhdelle paalille, sytytin sätkän ja katsoin paljon nähneen miehen tavoin kaukaisuuteen.
”Mutta et voi jättää minua”, sanoi Charlotte kohottautuessaan viehkeästi heinävuoteelta. ”Mitä minä sitten teen? Kenen kanssa katson kuuta? Crid–”
”Miehen on tehtävä, mikä miehen on tehtävä”, sanoin käheällä, salaperäisellä äänellä ja peityin savuisen usvavaipan kätköihin. ”Vapaan miehen on mentävä. Niin paljon leidejä pelastettava, niin monia suloisia uumia hiveltävänä… Anelu ei auta.” Ja samalla tietenkin toivoin, että saisin kuulla anelua, ja Charlotte polvistui eteeni ja suukotti mun buutsin kärkeä ja vannoi, että olin sen elämän keskipiste ja taivaan kirkkain tähti. Damn, tää on paras uni, mitä oon ikinä nähnyt. Käänsin itsekseen hymyillen kylkeä tyyny kuolassa. Ja heti, kun tajusin, että tää tosiaan olikin vain unta – mitenkäs muuten, kaikki oli liiankin täydellistä – alkoi jossain yhtäkkiä kärytä muukin kuin utopinen valheellisuus. ”Tulipalo! Tulipalo!” huuto kuului ympäriinsä; alapuolella tallikäytävällä ihmiset juoksi eri suuntiin kantaen kylpyammeita täynnä vettä ja piraattitynnyreitä. Dragon katsoi mua heinäparven toiselta puolelta ja sen silmät välkähteli viirumaisina, myrkynvihreinä, ja sen sieraimista kipinät iski heiniin, jotka ottivat uutta liekkiä alleen…
”Sinä et lähde minnekään”, samassa Charlotten ääni julisti, mutta paljon hirveämmällä äänellä: matalana ja kumisevana ja oudosti kaikuen, pahaenteisen noita-akan räkätyksen säestämänä. Se oli muuttunut paholaisen kätyriksi mustassa piikkipuvussaan (silti aika seksikkäässä) ja kädessään violettia iskevä valtikka ja perässään kilometrejä pitkä omaa elämäänsä elävä silkkiviitta, joka kietoutui mun ympäri, lukitsi mut paikoilleen enkä sätkynnältä saanut mitään aikaan. ”Et mene minnekään… et poistu tästä talosta...”, ääni kajahteli pelottavasti, välillä etääntyen, välillä aivan mun korvissani soiden. ”Et poistu tästä talosta… et poistu tästä talosta… et poistu tästä talosta...”
”Ugh!” mä yritin sanoa, mutta kuristava viitta oli kietoutunut nyt mun suuni ja kasvojenikin ympärille.
Charlotte nousi Dragonin selkään, joka levitti valtavat suomusiipensä. Ja se nauru… Saatoin vain silmät laajeten katsoa miten Dragon aukaisi kitansa ja syöksi tulenlieksat nielurisojensa uumenista suoraan mua kohti ja sitten kaikki peittyi infernoon… Mä olin kuristumaisillani peittoon, joka oli mun sängyssä yksinäni (forever alone) piehtaroidessa kiertynyt ympärille kuin pakkopaita. Jouduin taistelemaan läkähdyttävästä peitosta toista kättäni ulos ja jotenkin onnistuin heilauttamaan sen lopulta vapauteen niin railakkaasti, että huitaisin yöpöydältä silmälasit lattialle. ”CRID!” mamman huuto kuului toiselta puolen asuntoa. Olin varma, että se oli ollut nukkumassa, mutta sen kuudes aisti oli virittynyt vastaanottamaan mun pienimmänkin tavallisuudesta poikkeavan äännähdyksen kuin signaalin ja herättämään sen sikeimmästäkin tukkimiehen unesta. Ihan varmasti se olisi kuullut mun kivun voihkaisuni Saharaan asti. Sätkyttelin vieläkin kuin ankerias ja aloin käydä kiukkuiseksi, kun mamma tuuppasi raollaan olleen oven apposen auki ja läväytti valot päälle. Sen kiharainen tukka oli villissä sotkussa ja kulahtaneen yömekon helman alta näkyi pari linnunlaihoja kalpeita sääriä. ”CRID! Apua!” Olin puoliksi putoamassa sängystä, kun mamma sieppasi musta kiinni ja huohotti ja hätäili ja sitten sain jalkani vapaaksi ja ponnistin itseni takaisin turvalliselle lautalle osumatta laavaan alapuolella. ”Mitä sinä pelleilet – olisit voinut tukehtua! Et saa riehua tuolla tavalla!! Oletpa kuuma, onko sinulla kuumetta?? Hyvänen aika, hyvänen aika…” Mamma yritti kieputtaa peittoa mun päältä ja yritin estää sitä häveliäisyyssyistä, koska lohikäärme mun kalsareissa oli vielä liian innoissaan. Mamma kuitenkin riuhtoi kuin mielipuoli ja näin miten sen silmät muljahteli pelottavasti. Yhtäkkiä me kiskottiin peittoa kuin köydenvedossa. ”Crid! Mitä sinä teet! Päästä irti, et saa rasittua!” ”Ei mulla ole enää hätää!” ”No miksi sitten kiskot peittoa?! Anna se tänne!” ”Enkä!” ”Salailetko sinä jotain?! Oletko sairas? Minun pitää tutkia sinut! Putositko sängystä, saitko mustelmia??” Mun vapisevat käteni eivät jaksaneet enää. Päästin ähkäisten irti ja käännyin nopeasti vatsalleni. Mua hävetti ja suututti ja harmitti. Jopa niin paljon kaikkia kolmea, että kyynelet nousi silmiin. Mamma seisoi siinä voittajana peitto roikkuen käsistään ja huohotti kuin olisi juossut sadan metrin spurtin. Se katsoi lakanoita ja peittoa ja sitten mua. Sen silmiin tuli katse. Sitten sekin punastui. Painoin kasvot tyynyyn, vaikka se oli huono idea: päässä alkoi heti pyörryttää hapenpuute ja käänsin sitten kasvot seinää kohti, jotta saatoin hengittää, mutta kuitenkin osoittaa mammalle tästä nöyryytyksestä loukkaantumiseni. ”N-no niin...”, mamma mumisi rauhoittuneena ja nolostuneena. ”Käyn hakemassa kuumemittarin… mitataan ihan varmuuden vuoksi, ettet… e-ettet ole muuten sairas.” Ja se peitteli mut huolellisesti ja hellästi ja vilahti sitten ulos huoneesta selvästi pakoon. Rutistin tyynyä ja kiroilin mielessäni. Toivoin, että olisin tarpeeks vahva mottaamaan itseltäni tajun kankaalle. Ehkä saisin palata Pahatar Charlotten ja tulta syöksevän Dragonin maailmaan… sekin tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin todellisuus. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 5, 2020 6:36:33 GMT
Tietotähti 05.05.2020
[HASH]titan
[Tämä on tuotos Tie Tähtiin -finaaliin tehtävänannolla: "Pyydä tarinaan aihe kanssasi samassa tilassa olevalta ihmiseltä. Älä sano, että tarinan pitäisi liittyä hevosiin tai anna sille muitakaan määreitä. Kirjoita aihe tarinan alkuun ja kerro kuka sen antoi." Puoliso antoi aiheen 'tietokone' (todella kekseliästä....).] Billy aukaisi kannettavan tietokoneen serkkunsa huoneessa – hänellä ei ollut omaa tietokonetta, mutta oli saanut jakaa Charlotten kanssa saman läppärin omine käyttäjätileineen. Hannaby Hanami Weekin kisoissa oli ollut ammattivalokuvaaja, jonka kuvia hän halusi selata sekä tarkistaa, olisiko joku postannut myös Tie Tähtiin -kisoista mitään. Billy oli somepersoona. Hän päivitti ahkerasti Mëmagen tiliään sekä laukoi joidenkin mielestä ylimieliseltä kuulostavia mielipiteitään bytheway!:ssä. Kirsikkakukkakuvasta oli tykännyt iso liuta porukkaa, mikä ilahdutti, muttei suinkaan hämmästyttänyt häntä; samoin tyttöystävänsä Amyn ottamasta kuvasta Tie Tähtiin -kisojen palkintojenjaossa oli tullut peukkuja Titanin suitsista roikkuvalle isolle siniselle ruusukkeelle. HHW-kisojen kuvat olivat hyviä ja Billy poimi niistä itselleen parhaimmat: sellaiset, missä kasvonsa olivat kurtuttomat, mutta keskittyneet, eikä tilanteeseen pysähtyneessä hetkessä asukokonaisuus osoittanut epäsopusuhtaisia ryppyjä tai liepeiden rumaa lepatusta. TT-kisakuviin hän sitä vastoin sai pettyä. Ne harvat kuvat, joita joku oli näpsinyt käsi vinossa olivat epätarkkoja, huonoista kulmista ja useimmiten liian kaukaa kuvatut. Billystä ja Titanista oli tasan yksi kuva eikä sekään ollut edes hyppykuva, vaan epäedustava vaihe ruunan isossa laukassa. Billyn naama oli niin suttuinen, ettei ilmeestä edes saanut sen tarkemmin selvää. Onneksi hänellä oli omasta takaa jo edellä mainittu palkintojenjakokuva, missä Billy oli erityisen tyytyväinen itseensä: hänen voitonhymynsä oli itsetietoinen, muttei liian leveä, ja kypärän alta karkaavat suortuvat juuri ratsastetusta radasta huolimatta ojennuksessa. Kuvien jälkeen Billy siirtyi lukemaan somepäivityksiä. Hänen viimeisin bytheway!-postauksensa kuului: ”Kuka uskoo tähtiin? Kolmansista toiseksi. Finaalissa ensimmäiseksi. ;)” Siihen oli tullut hymiöitä ja tsemppipeukkuja. Oli siellä pari vähättelevääkin vastausta, jotka saivat Billyn hetkiseksi pahalle tuulelle: ” Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.”, ” Finaalissa kuuluu kun pää hölskyy – täynnä kusta.” Hän poisti mokomat ilonpilaajat. Mëmageen hän latasi hieman tehostetun estekuvansa. Sitten hän rupesi lukemaan kisoista kirjoitettuja artikkeleita. Hän oli niin keskittynyt ahmimaan spekulaatioita lupaavista esteratsastajista, heidän menestyksestään ja hevosistaan, ettei huomannutkaan, kun läppärin jo alun alkaen loppusuoralla ollut akku hyytyi. Tietokone sammui hänen nenänsä edestä. Niin kuin joku mokoma (tai sangen viisas?) joskus sanoi: ” Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa”. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 5, 2020 10:44:36 GMT
Kuu ja tähdet 05.05.2020
[HASH]titan [Tämä on tuotos Tie Tähtiin -finaaliin tehtävänannolla: "Etsi joku verkkohoroskooppi joko kyseiseltä päivältä/viikolta/kuukaudelta jolloin kirjoitat. Valitse se horoskooppimerkki, joka vastaa hahmosi syntymäpäivää. Kopioi horoskooppi tarinan alkuun ja kirjoita sitten tarina, joka mahdollisimman hyvin vastaa horoskoopin ennustuksia."]
Vaikka elämme näin omituisia aikoja, Sinulla on kaikki mahdollisuudet tehdä kuukaudesta oikein hyvä. Meidän oma asenteemme on ratkaiseva! Kaikkine meidän on pakko uudistaa ajattelua ja katsoa eteenpäin! Olipa tilanteesi mikä tahansa, olet harvinaisen oivaltavalla ja idearikkaalla virityksellä matkassa. Tärkeät asiat nousevat esiin. Venuksen ja Vestan pitkä liitto Kaksosissa ja neliö Kalojen Neptunukselle pakottaa Sinut omien todellisten tunteittesi äärelle. Tehokkainta ja valoisinta elämää pääsemme elämään, kun seuraamme vielä tavallista rohkeammin omaa arvomaailmaamme päivittäisessä elämässä. Nyt on muistettava, että rakkaus ei koskaan pyri estämään toiselle arvokkaiden asioiden toteuttamista.
– Astro.fi Billy ei lukenut horoskooppeja, mutta tiesi tyttöystävänsä harrastavan niitä. Billy ei ollut asiaan juuri edes vihkiytynyt: hän tiesi vain olevansa Vaaka – mitä lie se sitten tarkoittikin – ja Amyn olevan Rapu. Amyn mukaan se pelkästään ei kuitenkaan riittänyt, vaan lisäksi oli hyvä tietää askendentti, deskendentti ja kuumerkki ja mahdollisesti Venus ja Mars ja mitä kaikkea. Billyllä silmät pyörivät päässä, kun Amy teki hänelle hienotunteisesti selontekoa asiasta: Billyn nouseva oli kuulemma Leijona (no – se kuulosti hyvältä, pakko vähän pöyhkeästi myöntää) ja kuu oli Neitsyessä. Sille Billy tuhahti. Amyn mielestä Billyn kannatti lukea varsinkin kuumimman kisakuukautensa horoskooppiennustus. Billy luki sen ihan jotta ei pahottaisi Amyn mieltä. Mutta hän myös unohti sen samantien. Billyn ajatukset askartelivat paljon tärkeämmissä asioissa: hevosissaan Titanissa ja Magicissa (jälkimmäiselle hänen huomionsa oli jäänyt vähäiseksi ja se nakersi jossain sydämensopukassa häntä – vakuuttaen sekä itselleen että Magicille, että heti Power Jumpista päästyään ottaisi rakkaan ensihevosensa taas pääasiakseen Titanin jäädessä ansaitsemalleen lepolomalle); kisa-asussaan ja erityisesti kermanvaaleissa ratsastushousuissaan, joihin oli tullut reikä; pahimmissa Tie Tähtiin -kisakumppaneissaan, kuten Nitthan Chain mitäänsanomattoman tavallisessa, mutta vastoin olemustaan menestyvässä ja korkealta hyppäävässä Sand Pondissa, jonka Billy oli viime kisoissa voittanut vain niukin naukin; Titanin uudessa hoitajassa; Titanin estesatulassa, joka valskasi, ja niissä kuluissa, joita uuteen satulaan menisi hänen omasta pussistaan (Billy ei voinut enää olettaa, että täti ja setä, joiden luona asui, kustantaisivat kaikki hänen menonsa); sekä tämän kesän ylioppilasvalmistujaisissaan. Ehkä satulan voisi pyytää valmistujaislahjaksi? Kotona oli myös jännittynyt tunnelma, kun kaikki odottivat Gillian-serkun synnytystä heinäkuulle (”kaksosten syntymä on Rapujen aikaan!” Amy, joka nimenomaan Kalat-Gillianin kanssa harrasti astrologiaa, hehkutti ilahtuneena). Kun oli näin paljon muutakin ajateltavaa, eivät siinä tähtiennustukset paljoa painaneet. Sitä paitsi, eivätkös ne olleetkin vain viihdettä – jonkun keksimää höpinää lämpimikseen ja huvikseen? Saattoivatko planeetat ja tähdet ja aspektit todellakin muka vaikuttaa pienen ihmisen elämään Maaplaneetalla…? Selailtuaan someaan ja Tie Tähtiin -tunnelmia pari tuntia ja tietokoneen akun lopulta pettäessä, Billy laski läppärin kannen. Hän jäi katselemaan ulos serkkunsa huoneen ikkunasta siniselle taivaalle. Viikonlopun kisat palautuivat hänen mieleensä ja nostivat hymyn kasvoille. Jo silloin hänellä oli ollut onnekas olo ja sama tunne tuntui yhä: ensimmäistä kertaa hänellä oli aivan oikeasti sellainen fiilis, että saattaisi todellakin päästä sijoille finaalissakin. Olihan hän sitä väittänyt jo aikaisemmin, mutta se oli ollut sellaista leuanlouskutusta ja hänelle tyypillistä pöyhkeilyä. Nyt hän tunsi sen nahoissaan. Tämä kuukausi tulisi olemaan hänelle suotuisa. Ja tuskin Billy ehti tähän toteamukseen ehdittyään kuin nojaamaan tyytyväisenä taaksepäin tuolissa, kun lempeät kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen ja hän yllättyi iloisesti: Amy, jonka ei ollut pitänyt tänään tulla ollenkaan Orange Wood Ranchille, oli hiipinyt parhaan ystävänsä huoneeseen ja hieroi nyt Billyn harteita hymyillen tuota hymyä, joka oli vain Amyn kasvoilla eikä kenenkään muun. Billy taittoi niskaansa taa katsoakseen häntä paremmin ja Amy suukotti häntä. ”Sinulla on uudet korvakorut”, Billy – jota muoti ja ulkonäöstä huolehtiminen kiinnostivat – huomasi. Amyn mustat hiukset oli vedetty korvien taakse ja toisessa niistä oli pieni hopeainen kuunsirppi, toisessa tähti. Hän hymyili vastaukseksi. ”Hienot. Eikö sinun pitänyt tänään mennä isovanhempiesi kanssa jonnekin?” ”Piti”, Amy vastasi, ”mutta pappa sairastui. Mie tulin sen sijaan katsomaan siuta. Oletko ollut vielä ratsastamassa?” Billy venytteli makeasti. ”Titanilla on tänään vapaata. Palautumista viikonlopulta. Mutta ajattelin lähteä maastoon Magicin kanssa. Lähdetkö mukaan?” Vaaka, ota ilo irti tästä päivästä, sillä Kuun ja Venuksen suotuisa asema lupaa sinulle ihania yllätyksiä kaikkialla missä sinun on nyt hyvä olla. Anna tuntemusten ja fiilisten ohjata kulkuasi. |
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 9
Oma hevonen: Doomis
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Luka de la Gardie on May 7, 2020 8:51:04 GMT
Ensisilmäyksellä
Tarina sijoittuu Hanami Weekin jälkimaininkeihin, aikavälille 11.5. - 13.5.2020. Se toimi alunperin tarinana, jossa Luka matkusti vanhempineen Kanadaan, rakastui ja lopulta koeratsasti Doomiksen.
[hash]doomis Hanami Week oli ihana, mutta kolkuttava tunne siitä, että minunkin olisi pitänyt olla ratsastamassa, eikä katsomassa, jäyti sisintäni. Olisin tahtonut uskaltaa osoittaa mieltäni vanhemmilleni suuremmin, mutta sovittelevana pidin kuitenkin suuni kiinni. Ennen paluuta Britteihin minua odotti kuitenkin jymy-yllätys aikaisin maanantaina. "Luka", äiti kutsui pehmeästi. "Mmh", vastasin unisena ja hieroin silmiäni. "Kauniisti paistaa aamuaurinko tuolta järveltä." "Niinhän tuo tekee. Oli puhetta niistä poneista", äiti aloitti ja yhtäkkiä olin täysin hereillä. "Isä varasi juuri liput Kanadaan. Ollaan sittenkin vielä hetki pidempään reissussa." "Miten te saitte lomaa?" Kysyin ällistyneenä. "Ja joo, Kanada on kiva! Minnepäin me ollaan menossa?" "Yukonin lounaiskärkeen", äiti vastasi salaperäisesti. Markarydistä ajoi Kööpenhaminaan noin pari tuntia ja Köpiksestä Müncheniin lensi hieman yli tunnin. Münchenista Vancouveriin meni reilu kymmenen tuntia ja Vancouverista Whitehorseen pari tuntia. Whitehorsessa siirryimme hotelliin, johon majoituimme yöksi. Olin rättiväsynyt matkustettuani lähes vuorokauden ja kaaduin välittömästi sänkyyn ja nukuin unetonta unta aina seuraavaan aamuun saakka. Kelloni mukaan oli keskiviikko 13.5.2020 ja kello olisi pian kaksitoista. Aurinko heitti esimmäisiä sarastuksiaan ja hotellin television avattuani huomasin, että Kanadassa kello ei ollut vielä seitsemääkään. Äiti kuului kävelevän naapurihuoneessa. Hänet tunnisti aina hivenen naksuvasta polvesta ja kevyistä askelista. Huoneitamme erotti vain ohut väliovi, jonka äiti ilmeisesti oli aukaissut jo, joten kaikenlaiset äänet kuuluivat hyvin. "Onko jetlag?" Isä huuteli viereisestä huoneesta, kuultuaan minun avaavan TV:n. "Ei, juuri heräsin", vastasin. "Kuinka te nukuitte?" "Oikein hyvin. Voidaankin piakkoin lähteä aamupalalle", hän vastasi. Kun lopulta olimme perillä Waterphewssä, katselin ihmeissäni ympärilleni. Suurin osa teistä oli kivipäällysteisiä ja lähes jokaisen talon katolla oli aurinkopaneelit. Olimme suunnitelleet käyvämme Orange Woodsin lisäksi ainakin Klondike History Museumissa, Yukon Observatoryssä ja Hot Wair Balloon Clubin palloilla tutustumassa lähialueesen, sekä tietysti jäätelöllä Blizzard Dipissä. Nyt matkamme kuitenkin jatkui kohti Sinicoastia ja Orange Woodsia ja sitä syytä, jonka vuoksi me oikeastaan Kanadaan tulimmekin. En olisi millään malttanut pysyä aloillani ja minun teki mieli tanssahdella ympäriinsä, mutta hillitsin itseni, kuten kunnon britin kuuluikin. Enhän minä kyllä oikeastaan edes ollut britti, sillä olin syntynyt Luxenburgissa ranskalaiselle isälle ja irlantilais-kosovolaiselle äidille. Asuin kyllä Englannissa ja opiskelin Etonissa, joten kai minun oli kuitenkin jonkinlaiset käytöstavat tunnettava. Orange Woods oli suuri ja äärettömän kaunis paikka. Valkopuinen talli oli ihastuttavan kodikas ja kutsuvan näköinen. Minulla oli kuitenkin täysi työ olla kohtelias ja päästä näkemään poni, joten kaikki muu tuntui yksinkertaisesti turhalta. Meidät vastaanotti Alexiinaksi itsensä esitellyt nainen, joka oli ehkä äitini ikäinen. Naisten ikää kun oli kamalan vaikeaa -ja vaarallista arvioida. Muutaman alkukohteliaisuuden jälkeen pääsimme viimeinkin katsomaan ruunikkoa ratsuponia. "Tämä on upea, eikä tarvi edes kaunistella asiaa. Taitavalle juniorille aivan upea peli, hyppää mitä tahansa eteen laittaakin, kuuliainen ja taitava kouluradalla ja toimii maastossa niin yksin kuin porukassakin. Toki orihan se on, mutta ihan äärettömän kiltti sellainen", Alexiina kertoi. "Pomminvarma lastata ja selväpäinen tapaus." Olin myyty jo pelkästään ponin kauniista askelluksesta, jota se esitteli mielellään kävellessään tervehtimään tarhansa ulkopuolelle saapuneita ihmisiä. "Kiltin näköinen", äiti sanoi hymyillen ja ojensi varovaisesti kättään. "Onhan se kiltti?" "Kuin mikä!" Alexiina kertoi hymyillen ja äiti uskalsi silittää varovasti orin turpaa. Viimeinkin oli saanut varustettua Doomiksen Alexiinan valvovan silmän alla ja taluttanut orin keskelle suurta kenttää. Kentän vieressä oli katsomo ja pyörötarha, sekä jättikokoinen laidun. Doomis näytti jättiläismäiseltä vierelläni Etonin pooloponien jälkeen, se oli varmaan ainakin 140cm korkea ja minä olin vasta 155cm pitkä. Mittasin jalustimet keskisormesta kainalooni mitalla suunnilleen sopivaksi, kiristin vyön ja ponnistin itseni satulaan. Ruunikko odotti lähtökäskyä malttmattomana, mutta kuitenkin kuuliaisena kuolaintaan pureskellen. Keräsin ohjat käteeni ja siirsin orin käyntiin lähes ajatuksen voimalla. "Se liikkuu tosi hyvin omalla moottorilla, mutta ei ole kuitenkaan automaatti", Alexiina kertoi. "Ja sillä on upeat liikkeet niin selkään, kuin tänne meille muillekin." Lämmittelyn jälkeen siirryin ensimmäisenä vasempaan kierrokseen ja ratsastin ravissa pohkeenväistöä ja kokeilin niin avo- kuin sulkutaivutuksiakin. Doomiksen kanssa tekeminen oli helppoa, olihan se selkeästi minua taitavampi. Olin kilpaillut kouluratsastuksessa helppoon aahan saakka, kun Doomis kuulema hallitsi liikkeet vaativaan beehen saakka. Siirryttyämme laukkatyöskentelyyn päätin kokeilla jotain hurjaa. Ratsastin lävistäjälle, otin puolipidätteen ja pyysin vaihtamaan laukkaa, ratsastin muutaman askeleen, pyysin uutta vaihtoa, ratsastin jälleen muutaman askeleen ja vaihdoin vielä kerran. Doomis toimi kuin unelma. Uskomaton onnistumisen huuma valtasi kehoni. Taputin oria ja siirsin sen käyntiin ja annoin ruunikon venyttää itseään. Äiti tuijotti meitä intensiivisesti ja kohotti vienosti kulmiaan. Katsoin häntä takaisin, kohotin kulmiani, virnistin ja nyökkäsin paljonpuhuvasti. "Haluatko kokeilla nuita muutamaa estettä vielä?" Alexiina kysyi ja nyökkäsi noin kuudenkymmenen ja seitsemänkymmenen sentin korkeudessa oleville esteille. "Mielelläni", vastasin hymyillen ja siirsin Doomiksen käynnistä laukkaan. Laukkasin vain muutaman askeleen kun ymmärsin, että minulla oli aivan liian pitkät jalustimet. Hidastin orin pysähdykseen vanhempieni ja Alexiinan välittömään läheisyyteen ja lyhensin jalustimia. Kun pääsimme uudelleen laukkaan, Doomis oli jo menossa tosissaan. Se pureskeli kuolainta ja vaahto räiskyi sen rinnuksille. Ruunikko korskui vienosti ja oli selkeästi vahvana menossa kohti esteitä, mutta minulla säilyi kuitenkin vähintään illuusio siitä, että olin tilanteen herrana. Annoin orin leiskauttaa esteen yli ehkä hivenen kovaa ja se liiottelikin reilusti loikatessaan esteen yli. Se heilautti päätään ja jatkoimme matkaa seuraavalle esteelle. Annoin ohjaa ja liitelimme höyhenenkevyesti yli siitäkin.
Lukan voi tavata Orange Wood'sissa aikavälillä
13.05. - 15.05. 2020 Tutustumiskäynnillä, jonka aikana poika tutustuu Doomikseen. 22.05. - 07.06. 2020 Kevätlomalla, jolloin poika odottaa palavasti unelmien kesää. 27.06. - 07.09. 2020 Kesälomalla, jonka jälkeen Luka ja Doomis muuttavat Britteihin. Alexiinan kommentti:
Hei Luka ja oikein paljon tervetuloa Orange Wood Ranchille!
Kommentoinkin sinulle jo, että tarina oli ihastuttava ja helppoa, tunnelmallista luettavaa! Lisäsin sinut Yksityisomistaja-ryhmään täällä foorumilla, joten pääset paremmin käsiksi foorumin sisältöön. Tee ihmeessä Lukalle esittely tänne. Jos haluat täällä vietetyltä ajalta kerätä pisteitä (joilla voi lunastaa palkintoja), niin voit myös tehdä tänne kaapin. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, sillä majailet määräaikaisella sopimuksella.
Doomis on mukana synttärihumun päivänä 04.06. katrilliesityksessä, mutta muutoin se vedetään pois markkinoilta onnistuneiden kauppojen myötä. Lukalla on Doomiksen kanssa käytössään maneesi ja iso ratsastuskenttä sekä totta kai ihanat maastot. Ratsastustunnit loppuvat toukokuun lopulla ja kesäkuun alusta alkaa hevosten laidunkausi.
Jos on kysyttävää, niin heitä vain minulle reippaasti PM-viestiä!
Toivottavasti Luka viihtyy  |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 14, 2020 7:57:51 GMT
Täsmähti 14.05.2020
[HASH]titan
[Tämä on tuotos Tie Tähtiin -finaaliin tehtävänannolla: "Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita. Esim: ”Mennään syömään”, sanoin ystävälleni ja lähdin kävelemään kohti taloa." ”Huomenna se sitten on.” ”Älä? Enpä tiennytkään.” ”Näytät siltä kuin olisit syönyt liiaksi laksatiiveja. Hihi. Parempi viettää vessassa tämä ilta kuin huominen.” ”Pyysinkö sinulta mielipidettä? Sitä paitsi, haluaisin nyt pakata nämä varusteet rauhassa valmiiksi.” ”Se oli iloinen huomio. Ajattelin, ettet varmaan halua näyttää kisakuvissa tuota naamaa. Eikö tuo ole hoitajan hommaa? Oho – meinaatko ottaa nuo ruusukkeetkin mukaan? Onnea tuomaan, vai? Vai valmiiksi lohdutukseksi, että tulipahan ainakin jotain voitettua…?” ”Ovi on tuossa. Hei hei.” ”Älä nyt kiusoittelevasta huumorista ota nokkiisi. Minä lähden kesällä, enää viime hetket aikaa kiusata sinua. Sitä paitsi tarvitset paksumman nahan, ettet aivan murru häviöstä. Se on Tie Tähtiin -finaali kuitenkin.” ”On turha olla minulle kateellinen siitä, että olen nouseva ja lupaava esteratsastaja siinä, missä sinä jätit leikin kesken.” ”Aivan – jätin leikin kesken. Leikin. Ja omasta halustani. Sinuna osoittaisin vähän enemmän kunnioitusta. Annoin sentään hevoseni sinulle.” ”No voi kiitos, enkö ole vielä kiittänyt?” ”Eipä kestä. … Kuinka pitkään meinasit kiillottaa tuota otsahihnaa?” ”Kaiken pitää olla aamuksi valmiina.” ”Joo, mutta timanttipunokset irtoaa, jos hinkkaat tuota menoa. Sehän on jo ihan puhdas. Vai haluatko muiden ratsastajien sokaistuvan sen kimmellyksestä niin, että ratsastavat ojaan ja voitat?” ”Vaikka niin. Vaikka minä kyllä pelaan reilua peliä, toisin kuin sinä.” ”Minä pelaan aina reilua peliä, mitä oikein vihjaat!” ”Luovutit esteratsastuksessa, koska taitosi eivät riittäneet.” ”Aha. No kiitos. Aina sinun täytyy iskeä vyön alle, vaikka tässä tarkoittaisi vain hyvää… Miten Amy jaksaa tuota isoa päätäsi? Toivottavasti häviät. Muuten se paisuu vielä lisää ja virtsa roiskuu korvista!” ”Anna minun nyt olla ja tehdä tämä loppuun!” ”Bruh. Manaan suorituksesi voodoonukella. Mutta itsepähän niin tahdoit! ……….” ... ”Billy…?” ”Ai moi. Olen kohta valmis. Kokoan vain nämä suitset vielä kokoon.” ”Oletko sie istunut koko illan täällä laittelemassa näitä?” ”Joo. Lotte kävi tuossa aiemmin ärsyttämässä ihan tahallaan, mutta fiilis on hyvä. Kävitkö katsomassa Titania?” ”Juu. Se söi karsinassaan ja oli rauhallinen.” ”Oliko loimi vielä päällä?” ”Oli.” ”Hyvä. Se piehtaroi varmasti yöllä, toivottavasti se suojaa edes sen verran. …” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 14, 2020 9:12:38 GMT
Tähtien tarina 14.05.2020
[Tämä on tuotos Tie Tähtiin -finaaliin tehtävänannolla: "Kirjoita tarina kirjeen tai päiväkirjamerkinnän muodossa." Tämä on kirje menneisyyteen. 14.05.2020
Hei Billy,
Niin sinä, joka luulet olevasi kovakin ratsastaja hypättyäsi tunnilla kolmenkymmenen sentin ristikon. Sinä, joka putosit toisella hyppytunnilla, mursit häntäluusi etkä ole päässyt enää satulaan ja luovuit unelmistasi tulla maailman kuuluisimmaksi ja parhaaksi esteratsastajaksi.
Tulevaisuuden minäsi ei vielä tiedä, miten tämän vuoden isoimmissa kilpailuissa, Tie Tähtiin ja Power Jumpissa, tulee käymään, mutta sen takaan, että hetkeäkään en ole katunut. Eikä pitäisi sinunkaan. Koska se nöyryyttävä kokemus, jonka sillä estetunnilla kaksitoistavuotiaana koit, tulee aina olemaan mielessäsi ankkurina maahan, jottet lennähtäisi liian korkealle – vaikka tavoitteletkin uutterasti pilviä ja tähtiä. Se pitää sinut tietoisena kuolevaisuudestasi ja sen ansiosta uskallat valjastaa purjeet täyteen tuulta ja kohota aina vain ylemmäs, koska jokin pitää sinut aina turvallisesti kiinni siellä mistä kaikki lähtevät: pohjassa.
Älä kuuntele niitä, jotka väittävät, että olet itsekeskeinen tai egosi on iso tai menestys ja menestyksenhalu on noussut hattuusi. He eivät näe sieluusi eivätkä tiedä totuutta. He eivät tiedä sitä työn määrää, sydämen paloa ja itsekuria, jonka tulet laittamaan joka päivä unelmiesi saavuttamisen eteen; että et ota mitään itsestäänselvyytenä, vaikka muista se siltä näyttää. Se näyttää heistä siltä vain siksi, että heiltä puuttuu se, mitä sinulla on: ankkuri, kompassi ja kiintopiste kaukaisuudessa, taivaalla, jonne tähtäät.
Usko minua, kun sanon, että nekin virheet, joita olet tehnyt, ovat olleet sinulle eduksi. Nekin, jotka ovat vieneet alemmas kuin pohja; pohjaakin pohjemmaksi, matalaakin matalammaksi maan alle. Missä et ole nähnyt enää päivänvaloa ja olet uskonut kaiken olevan siinä, taistelun olevan turhaa. Ne ovat olleet kasvattavia kokemuksia ja muovanneet sinua yhtä lailla, kuin onnistumisetkin. Mutta älä nöyrry liikaa tai paina päätä tanaan. Pidä se ylhäällä – ja pidä se ylpeästi niin!
Sillä sinä olet Tähti ja sinä olet Voittaja ja sinä tulet loistamaan kirkkaammin kuin kukaan koskaan. Jos vain annat itsellesi mahdollisuuden… ja uskallat.
Rakkain terveisin,
Sinä itse
Billy |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 14, 2020 9:18:53 GMT
Tähden luo 17.05.2020
[HASH]titan
[Tämä on tuotos Tie Tähtiin -finaaliin tehtävänannolla: "Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi." Billy oli juuri kävellyt radan läpi, kun pienehkö, nuori naisihminen lähestyi häntä. Billy ei kiinnittänyt häneen aluksi sen kummempaa huomiota eikä olisi tästä välittänyt varmaan mitään (hänen ajatuksensa askartelivat kilpakumppaneissaan ja esteiden etäisyyksissä), ellei naisen katse olisi kertonut hänen hakevan juuri Billyn huomiota. ”Hei”, nainen sanoi kaulassaan kamera ja käsissään paperi sekä jokin pieni laite ja hymyili sympaattisesti, hieman arvuutellen. Billy katsoi häntä ylenkatseellisesti päästä varpaisiin: huppari ja verkkahousut sekä nuhjuiset jodhpurit. Mikä tyylimoka. ”Olisiko teiltä saanut pari sanaa Tie Tähtiin -kilpailuista? Olen freelance-toimittaja. Haastattelen joitain kilpailijoita lehteen.” Sen verran arrogantti ja julkisuudenkipeä Billy kuitenkin oli, että pelkät sanat ”haastatella” ja ”lehteen” saivat hänet heti pysähtymään kiiltelevine mustine saappaineen siihen paikkaan ja antamaan tälle naishenkilölle, joka ei missään muussa tilanteessa olisi hetkauttanut hänen mielenkiintoaan, jakamattoman huomionsa. Ja niin arrogantti hän tosiaan oli, ettei edes kysynyt sen tarkemmin mistä lehdestä oli kyse. ”No, jos teet sen nopeasti. Ratsastan seuraavassa luokassa.” ”Tämä ei vie kuin ihan hetken.” Kerrottuaan oman ja ratsastettavan hevosensa Fantom Hillsin nimen (toimittaja tarkasti hänet toisessa kädessään olevasta listasta), Minjaksi itsensä esitellyt nainen kohotti nyrkissään olevaa äänitelaitetta häntä kohti ja sanoi: ”Olet hypännyt metrin luokissa ja toistaiseksi menestynyt hyvin: ensimmäisen alun heikommin menneen radan jälkeen olet ottanut sijat kahdesta muusta kisasta. Tuntuuko siltä, että nyt, kun kyseessä on finaali, pystyt pitämään saman tahdin yllä ja edelleen parantamaan viime kisojen toisesta sijasta voittoon, vai tuleeko takapakkia kuten ensimmäisissä kisoissa?” Ensinnäkin, Billy ajatteli, tuo kysymys oli hävyttömän pitkä, polveileva ja monimutkainen seurata tässä kisahälyssä, ihmisten liikuskellessa ympärillä, kuulutusten kaikuessa ja hevosten pärskähdellessä. Toisekseen, nainen oli puhunut tuijottaen paperiaan, mikä oli tuntunut epäystävälliseltä. Kolmannekseen, mikä helkkarin kysymys tuo oli olevinaan? ”Tuntuuko siltä, että tulee takapakkia kuten ensimmäisissä kisoissa?” Sitäkö hän kysyi? Että tulisiko Billy ratsastamaan päin mäntyä? Hän irvisti ennen kuin vastasi. ”Ratsastan tietysti niin hyvin kuin mahdollista. Ja samoin Titan tekee parhaansa.” Ei kai kukaan tee muutakaan? ”Hevosesi, Fantom Hills, on melko uusi ratsu. Viime vuoden Power Jumpissa hyppäsit Marvelous Magicilla. Miten yhteistyö ja tottuminen uuteen hevoseen on sujunut?” ”Hyvin. Meillä on hyvä valmentaja ja tiesin Titanin jo ennestään, koska se oli serkun hevonen. Se on ihmisystävällinen.” ”Tämä on ensimmäinen kertasi Tie Tähtiin -cupissa. Aiotko osallistua myös kesän Power Jumpiin? Fantom Hillsillä?” ”Aion. Nämä kisat olivat sitä varten vähän niin kuin lämmittelyä ja menestys näissä avaa kvaaliluokat.” Billy vilkaisi kentälle: luokan ensimmäiset ratsukot olivat jo siirtyneet lämmittelemään. Hän tunsi jännityksen pistoksen vatsanpohjassaan. Hän siirsi katseensa takaisin toimittajaan tämän seuraavan kysymyksen kohdalla: ”Kuinka kuvailisit muita ratsukoita? Kuka luokassasi on kovin kilpailija?” Billyn jännitys vaihtui ärsyyntymiseen. Nytkö – aivan luokkansa kynnyksellä – hänen pitäisi ruveta runoilemaan syntyjä syviä ja kehumaan kilpakumppaneitaan? ”Nitthan Chain on ollut yllätys, pakko myöntää. Samoin se yksi norjanvuonohevonen.” Miten alentavaa, että sellainen tukeva poni pärjäisi paremmin kuin oma iso puoliveriseni… ”Meneekö tässä vielä kauan, täytyisi lähteä valmistautumaan...” ”Enää viimeinen kysymys. Mitä mieltä olet ollut näistä kilpailuista, siitä miten ne on järjestetty ja oletko ollut kokonaisuuteen uutena kisaajana tyytyväinen? Entä pitkät kisamatkat sekä eri puolilla sijainneet kisapaikat, onko matkustaminen sujunut kuten pitää?” Billy vastasi näihin jokseenkin epäkiinnostaviin kysymyksiin asiallisesti ja juuri niin kuin kuuluu: hän antaisi (oli se sitten mikä roskalehti tai takakylän kuntauutiset hyvänsä) totta kai itsestään kiiltokuvamaisen ja edustavan kuvan. Ja edustava saisi valokuvakin olla. Kun toimittaja otti kameraa paremmin otteeseensa, Billy käänsi sivuprofiiliaan hiukan esiin siltä puolen, jolla nenänsä oli suoralinjaisempi ja silmänsä suurempi ja poskipäänsä korkeampi, ja paljasti valkoisen tasaisen hammasrivistönsä itsetietoiseen hymyyn. ”Kiitos paljon ja oikein paljon onnea kisaan!” Minja-toimittaja toivotti siirtyen (Billyn harmiksi) jo seuraavaa kisaratsastajaa kohti. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on May 14, 2020 9:22:52 GMT
Tähdet finaalissa 17.05.2020
[HASH]titan
[Tämä on tuotos Tie Tähtiin -finaaliin tehtävänannolla: "Ota käteesi lähin sinua oleva kirja. Valitse aina yksi sana kultakin sivulta: sivu 8, rivi 10 viimeinen sana; sivu 21, rivi 1, ensimmäinen sana; sivu 26, rivi 26, ensimmäinen substantiivi; sivu 33, rivi 2, viimeinen verbi; sivu 40, ensimmäinen adjektiivi. Kirjoita kaikki viisi sanaa tarinan alkuun ja käytä niitä sitten omassa tarinassasi. Alleviivaa tai boldaa kyseiset sanat myös tarinan seasta. Saat taivuttaa sanoja."
Caroline Myss: Sielun sopimus
(kannustus, kutsumus, täsmällisyys, auttaa, läheinen)] Billyn sydän hakkasi kuin kirkonkello kylkiluitten välissä. Tässä se sitten oli: H-hetki, Tie Tähtiin -finaali, kaikki tai ei mitään. Kiitos kovan treenin, läheistensä kannustuksen ja tyttöystävänsä pyyteettömän auttamisen, hän koki olevansa valmis – kirjaimellisesti valmis ratsastamaan vaikka tähtiin. Ja korkean ratsunsa selästä käsin tähdet todella tuntuivat olevan lähempänä kuin koskaan. Kuullessaan nimensä virallisesti lausuttuna kaiuttimista ja ohjatessaan Titanin verryttelyalueelta estekentälle, tiesi Billy tämän olevan hänen kutsumuksensa. Lentää läpi esteiden, tavoitella sitä korkeinta pystiä, pitää katse aina horisontissa ja taivaanrannan takana tähtilakeuksilla… Hän suoristi ryhtiään ja painoi Titanin kylkiä pohkeillaan; hevonen lähti suurieleisesti keinuvaan laukkaan. Nyt olisi vain pidettävä pää kylmänä ja keskityttävä. Billy tunsi hevosensa heikkoudet: sen hajamielisyyden ja huolimattomuuden, joten niitä kompensoidakseen, oli Billyn itse oltava täsmällinen, hallitseva voima, joka tiesi mitä tuli tehdä. Yleisö oli värikäs kasvojen meri, epäselvää taustatapettia, johon ei katso sen tarkemmin, mutta joka luo raamit koko tilalle. Esteet kentällä olivat näennäisen ajattelemattomasti siellä sun täällä, mutta Billyn päässä oli elävänä kuva niiden järjestyksestä. Kuin olisi nähnyt näkymättömän viivan tai nuolen vedettynä maahan, hän näki sielunsa silmillä radan, jonka tulisi aivan kohta ratsastamaan. Kierrettyään puolikierrosta, hän pysäytti tuomarien eteen. Tuli hiljaista; maailma seisahtui, kaikkien katseet olivat hänessä. Jysk. Jysk. Jysk. Verenkohina tukki hänen kuulonsa. Hän sulki hetkeksi silmänsä, veti syvään henkeä – ja nyökkäsi. Kuului vihellys ja oli aika ratsastaa niin kuin ei koskaan. Titanin suuret askelet ahmivat hiekkapohjaa suurin harppauksin. Aika käyttäytyi oudosti. Yhdessä hetkessä he olivat katsomon edessä, toisessa he olivat jo kahden esteen jälkeen jossain keskellä puomien ja tolppien valtakuntaa, ja kaikki muu maailmassa oli pyyhkiytynyt pois Billyn mielestä. Oli vain tämä hetki, tämä kenttä, tämä rata, tämä hevonen. Titanin puuskutus, laukan tumina, harjan heilahteleva liike. Ruuna venytti itseään pitkillä sivuilla, kipristi itseään esteiden päällä, ylös, alas, ylös, alas. Se halusi tehdä parhaansa Billyn tähden. Tämä oli sielujen sopimus – hänen ja Titanin yhteinen tanssi. |
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 9
Oma hevonen: Doomis
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Luka de la Gardie on May 14, 2020 10:14:24 GMT
14.05.2020 - Äiti on paras liittolainen[HASH]doomis Räpyttelin silmiäni ja haukottelin. Olin hieman pökerryksissä, sellaisessa unen ja valveen rajamailla, enkä ollut varma missä olin. Kahvinkeittimen porinaa lukuunottamatta oli kummallisen hiljaista. Liian hiljaista, kun isä ei hölöttänyt puhelimeensa tai äidin tuttua näppäimistön näpytystä ei kuulunut. Nousin sängyssä kyynärpäideni varaan ja samassa muistinkin, olin Orange Woodin leirimökissä. Hieroin silmiäni ja pohdin missähän kaikki olivat. Kello oli vasta puoli seitsemän aamulla eli puoli neljä iltapäivällä Lontoossa. Kotiinpalusta tulisi armoton aikaeron vuoksi. Alexiina oli vaatinut, että jäisimme yöksi leirimökkiin, jotta meidän ei tarvisi matkustaa Whitehorseen saakka. Matkan pituus oli yllättänyt meidät kaikki. Pian äiti käveli sisään leirimökkiin vaaleanpunaisessa ruutupaidassa ja mustissa housuissa pyyhe päässään. Äiti ei näyttänyt lainkaan itseltään, sillä yleensä hän ei koskaan kävelisi julkisesti pyyhe päässään. "Hey Pumpkin", äiti kutsui minua hellittelevästi. "Kävin tuolla päärakennuksella suihkussa. Voi kuinka kaunista täällä onkaan! Vähän siellä heitti vettä, mutta huomiselle lupasi 16 astetta lämmintä ja aurinkoista! Täällä on ihan äärettömän kiinnostavaa, kuulema saattaisi nähdä vaikka hirviä tai villieläimiä!" "Mmh", vastasin unisena. "Missä isä on?" "Isä yrittää etsiä kenttää puhelimeensa jossain tallin lähettyvillä. Toivottavasti löytää, eikä ala kiukutella jälleen" Äiti sanoi virnistäen. "Tule aamupalalle, niin lähdetään katsomaan Doomista. Sinulla on kiire kuitenkin." Olin käynyt koeratsastamassa Doomiksen edellispäivänä. Olisin tietysti tahtonut kirjoittaa kauppakirjat välittömästi, olin ollut valmis ostamaan sen jopa itse, vaikka 30 000 olisi vienyt suurimman osan säästöistäni. En kuitenkaan kantanut rahasta huolta, ainahan sitä voisi myydä sijoitusasunnon tai jotain osakkeita. Isä oli kuitenkin sanonut Alexiinalle, että miettisimme yön yli puolin ja toisin enne kuin teksimme kumpikaan päätöstä. Ei minun olis tarvinut miettiä, tahdoin Doomiksen! Toivottavasti Alexiina suostuisi orin myymään minulle. Käytyämme vilkaisemassa Doomista tarhassa, jossa se mutusteli heiniä onnellisena löysimme isänkin. Isä käveli edestakaisin päätallin ja kentän välillä puhuen puhelimeensa ranskaa. "Joko lähdetään käymään siellä Klondike History Museumissa?" Äiti kysyi kun isä viimeinkin malttoi lopettaa jaarittelunsa. "Ei kai se aukea vielä?" Isä kysyi hivenen valittavasti ja yritti puhdistaa kauluspaitansa hihaa, jossa oli ruohotahra. "Isä mitä sun kädessä on?" Kysyin huvittuneena. "Ruohoa ja kuolaa. Kävin tervehtimässä Doomista, mutta sillä oli ruohoa suussaan ja se meinasi syödä minun hihani!" Isä kertoi tyrmistyneenä. "Se vain tervehti sinua!" Sanoin nauraen. "Olisi voinut syödä suunsa tyhjäksi ensin!" Isä puuskahti. "Ostan sille lautasliinan!" Goldminerstownissa sijaitseva museo oli mielenkiintoinen ja upea. Hienoin juttu oli tietysti Waterphwestä löydetty Madclockin kultakimpale. Äiti osti matkamuistoliikkeestä itselleen korvakorut, joissa oli kultahiput pikkuruisissa lasipulloissa. Museon jälkeen menimme tietysti Yukon Observatoryyn, tähtitorniin, joka sijaitsi korkealla vuorella. Äiti tahtoi kiertää aina kaikki museot ja mahdolliset tutkimuskeskukset. Minunkin mielestäni ne olivat äärettömän mielenkiintoisia, kuten luonnontieteet ylipäätään. Isällä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, hän piti numeroista ja rahasta, eikä olisi millään malttanut odottaa pääsyä jäätelölle Blizzard Dippiin. Palattuamme takaisin Orange Woodiin kävin vaihtamassa tallivaatteet päälleni ja kiisin Doomiksen luo. Ori oli tuotu takaisin sisälle päiväheinille ja se oli jäänyt karsinaansa, sillä ulkona satoi kovasti. Katselin hetken Doomista, joka työnsi sievän päänsä karsinan puolioven yli. Silitin sitä hymyillen ja mittailin sormillani sen kaunista piirtoa ja tähteä. Kuinka kovasti toivoinkaan, että orista tulisi vielä omani. Jos Alexiina ei tahtonutkaan myydä sitä tai myisi sen mielummin jollekin vanhemmalle ja kokeneemmalle, pohdin surkeana. "Terve, punapää!" Hivenen korostuksella puhuva nainen sanoi. "Hei", tervehdin lihaksikasta ja pitkää naista kohteliaasti ja ojensin tälle kättäni. "Luka de la Gardie." "Kitty vaan", nainen virnisti ja kätteli jämäkästi ja nyökkäsi Doomista kohti. "Se on kyllä hieno." "On kyllä", totesin haaveksivasti ja vilkaisin syrjäsilmällä naista, kunnes kysyin häpeillen uteliaisuuttani. "Ootko sä skotti?" "Kyllä vaan", Kitty totesi naurahtaen. "Ja sä oot niin ginger, että sun täytyy olla irkku!" "Neljännes vain, äidin isä on Irlannista", sanoin naurahtaen naisen suorapuheisuutta ja varmuutta itsestään. "Toinen neljännes, tuleekin sitten kosovosta äidin äidin puolelta ja mun isä on ranskalainen." "Hauska tutustua", Kitty naurahti sukuselvitykselleni. Illan tullen istuimme kolmestaan leirimökissä pelaten korttia. En muistanut koska olisin edelliskerran saanut viettää aikaa vanhempieni kanssa ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Kurkkua kuristi ja mietin miten asian ilmaisisin, kunnes päätin rykäistä asian suoraan. "Miten se Doomis?" Kysyin takellellen. "Alexiinalle sopii", isä totesi kuin se olisi ollut joku itsestäänselvyys. "Meille myös äitisi kanssa, vaikka kyllähän se mietityttää, kun ori kuitenkin." "Kiltti se on", vakuuttelin nyökytellen, vaikken edes tuntenut Doomista sen kummemmin. "Ja mun haave on aina ollut tulla hyväksi ratsastajaksi ja Doomis on kapasiteetikas ja kaikkea ja se varmasti veis mua hirveesti eteenpäin!" "Totta tuokin, mutta koulu on kuitenkin se ykkösjuttu", äiti muistutteli. "Tietytsti! Mutta silti, mä kyllä haluaisi, siis tarvisin sen!" Huudahdin ja jatkoin vakavoituen. "Ja mä haluan jäädä kesäksi tänne." Pöytään laskeutui tyhjentävä hiljaisuus ja pelkäsin edenneeni asiassa liian nopeasti. "Tänne?" Isä kysyi kohottaen kulmiaan ja sivellen viiksiään, kuten aina miettiessään asiaa. "Täällä on äärettömän kaunista, ehtisin tutustua oriin ja saisin treenata sen kanssa täällä rauhassa. Kesäloma alkaa kohta!" Perustelin. "Ja te ootte aina sanoneet, että vieraisiin kulttuureihin on hyvä tutustua, mä en oo koskaan nähnyt edes oikeaa mustangia ja.." "Täällä on kyllä kaunista ja mielenkiintoista", äiti keskeytti pohtien ja tiesin voittaneeni. Isä ymmärsi saman ja pudisteli päätään. Äidin kanssa oli toivotonta väitellä. Seuraavana päivänä allekirjoitin kauppakirjat Doomiksesta ja äiti kertoi jäävänsä kesäksi vuorotteluvapaalle Cernistä. Ihmettelin moista päätöstä, kunnes hän paljasti menevänsä Yukon Observatoryyn kesäksi. Olisihan se pitänyt arvata, miksi äiti oli jäämässä niin helposti Kanadaan. Halasin Doomista pikaisesti ja ori oli onnekseni kiltin kärsivällinen ja pysyi paikallaan. Olisi ollut noloa aloittaa hevosenomistajuus murtuneella jalalla. "Tästä tulee maailman paras kesä!" Kuiskasin orille. Alexiinan kommentti:
Ensinnäkin, mukavaa, että olet päässyt tarinoimisen makuun! Luka on sympaattinen hahmo jo näin alkumetreiltä asti.
Toisekseen, kirjoitat ihanan perheläheisesti ja Lukan vanhemmatkin ovat omat selkeät hahmonsa - aika usein juuri ne vanhemmat ovat sellaisia, joita ei fiktiivisille hahmoille tarkemmin mietitä tai jotka loistavat poissaolollaan. Olen itse niin perhekeskeinen tarinankertoja, että aivan mahtavaa, että myös sinulla on tällainen lähestymistapa! Varsinkin Lukan isä on herättänyt suuren mielenkiinnon: mitä hämäräpuuhia hän ehkä tekeekään työnsä puolesta perheeltäänkin salassa? Ja Lukan äidin työ tähtitornissa on kiintoisa pikku yksityiskohta, josta kuulen mielelläni paljon lisää!
Kolmannekseen - vau. Sinulla on taipumusta kirjoittamiseen ja etenkin dialogi on vahvuutesi. Hahmoista on jo nyt saanut lukijana hyvän kuvan. Kerrot oleellisia asioita, huomioit kivoja ja hyödyllisiä yksityiskohtia, etkä jaarittele mitään liikaa tai mitään turhaa. Kompaktia, hyvin rytmitettyä, helppotajuista ja kivaa luettavaa!
Typotkin saa kuriin parilla oikoluvulla eivätkä niin häiritse lukukokemusta.
Olet tehnyt erittäin huolellista taustatyötä tarinoitasi varten ja otat tärppejä tallin ja hahmojen esittelyistä tarkasti mukaan - todella ilahduttavaa! Kittyn sutkautus irkkulaisuudesta oli erittäin osuva! Suosikkikohtani oli korttipelikeskustelu, missä Luka ilmoitti haluavansa jäädä kesäksi ja sitä seurannut pohdinta.
Jatkoa odotellessa!! 
Mitkä tarkat päivämäärät laitan leiriaitan varauskirjaan (sivuille) Lukan käyttöön?
|
|
