katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 114 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on May 15, 2020 11:36:05 GMT
# Hullun viivat # 15.5.2020 Mä olin hitaasti, mutta vakaasti tulossa hulluksi. Kahdeksan viikkoa 24/7 yhdessä hysteerisen ja holhoavan mamman kanssa, ilman koiraa (ajatella, että olin joskus ollut sitä mieltä, että meidän ei pitäis koiraa hankkia), ilman kavereita, ilman hevosia, ilman muuta järkevää tekemistä kuin tietokoneruudun tuijotus. Mullekin alkoi tulemaan pelko persiiseen, kun mamma päivästä toiseen kuunteli virustiedotteita ja luki pandemiauutisia ja kihnutti aina samaan aikaan itseään kuin olisi saanut television ruudun välityksellä tartunnan jo pelkän ”bakteeri”-sanan kuulemisesta. Se teki kaikkensa, että mä olisin sen luomassa turvakuplassa tajuamatta, että juuri tän turvakuplan takia mä olin tulossa sairaaksi. Mä olin valmis ottamaan riskin ja uhmaamaan vaikka keuhkotulehdusta, jos vain pääsisi edes joskus ulos. Pahimpina epätoivon hetkinä olin jo suunnitellut miten ilmiantaisin mamman lastensuojeluun. Se, että tullessani enemmän järkiini, ajattelin ensimmäisenä sitä, ettei ketään kiinnosta tän pandemian takia se, että joku ei päästä lastaan ulos – sehän on kansainvälinen suositus tällä hetkellä – sen sijaan, että olisin ajatellut miten paha mieli mammalle tulisi ja miten saattaisin todella pahasti sotkea meidän väliset suhteet ja koko perhe-elämän, kertoi aika paljon. (Mahtava lause, pysyikö kukaan kärryillä...) Selviä hulluuden merkkejä: - Mulle oli tullut tavaksi toistella mielessäni kuin mantraa: ” Mamma ajattelee vain mun parasta, mamma rakastaa mua, mulla ei ole hätää, mä kestän tän, tää menee ohi, mamma ajattelee vain mun parasta...” Yritin sillä tavoin pitää itseni jotenkin koossa, jotta en olisi poksahtanut kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo. Koska sellainen olo mulla oli. Liian täyteen huolenpitoa ahdettu. #firstworldproblems - Olin alkanut katsomaan romanttisia leffoja ja mä pidin niistä. Varsinkin niistä vanhanaikaisista, missä on tanssiaisia ja kaikkea ja miehet käyttää silintereitä. - Aloin opetella kudontaa mamman puikoilla ja lankakerällä. Se oli kumman rauhoittavaa. Mutta kun tökkäsin sitten vahingossa sillä neulontapuikolla silmääni (jotenkin lasien ali, you tell me), mamma ei antanut mun enää jatkaa. - Mun teki kamalasti mieli kokeilla mamman yöpaitaa ja -myssyä. Se oli sen hetken aivopieru. Tein sen vessassa ja olin siellä aika pitkään ja kun tulin ulos (asusteet piilotettuina hupparin alle), mamma oli odottamassa ja mulkoilemassa mua epäluuloisen tietäväinen katse silmissään: että mä en olekaan enää niin viaton (en oo ollut vuosiin, mutta senhän mamma on halunnut olla tietämättä). Musta tuntuu, että se luuli mun tehneen siellä jotain ihan muuta kuin sitä, mitä mä oikeasti tein. Enkä tiedä kumpi olisi sitten loppupeleissä ollut pahempi sen mielestä. - Netissä olin törmännyt astrologisiin sopivuustesteihin syntymäaikojen perusteella ja olin syöttänyt siihen mun ja Charlotten tiedot (olin urkkinut Tom-Tomin kautta, joka oli kysynyt Amyltä, että mikä Charlotten syntymäaika on). Tulos oli lievästi ilmaistuna pettymys... ” Paljon energiaa menee hukkaan välillänne yrittäessänne selittää toisillenne mitä ajattelette ja tarkoitatte. Toistuvat väärinymmärrykset nakertavat sopua. Vaikka ensi alkuun juttu voi luistaa samojen mielenkiinnonkohteiden ympärillä, ajan oloon luonteiden liika erilaisuus alkaa purkautua ja ajaa teitä erilleen. Rakkaudenilmaisu ovat kummallakin erilaisia ja siten kummallekin osapuolelle epätyydyttäviä.” Jne. Jne. Eli lyhyesti: tuhoon tuomittu pari. Ja pahinta kaikessa on se, että mä uskoin siihen, mitä tähdet sanoo, vaikka mamman mielestä astrologia on Saatanasta. Tai ehkä just siks. - Mä tein saman sopivuustestin (huom! romanttisesti tarkoitetun) mun ja mamman välillä. Enkä sitten kuitenkaan kehdannut lukea tulosta. Mitä jos siinä olisi vakuutettu, että tämä pari on ikuisiin helvetin liekkeihin tuomittu? Miten mä sitten kestäisin tätä elämää tietäen, että avaruuskin pudistelee meille päätään?? Tai mitä jos siinä olisikin kerrottu, että te olette match made in heaven?! Oman äitisi kanssa! - Mamman aiheuttamaa ahdistusta vastaan tosi kypsästi tapellakseni aloin ärsyttää sitä lukemalla lisää astrologiasta ja kertomalla sille siitä. Se alkoi aina kiemurrella tuskaisesti ja vihaisesti käskeä mun lopettamaan mokomat ”taikauskoiset lörpötykset”. Mamman horoskooppimerkki on syöpä. Ja siitä se vasta sydämentykytyksiä ja verenpaineennousua saakin, kun muistutan sitä asiasta. Halvat on mulla huvit, mutta minkäs teet. Aloin pikkuhiljaa unohtamaan miltä ihmiset näytti muutoin kuin hörökorvaiselta ja vinohampaiselta idiootilta tai luisevalta ja kalpealta pelästyneen näköiseltä hysteerikolta. Tai unohtamaan ylipäänsä, että muitakin ihmisiä oli olemassa. Tietyllä tapaa elämähän oli mulle nyt sopivaa: sai vaan olla kotona ja pelata. Yhtälö olisi siis ollut lähes täydellinen, jos mamman olisi voinut poistaa kuvioista. Olihan se kätevää, että joku laittoi ruokaa ja siivosi, mutta haitat alkoi näin intensiivisessä yhteiselossa kumota plussia. Varsinkin, kun mulla oli velvollisuuksia kodin ulkopuolellekin – velvollisuuksia, joista mamma ei saanut tietää. Koska mun hevostelu oli jäänyt lähinnä fantasiatasolle ja muistoihin syviin ja rakkaisiin, olin alkanut kattella netin ihmeellisestä – ja ennen kaikkea avoimesta – maailmasta Go Pro -tyylisiä ratsastusvideoita. Varsinkin maastoesteradoilta. Jehna, että siinä alkoi persettä pakottaa päästä itse hurjastelemaan täyttä kiitolaukkaa ja hyppäämään vallihautoja ja tukkeja ja mitä kaikkea. Ikään kuin ikinä niin pääsisin (tai uskaltaisin) tehdä. Tai ehkä mä uskaltaisinkin… jos voisin vaan olla niin sydämetön, että kykenisin olla näkemättä visuaalisia kuvia siitä, miten mamma itkee mustissa mun hauta-arkkuni ääressä ja sittemmin polvillaan mun hautakiven luona, jossa lukisi: ” Crid Malbor 2002 – 2020, teki juuri niin kuin äiti kielsi, ja ratsasti”. Mutta hullu on se, joka ei edes yritä, eikä se, joka uskaltaa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 21 
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Surray on May 16, 2020 8:57:26 GMT
SURRAY STORIES - Osa 7 16.05.2020 ”Haloo? Onko siellä ketään?” Surray havahtui hereille. Hänen mustanruskea kihartuva tukkansa oli liimautunut kasvoille ja niska oli jäykistynyt huonossa asennossa muhkuraisella sohvalla nukkumisesta. Oli hämärää; verhojen raosta lankesi vain kalpeaa hyvin varhaisesta aamunsarastuksesta kertovaa valoa. Ovelta kuului uudelleen koputusta. Surray nousi ylös ja nopea jännittynyt sähkölataus kiri hänen kehonsa yli. Hän vilkaisi heti punkkaa kohti ja suu hienoisesti auki nukkuva Patrick rauhoitti häntä. Hän käveli huoneen poikki ovelle, siirsi sitä vasten nojallaan olleen tuolin pois, varmisti turvalukon olevan paikallaan ja raotti ovea vasta sitten auki. Viileä ilma tervehti häntä kasvoihin ja hän siristi silmiään utuisessa oudon kontrastittomassa valossa. Posteljoonin kasvot ilmestyivät rakoseen. ”Huomenta, rouva”, tämä sanoi ja näytti hämmentyneeltä. ”Anteeksi, kun näin aikaisin, mutta postiluukkunne tuntuu olevan jumittunut kiinni ja ovikellokaan ei tainnut soida. Minulla olisi teille lähetys.” Surrayn kasvot rypistyivät epäluuloisina. ”Mik’ lähetys? En ole tilannut mitään.” Posteljoonin käsissä oli paksu kirjekuori. ”Rouva S. Green”, hän luki siitä, ”Ox Road 4, Oldetown, Waterphew. Ensimmäisen luokan erikoislähetys suoraan ovelle.” Posteljooni ojensi pakettimaista kirjettä. Surray pujotti kätensä ovenraosta ja joutui taiteilemaan paketin siitä sisään. Posteljooni pahoitteli vielä häiriötä lippaansa koskettaen ja kääntyi sitten lompsiakseen matkoihinsa. Surray oli sulkenut oven hiljaa tuijottaen yhä kirjettä. Se oli painava. Osoitetiedot oli kirjattu koneellisesti, ei käsin, ja leima kertoi paketin saapuneen aina Australiasta asti. ”Ben?” hän mumisi puoliääneen, istuutui hitaasti pienen keittiöpöydän ääreen ja käänsi paketin ympäri avatakseen sen. Se oli teipattu niin perusteellisesti kiinni, että hän joutui hakemaan sakset ja lähes tappelemaan sen auki. Yhtäkkiä paketti solahti hänen sormistaan repeytyen auki ja sieltä purkautui kasa setelinivaskoja pitkin pöytää ja pudoten lattiallekin. Rahaa tuhansien dollarien edestä. Surray valahti takaisin tuoliin ja tuijotti setelinippuja kuin zombi. Karmea, pahaa enteilevä tunne kouristi häntä sisältä käsin. ”Ei…”, hän kuiskasi, ”ei, ei se voi… tämä ei voi olla...” Hän ei pystynyt hengittämään kunnolla. Patrick oli noussut ja hiipinyt turvapeitto kainalossaan keittiöön. Hänen kalpeat säärensä ja paljaat varpaansa tuntuivat hohtavan tummasta lattiasta. Surray veti kuin äkkiä kuivalle maalle päässyt ilmaa keuhkoihinsa ja kumartui nopeasti keräämään rahanivaskoja. ”Hei rakas… Nukuitk’ hyvi’?” Patrick ei vastannut. Surray kauhoi setelit lattialta ja yritti tunkea ne takaisin revenneeseen kirjekuoreen, mutta ne eivät pysyneet siellä. Sitten hän yritti ottaa ne kaikki kerralla syliinsä, mutta niitä putoili taas, ja hän luovutti ja vajosi taas tuoliin, josta oli noussut, painaen pään avuttomana ja peloissaan käsiinsä. Ei, älä Luojan tähden…, hän aneli mielessään. Mutta hänen oli pidettävä itsensä koossa Patrickin tähden. Hän nosti taas päätään. Patrick seisoi edelleen ovensuussa ja tuijotti häntä suoran tumman otsatukkansa alta. ”Paistanp’ sull’ lettusia?” Surray sanoi hymyillen ja tunsi kosteuden kuplivan silmissään. Hän työnsi setelit sivuun, heitti vuokra- ja sähkölaskumuistutuspaperit niiden päälle kuin peitoksi ja nousi hellan ääreen. ”Käy pukemas’ sukkia, kulta. Vetää lattioilta, ettet vaan vilustu.” Kaivaessaan kuivakaapeista jauhoja ja jääkaapista kananmunia sekä tonkan työpaikkansa omaa maitoa, oksettava kauhunsekainen tunne raateli häntä. Enemmän kuin mitään muuta, hän toivoi olevansa väärässä. Silti kaikki merkit viittasivat pahimpaan: käsin kirjoittamaton erikoislähetys, hurja määrä rahaa, ei lähettäjän nimeä, paketti Australiasta… Jopa se, että hänet oli ilmoitetttu ”Rouva S. Greeninä”, sai hänen hälytyskellonsa soimaan. Mutta… miten se olisi mahdollista? Käsi vapisi niin, että maitoa loiskahti ohi pöydälle. Hänen täytyisi soittaa Benille. Paistettuaan lätyt, hän jätti Patrickin syömään niitä kiikkuvan pöydän ääreen, josta oli kerännyt rahat pois. Nuo setelit, jotka polttivat hänen käsissään, hän kääri tyynyliinaan, tyynyliinan tunki peltirasiaan, ja peltirasian nosti vaatekomeron ylimmälle hyllylle talvivaatteiden taakse. Sitten hän sanoi Patrickille käyvänsä hieman ulkona kävelyllä, mutta tulevansa pian takaisin. Kädessään hän puristi puhelinta. ” Aye”, Benin ihana matala ja murea ääni kuului. ”Ben –” ” Surray! Viimeinkin. Oletkos unohtan’ miten kännykkää käytetään vai eikö siel’ ole yhteyttä?” ”Ben”, Surray aloitti uudelleen vastaamatta serkkunsa naurahtelevan retorisiin kysymyksiin. Ben kuuli hänen äänensä suuren huolen ja hiljeni. ”Minä…”, mutta Surray ei tiennyt miten jatkaa. Sanat eivät tulleet. Vaikka kurkkua ja kieltä poltteli niin, että hän olisi voinut huutaa, jokin rinnassa veti sanoja takaisinpäin. Niin kuin niiden lausuminen olisi kirous, joka tekisi hänen pahimmasta painajaisestaan totta, ei hän saattanutkaan niitä ääneen sanoa. ” Onk’ kaikki hyvi’, Surr?” Surray nieleskeli. Lopulta hän pakotti itsensä kuiskaamaan: ”Oletk’… oletk’ kuullut… hänestä?” Linja surisi hetken merkitsevää hiljaisuutta. Ja kun Ben vastasi, hänen vakavasta äänestään tiesi hänen ymmärtäneen aivan hyvin. ” Ei. En tiedä hänestä mitään.” ”Hää… hän ei ole käyny’ O’Haras’?” ” Ei. Jos kehtaiski’ pärstäänsä täällä näyttää, voin vannoa, että nyrkki heilahtaa–” ”Ben, älä!” Surray puristi kätensä nyrkkiin ja nosti sen suulleen. Sydämensä hakkasi kiihtyneesti. ” Onk’ jotain sattunut, Surr?” Ben toisti totisena. ” Kerrot minulle.” Surray laski kättä suultaan ja hengitti raskaasti. Hän pälyili epäluuloisena miehiä, jotka kävelivät jonkin matkaa kauempana töihinsä sekä lenkkeilijää, joka oli kieputtanut koiran talutushihnan vyöhönsä. ”On vain paha aavistus...” ” Millainen aavistus?” ”Jottai… jottai’ tulee tapahtumaan. Hää tietää… hää tietää.” Ben oli taas hetken hiljaa. ” Höpsis”, hän sitten sanoi. ” Mist’ hän tietäisi? Vai mitä tarkoitat? Surray?” Mutta Surray ei voinut sanoa enempää. ” Miten työt on sujunnu’?” Ben vaihtoi sitten puheenaihetta ajatellen ilmeisesti, että saisi sillä Surrayn rauhoittumaan. ” Vieläkö on opetustunteja riittäny’?” Hän luulee, että tämä on vain stressiä, Surray ajatteli ja ymmärsi kauhuissaan, että hän oli ypöyksin. Hän oli yksin tässä kaukaisessa maassa, Benjamin oli kaukana kotona, ja hän tulisi… tulisi ja löytäisi hänet täältä! Miten hän oli voinut uskoa, että pääsisi karkuun menneisyyttään? Uskoa, että pääsisi pakenemaan ja voisi piiloutua? Ei ollut paikkaa maailmassa, missä he olisivat Patrickin kanssa turvassa… Hän löytäisi heidät mistä tahansa… ” Surr?” Benin ääni sanoi. ” Oletk’ siel’?” ”Kaik’ on hyvin”, Surray sanoi äänensä vavahtaen. ”Nukuin vain huonost’ viime yön. Laskuja on rästis’...” ” No niin, hermot ne vain. Älä ressaa, Surr. Ja jos tarviit rahaa, tiedäthän, että minä voin aina–” ”Ei!” ” Ain’ yht’ itsepäinen.” ”Tiedät, etten ottaisi sinult’ vastaan yhtään mitään. Kyl’ me jotenkin pärjätään. Ainahan me.” Surray värähti kylmästä. Aamu oli kolea. Hän vilkaisi taakseen ikkunaan; katsoi näkyisikö Patrickia odottamassa häntä jo takaisin sisälle. Ainahan me. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 21
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Surray on May 31, 2020 13:23:34 GMT
SURRAY STORIES - Osa 8 Lempeä kesätuuli silitteli kasvoja. Surray seisahtui sylissään iso savinen kukkaistutusruukku ja sulki silmänsä. Aurinko tuntui tänään erityisen pehmeältä ja ystävälliseltä, ja suloinen kuiske vihertävien haapojen lehvistöissä hyväili korvia. Hän tunnisti tumman maan tuoksun, erilaisen kuin kotona, ja kukkien yhteen ja erikseen tanssahtelevat makeat aromit. Tuulessa oli mukana suolaisuutta mereltä ja Surray lipaisi rohtuneita huuliaan. Linnut lauloivat kilpaa surisevien hyönteisten kanssa, heinänvarret kahisivat, aallot kohisivat kauempana ja jossain traktori pärähti käyntiin. Surray avasi silmänsä. Kesä oli lopultakin – vihdoin ja viimein – pitkän odotuksen jälkeen ehtinyt tännekin lumimiesten ja jäälauttojen maahan, eikä hän olisi voinut olla siitä onnellisempi. Hän oli saanut niin ankean ja luotaantyöntävän kuvan Kanadasta saapuessaan maahan keskellä sydäntalvea, mutta nyt kun elämä oli virinnyt pois sulaneiden sohjokasojen alta täyttymystään kurottelevaan loistoon, tunsi Surray sydämessään ensimmäistä kertaa aitoa lämpöä tätä maata kohtaan. Olihan täälläkin sama Äiti Maa, hän ajatteli, ja jatkoi sitten ruukkuineen matkaansa. Hän kantoi kukkaruukut ratsastuskentän porttien molemminpuolin, samoin toiset kisakatsomon luo. Sen tehtyään hän kävi hakemassa kottikärrylliset kasvualustaa ja sangot, joissa valmiiksi kasvatetut kukat odottivat, veti hanskat käsiinsä ja alkoi siirtää kasveja uusiin koristeastioihinsa. Lempeäsilmäinen liinakko tamma katseli hänen touhujaan ystävällisen uteliaasti läheisestä pyörötarhasta. Surray hymyili hevoselle. Hän upotti varovasti sormensa juuripaakun alle ja nosti kasvin ylös. Hän asetteli sen nätisti ruukkuun ja lappoi sitten puutarhalapiolla sen päälle kottikärryistä uutta multaa. Surray oli valmis tekemään työtä kuin työtä ja nyt hän oli saanut lisähommaa ranchin juhlien järjestelyssä sekä pian alkavan maatilamatkailusesongin osalta: Alexiina oli tarjoutunut lisäämään hänelle työtunteja sekä vastuuhenkilön paikkaa kesävieraille – turisteille – jotka tulisivat viettelemään kesäänsä Orange Woodiin. Surraysta ajatus oli ollut jokseenkin vastenmielinen. Olihan hän itse yhä omasta mielestään lähes turisti, tungettelija, ulkomaalainen, ulkopuolinen. Ja nyt hänen olisi esitettävä osaa, jossa muka tietäisi ja kokisi tämän maan ja sen tavat kuin omat taskunsa? Mutta hän tarvitsi kipeästi rahaa. Vaatekomeron hyllyllä peltirasiassa olevat rahat kummittelivat hänen mielessään, mutta hän olisi mieluummin antautunut Weighfieldin armoille kuin käyttänyt siitä setelinivaskasta dollariakaan. Kuka tiesi mitä rahoja ne olivat ja mistä tulleet. Hän värähti, vaikka aurinko lämmitti flanellipaidan selkämystä ja tuuhean poninhännän alla niska oli hionnut. Pitkä ja hoikka nuorimies harppoi kisakatsomon takaa. Surray huomasi hänen menevän pyörötarhassa olevan tamman luo, puhuvan sille ja tarjoavan kädestään makupalaa; tamma oli korvat höröllä ja poimi herkun herkillä huulillaan varovaisesti. Surray oli lumoutunut hevosen lempeistä silmistä. Hän ei ollut koskaan nähnyt hevosta, joka niin paljon muistuttaisi… niin mitä? Vai ketä...? Hän ei oikeastaan tiennyt, mutta tunsi vain, että tuo hevonen oli jollain aivan erityisellä ja omalla tavallaan kaunis. Nuorukainen kääntyi vilkaisemaan taakseen kuin olisi aistinut Surrayn jääneen hetken taukoa työstään pitäen heitä tuijottamaan. He eivät olleet puhe-etäisyydellä, mutta jokin pojan kasvoissa oli tuttua – sitten hän oli jo kääntynyt takaisin hevoseen päin, kuiskutteli sille jotain ja silitteli sitä tietyistä kohdista kuin olisi tarkkaan tiennyt, millaisesta kosketuksesta hevonen piti ja mistä ei. Mustangi. Surrayn kokemukset mustangeista olivat aivan toisenlaisia kuin tuo lempeäsilmäinen tamma. Hänelle mustangit olivat vaarallisia, levottomia ja hurjia; ne olivat hevosia, jotka tahtoivat päästää sinut päiviltäsi. Rodeomuistot eivät olleet sellaisia, joita Surray mielellään ajattelisi näin kauniina päivänä, joten hän pyyhkäisi ohimennen hiuksen kasvoiltaan ja jatkoi istutustyötä. Työ oli paras lääke kaikkeen – se oli hänen filosofiansa ja elämänsä punainen lanka. Aseteltuaan kukat omasta mielestään siististi ja korjattuaan tuulen puoliksi alas roikkumaan repsauttaneen banderollinauhan, Surray tarttui kottikärryn kahvoihin ja aikoi lähteä työntämään niitä, kun sama nuorukainen tuli mustangitammaa taluttaen kisakatsomon toiselta puolelta. Hevonen seisahtui kuin seinään Surrayn ja pelottavat kottikärryt nähdessään: sen sieraimet laajenivat, pää nousi ja suuret pihkanruskeat silmät tapittivat kummastusta. Surray laski kärryt hitaasti maahan. Nuorukainen antoi hevosen katsoa kaikessa rauhassa löyhässä narussa, kiireettömästi sille jutellen. Keskustelu kuulosti dialogilta. ” ’Mikä pelottava otus se tuo on? Kolme jalkaa… millä eläimellä on kolme jalkaa?’ Ei se oo eläin, ne on kottikärryt, Muru. ’Mitä ne semmoiset on? En pidä niistä… mutta voidaan jo mennä, ehkä uskallan mennä ohi, jos ne ei liiku.’” ”Menk’ vaan”, Surray sanoi itsekin epämääräisesti puhuen lähinnä hevoselle. ”Voin oottaa tässä, jos menette edeltä.” Nuorukainen ei kuitenkaan pitänyt hoppua. Hevonen oli jo kääntänyt päänsä toiseen suuntaan, mutta sen Surrayn puoleinen korva silti selvästi tarkkaili häntä ja kottikärryjä. Se oli rentoutunut pojan läsnäolosta, jossa ei ollut minkäänlaista auktoriteettista mahtipontisuutta tai päällepäsmäröintiä; sellaista, mihin Surray oli usein törmännyt ja jopa tottunut hevosenkäsittelijöiden – etenkin cowboyiden – osalta. Poika antoi hevoselle kaikessa rauhassa aikaa ja vasta, kun Muru otti ensimmäisen oma-aloitteisen askelen eteenpäin, lähti nuorukainenkin taas liikkeelle. Hän katsahti vasta siinä vaiheessa ensimmäisen kerran suoraan Surrayhin. Hänen toinen silmänsä oli tummempi ja toinen sinertävä. Hän oli ehtinyt jo pitkälle ennen kuin Surray – jonka aivot olivat koko ajan raksuttaneet missä muualla; jossain toisessa yhteydessä kuin tallilla hän oli nuo erikoiset silmät nähnyt – lopulta muisti. Eikös hän ollutkin baarimikkona siinä yhdessä keskustan pubissa? Täkäläiset piirit tuntuivat Surraysta kovin pieniltä ja hän oli aika varma, että täällä joku tiesi aina jonkun ja joku tunsi aina jonkun toisen. Hän oli ollut tarpeeksi hämmentynyt lapsenlikkansa löytämisestä ranchilta, mutta nyt paikalliset baarimikot ja kohta varmaan romuttamon automeklaritkin kävivät täällä hevosiaan harjailemassa. Toisaalta, olihan Orange Wood Ranch kai alueen suurin ja tunnetuin talli. Ja kallis. Vilkaistuaan kerran tunti- ja vaellushinnastoja, Surraylla oli ollut tukka nousta pystyyn. Hänen liksallaan ei täällä paljoa harrasteltaisi, mutta toisaalta palkallisen hommiinsa kuului joitain työetuja. Ja olihan Alexiina ilmeisen joviaali ja tarjosi vähävaraisemmille mahdollisuuksia harrastamiseen pientä työpanosta ja auttelua vastaan. Surray ei kuitenkaan ollut ihminen, joka alistuisi almujen varaan. Ja juuri siitä syystä hän otti kaiken tarjottavan työn vastaan – ei työpaikkaetujen – vaan selviytymisen ja yleisen itsekunnioituksensa säilyttämiseksi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 114
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jun 6, 2020 8:02:47 GMT
# Vapauden vankila # Orange Wood juhlisi supersynttäreitään, joten no way en olisi silloin mukana. Nukketalovankilassa (jossa mä olin se kovaonninen mollamaija, joka pistettiin leikeissä aina eniten kärsimään) elo sai riittää – meikä lähtisi tallille, tuli mitä tuli ja sanoi mamma mitä sanoi! Mä taistelisin tieni Orange Woodiin vaikka verenmaku suussa, hampaat irti, kädet nyrkeissä… Olin niin pumped up toteuttaan sen, mitä tuskin uskalsin – eli uhmata mamman tahtoa ja lähteä ulos näinä vaarallisina aikoina – että tuntu melkein pettymykseltä, kun asiat menikin loppujen lopuksi niin helposti. (Blue balls on ihan oma juttunsa, mutta kyllä adrenaliiniryöpyn hukkaan heittäminen sekin aika ikävälle tuntuu.) Mamma nimittäin oli sairastunut. Yleensä se olisi The Vakava Asia ja nyt Erityisesti, ja laittaisi huonolla tavalla meidän talouden sekaisin, mutta tässä tilanteessa…. Mamma näes on aivan varma, että sillä on Virus, joka alkaa k:lla ja jota ei voi ääneen lausua kuin Voldemortia ikään. Mieluummin vain tauti-jota-ei-pidä-potea tai jotain sinnepäin. Ja yhtäkkiä asiat muuttui päälaelleen. Mun oleskelu kotona oli äkkiä paljon vaarallisempaa kuin ehkä käydä happihyppelyllä turvallisesti pihalla kuuden kilometrin säteellä muista kansalaisista ja varmuuden vuoksi eläimistäkin. Heti havaittuaan flunssan oireita, mamma lähetti mut ulos. Siis mut. Ulos. Talosta. Ulkomaailmaan, jota en ole saanut kokea kuukausiin. No okei, tarkemmin ottaen se lähetti mut ystävälleen, johon kohdisti kaikista vähiten epäilyjään sen luotettavuuden, turvallisuuden ja terveyden suhteen. Tämä ystävätär nimittäin asui yksin (vanhapiika) Waterphewn Crittlinissä ja tuskin poistui kotoaan; eri syistä tosin, kuin mamma ja minä. Tää Rouva Renton vain ei siedä ihmisiä silmissään. Eikä oikeastaan mitään, mikä hengittää ja elää. Tarina kertoo, ettei sen talossa ole yhtäkään peiliä, koska se vain suuttuisi oman ihmiskuvajaisensa näkemisestä niin paljon, että mäiskisi peilin heti palasiksi. Ja tämän hurmaavan leidin luo mä nyt sitten joutuisin muuttamaan, kunnes mamma olisi kunnossa. Tai ainakin saanut kymmenen testin jälkeen vakuuttelut, ettei sitä mikään vakava pandemia vaivannut. Miten se sanonta kuuluu… ojasta allikkoon. Näin mut tyypillisesti heitettiin mereen ja merestä pelastettiin barbaaristen merirosvojen kannelle. Huihai ja rommia pullo… oliskin rommia. Tässä oli kuitenkin mun tilaisuus. Mamma kun potki mut pihalle ja tilasi mulle yksityistaksin viemään mut Rouva Rentonin luo, olin hetken aikaa omillani – sen pienen hetken vapaa kuin taivaan lintu – ja pihalla. Olin jo unohtanut miltä happi maistuu ja että taivas on yleensä sininen. Kiiruhdin meidän rivarin ikkunoita näkymättömiin, soitin taksipalveluun ja peruin taksin. En mä ihan jorma ole. Ja sitten mä menin bussipysäkille, koska fuck it, ja köröttelin – en Crittliniin – vaan Sinicoastille Orange Woodiin. Olihan tänään ne tallin synttärit ja mähän menisin sinne ja sillä hyvä. Vatsassa oli perhosia, mutta muuten tuntui hyvältä. Tunsin oloni kapinalliseksi. Vapaaksi. [insert: What A Feeling] Tuulimylly tuli kallion päällä mutkan takaa näkyviin, vaahtopäät löi kiviin, vehreää laidunta näkyi kumpujen ja männikön takana… Kohottauduin melkein seisoon bussipenkissä ja kuljettaja mulkaisi mua taustapeilin kautta. Ja siinä se todellakin oli. Jäin kyydistä Orange Woodin lähipysäkillä ja kävelin portteja kohti. Ihan totta. Se oli vielä siinä. Pystyssä. Olemassa. Mä en ollutkaan kuvitellut näiden kolmen vuoden ajan tätä paikkaa! Mutta ihan samana kaikki ei ollut pysynyt. Mitä oli muuttunut sen aikana, kun olin ollut eristyksissä elämästä: • joku ihmeellinen rakennus oli nousemassa pellon laitaan. Satavarmasti sitä ei ennen ollut siellä ollut. I’m yet to know what that is. • Doomis oli myyty. Sen omistaja oli joku ulkomaalainen rikas teinipoika. Kattelin sen poolopeliä ja se pelasi hyvin ja mäkin sain kipinän pooloon. Kun se tuli pelin jälkeen ulos maneesista, kompuroin sen edessä, koska joku urpo katsomosta ängennyt oli tuuppinut mua liian nopeasti eteenpäin (se niistä turvaväleistä). Luka auttoi mut ystävällisesti takaisin pystyyn ja vaihdoin sen kanssa pari sanaa ja se oli makeeta. Doomis on upee. Rest In Peace, Dodo. • tallilla oli uusi varsa, Sunnyn varsa. Kävin sitä moikkaan laitumella. Varsat on aina niin söpöjä. • kävin samalla silitteleen mustaa mustangia, jonka omistaa sama tyyppi kuin sen Rocketin melkein syömän liinakon. Ajattelin olevani jotenkin superrohkea ja vaikka mitä, kun kävisin aidan yli koskemassa villihevoseen, mutta bruhh. Sehän olikin ihan kesy. Tammaan en uskaltanu koskea, koska oon varma, että se muistaa mut ja yhdistää mut räksyttäviin torahammasleukoihin. • mitä nää kaikki Centerit on?? Tulin tavanneeksi ties mitä pikkuserkun kaiman pikkuveljeä ja sedän anopin ex-puolisoa, kun Alexiina nappasi mut jostain hyppysiinsä ja esitteli sukulaisilleen. Sain siinä ohimennen tietää, että tänään oli myös talliomistajan 50-vuotiskekkerit ja olin siitä vähän nolona, koska jos olisin tienny, olisin voinu muistaa sitä jotenkin. Olihan se kestänyt mua kaikki nämä vuodet ja sain edelleen olla Dragonin hoitaja, vaikka olin niin epäaktiivinen ja toivoton ja mitäänsaamaton hevostaidoton ruipelo. - Mun mieleen jäi joku Charlotten serkuista, joka otti mut silmätikukseen. Yhtäkkiä kaikki oli kuin peruskoulussa… Farts is back. Ji-huu......
• sain kuulla, että Charlotte oN TaAS läHDÖSsÄ. Ulkomaille. Koko kesäksi. Miksi. Ja sillä on moottoripyörä. SILLÄ ON M-O-O-T-T-O-R-I-P-Y-Ö-R-Ä. Jos tiedätte unen, jonka näin tässä joku aika sitten, tiedätte varmaan, että olin räjäyttää pään (ja testiclesit) tän kuullessani. Miten samaan aikaan voikin sisäisesti kuolla ja olla täpinöissään ajatuksesta, jos näkisin sen viilettämässä timmeissä nahkahouisuissa pitkin moottoritietä, mutta sen sijaan näin pelkän vekottimen ladossa. Mutta oli sekin tarpeeksi cool. Mun ihastus Charlottea kohtaan saattoi nousta 66590%. PS. Se on leikkauttanut söpön polkan. Mikä ei ollut muuttunut, niin Dragon. Se näytti yhtä tympääntyneen epäkiinnostuneelta ympäristön tapahtumista ja musta kuin yleensäkin. Se näky jotenkin lohdutti. Päivä oli niin lämmin ja kaikkea tapahtui niin paljon ja ihmisiä ja hevosia, ja mamma olisi kirkunut päänsä irti ja kaulansa katki ja silmämunansa singonnut kuopistaan, jos olisi nähnyt mut siellä kaiken vilinän keskellä. Ja sitten mä ykskaks sainkin astmakohtauksen. Se tuli niin puskista ja yhtäkkiä, että vain hetkeä ennen olin virnuillut leveesti Kittyn vitseille ja seuraavassa hetkessä yskin keuhkoja pihalle ja mua hakattiin selkään ikään kuin olisin vetänyt jotain väärään henkitorveen. Pari inhalaattorin rauhoittavaa puhallusta ja lepoa talliullakon sohvalla (minne Kitty mut portaissa kanto: ”Vitsit sä oot kevyt, sähän painat varmaan saman verran kuin joku Bella!” – miehisyyteni nöyryyttävin hetki) ja en tiedä miten se kävi, mutta kai kaikki Elämä isolla E:llä yhtäkkiä oli vaan vienyt multa voimat niin pitkän hiljaiselon jälkeen. Ja siihen sohvalle mä sitten nukahdin. Heräsin pari tuntia myöhemmin, kun mamma soitti. Se kysyi olinko päässyt turvallisesti Rouva Rentonin luo ja oliko kaikki hyvin ja olinko jo kotiutunut ja olinhan pessyt kädet ja kasvot ja käynyt suihkussa ulkoilmasta tultuani kun en ollut mitään ilmoittanut, vaikka mun niin piti heti tehdä, kun sinne pääsisin. Hupsis. |
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 27
Oma hevonen: Muru
|
Post by Mikael on Jun 7, 2020 11:43:33 GMT
Kuinka Apassi paineli preerialleKun Apassia ei enää ollut, kaikki tuntui painostavalta vähän niin kuin olisi ukkonen ollut tulossa. Hartioita alkoi heti särkeä ja pistellä ja hengittäminen oli vaikeaa, kun huomasin sen puuttuvan. Apassi oli ollut yksin tarhassaan pari tuntia, paitsi että enää ei ollut. Oli vain tyhjä haka, yksi ainoa irronnut aitapuomi ja minä siinä kaiken keskellä kädessäni naru ja tyhjä riimu. Tiesin, että Apassi eli, ja samalla tiesin, etten enää ikinä näkisi sitä. Se oli liian viisas juuttumaan mihinkään suonsilmäkkeeseen tai pomppaamaan pusikosta rekan alle. Se oli myös villihevonen, ja kun se oli lähtenyt, sehän oli painellut jo kauas. Sitä paitsi sen tarkkaa lähtöaikaa ei voinut päätellä. Se saattoi olla häipynyt viisi minuuttia sitten ja poistunut juuri näköpiiristä. Se saattoi olla ottanut hatkat myös kaksi tuntia sitten, jolloin se saattoi olla uinut meren yli jollekin sen mielestä kivemmalle mantereelle. Tai no, tuskin hevoset mantereelta toiselle kovin usein karkasivat. Mutta kuitenkin. Lähdin riimu ja naru kourassani etsimään ihan ketä tahansa Centeriä, tai edes jotakuta elävää ihmistä. Apassi ei tulisi ikinä takaisin, joten olisi paras vain soittaa mustangiyhdistykselle, maksaa mustangin vapauttamisesta annettavat sakot ja painua kotiin käsittelemään lemmikin menettämistä. Eteenpäin laahustaessani katselin punaisten tennarieni kärkiä ja olin onnellinen, että Apassilla ei ollut riimua päässään tarhatessaan, eikä se tätä nykyä käyttänyt kenkiäkään. Sen kaviot oli juuri vuoltu ja sen hampaatkin olivat hyvässä kunnossa jaloista puhumattakaan. Siitä tulisi hyvä villihevonen, jos se saisi kerättyä itselleen pienen lauman. Minun ei tarvitsisi murehtia sen pärjäämisestä, vaan saisin keskittyä selviytymään itse tästä kaikesta. Pelkäsin kuitenkin saavani sydänkohtauksen, kun rintaani niin puristi, tai hevosallergian, kun silmiäni oli alkanut pistellä. Ehkä silmien pistely ja vetistyminen johtui kuitenkin vain tuulesta, niin että voisin kyllä jatkossakin käydä Murun luona. En löytänyt ensimmäisenä Alexiinaa, vaan Kittyn, joka istutti kuumeisesti jotain suuria valkoisia kukkia ruukkuihin ilmeisesti kesävieraiden silmiä hivelemään. Hänellä oli multaa käsissään. "Michael", hän sanoi, ihan niin kuin sukunimeni olisi ollut Scofield eikä Kontiokorpi ja olisin ollut joku keksitty ja siisti tyyppi. "Mitä kuuluu?" hän kysyi äärimmäisen hitaasti ja selkeästi. "Hyvää", sanoin vahingossa, mutta korjasin sitten: "tai ei ihan hyvää." "No?" "Apassi karkasi häkistä", sanoin, kun en yhtäkkiä taaskaan muistanut, miten sanottiin haka. Kitty kurtisti kulmiaan, mutta naurahti sitten. "No mee hissiin!" "Mitä?" "Että joo niin vissiin!" "Ei kun oikeasti." "Oikeasti-oikeasti?" "Oikeasti-oikeasti!" Kitty ponnahti kyykkysiltään täyteen huomattavaan pituuteensa varmaan yhtä nopeasti kuin glittervampyyrit siinä oudossa henkiseen parisuhdeväkivaltaan perustuvassa kirjasarjassa, jota entinen tyttöystäväni Lola oli joskus lukenut, ja jota olin selannut salaa vessassa. "Osakaupan ranko ja lähde Keksimaan", hän huusi jo tallia kohti hölkäten ja pihatietä osoittaen. "TÄ?" "Ota kaurasanko! Lähde etsimään!" "Joo..." "Mä haen muita!" Hetken kuluttua maleksin pihatietä pitkin toisessa kädessäni kaurasanko ja toisessa yhä tyhjä riimu ja siihen kiinnitetty naru. Etsintä oli ihan turhaa, enkä jaksanut innostua siitä. Mietin, kumpaan suuntaan kääntyisin tielle päästessäni. Menisikö Apassi niille tutuille reiteille, joita pitkin tapasin sillä ratsastella? Vai olisiko se painanut tukka putkella preerialle, eli toiseen suuntaan, kun preeriaa ei ollut kertaakaan löytynyt tutuilta reiteiltä? Varmaan se oli niin nössö, että oli valinnut tutut reitit kuitenkin. Ehkä se kävisi varkaissa muutaman tilan päässä perennapenkissä ennen preeriaa. Sillä oli omituinen tarve aina yrittää syödä kukkia tallin pielestäkin. Päätin, että kun pääsisin risteykseen, harhailisin tutut reitit läpi ja palaisin sitten luovuttamaan homman suhteen ihan virallisestikin. Toivottavasti muutkaan eivät etsisi kauaa, sillä se olisi turhaa. Huomasin katselevani enimmäkseni omia tennarinkärkiäni. Ei hevosta sillä lailla löydettäisi. Nostin katseeni siltä varalta, että joku tarkkailisi minua. Samassa näin tutun mustan takapuolen. Siihen takapuoleen kuuluva hevonen oli karannut näköjään postilaatikoille saakka. Siellä se nyhti ruohoa tienposkesta tyynenä kuin itse buddha, eikä viitsinyt edes nostaa päätään, kun joku setä meni vanhalla Volkkarilla ohitse. Se raaputteli vain pyllyään rumasti kallistunutta postilaatikkoa vasten ja oli ilmeisesti tehnyt sitä jo jonkin aikaa laatikon kunnosta päätellen. En oikein tiennyt mitä tehdä. Jos kutsuisin sitä, tulisiko se? Tulisiko, jos näyttäisin kaurasankoa? Mitä jos se juoksisi karkuun, kun olin väärällä puolella, tallin puolella? En kai ehtisi ainakaan yllättää sitä ja hypätä sen kimppuun niin kuin tiikeri? "Apassi." Ei reaktiota. Apassi ei nostanut päätään, mutta ei myöskään sännännyt karkuun. "Hei. Kaveri." Lähestyin pikku Apassia varovaisesti. Yritin kiertää vähä vähältä tien puolelle niin, että jos se ottaisi hatkat, se painelisi tallille. Yritin puhua sille niin kuin Tao-Taon äiti oli aina puhunut Tao-Taolle lastenohjelmassa, mutta en tainnut ihan osata. Pääsin kuitenkin tien puolelle kujertaessani samalla kaikkea hölynpölyä siitä, miten nyt ei pienen hevosen kannattanut kyllä vielä muuttaa villihevoslaumaan, kun oli kauhean huono ruohotilanne. Apassin kannattaisi katsoa sitten syksymmällä muuttohommaa uudelleen. Apassi nosti päänsä ja nuuhki minua kohti, kun lähestyin sitä kaurasanko ojossa. Silloin pysähdyin ja odotin dramaattista reaktiota. Minulla oli ilmeisesti nestehukka, kun sydämeni hakkasi niin kovasti ja käsiäni vapisutti. Ihme ettei janottanut kuitenkaan yhtään. "Tuu ottaan. Vitsi miten hyvää. Ja arvaa missä on lisää? Tuolla sun kotona. Nyt olis hyvä diili. Tuu ottaan vaan." Sitten Apassi liikahti. Polvet naksahtaen se käveli laiskasti muutaman jäljellä olevan askeleen minun luokseni. Se pyyhkäisi turvallaan sankoa pitelevän käteni kämmenselkää ja upotti sitten koko pitkän naamansa ämpäriin. Otin sen liehuvasta harjasta kiinni ja laskin sangon hitaasti maahan. En minä olisi sitä harjasta tai mistään muustakaan jaksanut pidellä, jos se olisi päättänyt mennä, mutta jostain halusin pitää kiinni. Ihme kyllä Apassi antoi ihan tyynesti sujauttaa riimun päähänsä, ja kunhan se sai syödä ensin sangonpohjallisen kauraa kaikessa rauhassa, se seurasi minua ihan kiltisti takaisin kotiinsa. Ihme hevonen. Vaikka päivä Apassin kanssa ei ollut tänään kauhean urheilullinen, jostain syystä väsyin silti kovasti, enkä viitsinyt ratsastaa. Sen kun jätin Apassin talliin ja ajattelin häipyä. Onneksi satuin näkemään Thomasin matkallani autolle, sillä muuten olisin ehkä unohtanut sanoa, että hevoseni karkumatka oli ollut näin hurja ja olin käynyt jo hakemassa sen jo postilaatikolta. Kotona Daxille kertomassani versiossa Apassi olisi kuitenkin karannut paljon kauemmas, ja sen kiinniottoon liittyisi tosi monta cowboyta, lassoja, vaarallisia villieläimiä ja vaikka mitä hienoa. Alexiinan kommentti:
Onnistunutta kuvailua ja tunnelman luomista siitä pysähtyneestä, jopa melkein lamaantuneesta tilasta, kun Mikael tajuaa Apassin kadonneen - ja hetkessä on järkytyksestä huolimatta Mikaelin tapaan tragikoomista värittyneisyyttä. Mikaelin pitäisi kyllä luottaa enemmän Apassin häntä kohtaan tuntemaan ystävyyteen, eikä ihan noin nopeasti olla valmis heittämään pyyhettä kehään! Se, ettei Mikael osaa oikein tunnistaa tunteita tai varsinkaan niitä sanoittaa, välittyi tässä tekstissä erinomaisesti. Ja voi tuota hänen kommunikointiaan Kittyn kanssa! 
Joskus arjen pienet vastoinkäymiset voivat tuntua isommilta kuin ehkä todellisuudessa ovatkaan. Mutta aina ei todellakaan tarvita teatraalisia show-numeroita, että niillä silti olisi merkitystä. Täällä on koettu ne stressaavat ja aidosti vaaralliset hevosten karkaamistapaukset, että siihen nähden satunnaiset pienet retket pihatolta postilaatikolle ovat harmittomia, vaikka siinä menisi muutama Surrayn ja Kittyn huolella aseteltu kukkaistutus piloille :-) Toivottavasti portti oli kiinni estämässä Apassin matkaa sen pidemmälle!
Kitty korjautti irronneen aitapuomin, joten toivon mukaan Apassi pysyy tästä eteenpäin sille tarkoitettujen rajattujen alueiden sisäpuolella. Tosin nyt kun laidunkausi alkoi, niin on sillä edes vähän preeriaa jäljittelevät isommat mannut kaluttavanaan - ehkä se hillitsee vastaisuudessa suuremmin karkausintoa.
Karkaus-haaste suoritettu ja sinulle on myönnetty siitä Jyräys-merkki!
Pääsit pelitasolle 3!
|
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Laiduntarkkailija
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 3
Hoitohevonen: Titan
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Ava on Jun 8, 2020 20:11:16 GMT
Iso uninen jätti 23.05.2020 Seison tallipihalla hieman eksyneenä, hämmentyneenä. Muut hoitokurssille osallistuvat ovat myös paikalla, arviolta meitä on noin 15. En ryhdy laskemaan, sillä jännitys kalvaa vatsanpohjassa. Odottelemme hoitokurssin pitäjää, joka ilmeisesti on hieman myöhässä. Tälläisellä ranchilla sellainen ei ole ihmekkään. Päätän olla hieman etäinen tälle kurssinpitäjälle. Kun pihalle astelee noin kolmikymppinen, lyhyttukkainen nainen, aavistan, että tästä naisesta on vaikeaa olla pitämättä. Hän esittäytyy Kittyksi. Plussaa veikeästä nimestä. "Ensin kierretään talleilla ja esittelen teille hoitajia vailla olevat hevoset. Sitten on satulahuoneessa pienimuotoinen teoriakoe, joten kannattaa kuunnella tarkasti. Viimesenä saatte hoitaa ja varustaa teiän hoitsutoiveenne", elämäniloinen Kitty selostaa. Hän lähtee johdattamaan meitä L-muotoisen tallirakennuksen suuntaan. Se on kuulemma jaettu kahteen siipeen, päätalliksi ja westerntalliksi. Astumme pääovista sisään ja meitä tervehditään pehmeillä hörähdyksillä ja kimakoilla hirnahduksilla. Eräs pitkä tyttö, hymyilee minulle lempeästi kävellessään ohitseni eteen, Kittyn vierelle. Vaikka hänellä on pituutta arvioin tytön olevan suurinpiirtein ikäiseni. Kävelemme tallikäytävää pitkin eteenpäin hitaasti, sillä tämän tästä Kitty pysähtyy esittelemään tarkemmin hoitajaa tarvitsevaa hevosta. Osa hevosista tarkkailee meitä lempeän uteliaina, osa ei välitä, pari karsinaa on tyhjillään ja osa hevosista kääntää takamuksen meihin päin. Muutamia hevosia, jotka tunkevat turvan ulos karsinasta, minä silittelen turvasta. Kuuntelen kuitenkin koko ajan Kittyn puhetta, vaikka en ole varma, tajuanko puoliakaan naisen höpötyksestä. Sitten käännymme vasemmalle westernpuolelle. Melkein etummaisena on karsina, jossa seisoo tylsistyneen näköinen kärpäskimo puoliverinen. Sydämeni lyö pari ylimääräistä lyöntiä, kun pusken itseni lähemmäs karsinan ovea. Hevonen nuokkuu karsinan perällä kaikessa rauhassa, se näyttää niin uniselta pienimuotoisesta hälinästä huolimatta. Samassa tajuan, että sille laitetaan päitsiä päähän. Peruutan nopeasti kauemmas karsinanovesta, kun nuorehko mies taluttaa ruunan ulos karsinasta. Kitty virnistää. "Tämä tässä on melkein 8-vuotias Titan. Se on hieman lepsu ja uninen tapaus, mutta se ei aina tajua olevansa iso ja raamikas poika. Tuo tuossa on Titanin omistaja Billy. Titan on Billyn toinen oma hevonen, esteratsu nimittäin", Kitty kertoo nopeasti Titanista, kun Billy taluttaa ruunan tallikäytävälle hoidettavaksi. Jään tarkkailemaan hetkeksi ruunaa, kunnes tulen kiusallisen tietoiseksi sen omistajan tylystä tuijotuksesta. Punastuneena kävelen Titanin ohi muiden luokse. Olen lopettanut Kittyn kuuntelun, sillä haavelen vain Titanista. En edes tiedä miksi juuri tuo leppoisa kaveri oli rakkautta ensisilmäyksellä. Ehkäpä nimi, väri tai käyttäytyminen. Tai kaikki ne. Kun Kitty on saanut kaikki hoitajaa vailla olevat hevoset esiteltyä, palaamme westernpuolen alkuun, Titanin karsinan lähelle. Titanin omistaja, Kitty taisi esitellä hänet Billyksi, harjaa ruunaa keskittyneenä. Kitty rykäisee. "Nyt saatte kertoa hoitotoiveet. Pääsette pian hoitamaan haluamianne hoitohevosia, mutta sitä ennen on pieni teoriakoe. Noniin, Ava tule sinä ensin tänne satulahuoneeseen", Kitty sanoo iloisesti. Säpsähdän, kun nimeni mainitaan. Nyökkään ja seuraan naista satulahuoneeseen. Saan kynää ja paperia. Kitty neuvoo kirjoittamaan paperille etunimen, sukunimen ja hoitohevostoiveen. "Kenet haluat hoitohevoseksesi, kysyn ennen kuin aloitan kysymykset", nainen sanoo. Punastun hieman, enkä edes tiedä miksi. "T-titan", vastaan hiljaa. Kitty nyökkää tuumivaisena, mutta hiljainen hetki kestää vain hetken. Onneksi teoriakoe on oikeasti pieni ja luulen, että saan vastattua kaikkiin kysymyksiin oikein. Kitty ottaa paperini, kun olen valmis. Sitten saan luvan mennä käytävään ja pyytämään seuraavaa, Ceciliaa sisään. Odottelen satulahuoneen ulkopuolella Kittyä, mutta vilkuilen välillä Titanin vierellä seisoskelevaa Billyä, joka epätoiveisesti näpyttelee puhelintaa. Kitty tulee pian ulos ja sanoo, että voisimme hoitaa hevosia. Hän kertoo tulevansa kohta auttamaan, mutta tulee vierelleni. "Mennään Ava!" Kävelen Kittyn vierellä hieman epävarmana, kun lähestymme Titania ja sen omistajaa. "Tämä neitokainen tässä olis halukas aloittaa Titanin hoitaja. Mites, sopiiko jos hän nyt kokeilee harjata ja varustaa ton kimon jättiläisen?" Kitty puhelee rentona ja avoimen iloisena. Mielestäni hieman erikoisen hiustyylin omaavan mies virnistää Kittylle. "Vihdoinkin joku halukas. Mikäs siinä, pue sille sitten estevermeet", Billy toteaa. Äkkiä mies on tipotiessään. Kitty ohjeistaa minua, miten löytäisin varusteet ja jakkaran ja menee sitten auttamaan muita. Olen suorastaan helpottunut nostaessani lattialta olevasta harjapakista harjan. Menen Titanin kaulan vierelle ja alan harjaamaan. Puhelen Titanille hiljaa koko ajan, kun harjaan ruunaa perusteellisesti. Yhtäkkiä Kitty taas ilmaantuu luokseni. "Luulenpa, että pääset Titanin hoitajaksi. Olit ainoa halukas sille ja mitä kerkesin katsoa, teoriakokeesi meni aika hyvin", hän sanoo silmää iskien. Tarkkailtuaan hetken hoitamistani nainen ymmärtää pärjääväni ja menee auttamaan taas muita. Laitan harjan takaisin pakkiin ja otan kaviokoukun. Titan ei näytä siltä, että se jaksaisi nostaa jalkansa, mutta hetken maanittelun ja napakan suostuttelun jälkeen, kimo ruuna nostaa kuin nostaakin jalkansa ylös. Saan kaikki neljä jalkaa putsattua, joten asetan kaviokoukun takaisin harjapakkiin. Kiikutan sen satulahuoneeseen ja etsin sieltä Titanin varusteita. Löydän painavan estesatulan ja kannan sen tallikäytävälle Titanin karsinan oven luokse. Huomaan siitä olevasta lappusesta, että ruuna tarvitsee vatsapanssarin ja suojat, joten haen ne samalla kun noudan jakkaraa. Vien sen Titanin kyljen vierelle. Aloitan laittamalla ruunalle suojat. Jättiläinen seisoo kiltisti paikoillaan, kun häärään ensin sen jalkojen kanssa ja sitten satulan kanssa, noutaessani sen. Melkein kaadun selälleni jakkaralta nostaessani estesatulan ruunan selkään. Laitan siihen oikeanlaisen vyön, melko löyhälle. Sitten haen satulahuoneesta suitset. Kuuntelen koko ajan tallista kuuluvia ääniä: hevosten kahinaa karsinoissa, hirnuntaa, iloista kikatusta ja puhetta, Kittyn energistä pulputusta. Suitsiessani Titanin, ruuna laskee päätään alas. Saan juuri kaiken viimeisteltyä, kun ratsastusvermeisiin pukeutunut Billy palaa talliin. Hän näyttää hivenen yllätyneeltä ja tyytyväiseltä. "Ai tuota kiitos. Toivottavasti pääset hoitajaksi", mies sanoo äänensävyllä, josta en erota tunteita. Kummallisen hiustyylinsä kypärällä peittänyt Billy taluttaa ison ja leppoisan Titanin ulos tallista. Toivon todella, että pääsen ruunan hoitajaksi. Alexiinan kommentti:
Tervetuloa Orange Wood Ranchille ja Titanin hoitajaksi, Ava!
Mukavaa, kun aloitit tarinan hoitokokeesta ja siitä, kuinka Ava löysi Titanin. Kuvailit hyvin Kittyn reippautta ja Billyä, joka voi antaa itsestään ylimielisen vaikutelman, mutta osaa hän sydämeltään olla lämminkin. Hoitajaa Titanille hän on toivonutkin, joten jos vain teet kuten hän käskee ja hoidat hommasi hyvin, en usko Billyllä olevan mitään nokankoputtamista! 
Avasta tuli herkkä ja hieman hiljaisen oloinen vaikutelma. Muista tehdä hänelle vielä esittely, jotta saamme kaikki paremmin tutustua häneen ja siihen, millainen persoona hän on!
Siistiä tekstiä, josta välittyi alun hämminki ja ujous vieraassa paikassa. Toivottavasti Ava ystävystyy joidenkin kanssa ja alkaa tuntea olonsa kotoisaksi täällä ranchilla! Voit jättää vaikka kokonaisen rivivälin repliikkien ja kappaleiden väleihin tekemään tekstikokonaisuudesta ilmavamman, niin sitä on vieläkin helpompi lukea.
Nythän Titan on kesälaitumella, mutta ahkerassa treenauksessa Billyn kanssa Power Jumpia varten. Ja sille kisamatkalla Ava tosiaan on tervetullut mukaan huolehtimaan Titanista!
Pääsit pelitasolle 1! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 114
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jun 9, 2020 13:46:52 GMT
# Elämä jatkuu # 7.6.2020 Crittlin. Kauniiden ja rikkaiden ihmisten auvoinen niemenkärki järvimaisemassa. Täällä toteutat unelmaasi levollisesta elämästä Waterphewn parhaalla asuinalueella. Tällainen seesteinen mainos oli siististi niitattuna bussipysäkille, kun jäin kyydistä ja lähdin tallin synttärikisojen jälkeen etsimään rouva Rentonin taloa. Jo pelkästä pysäkin kunnosta huomasi, että oltiin ”paremmalla alueella”. Bridgetweetin räkäseen ja repaleisia lippulappuja roikottavaan stoppipaikkaan verrattuna Crittlinissä bussipysäkki oli suorastaan kiillotettua mahonkipuuta ja kultakaiverruksia. No, ainakin melkein. Mamma ei ollut tosiaan maininnut, että mun väliaikainen majapaikkani tulisi sijaitsemaan sellaisen rouvasihmisen luona, jonka ei ihan jokaista kolikkoaan – tai edes seteliä – tarvinnut laskeskella. Silmäilin väliin paperia, jolle mamma oli osoitteen raapustanut (ja joka mun olisi pitänyt antaa taksikuskille) ja sitten kohotin taas päätä ja vilkuilin osoitekylttejä ja talonnumeroita. Lopulta pysähdyin rannan myötäisesti kulkevalla tiellä erään kaksikerroksisen talon eteen. Siinä oli isoja ikkunoita niin monta, että seinät oli melkein pelkkää lasia. Vaaleanharmaa talo itsessään oli aika ruma, sellaista modernia pelkistettyä tyyliä ilman mitään persoonallista. Pihassa ei ollut juuri mitään, mutta nurmikko oli tiptop ja ovelle johtava hiekkakäytävä suoraan kantattu ja roskista puhdas. Talo oli Living High Wayn numero 24 ja tien toiseksi viimeinen talo. Seuraavan talon pihalla hääri mustapukuinen tumma nainen haravoiden pihatietä. Robottiruohonleikkuri hyrräsi siellä nurmikentällä kuin jokin omituinen iso koppakuoriainen. Vedin ilmaa keuhkoihin ja sitten kävelin ovelle ja painoin ovikelloa. Oven aukaisi häijyn näköinen vanha akka, jolla oli ryppyihin nähden aivan liikaa pakkelia ja ripsivärit levinneinä sinisellä värillä maalattuihin luomiin. Suu oli iso ja huulet kirkuvanpunaiset – vaikken oo mitenkään värinero, jopa mä näin, että sävy ei sopinut kasvoihin ollenkaan. Järkytyin tätä ilmestystä niin, että astuin taaksepäin ja pudotin reppuni käsistä. Rouva Renton mulkoili kuin hapan kala. ”Janen poika?” Nyökkäsin. Jos kääntyisin nyt, ehtisin ehkä vielä karkuun. Harmi vain, etten voisi juosta tai saattaisin pyörtyä. Tänään oli ollut pitkä päivä ja olin jo aivan liian puhki. Tuli mitä tuli, päästäkää sisään ja vaaka-asentoon. ”Sinun piti tulla jo monta tuntia sitten.” ”Joo – öh… Taksi oli myöhässä ja ajoi väärään osoitteeseen...” Rouva Renton katsoi mua päästä varpaisiin ja sen lörppö suu teki omituisia mutristeluliikkeitä. Sitten se astui sivuun ja näytti elein käymään sisään. Tervetuloa uuteen vankilaan. * Olin varma, että elämä muuttuisi entistä kurjemmaksi, mutta nyt, kun oon rouva Rentonin luona asunut neljä päivää, niin ei se niin kamalaa olekaan. Toki rouva Renton on aika pomottelija ja sen mielestä mussa on kaikki väärin: vaatteet, ryhti, ruipelous, punatukkaisuus, pisamien ja finnien määrä, keltaiset hampaat, likaiset silmälasit, liian sojottavat hiukset, yleinen habitus ja olemus, puhetapa, käyttämäni sanat, ääni, se miten aikani vietän… ja se muistuttaa näistä seikoista alituiseen. Mun pitää auttaa kodinhoidossa, vaikka talossa käy kahdesti viikossa siivooja. Sen talossa on kaikenlaisia sääntöjä, mitä pitäisi muistaa ja noudattaa, tai saa huutia. Mutta siihen oon aikalailla tottunut jo kotona. Tosin rouva Renton ei ole turhan tarkka siisteydestä, mitä omiin jälkiinsä tulee; mutta auta armias, jos mä jätän hiuskarvaakaan tyynyliinalle. Se puolestaan jättelee kuppeja ja kippoja ties minne, WC-pönttö on toisinaan täynnä ralliraitoja sen jäljiltä ja hajuvesipilvi, joka leijuu sen vanavedessä saa mulla silmät kirveleen ja astmakohtauksen iskemään. Mutta mikä parasta: mulla on lupa käydä ulkona ja rouva Renton suorastaan usuttaa mua poistumaan talostaan mahdollisimman usein ja pitkiksi ajoiksi. Tietenkin se haluaa aina tietää mitä teen ja minne meen, mutta mammaan verrattuna tää on vapautta ilman rajoja. Eikä rouva Renton ihan tyhmä ole: se nimittäin ei varmasti ole kertonut tästä mun mammalleni, koska muuten mamma soittaisi niin vihaiset ja hysteeriset puhelut, että FBI:n erikoisjoukko hyökkäisi taloon noutamaan mut heti pois. Niinpä mulla ja Rentonin rumalla rouvalla – niin epätodennäköistä kuin onkin – on jokin yhteinen salaisuus. Mulla ei ole mitään hajua miten mamma ja rouva Renton tuntevat toisensa. Niillä kun taas ei ole niin mitään yhteistä missään suhteessa. Rouva Rentonilta ei voi kysellä mitään, koska siitä se ärtyy. Ärtyy oikeastaan jo siitä, että olen samassa huoneessa. (Mitä tulee siihen, ettei sillä olisi peilejä – sillä tosiaan on vain yksi pieni soikio peili vessassa, joten ei ihme, ettei se osaa laittaa löysää naamaansa.) Sen käytöstavat ruokapöydässä on… noh, pikkuporsaaksi nimittäminen olisi suuresti asian kaunistelua. Mä taas jos joskus vahingossa pieraisen, koska olin joutunut syömään kermakakkua, saan hirveät syytökset ja luennon siitä, miten ”nykynuoriso on rappiolla, ei mitään käytöstapoja enää, hävytöntä sakkia kaikki tyynni!!” Mutta nyt kun mä olen vapaa kulkemaan, pääsen käymään tallilla useammin. Varmuuden vuoksi ilmoitan menoni tietysti olevan ”kaverin luo” tai ”puistoon kävelylle”. En nyt ihan täysin voi luottaa rouva Rentoniin ja pelissä olisi liikaa riskiä, jos paljastaisin todellisen harrastukseni. Orange Woodissa olin ekaa kertaa niin hyvällä tuulella, että ihan mahaan koski. Nyt mulla ei ollut kovaa kiirettä takaisin, mamma ei soittelisi jatkuvasti ja epäluuloisesti perään, ja saatoin nauttia hevostelusta ilman takaraivossa jyskyttävää levottomuutta sekä pelkoa siitä, miten pääsisin turvallisesti kotiin mamman tarkastuksen läpi paljastumatta talleilusta. Rouva Renton kun ei yleensäkään ollut vastassa katsomassa, kun tulin pihalta takaisin, ja pääsin helposti suihkun kautta omaan huoneeseen ennen kuin näin siitä vilaustakaan. Mä olin niin hyvällä fiiliksellä, etten hetkeen edes tiennyt mitä tällä vapaudella tekisin! Osa hevosista oli siirretty laitumille ja ranchilla oli hiljaista viime kertaisen hulinan jälkeen. Kävin tarhassa taputtelemassa taas sitä mustaa mustangia, koska se oli musta niin hieno, ja sitten kun satuin näkemään Kittyä, joka siirteli synttäripäivästä jääneitä ruukkuistutuksia, kysyin voisinko varata irtotuntia Dragonille. ”Jep, kai se kävis. Ei tosin tänään, kun on sunnuntai ja hevosten vapaa. Mut mites huomenna?” se sanoi saatuaan jostain käteensä vihon, josta ilmeisesti kävi ilmi aikataulut ja hevosten menot. ”Joo, kyllä huominen käy”, sanoin. ”Ei kun ei huomenna. Mut tiistai? Käykö tiistai? Vapaata vai ohjattua?” ”Vaikka vapaata.” Kitty rustaili jotain vihkoon. ”Selkis. Kello yks. Joku tulee vähän vahtiin, en tiiä vielä kuka. Tasasella sit, Crid, ei esteitä.” ”Joo”, sanoin ja vitsit kun alkoi heti jännittää. Pääsisin ratsastaan taas ekaa kertaa tuhanteen vuoteen! Hyvä etten tanssahdellu (joka ei todellakaan sovi mulle, kun oon normaalisti sellainen laahustaja) hakeen Dragonia laitumelta, mistä se lähti yllättävän kiltisti, ja sidoin sen pihalla hoitopuomiin. Käytin pitkän tovin vain sen puunailuun kaikessa rauhassa (osin myös, koska mä en jaksa jynssätä niin kuin joku tehohoitaja). Näin siinä harjaillessa jopa sen eräjorman, jota tallilla kutsutaan Karhuksi, koska se vain murahtelee Raicyäkin pahemmin ja on aikamoinen partaveikko. Se kuulemma asuu synkän metsän keskellä mökissä eikä tule sieltä ulos ihmisten ilmoille kuin pari kertaa kuussa. Se ratsasti ohi Smokeyllä, joka pörisi kuin tyytyväinen mehiläinen. Iloisen näköinen Edin kaltainen koira laukkasi niiden perässä, teki kierroksen haistaan mun puntinlahjetta ja kiiruhti sitten ratsukon perään. Katselin Smokeyn takapuolta ja sen heilahtelevaa harmahtavaa häntää. Siinä toinen mustangi. Mä käännyin katsomaan Dragonia. Sen alahuuli roikkui ja silmät lurpatti uneliaana. Kuinka siistiä edes olisi kouluttaa oma mustangi… Aloin olla vähän kateellinen sille pojalle, jolla ei ollut paitsi yksi vaan kaksi mustangia. Toinen oli jo koulutettu niin kuin Smokey, mutta toinen oli vielä keskeneräinen. Mulla ei ollut hölkäsen pöläystä tietoa tai taitoa siitä, miten hevosta ylipäänsä edes koulutettaisiin, mutta se ei estänyt mua haaveilemasta ajatuksesta. Ehkä jonain päivänä. Sitten kun asuisin omassa kodissa. Kuin kohtalon pilaa, tallituvan ilmoitustaululla oli lappu mustangiretkestä, joka pidettäisiin heinäkuussa ennen Power Jumpin matkaa (siitäkin oli oma viestinsä vaellusretkimainoksen yläpuolella). Purin hammasta ja harkitsin vakavasti, että peruisin Kittylle sen varaamani ratsastustunnin ja säästäisin vähäisiä rahojani sen sijaan retkeen. Mutta sitten tajusin, että en mä siitä selviytyisi kuitenkaan. Miten voisin olla rouva Rentoninkaan luona ollessani sieltä poissa yön yli – useamman yön? Mamma saisi pakostakin tietää… Ja niin pitkä ratsastusretki olisi varmasti mun voimille ihan liikaa. Mutta toisaalta… päästä nyt näkemään aito villihevoslauma… Osin, että saisin tän hullun mielihalun pois päästä, aloin lukea muita ilmoituksia. Power Jump -kisamatkalle haettiin kisahoitajia Rexille ja Lovexille. Titanin nimen perässä sulkeissa luki Ava. Ava? Varmaan joku uusi hoitaja. Muistan miten ite hain Dragonille hoitajaksi vuonna nakki ja keppi. Sekin oli tapahtunut sellaisesta hetken mielijohteesta – en oikeasti edes uskonut, että pääsisin siihen pestiin, mutta jotenkin asiat vain niin meni vastoin kaikkia luonnonlakeja ja todennäköisyyslaskelmia. Harmi, ettei Dragon ollut estehevonen. Muuten mäkin olisin päässyt tälle ulkomaan kisamatkalle. Rexin tai Lovexin hoitajaksi mun oli turha haaveillakaan – ne oli vaikeita hevosia ja molemmille otettiinkin vain täysi-ikäiset hoitajat. No jaa. Ehkä ensi vuonna sitten. Käännyin katsoon, kun lasiovet heilahti jonkun oikaistessa tuvan poikki ulos. Se oli se jätkä, joka omisti ne kaksi mustangia. Sillä oli maastokuvioitu takki ja punaiset tennarit ja kädessä riimu ja naru. ”Morjens”, sanoi joku mun näköinen urpo niin äkkiarvaamatta, että olisin vastapuolen osassa kiirehtinyt askelia ja suksinut karkuun. Joku mun toinen persoona oli ottanut mun toiminnoista kuitenkin vallan ja se nyt ohjaili mun suuta ja käden liikkeitä. ”Mitäs sä, Mike?” Jätkän silmät (mitä hittoa – ne oli eri väriset?! näin varmaan väärin) näyttivät katsovan huoneen nurkasta nurkkaan ja katon kautta lattiaan ihan kuin olisi etsinyt jotakuta ”Mikeä”, jolle olisin puhunut. ”Mä oon Mikael…?” se sitten sanoi. Sävyssä oli kysymys. Eikö se ollut itsekään varma? Mä katsoin sitä. Se katsoi mua; ei tosin suoraan silmiin, vaan vähän oudosti ohi. Ja mä en uskaltanut katsoa itsekään sitä kunnolla, joten katsoin sen punaista paitaa, joka näkyi avoinna olevan takin alta. ”Noni”, totesin typerästi. Sitten se alkoi nousta: punastuksen aalto. Tiesin sen, koska naamaa alkoi kuumottaa ja korvia helottaa. Mun hörökorvat ne ensimmäisenä aina tulen nappaa. Yritin keksiä jotain lisäsanottavaa, mikä oli vielä isompi virhe, koska jätkä oli jo jatkamassa matkaa ja joutui seisahtumaan uudestaan, koska mä jatkoinkin keskustelua, jota ei koskaan pitänyt tapahtuakaan. ”Sulla on kivat hevoset. Mä oon Greg. Eikun siis Crid–” Halusin vajota lattiassa olevasta pienestä lovesta lankkujen alle ja sitä kautta kaivautua multaan. Käännyin äkkiä takaisin ilmoitustauluun päin ja olin lukevinani intensiivisesti sitä mustangiretkestä kertovaa lappua. Kun uskalsin katsoa taakseni, oli tallitupa jo tyhjä ja jätkä hävinnyt avoinna olevasta ulko-ovesta pihalle. Typerä tilanne. Mä en ole maailman tahdikkain ihminen, tiiän sen, ja yllättävissä sosiaalisissa tilanteissa meen joskus niin lukkoon, että rupeen urpoileen just tällä tavalla. Lysähdin tuvan sohvalle, kaivoin repusta pienen eväspussin ja yritin varmaan vartin verran saada sitä auki umpisolmusta, johon rouva Renton oli sen kiskaissut ”hyvää hyvyyttään mulle evästä mukaan pakatessaan”. Olin juuri saanut yllättävän hyvältä näyttävän kinkkukerrosleivän käsien väliin ja lähelle suuta, kun ulkoa kuului kiireisiä askelia ja puhetta ja sitten Kitty seisoi siinä ja katsoi ympärilleen. ”Hyvä, Crid, tule mukaan!” En saanut sanaa suusta, koska olin jo ehtinyt puraisemaan haukun. ”Apassi on karannut... Porukkaan messiin ettiin sitä”, Kitty jatkoi ja nousi portaisiin kiivetäkseen talliullakolle ilmeisesti etsimään muitakin. Nielaisin. Apassi… karannut? Mutta mähän näin sen tänään, kun tulin tallille. Kävin kattoon sitä tarhalla ja silittään... Eeeeeeei ole mun syy! Sydän alkoi äkkiä hakata epätasaisesti. Vai oliko se mun syy? Olinko jättänyt portin auki? Mutta älä oo tyhmä, sanoin samassa mielessäni itelleni, ethän se edes mennyt sinne tarhaan. Aidan yli taputit. Vai olisiko portti ollut vähän raollaan… jäänyt auki joltain, joka oli hevosia sieltä vienyt aiemmin? Aloin epäileen kaikkea. Muistiani. Itteeni. Tiedettä. Elämää. Alkuräjähdystä. Me ollaan kaikki simulaatiossa, elämä on kuin Matrix, mikään ei ole totta. Olin jotenkin omituisesti lamaantunut ja hiki virtasi ja sitten aloin yskiä liian isona palana nielastua leipäpalaa, kun Kitty jo rymisteli pari askelta kerralla, vaikka tupaportaat oli kamalan jyrkät, takaisin alas. ”Hopi hopi, Crid!” se sanoi viilettäen ohi ja takaisin ulos. Kohta portaissa tuli myös Roi, joka mulkaisi mua. Se oli se sama likka, jonka kerran olin luullut tulleen mun tilalleni Dragonin hoitajaksi, mutta joka olikin vain uusi tallityöntekijä. Kuten Kittyllä, silläkin oli huomattavat habakäsivarret ja sikspäk. Hevosnaiset. Kaivoin vesipullon repusta ja join siitä kakomisen välillä. Otin lasit silmiltä ja pyyhin silmiä, joihin oli tullut kyyneliä. Kurkkua kirvelsi. Leivän välistä luiskahti meetvurstiviipale lattialle. Käärin leivän takaisin pussiin, laitoin sen ja pullon takaisin reppuun, ja tein kaiken hidastetusti, koska olin varma, että kohta kaikki – se Mikael ja Kitty ja Roi ja Alexiina ja kaikki – saisivat tietää mun päästäneen Apassin vahingossa karkuun ja sitten ainakin saisin sen porttikiellon, jota olin tänne odottanut jo vuosia. Kävelin kumman jäykästi ulos tuvan ovesta, mutta ennen kuin ehdin totuttaa silmiä kirkkaaseen päivänpaisteeseen, Kitty ja Roi tuli jo molemmat takaisin päin ja Kitty heilautti vähätellen kättään. ”Löyty jo”, se sanoi. Veri valahti takaisin jalkoihin ja niistä tuli hyytelöä. Vinhaa. ”A-ai löyty jo?” Kitty viittasi kohti portteja. Roi nakkeli niskojaan. Ja niin mä selvisin tästä hevosvarkaudesta kenenkään tietämättä... |
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 9
Oma hevonen: Doomis
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Luka de la Gardie on Jun 25, 2020 9:36:56 GMT
Mä olin joutunut repimään itseni jo kaksi kertaa irti Kanadasta. Ensimmäinen vierailuni oli ollut lyhyehko, vain muutaman päivän mittainen pikavisiitti, jonka aikana saimme kirjoitettua paperit Doomiksesta. En tulisi silti ikinä unohtamaan sitä tunnetta, jonka vallassa olin kun jouduin lähtemään. Tuntui kuin pala minusta olisi jäänyt pois matkasta ja tunne paheni jokaisen kerran jälkeen. Toisella kertaa vieraillessani Orange Woodissa, vietin matkalla kaksi viikkoa. Kaksi ihana ja täydellistä viikkoa, joiden aikana sain tutustua Doomikseen kunnolla, pelata pooloa ja viettää elämäni parasta aikaa. Löysimme ihanan vuokra-asunnon Crittlinistä, jossa vanhempani asuisivat kesän. Minä saisin tosin majailla leirimökissä runsaasti, mutta kotini olisi silti Crittlinissä siellä missä Doomiskin oli. Toisen kerran jälkeen itkin katkerasti Orange Woodin jäädessä taakse. Tuntui tuskaiselta joutua käymään Briteissä muutama viikko ennen kuin kesälomani alkoi. Nyt kuitenkin kammottavan pitkät päivät olivat ohi, tavarat pakattu ja minä istuskelin kokiksella Heathrown lentokentän loungessa isän kanssa. Pian tuntisin suuren valkosiipisen lentokoneen rullaavan kiitotiellä, ummistaisin silmäni ja kun heräisin olisin jo melkein perillä. "Isä, mennään jo, mä en kestä enää!" Valitin ja ryystin kokikseni loppuun. Alexiinan kommentti:
Lukaa tänne jo innolla odottaen!  Edestakaisin ravaaminen on varmasti pidemmän päälle rasittavaa, varsinkin noin lyhyillä aikaväleillä, mutta onneksi pitkä kesä on edessä...!
Kokkobileet ovatkin jo tänä viikonloppuna, joten avaan pelin jollain hahmolla (todennäköisesti Dewnillä) ja pääset siihen sitten heti mukaan!
|
|
|
|
Post by Viivi on Jun 30, 2020 16:39:20 GMT
Ensimmäinen yö KanadassaMysteerimustangiretki
06.08.2020
Luka de la Gardie
Matka Kanadaan, saattoi olla pisin, minkä olen oman hevosen kanssa matkustanut. Lentokoneen laskeuduttua hyppäsimme Lumon kanssa autoon, joka oli varustettu tietenkin trailerilla. Matkalla kohti Orange Woodia, näin ikkunasta monen moista maisemaa. Vuoria, puita, ihmisiä, merta, järviä, ainakin 20 Kanadanlippua, olikohan silloin joku liputuspäivä, vai liputtivatko muuten vain? Auton kaarrettua avasin oven ja astuin ulos. ”Hei! Tervetuloa Orange Wood Ranchille! Olen Alexiina Center, ja sinä varmaan Viivi Purola? Tulossa mysteerimustangiretkelle? Hieman kauempaakin?” äkkiä pihalle tallista pöllähtänyt nainen kysyi. Nyökkäsin hitaasti, sillä ihmettelin hieman, miten nainen tunnisti minut niin äkkiä, vaikka tiesi vain nimeni, ja muutaman muun asian, kuten ikäni. Kiersin trailerin taakse ja avasin lastaussillan. Talutan Lumon pois trailerista silitellen hieman hermostunutta tammaa. Uusi paikka on aina vähän jännä, mutta pian siihenkin tottuu. ”Voit tuoda hevosesi, oliko se Lumon, talliin” Alexiina kertoo silittäen samalla Lumoa. Lumo rauhoittuu heti, kun rapsuttajia on enemmän, se pitää siitä, kun moni rapsuttaa, mutta jos liian moni, ahdistaa, vaativa tamma! ”Joo oikein muistit, Lumo” lausahdan. ”Hyvä! Lumolle varattu karsina löytyy täältä” Alexiina kertoo ja lähtee johdattamaan meitä ilmeisesti talliin. ”Tämä on Lumon karsina lähtöön asti” Alexiina kertoo päästyämme sisälle talliin. Nainen nojaa hieman auki olevaan tyhjään boxiin, jonka oletan olevan Alexiinan tarkoittama. Talutan Lumon karsinaan ja irrotan riimun sekä narun tämän päästä. Lumo alkaa heti tutkimaan tammalle kuin upouutta karsinaa, tapansa mukaan, innokkaasti ja uteliaasti. ”Voin esitellä sinulle hieman tallialuetta ja näyttää nukkumapaikkasi” Alexiina ilmoittaa hymyillen minulle. ”Näytän vaikkapa ensin nukkumapaikkasi” hän jatkaa ja lähtee kävelemään pois tallista. Lähden seuraamaan naista. Nappaan matkalta autosta tavarani, ja kiitän kuljettajaa. Jatkon sitten Alexiinan perään. Nainen astelee hiekkatietä, vähän nurmikon poikki oikaisten, tietenkin minä perässä. ”Tässä on leiriaitta” Alexiina kertoo ja astuu kuistille. Hän avaa hieman narisevan oven ja astui sisään. Paikka näyttää ihan mukavalta. Seinillä roikkuu tauluja, pieni sohvakin löytyy. ”Toisessa huoneessa nukkuu maatilamatkailija” Alexiina ilmoitti. ”Toisessa saat nukkua sinä” hän jatkoi ja viittasi ovelta katsottuna oikean puoleista ovea. Viereisen oven kahva kävi, ja ulos astui samassa poika, noin 12 13 vuotias sanoisin. ”Aa moi!” poika tervehti Alexiinaa hymyillen, hieman odottamatta tuon oloa oven takana, huomaamatta ensin minua. ”Ai hei Luka! Tässä on Viivi, hän nukkuu viereisessä huoneessa seuraavan yön” Alexiina ilmoitti ja viittasi jälleen kohti viereistä ovea. Vasta silloin poika käänsi katseensa minuun, ja edes huomasi minut. ”Oookei” ilmeisesti Luka sanoi hieman arahkosti, asteli sitten ripeästi minun ja Alexiinan välistä ulos, työntäen oven hiljaa kiinni perässään. Avasin huoneeni oven ja astuin sinne. Huone oli suhteellisen kotoisa leirihuoneeksi. Laskin suurehkon urheilulaukkuni, sekä reppuni lattialle. Repun olin ajatellut ottaa vaellukselle mukaan. Urheilulaukussa oli vähän kaikennäköistä, Lumon muutamasta harjasta, joille en harjapakkia ruvennut mukaan ottamaan, vaatteisiin asti. Repussa oli vain puhelimeni, laturini, ja muutama pieni muu asia, mutta vain tällä hetkellä. Suunnittelin pakkaavani repun illalla, valmiiksi odottamaan aamua. Aamulla edessä olisi vain juomapullon täyttö, ja Lumon varustus valmiiksi. ”Ja tässä on saunarakennus, siellä voit illalla peseytyä” Alexiina kertoi. Olimme ehtineet jo pikaiselle esittelykierrokselle. Alexiina näytti oleellisemmat paikat, mitä tarvitsemaan saataisin tulla. Kierros oli edennyt jo hurjaa vauhtia. Orange Woodin portin takaa isolta näyttävä tontti, olikin iso, mutta yllättävän nopeasti kierretty. ”Tämän oven takana on satulahuone, jonne muuten Lumon tavarat voit väliaikaisesti viedä” Alexiina esitteli kopauttaessaan kyynärpäällään ovea, jossa luki kultaisin kaunokirjaimin ”satulahuone” Tajusin samassa jättäneeni Lumon tavarat lattialle, tamman karsinan eteen. ”Joo okei” hymyilin ja kiiruhdin hakemaan tavaroita. Johdpureideni kannot kopisivat kivistä lattiaa vasten pikakävellessäni käytävää. Juoksu olisi ollut kätevämpää, ja nopeampaa, mutta eihän hevosten seassa juosta saa. Nappasin satulan toiselle käsivarrelle, ja suitset toiselle olkapäälle. Kellon lyötyä kahdeksan, päätin lähteä käymään suihkussa, päätalossa, minne Alexiina neuvoi aiemmin mennä. Tongin urheilukassistani esiin pyyhkeeni, suihkusaippuani ja shampooni, olisi hyvä peseytyä kunnolla ennen huomista lähtöä, ettei siellä tarvitsisi hiuksia pestä. Etsin vielä yöpukuni, ennen kuin lähdin kävelemään kohti saunarekennusta. Päätin lähteä paljain jaloin, sillä ei rakennukselle pitkä matka ole! Otin kuitenkin skandaalini mukaan, jotten takaisin tullessani likaisi taas jalkojani. Astuin saunarakennukseen sisään. Siellä ei ollut ketään, onneksi! Ei olisi ollut kovin mukava yllätys jos suihkussa olisi ollut vaikka se maatilamatkailuvieras. Olisi ollut ärsyttävää odotella, kun voisi mennä nukkumaan, sillä huomenna olisi suhteellisen aikainen herätys, niin kuin kotonakin, talliarjessa, sillä pitäisi vielä hoitaa ja varustaa Lumo. Olin lisäksi vienyt sen Luin maatilamatkailusta ilmoitustaululta pikaisen esittelykierroksen jälkeen. Lisäksi olin kuullut siitä joskus aiemminkin, ehkä televisiossa tai lehdessä oli ollut juttu siitä. Viimein oli aika käydä yöpuuhun. Kello oli hieman vajaa yhdeksän, mutta aikaisin nukkumaan meno kannattaisi, huomenna olisi lähtö, ja en ole kovin varma, miten hyvin nukun, jos joudumme nukkumaan ulkona jonkun yön, sillä eihän sitä tiedä, jos emme pääse tarpeeksi pitkälle yhdessä päivässä, tai vaikka eksymme. Luotan kuitenkin retken vetäjiin, kyllä ne nämä seudut tuntee! Painoin pääni tyynyyn, ja nukahdin. Näin unta retkestä. Ympärillämme laidunsi villimustangeja, kumpa niin kävisikin! Alexiinan kommentti:
Hei Viivi ja kiitos vapaasta mustangiretken tuotoksestasi! Mukavaa, että aloitit jo saapumishetkestä ja kuvailit hyvin hahmosi innokkuutta ja odotuksenmakua retken suhteen. Tämä tarina heijastelikin jo mysteeriaihettasi, mikä oli hauska yksityiskohta! Nyt vain jännäämään, millainen reissusta oikein tuleekaan!
|
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 9
Oma hevonen: Doomis
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Luka de la Gardie on Jul 7, 2020 15:03:16 GMT
Maailman suurin taivas. [HASH]doomis
"Kun mä olin pieni, mä olin melko yksinäinen. Isä teki silloinkin paljon töitä ja me muutettiin aika paljon. Silloin mä sitten aloin lukemaan kirjoja", kuiskailin Doomiksen korvaan. "Älä kerro kellekään, mutta mä luin Pollux-kirjoja, ei ne oo pelkille tytöille!" Doomis pärskähti ja nyökytteli pureskellessaan ruohoa. Se näytti huvittuneelta, vaikka en ollut laisinkaan varma oliko se edes mahdollista. Palluttelin sen harjaa ja vilkaisin ympärilleni, mutta lähellä ei kuitenkaan ollut ketään hevosten lisäksi. "Niin siellä sitten yhdessä kirjassa sanottiin, että täällä on maailman isoin taivas", jatkoin kuiskaten. "Se on kyllä ihan totta, täällä on ihan uskomattoman kaunista!" Yritin istua syvälle alas satulaan ja keskittyä koulukiemuroihin Doomiksen mustassa satulassa. Doomis oli lomaillut enemmän ja vähemmän viimeiset viikot ja nyt oli aika aloittaa uudelleen treenit. Hiljalleen tietysti, mutta tulevaisuudessa siinsi loppukesän Power Jump ja tahdoin olla täydessä terässä. Doomis oli taitava ja halutessaan loikkaisi vaikka vuoren yli, mutta yhteistyömme vaati vielä hiomista, ettei ratsastus ollut yhtä päätöntä kaahottamista. Siihen auttaisi kuulema kaikkein parhaiten kouluratsastus, säännöllinen estetreeni ja ratsastuksen ulkopuolinen harjoittelu. Olin kieltämättä laiskotellut aikalailla ratsastuksen ulkopuolella ja käynyt ainoastaan purjehtimassa isän kanssa ja tietysti surffaamassa De Layssä. Nyt olin kuitenkin päättänyt tehdä muutoksen ja alkaa auttaa kunnolla tallitöissä. Kottikärryjä pukatessa ja heinäpaaleja heitellessä tulisi varmasti kuuma. Samalla voisin treenata itseni huippukuntoon ja voittaa koko Power Jumpin! "Hukkasitko sä jotain?" Oranssihiuksinen poika kysyi hivenen vaivaantuneena. "Ai, öh moi, mä vaan jäin seilaamaan ajatuksissani", naurahdin ja siirsin pysähtyneen Doomiksen takaisin käyntiin. "Äiti sanoo aina, että olen taivaanrannanmaalari, eikä hän taida kovin väärässä olla." "Joo", poika sanoi ja tökki maata kengänkärjellään. "Me kai nähtiin aiemmin? Siellä poolopelissä?" Kysäisin hymyillen, vaikka kysymys olikin enimmäkseen retorinen. "Olitko sä Crid? Mä oon Luka. Mä en kuollaksenikaan muista kenelle kaikille mä oon esittäytyny ja kenelle en, niin mä esittelen itseni uudelleen ja uudelleen. Mutta sut mä muistan, punapäiden täytyy pitää yhtä!" "Juu", punapää vastasi ja virnisti ujohkosti. Palauttaessani Doomista laitumelle päästin sen vapaaksi heti kun portti orin takana sulkeutui. Se lähti villiin laukkaan ja karautti ystäviensä luo. Tuntui nyt jo pahalta, että joutuisin repimään sen irti kodistaan. Olinko kuitenkin ollut valtavan itsekäs ostaessani Doomiksen, jolloin se joutuisi muuttamaan kauas, lähes maapallon toiselle puolelle saakka. Katselin hevoslaumaa hivenen haikeana, vilkutin ja lähdin kohti leirimökkiä. Alexiinan kommentti:
Vihdoin kesä ja avarat taivaat ovat Lukallekin auenneet, kuten on odotettu!
Sympaattisesti alkanut tarinanpätkä. Kukapa sen parempi luottoystävä olisikaan kuin oma hevonen? Doomiksen mainio ruohomaha saa siis nyt kyytiä, kun treenit tosissaan alkavat! Samaa voi sanoa tallin kilparatsuista, Rexistä ja Lovexista sekä Billyn Titanista ja Magicista, jotka kaikki hikoilevat lekottelupäiviensä lomassa kesän isointa kisaa varten.
Kuinka Luka hoitaa itsensä ja Doomiksen kyyditykset Power Jumpiin? Hän voi päästä talliporukan mukana (kimppakyyditys tulee halvemmaksi), jolloin Power Jumpia koskevasta tarinasta saat myös Power Jump -merkin!
Hauska, että Luka tutustui taas paremmin Cridin kanssa! Crid-parka - hän on kävelevä katastrofi, kaikella rakkaudella. Kaikkea hänelle aina sitten sattuukin... Jos Luka ystävystyy hänen kanssaan, se olisi hirveän mukavaa, vaikka vääjäämätön eronhetki edessä onkin. Mitä Doomikseen tulee, eiköhän ponipoika uuteen kotiinsa hyvin asetu. Se on rohkea ja optimistinen hevonen 
|
|
Edestakaisin ravaaminen on varmasti pidemmän päälle rasittavaa, varsinkin noin lyhyillä aikaväleillä, mutta onneksi pitkä kesä on edessä...! 
