# Juokse, poika, juokse #
14.2.2020
Saakutin solmuke.
Mamma oli onnenkyynel silmässä asetellut puolituntia mun kaulaani punaista rusettia sen kunniaksi, että ”Cridillä on ihka oikeat treffit – ystävänpäivänä!”, kun jouduin lopulta sanoon, että mun on nyt mentävä tai joudun juoksemaan bussin kiinni. Ja koska juokseminen on ehdoton NO GO, pääsin vihdoin vapautumaan mamman ahneiden tahmasormien otteesta.
Ja ei – ennen kuin te ratkeatte riemuun (tai ehkä itkuun, mistäs mä tietäisin) – mulla
ei ole treffejä Charlotten kanssa. Eikä kenenkään toisenkaan naispuolisen lajini edustajan kanssa (tai miehen, ei sen puoleen, i'm open-minded). Mulla ei itse asiassa ole treffejä ollenkaan, mutta se oli hyvä (tai ainakin tehokkaasti toimiva) tekosyy päästä tänään tallille, jotta voisin (yikes!) vapauttaa oikean aivolohkon uhmaamaan vakaata vasenta – ja kuka ties, ehkä olisinkin se mies, jolla iltaan mennessä olisi oikeat treffit. Tai sitten yksi musta silmä. Tai kaksi.
Siinä vaiheessa, kun lähdin kotoa ja talsin kohti bussipysäkkiä rusetti kaulassa, pullonpohjat kiillotettuina (”pitäähän sen tytön nyt nähdä kauniit ruskeat rusinasilmäsi!”), hiukset kammattuina ja lakattuina taaksepäin päätä vasten (koska jostain syystä se on yleinen käsitys miesten siististä perusilmeestä juhlallisiin tilaisuuksiin?) ja yllä joku ikivanha mulle liian iso pikkutakki toppatakin alla (mamma ei uskonut, kun sanoin, että minä ja mun kuvitteellinen daami oltaisiin lähinnä ulkona… ”Ulkona?! Et sinä, Crid, voi olla niin pitkään ulkona! Nyt on helmikuu ja pakkasasteita! Totta kai sinä viet hänet syömään… Sunportissa on niin nätti se pieni söpö kahvila, se, jossa… päläpäläpälä...”), niin mä mietin, etten koskaan saisi naista.
Kenenkään tän ikäisen teinipojan äiti ei laitellut xy-kromosomilla varustettua lemmenhedelmäänsä kuin pikkupossua joulumarkkinoille. Ja kaikkihan sen tietää miten ne markkinat päättyy. Mutta mun mamma ei olekaan kenenkään mamma; se on mun mamma.
En voinu ottaa naurettavaa rusettia pois koko sillä matkalla, jota kävelin pihatietä pitkin, koska mamma tuijotti vilkutellen ja nenäänsä liinaan niistellen ikkunasta. Ja kun luulin päässeeni sen teleskooppikatseen ulkopuolelle, kuului mun takanani kiirehtiviä askeleita.
”Crid!” mamma läähätti juostuaan mun perään ja puristi häthätää ylleen heittämää auki olevaa takkiaan kiinni. ”Rahat!”
”On mulla rahaa”, sanoin ja näytin taskusta rypistynyttä 20 kanadandollarin seteliä.
”Eihän se nyt riitä”, mamma hönkäisi ja avasi tutisevin sormin lompakkoaan. ”Kun menette syömään ja elokuviin, niin kyllähän siihen nyt ainakin viisikymppiä menee...” Mammalla on se käsitys, että ainoat oikeat ensitreffit vietetään juuri niin kuin... no, elokuvissa. Ravintolaan syömään, elokuviin, kävellään ujosti käsi kädessä ja illansuussa yksi varovainen hyvän yön suukko. Mun kohdalla saa vain haaveilla, että noista tärpeistä ykskään koskaan tapahtuisi.
Mamma päätyi saattelemaan mut pysäkille asti ja häpesin silmät päästäni sen roikkumista mun käsivarressa ja tukan oijontaa ja rusetin suoristeluja. Vielä, kun nousin kyytiin ja istuin pakoon penkkiin, mamma tapitti mua tienreunassa suurilla silmillään, hymyili epävarmasti ja vilkutti. Se yritti viestiä vielä jotain huulillaan, mutta en saanut selvää.
Keitä ipanan hinta? Heitä hanalta? ”Täh?” mylväisin sille takaisin.
”VIETÄ IHANA ILTA!”
Sitten bussi jo köröttelikin tiehensä mä mukanaan ja huokaisin helpotuksesta. Yritin heti purkaa rusettia kaulasta, mutta se oli niin syvällä toppatakin paksun kauluksen ja hupparin uumenissa, että annoin olla. Voisin ottaa sen pois sitten tallilla.
Kuten tallin hyvin informatiiviselta ja oleelliselta ilmoitustaululta olin saanut lukea, vietettiin Orange Wood Ranchilla tänään ystävänpäivää näyttelyiden merkeissä. Se oli perinne jo aiemmilta vuosilta, joskaan en ollut kertaakaan ollut niitä katsomassa. Mulle oli käynyt jotenkin pöljästi niin, että kun mä olin kysynyt Tom-Tomilta (mun paras kaveri) niistä näyttelyistä, oli Tom-Tom kysynyt Amyltä (siskonsa), joka sitten oli ilmeisesti maininnut asiasta Alexiinalle tai vastaavalle, koska seuraavan kerran kun näytin pärstääni tallilla, nappasi Alexiina mua hihansuusta ja kysyi tulisinko sihteeriksi niihin värinäyttelyihin. Se kaikki tapahtui niin nopeesti ja sellasessa tilanteessa, etten ollu ihan kärryillä (yritin just koota Dragonin suitsia takaisin yhteen ja mä en tiedä mikä siinä on, mutten vieläkään oo saanut aivoihini kopioitua mallia siitä, miten ne oikein toimii) niin menin sitten sanoon joo.
Ja koska mä sanoin joo, piti mun tänään tänä helmikuun neljäntenätoistana tuomion päivänä jotenkin tallille saapua, ja sitä varten tarvitsin selityksen mammalle – ja kuvitteelliset treffit nyt sai toimittaa sitä virkaa: koska se olisi fool proof plan, jonka mamma latkisi onnellisena kuin kissa lämpimän kerman.
Tiiän, että mua odottaa kotona vielä iso vyyhti lisävalheita, koska joutuisin kehittämään kokonaisen tarinan siitä, miten nää mielikuvitustärskyt meni… mutta se olisi sen ajan murhe. Nyt mun murheena oli Charlotte, jonka olin Alexiinalta saanut tietää tosiaankin olevan yksi näyttelytuomareista (ja mikä ehkä osittain buustas mun nopeaa ”joo, tuun sihteeriks, ofc” -vastausta talliomistajalle).
Talsin tallin pysäkiltä ranchille sen parisataa metriä ärsyttävässä lumisateessa, joka tuli totta kai päin näköä mereltä päin. Kiillotetuista silmälaseista ei ollut enää paljon iloa; ne ahmi kiteet ja sumensi mun näköni niin, että meni arpapeliksi mistä kohtaa pitikään kääntyä tallipihatielle.
Näyttelyt pidettiin onneksi maneesissa. Suuntasin sinne ja osuin maneesin oville yhtä aikaa toisen lasisilmän kanssa, joka huitoi omia linssejään ihan yhtä tiuhaan.
”Pyyhkijät ois kovat”, mä sanoin hetken mielijohteesta, kun cowboyjannu veti toisella kädellä ovea auki ja toisen käden hihalla kuivasi naamaansa. Se vilkaisi muhun syrjäkarein ja mumisi jotain hiljaa. Mä tiesin sen olevan se, jota tallilla hoitajatytöt kutsui häijysti Lieriöksi. Koin heti kaltoinkohdeltujen sielujen sympatiaa (ehkä koska ollaan molemmat tällasia luikkuja, muiden dissaamia ”kivalla” lempinimellä varustettuja rillipäitä, joilla ei ole onnea naisten kanssa nimeksikään – mun lempinimi ala-asteaikoina oli pitkään Farts… mutta ei siitä sen enempää) ja siitä syystä varmaan menin lörpötteleen vielä lisääkin, vaikka jo heti alun nihkeestä vasta-argumentoinnista mun olisi pitänyt älytä pitää leipäluukku tiukalla. Mun tämän päivän ajan ohjakset käsiinsä saanut oikea aivolohko kuitenkin päätti, että tästäpä tehdään uusi ystävä – onhan nyt ystävänpäivä!
”Kiva kattella, kun kaikilla muilla on parivietti täydessä tohinassa päällä ja ite sitä sitten päätyy vaan tammaseuraan.” Löin itteeni mentaalisella nyrkillä välittömästi otsaan.
Oliko toi, oikeanpuoleinen aivopuoli, sun mielestä hyvä idea?? Nyt toi mua pelästyneenä vilkuileva jannu pitää varmaan epätoivoisena eläimiinsekaantujana… ”Tai siis kun tallille tulee ystävänpäivänä”, yritin korjata ja naurahdin niin, miten naurahtaa vain se, joka on ehdottoman syyllinen. Voi räkä.
”Tomford!
Tänne!”
Mun aivot täytti äkkiä enkelikuoro, joka lauloi hoosiannaa. Olin just ottanut rillit pois ja kuivasin niitä toppatakin alla olevaan pikkutakkiin (ja muistanut, että mulla oli toi naurettava rusetti yhä kaulassa), joten en nähnyt kuin ruskeapainotteista sumeaa maisemaa maneesin sisällä, mutta toi ääni… saattoi kuulua vain…
Lieriö lähti eri suuntiin harottavilla kintuillaan tarpomaan äänen suuntaan portaisiin ja mä seurasin sitä kuin unessa tuntematta omia kinttujani. Laitoin lasit takaisin päähän. Ja valaistuin.
Maneesin parvella katsomon yläpuolella oli pöytä kuuluttajankopin vieressä. Pöydälle oli levitetty epätavallisen värisiä ruusukkeita ja niiden ääressä hääräsi kaksi henkilöä. Toinen oli talliomistaja Alexiina. Toinen oli Charlotte.
”Tässä”, Charlotte sanoi Lieriölle, jonka perässä olin haahuillu paikalle oikeastaan tietämättä oliko se edes soveliasta, ja tuuppasi kynän ja paperia tämän käteen. Olin kade. ”Me sovittiin äidin kanssa, että tuomaroidaan puolet ja puolet luokista. Äiti on päätuomarina ja se tuomaroi Prisma-kehän, mutta mekin saadaan kyllä vaikuttaa lopputulokseen. Puolivälissä on yleisöäänestyskierros ja… öö...” Charlotte oli äkännyt mun tuijotuksen. Pyyhkäisin suupieltä varmistuakseni, ettei kuola valunut.
”Ah, Crid”, Alexiina sanoi iloisesti. Charlotte näytti epäluuloiselta ja ehkä se oli sattumaa, ehkä ei, mutta hivuttautui cowboyn taakse kuin varmuuden vuoksi turvaan. Mun kateus lisääntyi. Pahuksen cowboyt. Miksi ne saa aina naiset? ”Tässä on sinullekin kynä – toimiikohan se… toimii – ja alusta ja paperia...”
”Mitä mun siis pitää tehä?”
”Kirjoitat ylös mitä tuomari arvioi jokaisesta hevosesta ja mitkä pisteet antaa, yhdestä viiteen. Ihan lyhyesti voit laittaa ranskalaisin viivoin. Ja sitten saat jakaa ruusukkeet–”
”Joo”, mä nyökkäsin. Oli tosin vaikea keskittyä Alexiinan selitykseen, kun oli harvinaisen voimakkaasti tietoinen ihastuksensa läsnäolosta.
”Hyvä juttu! Ihan kohta aloitetaan, tuolla onkin jo ensimmäisen Dominantti Valkoinen -kehän osallistujia kävelemässä”, Alexiina tuumasi vilkaisten kaiteen yli alas maneesiin. ”Charlotte, sinun luokkasi.”
Charlotte lähti alas portaita. Mä pönötin paikallani ja olin ärsyttävän tietoinen siitä, että olin nobody luuseri.
”Kiva rusetti, Crid”, Alexiina sanoi ystävällisesti kuin ohimennen.
Saakutin solmuke.
Arviointi tapahtui niin, että kaksikymmentä pyntättyä kaakkia lähes yhtä pyntättyine esittäjineen kiersi maneesin uralla kehää. Tuomari, ekassa kahdessa luokassa siis Charlotte Alexiina apunaan, arvioi silmämääräisesti tästä joukosta kymmenen jatkoon. Ne, jotka valittiin jatkoon, tulivat riviin kentän keskelle ja muut joutuivat poistumaan hallista. Sitten yksitellen jokainen näistä kymmenestä tuli vuorollaan kiertämään kehää käynnissä ja ravissa ja samalla kuuluttaja – äänestä päätellen Dewn – selosti katsomossa istuvalle yleisölle jotain nippelitietoa kyseessä olevasta hevosesta.
”
18-vuotias spanish norman -ori Latviasta, syntynyt Ranskassa. VIP MVA Finest -palkittu. Isä Duc Noir, emänisä El Mozart.”
”Ehdottomasti jatkoon!” joku huusi yleisöstä ja moni säesti kuin mölyapinakerho. Tällä kierroksella nimittäin yleisö äänesti jatkoon viisi niiden mielestä parasta hevosta.
”Jatkoon”, Alexiina kuiskutti hymyillen Charlotten korvaan, joka nyökkäsi, ja mä rustasin kynä sauhuten: ’
Uljas Musta -finalistit: numero 1, joku espanjannormaali.’
Mua kuumotti. En voinu uskoa, että seisoin niin liki Charlottea. Mun unelmien naista. Mun aivot – molemmat aivolohkot – kävi niin ylikierroksilla, että en ymmärrä miten jälkikäteen kukaan sai mun muistiinpanoista selvää. Tai miten ylipäänsä sain järkeviä lauseita muodostettua kirjoitusasuun. Puhumaan en ainakaan pystyny.
Ai millasia hevosia näyttelyssä sitten oli? Se teitä varmaan enemmän kiinnostaa kuin mun koukeroinen ja säälittävä rakkauselämä. Jos tilanne olisi ollut toinen, ehkä jotain olisi jääny paremminkin mieleen. Tai olisin pystyny nauttimaan siitä, että sain tällaiselta paraatipaikalta aimoannoksen harvinaisia karvapeitteitä (
mmm... Charlotten iho näyttää niin hyvältä ja kevyesti ruskistuneelta...) ja jaloja kauloja (
se on niin hoikka ja sirokaulainen, voisipa vähän puraista...) ja hulmuavia kiharaharjoja (
miten söpö polkkatukka sillä on, ruskean hienoisin ja moninaisin vivahtein). Kyllä Alexiina huomaavaisesti aina väliin mulle yritti jotain kommentoida, että: ”enpä ole kuunaan nähnyt tuon väristä kimoa!” tai ”eikö ole kerrassaan upea shamppanjaväritys?” tai ”ihastuttava cremello pikkuponi, toivottavasti se on finaalissa!”
Mulle noi kaikki väritermit ei kertoneet mitään, oli ne sitten mitä viinejä tai kermapullia tahansa. Mulle hevoset oli mustia, ruskeita, valkoisia, keltaisia (kuten Dragon) ja sitten jotain siltä väliltä. Tai oli ainakin tähän päivään asti ollut. Nyt mun silmäni avautuivat ja koin ahaa-elämyksen, että ai niitä on tuonkin värisiä? Itse asiassa näiden näyttelyiden jälkeen mä oon aika varma, että kaikki värit on hevosissa mahdollisia. Vaikka näissä kisoissa nyt ei sattunut olemaan pinkkiä ponia (vaaleanpunaisia kylläkin - tai sitten näin kaiken mun vaaleanpunaisten lasien läpi niin) tai sähkönsinistä, niin kukaan ei enää voi saada mua uskomaan, etteikö nekin olisi mahdollisia. My Little Pony 4evah.
Talliomistaja oli aivan täpinöissään mustien luokassa olevasta friisiläisestä, jonka nimen kuultuaan tajusin olevan Orange Woodin oma kasvatti ja se selitti ylimääräisen säpinän.
Ja mäkin sain vaikuttaa, vaikka olin vain sihteeri. Alexiina antoi mulle välitaukojen aikana tehtäväksi keksiä niin monta hauskaa kunniamainintaa kuin mahdollista. Helpommin sanottu kuin tehty: mun keskittymiskyky oli sangen huterilla kannattamilla pähkimään jotain sanaleikkejä, kun Charlotte vieressä tuoksui ihan mustalta samettiyön kuiskaukselta…
Ehkä jossain alitajunnassa, siellä järkevän vasemman aivopuoliskon perimmäisessä poimunnurkassa, olin samalla koko ajan työstänyt sitä alkuperäistä ajatusta: mun piti pyytää Charlottea ulos.
Mansikki-luokan puolivälissä, kun pihaton Smokey sen legendaarisen eräjorman esittämänä liihotti uraa ympäri sininen silmä pyörien, lävähti maneesin ovet auki. Mä olin juuri ollut hivuttautumassa Charlottea lähemmäs ja sanomassa sille jotain kohteliasta, jotain – mitä tahansa – millä saisin luotua meidän välille edes jonkinlaista yhteyttä ja lämmiteltyä sitä suurta kysymystäni varten, kun tää tulija riisti sen huomion multa kuin tikkari napataan lapselta.
Leveästi virnuileva Kitty sujahti nopsasti porteilta pilkukkaan irlannincobin edestä ja tuli meitä kohti.
”Kitty!” Charlotte huudahti onnellisena ja Alexiinakin oli yllättynyt ja iloinen ja ne kaikki halasi ja Lieriökin sai Kittyltä ystävällismielisestä nyrkistä pökkäisyn olkavarteen ja kaiken sen taustalla mä seisoin kenenkään suomatta muhun edes vilkaisua.
Niin. Kukapa Cridiä nyt huomaisi. Tai siitä välittäisi. Sitä peräluokan pizzanaamaista Fartsia (minkä mä sille voin, että mulla on herkkä vatsa!!!).
Rusetti ahdisti ja yritin löysätä sitä, mutta se ei auennu. Mamma oli solminut sen jotenkin ihan omituisesti. Sihteerin paperini putosi maahan ja hiki virtasi ja henkeä ahdisti ja silmissä vilkkui… Keuhkot puristui kasaan ja kaavin kauhuissani inhalaattoria käteen yrittäen olla yskimättä ja kuitenkaan siinä onnistumatta. Vesi tirisi silmistä. Kukaan ei välittäny vieläkään. Ne oli vain Kittyn ympärillä kuin mehiläiset kukassa.
Ei, kukista ja mehiläisistä ei nyt kyllä edes aloiteta.
”Kaikki hyvin, Crid?” Alexiina kysyi, kun sentään joku muisti munkin olemassaoloni. Olin saanut jo hengen taas kulkemaan. Saamarin maneesipöly.
Kun maneesin keskellä oli lopulta enää finalistit ja koko näyttelyn bissesiideri (tai joku sellanen) juoksi kuin kruununperijätär esittäjänsä kanssa hallia ympäri, mä päätin, että nyt toimitaan eikä meinata. Charlotte oli just sen näköinen, että olisi valumassa pois, kun tapahtuma oli ohi ja mä nielaisin ja avasin suuni ja se jäi auki enkä sanonut mitään ja Charlotte käveli pois.
Se siitä.
The End.
Hyvä, Crid. Nyt voitkin lähteä kotiin.
Mä katsoin kuinka se käveli kohti maneesin ovia. Yksin. Kitty oli jäänyt pälpättämään Lieriön kanssa ja Alexiina jutteli yhden finalistin, Mansikki-luokan voittajan kanssa, jonka hevonen oli kuin iso dalmatiankoira. Ajattelin heti Rocketia. Se olisi tykännyt olla täällä tänään: niin paljon ihmisiä ja hevosia ja vipinää.
Ehkä mun pitäis ottaa Rocketista mallia. Se vain syöksyy kuin raketti päätäpahkaa kohti seikkailuja.
Ja sitten mä tein jotain, mitä en sais tehdä. Mä juoksin. Juoksin ja hengästyin ja uusi astmakohtaus oli tuloillaan, mutta juoksin silti ja irvistin ja juoksin ja sain Charlotten kiinni tallilla.
”Hei”, mä sanoin ja olin kuolla. Mutta mä sanoin kuolemalle, niin kuin mun miekkailuopettaja kerran opetti:
Not today. ”Hei… mitä sä teet tänään?”
Miks se tuijottaa mua noin? Se on kova luu. Siks mä siitä pidänkin.
”Miten niin?”
”No… aattelin… olisitsä halunnu... lähtee... vaikka kahville tai jotain?”
Mä tein sen. Olin tässä kohtaa niin ylpee itestäni, että sitä seuranneella reaktiolla Charlotten puolelta ei oikeastaan enää ollut yhtä suurta merkitystä: mä olin selättänyt pelkoni ja toiminut ja se tuntu niin penteleen mahtavalta!
”Ööh… en.”
No. Ainakin vielä hetki sitten oli tuntunut mahtavalta.
Mutta ehkä ensi helmikuussa sitten.
Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
