Ranchin elämää vuonna 2020

Surray antoi kirjeen valahtaa pöydälle ja nosti molemmat kädet otsalleen. Silmiä kirvelsi, mutta hän ei itkenyt. Hän ei ollut itkenyt enää vuosiin.

Hänen olisi päästävä ulos. Hänen olisi päästävä ulos tästä asunnosta, tästä tunkkaisesta ja vetoisesta ja ankeasta asunnosta, jota ei vajaan vuodenkaan jälkeen osannut edelleenkään kodiksi mieltää.

Surray otti puhelimen käteensä ja astui jääkaapin oven eteen. Hän nosti sormen lapulle, johon oli raapustanut huonolla kuulakärkikynällä puhelinnumeron ja paineli sen kännykkäänsä ennen kuin nosti sen korvalleen.

Puhelun jälkeen hän meni ulos ja istahti portaille. Olisp’ tupakkaa, hän huomasi ajattelevansa katsellessaan maassa kyykkivää Patrickia. Aamupäivällä oli satanut ja maa oli edelleen märkä sekä lätäkköinen. Poika tökki oksanpätkällä kastematoja, koetti noukkia ja tasapainotella niitä kepillä pois soralta ruoholle. Pojan ilme oli totinen; suuret paksut huulet tiukasti yhdessä ja suora tukka varjosti silmiä. Surray mietti milloin he kumpikin olivat lakanneet hymyilemästä.

”Kult’”, hän kutsui hellästi. Patrick ei kääntynyt katsomaan tai keskeyttänyt tehtäväänsä, mutta Surray tiesi hänen kuuntelevan. ”Äiti lähtee illaksi vähä’ kaupungil’. Sul’ tulee lapsenlikka siks’ aikaa, eikös?”

Mato lipsahti tikulta toistuvasti, vaikka Patrick kuinka yritti saada sitä siinä pysymään. Se oli liukas ja limainen ja kiemurteli kippuraan kuin sitä olisi poltellut sisältä käsin. Patrickin kalpeat ja vakavat kasvot heijastuivat ylösalaisin vesilätäköstä. Ne olivat aivan liian vakavat yhdeksänvuotiaalle.

”Gillian?” Pojan ääni oli hiljainen kuin hän olisi mumissut nimen itsekseen. Surray nosti paidankaulusta korkeammalle. Syystuulessa tuntui jo aivan liikaa talvi. Kuinka he selviäisivät toisesta talvesta Kanadassa?

”Ei kult’, Gillian ei pääse. Muistakko, kun äiti kertoi, että häl’ on nyt omia lapsia? Hän kaitsee niit’...”

Mato tippui taas. Patrick nousi hitaasti seisomaan. Hän tuijotti alas jalkoihinsa maassa kipristelevään avuttomaan olentoon. Sitten hän kohotti lenkkikenkäänsä ja liiskasi sen.





Tamulissa oli liian täyttä. Surray kääntyi heti ovilta ympäri. Latobaarissa discovalot pyörivät ja välkähtelivät, musiikki raikui uusimpia kantrihittejä jumputtaen ja ihmisiä istuskeli pyöreiden heinäpaalipöytien ympärillä drinkit käsissään tai hampurilaisia ja pihvejä pullistelevat lautaset edessään. Liikaa väkeä, liikaa melua, liian riemukasta. Surray palasi Mascotille ja ajoi sen ainoan toisen baarin luo, jossa oli käynyt; Oldeer Pubin saluunamaiset ovet heilahtivat, kun hän kävi sisään.

Pubissa tupakansavu leijaili, katon rajassa oleva kuvaputki mölisi urheilua ja hämyisässä nurkassa miehiä pelasi biljardia. Surray ei katsonut kehenkään, vaan käveli suoraan baaritiskin luo ja etsi siitä itselleen vapaan jakkaran mahdollisimman kaukaa muita. Hän tilasi oluen ja saatuaan kylmän lasin viileisiin sormiinsa, nosti sen heti huulilleen ja joi niin pitkän hörpyn, että oli vetää vaahtoa väärään kurkkuun.

Elämä oli selviytymistä. Se oli taistelua ja selviytymistä päivästä toiseen. Jos hänellä ei olisi ollut Patrickia, jos hän ei olisi ollut äiti…

Surray tilasi toisen tuopin ja joi sen kerralla puoleen. Nyt hän tarvitsisi enää tupakan. Hän nosti hieman päätään ja pälyili ympärilleen. Kolme miestä – kaikilla flanellipaidat ja cowboyhatut – oli poistumassa baarista. Yksi heistä kopeloi takkinsa taskua sen näköisenä, että etsi selvästi askiaan, kun hän sai Surrayn katseen kiinni. Myös miehen takana ollut kaveri hoksasi Surrayn. Surray käänsi nopeasti päänsä kiroten muualle, mutta oli jo liian myöhäistä.

Hän oli hörppivinään tuopistaan, mutta pystyyn kavahtavat niskakarvat kertoivat sen hänelle: mies lähestyi häntä takanaan.

Saatana. Surray ummisti silmänsä.

”Kukas se täällä?” lipevä ääni sanoi hänen oikealta puoleltaan. Surray aukaisi silmänsä. Weighfieldin suurikokoinen hahmo häälyi hänen silmäkulmassaan nousten istumaan baarijakkaralle. Vaikkei katsonut tähän, Surray tunsi kyllä tuon äänen. Miten hän oli voinut olla niin huolimaton, ettei ollut katsonut miehiä tarkemmin? ”Miss Oi-Mate-With-Me vielä maisemissa?” Weighfieldin äänestä oli kadonnut se mairea sävy, jolla oli häntä puhutellut aina siihen asti, kunnes Surray oli survaissut häntä perhekalleuksille. Sen jälkeen oli miehen asenne viilentynyt huomattavasti ja hänen todellinen vihamielinen luontonsa tullut enemmän esiin. Ja se pelotti Surrayta enemmän kuin hän olisi koskaan antanut miehen nähdä. ”Saanko tarjota lisää juotavaa?”

”Painu helvettiin, Weighfield.”

”Vapaa ilta vai?” Weighfield jutteli kuin ei olisi kuullutkaan Surrayn sihinää. Hän kävi mukavasti jakkaralle ja vinkkasi baarimikolle. ”On se hyvä, ettet ihan uuvuta itseäsi lantaa luodessa, vai mitä? Viski”, hän tilasi. ”Ja cowgirlille uusi tuoppi.”

”En ottais’ sinult’ vesilasillistakaan”, ärähti Surray. Weighfield oli ottanut tupakka-askin esiin ja tökkäsi yhden suupieleensä. Hän hymähti. Sitten hän raapaisi tikkua askin reunaan ja sytytti savukkeensa. Laittaessaan askia takaisin taskuun, hän huomasi Surrayn pälyilevän sivusilmäyksen.

”Pahansisuinen nainen”, Weighfield sanoi ja hönkäisi savua ilmaan. Baarimikko liu’utti viskilasin hänen eteensä. ”Meidän pitäisi tehdä asialle jotain. Tuollaiselle likasuulle löytyy kyllä käyttöä...” Mies taputti hävyttömästi vyönsolkeaan. Surrayta alkoi nopeasti oksettaa niin, että hän kääntyi jakkarallaan ja hyppäsi alas; Weighfield tarttui häntä käsivarresta. ”Se ei ollut kysymys”, hän ärisi savukkeen ja hampaittensa välistä.

”PÄÄSTÄ IRTI SENKIN SIKA!” Surray karjaisi ja koetti riuhtaista itseään irti, mutta Weighfieldin ote vain tiukkeni. Hän tunsi kuvotusten väreiden säteilevän käsivarttaan pitkin kohdasta, jossa Weighfieldin tulikuuma koura puristi kivuliaasti. Surray nostaisi metelin, varmasti nostaisi, ja sen saisi koko Waterphew kuulla: hän aukaisi jo suunsa ja oli valmis kiljumaan täyttä kurkkua, kun hahmo häilähti Weighfieldin taakse ja taputti miestä hartiaan.

”Päästä irti”, matalan rouhea ääni murisi Weighfieldin korvan juuressa. Surray tuijotti varjomaista hahmoa, jonka kasvoja ei kunnolla erottunut suuren lierihatun takaa. Weighfield vilkaisi olkansa yli. ”Mitäs tämä sinulle kuuluu?” hän ärähti, mutta äänessään oli hienoista epäröintiä. Surray kuuli sen ja käytti tilaisuuden hyväkseen lyöden miestä vapaalla kädellään lujasti ja tarkasti kyynärtaipeeseen samalla, kun kiepautti kiinni pidettyä kättään. Weighfield ärjäisi yllätyksestä ja kivun vihlauksesta ja Surray sai itsensä vapaaksi. Hän kompuroi monta tuolia taaemmas. ”Kuulepas äijä”, raivosta pihisevä Weighfield kääntyi nyt tunkeilijaa kohti. ”Mä en pidä nokankoputtajista enkä varsinkaan niistä, jotka tulee tielleni.” Puhuessaan, hän kääri hihojaan. Weighfieldin massiivisen lihaksikkaat käsivarret olivat kuin lihanpalat. Pitkässä tummassa takissa seisova parrakas mies sen sijaan näytti paljon luisevammalta.

Weighfieldin nyrkki heilahti ennen kuin paljon muuta ehti tapahtua. Tuskin Surray oli räpäyttänyt silmiään kahdesti, kun molemmat miehet jo kieriskelivät baarin lattiatasolla toisiaan mätkien, ähkien ja äristen. Muita illanviettäjiä oli hylännyt television katselun tai biljardipöydän ja tullut lähemmäs seuraamaan käsikopua; kuului vislausta ja hurrausta ja ärräpäitä. Surray hivuttautui vähin äänin pois päin, kunnes pääsi pubin ovelle ja poistui siitä ulos.

Hän juoksi autolleen pidellen toisella kädellä kipeää käsivarttaan – tuota saastunutta kohtaa – ja väänsi tärisevin sormin avainta virtalukossa.

Miksi hän oli kuvitellut, että lähteminen kotoa olisi koskaan ollut hyvä ajatus?

Jigglypuff
21.10.2020
[Liittyy tähän uutiseen]

"Niin. Niille saisi keksiä nimiehdotuksia."

Katselin kanoja lumoutuneena, enkä enää juurikaan piitannut Raicysta, joka niitä oli minulle päättänyt aikansa kuluksi näyttää. Olin nähnyt ennenkin Orange Wood Ranchin kanoja, mutta koskaan en niin läheltä. Pidin niistä heti. Niiden silmät katsoivat suoraan eteenpäin, tai no, sivuillepäin, eivätkä ne tuijotelleet suotta suoraan kohti. Kun niitä silitti, niiden karva, ei kun höyhenet, olivat paljon liukkaampia kuin oletin. Höyhenten ruodot, vai mitä olivatkaan, tuntuivat selässä ja siivissä, mutta eivät pehmoisissa untuvakauloissa.

Minun oli ihan pakko nostaa yksi kana syliini. Se oli ruskea. Se ei olisi halunnut olla vieraan, koppinsa lattialla kanankakassa istuvan tyypin sylissä ja pyristeli, mutta puristin sitä vähän. Melkein pelotti pitää kiinni, kun sen alapuoli oli niin pehmeä. Kun nostin sitä kainaloista niin kuin koiranpentua, ehdin nähdä sen sohivat ja vipattavat pikku jalat ennen kuin se huitoi siivillään ja rääkyi niin kovasti, että minun täytyi päästää se irti.

Se ruskea kana ei uskaltanut enää käsittelyni jälkeen tulla lähelleni, mutta toinen melkein samanlainen tuli.
"Se on Phoenix", Raicy sanoi, mutta keskityin ennemminkin silittämään uutta ruskeaa kanaa parilla sormella rinnasta kuin Raicyn juttuihin. Hänhän joka tapauksessa vain vaihteli asentoaan ja huokaili kanalan ovella ihan niin kuin ihmisen olisi muka voinut tuoda katsomaan kanoja ja olettaa, että hän on kymmenessä minuutissa valmis. Sitä paitsi Phoenix oli yhtä pehmeä kuin aiemmin kiusaamani kana ja kaivoi takkini taskusta kaupan paperikuitin.

"Niin. Pitäisi oikeastaan jatkaa hommia..." Raicy mutisi.
"Joo. Joo." Nousin nopeasti ylös. En haissut hyvältä.
"Tälle tässä ja noille tuolla nurkassa jos on nimiehdotuksia, niin saa ehdottaa", Raicy sanoi vielä uudestaan asian, jonka takia olimme alun perin tulleet.
"Jigglypuff", sanoin ja osoitin yhtä, kaikista pulskinta.
"Jigglywhat?"
"Jigglypuff. Jos mulla olisi kana, se olisi Jigglypuff."
"Tuota..." Racy empi. "Okei. Katotaan nyt mitä muut ehdottaa... Sitten joskus jouluna päätetään..."

Vilkutin Phoenixille vielä lähtiessäni, mutta se ei osannut vilkuttaa takaisin. Pudistelin puruja takapuolestani ja olin tyytyväinen, että menisin seuraavaksi suoraan kotiin. En ollut ennen koskenut kanaan, mutta enpä ollut haistanutkaan niitä tai pyörinyt niiden alusissa orsien ja pesien alla. En piitannut, tulisiko pulskasta kanasta Jigglypuff, mutta ajattelin mennä takaisin kanakoppiin vielä joskus: ehkä kesän lämmössä, kun kanat olisivat taas ulkona vuorokauden ympäri. Ensin selvittäisin, mitä tuliaisia niille voisi ostaa syötäväksi, etteivät ne tulisi kipeiksi.

Alexiinan kommentti:
Nämä ovat niin ihania nämä Mikaelin pikku "off topic" -tarinat!   Viimeksi kissanpentujen, ja nyt kanojen kanssa. 

Kiitos osallistumisestasi Kanoille nimiä! -tehtävään! Parven pulskin kanatyttö on nimetty Jigglypuffiksi (Raicyn silmien pyörittelystä huolimatta - lapset tosin tykkäsivät nimestä kovastikin) ja Mikael sai tästä kunniasta uuden Chicken Chaser -merkin! 

1.11.2020

Itsepuolustuskurssista silloin muutama vuosi sitten oli ollut hyötyä. Päästyään irti silloisesta miehestään, Surray oli vannonut vastedes voivansa puolustaa paremmin itseään – ja Patrickia. Niinpä hän oli käynyt useammalla kurssilla oppiakseen perusasiat siitä, kuinka vapautua jonkun pitelemästä otteesta, mihin kohtiin iskeä, miten käyttäytyä turhaa huomiota herättämättä.

Niin paljon kuin väkivaltaa inhosikin, hän myös ymmärsi, ettei se maailmasta loppuisi. Niin kauan kuin Weighfieldin kaltaisia juntteja oli olemassa, olisi myös vaaransa, ja Surraysta oli parempi valmistautua niihin kuin hyssytellä ja sulkea karulta totuudelta silmänsä.

Palattuaan baari-illan jälkeen kotiin hänellä oli ollut kova työ teeskennellä rauhallista lapsenvahdin ja Patrickin nähden. Hän oli juoksuttanut vettä suihkussa niin kauan, että se oli ollut lähes kiehuvan kuumaa ja astunut sitten sen alle. Vesi oli sattunut kuin tuhat neulaa iholla, mutta hän halusi kestää sen; hänen oli kestettävä se voidakseen tukahduttaa tuon toisen poltteen, joka hänen käsivarteensa Weighfieldin otteesta oli jäänyt kaivertamaan.

Suihkussa hän saattoi myös kenenkään näkemättä itkeä.

Hän piti työstään, työnantajastaan ja ylipäänsä hevosista, mutta kynnys mennä Orange Woodiin oli kasvanut entisestään. Mitä jos hän törmäisi taas Weighfieldiin? Mies oli kuin tikittävä aikapommi, joka varmasti tilaisuuden tullen yrittäisi taas jotakin. Toisaalta, tuskin hän voisi tehdä mitään pomonsa nenän alla. Riski tavata Weighfield ranchilla oli ehkä suurempi, mutta toisaalta se oli myös turvallisempi ympäristö mieheen törmätä kuin pubissa tai – luoja ties – kotonaan.

Sinä iltana ennen nukkumaanmenoa Surray varmisti turvalukon ja oven edessä olevien esteiden olevan varmasti kunnolla.


Hyytävä viima oli ottanut Kanadan pienen rannikkokaupungin otteeseensa vaihtuessaan marraskuuhun. Surray tarpoi jäisen maan ja kevyen lumen yli parkkipaikalta hiljaiselle tallipihalle. Hänellä ei ollut tänään työpäivää, oli sunnuntai, ja jos olisi voinut itse valita, olisi pysytellyt tänään kotonaan viltteihin kääriytyneenä Patrickin kanssa syömässä leipomiaan muffineita ja lukemassa kirjaa.

Talliomistaja oli kuitenkin mitä hartaimmin kutsunut hänet viettämään valojuhlaa eikä Surray ollut löytänyt itsestään sydäntä kieltäytyä niin maanittelevasta kutsusta. Hän oli kieltämättä vetäytynyt muusta talliporukasta syrjään, ei koskaan juuri jutellut tai vaihtanut kenenkään kanssa sanaakaan, ei pahemmin ollut nähnyt vaivaa luodakseen kontakteja. Alexiina oli kuitenkin aina häntä kohtaan mitä ystävällisin ja Surray aisti etäisesti, että Alexiina olisi jollain tavoin ollut hänestä huolissaan; eihän hän tietenkään Surrayn elämäntilanteesta sen tarkemmin tiennyt, sillä Surray oli hyvin tarkka yksityisyydestään, mutta ehkä talliomistajalla oli jokin hyvyydellä ja myötätunnolla siunattu kuudes aisti.

Niinpä Surray, vaikka tunsi olonsa kurjaksi ja viluiseksi, astui talliin vastoin parempaa tahtoaan. Tasainen rouskutus kantautui karsinariveistä: siellä täällä pari korvia tai värähtelevää harjaa näkyi iltaheiniään mussuttavien hevosten luota.

Surray kiersi tallitupaan ja lähti nousemaan portaita tallivintille. Mitä ylemmäs hän kävi, sitä selvemmin ihmisten hälinä ja pulina sekä musiikki alkoi kuulua – luojan kiitos Weighfield ei olisi tänä iltana paikalla, tai Surray olisi ehdottomasti jättänyt tulematta.

Heinävintillä joukko lähinnä lapsia ja nuoria istuskeli lattialla taltat käsissään ja kaiversi kieli keskellä suuta kurpitsoita. Ovi hoitajahuoneeseen oli avoinna. Surray mutkitteli heinäpaalien ja lasten ohi varoen astumasta kenenkään taideteoksen päälle, ja kävi sisään tallivintille.

”Surray – mukava, kun tulit!” Alexiina ilahtui. Hän oli kädet täynnä kuppeja ja lautasia. ”Tule peremmälle, täällä on ruokatarjoilu…” Surray riisui buutsinsa ja kiersi väliseinän taa. Kolhuisen puupöydän ääressä istui syömässä ja jutustelemassa aikuisväkeä: ranchin seniorimatriarkka Emily, talliomistajien vanhempi poika Dewn, josta Surraylla ei ollut kuin hyvää ajateltavaa, toinen viileän oloinen nuorimies naisystävänsä kanssa sekä cowboy Thomas. Sohvalla istui Gillian sipsutellen suuressa kantokopassa makoilevia vauvoja. ”Ota tästä. Siinä on kurpitsapiirakkaa ja täällä sipulikeittoa, niin ja ihan tuoretta leipää.”

Pöydän ääressä näytti olevan ahdasta, joten tasapainotellen muki ja lautanen käsissään Surray meni sohvan luo.

”Saak’ tähän istua?”

”Ai hei! Ole hyvä.” Tyttö hymisi vauvoille ja keinutti koppaa. Hän oli kovin nuori äidiksi.

”Kaksoset”, sanoi Surray tasapainotellen kanankoipilautasta polvelleen. Kopasta häntä tapitti neljä sinisen utuista, epäluuloista silmää. ”Onneks’ olkoon.”

”Kiitos”, Gillian hymyili autuaasti. Hänellä oli tuo tuoreen äidin onneen puhjennut katse. Surray muisti valokuvat itsestään pian Patrickin tulon jälkeen. Hän ei ollut koskaan oppinut tuota ilmettä.

Äidinrakkaus ei aina näkynyt ulospäin.

”Mitkäs nimet näille pikkuisil’ annettiin?”

”Diana ja Hugo.”

”Nätit nimet. Me ei olla nähty aikoihin. Miltä äitiys on tuntun’?”

”En voisi olla onnellisempi”, puhkesi Gillian aitoon leveään hymyyn. ”En olisi uskonut, että se voi mennä niin, mutta he ovat paras asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut.”

Surray tunsi piston rinnassaan. Miten pieni rääpäle Patrick olikaan ollut, kun hän oli saanut pojan ensikertaa käsivarsilleen… Miten pienet sormet ja varpaat, miten tumma ja tuima katse. Surray ei ollut tuntenut mitään rakkauden tapaista vastasyntynyttä vauvaansa katsoessaan. Hänellä ei ollut ollut päällimmäisenä mielessä mitään muuta kuin helpotus siitä, että oli yhä hengissä ja sietämättömät kärsimykset ja kivut olisivat ohitse, ja huoli siitä, miten hän voisi ottaa vastuun ja huolehtia jostain niin onnettomasta ja surkeasta olennosta.

Hän pakotti hymyä.

”Sen näkee.”

”Kuinka Patrick voi? Minulla on ollut häntä kauhea ikävä. Ajattelin, että voisin tulla joku päivä katsomaan häntä. Ja ehkä myöhemmin, kun Hugo ja Diana ovat vähän isompia, hän haluaisi tulla leikkimään heidän kanssaan?”

Surrayn hymy värisi. ”Patrick varmasti pitäis’ siitä. Hän kyseli sinuu.”

”I-ihanko totta?” Gillian punastui mielihyvästä. ”Ole kiltti ja kerro hänelle mitä lämpimimmät terveiset!”

Toinen vauvoista puhkesi silloin itkuun; Alexiina oli taputtanut käsiään saadakseen väen huomion ja pienokainen oli hermostunut siitä. Pian hän tartutti itkunsa sisareensa ja kohta kumpikin rääkyi. Gillian nosti lapsensa syliinsä lohdutellakseen tätä.

”No niin – jos täällä on vielä viime hetken maastoretkelle lähtijöitä, Dewn ottaisi nimiä ja ratsutoiveita vastaan. Retki lähtee puoli kahdeksan tallipihasta.”

Surray nousi äkkiä seisomaan. Tallivintin vilkas melu, ahtaus ja vauvojen itku sai hänet ahdistumaan.
Ehkä hän oli jo hoitanut vierailuvelvollisuutensa. Kunnioituksesta talliomistajaa kohtaanhan hän oli tullut, mutta tosi asiassa hän olisi paljon mieluummin jo matkalla takaisin kotiin.

”Surray, lähdetkö sinä maastoretkelle?” Alexiina oli kiinnittänyt häneen noustessaan huomionsa.

”En taida, ajattelin tästä koht’ mennä…”

”Lähde ihmeessä mukaan! Sen jälkeen on vielä lyhtyjenkin lasku myllymäeltä. Eikö retkelle mahdu vielä tulijoita?” Alexiina kääntyi Dewnin puoleen, joka nyökkäsi: ”Jeah. Rock on ainakin vapaa.”

”Mainiota! Surrayhan voi ottaa sen.”

Surraylla ei ollut siinä juuri sanansijaa.

”Tuolla menee Barrett”, huomautti Charlotte, joka oli juuri tullut heinävintin puolelta kädet täynnä kurpitsanjäämiä ja katsoi ulos ikkunasta. ”Hän ei taida tietää, että meillä on täällä tänään juhlat.”

”Voi Barrett”, Alexiina huokaisi päätään pudistaen. ”Minä kutsuin kyllä hänetkin, mutta sitä miestä on mahdoton saada minnekään… Onneksi hän näyttää sentään olevan jo paremmassa kunnossa.”

”Kui hänen kävi?” kysyi Surray, joka myös katsoi ikkunasta: pitkätakkinen hattupäinen mies siellä harppoi tyhjällä tallipihalla kohti pihattoa. Hahmossa oli jotain tuttua.

”Ajoin hänet sairaalaan. Mahdoton kuumetauti. Onneksi sinä, Surray, löysit hänet ladosta. Hän olisi voinut joutua todella pahaan kuntoon, jos olisi ottanut vielä kylmiinsä.”

Hahmo hävisi ladon taa, mutta Surray seisoi silti vielä ikkunassa sinne päin hajamielisesti katsellen. Alexiina laski kätensä hänen olkapäälleen. Vaikka ele oli ystävällinen, Surray ei pitänyt siitä: hän ei pitänyt siitä, että ihmiset koskivat häneen tai tulivat liian lähelle.

Paetakseen liian intiimiksi käynyttä tilannetta hän rykäisi ja kääntyi pois ikkunasta.

”Mie taidan sit’ lähteä varustamaan Rockia.” Hän laski lautasensa ja mukin tiskipöydälle.

”Tee se. Ja kiitos, kun tulit – on niin mukavaa, kun meillä on lähes koko porukka paikalla viettämässä aikaa yhdessä!”

Yhdessä.

Surray kiitti laimeasti ja palasi eteiseen vetämään saappaita takaisin jalkaansa. Heinävintillä nuoret kinastelivat siitä, kuka oli rikkonut kenenkin kurpitsan ja kenen oli kaikista parhain. Surray ohitti heidät pahemmin katsomatta ja laskeutui portaat takaisin tallitupaan.

Voisihan hän mennä vielä mukaan lyhtyjen laskuunkin – tehdä kerrankin jotain itselleen ja laskea kynttilän taivaalle omaksi kunniakseen.

Olihan tänään hänen syntymäpäivänsä.

Kisareissulla 31.10.2020

Todellisuudessahan teksti on pitkä kuin nälkävuosi ja koko homman voi lukea blogista

Lauantaina pitkä matkamme tuli lopulta päätökseen, kääntäessäni autoni Orange Woodin portista sisään ja lopulta parkkeeratessani sen muiden trailereiden viereen. Auton ollessa parkissa vedin avaimet virtalukosta ja lähdimme purkamaan tammoja trailerista. Charlien pidellessä Foreverin narua ja Imaghostin narun painaessa omassa kädessäni, lähdimme kävelyttämään tammoja pikaisesti ja löydettyämme erään hieman rauhallisemmalta vaikuttavan reitin, ei edellämme kävelevästä parivaljakosta voinut erehtyä kovinkaa paljoa.

”Dewn!” korotin hieman ääntäni ja toivoin että Center kuulisi minut. Onnekseni toinen käänsikin päänsä ääneni suuntaani hieman ihmetellen kuka tuota kutsuisi, mutta rekisteröidessään äänen lähteen tuo pysähtyi ja päästessämme lähemmäs miestä tuon kasvoilta oli luettavissa tervetulleeksi osoittava ilme.

”Haittaako jos liitytään seuraan? Ajateltiin antaa tammoille vähän liikettä ensin kun takana on kuitenkin pitkä matka” nostin kysymyksen ilmoille vinkaten samalla kohti takanamme seisovia Charlieta ja Foreveriä.

”Jeah. Ei mekään pitkään kävellä, mutta seuraan mahtuu siitäkin huolimatta”

Kävelyn aikana vaihdoimme hieman kuulumisia Dewnin kanssa niin yleisellä tasolla, kuin myös hevosten kohdalla ja siitä meillä olisikin riittänyt juttua vaikka muille jakaa. Kerroin Centerille mitä olimme tehneet Imaghostin kanssa, kuin myös suunnitelmistani mustangin kanssa tulevaisuudessa, kunhan varsa vain kasvaisi vielä hieman ja sen kanssa voitaisiin siirtyä seuraavaan vaiheeseen koulutuksessa.

Ennemmin kuin kumpikaan meistä olisi halunnut, tuli tallipiha vastaan ja minun ja Imaghostin oli aika valmistautua omaan luokkaamme, Charlien palatessa trailerille varustamaan Foreveriä omaan luokkaansa. Yllätyksekseni Dewn ja Honey jatkoivat kanssamme samaan suuntaan.

”Tuutko todistamaan miten pikkutamma käyttäytyy?” Heitin Dewnille, rapsuttan samalla vaivalloisesti Imaghostin kaulaa, kipsin rajoittaessa tehokkaasti sormieni liikerataa.

”Ehkä vähän sitäkin. Me käydään myös kokeilemassa Honeyn kanssa onneamme kilpa-areenalla” Center vastasi korjaten stetsoninsa asentoa. Lopulta minut ja Imahgost kuulutettiin ensimmäisenä areenalle ja yllätyksekseni nuorikko käyttäytyi kuin järkevinkin hevonen ja kaikelta epämääräiseltä pöllöilyltä säilyttiin melkein loppuun asti, jolloin Imaghost päätti säikähtää jotain, kavahtaen takasilleen ja heittäen minut kääntyessään tutustumaa Orange Woodin kentän pintaan. Kierähdin mahdollisimman nopeasti hieman kauemaksi tamman jaloista, ennen kuin kömmin pystyyn ja pääsin taluttamaan puhisevan, mutta jo onneksi rauhoittuneemman pikkutamman trailerille. Lastattuamme Imaghostin, kerkesimme hengähtää Charlien kanssa muutaman luokan ajan, ennen kuin oli aika pistää Forever valmiiksi ja päästää Charlie lämmittelemään tamman kanssa.

Charlien lämmitellessä Foreverin kanssa, siirryin itse kentän laidalle seuraamaan edeltävän luokan loppua ja cuttingin alkua. Jossain kohtaa näin silmäkulmastani liikettä ja kääntäessäni katsettani vierelleni ilmestyneeseen henkilöön huomasin Raicyn saapuneen vierelleni.

”Dewn kertoi että sulla oli vähän tapahtumarikas luokka?”

”Nuorten hevosten ilot. Tylsäksihän tämä kävisi jos nää ois ku herran enkelit”

Seisoimme hetken katsellen luokkaa ennen kuin palasin ääneen.

”Tutustuin muutes siihen luomurehuohjelmaan mistä puhuit silloin kuun alussa, ja pakko kyllä myöntää että meikäläinen oli enemmän kuin väärässä sen suhteen. Ei se nyt ollutkaan lopulta niin vaikeaa ja monimutkaista ymmärtää kuin miltä se oli aikaisemmin näyttänyt, toisaalta nyt tuota aikaa on ollut vähän enemmän kuin normaalisti sattuneesta hidastavasta syystä” Raicy ei kääntynyt katsomaan minua, enkä tiennyt oliko tuo mielissään erävoitostaan, vai olinko luovuttanut liian helpolla loppupeleissä, mutta ainakin alkuperäistä keskusteluamme muistellessa en ollut päästänyt kylläkään Centeriä helpolla, sillä Alexiina oli joutunut tulla jo hieman toppuuttelemaan kiivaahkonakin käyvää sananvaihtoamme ja olikin ainakin omalla kohdallani mennyt pieni hetki, että olin saanut omat kierrokseni laskettua ja saatoin taas keskustella ihmisten kanssa normaalisti.

Lopulta Charlie ja Forever kuulutettiin kisa-areenalle ja tuolla ei mennyt suoritukset kyllä yhtään oman tasonsa mukaan, mutta olihan kyseessä hänen ensimmäiset kisansa, joten rutiinin puute oli varmasti oma osansa. Miehen suoritettua luokkansa oli aika pakata myös appaloosatamma traileriin ja juuri kun olimme tekemässä lähtöä Alexiina ja Dewn saapuivat autollemme.

”Olethan Tyler kunnossa? Dewn kertoi mitä kävi” naisen katseesta paistoi huoli.

”Joo, egohan tuossa oli kovimmilla, mutta eiköhän se parane ensi kertaan mennessä”

”Jeah. Tää taitaa olla sun? Löyty tuolta kentän laidalta äsken ja meidän kenenkään se ei ole” Dewn piti ojennetussa kädessään mustaa, jo mudan ja elämän tahrimaa stetsonia, jonka tunnistin omakseni (totta puhuen se oli Trevorin, mutta tuollapa ei sille tarvetta ole)

”Ah joo, se taisi lentää siinä rytäkässä. Kiitos” otin hatun miehen käsistä.

”Hyvä että kaikki selvisi ja oli mukava nähdä teitä molempia ja Imaghostia. Toivottavasti nähdään vielä joskus tammaa kisa-areenoilla vaikka debyytti ei ollutkaan kovin imarteleva”

”Kyllä me vielä kisaillaan. Kuten Raicyllekkin mainitsin niin tylsäähän tää olis jos nämä olisi kuin herran ajatus. Vähän vain rutiinia alle niin hyvä tulee”

Vaihdettuamme heipat puolin ja toisin oli aika kääntää auton nokka kohti seuraavaa kisapaikkaa ja Autumn Championshipsiä. 

Alexiinan kommentti:
Ihana kuulla Tyleristä ja Imaghostista ja muistakin taas! Ja voi Immua minkä kehässä teki Mutta kyllä siitä hieno vielä tulee! Tylerhan sen hyvin totesi: "”Nuorten hevosten ilot. Tylsäksihän tämä kävisi jos nää ois ku herran enkelit”"

Ja sait mukaan sen rehukeskustelun nenätyksenkin! Hah, Raicyllä on joskus niin tunteet pelissä itselleen tärkeäksi kokemassaan aiheessa, että keskustelu voi tosiaankin kiihtyä useamman pykälää, joten voin loistavasti kuvitella hänen ja Tylerin aikaisemman kädenväännön! 

Ihana myös loppukohtaus hatun- ja sananvaihtoineen

Ei muuta kuin odottelemme teitä taas tulevaisuudessa toisiin kisoihin!