|
|
Post by Viivi on Aug 8, 2020 12:50:55 GMT
Jos yöllä pitääkin herätä, ei enää unta saa
Mysteeriaihe GHeräsin. Heräsin niin äkkiä etten tiennyt mihin. Ehkä kovaan ääneen, ehkä heilutukseen, tai johonkin muuhun. Huomasin Majinánkin olevan hereillä. ”Mikael ja Apassi ovat kadonneet!” Raicy ilmoitti. Ennen kuin edes olin noussut sängystä. En ollut huomannut Raicyä, joten hätkähdin vähän. Hyppäsin kuitenkin sängystä kuin hyvin, ja pitkään nukkunut virkeä pikkutyttö, aivan mukisematta. Totuudessa olin kuitenkin väsynyt. ”Tulkaa ulos!” Raicy kehotti ja lähti itse ulos ovesta, joka jäi häneltä vähän aukikin perässään. Laitoin kengät jalkaan ja heitin hupparin yöpaitani päälle. Minulla oli jalassani yöshortsit, joten ulos astuessani alkoi heti jaloista vähän paleltaa, vaikkei ulkona erityisen kylmä ollutkaan, mutta paljon lämpimämpi oli ollut päivällä. ”Viivi, jää tänne, pidä silmällä mökkejä, etenkin Mikaelin. Katso jos Mikael palaakin omia aikojaan, voit yrittää saada myös meidät kiinni, mutta kenttää tuskin meillä on. Tyler ja Benjamin, lähdemme etsimään Mikaelia. Majiná, jää seuraksi tänne, ja katso jos Apassi palaa, ja jos palaa, hoida se” Raicy antaa ohjeet kaikille nopeasti puhuen. ”Nopeasti! Hevoset valmiiksi ja lähtöön!” Ehdin vilkaista siinä kelloani, keskiyö, miksi Mikael olisi nyt lähtenyt? Katseeni kohtasi pihatossa hätääntyneeseen Lumon. Lumo ihmetteli mitä tapahtui, kun kaikki tekivät kaiken niin nopeasti ja hädissään, ja yöllä! Autamme Majinán kanssa hevoset valmiiksi, silti niin nopeasti kuin mahdollista, sillä aikaa ei ole hukattavaksi. ”Dewn on jo metsässä, ja kertoi sijaintinsa” kuulen vielä Raicyn kertovan, ennen miehien katoamista pimeyteen. ”Mitäs sitten tässä?” Majiná naurahti yrittäen saada leppoisamman tunnelman tummaan, ja hieman pelottavaankin pimeyteen. Kohautin olkiani. ”Käyn katsomassa Lumoa” sanoin hieman vaisusti. Olin väsynyt, sekä Lumo hädissään. Avasin sähkölangat. Tea, Majinán hevonen tuli ensimmäisenä tervehtimään minua, sekin vähän peloissaan ja hädissään. ”Luuuuumoooo” sanoin hiljaa. Naksuttelin, jotta Lumo tulisi lähemmäs, enkä minä pelottelisi sitä, ja menisi itse lähemmäs. ”Katso, Teakin on täällä, ei hätää!” kuiskasin tamman astellessa lähemmäs. Viimein yletön rapsuttamaan Lumoa. Halasin poniani, ja yritin rauhoitella tätä. Oli kuitenkin jo pian palattava Majinán luokse. Näin sieltä Lumon ja Tean, jotka rapsuttivat toisiaan, mutta senkin vain taskulampun valon avulla. Odottelu tuntui ikuisuudelta. Tuntui kuin olisi mennyt tunti, vaikka todellisuudessa se oli vajaa kymmenen minuuttia, kun kellostani katsoin. ”Mitä jos tänne palaakin vain Apassin ja Mikaelin haamut?!” Majiná pohti mystisesti, yrittäen jälleen paremman tunnelman luomista karmean täydenkuun yöhön. ”Mmmm.... Ehkä” sanoin. Muistelin Raicyn sanoja, pidä silmällä mökkejä, etenkin Mikaelin. Katsahdan Mikaelin mökiin päin, jota piti pitää tarkiten silmällä. Näin jotain, kuin valoa, mökin sisältä. ”Käyn katsomassa yhden jutun” sanoin Majinálle. Kävelin hitaasti lähemmäs Mikaelin mökkiä. Sisällä paloi selkeästi valo. Katsoin Majináan. Hän ei ollut tainnut nähdä, katsoi vain pimeyteen taskulampun valossa. Minullakin oli taskulamppu, joka valaista tieni Mikaelin mökille. Yritin katsoa pienestä ikkunasta ovessa, mutten yltänyt näkemään sisälle. Näin silti että sisällä paloi valo, ihan varmasti! Painoin nopeasti oven kahvan alas, ja totesin sen olevan auki. Riuhtaisin oven auki, muttei siellä ollut valoja, eikä ketään. ”Huhuu! Onko täällä ketään?!” kysyin vaikka näin koko pienen mökin suoraan ovelta. Astuin mökkiin. ”Mikael älä pelleile!” huudahdin. Äkkiä ovi meni kiinni, säikähdin sitä. *murahdus* Painoin kahvan alas, muttei ovi auennut. *murahdus* Rämppäsin oven kahvaa vaikka kuinka kauan, ennen kun patterit taskulampustani loppuivat. Laitoin valot päälle, muttei mitään tapahtunut. ”Majiná! MAJINÁ!” huusin niin kovaa kun pystyin, ja löin nyrkillä ovea. Majiná ei tuntunut kuulevan, ei millään! ”MAJINÁ MAJINÁ MAJINÁ!!!!” huusin. ’Ei voi olla totta!’ oli ajatukseni ennen kun näin vain mustaa. En tiennyt missä olin, ehkä tajuntani menettänyt, näin vain mustaa. Kommentti:
Huh, johan tapahtui! Tämä tästä öisestä fiaskosta vielä puuttuikin! Jännittävä tarina, katsotaan kuinka se ehkä ratkeaa... ylläpidon lopputarinat ovat vielä tuloillaan! Viivi ja Lumo pääsivät mukaan kolmeen retken kuvakollaasin kuvaa 
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 138 
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Aug 10, 2020 8:45:48 GMT
Mustangiretki II 2020 (G), 9.-10.8. välinen yö
@ Mikael ”Perkeleen perkeleen perkele”, Raicy mutisi pamauttaessaan Mikaelin mökin oven auki ja läväyttäessään valot päälle. Mökissä humisi hiljaisuus. Punkka oli maatun näköinen, mutta kylmä. Vuoteen viereinen yölamppu paloi. Raicy paineli takaisin pihalle ja soitti Dewnille. ” Kuulen jotain...” ”Löysitkö Mikaelin?” ” Käyn katsomassa...” ”Älä mene minnekään, odota minua siinä!” Mutta poika oli jo lyönyt luurin kiinni. Raicyn sydän jumputti ja lisäsi adrenaliinia verenkiertoon. Nyt oli jo kaksi haahuilemassa metsässä keskenään, kaksi retkeläistä, joista hän oli vastuussa. Raicy tunsi tämän alueen hyvin ja eniten häntä villieläinten lisäksi huoletti sola, jonka lähellä Dewn oli sanonut olevansa. Sola oli kivikkoinen ja hyvin jyrkkä, se tuli äkkiarvaamatta vastaan ja pimeydessä sitä ei välttämättä huomaisi ollenkaan… Hän juoksi seuraavalle mökille, ennemminkin tömäytti kuin koputti oveen ja tuuppasi sen auki. ”Herätys! Mikael ja Apassi ovat kadonneet! Tulkaa ulos!” Hän oli jo menossa ennen kuin oli saanut edes kaikkia sanoja sanottua. Reippaasti noussut Viivi kiiruhti hänen peräänsä Majinán jäädessä vielä pukeutumaan. Raicy pamahti samalla tavoin sisään myös miesten mökkiin. Tyler ja Benjamin nousivat pöllämystyneinä punkistaan; Tylerin tukka sojotti pystyssä ja Benjaminin pidempi musta tukka oli sotkussa. Sitten Tyler iski päänsä takaisin tyynyyn. Varmistuttuaan, että kaikki olivat hereillä, Raicy lähti harppomaan kohti hevosaitausta. ”Viivi, jää Majinán kanssa tänne, pidä silmällä mökkejä, etenkin Mikaelin. Katso, jos Mikael palaakin omia aikojaan, voit yrittää saada myös meidät kiinni, mutta kenttää tuskin meillä on.” Viivi nyökkäsi. ”Tyler ja Benjamin, lähdemme etsimään Mikaelia.” Raicy vislasi, nappasi Rickyn satulan ja suitset ja meni raudikkonsa luo, joka oli ollut heinätauolla Tylerin appaloosan kanssa. Hetkeä myöhemmin miehet istuivat ratsailla. Raicy koetti soittaa Dewnille, mutta kenttä oli huono ja hetken kuluttua yhteys katkesi ennen kuin oli ehtinyt soittaakaan. Hän kirosi raskaasti. He lähtivät Tylerin ja Benjaminin kanssa ravaten polkua pitkin metsään, kaikilla otsalamput ja mukana ensiaputarvikkeita, puukko, köyttä, vettä ja evästä. ”Ai jumankauta”, Tyler mutisi, kun jättimäinen haukotus oli ollut lyödä häneltä leuan lukkoon. ”Mitä Mikael oikein touhuaa, kun yksin lähtee keskellä yötä metsään?” ”Sano se”, Raicy mutisi. ”Yöllinen ratsastusretki? Not cool, Mikael.” ”Apassi on mustangi. Ehkä se aisti toisten villihevosten läsnäolon jossain lähellä, karkasi ja Mikael lähti etsimään sitä”, mutisi Benjamin, joka Australiassa teki töitä brumbyjen suojelemiseksi. Raicy yritti taas tavoittaa Dewniä. He tulivat polkuhaaraan. Raicy ohjasi heidät oikealle. ”Hei, odottakaa!” Benjamin sanoi äkkiä ja Iffy pysähtyi kuin seinään. Tylerkin pysähtyi ja Raicy kääntyi katsomaan taakseen. ”Kuuletteko tekin… jotain?” Oli vaikea saada selvää hevosten puuskutukselta, varusteiden nitinältä ja tasaiselta kavioiden tuminalta – mutta totta kyllä, jotain hyvin hiljaista ja epämääräistä vaikerruksen kaltaista kantautui jostain Raicynkin korviin. ”Villieläin?” Tyler kuiskasi. ”Ei tuo ihmiseltä kuulosta.” Paha aavistus laskeutui Raicyn ylle. Hän tunnisti äänen; se oli haavoittuneen hevosen ääntelyä. Ja kuin vahvistukseksi pelkoonsa, aivan selvä hevosen pitkä ja kimeä hirnahdus kiri jostain yön pimeydestä. ” Dewn.” Sydän tuntui jähmettyvän. He ottivat laukalle polkua pitkin äänen suuntaan. ”Dewn!” Raicy karjaisi. Jos tuo oli Honey… jos he olivat ratsastaneet alas solasta tai joutuneet jonkin eläimen kynsiin… ”Mikael!” huusivat Benjamin ja Tyler. ” Isä!” huuto kuului korvissa tuulen ujelluksessa ja meni ohi yhtä nopeasti. Raicy säpsähti, kiskaisi Rickyä voimakkaasti ohjista ja sai takanaan tulevat Forever Shinen ja Iffyn korskumaan ja laukkaamaan melkein Rickyä päin: Tyler oli ollut horjahtaa satulasta. Raicy käänsi Rickyn nopeasti ympäri. ”Kuulin–Dewn?!” hän huusi. ”Täällä!” Dewnin ääni vastasi; helpotuksen huokaisu pakeni Raicyn huulilta. Poika kuulosti olevan kunnossa. Polusta syrjään rämeiköstä kuului rytinää. He kaikki kolme osoittivat sinne lampuillaan ja näkivät Honeyn lähestyvän selässään Dewn. Raicy loikkasi alas satulasta ja puski suorastaan raivoissaan tiensä risukkoon häntä vastaan. ”Oletko kunnossa!?” ”Olen – yritin soittaa, mutta kenttä hävisi. Löysin Mikaelin! Hän on solassa, pudonnut jonkin matkaa. Jätin Apassin sinne, mutta en saanut häntä autettua ylös – tarvitaan köyttä ja tarvitsen apua–” ”Benjamin”, Raicy heitti puhelimensa miehelle. ”Soita Majinálle ja käske hänen soittaa hätänumeroon. Cattle Campin osoite löytyy jokaisen mökin seinältä.” Raicy ponnisti takaisin Rickyn selkään. ”Näytä tietä!” hän sanoi Dewnille. Benjamin ja Tyler vilkaisivat totisina toisiinsa. ”Onko hän pahasti loukkaantunut?” Raicy kysyi, kun he ratsastivat pienten kuusien, männynrunkojen, puskien ja kivenlohkareiden lomitse. ”En osaa sanoa, kyllä hän ainakin puhui.” Ennen solaa puut harvenivat. He kuulivat Apassin jo ennen kuin näkivät sen; Dewn oli sitonut sen kantoon kiinni ja se pyörähteli levottomana paikoillaan. Raicy astui varovasti kivien yli solan reunalle Dewnin osoittamasta kohdasta. ”Mikael?” Otsalamppu valaisi alhaalla kivikasan päällä viltin alla kippuralla makaavaa Mikaelia. ”Laitan köyden alas, odota siinä!” Odota siinä – ikään kuin vaihtoehtoja olisi ollut kovin montaa. Yksi niistä kuitenkin oli matkan jatkuminen kipeästi aina alas asti. Raicy palasi hakemaan köyttä. Tyler ja Dewn saivat etsiä jostain läheltä paksua ja kestävää keppiä. Benjamin jutteli Mikaelille rotkon reunan yli pitääkseen tämän tajuissaan, kun Raicy sitoi köyden toista päätä Rickyn satulanuppiin. Tyler löysi sopivan karahkan, johon he sitoivat köyden keskelle. Toinen köysi sidottiin Iffyn satulanuppiin. Molemmat köyden heitettiin alas Mikaelille. ”Oletko loukkaantunut?” Mikael tunnusteli käsiään kuin olisi arvioinut kiputilaansa. Hän nosti kasvonsa ylös kohti valoa ja kohautti olkaansa. Raicy näki pojan kasvoilla verta. ”Pystytkö yrittämään kiipeämistä? Sido vapaa köysi kainaloitten ali itsesi ympärille. Tee tiukka solmu. Toisessa köydessä on keppi, laita jalat siihen ja istu sen päälle. Hevoset vetävät sinua ylös, mutta sinun pitää ottaa jaloilla ja käsillä seinämästä vastaan, ettet laahaudu kiviä vasten ruvelle.” Jyrkänteeltä pudonneen nostamiseen tarvittiin kaksi hevosta ja neljä miestä, mutta pelastusoperaatio onnistui hyvin, vaikka Apassi nostatti taustalla levottomuutta muissakin hirnahdellessaan, kuopiessaan ja yrittäessään kiskoa itseään irti. Mikael saatiin onnistuneesti turvaan, mutta sen sijaan, että olisi huokaissut helpotuksesta tai jotenkin muuten osoittanut huolta omasta voinnistaan, kääntyi hän heti takaisin jyrkänteen reunalle. ”Tuolla on jotain”, hän sanoi tuijottaen alas pimeyteen riiputtaen toista kättään, kämmenet naarmuilla ja kasvot kuivuneessa veressä. ”Mikael, sinun pitää palata mökeille. Siellä sinut hoidetaan. Dewn lähtee kanssasi–” Raicy vaikeni. He kaikki vaikenivat. Solasta kuului aavemaista vaikerrusta.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 345
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Aug 10, 2020 9:49:36 GMT
Mustangiretki II 2020 (G), 9.-10.8. välinen yö@ Mikael He kuuntelivat outoa ääntä rotkon uumenista. Tyler piteli hermostuneen Forever Shinen ohjista. ”Mitä... tuo on?” ”Hevonen”, isä mutisi. Mikael tärisi likaantuneen vilttinsä alla, muttei irrottanut Raicyn tavoin katsettaan kuilun pimeydestä. ”Loukkaantuneen hevosen ääntelyä.” Tyler, Benjamin ja Dewn vilkaisivat toisiinsa. Todennäköisesti he ajattelivat kaikki samaa: Apassi oli tuolla, Honey tuossa, Iffy, Ricky ja Forever Shine tässä… Jos alhaalla oli jossain hevonen, sen täytyi olla… ”Minun täytyy mennä solaan.” Isä kääntyi ja käveli Rickyn luo. ”Miten?” ”Solan toiselta puolelta laskee sinne matala uoma. Joudun kiertämään, mutta sitä kautta alas pääsee laskeutumaan. Jos siellä on loukkaantunut eläin–”, Raicy vaikeni, mutta kaikki ymmärsivät mitä jäi sanomatta. ”Dewn, sinun täytyy auttaa Mikael takaisin Cattle Campille.” ”En tiedä onko hyvä ajatus, että menet yksin”, Dewn vastusti. Jos solassa oli hevonen, hän haluaisi nähdä sen. Sitä paitsi, eikö hän ollut aavistellut jo pitkän aikaa, että jotain merkittävää tulee tapahtumaan? Aivan kuin hän olisi… jotenkin tiennyt tästä. ”Otan Benjaminin mukaan. Sinä viet Mikaelin takaisin.” Isän sanojen rakoon ei jäänyt tilaa vastaväitteille. Hän ponnisti Rickyn satulaan. ”Tyler, sinä viet Apassin.” Iffy ja Ricky katosivat nopeasti hämäryyteen ratsastajien otsalamppujen valokiilat heilahdellen. Tyler käveli Apassin luo, jolle Mikael puheli jotain. Dewn nosti Honeyn ohjat takaisin tamman kaulalle ja jäi odottamaan, että Mikael nilkutti hänen luokseen. ”Autan sinut selkään.” ”Menen Apassilla”, Mikael sanoi. ”Oletko varma? Se on aika levoton ja sinä olet loukkaantunut.” ”Apassi sanoi, että sitä pelottaa, jos se joutuu tulemaan yksin jonon perässä.” ”No… hyvä on. Mutta sidotaan se kuitenkin lisäksi Honeyn satulanuppiin. Minä menen edeltä, Tyler pitää perää.” He ratsastivat ryteikön läpi etsien tietään takaisin polulle. Dewn ei ollut aivan varma suunnasta eikä missään nimessä halunnut eksyttää heitä, joten he etenivät varovaisesti. Hevoset olivat aiemmin tullessaan jättäneet katkenneita oksia jälkeensä, joten niitä seuraamalla suunta pysyi jokseenkin oikeana. Kun polku sitten lopulta tuli otsalampun valokiilaan kuin valtatie, Dewn huokaisi. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja varmisti, että Mikael oli yhä kyydissä ja Tyler Forever Shinen kanssa mukana. ”Mikä sai sinut lähtemään keskellä yötä Apassin kanssa?” Dewn kysyi, kun he olivat kaikki turvallisesti polulla. ”Piti tarkistaa, ettei siellä ollut alieneita.” ”Metsässä?” Mikael ei vastannut. Hän istui Apassin selässä vähän linkussa, mistä Dewn päätteli hänellä olevan kipuja, joita ei kuitenkaan lausunut ääneen. Olipa ollut hyvä onni, ettei hänkään ollut saanut nukuttua, vaan oli noussut sängystä juuri parahiksi nähdäkseen Mikaelin hiippailevan ulkona hevosaitauksen luona. Jos tämä olisi lähtenyt Apassin kanssa eikä kukaan olisi tiennyt, hän olisi ollut solassa aamuun asti – ehkä kauemminkin, sillä heillä ei välttämättä olisi ollut aamulla mitään tietoa siitä, mihin suuntaan hän oli lähtenyt. Cattle Campin valot toivottivat heitä lohduttavasti takaisin. He ratsastivat pihaan ja näkivät ensimmäiseksi Majinán, joka oli hevosten luona tarhalla. Syrjäiseen leiripaikkaan ei johtanut kunnon tietä, joten pelastushenkilöstön saapumiseen kestäisi aikansa. Dewn laskeutui ratsailta ja auttoi sitten myös Mikaelin alas. ”Voitko hoitaa Honeyn ja Apassin?” Majiná lupasi heti ja tarttui tamman ohjiin. Tyler loikkasi Forever Shinen selästä. ”Missä Viivi on?” Majiná hymyili vinosti. ”Hän vahti Mikaelin mökkiä, mutta taisi nukahtaa…” ”No, vahtia ei enää tarvita.” Dewn käveli Mikaelin kanssa tämän mökille, jonka lattialta he tosiaan löysivät torkkuvan Viivin. Hän oli osin nojallaan sänkyä vasten, ikään kuin olisi liukunut siltä alas nukahtaessaan. ”Viivi”, Dewn kosketti tytön olkaa ja tämä säpsähti heti hereille melkein säikähtäneenä. ”Mikael löytyi.” ”Oi, onpa hyvä!” Viivi nousi pystyyn. Hän katsoi Mikaelia suu auki. ”Oletpa kamalan näköinen! Missä sinä olit?” ”Kuilussa.” Mikael istahti vuoteen laidalle ja Dewn kävi lääkekaapilla hakemassa ensiaputarvikkeita. ”Se oli outo ääni. Apassin mielestä se oli tyhmästi tehty, mutta seurasin sitä kuitenkin.” Dewn rypisti kulmiaan. ”Outo ääni?” hän kysyi. ”Tarkoitatko sitä ääntä, josta isä lähti ottamaan selvää?” ”Mikä ääni?” Viivi innostui. ”Minäkin kuulin – ja näin outoa valoa ja täällä valot räpsyi ja ovi meni lukkoon ja tapahtui kaikkea kauheaa!” ”Ettet olisi nähnyt unta”, Dewn hymyili. Hän katsoi läheltä Mikaelin verisiä kasvoja, joka koki sen ilmeisesti epämiellyttävänä, sillä koetti väistää. Dewn antoi hänelle puhdistusliinan. Jonkin aikaa myöhemmin Tyler tuli ilmoittamaan, että pihaan saapui pari mönkijää – ensiapuhoitajat olivat tulleet ja he jatkoivat Mikaelin hoitamista. Tämä ei onneksi ollut satuttanut itseään pahasti. Sitten he kaikki jäivät odottamaan uutisia solasta; löytäisivätkö Raicy ja Benjamin oudon ääntelyn lähteen?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 138
Oma hevonen: Ricky
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Raicy on Aug 10, 2020 10:28:25 GMT
Mustangiretki II 2020 (G), 9.-10.8. välinen yö
Pimeässä suunnistaminen ei todellakaan ollut samanlaista kuin päivänvalossa. Raicy pysyi rotkon lähellä, jotta se antoi suuntaviivat, mutta tarpeeksi kaukana, jottei kukaan muu enää tänä yönä lankeaisi sen mustaan aukkoon. Benjamin ja Iffy seurasivat heti Rickyn perässä.
”Raicy”, Benjamin sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, jota yön pimeydessä rikkoivat vain oksien rusahtelut hevosten kavioiden alla ja niiden raskas hengitys. ”Tuota… olin näkevinäni jotain tuolla alhaalla.”
”Hm?” Raicy käänsi päätään solaa kohti, jotta olisi saanut sitä valaistua. ”Näit mitä? Jonkin eläimen?”
”No kun… sitä on vähän vaikea kuvailla… Se oli ikään kuin… outoa… valoa.”
”Valoa?” Raicy toisti.
Iffy peitti Benjaminin vastauksen alleen korvia huumaavalla hirnunnallaan. Ricky – Raicyn luottoratsu, hänen työtoverinsa ja -kumppaninsa, johon hän oli kaikki nämä vuodet voinut luottaa kuin kallioon – kiihdytti yhtäkkiä raviin. Raicy tunsi ruunan kiihtymyksen, mikä ei ollut sille ollenkaan tavanomaista. ”Hevoset hermostuivat!” hän huudahti olkansa yli Benjaminille. ”Ne vaistoavat jotain!” He antoivat niiden ravata, sillä suunta oli oikea; aivan kuin ne olisivat tienneet mitä kautta päästä laskeutumaan solaan. ”Tästä”, Raicy sanoi, kun näki tutun suuren ja pystypäisen kivenlohkareen. Sen pintaan oli joskus muinoin piirretty kalliomaalausten tavoin alkuperäisasukkaiden symboli, mistä syystä lohkare oli suojeltu.
Lohkareen vierestä loiva mäki laskeutui alas solaan. Hevosten hermostus lisääntyi, ja hetken Raicy ehti jo pelätä heitä vastassa olevan karhun tai ilveksen, mutta sitten selvä hevosen äännähtely kuului edestä päin ja valokiila pyyhkäisi pitkälle sitä kohti. Ensin Raicy näki verta kivillä. Punertavat pisarat olivat kuin merkattu polku. Ja ne johtivat…
”Saamari”, Benjamin murahti. He pysäyttivät Rickyn ja Iffyn. Edessä päin verisessä lammikossa makasi tamma; hopeanvalkea kuin kuu, punaisesta tahriintuneena. Mutta tamma ei ollut yksin. Sen vieressä seisoi huterin ja ohuin jaloin tutiseva vastasyntynyt varsa, yhä liman ja veren peitossa. Se inisi hiljaa ja vaikeasti.
Raicy liukui hitaasti alas satulasta.
”Kuollut?” kysyi Benjamin.
Raicy asteli hitaasti makaavaa tammaa ja varsaa kohti. Hän näki tamman kyljen nousevan ja laskeutuvan; se hengitti.
”Elossa. Luulen, että on pudonnut jyrkänteeltä.”
”Villihevosia?”
Raicy pysähtyi lähelle. Tamman kalpeat silmät välkähtelivät kauhusta ja se huohotti raskaasti, mutta oli ilmeisesti liian voimaton ja kivuissaan kyetäkseen nousemaan jaloilleen.
”Moonlight”, Raicy kuiskasi melkein itsekseen. Tamma Zototon laumasta.
Hän kääntyi kohti Benjaminia.
”Tästä tulee pitkä yö.”
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 21 
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Surray on Aug 13, 2020 8:54:56 GMT
SURRAY STORIES - Osa 9 10.08.2020 ”Ben?” ”Surr!” Surray tiputti laudat käsistään ja juoksi tummaa, nauravaista miestä vastaan. Lierihatun ja vapaiden mustien hiussuortuvien takaa loistivat kirkkaat, kujeilevat silmät. Surray kapsahti serkkunsa kaulaan ja tämä nosti hänet irti maasta. Benjamin tuoksui juuri siltä, miltä Surray muistikin: suolaiselta merituulelta, auringonpaahteelta ja makealta savulta – Australialta. Surray sulki silmänsä ja hengitti kodin muistoja sisäänsä. Benjamin nauroi. Hänellä oli rämäinen, ihana nauru. ”Hei, mite’ menee?” Surray piteli kiinni Benin lihaksikkaista kullanruskeista käsivarsista; hänen oli pideltävä kiinni edes jostain, niin voimattomaksi hän oli yhtäkkiä käynyt. Benjaminin tulo oli kuin Pelastaja olisi laskeutunut maankamaralle. Hän suojelisi häntä ja Patrickia. Surray ei kyennyt vastaamaan ”Hyvi’”, sillä hän oli huono valehtelemaan. Mutta asiat olivat paremmin nyt, kun Ben oli siinä. Hän väisti kysymyksen. ”Mite’ kotiin kuuluu?” Surray oli kuullut Benjaminin operaatiosta pelastaa Australian brumbyja maastopaloilta. Se oli myös osasyy, miksi hän oli nyt lentänyt Kanadaan osallistuakseen mustangiretkelle. Benjamin hymyili vähätellen, mutta Surray näki hänen katseensa takana surua. ”Parempaa nyt.” ”Kenet otit mukkaa’?” Surray kurkisti Benin ohi. Benjamin harppoi trailerin lastaussillan luo, kiskaisi säpit auki ja laski rampin. Sisällä näkyi punertavan hevosen takapuoli ja pian ulos peruutti kyömypäinen, syväntummanpunarautias campolinatamma, jonka pienet korvat kääntyilivät levottomasti ja tummat nappisilmät mulkoilivat vieraassa paikassa ympärilleen. ”Iffy?” ”Iffy”, Benjamin toisti hymyillen ja antoi tammalle taputukset. Iffy oli Benin rakkaus; omituinen tamma, jonka hän oli ostanut ”kyllästyttyään kaikkeen tavalliseen”. Surray oli nähnyt tamman vain kerran aikaisemmin ja muistot siitä olivat jääneet kirveltävinä mieleen: heidän kemiansa eivät olleet oikein kohdanneet ja Iffy oli näykännyt Surrayta käteen. Benjamin oli vain nauranut ja jälkeenpäin todennut, että Surray oli ainoa, jota kohtaan Iffy oli niin häijysti suhtautunut – muutenhan tamma oli ”fiksu ja filmaattinen”, ainakin Benin sanoin. Surrayn ilme valahti. ”Olisit ottan Bonon.” Tomford – jota Surray oli pitkään luullut Dewniksi, Centerien pojaksi, mutta joka myöhemmin oli paljastunut vain yhdeksi tallityöntekijäksi – tuli heitä vastaan ja neuvoi Benjaminille, minne hän voisi Iffyn viedä. Surray vilkaisi taakseen jättämää lautakasaa (hänen oli tarkoitus mennä korjaamaan merilaitumelta rikkoutunutta aitaa) ja seurasi sitten miesten perässä. ”Ben”, hän sanoi, ”tuutko viettään meil’ yön?” Hän haluaisi kuulla kaiken Ranch O’Harasta: miten muut hevoset voivat, mitä Hollylle kuului, oliko Ben tehnyt tilalla isompia muutoksia… ”Toki.” Surray astui huultaan purren sivuun, kun Iffy laskettiin pyörötarhaan. Ainakin yhden yön – yhden yön – hän saisi nukkua rauhassa tietäen, että Ben olisi heidän kanssaan. * Kullanruskea neste pulppusi laseihin. Keittiön lamppu särisi ja pöytä kiikkasi, kun Benjamin kumartui kyynärpää siihen nojallaan ottamaan lasin käteensä. ”Mitäs tää on?” Hän katsoi pulloa. ”Villin Lännen Aurinko?” Surray otti toisen lasin itselleen. ”Täkäläinen erikoisuus.” ”Aurinko maittaa aina. Kippis”, Ben virnisti. He iskivät laseja yhteen ja sitten Ben kulautti puolet kerralla alas. Surray vain kosketti juomaa huulillaan. Hän kääntyi huolestuneena katsomaan jälleen ulos pienestä ja likaisesta keittiön ikkunasta. Kanadassa oli kahden- tai kolminkertaiset lasitukset, millaista hän ei ollut ikinä ennen nähnyt. Pinttynyt lika oli lasilevyjen välissä eikä Surray ollut saanut ikkunaa auki voidakseen niitä sisäpuolelta pestä. Päivänvalo siivilöityi aina harmaana sisään, oli sää ulkona millainen hyvänsä. Nyt tosin oli jo pimeää. Heidän sumuiset heijastuskuvansa näkyivät lasia vasten. Ben kolautti lasin takaisin pöytään ja pyyhkäisi suutaan. ”Lämmittääpäs mukavasti.” Hänen hymynsä hiipui ja kulmat kurtistuivat, kun hän huomasi Surrayn vaitonaisuuden. ”Hei Surr… Onko kaik’ hyvi’?” Patrick oli mennyt jo nukkumaan. Benjamin oli tuonut hänelle tuliaisena australialaisia makeisia, Patrickin suosikkeja. Surray vilkaisi keittiön ovelle. Oviakin oli Kanadassa useampia kappaleita. Oikeastaan se rauhoitti häntä; oli kuin heidän ja ulkomaailman välissä olisi paksumpi, turvallisempi muuri. Mutta mikään suojakerroin ei kuitenkaan koskaan riittäisi. Mikään ei estäisi häntä kiemurtelemasta sisään pienimmästäkin aukosta… Surray nousi ja käveli vaatekomeron luo. Hän nosti sen eteen jakkaran ja astui sille seisomaan. Hän veti ylimmältä hyllyltä vaatteiden takaa peltirasian, laskeutui alas lattialle ja käveli takaisin keittiöön. Hän laski rasian Benin eteen. Ben kohotti kysyvästi kulmiaan ja Surray tuijotti nyökäten tiukasti rasiaa. Ben tarttui siihen kaksin käsin ja nosti jäykän kannen auki. ”Mitäs nää on?” hänen äänessään oli nyt epäilyksen sävy. Surrayn oli istuuduttava takaisin alas; hänen jalkansa tuntuivat äkkiä voimattomilta. Hän katseli kaikkialle muualle paitsi rasiaan ja sen sisältöön, jota Benjamin nyt nosteli käteensä: kirjeitä, kirjeitä, seteleitä. ”Surr?” ”Voit... lukea ne.” Benjamin veti ensimmäisen kirjeen auki repäistystä kuoresta esiin, taitteli auki ja käänsi lampun alle. ” Rouva Greenille”, Ben luki ääneen mutisten, ” terveisiä helvetistä pudonneelta enkeliltä. Tässä on pirunpalkka, kullannuput.” Hänen mustat kulmansa kohosivat hiusrajaan. Surray puristi huulensa yhteen. Hän ei huomannut purevansa kieltään ennen kuin maistoi raudanmaun suussaan. ” Rouva Greenille ja Patrickille, rakkaimmilleni”, Ben oli ottanut seuraavan kirjelapun, ” olette aina mielessäni. Toivottavasti voitte hyvin. Tässä on jotain, mikä pitää teidät lämpiminä. Pala Australian aurinkoa Pohjolan kylmään kesään. … Rouva Greenille. Haaveilen sinusta joka päivä. Joka yö. Joka hetki. En malta odottaa, että syleilen ja koskettelen teitä… taas.” Benjamin vaikeni vastenmielisenä. Surray oli purskahtanut itkuun. Hän kumartui pöydälle pää painettuna käsivarsien ylle ja itki; kauhun kouristukset, joita oli niin pitkään koettanut hallita, riipivät hänen sisuksiaan. Ben heitti kirjeet käsistään ja haroi hiuksiaan. ”Ei helvetti.” ”Hän… s-se… on”, Surray nyyhkytti. ”Hää on lö-löytänyt m-meidät!” ”Mistä lähtien näitä on tullu’?” Surray pidätteli itseään, koetti koota itseään. Hän ei halunnut, että Patrick heräisi hänen itkuunsa. Hän ei halunnut, että Patrick huolestuisi mistään. ”Toukokuust’ lähtie’.” Ben laski kirjeet. ”Yksi–” ”–joka kuukausi.” ”Surr”, Benjamin sanoi vakavana, ”tässä on...”, hän oli nostanut nivaskan seteleitä käteensä. ”Tiedän.” ”Te eläisitt’ näill’ paksust’ vuodenpäivät.” ”En käyt’ hänen rahoista dollariakaan, vaik’ vaihtoehtona olis’ nälkäkuolema”, Surray tokaisi. Hän pyyhki vuotavaa nenäänsä talouspaperinpalaan. ”Ties mil’ kuvottavi’ keinoin hää on ne rahat hankkinu’!” He istuivat hiljaa huteran pöydän ääressä. Peltirasia heidän välissään tuntui syntiseltä, likaiselta – kuin ruumiilta, josta heidän olisi päästävä eroon, jotta eivät likaisia käsiään siihen vielä lisää. ”Laitoin nimenvaihdon vireill’”, sanoi Surray sitten. ”Otan O’Haran takas’.” ”Sinun olis’ pitäny’ tehdä se jo kauan sitte’”, Ben mutisi. ”Tuskin se enää auttaa, jos hän tietää jo missä olette.” ”Sitten meidän pitää taas lähtee!” Surray veti vavisten henkeä. Olivathan he jo melkein vuoden ehtineet täällä olla: Kanadassa, Waterphewn Oldetownissa. ”Ja en halua pitää mitään mikä liittyy hänee!” Benjamin haroi taas pitkäksi venähtänyttä tukkaansa. Surrayn korvissa tinnitti ja se kuulosti siltä, kuin Benin käsivarren sisilisko olisi pöydän yli sihissyt hänelle. ”Ei se näinkään ratkea. Ette voi aina vain paeta ja paeta, joskus se on kohdattava. Ettehän te näin voi elää! Ajattele Patrickia–” ”Muuta en ajattelekaan kuin Patrickia!” Surray kivahti. Ben sulki suunsa. Surray tarttui tärisevällä kädellään kaljapulloon ja kaatoi siitä lasiinsa, josta ei ollut juonut vielä edellistäkään satsia – ihan vain jotain tehdäkseen. Häntä hermostutti. Häntä pelotti. Kuka tiesi, mitä Edward Green saattaisi tehdä, jos saisi heidät taas käsiinsä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Sept 18, 2020 10:55:09 GMT
# Master Rider # 18.9.2020  Crid ja syksy ne yhteen soppii… Ai miten niin, te kysytte? Antakaas kun setä Crid selittää… Ensinnäkin syksy on just sopiva. Talvella on liian kylmä (muuten se menis aika vuodenaikasuosikkikärkeen myös) ja kesällä liian kuuma – minkä lisäksi kesällä tallilla on aika tylsää (hevoset on vaan laitumilla), ellei ole leirillä. Keväällä mä aina kuolen kaiken maailman siitepölyihin, joten syksyssä on sekin hyvä puoli, että silloin kaikki pölisevät lakastuu ja kuolee. Mä en ole viherpeukalo. Toisekseen, syksyllä on mun synttärit. I mean, come on, eikö se ole tarpeeksi hyvä syy jo itsessään? Kolmannekseen, syksyllä alkaa taas ratsastustunnit ja meikä on kunnostautunut sillä saralla oikein urakalla. Ette varmasti uskois, että heppu, joka kävi alkeiskurssin kahdesti ja on pudonnut satulasta niin monta kertaa, ettei siihen riitä enää minkään ruumiinosan jatkeet laskukoneeksi, on vihdoin edennyt estekurssille! SIIS MINÄ ESTEKURSSILLA. Palaan tähän kohtaan vielä myöhemmin… Neljännekseen… hmm. Enpä keksikään enempää. No, anyway, syksy on parasta aikaa ja sillä hyvä! Olin semisti superkateellinen aiemmasta mustangiretkestä, josta oli tullut aikamoinen hulabaloo sen verta mitä kuulin. Yksi retkeläinen oli eksynyt yöllä metsään ja sitten oli löydetty loukkaantunut tamma varsansa kanssa solasta. Molemmat on tällä hetkellä Orange Woodissa kuntoutumassa ja odottamassa adoptiota. Oon käyny useammin kuin kaksi kertaa kattelemassa niitä. Kyllä. Haaveilen edelleen omasta mustangista. Ei kun joo – nyt mä tiedän: neljännekseen syksy on paras juuri nyt siitä syystä, että Charlotte palasi kotiin. Se oli kesän ulkomailla töissä ja itkin sen johdosta verta, mutta nyt pääsen taas salaa vakoilemaan sitä tallinnurkan takaa. Mun kaksi kuukautta erikoisvankilassa on myös ohi ja oon palannut kotiin. Rentonin rouvan luona oli loppujen lopuksi ihan mukavaa. Tai siis kaikki se aika, jonka sain olla tallilla (mikä oli enemmän kuin ikinä kotona ollessa olisin siellä voinut viettää). Väitän jopa, että loppujen lopuksi me löydettiin jokin yhteinen sävel, vaikka mun viimeisenä päivänä rouva Renton heittikin mua kylpyhuoneen ikkunasta vessapaperirullalla, koska olin (tuhannennen kerran) unohtanu pytyn kannen ylös… Mamma oli tervehtynyt, mä olin harvinaisen(!) hyvässä kunnossa ja elämä hymyili. Ai että. Ja Rocketkin sai palata kotiin! Syksyssä oli vielä sekin hyvä juttu, että sen myötä ahkerat ”jääkiekkotreenit” alkoi taas. Kävin ”hallilla” kahdesti viikossa, toinen kerta oli ”treeni” (ratsastunti) ja toinen ”kavereiden kanssa lätkiin” (Dragonin hoitopäivä). Yks kerta mulle tuli iso ongelma, kun mamma yhtäkkiä päätti, että se haluaa tulla katsomaan mun pelejä. Jouduin soittaan Tom-Tomille ja pyytään sitä pelastaan mun nahka ja mentiin häthätää kiekkohallille. Oli pikkasen noloa, kun en ollu pysyä luistimilla pystyssä – olis voinut luulla, että niin tiuhat treenit jäällä olisi edes jotenkin iskostunut mun aivoihini, mutta onneksi mamma on yksinkertainen eikä epäillyt mitään. Sen koko aika meni sen pelkäämiseen, että murran nenäni naamalle kaatuessa ja Tom-Tomin luistin lävistäisi mut keskeltä otsaa. Mä en siis tosiaankaan ole luistellut pitkään aikaan, mutta sitähän mamman ei tarvitse tietää. Jäällä en ehkä siis oo yhtään edistynyt, mutta satulassa jotain kehitystä sen sijaan on tapahtunu! En enää rötkötä selässä kuin ”marionettinukke, jolta narut on katkottu” – ainakaan käynnissä. Osaan keventää ja vaihtaa kevennystä, nostaa laukan ja hypätä jopa 50-senttisen radan! Oon niin ylpee itestäni, että se vähän kaivelee, kun en pääse jakamaan tätä onnea mamman kanssa. Voisin näyttää sille, etten ole niin heikko ja toivoton, kuin se ajattelee… mutta sitä päivää en näe koskaan. Mamma ei saa tietää mun harrastuksesta, tuli mitä tuli. Aina kun meinaan lipsua, muistan sen kerran, kun se tuli tallille ja minkälaisen slaagin se siitä sai. Never again. Judith on armoton valmentaja enkä enää ihmettele, miksi kaikki puhuu siitä huonoa. Perus- ja jatkokursseilla mulla on ollut opettajana Alexiina tai Kitty. Alexiina on selkeä ja kärsivällinen eikä sen tunneilla tarvi pelätä. Se painottaa siihen, että ratsastaja menee omien kykyjensä ja uskalluksensa ehdoilla, mikä sopii mulle. Kittyn tunneilla on vähän liian kova vauhti mun makuun ja Kitty muutenkin pakottaa kannustaa ylittämään rajansa, minkä vuoksi stressaan tuntia ennen joko niin paljon, että istun kaksi tuntia vessassa vääntämässä hätäripulia tai sitten tunnin jälkeen mut voisi tarjoilla lihapullien kera lautasella. Mutta sitten on Judith. Judith Monster Becker. Pidin sitä ensin vähän tylynä opettajana, jonka mielestä mä varmasti olin niin surkea, ettei se viitsinyt edes neuvoa, vaan keskittyi ”parempiin” ratsastajiin. Luulenpa, että se toivoi mun luovuttavan ja jäävän tunneilta pois ekan tai toisen kerran jälkeen, mutta kun sinnikkäästi vaan jatkoin, alkoi se kiinnittää munkin ratsastukseen huomiota. Tiettekö miten masentavaa on, kun et kuule mitään muuta kuin mikä kaikki sussa on väärin  Oon tottunut siihen (kiitos rouva Renton), että mun perusydintä ja -olemusta haukutaan hörökorvista pitkäkyntisiin varpaisiin, mutta se, että mun ratsastuksessa kaikki on perseestä, otti jotenkin paljon kovemmin. Mä kuitenkin oon yrittänyt parhaani ja omasta mielestäni edistynyt, mutta sitten: - ”Pää ylös, Crid. Ja katso minne meet tai saat etummaiselta hevoselta kuonoon.” - ”Istu suorassa, selkä suoraan! Hartiat taa! Älä röhnötä kuin marionettinukke ilman naruja, kamalan näköistä. Äläkä paina kantapäitä alas, riittää, että jalka lepää rennosti.” - ”Aseta kulmissa, Crid! Etkö tiedä mikä on asetus? Miten olet päässyt jatkokurssilta läpi estekurssille?” - ”Älä katso käsiäsi, vaan eteen!” - ”Kun käännät hevosta, et vedä vain ohjalla suusta, vaan painat vastapuolen pohkeella ja siirrät painoa! Käsi säätää hevosen päätä, jalka ohjaa kehoa!” - ”Surkeaa menoa. Älä pompi satulassa, istu alas. Dragonin pää laahaa ryntäissä, tue! Älä kannattele, vaan tue!” - ”Crid, älä heitä esteellä ohjia kädestä. Myötääminen ei tarkoita, että olla fuck it!” - ”Katse!” - ”Se ryhti, Crid!!” Ja nää vasta yhden tunnin aikana 8--) Joskus tekisi mieli tokaista, että ope hyvä nousee penkistään ja tulee itse selkään näyttään miten se tehdään. Mutta ehkä se olis vähän ilkeää, kun kyseessä on alaraajahalvaantunut. Ei se silti oikeuta heiluttamaan leukoja jalkojenkin edestä! Shout out to Dragon, joka jaksaa mun hörhöilyä. Oon saanut mennä sillä nyt useammalla tunnilla (oikeastaan haluaisin mennä jollain muulla, kuten Romeolla – joka tosin saattaa pukitella, mutta se hyppää hyvin – tai edes Gingerillä). Dragon on enemmän tavis koulupolle, mutta koska ekalla estekurssilla ollaan keskitytty lähinnä ratsastajaan ja ratoihin ilman sen suurempia esteitä, on mua ystävällisesti muistettu omalla hoitohevosella. Mistä normaalisti varmaan jokainen tavallinen hoitaja olisi ratkiriemukas, mutta truth to be told, Dragon on rasittava ratsastaa. Syksy on kuitenkin saapunut kaupunkiin (ja landelle) ja mulla menee yleisesti ottaen hyvin, joten en anna pienten vastoinkäymisten ja oman rääpälemäisyyteni lannistaa. Sylkipä Judith suustaan mitä tahansa, mähän tasan jatkan näillä tunneilla (ainakin niin kauan kun en joudu sairaalaan ja mamma saa tietää mun ratsastuksesta tai kun se lopettaa kustantamasta mun "jääkiekkoilun"). Yrittänyttä ei laiteta ja luusereista ei koskaan mitään tule muutenkaan, joten miksipä en tekisi vain parastani? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 21
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Surray on Sept 20, 2020 8:13:17 GMT
SURRAY STORIES - Osa 10 16.09.2020 Surray raotti sälekaihtimia ja tiirasi niiden välistä ulos hiljaiselle, tyhjälle kadulle. Oli niin varhaista, että oli vielä hämärää. Hän tarkkaili olematonta tuulenpuhallusta männyn oksistoissa, omituisen kalpeaa taivasta ja paria syyslehteä, jotka irrottautuivat läheisestä koivusta ja leijaili maahan. Hän vetäytyi pois ikkunasta, suoristi pöydälle jättämänsä lapun Patrickille vieressään valmiina puurolautanen ja tyhjä lasi. Hellalla kannen alla odotti aamiainen ja jääkaapissa oli vielä maitoa sekä valmiiksi tehty makkaraleipä. Hän seisahtui olohuoneessa matkallaan ulko-ovelle ja katsoi pitkään patjallaan kippurassa nukkuvaan poikaan. Peitto oli vedetty pään yli niin, että vain tupsu ruskeaa tukkaa näkyi. Surray pujotti hiljaisesti ulko-oven kettingin pois, nosti jakkaran oven edestä sekä tukilaudan karmiin nojallaan, ja avasi lukon. Kylmänpureva ilma kipristi nenää, kun hän kääntyi vielä lukitsemaan oven ja asteli sitten sinisen pakettiautonsa luo. * Orange Wood Ranchilla oli aivan yhtä hiljaista. Surray oli lupautunut aamutallitehtäviin; hänellä oli satunnaisia tallityövuoroja korvaamaan Tomfordia tai Kittyä tai Alexiinaa. Hän kalasteli niitä ahnaasti, sillä tarvitsi jokaisen dollarin, jonka työnteollaan vain saattoi saada. Hän ajoi latopihaton parkkipaikalle ja pysäköi Mascotin massiivisen punaisen Dodge Ramin lavan viereen, jonka kurainen etupuskuri ja kuluneet renkaat kielivät muuallakin kuin autotiellä ajetuista reiteistä. Hän käänsi takkia paremmin ylleen syksyn koleuden pureutuessa hänen ytimiinsä saakka ja aivasti ulos autosta astuttuaan. Hiuksia korvien eteen kaapien tuulensuojaksi stetsonin alta hän käveli pihaton aidalle ja nosti hakaa. Katoksen alta täplikäs Choco hörähti hänelle ensimmäisenä. Se kyhjötti kylki kyljessä hiirenharmaan pylly tulijaa kohti olevan Smokeyn kanssa ja näytti toiveikkaalta aamupalan suhteen. Smokeyn häntäjouhista roikkui irronneita kuusenoksia. Se kavahti, kun Surray tervehti hevosia ja kiersi ladon toiselle puolen rehukopin ovelle. Hän sähelsi avainnipun kanssa. Siinä olivat tallin avaimet, satulahuoneen ja lassohuoneen avaimet, latopihaton varuste- ja rehukopin avaimet, sähkökaapin avain, maneesin avain ja maneesin toimiston avain sekä vielä ylimääräisiä pikkuavaimia, joiden käyttötarkoitusta Surray ei tiennyt. Hän kokeili kahta väärää avainta ennen kuin osui oikeaan ja sillä välin olivat Hoffe ja Choco jo ehtineet tulla hänen selkänsä taakse kärkylle ja tuuppaamaan häntä ystävällisesti olkaan, kuin sanoen: ”Pistätkö vähän vauhtia?” Rehukoppi oli tuskin pari metriä suuntaansa ja sekin olematon jalkatila oli tukossa isoista rehulaareista. Siellä tuoksui makea melassi, jota Surray veti syvään henkeensä. Seinähyllyt tursusivat purnukoita, kippoja ja kauhoja, säkkejä ja laatikoita, ja rätisevän valon päälle läimäistyään Surray etsi illalla valmiiksi laitetut puurot kaikille neljälle latopihaton hevoselle. Smokeyn ateriaa ei löytynyt. ”Tässäpä sinulle”, hän sanoi nostettuaan ämpärin Chocon eteen. ”Hoffe, tännäin.” Smokey tarkkaili häntä edelleen katoksen alta, kun Surray käveli kauemmas puun alla kuivaa ruohoa nyhtämässä olevan Latten luo. Se oli uusi kesällä Orange Woodin muuttanut yksityinen, ruskeanvalkokirjava rangeriruuna, jonka omistajan Surray oli muutaman kerran tilalla nähnyt juttelemassa Dewnin kanssa tai ratsastamassa tiellä. ”Olen pahoillani, sinull’ ei ole nyt mitään”, Surray sanoi katsoen mustangioriin, joka käänsi heti päänsä toiseen suuntaan kuin olisi ollut loukkaantunut. ”Omistajas’ tai iltavuorolaisen olisi pitän’ laittaa sinull’ valmiiks’, en tiedä mitä väkirehuja syöt.” Hän kaivoi puhelinta rintataskusta. Hänen pitäisi soittaa Alexiinalle ja varmistaa asia. Talliomistaja ei kuitenkaan vastannut, joten Surray lukitsi rehukopin (hevosilla oli pääsy ovelle ja joku niistä olisi saattanut saada neronleimauksen tai sattumankaupalla oven auki – siitä ei olisi hyvä seurannut). Sitten hän kiersi ulos tarhasta ladon pääoville, jotka yllätyksekseen olivat hiukan auki. Hän pysähtyi ennen kuin veti ovea enemmän auki ja katsoi sisään: traktori tukki suurimman osan näköalasta ladossa. Seinustoilla oli romua, westerntynnyreitä ja Raicyn pieni verstasnurkka. Hiiri kipitti karkuun ja katosi pahvilaatikon taa. Sitten kuului korahdus. Surrayn niskavillatkin nousivat pystyyn, kun hän jähmettyi niille aloilleen. Pelottava, outo ääni oli kuulunut traktorin takaa – eikä sillä ollut mitään tekemistä hevosen kanssa. Hän seisoi paikoillaan useita sekunteja ja kuulosteli. Aivan kuin… pientä puhinaa? Surray huomasi nojallaan seinää vasten lapion ja tarttui siihen. Sitten hän hitaasti ja hiljaa, askel askeleelta, lapio valmiina, kiersi Jack the Greenin taakse. Heinäparvelle nousevien tikkaiden alla istui puolimakuuasennossa mies, jonka iso lierihattu peitti kasvot. Niiden alta kuului ajoittaista rohinaa ja puhinaa. Surray pysähtyi taas ja tuijotti. Mies nukkui. Tunkeilija? Koditon, joka oli jotenkin päätynyt ranchille ja löytänyt nukkumapaikan ladosta? Nukkavieru vaatetus kieli siitä ainakin, kuten kovaa elämää eläneen miehen rohtuneet kourat, joista toinen lepäsi avoinna sylissä. Hänellä mahtoi olla kylmä tiiviinnäköisestä pitkästä öljytakistaan huolimatta siinä viileällä kivilattialla. Surray ei kuitenkaan luopunut lapiostaan astuessaan vielä hieman lähemmäs. Sitten hän potkaisi kevyesti miestä kenkään. Hepusta purkautui epäselvää murinaa ja sitten pää nousi hivenen ylös niin, että Surray näki villin risuparran ja raamikkaan nenän, joita seurasi kaksi kuumeisesti kiiluvaa silmää. ”Päh”, mies sanoi karkealla äänellä syvältä kurkustaan, kuin olisi koettanut muistella miten järkeviä sanoja muodostettiinkaan. ”Millä asiall’ te tääll’ liikutt’?” kysyi Surray puristaen lapionvartta. Mies vain jatkoi pähinää ja koetti kangeta itseään seinästä tukea ottaen seisoma-asentoon. Hän horjui. Sitten hän kirosi. Hattu tippui lattialle. ”Pahus vieköön”, ukonketale manasi nostaessaan sen ylös ja meinasi taas horjahtaa. Hänen kasvonsa helottivat. Hän taisi todellakin olla sairas. Surray oli jo nostanut puhelimen korvalleen. Sillä kertaa Alexiina onneksi vastasi. ” Huomenta, Surray. Niin?” ”Löysin miehen ladosta.” ” ...Anteeksi, mitä sanoit?” ”Mies oli nukkumas’ lados’. Näytt’ olevan huonossa kunnos’.” ”Terve kuin pukki”, mutisi mies ja pudisteli hattuaan reittä vasten. ” Odota… tulen aivan pian, olen hakemassa postia portilla. Tulen siihen ihan pian!” Surray laittoi kännykän pois ja katseli miestä, joka oli saanut hattunsa takaisin päähän ja piteli toisella kädellä tukea tikkaista. Hän näytti kasaavan itseään hetkellisen heikotuskohtauksen vallassa. ”Se samperin kuusi...” Alexiina todellakin oli siinä aivan pian, Waterpnewsin lehti ja kirjekuori vielä kourassaan, ja näytti järkyttyneeltä jo valmiiksi. ”Kuka… Barrett?!” ”Jos hetkiseksi vielä istahdan ja sitten lähden...”, mies mumisi ja haparoiden haki tynnyriä takapuolensa alle. ”Hyvänen aika… sinähän olet umpikuumeessa.” ”Pah. Vähän pyörryttää, menee kohta ohi, kun saisi vain tuhdin ryypyn…” Alexiina kiiruhti auttamaan, ettei tämä olisi istunut ohi tyhjän päälle. ”Hän on Smokeyn omistaja”, hän kuiskasi suupielestään Surraylle. Sitten seurasi hetki väittelyä, kun Alexiina intti miehen olevan sellaisessa kunnossa, ettei voisi itse ajaa kotiinsa (mökkiin, joka oli jossain ”huitsin nevadassa”, kuten Alexiina vähän turhautuneena tuli ohimennen maininneeksi), ja miehen – Barrettin – inttäessä jääräpäisesti vastaan, ettei ollut koskaan tuntenut oloaan paremmaksi. Lopulta sekä Alexiinan, että Surrayn painostus sai hänet vaikenemaan jukuripäisesti, ja kohta naiset auttoivat tunkkaiselta savulta ja miehiseltä erävapaudelta haisevan miehen tämän auton luo, jota Surray oli jo tullessaan katsellut. ”Minä ajan sinut ja sillä hyvä”, Alexiina tokaisi ottamatta jupinaa kuuleviin korviinsa, ja kaluttuaan autonavaimet Barrettin takintaskusta, kävi ajajanpenkkiin. ”Saisit melkein mennä lääkäriin–” ”Ja helskutti vie sinne en mene!” ”–niin vähän arvelinkin, joten ajetaan mökillesi nyt ensin.” ”Randall”, Barrett mörähti äkkiä. ”Missä Randy on?” Hän työnsi päänsä auton ikkunasta ja koetti vislata, mutta joko kurkkunsa oli niin käheä tai huulensa niin rohtuneet, ettei siitä tullut oikein mitään. ”Surray, käytkö katsomassa onko Barrettin koira jossain? Se on ruskehtava.” ”Ota”, murahti Barrett tungettuaan kouransa toiseen taskuun ja tyrkkäsi ikkunasta Surrayn käteen jotain karheaa. ”Kuivattua lihaa.” Herkku kädessään Surray lähti kiertämään ripeästi tallipihaa. Taivaanranta oli jo vaalentunut niin, että aurinko pyrki aivan pikapuoliin pilkistelemään mäennyppylöiden takaa. Executor kiljaisi kanalan luota keikkuen sen katolla ja sinne päin vilkaistessaan Surray huomasi myös Randallin: se makasi Zenin koirankopin luona ja järsi tyytyväisenä luuta, joka todennäköisesti ei ollut sen oma. Zen tuijotti sitä paheksuen kopistaan, muttei näyttänyt viitsivän ajaa röyhkeää vierasta matkoihinsa. ”Randy?” Surray kutsui. ”Randy, Randall – tänne!” Hän heilutti namia kädessään. Koira nosti pentumaista päätään ja tapitti häntä. Sitten se heilautti häntäänsä, nousi ylös ja laukkasi iloisena hänen luokseen. ”Hyvä, hieno poika. Tul’ tänne, niin saat herkun.” Randallin hypättyä lavalle ja maiskuttaessaan tyytyväisenä kuivattua lihanpalaansa, Alexiina kiitti nyökäten Surrayta ja auto käynnistyi. Surray astui pois tieltä, kun Dodge Ram kääntyi ulos parkkipaikalta porttitielle. Kolea tuuli pyyhki Surrayn läpi samaan aikaan, kun aurinko vihdoin venytteli ensisäteitään tiluksen yli. Hän nosti kauluksensa pystyyn ja kääntyi, kohdaten mustangioriin katseen pihattoaidan toiselta puolelta. |
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 28
Oma hevonen: Muru
|
Post by Mikael on Sept 20, 2020 12:59:33 GMT
Mikael, maailman hurjin hevosenkesyttäjäMurun käynti oli onnahtelevaa Apassiin verrattuna. Se oli niin pienikin, ettei sitä minunlaiseni ratsuksi ollut kyllä oikeasti tarkoitettu. Jonkun sen selässä oli kuitenkin istuttava, kun siitä ratsun halusin, eikä muitakaan ollut. Onneksi loputtomat tunnit pyöröaitauksessa, kentällä, tallipihassa ja Murun omassa aitauksessa olivat tuottaneet toivottua tulosta. Pieni mustangi käveli raskaan lännensatulan alla eteenpäin, kaikki neljä jalkaa vuorotellen maahan koskettaen pelkän kahden takimmaisen sijaan, eikä pitänyt minua enää henkeään uhkaavana kissapetona. Varovainen Muru kyllä oli, mutta niin olin minäkin. Ensimmäinen maastolenkkimme käsitti vain parkkipaikan ja pihaton kiertämisen, kentän ja merilaitumen sekä maneesin ja tallin välistä kävelemisen, mutta jo parkkipaikan suuntaan asteleminen oli hevoselleni uutta. Onneksi edes Raicy, jota olin torujen pelossa mustangiretkestä asti vältellyt, ei ollut katsonut minua yhtään ihmeellisesti, vaikka olin selostanut suunnitelmani turvallisuuden takia ihan kuin olisin pidemmällekin reissulle menossa. Pihatto ei ollut Murusta tietenkään pelottava. Pidin sen sidepulleihin kiinnitettyjä ohjia löyhästi samalla kädellä, jolla puristin satulanuppia. Hevosellani oli paljon tilaa kääntää päätään. Silittelin sen kaulaa ja yritin olla hermostuttamatta sitä, vaikka sydämeni hakkasi niin että hevosen kuulolla sen huomasi varmasti. Muru kuitenkin jatkoi matkaansa ja lähti kiertämään pihattoa varovaisen pohjeapuni merkistä. Se osasi painoavut paremmin, mutta tunsin itseni puu-ukoksi sen selässä. Sormistakin lähti tunto. Kenttä ja etenkin pieni katsomo olivat Murun mielestä muka kummallisia, vaikka se oli nähnyt ne tuhat kertaa. Siellähän se oli harjoitellut sekä ratsuna toimimista että sitä, miten heitetään Kontiokorpi mahdollisimman helposti satulasta. Tällä kertaa se kuitenkin teki täyspysähdyksen ja tuijotti kenttää niin kuin olisin ratsastamassa sillä teurastamoon enkä tutun aidan pieleen. En uskaltanut tehdä mitään, kun sen pää nousi pystyyn. Muru oli varmasti jalo näky tuijottaessaan kenttää silmät ja sieraimet laajenneina. Oloni sen selässä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin jalo. Purin alahuultani onneksi jo valmiiksi, niin en huudahtanut, kun Muru säpsähti niin että luulin sen säntäävän altani pakoon. Tuuli taisi natisuttaa katsomoa, vaikka ei sitä ihmiskorvin kuullutkaan. Lehtiä, irtoroskia ja risuja kulkeutui puuskien mukana. Niitä Muru tuijotteli ja säpsähteli vaarallisen tuntuisesti ja minä taistelin vastaan hirvittävää tarvetta puristaa jalkani sen ruumiin ympärille. Vaikka Muru oli pieni hevonen, putoaminen sattui aina. Eniten sattui kuitenkin ajatus, että Muru saattaisi karauttaa jyrkänteelle ja tehdä itsemurhahypyn rosoisille rantakallioille. Silti ei auttanut kuin odottaa. En tohtinut kehottaa Murua ryhdistäytymään ja jatkamaan matkaa. Se olisi ollut paljon pyydetty tavalliselta kesyhevoseltakin. Selkälihakseni ehtivät kipeytyä, mutta lopulta Muru puhalsi pitkän uloshengityksen ja pärskähti sen lopuksi. Se pudisteli päätään niin että katsekontakti katsomon seinään rikkoutui. Vasta kun se maiskutteli suutaan ja vilkaisi ladon ja purulan suuntaan, uskalsin pyytää sitä jatkamaan matkaansa. Empimättä se suoristautui ja alkoi ottaa taas omituisen tuntuisia poninaskeliaan pää matalalla, enkä estänyt sitä haistelemasta tallin kivijalkaa mennessämme. Maneesin ja tallin väliin menemistä Muru empi taas, mutta ei samalla tavalla jäykkänä kuin kentän äärellä. Laskeuduin sen selästä, eikä se säpsynyt, kun ei joutunut kävelemään. Tuuli kuulosti rakennuksien välissä erilaiselta. Tietenkin Murua epäilytti. En kuitenkaan halunnut kokea kentän ääressä seisomisen kaltaisia kauhunhetkiä uudelleen odottaen hevosen selässä lähtisikö se kiitämään vai ei. Rinnassani tuntui pehmoiselta ja lämpöiseltä, kun Muru päätti seurata minua maneesin ja tallin väliin. Pitelin sen ohjia aivan päistä. Kuulemma silloin minulla oli hevoseen huono kontrolli. Minusta sellainen väite oli naurettava. Minulla ei kuitenkaan olisi koskaan mitään kontrollia monen sadan kilon painoiseen säikkyyn eläimeen, mutta näin olin edes mahdollisimman kaukana sen kaikista kavioista. Muru ei kuitenkaan yrittänyt murhata minua sen paremmin kuin paetakaan, ja kun hetken maltoin antaa sen seistä ja rentoutua rakennusten välissä, sain antaa periksi halulleni halata sitä. Isin Muru, maailman rohkein tyttö. Kun se jo valmiiksi seisoi omituisessa tuulessa, se ei enää piitannut, vaikka nousinkin takaisin sen satulaan. Ylpeänä kuin aito cowboy ratsastuskypärässäni ja tuulitakissani ratsastin mustangilla tallipihaan. Hiekka ei pöllynnyt upean liukupysähdyksen takia, eikä tulinen hevoseni kavahtanut takajaloilleen niin kuin kaikissa siisteissä lännenelokuvissa, mutta joka tapauksessa olin maailman hurjin hevosenkesyttäjä. Viima särki hampaita, joten yritin olla hymyilemättä. Nostin kuitenkin suuntaamme tallin pielestä pälyilevälle Raicylle nyrkin ilmaan voitonmerkiksi ennen kuin karautin kesyttömällä hevosellani huimaa käyntiä tallia kohti harjatakseni sen lämpöisessä. Alexiinan kommentti:
Voi Murua, on se niin kultamuru 
Tykkäsin jotenkin tosi paljon tästä. Pieniä tarkkaavaisia yksityiskohtia, kauniisti hevosenkin näkökulmasta kuvattua ja samaistuttavan aitoa tekstiä. Ja kuka tosiaan on sanonut, ettei aito cowboy voisi olla kypärä päässään tai tuulitakki nuttuna?
Tuskin Raicykään Mikaelille vihainen enää on - hän on vain huolissaan ja murehtii tämän koheltamista "potentiaalisesti vaarallisen hevosen kanssa" (kuten itse sanoo), vaikka Muru on kyllä tähän astisista "hurjista mustangeista" meillä kaikista eniten kuin koiranpentu. Ehkä hänkin vielä oppii luottamaan Mikaeliin (ja Muruun) sen verran, ettei vakoile heitä salaa jonkin nurkan takaa muka omiaan puuhaillessaan (kuten nyt on useampana kertana tehnyt, voin paljastaa).
Muru siirrettiin uuteen maneesin ja purolaitumen väliin valmistuneeseen uuspihattoon sielunkumppanuutta toivottavasti tuntien yhdessä Karman sekä African ja Gingerin kanssa. Nämä pihattohevoset ovat vuorokauden ympäri ulkona ja tilaakin on tarhaa enemmän vähän liikutella jalkojaan 
|
|
Fossiili
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 11
Oma hevonen: Latte
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alva on Sept 20, 2020 16:06:37 GMT
20.9.2020 – Three months in the Canadian Praeries
If you trust your rebel heart, ride it into battle Don't be afraid, take the road less traveled Wear out your boots and kick up the gravel Don't be afraid, take the road less traveled on
Road Less Traveled – Lauren Alaina Lauren Alainan kappaleen sanat jäivät soimaan päähäni, kun ajoin Orange Woodin pihaan iltapäivällä. Kolme kuukautta sitten olin matkustanut Kanadaan ja vaikka vieläkin jotkin paikalliset tavat aiheuttivat hämmästystä sekä ärsytti, kun ruokakaupassa et löytänyt etsimääsi tuotetta vieraan kielen takia, minusta tuntui, että olin tullut kotiin. Olin tietysti kasvanut Suomessa, mutta en ikinä tuntenut sopivani joukkoon. Olin opiskellut agrologiksi ja päässyt neuvojaksi maatalousalalle, mutta huomasin kaipaavani ulkoilmaan ja lähemmäs sitä mistä kaikki sai alkunsa – maanviljelyä ja karjanhoitoa. Samalla olin ostanut hetki sitten itselleni karjahevosen ja sitä kautta olin huomannut, että cowboy kulttuuria on vielä tänäkin päivänä. Sitä vain ei ole Suomessa, mutta viime kesän matkallani Orange Woodiin, olin lähtiessäni käynyt muutamilla tiloilla lyhyesti töissä ja saanut kontakteja. Kanadassakaan ei ollut helppoa löytää sopivaa ihmistä töihin ranchille, jos työntekijän tuli tietää lehmistä vähän sitä sun tätä ja osata käyttää erilaisia työkoneita sekä vielä kaiken kukkuraksi ratsastaa. Suomessa taas olin ruutupaitoineni ihan väärässä ympäristössä, Waterphew’ssa saatoin huoletta lähteä kauppaan bootsit jalassa ja stetsoni päässä. Jotkut ehkä saattoivat katsoa pidempään, mutta yleensä kyseessä oli varakkaampien alueiden ihmisiä, jotka eivät olleet ikinä olleet tekemisissä maatalouden kanssa ja varmaan luulivat maidon ja lihan tulevan suoraan kaupasta. Ratsastustaitoisena alan ihmisenä oli helppoa saada töitä, ja onnekseni Tremblayt olivat mukavia ihmisiä sekä heillä oli pieni mökki omassa rauhassa tarjota työntekijälle. Vaikka työpaikan pihapiirissä asuminen usein tiesikin sitä, että saatoit olla töissä muulloinkin, kuin alun perin on sovittu koska eläimet olivat hyviä sekoittamaan pakkaa. Vaikka sitten keskellä yötä hakemassa karanneita hiehoja naapurin hiekkamontulta tai intiaanireservaatista kun ne olivat säikähtäneet jotain. Kuitenkin minunlaiselleni ujolle ihmiselle vieraaseen maahan muuttaminen vaati paljon ja välillä teki mieli vain sulkeutua pieneen mökkiini ja istua pimeässä yksinään, kun uusi ympäristö vieraalla kielellä tuntui ihan liian paljolta. Ei ollut ollut kerran tai kaksi kun Luke oli tullut herättämään minut aamupäivällä, kun olin nukahtanut sohvalle työvaatteissa ja nukkunut aamunavetan ohitse. Lehmien kanssa olin onneksi tehnyt töitä aiemminkin ja saatoin välillä hoitaa Tremblayn pienen lypsykarjan itsekseni robottinavetassa, kun taas emolehmien kanssa oli vielä opettelemista. Työkoneetkaan eivät tuottaneet ongelmia, vaikka lypsykarjanavetan vanhemmassa osassa olinkin onnistunut jäämään jumiin pienkuormaajalla. Sammutin ison lava-auton moottorin ja lähdin kävelemään latoa kohti, jossa Latte majoittui kolmen muun hevosen kanssa. Yksi niistä oli Choco, johon olin viime kesänä päässyt tutustumaan paremmin ja yksi oli Hoffe, joka oli aina tulossa tutkimaan takkini taskut latopihaton ovella. Kuten nytkin, kun jäin kutsumaan kauempana olevaa Lattea. ”Sori kamu, mulla ei oo nyt sulle mitään tarjolla”, hymähdin lämmintä ilmaa kasvoilleni puhaltavalle kylmäveriselle. Silitin sen jo pikkuhiljaa paksuuntuvaa karvaa, kun Latte vihdoin katsoi aiheelliseksi lompsia hitaasti maata nuuhkien ovelle. Nuoreksi hevoseksi se oli ollut aina rauhallinen, mikä oli vain hyvä karjanajoa ajatellen. ”Mennääs nyt, voitais tehdä vähän kentällä maastakäsin juttuja tällä kertaa, eikös”, juttelin kirjavalle ruunalle samalla kun pujotin naruriimun sen päähän ja lähdin taluttamaan sitä kenttää kohti. ”Alva! Tuu sitten käymään teellä, kun ehdit, täällähän on niin hyinen ilmakin, miten tarkenet?” Alexiina kutsui minua talon kuistilta, johon vastasin heilauttamalla kättäni. En ollut ehtinyt vielä kolmessa kuukaudessakaan käydä kovin montaa kertaa käydä ilman kiirettä tallilla. Kuitenkin kesän kääntyessä syksyyn ja sitten talveen, löytyisi aikaakin toivottavasti paremmin, kun peltotöitä ei olisi niin paljon. Vaikka Tremblayt olivat mukavia, niin etenkin sadonkorjuun ja kesän rehutöiden jälkeen kaikkien hermot olivat tiukilla ja samojen naamojen katsominen päivästä toiseen alkoi ärsyttää. Orange Woodissa käyminen ja Latten kanssa puuhailu oli siis oikein hyvä vastapaino sille, vaikka välillä olisin tehnyt mieli vain jäädä sohvalle viltin alle istumaan eikä lähteä tallille. // Tarinasta ei tullutkaan ihan sellaista kuin ajattelin, ja aikaakin meni paljon enemmän kuin ikinä kuvittelin, joten kiitos kärsivällisyydestä ja anteeksi!  Nyt harjoittelu on kuitenkin ohi, joten luultavasti opparin tekemiseltä löytyy paljon enemmän aikaa tarinoillekin  Alexiinan kommentti:
Ei se mitään, parempi myöhään kuin ei milloinkaan päästä vauhtiin!
Ensinnäkin, ihana otsikointi ja alku lyriikoineen! Ajattelen tarinoita usein musiikillisesti, joten siitä saa aina plussaa, jos niihin ujuttaa biisin sanoja tai suoria kappalelinkkejä. Itselle tuli ihan tämän soundtrackin mukainen Kanadan kantrifiilis tästä tarinasta ja Alva-hahmosta ylipäänsä mieleen. En ollut ennen muuten kuullut tuota Road Less Traveledin biisiä, kiitos sen (piilo)vinkkaamisesta! 
Samaistun niin Alvan tuntoihin siitä, että Kanadassa tunsi löytävänsä itsestään jonkin puuttuvan palan, kodintunnun, sillä täällä on vielä niitä preerioita, joilla villihevosia laukkaa ja karjapaimenten lassot pyörivät; missä vielä eletään yhtä luonnon kanssa ja ennen kaikkea koetaan sellaista sielun vapautta, joka niin usein on kaupungeista kadonnut. Työt eivät maatilalta kesken lopu, mutta toisaalta kun se on elämäntapa, ei se niin työltä tunnukaan!
Luen myös tosi mielenkiinnolla kuvailuja Alvan maatilantöistä, koska ne kiinnostavat ihan IRL.
Mutta summa summarum: tervetuloa nyt vielä tarinakorkkauksenkin jälkeen virallisesti Orange Woodiin! Toivottavasti viihdyt ja pääset tarinoimaan Latten kanssa vielä pitkään! 
|
|
|
|
Post by Tyler on Oct 2, 2020 8:46:38 GMT
Tylerin ja Charlien matka Kanadaan alkaa täälläCarlyn ollessa väliaikaisessa tarhassaan olimme palanneet autolleni ja poimineet reppumme matkaan, ennen kuin Alexiina oli näyttänyt meille missä leiriaitta sijaitsee. Kävellessämme tallipihan lävitse olimme jutelleet Imaghostista ja ylipäätään kaikesta mitä Orange Woodissa oli tapahtunut lähtöni jälkeen. Aitalle päästessämme nainen kertoi mistä löytäisimme hänet tarvittaessa, ja toinen jättikin meidät rauhassa kotiutumaan väliaikais majoitukseemme. Charlie oli ilmeisesti paremmin perillä tilanteesta ja poistuessani hakemaan muutamaa asiaa, jotka olin unohtanut autolleni, oli Charlie kaivellut esiin lääkärin määräämät kipulääkkeet sekä unilääkkeet. ”Shys!” Charlie hiljensi minut ennen kuin kerkesin edes suutani avata. ”Sä oot selkeästi ihan liian kipeä toimiakses järkevästi, joten nyt oikeesti otat edes puolikkaan särkylääkkeen koska Tylenol ei selvästi oo riittänyt. Mieluusti otat vielä vaikka puolikkaan unilääkkeenkin ja pistät hetkeks pitkälles. Meillä ei oo mikään kiire ja susta ei oo iloa kenellekkään tuossa kunnossa” Vaikka halusinkin laittaa Charlielle vastaan ja väittää että olisin kunnossa ja selviäisin kyllä päivän lävitse, päädyin silti vain tarttumaan vasemmalla kädelläni lääkepakettiin jonka toinen oli vaativasti nostanut esille ja taiteilin valkoisen kapselin käteeni. Samalla Charlie oli jo valmiiksi puolittanut minulle yhden unilääkkeistä ja nyt tuo tapitti minua pitäen huolen siitä, että varmasti ottaisin lääkkeet. Pillereiden kadottua kurkustani alas, avaisin kantositeen tarran ja taiteilin sen pois, ennen kun aloin vaikeasti napittamaan paitaani auki ja Charlien avustuksella riisumaan sen lopunkin. Vaikka yritin vielä hieman katseellani kysellä toiselta, olisiko tuo tosissaan, ei nuorempi antanut minulle saumaa joten pakkopa se oli toisen tahtoon taipua lopunkin. Ilmeisesti kuitenkin väsymys ja kai jossain kohtaa myös unilääke teki tehtävänsä ja vaivuinkin lopulta uneen. En tiedä kauanko nukuin, tai kauanko minun annettiin nukkua, mutta herätessäni oloni oli hieman parempi kuin saapuessamme ranchille. ”Huomenta” Charlie tervehti kävellessäni ulos huoneestani, hieroen silmiäni sormillani. ”Huomenta. Kauanko mä nukuin?” ”Parisen tuntia, se on nyt vähän vaille yks. Millanen fiilis?” ”Ihan okei. Kai mä oikeesti vaan kaipasin vähän lisää unta” vastasin, kääntäen katseeni ruokaan joka aitalle oli ilmestynyt ja sen jälkeen Charlieen. ”Emily ja Dewn kävi tässä. Emily oli kuulemma Alexiinalta kuullut että oltiin saavuttu ja että sä et oo ihan fine nii se toi vähän lounasta” vastausta siivitettiin viittilöimällä minua istumaan alas ja nauttimaan tarjottavista. Syödessämme puhuimme tulevista parista päivästä ja siitä mitä Dewn oli jo hieman kertonut Imaghostista. Ollessamme viimein valmiita palasin takaisin huoneeseeni ja taiteilin flanellini takaisin päälleni ja napitettuani sen pohdin vielä hetken kantositeeni kanssa. Päätin kuitenkin pelata vielä tänään varman päälle ja asettelin sen paikoilleen ja kiristelin sen sopivalle. Ainahan siitäkin pääsisi eroon tarvittaessa. Kävellessämme takaisin tallipihalle hieman viileä ilma herätti minut lopunkin ja samalla haihdutti unilääkkeen rippeitä, ja minusta tuntuikin että olin hieman valmiimpi tapaamaan tammani. Tallipihalla näimme ensimmäisenä Kittyn joka kertoi meille mistäpäin löytäisimme Alexiinan ja Dewn:in. Kiitin toista tästä ja pienen etsimisen jälkeen löysimmekin naisen. Alexiinan hymy kertoi että tuo ilmeisesti oli saanut kuulla Dewniltä pakotetuista päiväunistani, mutta onnekseni nainen ei sanonut mitään, vaan puhe kääntyi suoraan hevosiin. Alexiina kertoi hieman tammasta, mutta jatkoi mainitsemalla että Dewn oli tehnyt tamman kanssa oikeastaan pääosin töitä ja jatkoimmekin kolmestaan etsimään miestä. Lopulta mies löytyi ja Dewnin ilmeestä näki että toinen oli yllättynyt, mutta ehkä myös hieman pahoillaan tilanteestani, sillä olihan tuo päässyt todistamaan tohelointiani jo mustangiretkellä. Sivutimme kuitenkin nämä aiheet ja siirryimme suoraan Imaghostiin ja Dewn johdattikin meidät tamman luokse. Olin nähnyt sen viimeksi toisen ollessa vain ihan pieni, joten nyt vuotiaana se näytti jo hevoselta ja olinkin positiivisesti yllättynyt miten kaunis pieni eläin se olikaan. Alexiinan kommentti:Welcome to Orange Wood Ranch! Toivottavasti miehet viihtyvät leiriaitassa ja viikonlopusta tulee hankaluuksista huolimatta mieluisa kokemus niin heille, kuin Imaghostillekin!
Tylerin handicappi tuo tarinaan kiinnostavan särmän. Charlie vaikuttaa järkevältä kaverilta, joka katsoo vähän Tylerin perään (mikä ymmärtääkseni varmaan on ihan hyväkin asia...). Mustangiretkestä puheen ollen, jos Tyler haluaa käydä moikkaamassa sitä pelastettua mustangitammaa ja sen varsaa, ne majailevat merilaitumella.
Surray saattaa myös piipahtaa paikan päällä. Hän on meidän westerntutori sekä auttaa tallihommissa.
*
"Joko he tulivat?" Emily oli pakkaamassa keittiössä ruokaa ja ruokailuvälineitä saapuneille vierailijoille leiriaitalle vietäväksi. Pöydällä tönötti kaksi vesikanisteria.
"Tulivat. Laitoimme heidän hevosensa tarhaan ja he itse menivät suoraan aitalle. Tyler parka, hänellä on käsi paketissa. Heillä on ollut pitkä matka." Alexiinan puhuessa, Dewn tuli sisään.
"Näin ulkona vieraan trailerin", Dewn sanoi. "Imaghost?"
Alexiina nyökkäsi.
"Ottaisitko tuosta nuo vesikanisterit ja veisit ne aitalle? Emily tuo ruoan, minä käyn vielä toimistolla hakemassa Imaghostin paperit ja muut." Alexiinan mentyä, Dewn tarttui kanistereihin ja he lähtivät yhdessä isoäidin kanssa pihan poikki takapihalle. Pellon reunassa olevan saunan viereltä kulki polku alalaaksoon, mutta he kääntyivät siitä takametsään, jonka keskellä tummasta hirrestä rakennettu leiriaittarakennus tönötti.
Toinen miehistä käveli ulkohuussin suunnalta heidän tullessa aitan pihaan.
"Morjens", Dewn tervehti. "Tuotiin teille vedet ja ruokaa."
"Jees, kiitosta", mies tervehti ja pyyhkäisi käsiään farkkuihin ennen kuin kätteli. "Charlie Willkes. Tylerin henkinen - ja ehkä vähän fyysinenkin tuki."
"Dewn Center."
Emily hymyili herttaisesti Charlien pidellessä heille ovea auki.
"Tyler nukkuu", hän supatti ja nyökkäsi suljetun oven suuntaan. "Sen sai kaataa aikamoisilla tabuilla, että suostui sammumaan. Ajattelin, että jos ottaisi muutaman tunnin tirskat tässä ensin."
"Jeah", Dewn nyökkäsi ja laski vesikanisterit lattialle. "Ei mikään kiire. Pyörin jossain ranchilla, niin tulkaa vetäisemään hihasta, kun haluatte nähdä Imaghostin. Se on tuolla maneesin viereisessä pihattotarhassa emänsä ja parin muun tamman kanssa."
|
|
Oon tottunut siihen (kiitos rouva Renton), että mun perusydintä ja -olemusta haukutaan hörökorvista pitkäkyntisiin varpaisiin, mutta se, että mun ratsastuksessa kaikki on perseestä, otti jotenkin paljon kovemmin. Mä kuitenkin oon yrittänyt parhaani ja omasta mielestäni edistynyt, mutta sitten: 
Nyt harjoittelu on kuitenkin ohi, joten luultavasti opparin tekemiseltä löytyy paljon enemmän aikaa tarinoillekin 
