Post by Crid on Jul 26, 2021 9:11:13 GMT
# Urho #
26.7.2021
@ Barrett
@ Barrett
Muistatteko, miten tallilla oli tapana käydä sellainen luihu punapää, jolla oli naama täynnä finnejä, punaiset lasten silmälasit ja lohikäärmekuvioidut kalsarit (tai ei sillä, että te sitä ehkä tiesitte, mutta…)? Ja usein sen näki Dragonin karsinassa tai yskimässä keuhkoja ulos tallin vessassa?
Joo, niin se. Se tyyppi. Crid.
Se olen minä, by the way. Moi.
Jos et enää muistanu, en kanna kaunaa. En mäkään muistanut enää itseäni. Tai siis sitä, että mulla oli hoitohevonen. Tai niin mä ainakin uskon, ettei kukaan muista.
Jos jaossa on historian ”huonoimmat hevosenhoitajat” -palkintoja, oon käsiojossa ottamassa ensimmäistä Oscariani vastaan.
Kiitos internetin avoimen maailman ja somen villin lännen, jossa kaikkien salat paljastetaan armotta koko planeetalle, mamma näki kuvia, joissa pelasin (sen yhden ja viimeisen, epäonnistuneen nolon kerran verran) pooloa. Oikean hevosen selässä. Oon sen jälkeen ollut vainaa 110 päivää, kunnes tänään päätin tehdä jeesukset, työntää hautakammioni (meidän kämpän) oven auki ja astua kirkkaaseen kesäauringon valoon. Milloin kesä oli tullut?
Olihan siinä se onni, että äiti luuli mun saaneen hetken hulluuspuuskan ja jonkinlaisen ”aikuistumiseen kuuluvan, paholaisen houkutteleman virhearvion” – siis langennut syntiin – kun päätin kerran nousta satulaan ja uhmata luonnonlakeja, mun terveyttä ja ennen kaikkea mammaa. Eli mamma ei (tänk jyy gaad) vieläkään tiedä, että tosi asiassa oon jo aika pesunkestävä hevosmies ja käynyt tallilla kauemmin kuin se on harrastanut kudontaa.
Ja koska mähän en opi virheistä, niin tässä sitä mennään taas. Joku kaunis päivä (tai sateinen, myrskyisä suorastaan – taifuunitornado ja tulivuorenpurkaus sopisi silloin ainakin mamman mielentilaan) mä narahdan tästä niin pahasti, etten koskaan enää näe päivänvaloa edes sälekaihtimien raoista. Mutta elämä on riskejä täynnä ja se pelaa, joka ei pelkää. En mä mammaa pelkää. Just nyt mä pelkään vain sitä, mitä kaikkea Orange Wood Ranchilla on taas erilailla.
Joka kerta, kun meen sinne pidemmän tauon jälkeen, jotain on ylösalaisin. No, ei välttämättä kirjaimellisesti (paitsi se kerta, kun tulin hakeen vettä hoitajahuoneesta ja Kitty roikkui siellä tangosta pää alaspäin – treenasi kuulemma vatsoja usein niin…), mutta eri tavalla kuitenkin. Ehkä Alexiina oli värjännyt hiukset pinkeiksi (kuten Kittyn tiesin haaveilevan tekevän)? Ehkä Dragon oli myyty? Ehkä koko paikka oli myyty eikä kukaan enää tiedä kuka mä olen? Ehkä koko Orange Woodia ei enää ole?
Mun kevääni ja kesäni oli mennyt aika kurjasti taas vaihteeksi. Sairastuin johonkin helvetin keuhkotautiin (mamma oli 200% varma, että se johtui hevosallergiasta, paitsi että mulla tuntuu tulevan näitä sairauskausia aina joka kevät) ja olin sairaalassa pari kuukautta. Sen jälkeen tuli korvatulehdus
Mä olen oikeasti maailman epäonnisin ihminen. Ja epätervein. Täytyy varmaan kilauttaa Guinnessiin. Näin ainoan rakoni paeta taas ”pahaan maailmaan”, kun mamma lähti Roomaan Kevinin kanssa. (Note: Kevin on se meidän naapurin telkkarivaras, jota mamma on nyt alkanut tapailla. Ne on käynyt ihan oikeilla treffeilläkin ja kaikkea, ja nyt lähtivät ulkomaanreissulle. Mamma rakastaa Italiaa, joten sillä kesti yllättävän vähän aikaa painia omantunnontuskissa, että uskaltaako jättää mut yksin. Oon Kevinille paljosta velkaa.)
Orange Woodista näkyi ensimmäisenä mäen yli haapojen täyttämä mäki ja tuulimylly. Päällisin puolin kaikki oli check. Tallirakennukset pystyssä, hevoset laitumilla. Kaikki hyvin valtakunnassa.
Seuraavana mä menin tietysti – kuten asiaan kuuluu – tallitupaan ja tsekkasin ilmoitustaulun. Power Jump oli taas tulossa (justhan se oli?!) ja Alexiina oli lähdössä sinne Rexin kanssa. Billy asui Belgiassa ja oli kiertänyt pitkin maailmaa koko vuoden (sen olin kuullut Tom-Tomilta, joka oli kuullut sen siskoltaan Amyltä, joka sattuu olemaan Billyn tyttöystävä) ja osallistuisi takuulla myös PJ:hen. Olin vähän kateellinen. Tai en ihan vähääkään. Olin ihan sikakateellinen. Billy oli kaikkea, mitä mä en ollut: hyvä ratsastaja matkalla maailman huipulle (mä olin vasta oppinut vaihtamaan kevennystä katsomatta hevosen lapaa); itsevarma ja tyylikäs mokoma mallipoika (mä en ollut itsevarma kuin omista pieruistani, ja tyylikäs? No, lohikäärmeet ja musta on aina muodissa…); komea ja tyttöjen suosiossa ja prkl KIHLOISSA (forever alone -meme tähän kohtaan); sillä oli oma hevonen ja hevostaustainen perhe tukemassa harrastusta ja uraa…
Nostin alahuuli törröllä lappua myytävistä ratsastushousuista, jotta näin mitä sen alle oli niitattu: ”Varoitus: pihaton kimoon ruunaan, Ahoteen, ei saa koskea! Siirtynyt yksäriomistukseen Barrettille. Koulutettavana.”
Hmm? Ahote kuulosti tutulta. Hetkinen… oliko se se mustangivarsa, joka löytyi solasta viime kesänä?
Mun repertuaariin tietysti kuuluu, että uudet hevoset katsastetaan tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Sori, Dragon, tää Ahote menee nyt sunkin edelle (Dragon oli sitä paitsi varmasti jossain kaukana laitumilla, en mä jaksa sinne kävellä ennen kuin varaan vettä ja leipiä mukaan). Mutta en ehtinyt kuin kaksi askelta kohti ovea, niin joku tuli sisään.
”Crid. Moi”, Amy hymyili pitkä musta letti sievästi olan yli laskeutuen. ”Siuta ei ole näkynyt täällä.”
”Kissa poissa niin hiiret hyppii pöydillä.”
”Aah...” Amyn ilmeestä näki, ettei se tajunnut yhtään mitä mä sanoin. ”Hoidatko sie vielä Dragonia?” Se kysyi riisuessaan kengät ja vaihtaessa ne saappaisiin kaappien edessä.
”Jos se huolii.”
”Hm?”
”Siis joo. Jos… jos vielä oon hoitaja.”
Amy katsoi mua myötätuntoisesti.
”Tom sanoi, että siun äiti ei oikein tykkää…?”
Naurahdin. Sitten asettelin ilmeen nopeasti takaisin tavalliseksi. 'Mamma ei oikein tykkää' oli niin mieto ilmaisu, että sille oli pakkokin naurahtaa.
”Joo ei”, tyydyin sanoon. ”Tota, täällä on uusi yksäri?”
”Hm?”
”Ahote?” Näytin ilmoitustaulua.
”Aa. Ei se ihan uusi ole, Ahote tuli takaisin. Pitovaikeuksia”, Amy tunki housunpuntit saappaanvarsien sisään. ”Barrett kai kouluttaa sen.”
”Se äijä siihen pystyy jos kuka”, sanoin luottavaisena. Olihan se taikonut Smokeystäkin niin upeen.
”Tuletko katsomaan? Haen Chocon”, Amy sanoi, pyyhkäisi letin selkäpuolelle ja nosti naulasta kypärän. Niinpä mä lähdin sen jäljessä ja mielessäni ajattelin, miten mun kaltainen surkea nolo ruma rääpäle ei koskaan saisi tollaisia naisia. Amyn kaltaiset kaunottaret meni aina niille samantason komistuksille, kuten billyille ja muille. Totally out of my league.
Niin kuin Charlottekin oli…
Smokeyhän se siinä oli meitä ekana vastassa. Amy vähän arasteli sitä enkä mäkään nyt varsinaisesti mennyt tyrkylle, vaikka Smokey ei enää mikään monsteri ollutkaan. Se vilkaisi meitä ylenkatseellisesti ja lähti pois, kun Hoffe löntysti pyytämään rapsutusta. Hankasin möhkäleen leukaa, kun Amy pujahti portista ja suuta hiljaa maiskuttaen käveli puun alla ruohoa hamuavan pilkullisen Chocon luo.
”Ettekö te saa olla laitumella?” mä kysyin Hoffelta, joka yritti ottaa multa laseja päästä. ”Aika tylsää olla jossain kuivassa tarhassa, kun muut saa olla nurmikentillä.”
”Choco ei voi olla niin kauaa laitumilla, sillä on paha kesäihottuma ja tulee herkästi kaviokuume ruohosta”, Amy, joka oli kuullut mitä puhuin, sanoi taluttaen Chocoa porttia kohti. ”Oli ne jonkin aikaa, mutta Chocon laidunaikaa pitää säännöstellä. Ja se ei voi olla yksin, joten tarhakaveri pitää olla täällä mukana. Ja… no, oletan, että Barrett on pyytänyt kaikkia oleen nyt täällä pihatossa Ahoten takia, että se saa tottua uuteen laumaansa ennen kuin uskaltaa päästää isompaan porukkaan.”
”Alright.”
Mä en vieläkään ollut edes nähnyt koko konia. ”Missä se on?” mä kysyin.
”Pihaton sisällä varmaan.”
Jätin Hoffen, joka seurasi mua, ja puikahdin sisäkautta latoon. No siellähän se: seisoi lähellä seinää, häntä aika tiukasti kiinni pakaroissa, korvat takana kuulostellen mun tuloa. Likaisen vaalea. Se kääntyi ja näin jo silmissä suoran uhkauksen.
”Paha päivä vai?” Jäin turvallisesti kauas aidasta. ”Vai elämä?”
Ahote kohotti päätään, korvat luimussa. ”Feel you, buddy.”
Se oli aika luiseva. Siitä näki, että se oli vielä keskenkasvuinen: jalat oli jotenkin epäsuhtaiset, kaula luikero, harja rumasti kynitty (hinkkasko se itseään?). Ei mikään preerian kaunein kukkanen.
Hoffe löntysti sisään. Ahote inahti. Hoffen ei tarvinnut kuin vähän luimuta ja olla ilmaa näykkäävinään sen suuntaan, ja Ahote kirmasi sen ohi ulos pois katoksesta.
”Ei mulla ole heinää”, sanoin punaiselle ruunalle, joka tuli taas odottavaisesti kärkylle. ”Fine.” Nousin tikkaat (ja hengästyin siitä niin, että istahdin vähäks aikaa heinäpaalille), otin tupon ja laskeuduin takaisin alas. ”Siinä.” Hoffe hotkaisi heinät yhdessä sekunnissa.
Kun olin käynyt hoitajahuoneessa varmistamassa, että mun nimi oli vielä hoitajalistalla, täytin vesipullon ja varastin joltain jääkaapista omenan, lähdin Dragonin harja ja kaviokoukku mukana talsimaan kohti alas kallioilta johtavaa polkua. Ohitin leiriaitalle kääntyvän polun ja seurasin puroa pitkin alalaaksoon, jossa hevosten isot laitumet sijaitsi.
Oli helkkarin kuuma. Tänä kesänä oli ollut ennätyshelteet – jopa Yukonissa – ja mä olin hiestä märkä ja kuolemankielissä ennen kuin edes erotin kuka hevosista oli Dragon. Tällä säällä en lähtisi ratsastaan, vaikka siitä maksettaisiin. Ei pysty.
Dragon oli yhtä lempeä, hellä ja iloinen hevonen mut nähdessään, kuten aina. Kuten Ahote, sekin luimisti korviaan, mutta Dragon ei ollut samalla tapaa pelokas ja vihainen; se oli vain hapannaama, noin niin kuin huvin vuoksi. Se nipisti mua vähän olkapäästä, mutta jatkoi sitten laidunnusta eikä antanut mun surullisen vaisun ja velton hoitohetken häiritä itseään. Lovexin lähestyessä mun oli lapsellisesti pakko mennä karkuun, koska sitä hevosta mä pelkään: Lovexilla on maine tallin pahimpana pukkikoneena, ja se myös potkii. Se tuli kovisteleen Dragonia ja lompsi sitten taas tiehensä, ikään kuin olisi joku lauman johtajaorii, jonka piti tehdä kierrosta muistuttaakseen kaikkia arvoasemastaan. Pah. Alfamiehet… aina kukkoilemassa...
Mä vietin pitkän ja kuuman ja tuskaisen päivän tallilla. En nähnyt paljon ketään Amyn lisäksi. No joo, Dewnin ja Windyn, ja Gillianin ja Emilyn silleen kaukaa, kun ne käveli päätalon pihassa, mutta en Charlottea.
Mä palasin bussilla takaisin himaan vasta ilta seitsemän jälkeen, alfasuden nälkäisenä ja jalat tutisten. Mutta mitä luksusta olikaan tulla kotiin, läimäyttää ovi auki tyhjään asuntoon ja huutaa: ”Moi! Tulin tallilta!” Eikä kukaan rääkynyt vastaan.
VAROITUS: Tarina sisältää ahdistavia teemoja!