katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242 
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Oct 15, 2021 11:37:57 GMT
Kitty talks - 15.10.2021 @Tyler ” Ummfffph.” Alexiina pullisti silmiään hieroessaan ohimoitaan kyynärpäät pöydällä. Kitty istui toisella puolella kännykkä kädessä ja näppäili menemään. Tyler oli kertoillut päivästään: Image oli karannut tarhasta ja suunnitelmat olivat cup-reissussa, mutta testitulosten arvaamaton synkkä varjo himmensi arkiaskareiden leppoisuutta. Sä tulet tänne töihin Raicylle, eiks jeh, Kitty kirjoitti. Se tarvii uutta cowboyta. Alexiina huokaisi uudelleen. Kitty vilkaisi häneen nopeasti. ”Et oo tainnu nukkua paljon? Näytät karseelta.” Alexiina mulkaisi ja katsoi sitten kuppiinsa. ”Jäikö sitä kahvia vielä? Voisin ottaa santsin.” Kitty ponkaisi seisomaan ja kiepahti keittiöön hakemaan pannua. Demi seurasi hänen perässään heiluttaen häntää ja kantaen vinkupalloa. Joka kerta, kun koira pureski sitä iloisena, kuului vihellyksen kaltaista pihinää. Ja joka kerta, lähes samaan aikaan, Alexiina voihkaisi tuskaisena. Kittyn kämpästä oli tullut huolten tyyssija. Mutta ei se häntä haitannut. Hänestä oli kiva olla avuksi. Surray ja Patrick olivat lähteneet vasta edellispäivänä. Kitty oli jalomielisesti antanut heille makuuhuoneensa käyttöön ja nukkunut itse sen aikaa päätalolla. Ja palattuaan omaan asuntoonsa, seuraava vieras murheineen oli Alexiina. Tämä näytti oikeasti karsealta, no kidding. Punaiset silmät ja mustat silmänaluset, hiuksetkin kampaamatta. ”Kiitos”, hän sanoi karheasti Kittyn kaadettua puolikuppia. Sitten Kitty palasi Tylerin pariin. Noo… pitää nyt katsoa, että miten tässä menee… Voisi sitä ainakin tulla siellä käymään tässä kisareissujen yhteydessäkin tai päätteeksi. ”Tomford voisi ottaa Otawan...”, Alexiina puhui itsekseen hämmentäessään lusikkaa. ”On se vähän omapäisempi kuin Sunny, mutta...” Siis todellakin! Ja sitten pidetään pooloharkat! Ota mailat kassiin. Ei sitä tiiä kauan ehditään tällä kokoonpanolla, Billy suunnittelee häipyvänsä ensi vuoden aikana maisemista. ”Mitä luulet? Eikö voisikin?” ”Takuulla”, Kitty vastasi iloisesti ja laski kännykän pöydälle. Olihan se ollut kurja juttu, että Sunny oli lopetettu. Se oli ollut kiva heppa. Demin pallo vinkui taas ja Alexiina painoi kädellä otsaansa. ”Lotte sitten oikeesti meinaa lähtee?” Kitty kurkotti ottamaan itselleen suolakeksin pöydällä olevasta avatusta paketista. ”Rohkee veto. Tulee mieleen mä, kun mä lähdin maailmalle töitten perässä. Siis teidän perässä. Matkustelu avartaa. Se tekee sille hyvää.” ”Raicy on kauhuissaan”, Alexiina naurahti kuivakasti. ”Ja kyllähän se oudolta tuntuu.” ”Mhifa tulhia”, Kitty rouskutti suu täynnä ja virnisti. ”Muffa hefohet khyl vahenee. Billyn Mahik, Hunny –”, hän nielaisi, ”– ja Lotte vie Karman. Teiän pitää hommaa lisää hevosia. Vitsit, Lilly on sulonen.” Kitty otti toisen keksin ja tunki sen huolettomasti suuhunsa. Alexiina katsoi hajamielisenä kohti ikkunaa ja nosti kahvikupin huulilleen. ”Minua surettaa Surray. Ja se, että Raicy oli niin vuorenvarma Garretista, ettei suostunut kuulemaan poikkipuolista sanaa tästä, vaikka minäkin monta kertaa puhuin hänelle, etten oikein pidä siitä miehestä... Raicy – joka on omasta mielestään niin ihmistuntija – on epäluuloinen aina väärään aikaan, vääristä ihmisistä.” Alexiina huokaisi taas. Demi pudotti pallon ja katsoi häntä pää kallellaan. ”Joo, kakka soppa”, Kitty nyökkäili ja vilkaisi taas puhelinta. Tyler ei ollut laittanut enää mitään. Höh. ”Pitäiskö teidän hankkia uusi westerntuutori?” ”Pitäisi. Kai.” Alexiina kosketti vaisusti kahvia huulillaan. ”Kun jaksaisi. Ymh. Saisinko vielä kermaa tähän vähän?” Kitty kipaisi keittiöön. ”Voisikohan Josh… mitä, jos Josh tuuraisi sen aikaa…?” ”Mulla ois aika hyvä idis.” Kitty nosti kännykkäänsä ja osoitti sitä sormella. ”Raicy vois palkata Tylerin.” ”Tylerin?” ”Joo, sillähän on kokemusta.” ”Siis Tyler-Tylerin? Mutta eikö hänelle ole oma tila Texasissa?” ”Joo, mutta sillä on siitä vaan lohko. Onhan siellä sen isä ja sitten Trevorilla on siitä osa. Se vois muuttaa Kanadaan. Tulla Raicylle töihin.” Kitty nosti optimistisen haaveilevan katseensa katonrajaan. Hän ei nähnyt suunnitelmassa mitään muttia. Pelkästään mahdollisuuksia. ”Mutta...”, Alexiina sanoi taas epäröiden, ”olisi se aika iso… muutos. Oletko puhunut hänen kanssaan?” ”Vihjasin, että kannattais yrittää. Se on hyvää pataa Raicyn kanssa jo ennestään, nehän tuntee. Ja Tylerillä on Image. Aattele, se tois Imaghostin mukanaan!” ”En väitä, etteikö se olisi mukavaa –” ”Mä laitan sille heti uudelleen viestiä”, Kitty innostui pidemmittä puheitta ja alkoi näpyttää. Vihreetä valoa! Alexiinasta se olis hyvä ajatus. Nyt vaan lämmitteleen Big Bossia! Alexiina tuijotti Kittyä pöydän yli ja pudisteli melankolinen hymynkare huulillaan päätään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Oct 19, 2021 16:18:42 GMT
# Vähän vinossa # 19.10.2021 Miten mä tähänkin tilanteeseen olin joutunut? Tuijottelemaan täydellistä takapuolta tyköistuvissa merkkiridahousuissa. Ei, enkä puhu Charlottesta (I wish). Vaan miehen ahterista. Enkä ole edes sen suunnan sapiens. Kuinka paljon treeniä ja satulassa vietettyjä tunteja ravia tarvin lisää, että mun olematon lättäpakara yltää tolle tasolle? Kerran viikossa ratsastustunnilla ei taida riittää edes toiseen puolikkaaseen... ”Billy!” joku juoksee maneesiin kännykkä koholla kädessä. ”Kuulitko?! Nikki Ferrari on nähty!” Pikapuoliin Billyn ympärille on kerääntynyt kuhiseva fanilauma – sen perässä tuntuu aina olevan sellainen. Mä en ole ihan varma, mikä funktio niillä kaikilla on. Ehkä ne tekee samaa kuin mä. Pitelee ratsua ohjista. On kateellinen. Tai sitten se olen vain mä. Tänään mulla nimittäin oli hyvin tärkeä tehtävä. Tärkein varmaan koko mun hevostelu-uralla. Koska oon viime aikoina päässyt ranchille useammin ja voinut pyöriä tallilla enemmän, mua ei mulkaista enää siihen malliin, että kaikki ovat unohtaneet kuka mä oikein olen ja kuulunko mä edes tänne. Musta on pikku hiljaa – neljän vuoden jälkeen – alkanut tuntua, että joo, mun paikkani on täällä paitsi omasta, myös muiden mielestä. Siis, että mä olen vakavasti otettava hevosharrastaja siinä missä joku Billy tai kuka tahansa ahkera hevosenhoitaja. No joo, nyt liioittelin. En mä ole lähelläkään Billyn tasoa ylä- enkä alaviistosta, mutta oon mä sentään etevä ohjanpitelijä. Nimittäin Billyn hevosen, Deluxen, ohjanpitelijä. Mä nyt vain satuin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Ratsastustunti loppui ja mä olin ollut tunnilla Dragonilla, mutta Dragon jatkoi seuraavan kanssa maastoon (onnea valitsemallenne tielle vaan) ja siinä mä olin, yhtäkkiä toimettomana ilman hevosta, kun maneesiin treenaamaan tullut Billy saapastelee sisään uuden siron hevosensa kanssa ja tökkää ohjat mulle ja sanoo, että hei piteles vähän aikaa, ja alkaa laittaa puomeja. Ja siinä mä huomasin seisovani tikkusuorana ja kauhuissani moisesta vastuusta ennen kuin ehdin lohikäärmettä sanoa ja sitten paikalle alkoi virrata niitä Billyn takapuolennuolijoita ja nyt ollaan tässä. Mä seison Deluxen kanssa (se on muuten aika kivan oloinen, yrittää maistella mun olkapäätä; silti tykkäsin enemmän Magicista, kuten aina oon uskollinen fantasian kannattaja) ja Billy on unohtunut kuhisemaan kalaparvensa kanssa jostain kuuluisasta ratsastajasta, jonka ilmeisesti piti olla kuollut, mutta ei sitten ollutkaan. No jaa, ihmeellisempiäkin asioita maailmalla tapahtuu. Mulla on jopa aika pollea olo. Leikin hetken aikaa, että Deluxe onkin mun oma hevonen ja mä olen kohta sillä aloittamassa estetreenit. Huomaisikohan Charlotte mut sitten paremmin, jos asia olisikin niin… Tuijotan, miten Billy sukii täydellisiä hiuksiaan ennen kuin laittaa täydellisen siistin kypärän täydelliseen päähänsä. Taidan mä sittenkin olla vähän epäsuora. ”Kiitti”, se sanoo ohimennen, ottaa Deluxen ohjat multa ja ponnistaa satulaan. Mä jään toimettomana pönöttämään. En osaa enää tehdä mitään. Mikä mun tarkoitus elämässä on, jos ei toisten ratsastajien hienojen hevosten ohjasnaulakkona toimiminen? Tuntuu kuin mut olisi taas alennettu lannanluojaakin alhaisemmaksi. Tallirotaksi. Niin kuin olen kuullut jonkun itseään täynnä olevan tallitytön joskus kikattelevan kaverinsa kanssa. ”Se Crid, joka hiipii aina tallinnurkissa… se näyttää ihan rotalta! Tallirotta!” Laahustan masentuneena pois kentältä. Päätän jäädä katsomoon seuraamaan Billyn treenejä. Näen Amyn. Se ei roiku Billyn perässä niin kuin noiden keskenkasvusten lauma, vaan on aina arvokas ja hienovarainen. Mä pidän Amystä. Nyökkään ja se tulee istumaan mun viereen. Mikä kunnia ja huomionosoitus. Mä en ole sen arvoinen. ”Moi Crid.” ”Moi.” ”Mitä kuuluu?” ”Samaa paskaa eri paketissa. Oho”, ehkä mun pitäisi puhua sivistyneemmin hienossa leidiseurassa. ”Siis sitä tavallista. Sulle?” ”Hmm”, Amy katsoo Billyä ja Deluxea. ”Ei sen kummempaa.” ”Mitä Tom-Tomille? Sitä ei oo näkyny servereillä.” ”Tom on New Yorkissa äidin luona.” ”Aha.” Jaha. Eikä viittinyt mulle kertoa? Kiitti kaveri. Sitten mun pasmat menee pahemman kerran kieroon: Charlotte ilmestyi jostain täysin varoittamatta ja istui Amyn toiselle puolelle. Se ei kuitenkaan välittänyt musta mitään, vaikka tuijotin niin, että lasit valui luihulla nenänvarrella melkein suuhun asti. ”Amy! Et sanonut, että tulet tänään tallille.” ”Joo, lupasin ottaa Billylle kuvia.” ”Mitä tykkäät Deluxesta?” ”Kaunis.” ”Joo.” ”Millon sie lähdet?” ”Parin viikon päästä.” Mä saan kamalan yskäkohtauksen. Pölyä maneesista meni henkeen. Köhin siinä aikani, vettä tirisee silmistä ja otan lasit pois, ettei ne lennä päästä ja murskaannu lattiaan. ”Ei… KÖH! Eh...ei täs…mitää...”, yritän sanoa huolestuneelle Amylle ja Charlottelle (yikes!), joka katsoo mua nyt myös ja kulmat kurtussa. ”Sinä olet aina tukehtumassa”, hän huomauttaa – kiitti, luuletko, etten tiedä? Yskin vielä hetken ja tytöt jatkaa keskustelua keskenään enää musta välittämättä. Pyyhin silmät vähän nolona hihoihin ja aattelen, että olisi parempi hipsiä tieheni ennen kuin tulee astmakohtaus tähän päälle, mutten voi; Charlotte on tossa. Näen sen ehkä viimeistä kertaa elämässäni – kuulin nimittäin hengenvetojeni väleistä, että se on muuttamassa pois kotoaan. Eikä ihan viereen naapuriin. Jonnekin kauas, ulkomaille, niin mä ymmärsin, koska puhui lentomatkasta. Oletan, että se vie hevosensa Karmankin mennessään minne lie sitten lähteekään, joten Orange Woodin taikuus vähenee entisestään. Mitä elämää! Mua masentaa lisää. Kyllähän Charlotte on ennenkin ollut ranchilta pitkiä aikoja poissa, mutta nyt kuulostaa siltä, ettei takaisin ole paluuta kuin ehkä jouluna ja keskikesällä. Voi surkeuden huippu. ”Kaikki hyvin?” Amy katsoo mua. Sillä on jollain tavalla äidillinen katse. Tulee mamma mieleen... Mä tykkään Amystä. Sanoinko sen jo? ”Joo...”, sanon hiljaa ja kaikkea muuta kuin sen kuuloisena, että kaikki on hyvin. Mikään ei ole hyvin. Eikä varsinkaan nyt enää, kun huomaan, että mamma soittaa: puhelin värisee äänettömällä taskussa. Kakkakikkareenketale! ”Moi?” kuiskaan hanska suun ja puhelimen edessä vähän suojana, ettei Deluxen mahdollinen hirnahdus vain satu kuulumaan luuriin. ” Crid???” mamman kimeä ääni käy mun aivojen läpi ja puhkaisee kauimmaisen korvan tärykalvon. ” Missä sinä olet, Crid??” ”Ulkona… mähän jätin lapun pöydälle...” ” Ulkona?? Nyt on kylmä, Crid, oletko pukeutunut kunnolla? Mitä teet ulkona, missä olet? Kevin tulee hakemaan sinut!” ”Ei tarvi, mä oon just tulossa kotiin...” Samalla, kun sanon sen, tasapainottelen Amyn ja Charlotten jalkojen editse päästäkseni ulos maneesista. Kompastun. Charlotten jalkaan. Hetken luulen, että se kamppasi mut tahallaan (mistä olisin ikionnellinen ja nousisin korkeuksiin, koska obviously sehän olisi flirtti), mutta sitten tajuan, ettei se ollutkaan Charlotten jalka, vaan penkin alla oleva metallinen tukipilari. Jotenkin mun vino sääreni sai kengän tungettua sinne. Epätoivoiset flirttailee jo tuolien kanssa… ” Crid, miksi siellä kaikuu ja kuuluu hälinää, missä oikein olet?” ”Mamma, mä olen jäähallilla.” ” Mutta eihän sinulla ole luisteluvarusteita mukana!” ”Ei, kun mä tulin vain katsomaan, kun… kun täällä on joku tunnettu valmentaja, joo.” Kuulin juuri taas nimen 'Ferrari' kahden tytön keskenään päivittelemänä ja keksin siitä hätävalheen. ” Tule heti kotiin, minä olen hieman flunssainen ja silloin sinäkin olet saattanut saada tartunnan ja, jos olet kipeänä jossain, tulet niin pahasti sairaaksi, että olet vuoteen omana kahdesta viikosta taas kuukauteen etkä mitenkään voi olla niin paljon poissa koulusta, kun sinulla on kokeet ja –” ”Mä tulen, mamma… mä tulen.” Ja mä menin, koska mä olen kunnon mamman poika. Mamma on kaikista naisista mun elämäni ykkönen. Mutten ehkä ole sitä enää kauaa. Nimittäin, Charlotte oli ehkä päättämässä päivänsä lintukodossa ja lentämässä tiehensä omine siipineen, niin niin olisin kohta mäkin. Pari viikkoa aikaa mullakin ja mä olisin yhdeksäntoista ja voisin tehdä elämällä siitä eespäin mitä ikinä. Koska silloin mä olisin aikuinen mies niin kuin Billy, en enää surkea ja laihanluihu rottanaamainen pojankloppi. Siitä voisi alkaa ihan uusi… no – alku. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 21
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Surray on Oct 23, 2021 9:12:58 GMT
SURRAY STORIES - Osa 19 - Finale Surray katsoi viereensä Patrickiin, hymyili surumielisesti ja silitti tämän poskea. Poika tuijotti tiiviisti lentokoneen pientä televisioruutua, jossa pyöri jokin koko perheen animaatioelokuva. Jotenkin Surray tiesi, ettei kaikki olisi vielä tässä – pako, täpärä pelastus nurkkaan ajautuneesta tilanteesta ei ollut tuntunut luonnolliselta. Hän ei vieläkään voinut uskoa, että Edward olisi viimeisenä tekonaan pelastanut hänet. Miksi? Se ei ollut normaalia Edwardia, se ei ollut Edwardia ollenkaan. Surray tiesi myös sen, että hän jätti taakseen palaneet sillat ja yhä kytevän tulen: Garret Weighfield, vaikka ääliö ja väkivaltainen juntti ja epärehellinen olikin, joutui nyt myllytykseen, jonka Surray oli aiheuttanut. Hän ei olisi uskonut, että se menisi läpi; Weighfieldin lavastus, aseen piilotus, todistajanlausunnot vainoamisesta… Ne olivat kaikki olleet epätoivoisen äidin keinoja, avunpyyntö. Vasta Edwardin sana oli sinetöinyt täpärän paon, joka tulisi ikuisesti kummittelemaan Surrayn takaraivossa. Jos Edward olisi yhä elossa, Surray ei olisi kokenut senkään vertaa kiitollisuutta, kuin nyt ehkä hiukan tunsi. Weighfieldin kohtalo ei varsinaisesti Surrayn omantunnon päälle kuitenkaan käynyt: mies ansaitsi kaiken loan ja rangaistukset – väliäkö sillä yksityiskohdalla, mistä synnistä (todellisesta vai valheellisesta) tätä syytettiin. Kunhan syytettiin ja tämä joutui vastaamaan kaikesta siitä ahdingosta, pelosta ja kauhusta, jonka keskellä Surray oli joutunut elämään lähes koko Kanadassa vietetyn aikansa. Hän ei voisi koskaan palata tänne. Eikä hänellä ollut aikomustakaan. Hän lentäisi takaisin Australiaan nyt, kun Edwardia ei enää tarvinnut pelätä, ja aloittaisi Patrickin kanssa puhtaalta pöydältä uudelleen. He muuttaisivat O’Haraan Benjaminin luo ja kaikki olisi taas hyvin… vaikka se silmänlumetta olisikin. Ja vaikka hän ei enää koskaan näkisi Siriäkään… Surray pyyhkäisi huomaamattomasti silmäänsä. Sirinkin tähden hänen olisi jatkettava. Siri, joka oli aina ollut heistä kahdesta se parempi, viattomampi, kauniimpi… Siri, jonka elämä oli ollut liian lyhyt, liian olematon ja, jonka Surray tunsi pilanneensa. Siri, joka oli hänen takiaan ollut niin pitkään tiedoton ja vihdoin herättyään, lähtenyt taas – lopullisesti. He olivat molemmat lähteneet lopullisesti. ” Olen pahoillani”, Surraylle oli soitettu pari päivää sitten ennen hänen ja Patrickin lähtöä, ” tuli komplikaatioita. Siri on valitettavasti menehtynyt tänä aamuna.” Surray katsoi Patrickin pään ohi ulos pyöreästä ikkunasta. Hän hymyili. Hän hymyili surullisesti, mutta hymyili kuitenkin. Ehkä näin oli parempi. Tämä maailma oli liian pimeä, liian paha ja liian ruma senkaltaiselle enkelille, kuin Siri oli ollut. Siri oli taistellut ja Surraystä tuntui, että sisko oli taistellut vain häntä varten – pitääkseen jonkinlaista toivoa ja uskoa yllä siihen, että elämä voittaisi. ” Älä anna periksi, Sur!” Mutta kun kaikki alkoi selvitä ja uusi elämä saattoi tästä Surraylle alkaa, myös Siri, joka viimeisillä voimillaan ponnisti takaisin hereille vain ohikiitäväksi hetkeksi – hyvästiksi – päätti jatkaa matkaa. Surray ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Hän ei uskonut siihen, että kuoleman jälkeen odottaisi mitään muuta kuin tyhjyys. Mutta sitä hän toivoikin – se oli lohdullinen ajatus, ajatus silkasta olemattomuudesta. Ainoastaan Sirin tähden hän toivoi, että tapahtuipa kuoleman portin takana mitä tahansa, se olisi jotain sellaista, mikä antaisi Sirille ikuisen onnen ja rauhan. Sillä Siri oli aina ollut heistä se, joka uskoi ihmisten ja maailman hyvyyteen, uskoi siihen, ettei elämä loppunut edes kuolemassa. Lentokone keinahti ja se tuntui vatsanpohjassa. Surray aukaisi kevyesti suljetut silmänsä. Turbulenssia. Hän vilkaisi taas Patrickiin. Hän jäisi kaipaamaan Kanadasta vain talliomistajan ystävällisyyttä, aamuvarhaisen ja iltamyöhän rauhallisia työtunteja tallilla omissa oloissaan sekä ehkä hiukan myös sitä karua, mutta toisaalta ilmeisen sydämellistä erämiestä, Barrettia. Barrett oli muistuttanut häntä… hänestä itsestään. Hän ei ollut hyvästellyt Barrettia. Hän oli käynyt irtisanoutumassa, lyhyesti keskustellut asiasta talliomistajan kanssa ja sitten – osallistumatta minkäänlaisiin lähtiäisseremonioihin tai kättenpuristeluihin – poistunut ranchilta taakseen katsomatta. Hän ei ollut hyvä jäähyväisissä. Eikä hän ollut hyvä tervetuliaisissa. Mutta Benin näkemistä hän ei malttanut odottaa. Hänen oli pidettävä itsensä kasassa, pinnisteltävä koko lentomatkan ajan, oltava urhea Patrickin vuoksi… Surray koetti nukkua, mutta hän oli liian virittynyt, liian uupunut, liian toiveikas ja liian epätoivoinen kunnolla antaakseen tajuntansa sammua; aina, kun hän melkein torkahti, hänen päänsä nousi vaistomaisesti takaisin pystyyn ja aistit aktivoituivat uudelleen. Jokainen tasaisen pehmeästä huminasta poikkeava ääni tai silmäkulmassa vilahtava liike, kuten jonkun aivastus tai ohi vessaan kävelevä kanssamatkustaja, havahduttivat hänet taas valppaaksi. Eikä hän uskaltanut silmää kunnolla ummistaa, sillä jokin alitajuinen päälle jäänyt pelko hänessä odotti, että Patrick katoaisi hänen viereltään sinä hetkenä, kun hän ei olisi jatkuvasti läsnä ja suojelemassa tätä. Surray kumartui pojan puoleen. ”Onk’ hyvä?” Poika nyökkäsi suu tiukkana viivana irrottamatta katsettaan elokuvasta. ”Kaik’ on nyt hyvi’. Me ollaan takaisin koton’. Ben hakee meidät lentokentält’.” Hän silitti Patrickin suoria, tummia hiuksia ja koetti sitten taas rauhoittua. Niin. Kaikki oli nyt hyvin. Ehkä hän vihdoin… voisi yrittää uskoa siihen. LOPPU.
Vai onko...? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Oct 23, 2021 22:47:36 GMT
24.10.2021 Kitty Alexiina C. Isän diagnoosin jälkeen kotona olemisesta oli tullut hankalampaa ja mä huomasin etsiväni tapoja päästä pois kotoa. Pääasiallisesti mä olin käyttänyt apunani westernkisoja mutta mä kaipasin jotain muuta. Kisoissa oli liikaa ihmisiä ja ne olivat alkaneet käymään ahdistaviksi. Kittyn ehdotus muutosta Kanadaan oli alkanut kuulostamaan entistä houkuttelevammalta, vaikka siinä oli muutama logistinen ongelma, alkaen siitä että mulla ei ollut tallipaikkoja hevosille, saati varaa maksaa kuuden hevosen täysihoidosta. Saati että sen lisäksi mulla olisi varaa maksaa oma asuminen ja ylläpito. Toki jos kävisi niin että Raicy palkkaisi mut jossain mielenhäiriössä niin ehkä siitä saatava kuukausittainen tulo voisi kattaa edes osin yhden hevosen tallipaikan ja kai mä voisin tehdä jotain hanttihommia vapailla tunneillani tienatakseni vähän lisää jotta mä saisin myös omat kulut kuitattua. Chipin myynnistä saisi myös mukavan siivun rahaa, jolla varmasti maksaisi kuukauden vuokran tai jotain muuta joten ehkä täytyisi yrittää saada ruuna myytyä vähän nykytahtia nopeammin. Toki ensin pitäisi myös tietää että miten Kittyn ehdotuksen käy, sillä voihan olla että Centerillä on paljon parempia ja taitavampia vaihtoehtoja pestiin kuin minä. Kuitenkaan mä en jaksanut stressata sillä itseäni, koska mun täytyisi säästää kaikki energiani siihen että mä jaksoin vain tavan arjesta lävitse. Ajomatka Kanadaan oli ollut pitkä ja vaiherikas, sisältäen niin rikkoontuneita renkaita kuin myös pilkottuja riimuja. Näistä johtuen olikin suuri helpotus kun auton etuvalot alkoivat pyyhkimään tuttua porttia ja mä sain kääntää autoni Orange woodsin tiluksille. Parkkeeratessani yhdistelmääni mä näin miten Kitty ja Alexiina molemmat lähestyivät mun autoa ja moikattuamme toisiamme purimme hevoset. Kitty otti HH:n, Alexiinan taluttaessa Imaghostia ja mä nappasin Chipin matkaani ja lähdin seuraamaan naisia, jotka johdattivat meidät westerntalliin, josta kolmikko oli saanut paikat siksi aikaa kun olin Kanadassa. ”Kiitos että me saatiin tulla näin nopealla varoitusajalla. Mä korvaan tietenkin kaikki kulut mitä meidän ylläpidosta aiheutuu.” ”Älä nyt hulluja puhu. Ei sun tarvitse mitään maksaa kun te ootte täälä meidän vieraina” puoliksi iloton hymy nousi Alexiinan huulille tuon torpatessa ehdotukseni siitä että maksaisin meidän kulumme. ”Oletko syönyt mitään?” ”Joskus ennen lähtöä. Matkalla oli vähän häslinkiä niin mä en kerennyt pysähtymään. Mä ajattelin lähteä hakemaan jotain ruokaa nyt kun mä sain hevoset pois.” ”Liity toki illalliselle. Dewnin ollessa vielä Eqyptissä pöydässä on vapaa paikka, johon olet tervetullut.” ”No jos siitä ei ole liikaa vaivaa… tai kellään ei ole mitään sitä vastaan?” ”Hei sehän vois olla ihan yber mahtava tilaisuus sun puhuu Raicylle siitä että se palkkais sut!” Kitty liittyi keskusteluun. ”Luuletsä että mä olisin tarpeeksi kokenut? Tai kun sillä on varmaan parempiakin tiedossa jonoksi asti.” Kitty kerkesi avata jo suunsa, Alexiinan hiljentäessä toisen ja kertoessaan minulle että leirimökki olisi totutusti käytössäni ja että illallinen olisi tuttuun aikaan katettuna päätalolla ja voisin vain tulla sisään. Kiitin vielä toista, ennen kuin poimin rinkkani autostani ja lähdin tekemään matkaa kohti leirimökkiä miettien mitä ainakin alustavasti tulevat viisipäivää Kanadassa toisivat tullessaan. Alexiinan kommentti:
Mainiota, mainiota, tervetuloa näille nurkille taas Tyler - toivon mukaan pian pidemmäksikin aikaa (ainakin Kitty on jo ehtinyt levittää tienoilla huhua, että Tyler on jäämässä... Kitty tunnetusti ehtii usein asioiden edelle, ja joskus melko kauaskin). Seuraavan viikonlopun suunnistuskisoja sitten odotellessa  Raicy on jo tietoinen (jälleen: kiitos Kitty), että Tyler voisi työpestiä kaivata, joten saattaa olla, että Raicy ehtii Tylerin ottamaan juttusille ennen kuin tämä itse kerkeää. Ainakin Raicy varmaan mielellään kuulee, että Tyler on tosiaan pysyvästi näille tienoin jäämässä ja mitä tämä suunnittelee - sekä ehkä vähän testaa ottamalla tämän yhtenä päivänä mukaan hommiin laaksoon? Niin, ja löytyyhän ranchiltakin kädentaitoisille hommaa, kun talvi lähestyy.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Oct 28, 2021 19:53:28 GMT
# Yön ritari #  Nyt pääsette kerrankin kuulemaan taas mun hevosseikkailuista – ja oikeastaan vielä parempaa: ratsastusseikkailusta! Meikäpoika on rohkaistunut ja sen verran taitavakin ratsastajantynkä nykyään, että satulassa pysyy ilman persiin liimaamista nahkaan kiinni, ja niinpä mä tein jotain hurjaa ja ilmoittauduin mukaan suunnistusratsastuskilpailuun. Yöversioon.
Aattelin ensin osallistua jollain ranchin varsinaisista vaellusratsuista. Vaikka Rockilla. Tai Africalla. Mutta sitten kuulin African jo olevan varattu ja Rock on sairaslomalla, joten päädyin sitten kuitenkin ilmoittautumaan mukaan Dragonin kanssa. Ja olisihan se kai ihan hyväkin, että viettäisin aikaa mun oman hoitohevosen kanssa. You know, silleen bonding moment. Laskisin henkeni ja voittoni Dragonin kavioihin – se oli tietysti liian suuri kunnianosoitus, että mun ääliö hoidokki kirpunkokoisine aivoineen sitä voisi käsittää. Itse asiassa meidän yhteispeli lähti niin lupaavasti vauhtiin, että Dragon heti kiukutteli tarhasta haettaessa ja koetti purra mua aika ärhäkästi. En tiedä, ehkä sitä ei houkuttanut jättää yöheiniään ja lähteä iltaa vasten vielä jonnekin mun luikkupohkeiden potkittavaksi. Understandable.
Dragonin henkilökohtaisesta mielipiteestä huolimatta mä otin sen talliin varustettavaksi. Sille pitäisi pukea heijastinsuojat ja BJ:ltä sain lainaan heijastinhuovan. Mulle tuputettiin myös heijastinliivi ja kypärään otsalamppu. Tässä kohtaa jännitti jo mukavasti. Minä yksin pimeään metsään hevosen kanssa? Katastrofin ainekset on kasassa, mutta mä vain nauran, kun kuulen miten Roi marisee ja valittaa Kittylle puhelimessa hommasta, jonka on saanut: se joutuu kuulemma olemaan yksi tehtävärastivahdeista (en tiedä missä, sen verran tahdikkaasti ne kinasi, ettei tarkka paikka paljastunut) eikä se ole yhtään tyytyväinen. Tomford ja Dewn sai kuulemma ”niin paljon paremmat ja mukavammat pisteet”, että miksi hän joutui jonnekin nevadan rajalle. Koetin lohduttaa sanomalla sille Kittyn kautta, että Nevadan rajalle varmaan mun suunnistustaidoilla päätyisinkin, mutta se vain tuhahti ärhäkästi kännykkään. Musta on jo pitkään tuntunut, ettei Roi oikein pidä musta. Tunne on toisaalta molemminpuolinen. Vai mitä, Dragon?
Huolimatta myöskin lähestyvästä kohtalosta, johon ajan itseäni tahallisesti eksymään, mulla on hyväntuulinen fiilis. Mutta sitten näen Charlotten, joka on ihan viimeisiä hetkiään ranchilla, ja mun mielialani laskee. Mulla on käsillä viimeiset hetket tunnustaa sille suuret tunteeni… ja sen jälkeen se katoaa iäksi, enkä välttämättä näe sitä enää koskaan. Se on osallistumassa Karmalla. Mulla voisi olla tsänssi. Ehkä me törmätään toisiimme tuolla jossain kuusten kätköissä, romanttisesti löydetään samalle rastille samaan aikaan ja sitten…? Dragon palauttaa mut inhottavasti maanpinnalle tallomalla mun varpaille. ”Älä poika hulluja uneksi”, se tuntuu sanovan tylyllä ilmeellään.
Sen verran mitä mamma tiesi, mä olin yötä Tom-Tomilla. Mamman ei tarvinnut tietää, ettei Tom ollut edes kotona, vaan New Yorkissa mutsinsa luona. Pieniä, turhia yksityiskohtia. Mamma suostui siihen niin mutkattomasti vain, koska saattoi itse mennä sitten viettämään yötä Kevinin luokse. Se ei tykännyt mennä sinne, koska ei halunnut jättää mua yksin kotiin (mitä jos saisin sairaskohtauksen, eikä ketään olisi auttamassa??), mutta jos mä olisin muiden valvovien silmien alla, sitten sekin uskaltaisi mennä poikaystävänsä luokse. Tietysti mähän en kohta olisi kenenkään, paitsi ehkä Jumalan, silmien alla (tuskin sekään näin pimeessä mitään näkee), joten sinänsä…
Mun lähtövuoro oli vasta toisen lähtijäryhmän mukana numerolla kymmenen. Charlotte lähtisi mun jälkeeni numerolla yksitoista. Mua alkoi mahdottomasti jännittää, kun Kittyn ääni kailotti jostain: ”RYHMÄ KAKSI KENTÄLLE!” ja nykäisin nihkeän Dragonin ohjista liikkeelle ja ulos tallista. Taivas oli jo aivan musta. Ykkösryhmä oli lähtenyt jo varmaan ainakin tunti sitten yksitellen matkaan. Näin kentällä hahmoja ja lähemmäs päästyä erotin Smokeyn eräjormansa kanssa, sekä tietysti Charlotten. Sillä oli sen söpö musta stetsoni päässä ja muutenkin mustat vaatteet lukuunottamatta oranssia heijastinliiviä. ”EKANA VALMISTAUTUU PORTEILLA BARRETT JA SMOKEY!” kailotti Kitty kovaan ääneen niin, että sen ääni kaikui hiljaisuuteen. Kentällä ja muurin takana kävi huminan kaltainen kohina, ihan kuin tuuli olisi huiskinut, mutta oikeasti se lähti ratsukoista ja saattojoukkokatsojista. Vilkaisin rannekelloa (mulla on sellainen lapsellinen muropaketista tullut muovikello, jossa on Scooby-Doon kuva, mutta ainakin se kello toimii): kello oli melkein kahdeksan illalla. Suunnistaessa kestäisi varmasti sen muutaman tuntia. Riippuen tietysti, kuinka torvelo tunari on.
”AJANOTTO ALKAA… NYT!” Kitty rääkyi ja heilautti kättään ja Smokey karautti tiehensä kentän portilta. Mulla oli sellainen kutina, että Bear-äijä saattaisi vaikka voittaakin. Sehän asui jossain Waterphewn metsikössä. Se osasi varmasti suunnistaa ja tiesi tienoon niin hyvin, että olisi yksi hujaus ennen kuin tulisi takaisin. Mä en osallistunut voitto mielessä. Mä osallistuin Charlotte ja seikkailu mielessä. Joskus mullekin vähän äksöniä!! (Ikään kuin mun elämässä ei koskaan mitään tapahtuisi; ja no, oikeastaan ei tapahdukaan, ei mitään hauskalla tavalla jännittävää, aina vaan jotain noloa ja onnettomuusaltista.)
Koetin ikään kuin ajautua Karman lähelle, mutta Charlotte seisoi tammansa toisella puolella ja selasi kännykkää ja katseli laiskasti karttaa. Se ei millään huomannut mun läsnäoloa, vaikka hyppelehdin puolelta toiselle kuin pelle jo vähän kylmissäni ennen kuin matka oli alkanutkaan. Lopulta mä nousin Dragonin selkään (siinä meni hetki, kun ähkin ilman koroketta jalkaa jalustimeen) ja annoin sen kävellä kentällä laiskaa isoa ympyrää, jonka ovelassa keskipisteessä mun ovelasti taktikoimana seisoi Karma ja Charlotte. Eikä se vieläkään tajunnut, että mä piiritän sitä! ”TOKANA VALMISTAUTUU PORTEILLA NIKOLAI JA LOGE”, Kittyn ääni kuului taas. Silitin Dragonia ja mun vatsassa kipristeli jonkinlainen eliö suppuun sykeröön. Jaiks, mehän oltaisiin porteilla seuraavana! Mulla oli puhelin, joo. Voisin koska tahansa soittaa Kittylle ja sanoa, että oon eksynyt ja keskeytän, jos siltä näyttää. Toivottavasti en kuitenkaan munaisi itseäni ihan niin pahasti. Mua olisi jännittänyt varmasti paljon enemmän sellasella kamalalla tavalla, jos en olisi tiennyt Charlotten lähtevän kohta meidän perässä samoille rasteille. Siitä sai lohtua, että tiesi tuolla säkkipimeässä harhailevan muitakin ihan saman asian kimpussa. ”KOLMANTENA VALMISTAUTUU PORTEILLA CRID JA FIRECRACKER!”
Iik! Nyt sitä sitten mennään. Käännän Dragonin kohti Kittyä ja kentän sisääntuloaukkoa. Vilkaisen vielä kerran taakse. Charlotte on edelleen naama kiinni puhelimessa, mutta nyt istuen jo westernsatulassa.
”Miten menee, Crid?” Kitty virnistää ajanottokello kädessä. Sen vieressä seisoo Matruusa vihon ja kynän kanssa reippaana sihteerinä. Kumma, kun se ei osallistu.
”Vähän jännittää.”
”Hyvin se menee!” Kitty tsemppaa ja kohottaa kätensä ylös. Mä puristan kylmät huuleni yhteen. ”AJANOTTO ALKAA… NYT!” Annan Dragonille pohkeita. Mun mielikuvissa me oltaisiin lähdetty vauhdikkaasti laukkaan sellaisen takajaloille pongahduksen saattelemana, kuten kaikissa hyvissä elokuvissa, joissa hevosia esiintyy, mutta sen sijaan Dragon urahtaa vastustellen ja lähtee kaikista tahmasimpaan raviin, jota sen askel-toolpackista löytyy. Ehditään ravaamaan tallin toiselle puolelle pois kenttäläisten silmistä, kun muistan, että voisi varmaan sitä karttaa vilkaista. Kaivan sen esiin taskusta. Mulla on tuplasormikkaat, joten miksi hitossa sormet on jo nyt kohmeessa? Jään seisomaan Dragonin kanssa yhden tallipihan lampun alle ja tiirailen sen oranssinkeljussa kajossa karttaa. Oho, kentän takana olisi nähtävästi ollut joku rasti. Mutta mä lähdin sieltä jo pois. Mitäs tässä sitten on… ranchin alueella näyttää olevan useampi piste, mikä on hyvä. Jos keräisi ne ensin, niin saisi ainakin jotain kassaan, jos vaikka heti eksyy tuolla pidemmällä metsiköissä.
Päätän jatkaa suoraan kohti vihreää rastia. Dragon pysähtelee ravista käyntiin vähän väliä, selvästi ihan piruuttaan. Sitä ei oikein tsemppaa tämä touhu. Näen jonkun kävelemässä saunalle, kun me lähestytään, mutten erota kuka se on. Eikö vihreä rasti ole suunnilleen tässä, saunan lähettyvillä? En kehtaa mennä urkkimaan ihan ikkunoihin. Joku saunoo kumminkin ja mun tuurilla näen enemmän kuin haluaisin nähdä… Ohjaan siis Dragonin ohi. Ehkä rasti on sitten täällä jossain pensaissa, metikkölepikössä saunarakennuksen takana? Mun silmiini osuu kajastusta ja tiedän, mistä se tulee: leiriaitalta. Se on tuttu paikka. Siellä mä olen silloin tällöin käynyt yksityisesti henkilökohtaisilla peräasioilla.
Ihan vain, koska sieltä valoa tulee, ajattelen mennä katsomaan. Mun sydän on pysähtyä, kun näen toisen ratsukon, joka viilettää pois päin mökiltä. Ne ei näe mua. Me ollaan Dragonin kanssa puitten lomassa pimeässä. Ai niin. Mullahan on otsalamppu. Kannattaisi varmaan pistää se päälle…
Dragon katsoo huokaillen ohiravanneen ratsukon perään. Jos aitalta tuli joku, joko siellä on rasti tai sitten jonkun päässä leikkasi samaan tapaan kuin mulla.
”Haloo?”
”Öh… haloo?”
Me ollaan jo ihan aittarakennuksen pihassa, kun tunnistan Tomfordin. Sen toisen silmälasiluuserin, kuin minä. Se ei sano mitään muuta. Tuijotan. Se rapistelee jotain ja sitten ojentaa kättä – nenäliina? Ei, kun… paperia?
”Ai, katsos vaan.” Tajuan vasta sitten, että sen selän takana mökin ovessa on vihreä rasti. Jummi, meikällä kans leikkaa joskus hitaasti. ”Tehtävärasti?” sanon ja kurottaudun Dragonin satulasta ottamaan paperin. Mitäs siinä lukeekaan… Keksi mahdollisimman pitkä lause… mitä hiivattia. ”Ääähh...” Mun aivoni on jo nyt ihan puuroa. Mä olen löytänyt yhden rastin (suhteellisen helposti, itse asiassa, jos saan leuhkia), mutta heti, kun joku tehtävä tulee eteen, menen solmuun. Miksi ekan rastin, jonka satun onnistuneesti metsästämään, täytyy olla välittömästi tehtävällä varustettu?
Rupeapa tässä sitten satuilemaan. Ghostbustersin tunnari soi päässä. Tyrskähdän sille itekseni. (Yks mun lempileffoja, by the way.) ”No joo...” Rämmin jostain takapuolen kanjonista satunnaisia sanoja, jotka nyt ehkä alkaa d:llä ja voisi ehkä jotenkin liittyä tähän iltaan, tähän tilanteeseen. Dear Dragon, dare do dou dance dis darling doppingly down… en mä tiedä enää itsekään, tässä ei ole päätä eikä häntää. Tyrkkään suttuvastauksen Tomfordille, joka kohentaa silmälasejaan.
Se nyökkää. Hah. Niin kuin muka olisi mun tutisevan vinosta ja vapisevasta käsialasta mitään selvää saanutkaan.
Mun tekee mieli tuulettaa, kun ravataan Dragonin kanssa leiriaitalta. Eka rasti, hurraa! Kyllähän tää tästä lähtee, vai mitä? Pysähdytään polkuhaarassa. Kaivan taas kartan esille. No niin… minnekäs sitä sitten onnenpoika lähtisi? Niiskuttelen ja pyyhin samalla nokkaa hanskan kämmenselkään. Öö öö… mieli tekee pyöriä ranchin alueella ja kasata ensin kaikki rastit täältä. Charlotte on varmaan juuri saanut lähteä myös matkaan. Ehkä vielä törmätään täällä. Lähden takaisin päin kentälle ihan samaa reittiä, kuin tulin. Kuulen Kittyn lärpätyksen jo ennen kuin näen sitä. Se kiikkuu kivimuurilla ja juttelee muutaman katsojan kanssa – en tosin tiedä mitä ne katselee, kun kentällä ei ole enää ketään; kaikki ratsukot on lähteneet matkaan. Mikä tarkoittaa, että Charlotte ja Karma viilettää jossain pimennoissa. Voisin kysyä Kittyltä minne päin Charlotte lähti… mutta se tulkittaisiin väärin. Luulisivat mun utelevan vihjeitä, vaikka tosi asiassa… no. Niin.
Ratsastan jutustelijoiden ohi muina miehinä. Kitty ei yllättävää kyllä hihku mitään mun perään. Vaaleansininen rasti on merkitty kentän taakse. Tiedän sieltä vain pyöröaitauksen, rastin on pakko olla siellä. Mutta kun ehdin sinne asti ohi kisakatsomon, aitaus vaikuttaa autiolta ja tyhjältä tolppaan nostettua lyhtyä lukuunottamatta. Kierrän aitauksen ulkokautta. Ei näy rastia.
Pysähdyn. Mitäs hitsiä? Hämy? Sellaisiakin tässä kisassa kuulemma on. Yhteensä kolme kappaletta. Huijausrasteja. Hyväntahtoisten etsijöiden kusetusta.
Aitauksen takana seisoo pimeä ja hyvin ei-kutsuva männikkö. Huitaisen sinne otsalampulla. Hetkinen hetkinen hetkinen… jotain vilahti, ihan varmasti vilahti! Dragon murahtaa, kun käsken sen nopeasti liikkeelle. Joo… ihan varmasti mä näin tuolla jotain… tossa… tossa!! Vaaleansininen rasti, perhana! Mä tiesin!
Mulla on jo nyt voittajafiilis. Oikein sellainen pro the boss. Merkkaan rastin löytyneeksi ja ravaan äkkiä puitten luota pois. Ihan vaan, etten vihjaile kellekään… Kartta taas käteen. Muistelin, että joku rasti oli tuulimyllyllä. Joo, punainen rasti. Nostan katseen heti sinne, mäenharjalle. Siellä muuten kajastaa valoa. Hyvin todennäköisesti rastipaikka, ei kai siellä muuten olisi valot päällä?
”Eteen mars!” sanon polleana Dragonille, joka lotkauttaa laiskasti korvaansa ja me ravataan kentän ja merilaitumen välistä railoa sinne suuntaa. Hyi olkoot, miten kylmä viima pyyhkäisee samassa mereltä päin. Tunnen, miten jokin näkymätön nakertaa mun nenänpäätä. Koetan nyppiä kauluria ylemmäs, mutta se ei riitä ihan nenän yli asti.
Dragon löntystää myllymäkeä ylös. Puissa on vielä ruskaa ja maa on melkein valtoimenaan täynnä lehtiä. Pidän katseen tulenomaisessa kajossa mäen harjalla. Joo… lämpenee… lämpenee… noin niin kuin kirjaimellisestikin. Nuotiopaikalla liekit lepattaa. Erotan hahmon istumassa siellä. Dewn… toi on Dewn… eikö olekin?
”Morjens”, Dewn moikkaa, kun me saavutaan Dragonin kanssa molemmat puuskuttaen paikan päälle. Ja tossahan toi killuu – punainen rasti, karrelle palaneen mustan puun oksalla.
”Moi. Kiva ilta.”
”Nuotio lämmittää.”
”Roi on kuulemma jossain ikävässä paikassa.”
”Minua lykästi”, Dewn virnistää. ”Saisiko olla tehtävä?”
Jalkaudun alas satulasta ja tulen nuotion ääreen. Dewn ojentaa lappua. Neljä mustaa ruutua. Mitä hittoa? Joku älytön matikanpäättelytehtävä? Ei, ei sentään. Onhan näissä jotain… Tunnista tähtikuviot.
Lysähdän tuoliin liekkien loimuun.
”Mä en tiedä mitään tähdistä.” Paitsi joistain tähtimerkeistä, sen muistan, kun joskus niistä kirjaa luin ja tulin tehneeksi sen yhteensopivuustestin.
Dewn kohauttaa harteita ja myhäilee partaansa. Niin, sehän ei voi auttaa mua tässä.
”Katsele taivaalle, jos vaikka avautuu”, se heittää läppää ja heilauttaa puukalikan nuotioon. Mun katse seuraa taivaalle sinkoavia kipinöitä. En kyllä erota tähtiä. Lasken katseen taas paperiin. Jotainhan tähän on pakko laittaa tai en saa jatkaa matkaa. Varmistan asian Dewniltä. ”Jeah. Arvauksetkin käy.”
No arvataan sitten.
Skorpioni.
Rapu.
Otava.
Andromeda.
”Onnea matkaan”, Dewn sanoo ja näyttää peukkua. ”Onko monta rastia?”
”Mä oon löytänyt jo kolme”, sanon ylpeänä. Nää saamarin vaikeat tehtävät aside, muuten mulla menee yllättävän hyvin. Jopa niin hyvin, että saattaa pissi nousta hattuun, ellei seuraavana osu kohdalle hämyrasti.
Pääsen ähkien taas Dragonin selkään ja käännän sen ympäri paluusuuntaan polkua pitkin alas mäkeä. Samalla, kun se tallustaa, mä katson taas karttaa otsalampun keilassa. Kaikki ranch-rastit oli siinä. Nyt on kai pakko viimeistään lähteä kohti suurta tuntematonta… pimeyttä. Päädyn keltaiseen rastiin, koska se on vielä suhteellisen lähellä: rannalla, selvästi.
En näe Charlottea edelleenkään, kun ravaan ulos ranchin porteilta. Edessä näkyy ajotien valot. Ehkä se lähti heti pidemmälle eikä jäänyt luuserina lällärinä pyörimään tallipihaan, kuten mä? Hyvin mahdollista. Se oli kova mimmi.
Mulla on itsevarma ja vieläkin aika lohdullinen olo tän yön aktiviteettivalintani suhteen. Mieti sitä fiilistä, kun kylmän ratsastusretken jälkeen pääsee takaisin lämpimään, vaikka saunaan? Ja syömään Emily-mummon laittamia herkkuja? Ahh… Taputtelen Dragonia kaulalle samaa tahtia, kun se ravaa kohti rantaa. Meri on yksi musta äärettömyys, joka velloo ja kohisee ja loiskii näkymättömissä. Kun kavioiden alla tuntuu hiekka, uskallan kokeilla pyytää Dragonia laukkaan – siis, I know, mä olen tänään uhkarohkealla päällä!
Valitettavasti Dragon ei. Se ei niin millään jaksa nostaa laukkaa. Heiluttelen jalkoja eteen ja taakse ja maiskutankin (silleen surkeesti, en oo ikinä oppinut tekemään sitä klipklop-juttua kielellä). Lopulta Dragon laukkaa, mutta tankeasti ja hitaasti, mutta laukkaa kuitenkin, ja mä olen vähän niin kuin ne tytöt somevideoilla tukka hulmuten merenrantaa pitkin nelistäessään. Paitsi, että mä olen poika enkä ole somevideolla (onneksi) eikä mun tukkani hulmua, koska se on pipon sisällä ja merikin on musta tyhjyys ja Dragon putoaa nopeasti laiskasta laukasta takaisin pompottavan hytkyvään raviin.
Edessä näkyy rantakalliot. Ja mun pitkätaajuuksinen valokeilani nappaa sieltä jotain muutakin: keltainen rasti! Puuhkaisen tyytyväisyydestä ääneen. Olisinkin nyt videolla, niin kaikki näkisi, miten hyvin mä vedän!
”Keltainen… rasti… tsek!” kuittaan lappuun ja merkitsen, minkä mallinen se on. ”Mihis sitten?”
Kylmä tuuli puree taas ja värähdän vilusta. Äkkiä ainakin pois rannalta.
Seuraavat lähirastit voisi olla metsässä, mutta totta puhuakseni mua ei yhtään kiinnosta lähteä harhailemaan sinne. Siellä on tätäkin pimeämpää (ei sillä, että pelkäisin pimeää, mutta…) ja vaara eksyä jajaja… Ei, mä en ole tänään luuseri. En varmana. Metsään!
Me ylitetään autotie ja ohjaan Dragonin polulle. Viitat näyttää maastoesteradalle ja Unicorn Campille. Siellä asti rastia ei sentään ole, sen voi päätellä jo kartasta. Mutta… maastoestealue?
Pidän ohjat tiukemmalla, koska ikinä ei voi tietää mitä kivimötikkää tai varsinaista eläintä Dragon saattaa päättää säikähtää ihan vain, jotta mun iltani saa ekstrabuustin adrenaliinia tähänkin määrään. Maastoesteaukio ei ole kaukana tiestä, mutta pimeässä kuitenkin. Mun sydän loikkaa kaulaan asti, kun näen siellä kuitenkin valoa: liikkuvaa, heiluvaa, pomppivaa valoa! Toinen ratsukko!!
Dragonkin kiinnostuu nyt ensimmäistä kertaa tänä iltana. Se pörähtää. Annan sen ravata lähemmäs, kunnes tunnistan (vaikka unissani – siis varsinkin unissani) tuon siluetin. Mä en voi uskoa tätä tuuria. Olenko mä vielä mä? Onko tämä mun elämä? Onko tämä mun elämäni iltojen ilta?? Koska toi ei ole kuka tahansa muu ratsukko… toi on Charlotte.
Mun sydän ja aataminomena on sekaisin; en tiedä kumpi jyskii nielussa. Osittain siis oon helpottunut ylipäänsä toisesta ihmisolennosta pelottavassa pimeässä metsässä (siis, ei mua pelota) ja toisaalta… juuri Charlotte…
Charlotte ratsastelee maastoesteiden ympärillä ja näyttää tutkivan niitä. Etsii rastia. Mä saavun paikalle ja ennen kuin aivoni, jotka jäi sinne rannalle keltaisen rastin nurkille, saa huulet ja kielen toimimaan, Charlotte katsahtaa muhun. En näe sen ilmettä.
”Oletko löytänyt rasteja?”
Se puhuu mulle. Se puhuu mulle!!
”Joo”, sanoo sellainen versio Cridistä, jolla on iso mmmundngf… tai siis hyvä itsetunto juuri tänään. Harvinaisen hetken, harvinaisen illan verran. ”Kolme.”
”Meillä on kaksi”, Charlotte sanoo; se puhuu monikossa itsestään ja Karmasta. Söpöä.
”Onko täällä rasti?” mä kysyn. En halua kuulostaa tungettelevalta, mutta jotain juttua on pakko pitää yllä – nyt Crid, sano se… sano se!
”En tiedä, kartan mukaan. Mutta Kitty on paikat valinnut. Toisaalta tähän metsään on laitettu kaksi. Jotenkin epäilyttää. Toinen on varmaan hämy.”
”Joo. Niin mäkin ajattelin.” No en kyllä ajatellut.
”Ei näy...” Charlotte kääntää Karmaa kohti polkua, joka jatkuu entistä metsäisempään metsään. ”Käyn sitten tarkistaan tummansinisen rastipaikan. Etsitkö vielä täältä sillä välin?”
”Joo”, mä sanon, vaikken tiedä yhtään mitä Charlotte puhui. Se katoaa kuusten joukkoon. Mä tajuan tönöttäväni satulassa tyhmänä. Aivot alkaa hitaasti kelautua… hetkinen, niin mitä se äsken sanoi? Se käy katsomassa rastia ja sillä välin mä mitä? Venaan täällä?
Tarkoittaako tämä… tarkoittaako tämä, että me… me pelataan… yhteispeliä? Tehdään yhteistyötä?
Mä teen yhteistyötä Charlotten kanssa?!
Äkkiä mulla ei ole enää mitään väliä voitosta tai mistään rasteistakaan, varsinaisesti; ainoa merkkaava asia on se, että Charlotte puhui mulle ja me tehdään nyt yhteistyötä.
Mulla ei ole enää ollenkaan kylmä. Päinvastoin, posket tuntuu hämmästyttävän lämpimiltä. Dragon on taas levoton, kun sen tallikaveri häipyi maisemista. Mä alan myös kiertää maastoesteitä ja valaisen niitä, koettaen napata jostain heijastuspintaa. Onneksi mun ei tarvinnut lähteä syvemmälle metsään koluamaan. Tai siis… oikea herrasmies tietysti olisi tarjoutunut tekemään sen naisen puolesta, mutta jotenkin musta tuntuu, että Charlottella on paljon paremmat mahdollisuudet löytää rasti kuin mulla.
En löydä violettia rastia. Jos ei Charlottekaan sitä ollut löytänyt, niin ei sitä sitten varmaan olekaan. Kaivan kartan taskusta ja tuijotan sen väripisteitä. Ruskea rasti… joo, sille meidän kannattaa seuraavana mennä. Suunnittelen jo valmiiksi strategiaa, jonka voin sitten esittää Charlottelle kuin mikäkin mestariluokan agentti.
Mun vatsanpohjassa kihertää hassusti ja naama venyy koko ajan virneeseen. Naurettavaa täällä yksinään, mutta eipähän kukaan näe. Taputtelen Dragonia ja virnuilen lisää.
Mä ja Charlotte.
Yksin pimeässä metsässä… mmmh… mä näen jo, miten tää ilta voi kääntyä paremmaksi kuin uskalsin tai osasin koskaan unelmoidakaan…
Charlottella kestää ainakin viisitoista minuuttia, kaksikymmentä minuuttia, ennen kuin näen taas valopisteen ja sen heilahtelevan kajastuksen puitten väleissä.
Se näyttää yllättyneeltä mut nähdessään. Miksi, eikö se pyytänyt mua odottamaan?
”Oliko siellä rastia?” mä kysyn. Mun ääni on nolon kimeä ja piipittävä. Ei yhtään niin maskuliinisen matala, kuin haluan kuulla sen pääni sisällä. Mulla alkoi sitten kuitenkin tässä odotellessa tulemaan taas kylmäkin, vaikka ajatus Charlottesta sydänalaa niin lämmittikin.
Se ei heti vastaa, vaan ratsastaa kunnolla ensin esiin.
”Oli joo”, se sitten sanoo.
”Täällä ei”, mä sanon, koska haluan osoittaa olleeni toimelias ja hyödyllinen tällä välin.
”Kittyn neronleimaus”, Charlotte kohauttaa siroa olkapäätään heijastinliivin alla. Karma jatkaa esteiden ohi kohti polkua takaisin autotienvarteen.
Mä kiiruhdan Dragonin kanssa perään.
”Niin joo”, mä sanon ja kaivelen paperia esiin, ”m-meidän kannattaa mennä seuraavana ruskeelle. Se on tienvarressa, ainakin kartan mukaan, ei kovin kaukana. Tota… niin ja, mikä se tummansininen rasti oli? Merkkaan sen tähän.”
”Mmmh...”, Charlotte ei taaskaan vastaa heti. ”Sinun täytyy käydä itse katsomassa.”
Mä kuulin varmaan väärin. Mulla on usein vaikkua korvissa.
”Sori, mitä?”
”Mh. Tämä on kisa, Crid. Et kai luule, että autan kisakumppania kertomalla, mikä rasti oli?” Charlotte nauraa kolkosti. ”Nähdään Crid.” Ja Karma ravaa meidän edelle. Pidätän Dragonia, joka olisi nyt mielellään ravaillut itsekin pitkän ja turhanpäiväisen seisoskelun jälkeen. Mun korvani oli jäänyt jumittamaan toistuviin sanoihin Crid sekä ’kumppani’, mutta mun sydämeni kiristeli hampaita.
Mä tajuan, että lankesin naisen ansaan. Naisen lumo oli tehnyt mut paitsi typeräksi, myös sokeaksi.
Käänsin vastahakoisen Dragonin takaisin. Ei saamarin pentele vie. Olkootkin, että se oli Charlotte, joka oli jumalatar, mua silti hatutti aika raskaasti. Itse asiassa, mä olin melko loukkaantunut ja vihainen tästä tempusta. Mutisin ja murisin ja kirosin hiljaa itekseni Dragonin ravatessa takaisin, maastoesteiden ohi ja polulle kohti metsän syvyyksiä. Mähän hakisin sen rastin sitten itse.
Onneksi metsässä oli ajateltu suunnistajia sen verran, että meitä varten oli merkitty turvalliset polut kulkea heijastavapintaisilla maalimerkinnöillä. Niitä oli välillä puunrungoissa, kivissä ja maahan isketyissä kepeissä. Olisin eksynyt sataprosenttisesti ilman niitä, mutta toisaalta rastin ei kai voinut olettaa olevan ihan merkityllä polulla. Kai.
Mitä syvemmälle metsään meni, sitä enemmän mua alkoi kriipiä. Suuttumus Charlottea kohtaan haihtui jo, mutta sellainen rintaan jäänyt hyhmä pysyi. Mua harmitti, että se oli ollut niin ilkeä. Miten joku saattoi olla niin kaunis olematta mukava?
Pysähdyin katsomaan karttaa. Tossa menee tollanen rinkula… rasti on sen keskellä…
Jossain rasahti. Pöllö huhusi.
Mä kohotin kauhusta jäykkänä heti päätä (oli kammottavaa, miten ei nähnyt otsalampun valon ulkopuolella olevaan mustuuteen yhtään; tiettekö, miten karmivaa on kääntää päätä ja koko ajan pelätä, että näkee Slendermanin osuvan valokeilaan?). Dragon oli kuitenkin ihan lunkisti, joten ehkä mikään monsteri ei kytännyt meitä havujen takana.
Jatkettiin matkaa. Kun tunsin polun alkavan selvästi kaartua ympyrään, ohjasin Dragonin siitä sivuun. Hyvin varovasti. En missään nimessä aio menettää suuntavaistoa. Edessä oli valtava kuusi. Me kierrettiin sen ohi, kun jotain loisteliasta osui silmäkulmaan: aijai, jes, tossa se on – TOSSA SE ON! Tummansininen rasti, kuusenoksalla! Merkkaan kolmion paperiin ja huokaisen helpotuksesta. Ja nyt ihan helvetin hanaa hiiteen täältä.
Huolimatta Charlotten ikävästä tempusta, mä pitäydyn strategiassani, jota niin tarkkaan sitä odotellessa olin miettinyt valmiiksi: täältä ruskealle rastille (se olisi vastapäätä bussipysäkkiä), sitten ennen Yellowbriskin siltaa turkoosille rastille jonkinlaisen maantien varrella kallioiden takana, ja siitä eteenpäin seuraavalle metsärastille. Siihen asti homma olisi aika selvä.
Lämmittelin sormia puristellen niitä tiukempaan nyrkkiin ja auki ohjat käsissä. Dragonin kaviot klonksui tietä myöden. Nyt, kun oli taas katuvaloissa, mun oloni oli rauhallisempi. Ei mitään hätää. Kaikki menee hyvin.
Pysäkki näkyi. Me kaarrettiin tien toiselle puolen ja aloin katsella tarkkaavaisena ympärille. Muita ratsukoita ei näkynyt tiellä. Charlotte oli jo ehtinyt tästä eteenpäin. Olikohan se löytänyt rastin? Varmasti, ei se muuten olisi jatkanut matkaa. Musta Charlotte oli aika voitontahtoinen. Mikä – nyt kun asiaa ajatteli itse rastin löytäneenä – ihan kiihottava piirre naisessa.
Mutta mä en löydä mitään. Mennään edestakaisin tällä kohdalla, katon kivenlohkareiden takaa ja kitukasvuisesta pensaasta. Ei ole rastia, ei varmana ole. Dragonkin alkaa hermostua. Kaksi hämyrastia peräjälkeen? Olihan se mahdollista. Kittyn laittamana mikä tahansa oli mahdollista. Ihme, että edellinen rasti ylipäänsä oli sellaisella korkeudella, että sen tavan ihminen huomasi, eikä jossain kuusenlatvassa. En olisi yllättynyt.
Musta alkaa tuntua siltä, että tässä tiellä pyöriminen ei tee muuta kuin hallaa. Purettuani hampaita yhteen, päätän antaa olla. Pliis, pliis, ole hämyrasti. Tai mitä jos siellä maastoesteillä kuitenkin jäi se violetti rasti huomaamatta? No, sitten se olisi kyllä jäänyt Charlotteltakin. Ellei se ollut niin velmu kettu, että teeskenteli, kun mä tulin paikalle… ei kai sentään…
Käännän Dragonin hyvin kutsumattoman näköiselle pimeälle maantielle. Koetan taas laukata. Tällä kertaa Dragon myöntyy ehdotukseen. Mun luinen pyllyni hakkaa kovaan satulaan ja koetan olla saamatta yskäkohtausta kylmästä viimasta, joka luikertelee nenäontelot kuivattaen keuhkoihin. Tässä alkaa nälkäkin jo tulla, liikkeellä ollaan oltu jo tunti. Mulla on kyllä repussa mukana juomapullo ja pientä yöpalaa sekä Dragonille varmaan jäisiä porkkanoita.
Koskakohan saadaan lunta maahan? Hei – täällä syrjässä pimeässä näkyy tähdet! Nyt, kun katulamput jäi kauas taa ja kalliot peittää ranchin valotkin näkymästä, täällä erottaa tähtiä musteenmustalla taivaalla. Otan Dragonin ravin kautta käyntiin ja naksautan otsalampun kiinni. Hetken aikaa oon sokea, mutta sitten alan erottaa taustaansakin vasten mustemman metsänrajan, kallion uhkaavat harjanteet… Pysäytän Dragonin. Tekee vain mieli nauttia tästä tilanteesta, tästä hetkestä. Hiljaisuudesta. Yksin yössä.
Aivastan.
Jatketaan käynnissä, laitan taas otsalampun päälle. Odotas… mitä toi ääni on? Tasaista puuskutusta ja… rahisevaa kopinaa?
Tajuan kääntyä satulassa ympäri ja näen hahmon otsalamppuineen ravaamassa meidän suuntaan – Karma se on, ihan varmasti on!
Miten Charlotte joutui meidän taakse?
”Ja sinä taas”, se sanoo, mutta tällä kertaa se vähän hymyileekin. Sulan heti, mutta oon silti tällä kertaa varauksellisempi. Jos Charlotte yrittää kikkailla jotain, en mene enää halpaan. Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me. ”Miten olet jo täällä asti, etkö käynyt turkoosilla rastilla?”
”Häh?”
”Se on tuolla”, Charlotte vilauttaa peukaloa taakseen. ”Aika alussa. Kallioiden kolossa.”
”Aha.” Koetan sanoa sen neutraalisti, mutta kai silti sanoin sen aika ärhäkästi. Kai mua vieläkin kirvelsi se kiusa. Mä luotin suhun.
”No jaa… suosittelen kyllä käymään siellä, se on rasti, jota ei kannata missata.” Taas tuollainen epämääräinen vino hymy, josta ei oikein tiedä onko se ivaa vai sääliä. En pidä kummastakaan, mutta hymy kuin hymy, jos se on Charlotten huulilla. ”Seeya. Hijap!” Karma nostaa laukan ja viilettää meistä ohi. Pidätän taas Dragonia, joka puuskahtaa.
Charlotte huijasi mua jo kerran. Voinko luottaa sen sanaan? Kannattaako mun tosiaan kääntyä takaisinpäin? Saatoinko mä olla niin toope, että kuljin turkoosin rastin ohi?
Otan kartan esiin. Oho, rastipaikka näyttää tosiaan olevan tämän hiekkatien aika alussa. Mä olen jo melkein metsänrajalla. Pahus, kai mun sitten täytyy palata. Saamari vie – alku oli niin lupaava!
Käännän Dragonin ympäri ja me laukataan ja ravataan samaa tietä takaisin. Dragon alkaa olla jo hyvin hereillä. Oikeastaan ylivirittynyt. Aistin sen suuren hämmennyksen tästä kummallisesta maastolenkistä paitsi ajankohdaltaan, myös epämääräiseltä tahdilta ja suunnaltaan. ”Sori”, mä sanon sille ja taputan nopeasti lapaa. ”Saat hyvät muonat, kun ollaan takaisin tallilla.”
Koukkaan hiekkatieltä sivumpaan lähellä kallioita. Musta tuntuu, että tunto palaa oikein rytinällä sormen- ja varpaanpäihin, kun erotan selvää kajastusta ja jopa ihmishahmonkin. Charlotte oli oikeassa; tuolla on rastipaikka. Miten mä menin sen ohi?? En yhtään katsellut ympärille, kun laukattiin tiellä…
Hahmo on Roi. Nyt mä käsitän, miksi se narisi Kittylle tästä paikasta. Siinä, missä Tomford sai istuskella leiriaitalla ja Dewn lämmitellä nuotiolla omassa pihassaan, Roi oli täällä jumalan selän takana kylmässä kallionkolossa yhden lyhdyn varassa. Ymmärsin siis sataprosenttisesti sen närkästyneen ilmeen ja tylyn tervehdyksen, joka oli pelkkä murahdus, kun se tunki tehtävälapun mun kouraan.
Se hyvä puoli tässä oli – siis rastin löytymisen lisäksi ylipäänsä – että tämä olisi viimeinen tehtävärasti. Mulla kävi mäihä, kun kaikki tehtävät tuli tehtyä aika alkupäässä retkeä. Enää ei tarvitsisi niitä kuumotella.
Roin tehtävä vain on joku suutarin arvoitus. Luen sen viisi kertaa ennen kuin edes ymmärrän, mitä siinä sanotaan, enkä silti ymmärrä.
”Äkkiä nyt”, Roi ärisee mulle. ”Sä olet viimeinen ratsukko käymättä tällä rastilla ja sitten mä pakkaan kamani ja häivyn täältä.”
Mulla ei ole hajuakaan vastauksesta. ’Rakkaus’, mä kirjoitan nolona romantikkona. Eipä tule muuta mieleen. Makeaa ja raskasta? Ei koskaan paikoillaan? Tärkeä tehtävä? Mun mielestä check ihan kaikkiin.
Mua melkein harmittaa lähteä Roin luota, vaikkei se musta pidäkään ja on lisäksi pahalla päällä, mutta on lohdullista olla toisen elävän olennon (sori Dragon) kanssa täällä erämaan mustuudessa.
Se ei toivota mulle edes onnea, ja niinpä mä jatkan eteenpäin. Sinne metsänrajalle, minne Charlottekin oli matkalla.
Seuraava vaihe mun suunnistusretkessä menee niin penkin alle, etten viitsi kiduttaa teitä sillä. Sanottakoot, että mä eksyin. Eksyin metsään. Kolme kertaa. Joka kerta mä löysin sieltä ulos, joko joenvarteen tai takaisin tielle, mutta ilman rastia. Lopulta mä annoin olla, koska olin varma, että mitään pinkkiä rastia ei koko metsässä olekaan, ja eksyin silti vielä neljännen kerran ennen kuin osasin toisesta päästä ulos laakson aroniityille. Huolimatta siis siitä, että tässäkin metsässä oli kyllä niitä merkittyjä polkumerkkejä. Mä vain en osannut seurata niitä, you know?
Joka tapauksessa, siinä vaiheessa, kun en löydä oranssiakaan rastia kaarisillan luota, mulla alkaa usko omaan toimintaan ja koko tähän touhuun rapistua. Alan myös entistä vahvemmin epäilemään, että Charlotte kusetti mua siellä violetilla rastilla. Ei voi olla, että nyt on plakkarissa neljä hämyrastia. Mulla on joku jäänyt näkemättä.
Mulla on kylmä, mulla on nälkä ja Dragon on rasittava. Päätän nyt syödä evääni täällä, tässä sillalla, ja katsella samalla kuuta, joka tulee sopivasti esiin pilvien lomasta. Tähtiäkin näkyy taas. Niiden katselu rauhoittaa. Enhän mä varsinaisesti voittaakseni tätä tullut harrastamaankaan.
Ahdettuani kaksikerroksisen majoneesivoileivän kitaani ja toivottuani, että olisin älynnyt ottaa termarissa jotain kuumaa juotavaa mukaan, nousen taas satulaan ja pyydän Dragonia laukalle. Matka on takaisin kohti ranchia ja se on hyvä se. Mä olen löytänyt kuusi rastia ja se on mukiinmenevä tulos. Yksi jäi, mutta sille ei enää mahda mitään. Mitään uusintakierrosta en tosiaankaan ole vetämässä. Nyt kaipaan vaan vällyjen väliin. Sen verran tässä on tullut viimeisen puolentunnin aikana jatkuvasti haukoteltua.
Mua vähän kammottaa noi tuuliturbiinit, jotka hohtaa sellaista epäluonnollista valkoista valoa maisemassa. Yäk. Aavemaisia.
Dragon tuntuu tietävän, että tie on kotiinpäin, koska se ei meinaa edes hidastaa pidätteistä takaisin raviin laisinkaan. Lopulta me kivutaan polkua jyrkkää mäkeä ylös (mä oon niin hengästynyt, että keuhkoja pistää ja puristaa) ja tunnistan paikan: polkuhaara ranchille. Me tehtiin se!
Maali odottaa maneesissa. Vaikken tehnyt voittosuoritusta enkä ihannetulosta, mulla on mainio fiilis maaliintulosta. Koska mä ylitin itseni. Mä ylitin pelkoni ja mä olin paras – omassa kategoriassani. Enpä olisi vielä kaksi vuotta sitten uskonut, että jonain päivänä lähden ihan yksin maastoretkelle yöllä ja osaan vielä takaisinkin!
Me ravataan maneesiin ja sen lämpimiin valoihin ja en voi olla virnistämättä porukalle, joka ottaa meidät vastaan.
”Viimeisenä maaliin… Crid Firecrackerilla!” jostain kuuluu ilmoitus ja mä jalkaudun jalat vapisten ja tutisten satulasta. Olo on adrenaliinin jälkeinen huumaavan hyvä tunne; niin kuin kovan juoksulenkin (I think, en oo koskaan kunnolla kokenut) tai läheltäpiti-tilanteen jälkeen.
Etsin katseella Charlottea, mutta sitä ei näy. Tiedän kuitenkin, että se ehti maaliin meitä ennen. Varmaan paljon ennen.
En kuitenkaan aio kertoa sille. Niistä tunteista... tai muustakaan. Jotenkin... jotenkin musta alkoi tämän illan tapahtumien myötä tuntua, että parempi varmaan päästää irti. Fantasiasta.
Eihän kukaan tietysti ole täydellinen... mutta silti mun mielikuvani Charlottesta sai tänä iltana liian kylmää kyytiä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Nov 7, 2021 20:23:34 GMT
25.10.2021 Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mä en saanut nukuttua. Suurimman osan yöstä mä vain makasin hereillä, tuijottaen pimeyteen, joka jossain kohtaa törmäsi leirimökin kattoon. Reilut kaksi kuukautta olisi kulunut siitä että mä kävin testattavana, joten seuraavan kuukauden sisään mahdollisesti mä saisin tietää millainen mun loppuelämän ennuste on. Miten mä kertoisin äidille että sen poika olisi myös kuolemassa samaan sairauteen, joka olisi viemässä sen aviomiehen ja lasten isän? Kestäisikö äiti kuulla sitä? Vai olisiko mun parempi pitää se omana tietonani siihen asti että mä sairastun? Entä jos isä olisi hävinnyt oman taistonsa ennen kuin mä saisin tietää miten mun tulevaisuus tulisi menemään? Olisiko mun paras pitää tieto itselläni siihen asti että äitikin olisi siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Miten mä kertoisin kenellekkään muulle asiasta? Lopulta ikkunoiden tummuus alkoi hiljalleen vaihtumaan harmauteen ja uuteen päivää. Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille aamukuuden, mä työnsin itseni ylös ja jäin istumaan sängynreunalle. Mun olo oli raskas ja sumuinen johtuen yön läpi valvomisesta ja vasta kun mä tunsin että mä olin ehkä jotenkin vähän paremmin kiinni nykyhetkessä mä nousin ylös ja vedettyäni hupparin päälleni, mä lähdin suuntaamaan kohti leiriaitan keittiötä. Etsiessäni vesilasia, mä löysin kahvia sekä suodatinpusseja ja mulla oli vielä vähän vettä jäljellä joten mä laitoin kahvia tippumaan. Kahvin tippuessa mä kerkesin käydä poimimassa puhelimeni sekä collarini ja palatessani keittiöön sen täytti kahvin tuoksu. Kaadoin juoman mukiin, jonka mä olin löytänyt jostain kaapista ja jostain syystä mun askeleeni suuntasivat kohti ulko-ovea. Aamu ilma oli viileää ja sai mut hieman värähtämään kävellessäni portaille ja istuessani alas. Annoin katseeni kiertää maisemassa ja yritin vain hetkellisesti unohtaa kaiken mikä minua oli valvottanut yöllä. Muistaessani käsissäni olevan kahvikupin, oli juomani jo haalennut ehkä hieman liiallisestikin joten join kahvini loppuun ennen kuin palautin mukini takaisin keittiöön. Mä katsahdin kelloon, joka alkoi näyttämään aamuseitsemää. Pohdittunai hetken sitä mitä mä tekisin, mä päädyin lopulta suuntaamaan takaisin ulko-ovelle ja vetämään kengät jalkaani sekä takin päälleni ja lähdin astelemaan kohti tallia. Matkallani mä ohitin vilja-aitan sekä päätalon ja lopulta mä saavuin tallille. Avatessani oven ja astuessani tallikäytävälle, minua tervehti kirkkaiden valojen lisäksi myös muutama hörähdys sekä hyvin hämmentyneet Kitty ja Roi. ”Ai huomenta Tyler!” ”Huomenta. Sanokaa vaan jos mä voin auttaa jossain” annoin katseeni kiertää molemmissa naisissa. ”Jees, ei täs nyt oo oikeestaan mitään isompaa ennen ku aletaan viemään hevosii ulos.” ”Okei. Mä käyn kattomas hevosia niin mä tuun sitten takasin.” HH, Chip ja Imaghost söivät aamuheiniään rauhassa karsinoissaan kun saavuin kaikkien luokse. Hevoset näyttivät selvinneen matkasta hyvin eikä kukaan näyttänyt kärsineen pitkästä matkustamisesta. Tutkittuani kaikki hevoset lävitse, mä palasin takaisin Kittyn ja Roin luokse ja pian mä sainkin ensimmäisen tehtäväni sille aamua. Touhuaminen ja tekeminen sai mun ajatukset kääntymään muualle ja samalla toi omanlaistansa energiaa, vaikka jossain kohtaa ilmeisesti työskentely ja raitis ulkoilma alkoivat tekemään tehtäväänsä pitkän valvomisen jälkeen. Jossain kohtaa kuitenkin tuli sellainen hetki että Kitty ilmoitti lähtevänsä syömään ja tuo suuntasi kohti tallin vinttiä houkutellen mua mukaansa. Kittyllä oli tuolle tyypillinen puheripuli päällänsä, ja mä annoin toisen puhua puhua puhumisen ilosta. Mulla ei ollut mitään ruokaa mukanani koska mä en ollut ajatellut olevani tallilla näinkään pitkää enkä mä ollut oikeastaan kerennyt käymään kaupassa ostoksilla. Kittyn käskiessa minun odottaa hetken, tuon suunnatessa omien sanojensa mukaan kaaokselta näyttävään asuntoonsa ihan pikaisesti, mä suuntasin tallituvassa oleville sohville. Vaikka mua ei oikeastaan väsyttänyt, kai sohvalle istuminen oli ollut silti virhe, koska mä havahduin seuraavan kerran vasta kun Alexiina ravisteli mua olkapäästä. Mä taisin olla kuitenkin ihan kunnolla unessa, sillä mulla meni hetki saada kiinni ajasta ja paikasta. ”Huomenta” tallin omistajan kasvoille nousi pieni hymy tuon nähdessä jotta olin heräilemässä. ”Hu….” haukotus katkaisi puheeni ”ooomenta.” ”Kitty kertoi että sä olit nukahtanut kun te olitte tulleet syömään. Sä olit vissiin ollut aika väsynyt sitä ennen?” ”Mhhm… mä en oikeestaan nukkunut viime yönä ollenkaan. Tai no, onhan noita huonoja öitä ollut muutama” mä tunnustin samalla kun hieroin silmiäni. ”Liittyykö se jotenkin isääsi?” ”En mä tiedä. Ehkä enemmänkin siihen että… että mä en tiedä mikä mun oma tilanne on. Mä kävin elokuun lopussa verikokeessa mutta sen tulos ei oo vielä tullut ja sen tulemiseen taitaa mennä vielä kuukausi. Se testi siis on selvittääkseen että onko mulla geeni, joka altistaa mut samalle taudille. Tokikaan mä en oo vielä riskiryhmää melkein viiteen vuoteen, mutta en mä tiedä… mitä… mitä jos mulla onkin se geeni mutta Trevorilla ei? Tai... tai jos meillä molemmilla on se? Toki mä en tiedä että onko Trevor käynyt testissä, mutta mä epäilen että se ei oo käynyt, se on kuitenkin niin paljon huolettomampi kuin mitä mä oon, mutta toisaalta mä oon viimeiset vuodet ollut vastuussa farmista ja sitä kautta myös auttanut isää ja äitiä kun velipoika on vain ratsastanut ja nauttinut elämästään jossain.” ”Tuossa on kyllä paljon mieltä painavia asioita. Tokihan helppoa niiden unohtaminen ei ole, mutta oletko miettinyt että yrittäisit antaa asian olla siihen asti että tulos tulee? Ja varmasti hyvä idea voisi olla puhua myös Trevorin kanssa siitä että millainen tuon ajatus on koko kuviosta ja siitä että onko tuo ajatellut testauttaa itseään. Varmastihan siinä voi olla erilaisia mielipiteitä teillä molemmilla mutta ehkä puhumalla asiasta voisi saada jonkin yhteisymmärryksen aikaan?” ”Kyllä mä oon yrittänyt olla miettimättä sitä ja keskittyä vain normaaliin arkeen ja siinä jaksamiseen äidin vuoksi, mutta jotenkin se alkaa vain olemaan liikaa. Ehkä nyt kun saa olla hetken poissa kotoa niin voisi unohtaa tilanteen tai ainakin antaa sen nollaantua paremmin ja ehkä sitten kun mä palamaan kotiin asiaa voisi toivottaessa pohtia ihan uudella tasolla” mun oli pakko huokaista. ”En mä toisaalta tiedä että mikä voisi olla paras tapa hoitaa tätä asiaa. Tai sitten se voi olla että kun mä saan testin tuloksen, sekin voi auttaa prosessoimaan asiaa vaikka ei mulla oo mitään käsitystä siitä että mikä sen tulos voisi olla. Kuitenkin mun kohdalla se on just positiivinen ja Trevor saisi negatiivisen ja taas saisi miettiä että miksi elämä on niin epäreilu. Tai niinkun en mä tiedä… tuntuu vaan siltä että velipojalla on asiat helpommin kun se on saanut omalla tavallaan elää ihan erilaisen nuoruuden kuin mitä minä sain” huokaisin syvään, sillä mä en oikein tiennyt mikä kaikki tilanteessa oli sellaista, mikä sai mut tuntemaan näin. ”Asiat varmasti järjestyvät ja toivottavasti tuleva viikko auttaa sua vähän rentoutumaan. Raicy varmasti ottaa sut mieluusti avukseen laaksoon joku päivä jos kaipaat ajatuksillesi jotain häiriötä.” Nainen oli selkeästi sanomassa vielä jotain, kun tuota kutsuttiin ja pahoitellen Alexiina poistui omiin tehtäviinsä. Mä istuin sohvalla vielä hetken ja yritin oikeastaan vain herätä vielä vähän paremmin, kuten myös miettiä keskustelua, jonka kävimme Alexiinan kanssa ennen kuin nousin ylös ja suuntasin tallikäytävälle ja sen kautta ulos ja autolleni. Mä kaipasin pienen hetken poissa ranchilta, joten mä suuntasin kohti keskustaa ja ruokakauppaa. Ehkä seuraavana päivänä asiat näyttäisivät paljon helpommilta, mutta juuri nyt musta tuntui että tilanteessa oli ihan liian monta liikuvaa osaa ja sellaista mitä mä en jaksanut edes ajatella. Kannettuani pienet ruokatarpeeni leiriaitalle, oli aika suunnata talliin ja liikuttaa hevoset kevyesti pitkän matkan jäljiltä. Alexiinan kommentti:
Voi Tyler. Raskas on taakka hänelläkin kannettavanaan. Sympaattinen keskustelu Alexiinan ja Tylerin välillä. Hyvin kaptioit Alexiinan äidillisen huolen. Aika näyttää!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Nov 8, 2021 10:54:13 GMT
Ylpeys lankeemuksen edellä SEPPELE CUP RANKING 1. #370 CA Billy Center – Fantom Hills 45p. Myhäilin tyytyväisenä. Johdin Titanin kanssa Seppele Cupissa ja edessä oli viimeinen talvinen osakilpailu joulukuussa. Jos pystyisimme pitämään saman tatsin, saman rytmin ja saman virheettömän menon yllä, kädessä olisi kohta ensimmäinen kilpailupokaali urallani. Tiesin, että pystyisin tähän. Kyse oli vain siitä, pystyisikö Titan. Jos aiempi elämäni esteuralla tähän asti olikin ollut kiireistä, nyt se oli tuplakiireistä: uuden hevosen, Deluxen, kanssa täytyi löytää luottamus ja tutustua, treenata ja aloittaa senkin kanssa ensimmäisissä nuorten hevosten luokissa. Titanin tasoa oli pidettävä yllä. Nyt, kun olin yhtä keskittynyt ja päättäväinen tästä kisasta, kuin Power Jumpista, en antanut mieleni – tai kehoni – lipsua senttiäkään. Aamut alkoivat lenkkeilyllä, johon (harmikseni?) Kitty joskus tuli mukaan tsemppariksi, aamupäivä oli täynnä ratsastusta, päivällä hoidin Bliss Shotsin asioita, iltapäivällä ratsastin taas ja illalla tein kaiken muun, mikä oli jäänyt tekemättä sen lisäksi, että kertasin päivän treenejä ja mitä voisi tehdä paremmin. Täti oli ilmaissut huolensa, että palaisin puhki tätä hurjaa menoa, mutta olen tottunut stressiin ja tämä on vain hyvää stressiä. Sanoisin, että elämälläni oli suunta ja selkeä merkitys, kun oli konkreettinen tavoite, jota kohti pyrkiä. Eikä vain pyrkiä, kuten moni muu matkan varrelle pölyyn yskimään jääneet, vaan myös saavuttaa ne tavoitteet. Kaikkea ei silti voi saada (siitäkin tosin saatan olla eri mieltä) ja jostain joutuu joskus luopumaan vain, jotta voit saada tilalle jotain vielä parempaa. Luovuin poolosta. Harjoitukset olivat muutenkin jääneet vähiin, vaikka Tyler nyt olikin ranchilla ja Kittyn mukaan muuttaisi Kanadaan. Se oli ollut hauska harrastus, mutten kerennyt uhraamaan sille enää aikaa kahden kisahevosen treenien ja oman yrityksen välistä. ”Sun on paras voittaa sen cup”, Roi sanoi jurosti tyrkätessään poolomailat maneesin puomisäilytykseen katsomon portaiden alle. ”Mä olisin vielä halunnut pelailla.” ”Hankkikaa uusi pelaaja tilalle.” Avasin Titanin leukahihnan. ”Kitty tuskin haluaa päästää irti Go Orangesista nyt, kun Tyler on käytettävissä.” Roi ei vastannut, sillä Gillian talutti Zeldaa maneesiin ja hän tervehti tätä. Ongin puhelimen taskusta. ”Gillian”, sanoin, ”tule katsomaan tätä.” Gillian tuli kuuliaisesti Zelda perässään lähemmäs. Avasin Seppele Cupin rankinglistan auki ja näytin sitä hänelle. ”Oh”, hän sanoi, ”onneksi olkoon.” ”Huomasitko kakkosen?” Gillian siristi silmiään. 2. #371 CA Gillianne Waves – Mozaic v.d. Zelos 26p. Hän näytti hämmästyneeltä. ”Et ole seurannut omia tuloksiasi?” ”En. Voi”, hän nosti tumpun suulleen. ”Nyt alkoi jännittää liikaa… Voi ei. Kunpa et olisi näyttänyt.” ”Miten niin?” Minä ainakin sain lisäpotkua siitä, että tiesin olevani kiinni palkinnoissa. Miksi pistää parastaan, jos oli varmaa, ettei pärjäisi? ”Korkealta putoaa kovaa...”, Gillian mumisi jotain päätöntä ja ravisteli sitten kypäräänsä. ”Vaikka ei se minua… en ole niin kunnianhimoinen ja voitontahtoinen, kuin sinä. Toivottavasti voitat, Billy. O-olet ansainnut sen.” ”Tietysti voitan.” Se nyt oli jo selvää. Laitoin kännykän takaisin taskuun ja talutin Titanin ylpeästi ulos hallista. Tämä voitto olisi minun. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Nov 8, 2021 17:27:40 GMT
# Oikea miesten Mies # 9.11.2021 Kohta se tapahtuu. Tiesin sen lattian narahduksesta ja hiljaisesta huminasta, kun ovi avautui lähes äänettömästi. Ja tänään oli yhdeksäs marraskuuta. Olin täysin hereillä, mutta esitin nukkuvaa ja pidin silmät kiinni; havaitsin luomien läpi hienoisen valonväpätyksen. Ja sitten se alkoi, kuten joka vuosi: ” Onnea, onnea, Crid-kulta nyt yhdeksäntoista on vaan...” Teeskentelin herääväni ja venyttelin teatraalisesti hymyillen epäselvän valaistun suttuhahmon suuntaan. Sitten otin lasit yöpöydältä ja laitoin ne päähän. Mamma, essu yllä, kannatteli kermavaahtoista täytekakkua, jossa vilkkui kaksi isoa numerokynttilää: yksi ja yhdeksän. Jatkoin teeskentelyä ja esitin yllättynyttä – ikään kuin tämä perinne ei olisi jo tuttu näiden lähes yhdeksäntoista vuoden ajalta, toistuen joka vuosi lähes tismalleen samanlaisena. ”Toivepuhallus, Crid, ja Hyvä Haltijatar toteuttaa sen!” Mamman hymy pysähtyi hetkeksi ja sitten se lisäsi hiljaa totisena: ”Kunhan se ei liity hevosiin.” Se ei ollut unohtanut kaksi vuotta sitten tapahtunutta floppisyntymäpäivääni vieläkään. Eikä niitä poolokuvia. Aina, jos jossain tuli edes etäisesti puheeksi hevoset, vaikka kuinka kaukaa haetusti, mamma meni vakavaksi, kääntyi mua kohti ja sanoi: ”Muista, Crid, ettet enää ikinä mene tallille.” Kakun päällä oli nonparelleja ja pastellinsävyisiä karkkipalloja ja mustia lohikäärmekillereitä ja suklaakuorrutusta. ”Varovasti”, mamma sanoi, kun vedin ilmaa keuhkoihin. ”Tässä on sammuttaja, jos et –” Jouduin puhaltaan kahdesti, koska jotenkin puhalsin vinosti ohi ensimmäisellä kerralla. Mamma huokaisi helpotuksesta. Aistin silti, että se oli tavallistakin jotenkin… kireämpi. Ehkä se tosiaan pelkäsi noin paljon, että mä vetäisin hevostelukortin taas esiin. En mä kuitenkaan aikonut niin tehdä. Olin ajatellut, että tänä vuonna mä myöntyisin kaikkeen pehmoon ja turvalliseen, jotta mamman ei tarvitsisi yhtään hermoilla. Tää oli mun viimeinen syntymäpäivä tällä tavalla – ainakin niin mä vähän ajattelin, koska nyt mä olisin aikuinen. Ja musta tuntui, että mamma vihdoin ja viimein ymmärsi sen myös; ymmärsi, että sänkyyn kannettujen täytekakkujen ja lapsuusajan Hyvien Haltijattarien aika alkoi auttamatta olla ohi. Mä rupeaisin tästä eteenpäin olemaan itsenäinen aikamies, eikä mua saisi enää paapoa. Mun oli aika itsenäistyä. Kohdata maailma pahuuksineen päivineen. En voisi ikuisesti asua mamman esiliinan helmassa, vaikka se kuinka sitä toivoisi. ”Muistithan toivoa?” Mamma hymyili, mutta sen ruskeisiin silmiin oli noussut kosteutta. Mullakin. ”Ei mulla ole mitään erikoista mielessä.” ”Höpsis.” Mamma olisi halunnut selvästi silittää mun hiuksia, mutta koska sen kädet oli täynnä kakkutarjotinta, ei se voinut. ”Puehan sitten päälle ja tulehan keittiöön maistamaan! Jutellaan siitä toiveesta...” Mä puin, mutta samalla mä olin yllättävän vakavamielinen. Tietysti tätä päivää oli odottanut siitä lähtien, kun oli kolmentoista ja kovalla kiireellä halusi olla jo aikuinen, mutta nyt sen hetken koittaessa… en mä enää tiedä, onko se niin siistiä. Mietin vähän aikaa, miten voisin koskaan oikeasti jättää mammaa. En mä kestäisi katsoa sen kyynelehtiväisten, huolen täyttämiä surullisia kasvoja ja vaan tylysti hylätä sen. Hylätä mamman. En mä voisi tehdä niin. Mutta jos mä en lähtisi omilleni ja opettelisi elämään riippumattomana, jos mä pysyisin koko loppuelämäni ja miehuuteni peräkammarin poikana mamman luona, miten mä koskaan löytäisin kumppania? Miten kukaan nainen ottaisi mua suoraan äidin helmoista kuin vielä vaippaikäistä imeväistä? Mun edessäni olisi valinta kahden elämäni naisen välillä: mun oman mammani, joka mut oli kantanut, synnyttänyt ja maailman myrskyissä turvassa pitänyt; sekä Sen Naisen, jota ehkä en vielä ollut tavannut ja, joka ei tiennyt, että meidät oli tarkoitettu toisillemme tuohon polttavaan tanssiin, jonka seurauksena ehkä joskus voisin kaitsea omia pikku-cridejä. Kuka ties, ehkä mä olisin mies, joka olisi ihan yhtä fanaattisen kaaottisen murehtiva kuin mammani. Ainakaan mä en olisi sellainen isä, joka lähtee ja jättää lapsensa ja vaimonsa ja korkeintaan soittaa perästäpäin kysyäkseen wassup, eikä sen jälkeen ota enää ikinä mitään yhteyttä vuosikausiin. Niin. Sellainen musta ei ainakaan tulisi koskaan. Mieluummin mä tulen mammaani kaikessa suhteessa, kuin sellaiseen luuseri-isään… Tunnelma oli keittiössä vaisu, vaikka mamma oli laittanut mun The Crashin levyn soimaan ja maistelin sen kakkua ja samaan aikaan söin munakasmakkaraleipää. Musta tuntui, ettei mamma uskaltanut kunnolla edes puhua, kunnes se lopulta värisevällä äänellä kysyi, joko tietäisin mitä haluaisin tänään tehdä. ”Voidaan kattoo vaikka vaan joku leffa”, koetin sanoa lohdullisesti, ”mun koneelta. Jotain nössöä. Vaikka romanttinen komedia. Ei mulla oikeesti ole mitään erityistoiveita...” Mamma pyyhki silmäkulmaa essuunsa. ”Ajattelin, että… suuttuisitko kovasti, jos kutsuisin Kevinin tänne myös kakulle?” ”En tietty. Joo”, sanoin. Ei mulla ollut mitään Keviniä vastaan. Ja mä olin vaan onnellinen, kun mammalla oli Kevin. Niin… Kevin saattaisi olla ainoa syy, miksi mä edes uskalsin harkita kotoa muuttoa ja omilla jaloilla seisomista. Mamma ei jäisi täysin yksin. Sillä oli nyt Kevin. Mamma palasi takaisin keittiöön soiteltuaan Kevinille. ”Kevinillä on Timothy ja Odelia hoidossa tämän viikon”, mamma sanoi hiukan huolestuneena katsoen muhun varovaisesti. ”Haittaisiko, jos he…?” Pudistin päätä suu täynnä kakkua. Kevinillä oli tosiaan muksuja jo ennestään sen edellisestä liitosta. Kaksi kouluikäistä, Timmy ja Ody. Olin nähnyt ne kerran. Sellaisia perusräkänokkia, tavan lapsia. Ilmeisesti ne oli silloin tällöin äidillään ja silloin tällöin isällään. Häpistelin juustonpalaa. Miltähän mun elämä olisi näyttänyt, jos olisin silloin tällöin asunut välillä isän kanssa? Varmaan olisin saanut ainakin enemmän tilaa hengittää ja ylipäänsä elää… ja todennäköisesti myös enemmän kolhuja ja katkenneita luita. Mamma oli ostanut mulle yhden uuden tietokonepelin, Life Is Strange 2:sen. Mulla oli kyllä pelipalvelut suoraan koneella, mutta tykkäsin kerätä myös konkreettisia levyjä. Majottauduin huoneeseeni tietysti heti pelaamaan sitä siksi aikaa, että Kevin ja sen kersat tulivat vierailulle. Meidän hiljainen pieni rivariasunto täyttyi hetkessä metelistä, kun kuulin huoneeni oven takaa eteisestä Rocketin intopäistä poukkoilua ja hännänhakkausta, ainakin kahdenkymmenen eri lapsen kiljuntaa, juoksua ja naurua, sekä kolinaa ja Kevinin ja mamman keskusteluääniä. ”Crid”, mamma koputti (!) mun oveen ja kurkisti hempeäilmeisenä sekä vähän punastuneena sisään – se käyttäytyi edelleen kuin teini Kevinin seurassa – ja sanoi tarpeettomasti: ”Kevin, Timmy ja Ody tulivat.” Jätin pelin pauselle ja tulin tervehtimään. Kevin puristi mun kättä murskaajan otteellaan. Pelkäsin näkeväni enää neljä sormea, kun sain käteni takaisin. ”Onneksi olkoon. Miltä tuntuu miehestä?” ”No jaa…” ”Crid, tule ottamaan ylähyllyltä posliinikupit, en yltä!” mamma huusi; musta tuntui, että se kuuli, mitä Kevin oli sanonut ja toivoi pystyvänsä pysäyttään ajan, jos vain kiivaasti kieltäisi mun olevan yhdeksäntoista. Timmy ja Ody ojensi mulle paketin, josta ilmestyi… Dragons & Dungeonsin miniatyyrihahmosetti! Mun leuka putosi kuvainnollisesti – ja olisi voinut pudota kirjaimellisestikin, sen verran narskui takahampaissa ja oon muutenkin helposti särkyvää. ”Makee!” ”Utelin vähän, mitä puuhaat vapaalla”, Kevin sanoi käsi siilitukkaisella ohimolla ja virnisti. ”Dragons & Dungeons, kuulin, että harrastat. Tai oikeastaan Jane sanoi ’jotain lohikäärmetunnelipeliä’, mutta tiesin mistä on kyse, kun olen sitä pelannut itsekin.” ”Älä?” innostuin silmittömästi. Kevin pelasi D&D:tä?! Me istuuduttiin kahvipöytään, jonka mamma oli vuorannut parhaimmalla pöytäliinallaan ja sellaisilla sievillä vanhanaikaisilla pikku kuppikangasaseteilla, ja pölistiin Kevinin kanssa D&D:stä. Olen mä ennenkin sen sanonut, että toi mies on jees, mutta tarkennan statementiani: Kevin on ihan helvetin jees. Simon ei ehkä joskus ollut nappivalinta ja Gary olisi voinut olla parempi, mutta pakko oli mammalle propsit antaa Kevinistä. Kolmas kerta toden sanoo ja pojasta (tai miehestä) polvi (tai deitti) paranee. ”No, Jane sanoi, että teillä on sellainen perheperinne, että syntymäpäivänä teette jotain yhdessä. Kuulostaa hauskalta.” ”Joo. Ollaan oltu sisähuvipuistossa –” (sen ainoan kerran; kun mä putosin keinukarusellista, mamma raahasi mut suunnilleen jokaisesta raajasta takaisin kotiin – itkin muistaakseni viisi päivää asiaa silkasta harmista) ”– kylpylässä, elokuvissa, syömässä, kiertämässä nähtävyyksiä, laivalla, hohtokeilaamassa...” ”Tehän olette ehtineet sitten vaikka mitä.” ”No, tässä on ollut yhdeksäntoista vuotta aikaa.” Mamma pillahti itkuun. Mä masennuin vaistonvarasesti. Ai niin: tää oli vähän nurinkurista, kerta synttäreitä juhlittiin, mutta mä en olisi saanut kai jatkuvasti muistuttaa mammaa siitä, että olin nyt täysi-ikäinen. Voi mätä. ”Miksi Jane itkee?” Ody kysyi isältään (Timmy latki kakkua kitaansa naama täynnä kermavaahtoa eikä piitannut muusta.) ”Jane –” ”Voih… a-anteeksi”, mamma nousi ja otti talouspaperia. ”Mamma...”, mä sanoin hiljaa. ”T-tämä vain…” Mamma koetti urhoollisesti ryhdistäytyä ja hymyili vähän liiankin iloisesti, mikä juurikin teki siitä teennäistä. ”Meni varmaan kynttilänsavua silmään. No, Crid”, mamma vältteli katsekontaktia, ”joko olet päättänyt mitä tällä kertaa haluat tehdä?” ”Sä voit päättää.” ”Nämä ovat sinun juhlasi.” ”Joo, mutta ei mulla ole mielessä mitään.” Katsoin jostain syystä Keviniin. ”Jos teillä on ideoita, niin oon avoin.” ”Minulla voisi olla mielessä jotain”, Kevin sanoi sitten. ”Oletkos ennen kokeillut ratsastusta?” PAUSE. Tässä kohtaa tätä kohtausta, tätä hetkeä, mä olin niiin sataprosenttisen varma, että mä olen piilokamerassa. Siis ei voinut olla muuten mahdollista. Itse asiassa kohottauduin vähän suorempaan ja kohensin laseja. Mutta seuraavaksi tajusin, että ei, kyllä tää oli ihan aitoa realityä: mamman reaktio oli nimittäin sen verran kulmikas, että siihen osuessa olisi saanut paperiviiltoja. ”Mitä tarkoitat… r-r-r-ratsastamaan?” Vain mä tunnen mamman niin hyvin (ei pahalla, Kevin), että osasin tulkita tota kuristunutta ääntä ja kättä, joka oli noussut sen rinnalle ja lähti kohoamaan kohti kaulaa. Kohta mamma puristelisi omaa kurkkuaan, kuten aina ennen paniikkikohtausta tai muuten vain paniikkia. ”Ody on aloittanut ponitunnit tuolla läheisellä tallilla. Siellä on näkynyt aika paljon poikiakin, ettei se ole mikään pelkkä pikkutyttöjen harrastus. Se on aika miehekästä, itse asiassa, hallita isoa eläintä.” Kevin iski mulle rehvastellen silmää, enkä mä voinut käsittää, miten se ei tajunnut koko tilannetta. Mamma oli nimittäin sen jokaisella sanalla vuoroin punehtunut, vuoroin sinertynyt ja sitten taas kalvennut. ”N-nääh”, mä kiirehdin hätäisesti sanomaan, ”ei mua... kiinnosta… pysyn enemmän noissa virtuaalijutuissa.” ”Virtuaalihevosissa?” Ody innostui. ”Mitä ne on?” ”Mä en kato… tota, saa silleen harrastaa mitään kovin liikunnallista tai rasittavaa, mulla on – ööh – sellaisia sairauksia ja heikko peruskunto”, sepustin toinen silmä mamman sinipunaliilassa naamassa ja toinen Kevinissä. ”Hyvä peruskunto on avain myös perusterveyteen”, se sanoi edelleen rehdisti. ”Minä ratsastin junnuna. Naapurilla oli vanha laukkuri ja nelistin sillä pitkin peltoja, en siis mitään tunteja koskaan ottanut. Siinä vasta tuntee olevansa elämän herra, kun istuu vaaran päällä!” Kevin ei olisi voinut väärempiä sanoja keksiä, vaikka mä olisin käsikirjoittanut ne sille etukäteen. Aloin tosissani huolestua mammasta taustalla: nyt se jo vihersi. ”Kuule, voidaanhan käydä ainakin katsomassa.” Kevin nojautui pöydän yli eteenpäin ja tarttui kakkulapioon. ”Ei sitä tiedä ennen kuin kokeilee, vai mitä?” ”Joo, mennään tallille!” Ody hihkui. Mä en ehtinyt vastata. Kevinin takaa kuului raskas kopahdus: mamma retkotti ketarat ojossa lattialla. * No, ei mun synttäreinä ratsastamaan menty. Loppupäivä meni siihen, että toinnuttuaan (Kevin oli kantanut mamman sohvalle ja soittanut ambulanssin, vaikka mä sanoin, ettei se ollut tarpeen, koska mamma pyörtyili aina toisinaan ja joskus tahallaan) mamma heittäytyi ensin hysteeriseksi ja sitten leikki amnesiaa, jossa ei muka tiennyt keitä me oltiin tai mistä oltiin puhuttu, ja se oli pakko kiikuttaa terveyskeskukseen tarkastukseen. Jotain uutta ja potentiaalista tästä kuitenkin poiki. Musta tuntui, että saattaisin löytää uusia ja entistä parempia liittolaisia – sekä ratkaisuja mun nelivuotisen elämäni raskaimpaan pulmaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Nov 11, 2021 9:56:01 GMT
Kitty talks - 11.11.2021 @ Tyler Kekkasin Tylerin riiputtavan pään Chipin karsinan edessä voikonkirjavan kaulan vierellä. ”Pöö!” hiivin sen selän taakse ja tökkäsin sitä kylkiin molemmilla etusormilla. Tyler hätkähti. ”Oot lähdössä ratsastamaan?” ”Chipiä liikuttamaan, mä ajattelin mennä tonne maastoon ehkä rannan suuntaan, en mä vielä ole aivan päättänyt.” ”Loistavaa – hei, tuun rullaluistimilla mukaan?” löin innostuneena kämmenet yhteen. Chipin alahuuli roikkui ja se tuskin jaksoi kunnolla avata silmäänsä. Siinäpä vasta lepsu kaveri! ”Joko kaupat tuli?” Tyler hätkähti taas; olipas se – toisin kuin Tsipping Tea – sätkyilevää sorttia! Tylerin leuka kauhoi, mutta ääntä ei kuulunut. Se näytti suloisen säikähtäneeltä ihan ilman syytä! ”Raicylle?” jatkoin odottavaisen leveästi hymyillen. ”Luulin, että Raicy ostaa Chipin itelleen uudeksi hevoseksi. Ricky-parka. Tiedätkö, ne oli ihan paita ja peppu, Raicy ja Ricky. Raicy ei ehkä niin näytä sitä, mutta kyllä se on siitä allapäin! Mä olen aika varma, että näin sen vääntämässä itkua pihatolla, mutta kun se näki mut, väitti, että hikeä pukkaa pintaan pihahommia tehdessä. Hikeä keskellä marraskuuta, kun ohut ensilumikin jo satoi? Eikös sun pitänyt hieroa kauppoja Chipistä sille? Joko teitte ne? Ottaako Raicy Chipin?” Tyler oli muutaman kerran avannut suunsa ja sitten taas sulkenut sen ja pujottanut suitset Chipin päähän. Se mumisi jotain, en saanut selvää. ”Jaa mitä? Hei kuule, odota tässä – ei kun, nähdään porttien takana tienvarressa, käyn hakeen Demin ja me tullaan siihen, okei?” Ja lähdin rivakkaa ravia käymään kämpillä vaihtamassa paremmat verkkakuteet ja nappaamassa rullarit. * ”Onko teillä oikeasti jotain… meneillään?” Lotte suki Karmaa pihalla puomissa. Vieressä oli auto ja traileri odottamassa iltaa; ne lähtisi yötä vasten ajamaan, koska lento olisi varhain aamulla. Autoin kantamaan Karman kamoja kyytiin. ”Sinulla ja Tylerillä.” Virnistin. ”Tyler ei ole ihan… sinun tyyppiäsi”, Lotte jatkoi ja koetti irrottaa harjakampaa, joka takertui jouhitakkuihin. ”On yleinen vitsi, että tykkäät pahoista pojista. Eikö Tyler ole vähän nössö? Sellainen kuin Tomford.” ”Hei, kuulepas neiti amorintappaja”, mä sanoin työnnettyäni Karman satulan trailerin sivuovesta sisään. ”Se käy raskasta juttua läpi. Eikä se ole ollenkaan mikään nössö. Ei ainakaan parin viskin jälkeen”, lisäsin hyväntuulisesti. ”Mitä raskasta juttua?” Törrötin huulet yhteen. Enhän mä oikeastaan saisi kertoa… se oli Tylerin henkilökohtainen asia… mutta toisaalta, Lotte muuttaisi tänä iltana pois kotoa, joten kai mä voisin sen verran kertoa! ”Terveyden kaa vähän vaikea tilanne. Sillä saattaa olla sama sairaus, kun sen isällä, sellanen periytyvä paha sairaus. Mutta älä kerro kellekään! Se on vielä liian arka paikka.” Lotte rypisti kulmiaan ja jatkoi Karman kampausta. ”Mä kysyin siltä, mitä mieltä se on mun uudesta tukasta, ja se änkytti niin suloisesti”, huokaisin haaveksuen, kun muistelin Tylerin ällösöpön hämillistä ilmettä. ”Sillä menee jauhot niin helposti suuhun! Suloista.” ”Ainakin yhdellä teistä...” ”Hei!” heitin Lottea pölyharjalla. ”Ai joo, mä kutsuin sen sun läksiäiskesteihin.” ”Kiva. Tervetuloa vain koko talliporukka.” Lotte nakkasi harjan takaisin. ”Raicy palkkasi Tylerin, se on nyt henkilökuntaa...” Tungin harjan Karman harjakassiin ja vetäisin vetoketjun kiinni. ”Tääkin on epävirallinen salaisuus, mutta se tosiaan kattelee jotain pientä tilaa tästä läheltä. Ollaan käyty tsekkailemassa paikkoja ja sillä on yksi Coyotasta mielessä, josta varmaan kaupat tekee heti, kun saa rahat vaan kasaan.” Iskin silmää. ”Ja meinaatko muuttaa sinne Tylerin kainaloon?” Lotte härnäsi. Näytin kieltä. ”Hei, odota. Älä vie sitä kassia vielä, minulla on tämä kampa.” ”Aijaa – oho. Tiedätsä muuten, ostiko Raicy Chipin?” ”En. Miten niin? Pitikö sitten?” ”Tyler puhui aiemmin, että koettaa kaupata sitä. Ja Raicy menetti Rickyn just. Mutta kun kysyin, en oikein saanut suoraa vastausta.” ”Jaa.” Lotte kohautti olkaansa. Palautin katseeni maisemasta siihen. ”Mä en voi uskoa, että sä lähdet. Siis oikeasti lähdet – muutat kokonaan pois!” Lotte sipaisi vielä muutaman kerran Karman otsatukkaa, rapsutti tammaa turvasta ja kääntyi sitten laittamaan kampaa laukkuun. ”Joka toinen ihminen on sanonut saman asian. Tuleeko siitä uskottavampaa vasta sitten, kun en enää ole täällä?” ”Varmaan. Hei…”, mä astuin lähemmäs, ”anna nyt, kun mä halaan sua oikein kunnolla.” Kiedoin käsivarret pienikokoisen Charlotten ympärille. Mä tulisin aina muistamaan sen sellaisena harvahampaisena räkänokkana, joka juoksi tallilla ja kiukutteli joka asiasta. Tippa ihan nousi linssiin – ihan kuin omaa tyttöä tässä hyvästelisi. ”Älä nyt vielä aloita”, Lotte puhui johonkin mun takinhuppuun, johon olin sen väkipakolla pusertanut. ”On vielä ne äidin, mummin ja Gillianin järjestämät lähtöjuhlat.” Päästin irti ja pyyhkäisin poskea sormekkaalla. Sitten virnistin. ”Ja sä ryökäle et edes tule jouluksi.” ”Joulu on McPhee Ranchilla kiireisintä sesonkia.” ”Silti.” Lotte niksautti niskaansa. Tunnekylmä hirviö! Autoin sitä pakkaamaan loput Karman tavaroista. Kuljetusloimi ja -suojat vielä jätettiin odottamaan paketointiaan itse hevoseen. Mä jäin kuitenkin miettimään Lotten sanomaa: kuinka vakavaa tosiaan tää meidän juttu Tylerin kanssa oli? No jaa. Mietin sitä noin kuusi pitkää sekuntia ja sitten jatkoin muihin puuhiin. Mitäpä sitä liikoja miettimään! Carpe diem! 
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Nov 11, 2021 10:37:44 GMT
28.10.2021Seuraavat pari päivää oli vähän helpompia ja mun olo ei ollut jatkuvasti ihan niin nuutunut. Tokihan mä olin Alexiinan neuvosta kokeillut melatoniinia, mikä oli helpottanut kai omalla tasollaan nukahtamista, ja mä olin saanut nukuttua ainakin vähän paremmin Raicy oli ottanut mut eilen puheisiinsa ja me oltiin käyty pitkä ja vakava mielinen keskustelu siitä, että millaiset mun tulevaisuuden näkymät olisi ja miten meidän ajatukset kohtaisivat tässä tilanteessa, jossa mä kaipaisin oikeastaan jotain uutta ja toinen oli yhden cowboyn köyhempi. Tokikaan mä en tiennyt että miten hyvä valinta mä olin työvoimaksi, mutta ainakin Center tiesi minut etukäteen ja olin istunut satulassa niin pienestä kuin jaksoin muistaa ja tehnyt töitä tyyliin siitä asti kun olin osannut ratsastaa ilman että kenenkään tarvitsi taluttaa. Lopulta meidän keskustelu tuli siihen lopputulemaan että mä lähtisin muutamana päivänä Raicyn kaveriksi laaksoon ja me katsottaisiin että miten homma lähtisi sujumaan ennen kuin mitään lopullista päätöstä tehtäisiin. Näin ollen mä olin ollut jo aamusta varustamassa HH:ta valmiiksi lähtemään töihin ja ratsastaessani Raicyn vierellä pois ranchilta mä olin miettinyt että millaiseen soppaan mä olin itseni sotkenut. Ensimmäiset tunnit olivat olleet vähän hakemista, mutta hiljalleen rytmi oli alkanut löytymään, ja mä olin saanut tekemisestä kiinni. Täysi vale olisi jos mä sanoisin etteikö työnteko olisi tarjonnut hyvää häiriötä ajatuksille ja auttanut unohtamaan ne hetkeksi. Palatessamme illalla laaksosta mä olin ihan erilaisella tavalla väsynyt ja ei tainnut mennä montaakaan hetkeä siitä kun mä kaaduin leiriaitan sänkyyn kun mä olin jo unessa. 30.10.2021Edellisenä iltana kun me oltiin palattu laaksosta Raicy oli pyytänyt mut kanssaan toimistoon heti kun me oltiin saatu hevoset riisuttua. Ei mulla ollut täysin varmaa ajatusta siitä, että mistä vanhempi mies olisi mun kanssani halunnut puhua, mutta viitottuaan mut istumaan alas ja kaiveltuaan hetken erästä pöydällä olevaa paperipinoa, tuo oli kääntänyt mun eteeni paperin, jonka yläreunassa komeili sana ”työsopimus”. Mä jouduin lukemaan paperin muutamaankin otteeseen lävitse, jotta mä oikeasti ymmärsin että Raicy oli tarjoamassa mulle työpaikkaa. Lopulta kun paperin sanat olivat iskostuneet mun tajuntaani ja mies oli varmistanut että muutamat yksityiskohdat kuulostivat hyviltä, tuo tarjosi mulle kuulakärkikynän ja näin pian oikeanpuoleisella viivalla, Raicyn koukeroisen allekirjoituksen vieressä komeili oma allekirjoitukseni. Allekirjoitettuani vielä toisen samanlaisen paperin, Center kertoi että mä saisin jättää sen version itselleni ja palautettuaan kynän sille kuuluvalle paikalle mies toivotti minut tervetulleeksi osaksi OWR:än työvoimaa. Hieman hämmentyneenä kiitin miestä ja poistuessani toimistosta, mä melkein törmäsin Kittyyn, joka oli juuri juoksemassa talliin kai hakemaan jotain viimeisiä tarvikkeita illalla järjestettävään vaellukseen. ”Onks kaikki okei?” toisen askellus pysähtyi hetkellisesti. ”Joo. Kai. On. Raicy tarjos mulle just töitä. Tai siis me allekirjoitettiin työsopimukset. En mä vaan jotenkin ajatellut että se tapahtuisi. Mutta tosiaan mä oon nyt Orange Woodin virallinen työntekijä” mä näytin paperia toiselle. ”Cool! Hei tätä pitää kyllä illalla juhlia kun vaan toi vaellus on ohi. Mä niiiiiiiiin tiesin että Raicy päätyy palkkaamaan sut koska sä oot kyl niin match made in heaven siihen mitä se kaipaa. Mut hei mun on nyt pakko juosta!” Kittyn sanat jäivät kaikumaan ilmaan ennen kuin toinen oli jo kadonnut luoja ties mihin, ja mä suuntasin leiriaitalle hakemaan mun varusteeni sieltä pois ja siirtämään ne Kittyn luokse. Muut vaellukselle osallistujat olisivat kuitenkin saapumassa tänään ranchille ja Kittyn kuullessa mun pohdintani siitä että pitäisikö mun poistua jaloista leiriaitalta tuo oli enemmänkin ilmoittanut kuin kysynyt että mä voisin tulla sen luokse. Kevyillä matkatavaroilla matkustaminen tarkoitti sitä että mun pakkauksessa ei ollut mennyt kovinkaan kauaa ja lopulta mun rinkkani oli nojaamassa Kittyn asunnon seinää ja mä asettelin ne vähäiset ruokatarpeet mitä mulla oli aitalla ollut toisen jääkaappiin. Katsottuani kelloa mulla olisi vielä muutama tunti aikaa ennen kuin vaellus alkaisi, joten mä päätin lähteä liikuttamaan Imaghostin sekä Chipin koska jostain syystä Kitty oli vakuuttanut mulle että HH olisi täydellinen vaihtoehto maastoratsuksi Chipin sijaan… Alexiinan kommentti:
Asiat etenee! Kitty on totta kai tohkeissaan, kun Tyler on nyt narutettu ja köytetty tänne monesta eri suuntaa 
|
|
Raicy on jo tietoinen (jälleen: kiitos Kitty), että Tyler voisi työpestiä kaivata, joten saattaa olla, että Raicy ehtii Tylerin ottamaan juttusille ennen kuin tämä itse kerkeää. Ainakin Raicy varmaan mielellään kuulee, että Tyler on tosiaan pysyvästi näille tienoin jäämässä ja mitä tämä suunnittelee - sekä ehkä vähän testaa ottamalla tämän yhtenä päivänä mukaan hommiin laaksoon? Niin, ja löytyyhän ranchiltakin kädentaitoisille hommaa, kun talvi lähestyy. 
