katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Dec 27, 2020 13:34:54 GMT
Ranchin elämää 2021
 Pelaajien yhteinen päiväkirjaOHJEITA - Kirja on vuosikohtainen ja lukotetaan aina vuodenvaihteessa; odota, että uusi kirja on avattu!
- Otsikoi tekstisi ja merkitse päivämäärä, jolle tarina sijoittuu.
- Otsikot voi stailata oman tyylin mukaan.
- Nimeä otsikot haluamallasi tavalla (tai esim. vain "Hoitomerkintä 1").
- Lue muiden tekstit ja tallin päivitykset ja reagoi niihin, jotta pysyt juonessa mukana.
-
 Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
Täggäys helpottaa pelaajan löytämään tekstin, jossa hänet on mainittu.
Käyttäjätunnus on eri, kuin pelihahmon nimi ja ne saa selville täältä.
Ylläpidon hahmoja ei tarvitse tägätä. - Käytä hästejä muodossa [#] avainsana (ilman välejä) tekstin alussa tai lopussa, mikäli niin on ohjeistettu esimerkiksi tapahtuman yhteydessä. Hästit auttavat kokoamaan yhteen saman aihepiirin tekstit ja löytämään ne helposti foorumilta.
Jos tarinassa esiintyy joku tallin hevosista, käytä siitä hästiä hevosen lempinimellä. - Päiväkirja on tarkoitettu myös tarinallisesti meillä vieraileville, esimerkiksi tuotostapahtumiin osallistuville.
- Kommentit antaa pääasiallisesti Alexiina, toisinaan tarinallisesti myös joku muu päähenkilöhahmoista (Raicy, Dewn tai Kitty). Hahmoilla on omat kommenttivärinsä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 21
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Surray on Jan 4, 2021 17:36:33 GMT
SURRAY STORIES - Osa 14 Sydäntalvi. Kun mikään ei elä. Hengitys on jäätä, maa kuollut. Surrayn mielestä talvi oli yksi kamalimmista asioista, mitä hän saattoi kuvitella. Useammin kuin kerran hän oli katsonut itseään peiliin ja kysynyt: ”Miksi muutitkaan Kanadaan?” Tuohon karuun, kylmään pohjoiseen, jossa oli niin luonnottoman valkoista… kuin kuolema. Valkoista kuin kuolema. Valkoista kuin… ” Ätsiy!” ”Terveydeksi”, kuului tallituvan toimistosta, jonka ovi oli auki. Surray kopisteli lumet kengistään ja veti paperia taskustaan niistääkseen nenänsä. ”Kiitos...” ”Surrayko se siinä? Tulisitko hetkiseksi käymään...” Surray astui toimistoon. Tulostin piipitti juuri paperia ulos sisuksistaan, mutta Alexiina itse istui mukavasti työtuolissaan höyryävä muki käsiensä välissä. Hän hymyili sympaattisesti. ”Sinähän olet ihan punanenäinen. Jos olet kipeä, mene ihmeessä takaisin kotiin.” ”Olen kunnossa”, Surray vakuutti lähinnä itsepäisyyttään. Paperi tuli ulos ja Alexiina kiskaisi sen käsiinsä. Hän vilkaisi sitä ja asetteli sitten kansion väliin. ”Minulla olisi sinulle pieni… lisätyö.” ”Selvä.” ”Hmm… niin”, jostain syystä talliomistaja oli hiukan hämillinen. ”Kun tuota noin – helmikuussa meillä on sellainen vaellusretki. Viikon aikuisten leiri. Kaksi, itse asiassa, samanaikaisesti. Ja Dewn ja Kitty vetävät niistä toista, mutta toisen ohjaajat ovat Billy ja Amy… Se oli heidän ideansa ja ovat suunnitelleet ohjelmat, mutta totta puhuakseni olen aavistuksen levoton päästääkseni heitä asiakkaiden kanssa niin pitkälle retkelle omin päin. Heillä ei ole kokemusta tällaisesta asiakastoiminnasta. Sinne tarvitaan siis joku vielä mukaan varmistamaan, että kaikki menee kuten kuuluu… huolehtimaan käytännönasioista, turvallisuudesta ja niin pois päin, kun nuoret sitten vastaavat asiakkaiden viihdyttämisestä. Itse en ole lähdössä, mutta jos sinä voisit–” ”Ratsastusvaellusretki?” Surray toisti. ”Niin”, Alexiina sanoi, hörppäsi mukistaan ja pyörähteli tuolillaan edestakaisin. ”Olisiko se mahdollista?” ”Tot’ kai.” ”Kiitos”, Alexiina hymyili vähän anteeksipyytävästi. ”Tiedän, ettet varsinaisesti nauti ihmisjoukoista, mutta sinun ei tarvitse osallistua ohjelmanumeroihin, kunhan olet taustalla ja ratsastusretkillä pidät perää. Luotan siihen, että Billy ja Amy osaavat pitää vetonaulansa. Minä saisin rauhan, että mukana on joku… vähän aikuisempikin.” Surray nyökkäsi. ”Jos haluat, saat Mollyn retkelle lainaan”, Alexiina jatkoi vielä. ”Se on kokenut.” Surray nyökkäsi uudelleen. Alexiina hymyili helpottuneena. ”Se on helmikuun alussa ja päättyy ystävänpäivään. Vähän sellainen… niin sanotusti teemaretki. Pyydä Kittyltä tarkempi paperi tapahtumasta ohjelma-ajankohtineen sekä lista tarvittavista asioista ja tehtävistä. Raicy on tehnyt varaukset Cattle Campille jo, mutta sinne täytyy itse kuljettaa hevosten ja ihmisten ruoat...” Surray oli jo puolimatkassa pois toimistosta, kun muisti jotain ja kääntyi takaisin. ”Siit’ tytöst’...”, hän sanoi. ”Kuink’ hänel’ kävi?” ”Norastako puhut? Emme päässeet näkemään, kun hänet oli siirretty Englantiin.” ”Ah...” ”Juttelimme kyllä Noran hevosenhoitajan kanssa, jonka tapasimme gaalaillassa. Hänen mukaansa ei ole tapahtunut merkittävää voinnin kohentumista.” ”Sepä ikävää.” ”Niin on...” Alexiinan kasvoilla oli kurttu, kun hän tuijotti tietokoneen ruutua. ”Niin on.” Pala tökki Surrayn kurkussa ja halusi tulla ulos. Omituista. Hän ei ollut puhunut Siristä kenellekään; kuinka hän siis nyt tunsi noiden kirjainten olevan lähes kielellään? Mutta hetki meni ohi; Alexiina oli palannut työnsä pariin ja Surray poistui niellen sisarensa nimen takaisin alas piiloon. Kitty löytyi maneesista. Meneillään oli pooloharjoitukset – uusin hullutus, johon ranchilla oli ryhdytty. Surray ei ollut vähääkään kiinnostunut kyseisestä lajista, mutta jäi hetkiseksi seuraamaan treeniharjoituksia. Kaikki joukkueen hevoset olivat kirjavia, mikä vain lisäsi koko touhun hullunkurisuutta. Ilmeisesti treenikerta oli viimeinen jenkkiläisen tiimijäsenen kanssa, joka pian lähtisi vuodenvaihteen western-cupinkin mentyä. Surray oli vaihtanut Tylerin kanssa muutaman sanan, kun he olivat törmäilleet westernsiivessä tai lassohuoneessa tai pyörötarhalla. Hän vaikutti mukavalta, ehkä vähän hajamieliseltä nuorelta mieheltä. Aluksi Surray oli ollut hänen suhteensa hyvin varauksellinen (hänellä oli epäluulonsa kaikkia cowboyita kohtaan), mutta Tyler oli voittanut ainakin yhden neljäsosan hänen luottamuksestaan olematta liiemmin välittämättä Surraysta, jättämällä hänet rauhaan ja tyytymällä vain rauhallisiin tervehdyksiin aina, jos sattuivat nokakkain. Surray nojasi seinään. Kittyn käskyt ja kiljahdukset kaikuivat hallissa hevosten puuskutusten ja pallon kopahdusten rinnalla. Magic innostui niin, että kirmasi häntä korkealla ohi Billyn koettaessa sitä pidätellä ja hiekkaa ropisi Surrayn päälle. Roi sai tiukalla koukkauksella pallon lyötyä Tyleriä kohti, joka passasi sen eteenpäin Kittylle, joka teki maalin. ”Hurraa!” Kitty huusi mailakäsi korkealla ilmassa ja ratsasti laukalla puoliympyrää. ”Eiköhän ollut tässä?” Billyn ääni kajahti toiselta puolen hallia. Magicin sieraimet olivat valtavat, kun ori puuskutti levottomana. ”Joo, mä oon ainakin tosi tyytyväinen. Me voitetaan se Freewindin skaba, vai mitä, Roi?” Tumma tyttö nosti etu- ja keskisormen V-kirjaimeksi ylös. Tyler taputteli appaloosaansa ja laskeutui ensimmäisenä satulasta. Surray työnsi portin auki ja käveli hiekalle kohti Kittyä, joka lörpötteli Roin kanssa ja jalkautui knabstrubinsa selästä. Tyler nyökkäsi, kun Surray kulki ohi. Hän vastasi siihen vähän jäykästi. ”Moro!” Kitty sanoi Surrayn huomatessaan. Hänen poskensa olivat kuin kaksi vaaleanpunaista isoa pyöreää karamellia. ”Me lopetettiin justiinsa.” ”Tarvitsisin ohjelman siit’ helmikuun retkest’.” ”Häh? Jaa – niin siitä rakkausviikosta? Sure do”, Kitty sanoi löysäten Chocon satulavyötä. ”Se on mulla… ööh – jossain. Tota, jos sä voit heittää Chocon pihatolle, niin mä käyn hakemassa sen.” Surray talutti Chocoa Tylerin ja Forever Shinen perässä. Roi vetäisi maneesin ovet auki ja meni ensimmäisenä ulos Wobblen kanssa. Ulkona satoi lunta hennosti, hiljaa leijaillen ja isoina hiutaleina. Choco koetti rapsuttaa päätään Surrayn käsivarteen heidän astuessaan ulos. Tylerkin oli matkalla kohti pihattoja ja pysähtyi Forever Shinen kanssa hoitopuomille. Surray jatkoi heistä ohi. Hän riisui Chocon, puki sen loimeen ja päästi tarhaan. ”Tässä on!” Kitty saapui tukka pystyssä hänen luokseen kourassaan vaaleanpunainen paperi. Hän antoi sen Surraylle. ”Meinaatsä osallistua, vai? Sinkkuretkellä on kyllä tilaa. Tylerkin tulee.” Hän iski silmää. Surray katsoi imelää sydämin painettua mainosta ja hänen ilmeensä happani. Hän alkoi äkkiä ymmärtää, miksi talliomistaja oli hiukan kiusaantuneena pyytänyt häntä tehtävään. ”Alexiina pyysi apulaisvetäjäksi...” ’Rakkautta ilmassa? Ilman rakkautta?’ hän luki paperista. ’Romanssinnälkäisille avoin koko viikon hevosretki helmikuussa…’ ”Niin joo, sille kumppanuusretkelle. Alsprite.” Kitty oli jo toinen jalka menossa. Surray käveli pihaton varustehuoneeseen ja istahti siellä penkille. Hän ei ollut yhtään romanttinen. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka kulkivat vaaleanpunaiset lasit silmillä; päinvastoin, hän tunsi syvältä kumpuavaa vastenmielisyyttä kaikkea sellaista naiivia hempeilyä kohtaan. Miehet olivat sikoja. Miehiin ei voinut luottaa. ’Tule mukaan oman murusi kanssa tai ilman – ehkä löydätkin Sen Oikean.’ Surray taitteli mainoksen inhoten kahtia. Sellaista kuin "Se Oikea" ei ollut olemassakaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jan 4, 2021 20:07:18 GMT
Jossain joulukuun loppupuolella
Ensimmäisen poolo-ottelun jälkeen ja Kanadaan pääsemisen jälkeen Kitty oli päättänyt että ennen viimeistä western cuppia pidettäisiin vielä yhdet poolotreenit joten eipä siinä auttanut kuin varustaa mustankirjava tammani treenikuntoon ja suunnata maneesiin. Kitty oli tehnyt strategiointia edellisen pelin tiimoilta ja tuo selittikin innostuneella nuotilla suunnitelmaansa meille muille ja varsinkin Billy näytti siltä että Kittyn selitykset eivät tuota suuremmin nyt innostaneet ja Kittyn erehtyessä yrittämään jaarittelua varsinaisen informatiivisen osan päätyttyä oli nuori Center pistänyt toisen aisoihin ja treenit olivat alkaneet. Viimeisen kuukauden aktiivinen tekeminen ja meneminen alkoi hiljalleen näkymään murtuneessa kädessäni lievänä kipuiluna. Mä olin tyytyväinen että Forever toimi istunnalla sillä se tuli todellakin tarpeeseen koska varsinkin treenin loppupuolella pelkkä mailan piteleminen meinasi olla liikaa ja kun treenit lopetettiin mä olin salaa mielissäni siitä ja oikeastaan olinkin ensimäinen meistä kaikista, joka oli alhaalla hevosensa selästä. Kuulin etäisesti jotain suhinaa portin auetessa ja jossain kohtaa näin Surrayn kävelevän kohti Kittyä. En mä voinut sanoa että olisin tutustunut aussiin kovinkaan hyvin, mutta olin vaihtanut tummahiuksisen naisen kanssa muutaman sanan kerran tai kaksi, vaikka usein keskutelumme olivat jääneet vain moikkaukseen. Nytkin taistellessani jomotusta vastaan päädyin vain nyökkäämään ohitseni harppovalle naiselle samalla kun taistelin Foreverin satulavyötä hieman löysemmälle. Kuulin miten naiset vaihtoivat muutaman kommentin keskenään ennen kuin poistuimme maneesista ja pysäyttäessäni ratsuni hoitopuomille näin miten Surray käveli ohitsemme Chocon kanssa, palaten jonkin ajan kuluttua takaisin. Samalla saapui myös Kitty ja nuo keskustelivat retken ohjelmasta. Jos en olisi juuri sopivasti iskenyt kättäni Foreverin satulan takakaareen ja joutunut taistelemaan painokelvottomia kommentteja vastaan olisin varmaankin käskenyt Kittyn olemaan hiljaa tuon mainostaessa osallistumistani retkelle. En mä edes tiennyt miksi mä olin osallistunut koko retkelle koska en mä tiennyt voisiko kukaan hyväksyä ja kestää sitä tapaa miten mä elin. Hoidettuani tammani loppuun ja palautettuani sen Imaghostin kanssa oli aika hakea vielä varusteet ja viedä ne trailerille ennen kuin suuntasin majapaikkaani ja haettuani ensin jotain ruokaa oli aika kääriä jääkylmällä vedellä kasteltu pyyhe käsivarteni ympärille ja yrittää nukahtaa. Muutaman heikosti nukutun tunnin jälkeen ei sängyssä pyöriminen enää innostanut vaan nousin ylös ja puettua päälleni suuntasin Orange Woodiin hoitamaan tammani ja auttelin muutenkin töissä sen verran mitä pystyin ja uskalsin, koska edessä olisi vielä kuitenkin molempien tammojen kanssa kisaaminen. Onnekseni Imaghost käyttäytyi vaikka pikkutammalla olikin ollut myös vähän rankka retki ja saatoin vain arvailla miten se olisi vaikuttanut nuoreen tammaan. Kuitenkin varsassa oli kisa-areenalla juuri sopivasti energiaa jotta se ei näyttänyt liian pystyyn kuolleelta, mutta se ei myöskään esiintynyt kuin nuori orivarsa, joka olisi juuri tajunnut tammojen ihanuuden. Forever taas tuntui olevan hyvässä tikissä ja tamma suoritti erottelut melkein omatoimisesti ja jossain kohtaa jouduin jopa nappaamaan hatustani kiinni, ettei se lähtisi lentoon tamman liikkuessa allani niin sulavasti että meinasi olla tällä pojalla vähän tukalat paikat. Loppupeleissä molemmat tammat saivat tänään sijoitukset. Kisojen jälkeen oli aika pakata tavarat autoon ja lopulta sainkin käydä vain kuittaamassa velkani Alexiinalle, ennen kuin oli aika pakata tammat autoon ja suunnata kotiin katsomaan mitä uudella vuodella olisi minulle tarjota. Toivottavasti ainakin entistä paremmin kuntoutunut käsi… Alexiinan kommentti:
Harkkapuheissa on varmasti usein päällä tilanne, missä Kitty lärpättää vähän liikaakin turhia nyansseja siihen pisteeseen, että Billyllä menee hermot (Billyhän haluaisi olla kapteeni, mutta koska hänellä on tällä hetkellä niin monta rautaa tulessa ja muutakin kiirettä, se ei ole mahdollista). Sekin skenaario on mahdollinen, että Roi joskus tulistuu ja alkaa kinaamaan Kittyn tai Billyn kanssa, jos nyt sattuu jostain asiasta ihan eri mieltä olemaan. Tyler vaikuttaa järkevältä nuorelta kaverilta, joka lähinnä kuuntelee hiljaa ja sitten tekee parhaansa  Toisaalta, kiva nähdä hänessä vähän kiukkuisempaakin puolta, kun kombo on kipu+pieni nolostuminen+Kittyn höpinät 
Realistista muuten ottaa Tylerin aiempi käsivamma huomioon! Se varmasti vaikuttaa hänen pelaamiseensa.
Sinun täytyy laittaa Tylerille joku profiilikuva!  Olisi hauska nähdä paremmin, miltä hän näyttää, vaikka jonkinlainen mielikuva hänestä jo onkin. Helpottaisi vain (mm. tulevien poolokuvien piirtelyä  ), jos näkisi tarkemmin refeä!
(PS. Tämän poolotreenikerran on tosin oikeastaan täytynyt tapahtua tammikuun puolella, sillä allekirjoittanut palasi Latviasta vasta tämän vuoden puolella. Mutta se ei ole niin justiinsa!)
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 5, 2021 12:14:14 GMT
# Ima player # 5.1.2021 Ootteko ikinä olleet tilanteessa, missä teidän ei pitäisi olla? Tarkoitan tilannetta, mihin joudutte vahingossa ja mikä on kiusallista, koska samanaikaisesti ette halua olla paikalla, mutta toisaalta haluatte kuollaksenne todistaa sitä, mitä ette saisi ehkä olla todistamassa… Mulle kävi niin. Tänään. Olin selannut viikonlopun yli netistä kaikkea mahdollista poolosta. Videoita, artikkeleita, tietoa, kuvia… Tiistaina tallille mennessä (talliarjen aikatauluthan oli uudistettu ja nykyisin talli oli kiinni maanantaisin) olin aika varma, että tiedän poolosta kaiken, oon pro ja mut on ehdottomasti päästettävä joukkueeseen. Edes varapelaajaksi. Olin jopa niin epätoivoinen (tai dedicated – pick your choice), että olin tilannut netistä poolopaidan. Siis. Poolo. Paidan. Sellaisen missä on korkea kasikytluvun kaulus. Siis poolopaita. Kaduin sitä kyllä myöhemmin illalla. Mutta Lotte piti poolopaitoja. Joten niin pitäisin tästä lähtien mäkin. Pitäisin siitä ja pitäisin sitä päällä. Ainakin tallilla. Silloin tällöin. Tiistaihin mennessä sitä ei vielä ollut kuitenkaan tullut, joten marssin Orange Wood Ranchille ihan tavallisissa tallivaatteissani, jotka on nyt jo kolmen vuoden hevosharrastamisen jälkeen edelleen verkkarit, paita ja sen päällä huppari. En mä voi hankkia mitään Oikeita Oikean Hevosharrastajan Varusteita, kun niiden piilossa pitäminen mammalta olisi liian työlästä ja lisäksi ne maksaa mansikoita. Eikä meillä ole varaa jaella edes mustikoita. Kypäräkin mulla on edelleen tallin lainakypärä, mutta hanskat on sentään ihan Horzexin hanskat (Tom-Tomin siskon Amyn vanhat, jotka se anto, mutta ne menee mulle silti; mulla on pienet ja sirot kädet nääs). Marssin tallille siis ylpeästi peruskuteissani kerraten mielessäni ulkoa opettelemaani anelusanelua, jonka pian tykittäisin Kittylle – Kittylle, koska se oli kaikista helpoiten lähestyttävä, piti musta (niin ainakin halusin uskoa) ja oli lisäksi Go Orangesin kapteeni. Sillä olisi siis eniten sananvaltaa siihen, kuka pelaisi ja kuka ei. Mutta Kitty oli joskus muinoin päästänyt mut Dragonin hoitajaksi, vaikka kuinka epätodennäköistä se nyt sitten oli!, joten ei tilanne niin paha ollut. Mulla saattaisi olla jopa mahkuja. Kysyin joltain tuntiratsastajalta oliko se nähnyt Kittyä ja se sanoi, että oli ruokkimassa hevosia. Moikkasin Dragonia, joka olikin mussuttamassa karsinassaan jotain ruokakipostaan. Hevoset ei basicly tee ikinä muuta kuin syö. Kun en Kittyä nopealla vilkaisulla nähnyt missään, lähestyin rehulaa. Mun jalka kulki kepeästi ja olin itse asiassa ihmeellisenkin itsevarmalla tuulella. Ehkä se, että Lotte oli huomioinut mua edes ohimennen, oli kuitenkin nostattanut mun itsetuntoa? Mutta ennen kuin kiskaisin oven auki, jokin pysäytti mut. Olin ehtinyt avata sitä vain vähän ja sisältä kantautui heti puhetta. ” Miten niin aiot perua?!” Se oli Kitty. Sen ääni kimitti korkealta jopa oven läpi. Painuin äkkiä matalaksi siltä varalta, etten näkyisi rehulan oven lasiruutujen läpi sisään. Siinä vaiheessa oli enää liian myöhäistä vain olla ja mennä; sitä paitsi, jotenkin halusin tietää, mistä nyt oli kyse. Kitty kuulosti harvoin noin kiihtyneeltä ja aidosti loukkaantuneelta. ” Et sä voi perua! Siellä tarvitaan kaks ohjaajaa – ja toisen on oltava mies!” ” En ole… tulossa. Olen vähän pahassa paikassa tällä hetkellä–” ” Sun täytyy! Sun TÄYTYY! Se vaan piristää! Ehkä sä jopa löydät jonkun–” Toivoin hartaasti, etteivät he olleet huomanneet oven käyneen hetken aikaa vähän raollaan. ” Ei mulle tuu hauskaa yksin. Siellä tarvitaan miesedustajaa, sehän on koko jutun pointti. Ja kuka muukaan sinne lähtee? No ehkä Tomfordin sais, mut...” Muminaa, mistä en saanu selvää. ” No eikä! Mä en anna sun olla tulematta. Kaikki on jo sovittu ja mökit varattu, Alexiina sanoi, että ensimmäiset ilmoittautuneetkin on jo varannu paikat! Et sä voi enää perua!!” Taas mutinaa, joka kuului Kittyn rääkynää huomattavasti huonommin. Vilkaisin nopeasti oikealle ja vasemmalle, ettei kukaan vain näkisi mua salakuuntelemassa rehulan oven takana kummallisessa linkkuasennossa. Kaukana pääovien luona ensimmäisten karsinoiden luona oli joku, mutta se oli keskittynyt hommiinsa ja talutti kohta varustettua Lovexia ulos. ” Siitä tulee hauskaa, mä lupaan!” ” Kitty, paras ystäväni on koomassa!” Mä nielaisin. Nyt ainakin aloin tuntea syyllisyyttä salakuuntelusta. Tunsin miten mun korvat alkoi kuumentua. Ainoa tilanne, milloin todellakin tunnen, että mulla on korvat. ” Ajattele vähän, miltä minusta tässä tuntuu! Olen menettämässä toisen parhaista ystävistäni!” Dewnin huutoa seurasi hiljaisuus. Mulle tuli äkkiä vahva intuitio, että jompi kumpi marssii kohta sieltä ulos, joten pistin hädissäni juoksuksi kulman taakse tallitupaan. Ja ihan pari sekuntia myöhemmin näinkin Dewnin kävelemässä tallikäytävällä pesupaikan ohi tiehensä. Mutta mistä hitosta siinä oli ollut kysymys? Jos Dewnin sijassa olisi ollut Billy, olisin ehkä voinutkin riemuita siitä todennäköisyydestä, että ehkä ne riiteli poolosta ja Billy ilmoitti ottavansa lopputilin (jolloin mä ofc sulavasti paikkaisin sitä), mutta koska se oli Dewn, joka ei pelannut pooloa… Mistä ihmeessä siinä oli kenkä puristanut? Dewn piti tallipuotia ja koulutti hevosia. That’s it. Mistä se siis saattoi osallistumisensa peruuttaa? Jostain, mihin tarvittiin… miestä? Mä olin mies? Suoristin rillit ja sitten kävelin läpi tallituvan lasiovista ja takaisin rehulalle. Tällä kertaa ovi oli avattu ja luudanvarsi piti sitä auki. Sisältä kuului kolinaa ja rahinaa ja näin Kittyn nostelemassa hevosten ruokaämpäreitä ja laittamassa niitä rehukärryyn. ”Moi.” Kitty ei vastannut. Ei edes kääntynyt katsomaan. Tuijotin sen tiukkaa pyllyä, kun se kumarteli purnukoiden ääressä ja rypistin otsaa. Nytkö se vihoitteli kaikille vain, koska oli riidellyt Dewnin kanssa? Mun itsevarmuuteni loputkin rippeet mureni kuin leivänkannikka, jonka Kitty murskasi yhteen lesemössöön. Ehdin vain ajatella kääntymistä ja surkeana pois laahustamista, kun Kitty äkkiä kääntyi ja tuuppasi mua. ”Herramunjee!” ”Uh–” Kittyn hämmästynyt ilme katsoi mua suu auki, kun se poisti napit korvistaan. Jaa, se olikin kuunnellut vain musiikkia. ”Crid! En mä huomannut sua. Sanoitsä jotain?” ”No… en oikeestaan...” ”Väistätkö vähän, mä oon jo myöhässä ruokinnassa...” Väistin ja katselin, kun Kitty tuuppasi kärryt ulos rehulasta. Sano se.
Enkä!
Sano, senkin luuseri! ”Öö, Kitty…?” ”Jep?” Kitty ei pysähtynyt, joten jouduin seuraamaan sitä. Puolijuoksua. ”Tota… mulla olis… tai mulla olisi jotain asiaa.” ”Jep?” ”Onko… onko siihen poolo…poolotiimiin mitään mahdollisuuksia vielä päästä?” Kitty pysähtyi ensimmäiselle karsinalle, kiskaisi oven auki yhdellä käden heilautuksella (joo just, mun täytyy aina puhkia ja ähkiä ja käyttää kaikki voimani noiden saamarin karsinoiden liukuovien avaamiseen) ja kippasi moskat laariin, jonne nälkäinen Rex heti hyökkäsi. ”Aikuinni?” Kitty veti oven takaisin kiinni. ”Meillä on täystiimi. Tyler tosin lähti jo takasin jenkkilään. Se ei tuu seuraaviin peleihin, kun ne on hallimatsi, mutta sitten meillä on suunnitelmissa lähteä Texasiin sen jälkeisiin treeneihin.” ”Mut… ehkä varapelaajapaikkaa tai… tai jotain...” Mun ääni muuttui sitä piipittävämmäksi, mitä pidemmälle puhuin. Turha toivo. Tajusin sen nyt. Miten olin ollut niin naiivi, että olin oikeasti uskonut, että voisin päästä pelaamaan pooloa? Kitty oli jo seuraavalla karsinalla. ”Matruusa ja Zack on meidän paikkaajia”, Kitty tyhjensi uuden ämpärin. Sitten hän nosti sormen poskelleen. ”Mut tietsä, aina sitä pääsee kokeileen, jos tykkää. Sä saat kokeilla Chocolla ennen kun meillä on seuraavat harkat, jos vaan haluut. Senkun nykäset hihasta.” ”Jees. Thanks.” No. Olihan sekin jotain. Eikös kaikissa korporaatioissakin aloiteta kahvinkeittämisellä ja sitä kautta kavuta askel askeleelta, porras portaalta kohti johtajan istuinta? Ja tästä siis alkaisi mun pelaajan urani. Crid the Player. Siinä oli aika sexy soundi.  |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Jan 6, 2021 10:44:13 GMT
# Syntisten pelastaja # 6.1.2021 Kolme major häppeningiä oli tapahtunut, joista mä en ollut ollut tietoinen kuin vasta nyt. Aloitetaan niiden purkaminen lähempää kotoa, nimittäin kotoa. Tehän varmasti jo tiedätte, että mun mamma on… no, Mamma. Pelkää kaikkea, ylihuolehtivainen, ei uskalla lähteä kotoa (tai päästää mua lähtemään ilman maanittelua, hienovaraista teinikapinointia, lepyttelyä, lohduttelua ja lupauksia palata yhdessä koossa myös takaisin)… Mamman elämä on aina pyörinyt mun ympärillä – ainakin mun aikuisuuden kynnyksellä olevan nuoren miehen näkökulmasta. On sillä muutama ystävää (kuten se epätodennäköinen rouva Renton, jonka luona vietin tässä joskus aikaa karanteeniturvassa) ja niiden kanssa mamma joskus käy esim. laivalla. Mutta ei mammalla sinänsä ole ikinä ollut mitään, you know, harrastuksia. Sen harrastuksia on kokkaus, siivoaminen, Cridistä ylihuolehtiminen ja paapominen sekä joskus lukeminen. Mutta sitäkin aika minimaalisesti, koska viime aikoina mamma on alkanut uskomaan, että noin joka toiseen kirjaan on Saatana lirautellut piiloviestejään houkuttelemaan sen viatonta mieltä synnin syteen ja ainoa turvasatama on Se Iso Kirja. Televisio kans. Meillä sattui riita tässä yksi päivä, kun palasin Tom-Tomin luota (silloin olin ihan oikeasti ollut Tomilla pelaamassa, enkä käyttänyt sitä vain tekosyynä päästä tallille). Mamma oli saanut päähänsä, että uutisankkurit on kaikki lainsuojattomia patalogisia valehtelijoita ja kaikki telkkusarjat on täynnä niin paljon väkivaltaa, seksiä ja huumausaineita, että koko kapistus on suoraan itse Prkeleestä. Ja niinpä se oli irrottanut sen seinästä ja heittänyt menemään. Alkushokin ja raivoamiseni jälkeen jäin pohtimaan, miten pieni 50-kiloinen lihakseton ja heikko Jane siihen oli pystynyt ”heittämään menemään” (mamman sanoin), mutta sitten sain kuulla, että pari asuntoa kaukasempi naapurinmies oli jeesannut ja ottanut teeveen siitä sitten itselleen. Kiitoksena mamma oli keittänyt sille kahvit. Huom. Mamma oli kutsunut jonkun naapurinmiehen meille sisälle. Meille! Sisälle! ENNENKUULUMATONTA. Mulla kesti toipua tästä tuplajärkytyksestä aikani (taisin kolme päivää murjottaa vaan pelaamassa omassa huoneessa enkä suostunu syömään mamman kanssa - ärsytti lähinnä, että nyt kun mamma ei tuijotellut telkkaria, se tuijotteli entistä enemmän mua), mutta olihan mulla oma kone. Ja siihen ei mamma koskisi. Vähän kyllä sen jälkeen alkoi huolestuttaa, että pitäiskö mun kuitenkin ruveta lukottamaan huoneen ovea, kun en ole kotona? Mitä jos mamma saa äkkiä älynväläyksen, että mun pelit on kans paholaisesta (varsinkin, kun niissä toisinaan ihan kirjaimellisesti on piruja ja demoneita ja hirviöitä)? Toistaiseksi mamma on kuitenkin ihmeen hyvin kunnioittanut mun huonetta ja mun omaisuutta eikä me oikeastaan koskaan olla väännetty kättä siitä, mitä harrastan niin kauan, kun mamma näkee mitä teen. Tai lähinnä: näkee vain mut. Ei se ole ikinä edes pysähtynyt seuraamaan mun pelejä tarkemmin, joten jotenkin musta tuntuu, ettei se edes oikeastaan tiedä tiedä mitä mä teen, kun nökötän hartiat lysyssä, leuka pitkällä ja rillit huurussa ruutua? Ja parempi niin. Toinen major häppening olikin sitten tapahtunut jossain vähän kauempaa kotoa, nimittäin jossain Euroopassa asti. Jossain… mikä se maa nyt taas oli… Virossa? Puolassa? Liettuassa? No, enivei, talliomistajien entinen naapuri oli ollut ratsastusonnettomuudessa ja pudonnut ilmeisesti päälleen ja makasi nyt koomassa jossain. Se oli se, mistä olin kuullut Dewnin ja Kittyn kinaavan (tai ei pelkästään se, mutta osasyy). Ilmeisesti tää henkilö oli Dewnin hyvä ystävä. Bad shit happens sometimes. Toi just olisi mamman pahin painajainen ja syy, minkä takia se ei koskaan saa kuulla mun hevosharrastuksesta. Tästä Dewnin ja Kittyn riidasta päästään sitten aasinsiltana viimeiseen MAJOR HÄPPENINGIIN (joka on oikeastaan myös kaikista isoin) nimittäin TALLILLA PIDETÄÄN HELMIKUUSSA RAKKAUSRETKI. TOISTAN: RAKKAUS RETKI Mä olen ilmeisesti puunsilmänä kulkenut ilmoitustaulun ohi useammankin kerran, koska jotenkin jostain syystä en ollut huomannut siitä mainosta (vaikka näin jälkikäteen, kun menin kattoon, miten sitä mainosta ei voi olla huomaamatta? Se on kirkuvan punainen ja täynnä sydämiä ja keskellä taulua – come on, Crid!!), vaan kuulin asiasta niinkin kiertoteitse kuin talliullakolla kahden teinihevoshoitajatytön kikatellessa, että ne lähtisi retkelle ihan vain Dewnin takia, mutta koska se on K18, ne ei voi. Olin siinä taustalla silleen ???? ja sitten jopa minä laskin yksi plus kaksi yhteen sen, mitä Kitty ja Dewn oli kiistellyt ja nyt tämä. Varmistin asian ohimennen ja tosi järkevästi Tom-Tomilta, joka kysyi Amyltä, joka sattui olemaan vetäjänä kyseisellä retkellä. Vasta sen jälkeen näin mainoksen. Lopputulema: helmikuussa ennen taas sitä (kirottua) ystävänpäivää on kaksi ratsastusvaellusretkeä rakkausteemalla, toinen sinkuille(!!!!!) ja toinen pariskunnille. Mitä mä tällä tiedolla teen? En yhtään mitään. Paitsi kärsin ja kidun, koska mulla ei ole mahdollisuuksia osallistua, kuten ei ikinä koskaan mihinkään kivaan, mitä tallilla tapahtuu. Tai siis… voisinhan mä päästä. Mä olin kahdeksantoista. Mä olin nyt jo ratsastanut sen verran kauan, että pysyisin satulassa. Todennäköisesti maastossakin. Toivottavasti. Mulla oli vähän rahaa säästössä (ei kyllä leirimaksuun asti, mutta ehkä mä keksisin jotain). Ja saisin alleni jonkun turvallisen ranchin hevosen, joka oli kokenut vaellusratsu. So what’s the problem? Mom is the problem. Millä ilveellä mä koskaan selittäisin mammalle, missä vietän kokonaisen viikon helmikuun pakkasten aikaan?? Kaverilla venyneissä pyjamapartyissä? Joo just. Jos olisin kahdeksan vuotta nuorempi, se ehkä menisikin läpi (paitsi että ei menisi kyllä silloinkaan, koska olisin too young ja parhaimmassa tapauksessa mamma soittelisi mulle puolentunnin välein), koska mamma ajattelisi meidän oikeasti pyjamapartyilevan. Mutta että tässä iässä, kahdeksantoista ikäinen nuorukainen, muka kaverillaan vain hengaamassa kalsareissa, syömässä sipsiä ja pelaamassa tietsikkapelejä? Eihän ne sellaista tee, nuoret miehet, kun silmä välttää! Mamma olisi satavarma, että me hurjastellaan tienoon kapakoilla yöt läpeensä, isketään mimmejä pi...ajorallilla, vedetään kännit ja örvelletään ja sammutaan hankeen ja kuollaan. The end of story. Siihen ei auta se, etten oo koskaan juonut saati maistanut mitään vaarallista tai edes käynyt kapakoissa tai ikinä ylipäänsä antanut minkäänlaista aihetta, että tällaisia kuvitelmia pitäisi musta väritellä. Mutta minkäs teet. Kun täytät 18, olet automaattisesti syntiseksi tullut. Toisaalta… jos kävisi sellainen satumainen, utopistinen, älytön mäihä, että mamma saisi niiltä kavereiltaan kutsun laivaristeilylle juuri samoihin aikoihin… mutta miten sen saisi järjestettyä? Voisin ostaa mun säästöillä sille ja parille sen kaverille liput, mutta sitten mulla ei olisi itelläni rahaa mennä sinne retkelle. Tai voisin suostutella rouva Rentonin tähän ideaan nyt, kun me ollaan vähäx niiq frendejä, mutta se ei tuu tapahtumaan, koska sen rouvan pärstää en halua nähdä enää ikinä. Joten mä käännyin tuon houkuttelevan paratiisilipukkeen ääreltä pää painuksissa ja hartiat korvissa. Siellä mä olisin varmasti kohdannut elämäni naisen (koska pistäisin Tom-Tomin asialle hyödyntään Amyä, että Amy suostuttelee/pakottaa Charlotten osallistumaan) ja elänyt onnellisena elämäni loppuun saakka, joka loppuisi joko A) kesken retken, kun mun sydän räjähtäisi ulos rinnasta silkasta onnesta, tai B) retken jälkeen, kun mamma olisikin palannut etuajassa laivalta ja saisi tietää, etten mä ole ollut koko sinä aikana kotona, vaan jossain huitsin nevadassa paitsi hevostelemassa, niin myös kuhertelemassa. Niistä kahdesta synnistä ensimmäinen tosin olisi mamman kirjoissa varmasti se pahempi. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 6, 2021 14:16:46 GMT
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 187
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jan 23, 2021 11:43:21 GMT
Selvähän se (poolotarina) 20-23.1.2021 ”Ei näytä kovin talviselta.” Se oli ensimmäinen kommentti, joka Go Oranges! poolotiimiltä pääsi astuessaan autosta lännen ikuisen auringon alla Texasissa. Tarkemmin ottaen huomautuksen sanoi Billy, jonka ei alunperin ollut pitänyt edes ottaa osaa tämän kertaiseen reissuun ja tulevaan poolo-otteluun, mutta siinä hän nyt joka tapauksessa seisoi yhdessä ympärilleen innoissaan katselevan Kittyn ja hevosia ulos kopista ottavan Roin rinnalla. Paikka näytti sekoitukselta kotikutoista ranchia keskellä ei-mitään, mutta toisaalta ei ollut niin rappeutuneen pystyynkuollut kuin useissa karjafilmeissä. Andrewsien farmi oli itse asiassa kaikin puolin viihtyisä näin ensinäkemältä. ”Mä diggaan”, Kitty sanoi. ”Ei tarvi toppahaalaria.” ”Moi.” Tyler oli varmasti ollut jossain lähellä kärkyllä odottamassa heidän tuloaan; miehellä oli ruutupaidan päällä kevyt kulunut farkkutakki ja perinteiset buutsinsa jalassa. ”Meinasitte eksyä?” ”Nääh”, Kitty heilautti kättään vähätellen. Itse asiassa he olivat sählänneet navigaattorin kanssa ja homma oli yltynyt suorastaan riidaksi asti Roin ja Billyn välillä Kittyn yrittäessä keskittyä pitämään auton pystyssä. ”Lepposastihan se matka kulki.” ”Näytän teille pilttuut, minne voitte viedä hevoset”, Tyler sanoi ravistettuaan kaikkien kättä. ”Omat hevoset on pihalla, kun on aika lempeä sää.” ”Treenataanko me silti porukalla, vaikka aiot mennä avoimeen?” Roi kysyi puoliksi kapteeni-Kittyltä, puoliksi Tyleriltä. ”Jepskukkuu, aattelin, että herätellään pientä kisamieltä jakautumalla kahteen pariin. Billy ja Tyler mua ja Roita vastaan.” ”Miehet vastaan naiset, nice”, Roi sanoi taluttaessaan Wobblen alas lastaussiltaa. ”Älkää sitten itkekö, kun me hakataan teidän perseet.” ”Sehän nähdään kuka tässä hakkaa kenet”, Billy mutisi sivellessään hiuksiaan ja odottaessaan, että Kitty toisi kopista Chocon lisäksi hänen ratsunsa Magicin. ”Pidetään hyvä henki yllä!” Kitty huusi trailerista. ”Vai mitä, Tyler?” ”Selvähän se.” Kun hevoset olivat saaneet heinät ja vedet tyytyväisten, matkasta vähän väsyneiden turpiensa eteen, Tyler kierrätti vieraat ranchin ympäri ja tutustutti vanhempiinsa, jotka asuivat hiukan kulahtaneessa vanhassa omakotitalossa pihapiirissä. Tylerin oma mökki sijaitsi kauempana. ”Poikamiesboksi”, Tyler sanoi vähän nolona päästäessään heidät sisään. ”En voi väittää, että liian usein naisväkeä käy, ei oikeastaan Charlieta lukuunottamatta juuri ketään… Koetin täällä siivota…” ”Tuoksuu… miesten deodorantilta”, Kitty sanoi ja aukoi uteliaana keittiönurkkauksen kaappeja. Billy jäi mieluummin ulos ja koetti saada kännykkäänsä nettiyhteyttä tehdäkseen somepäivitystä. Ensimmäinen poolotreeni otettiin vasta seuraavana päivänä, kun hevoset (ja ratsastajatkin) olivat saaneet tankattua tukevan Andrewsien perheen aterian alleen ja nukkuneet silmäpusseja pois. Se meni hyvin, vaikka lopussa Roi ja Billy kävivät huutokeskustelua siitä, kumman mailasta pallo olikaan lentänyt maalisalkojen välistä – oliko maali vai kolaus omaan nilkkaan. Tyler ja Kitty istuivat satuloissa taustalla ja vilkaisivat toisiinsa; Kitty virnisti ja Tylerkin hymyili vähän. Illalla oli nätti auringonlasku, jota lähdettiin lyhyelle maastolenkille ihailemaan. Hevoset olivat hyväntuulisia ja kaikki ennusmerkit povasivat lupaavaa matsia huomiselle. ”Iltarusko hyvä rusko, aamurusko päivän pasko!” Kitty rallatti, kun he palasivat ranchille ja harjasivat hevoset yöksi karsinoihinsa. Aamulla herättiin varhain. Tyler oli ollut ensimmäisenä jalkeilla. Maittavan aamupalan jälkeen hevoset loimitettiin ja autettiin autoon – matka kohti kisapaikkaa alkoi! ”Mua jännittää enemmän kuin viime kerralla”, Kitty sanoi pelkääjänpaikalta. Tyler ajoi. ”En tiiä miksi. Viimeks hävittiin niin ehkä nyt jänskättää, jos taas menee penkin alle.” ”Me voitetaan”, Roi sanoi takaa. ”Selvähän se.” ”Joo. Selvähän se.” Kisapaikalla oli jo mukava kuhina päällä. Silmiin pisti heti ensimmäisenä sinivalkoinen Team Prime Starin joukkue, jolle Go Oranges! oli viime kerralla hävinnyt. Kitty kävi ilmoittautumassa infotiskillä (Tyler tuli mukaan osallistuakseen avoimeen joukkueeseen; koska kyseessä oli halliottelu, hän ei mahtunut kisaamaan omassa tiimissä). ”Eih!” Kitty voihkaisi nähtyään kuka heitä olisi vastassa. ”Team Prime Star! Taas!” Roi ja Billy kääntyivät heti tuijottamaan tuota siistiä, eleganttia joukkuetta, joka kulki hevosineen kohti hallia. ”Selvähän se”, mutisi Roi ja sylkäisi maahan. ”Onnea”, Tyler toivotti ja suunnisti itse paikkaan, jossa yksittäiset pelaajat odottivat pääsyä joukkueisiin. Billy oli ainut, joka oli tyyni ja viilipytty satuloihin noustessa. Kitty liikahteli Chocon satulassa kuin housuissaan olisi parvi kärpäsiä, ja Roi oli muuten vain stressatessaan pahantuulinen. Peli ei kestänyt pitkään – tai siltä se ainakin tuntui. Kitty ja vastajoukkueen kapteeni pelasivat napit vastakkain ja niin yhdenveroisesti, että lopputulema oli tasapisteet molemmille. Roilla ei mennyt ihan yhtä putkeen. Prime Starin kakkospelaaja vei usein pallon hänen nenän edestään ja mitä huonommalle tuulelle Roi tuli, sitä huonommin hän myös pelasi. Mutta Billy – joka koko matsia oli jokseenkin vähätellyt eikä ollut osallistunut kotipuolessa edes kaikkiin treenikertoihin – yllätti. Hän pelasi joukkueen parhaiten ja tasaisen varmasti hallitsi koko ottelua Go Orangesin voitoksi. ”Vau! Me voitettiin, me voitettiin!” Kitty riemuitsi ja ryntäsi satulasta päästyään halaamaan molempia. ”Ihan megaubercoolvausiistiä!!” Billy pyyhkäisi rutistuksesta rypistynyttä paitaansa. ”Selvähän se.” |
|
IHAAilija
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 26
Aurinkomerkki: ♒
|
Post by Mr. January on Jan 29, 2021 22:42:32 GMT
Uudenvuodenlupaus 2021
31.12.2020 (KERJ-Cup Tuotos) Kello näytti jo lähempänä ilta kuutta kun vetelin viimeisimpiä heinänkorsia nättiin kasaan tallikäytävällä. Ulos oli ehtinyt laskeutua rauhallinen pimeä hiljaisuus, mutta pian se rikkoutuisi kun ihmiset suuntaisivat pihoille juhlistamaan vaihtuvaa vuotta. Nautin siis täysin rinnoin viimeisistä hiljaisista kymmenminuuttisista.
Tallirakennus oli ollut lähes aamusta lähtien autiona, mitä minä olin tietenkin päässyt käyttämään hyväkseni; kokonainen päivä aikaa ratsastella täysin tyhjässä maneesissa ilman huolta siitä, että satunnaiset vierailijat saisivat keskittymiseni herpaantumaan. En tiennyt pitikö minun olla iloinen tästä harvinaisesta tilaisuudesta, vai tuntea sääliä itsenäni kohtaan kun minulla ei ollut sen erikoisempia suunnitelmia vuoden viimeiselle päivälle.
Viskasin luudan tallikäytävän nurkkaan kun suuntasin kohti taukotupaa. Minulla olisi vain hetki enää aikaa hakea Loge laitumelta ennen ilotulituksien alkamista. Orii ei ollut onneksi paukkuherkkä, mutta koskaan ei voinut tietää mitä laitumella sattuisi, enkä ollut tosiaankaan jättämässä rakkaan kilparatsuni terveyttä sattuman varaan.
Taukotuvalle tullessani hörppäsin pöydälle aikaisemmin unohtamani kahvinjämät kupistani, nappasin pari muuta käytettyä kuppia pöydältä mukaani ja heitin ne tiskialtaaseen odottamaan pesua. Tiskaaminen tosin jäisi kyllä ehdottomasti ensikertaan.
Ennen huoneesta ulostautumista silmiini pisti kahvipöydällä notkuva kirjeiden kasa, ja vaikka suurin osa olisi ehdottomasti laskuja en voinut olla huomaamatta niiden seassa pilkistelevää ruskeakuorista kirjettä. Uteliaisuus sai minusta oitis paremman ja hetken päästä kääntelinkin omalaatuista kirjettä käsissäni. Hymy levisi hetkessä naamalleni kun tunnistin postimerkin alkuperän. Kanada.
Kirje lähti tietenkin mukaani hevosenhakureissulle.
Kuori avautui ennätysvauhtia. Sen sisältä paljastui kellertävä paperi, jota täytti kaunis, kaareileva käsiala ja tasaiset kappalejaot. En voinut kuin hymähtää huvittuneesti. Olin tavannut Dewnin sattumalta viime syksynä Kanadassa Orange Wood Ranchilla, kun osallistuimme Logen kanssa kyseisen tallin kolmipäiväiseen kenttäkilpailuihin. Tapaaminen ei ollut sattunut niinkään positiivisissa olosuhteissa, mutta olimme oitis synkanneet. Olin jopa kysynyt häntä lasilliselle, ja vaikkei tilanne ollutkaan edennyt siitä sen pidemmälle halusin ehdottomasti ravita sitä ystävyyden hedelmää, joka oli sinä iltana saanut alkunsa.
Harmi vain että Dewn halveksi kännyköitä aivan totaalisesti. Hence the letter.
Olinkin vain muutama viikko sitten raapustellut ensimmäisen kirjeeni miehelle. Muistan sen olleen erityisen haastavaa, sillä kuka sitä enää nykypäivänä omia ajatuksiaan paperille kirjoitti? Tosin, ei PTSD:stä puhuminenkaan olisi ollut yhtään sen helpompaa.
Sekalaisessa kirjeessäni olin kysellyt hänen porukan kuulumisia ja puolestani kertonut meidän kuulumisiamme, onnistumisia ja ongelmiamme, sekä toiveita tulevalle. Hemmetinmoinen sotkuhan siitä oli tietenkin ensimmäisellä kirjoituskerralla muotoutunut.
Sattumien kautta OWR:n tallityöntekijä Kitty Loop oli tullut vierailemaan Suomeen ja käynyt tapaamassa meitä, joten heti onnistuneen valmennuksemme jälkeen kirje oli sopivasti lähtenyt naisen matkaan, kun olin sen epätoivoisessa turhautumisessani saanut edellisenä yönä puhtaaksi kirjoitettua. Vastaus olikin tullut nopeammin kuin olin osannut odottaa. Yritin tihrustella Dewnin kiekuroista käsialaa illan pimeydessä.
"Hi Nikolai,
I'm so glad you chose to write to me, it has indeed been awfully long since we last spoke!
It's been a pretty quiet couple of weeks here but not without some excitement every now and then. Kitty and Billy are all over training for the upcoming polo competition that we hardly see them doing anything else anymore. You wouldn't believe how depressed Kitty was when she was meant to leave to Finland!
She did mention about the coaching session she gave you before coming back, but her words doesn't really align with what you had told me in the letter. She said you two were doing absolutely great in every way so you can imagine my surprise when I red your letter.
She also said that she's glad we aren't located in Finland; apparently you have had a couple of extremely cold weeks followed with heavy snowfalls, and hence polo training would not be possible. Trust her to be only thinking about that haha!
And to my great displeasure, she has been plotting some kind of an event for Valentine's day. It wouldn't be so bad but she's making demands of my attendance. Apparently, in her words, I've been moping around for years now and am in dire need of a teddybear, and she won't hear me say otherwise. Can you believe the nerve? I guess that can be my new year's resolution... To at least give it a try, if nothing else. Though I'm not so thrilled about it-"
Hymyni muuttui leveään virneeseen kun luin viimeisimmän kappaleen. Miehen vaivaantuneisuus aihetta kohtaan oli käsinkosketeltavaa. Dewn olikin maininnut edelleen elättelevänsä toivoa vaimonsa paluusta, eikä näin ollen ollut kiinnostunut kokeilla deittailua uudelleen. Kitty joutuisi epäilemättä raahaamaan miehen mukanaan kyseiseen tapahtumaan, sillä en vain voinut kuvitella hänen lähtevän mukaan vapaasta tahdostaan.
Minun täytyisi ehdottomasti kysyä tapahtumien kulkua seuraavassa kirjeessä. Ehkä laittaisin Kittylle viestiä ennakkoon, ja kalastelisin ne maukkaimmat tarinat mitä Dewnille sattuisi. Jep, ehdottomasti.
Löysin itseni pysähdyksistä aivan laitumen portin edessä. Jalkani olivat kuljettaneet minut Logen luokse näköjään automaattisesti. Logekin oli saapunut portille tervehtimään, tosin orii oli kääntynyt selin minuun joten saatoin arvuutella seisseeni tässä jo muutaman hetken pidempään. Huomioitta jääminen ei ollut hevosen mieleen sitten ollenkaan, ja tämä olikin sen tapa osoittaa mitä mieltä hän oli asiasta. Hykersin puoliääneen enkä voinut olla kuin tuntematta kiintymystä tummanruunikkoa ratsuani kohtaan.
Onneksi minulla oli taskussani täydellinen kuution muotoinen ratkaisu asiaan.
Livahdin porttiaitojen välistä tarhaan suoraan Logen luokse. Oriin korvat kaareutuivat taakse päin kun se kuunteli jokaista lähestyvää askeliani tarkkaavaisesti. Kaivoin sokeripalan taskustani ja herätin sen huomion nopealla vihellyksellä. "En minä sinua tahallani sivuuttanut, sain kirjeen Kanadasta asti. Aselepo?"
Orii käänsi ison päänsä minun puoleen. Sen kirkkaan oranssit silmät tapittivat kädessäni olevaa herkkupalaa, ja aikaisempi epäkohta oli oitis hävinnyt sen mielestä. Silmänräpäyksessä hevosen samettinen turpa kutittelikin kämmentäni, eikä sokeripalasta ollut jäljellä enää muruakaan. Pieni naurahduksen ääni pääsi livahtamaan suustani.
Tarjosin Logelle vielä toisenkin palan sokeria, ennen kuin jatkoin kirjeen lukemista toinen käsi rennosti oriin kaulaa taputtaen.
"I'm so sorry to hear about your troubles with Loge. It's very hard to get over something that's got a tight grip on your neck, especially without professional help. It will take lots of time, and work, and it won't happen overnight. You need to be patient and not too hard on yourself, you read me? I'd make you promise me to have some days off but I know better than to ask that, so I won't. But know that I will be very sad if you choose to ignore my advice!
I heard you guys didn't do so well in recent competitions and now as a punishment you are training harder than ever. It's great that you are going forward strong but you shouldn't forget to give yourself time to some rest too! It's important not only for your body but for your mind also. Just have a breather every now and then, alright?"
Huomioni herpaantui hetkeksi Logen sulloessaan ylisuurta turpaansa väkisin takkini taskuun, toivoen löytävänsä vielä viimeiset makupalat sen pohjalta. Luimistelevat korvat paljastivat heti, oliko yritys tuottanut tulosta. Kauaa en pystynyt katsoa sen pettyneitä silmiään, joten kaivoit taskusta loputkin makupalat ja tarjosin ne hellävaroen oriille. Palat hävisivät parempiin suihin yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneetkin.
"Sinun uudenvuodenlupauksesi pitäisi ehdottomasti olla herkkujen vähentäminen." Naurahdin oriille hyväntahtoisesti ennen kuin palasin takaisin kirjeen pariin.
"There's nothing wrong with wanting to win but you shouldn't forget why you do this to begin with. To have the best time of your life with the horse you trust the most. To have fun. And maybe that can be your new year's resolution? At least then we would both be trying to change for the better.
Hang in there Nikolai, I'm most certain the next year will be better for the both of us, so just hold on.
Best wishes, Dewn Center & Honey"
Hetkeen en voinut kuin tuijottaa mykistyneenä paperille kirjoitettuja lauseita. Oli aivan uskomatonta kuinka Dewnin sanat pystyivät nostattamaan niin monta eri tunnetta tällaisen kyynikon pintaan, vaikka mies itse oli pallon toisella puolella.
Niin, kulunut vuosi oli mennyt suuntaan jos toiseenkin. Alkutalven olimme tehneet loppuverryttelyjä ja keväällä saimme eläinlääkäriltä viimein vihreät valot osallistua loppuvuoden kisoihin. Ja siinäkös se kesä oli sitten kulunut. Mutta kaikki ei tietenkään ollut mennyt aivan nappiin, sillä vanhat haavat olivat onnistuneet repeytymään auki. Ei kirjaimellisesti mutta mielessäni, mikä oli tehnyt kisaamisesta astetta haastavampaa, mikä oli ehdottomasti syy sille, miksi olin alkanut treenaamaan kahta kauheammin.
Mutta ehkei minun tarvitsisi. Kaikkea ei pystynyt korjaamaan raskaalla työllä vaikka kuinka haluaisin, ja vähitellen siitä jäävä jälki henkiseen hyvinvointiini ei taatusti minua kiittänyt. Dewn saattoi hyvinkin olla oikeassa, että minun pitäisi ottaa asiat vastaan vähän rennommin.
Kisaaminen ja treenaaminen ei ollut kaikki kaikessa. Pääasia että sain viettää jokaisen hetken yhdessä niinkin hienon ratsun kuin Logen kanssa, tuloksista riippumatta. Ehkä minun oli kuin olikin tarpeen aloittaa tuleva vuosi uudella lupauksella. Alexiinan kommentti:
Ai mikä ihana yllätys ja aamun piristys oli tämä tarina!
Kirjoitustyylisi on kaunis, niin rauhallinen ja silti etenevä ilman, että mitään on liikaa tai liian vähän - toisin sanoen hyvin tasapainoista tekstiä, jota on miellyttävää ja helppoa lukea!
Se, että olet tarkka yksityiskohdissa (esim. Dewnin inho kännyköihin, poolokausi) on mahtavaa. Ja kirje englanniksi, wheeee! <3
*
”Sinä lähdet Suomeen?”
Kittystä ei näkynyt kuin takapuoli, kun hän pakkasi tavaroitaan valtavaan neonvihreään jumppakassiinsa.
”Pikainen valkkapesti. Alexiina maksaa viulut. Kiva nähdä sitä Nikkistä ja Goshia taas.”
Jonkinlainen haikeus hyrräsi Dewnin rinnassa; olisi mukava päästä käymään Suomessa pitkästä aikaa, poiketa ehkä isovanhempien luona Rovaniemellä ja ylipäänsä muistella varhaislapsuutta. Mutta hän ei voinut lähteä – ei näin varoittamatta. Hän oli juuri palannut Latviasta eikä voisi samantein vain kiepahtaa seuraavalle lennolle. Häntä tarvittiin kotona. Sitä paitsi, hän suosi paljon enemmän autolla ja veneellä matkaamista, kuin lentämällä. Se oli epäekologista, kallista ja aina vähän epävarmaakin (kiitos äidin, joka oli innostunut mummin kanssa seuraamaan iltaisin telkkarista lentotapaturmatutkintasarjaa, jolle Dewn oli väkisin välillä kotona käydessä altistunut).
”Taas? Tunnet sen ratsukon, vai?”
”Pöljä”, Kitty kääntyi, huomasi Dewnin takana naulassa riippuvan hilemekon ja nappasi senkin – taivas yksin tiesi, mitä hän sillä valmennusmatkallaan tekisi. ”Ne oli täällä sillon syksyllä kenttäkisoissa. Appleventissä. Ja mä valkkasin niille sen palkintotreenin.”
”Nikolai?” Dewn valpastui. ”Loge?”
”Bingo.” Kitty vetäisi vetoketjun kiinni ja katseli sitten kädet lanteillaan asunnossaan ympäri. ”Mitä muuta mä tartten? En kai muuta… En ota hevosta, joten helppo matkustaa. En mä viivy kuin muutaman päivän. Ole kiltti poika sen aikaa, eiks je? Ja valmistaudu henkisesti you-know-mihin.”
Dewn rypisti kulmiaan. Ystävänpäiväviikon romanttinen ratsastusretki oli ehkä viimeisenä hänen mielessään tällä hetkellä.
Suippokasvoinen, tummahiuksinen nuorukainen pitkäjalkaisen ruunikkonsa selässä. Se katse Nikolain silmissä oli ollut kuin peili, josta Dewn oli nähnyt itsensä; sama epäluuloisuus, suru ja pelko – mutta toisin kuin Dewn, Nikolai oli vastoinkäymisistä huolimatta ottanut pelkojaan sarvista ja jatkanut edelleen kilparatsastusurallaan. Mitä Dewn oli tehnyt mentyään aikuisuutensa kynnyksellä hevosensa kanssa nurin maastoesteellä? Lopettanut ratsastuksen moneksi vuodeksi ja vihdoin satulaan palattuaan jäänyt vain hiljaiseksi harrastelijaksi, joka ei enää kuuna päivänä hyppäisi yhden yhtä estettä.
Dewn palasi tuulimyllylle ja aukaisi vanhan puunahkaisen aarrematkalaukun, jossa säilytti rakkaimpia muistojaan: valokuvia Mischasta ja entisistä hevosistaan Hedestä, Sonatasta ja Fifistä, kulahtaneita ruusukkeita, kauniita simpukankuoria, matkamuistoja maantiereissultaan sekä Mischan hääsormusta (omaansahan Dewn piti edelleen sormessa). Hän nosti käteensä paperinpalan.
In case you’d like to keep in touch...here’s my address. You can write me if you like, maybe we can share some thoughts and talk more about our past… - Nikolai
Dewn luki lyhyen lapun alusta loppuun huolellisesti ja viikkasi sen sitten ajatuksissaan takaisin arkkuun. Hän nousi polviltaan ylös, etsi käsiinsä kynän ja puhdasta paperia ja levitti ne eteensä; oli niin paljon sanottavaa eikä kuitenkaan oikeastaan mitään. Kynä seisoi paperilla pitkään paikallaan, kunnes se vihdoin alkoi tanssia aavistuksen töksähtelevin koreografioin.
Hi Nikolai,
Maybe you don’t remember me. We met at the Applevent, here on my home ranch in Canada, when you participated with Loge…
I’m writing you this letter since you left your address – I’d love to keep in touch with you…
How have you been? How is Loge? I hope you’ve not been too hard on yourself…
It has been awfully long since we last spoke.
Hän oli paneutunut kirjeeseen niin tiiviisti, että havahtui vasta loppuvaiheessa takaisin todellisuuteen. Useampi kuin yksi paperi oli rutistettu palloksi ja pudonnut lattialle. Nopeasti hän silmäili valmiin kirjeen läpi, sipaisi kiinni, etsi kuoren ja palasi puolijuoksua lumista mäkeä alas takaisin talleille.
Mutta hän myöhästyi. Kitty oli jo ehtinyt lähteä – Dewn oli uppoutunut liiaksi haaveiluun ja vaikeuteen tavoittaa oikeita sanoja. Tuntematon kipristys rinnassaan hän jäi seisomaan talviselle pihamaalle kirje nyrkkiinsä pusertuen, jonkun muun ollessa matkalla Maapallon toiselle puolen sen vastaanottajan luo. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Feb 1, 2021 9:33:21 GMT
17-31.01.2021 - Westerniä, vieraita, pooloa, lisää westerniä, vähän lisää pooloa, inanen lisää westerniä ja pohdintaa Imagesta
Kitty Billy
Sunnuntai 17.01.2021
Kisat Syringassa olivat menneet keskiverrosti eikä menestystä ollut tullut läheskään päivittäin. Kuitenkin positiivinen yllätys oli ollut Imaghostin nappaama voitto ja muutkin sijoitukset tietenkin lämmittivät mieltä. Puolivälissä kotimatkaa puhelimeni soi ja ihmettelin pienesti kun Charlie soitti. ”Yup? Mun pitäis olla kotona puolen tunnin päästä” ”Suze ei näytä hyvältä. Tai siis se on ollut nyt pari päivää paljon flegmaattisempi kuin normaalisti” Charlien vakava ääni pureutui tajuntaani. ”Fuck… mä en usko että meillä on enää muuta vaihtoehtoa kun päästää se pois… katotaan kun oon kotona.” Lopetin puhelun lyhyeen ja Trevorin tamma tuli pakostakin ajatuksiini. Mä olin toivonut jotta Suze kääntyisi vähän paremmaksi kaikkien uusien hoitojen kautta mitä tammalle oltiin kokeiltu, mutta todennäköisesti olisi aika vain päästää tammasta irti vaikka olisi ollut ideaalein tilanne että se jouduttaisiin päästämään pois jo nyt kun Trevor ei ollut paikalla. Olinhan mä kertonut Treville jo aikaisemminkin että voisi olla jotta Suze ei kauaa enää jaksaisi joten se, että tamman kohdalla jouduttaisiin tehdä päätös näin nopeasti, oli omalla tavallaan odotettavissa mutta silti se yllätti pienesti. Tämä tieto tuntui pidentävän myös viimeisiä maileja kotiin ihan liiaksi, mutta lopulta sain kääntää autoni tutulle ajotielle ja lopulta tuttuun pihaan. Charlie auttoi purkamaan tammat kyytistä ja palauttamaan ne omiin tarhoihinsa ennen kuin oli aika käydä katsomassa miltä Suze näytti. ”Se ei kyllä todellakaan näytä hyvältä… Mä soitan huomenna Evielle ja katsotaan mitä se sanoo. Voi kyllä olla että Suzen on aika mennä” huokaisin katsellessani ennen niin elämäniloista tammaa, joka oli vain varjo entisestään. Ehkä olisi paras olla soittamatta Trevorille ennen kuin Evie olisi käynyt ja tietäisi mitä tammalle kävisi. Tiistai 19.01.2021”Hi Tyler. Suzeko ei lähtenyt menemään paremmaksi?” ”Valitettavasti ei… Mä en tiedä onko vain paras päästää tammaraukka kärsimyksestään. Tai siis niin kuin onhan meillä vielä ne pari vaihtoehtoa mitä kokeilla, mutta mä en oo varma kannattaako Suzea kiusata enempää” ”Mitä Trevor on mieltä?” ”No tuota… Trev ei tiedä” Vihreiden silmien katse kertoi paljon, mutta tiesin että Evie ymmärsi miksi en halunnut kertoa asiasta isoveljelleni vaikka Trevorin olisikin ollut hyvä tietää asiasta. Toisaalta Trevor ei voisi kuitenkaan tehdä mitään asialle Suomesta käsin ja olin ollut vastuussa jo niin monta vuotta miehen hevosista jotta halusin ainakin uskoa veljeni ajattelevan että tekisin parhaat päätökset myös tuon hevosten puolesta. Tutkittuaan Suzen myös Evie oli sitä mieltä että olisi paras päästää ikivihreille. Talutimme tamman paikkaan, jossa se olisi helppo lopettaa ja mihin tamman voisi myös helposti haudata. Sanottuamme molemmat Charlien kanssa hyvästimme Suzelle Evie antoi tammalle viimeiset piikit ja lopulta tamma oli ikiunessa. Evien vielä varmistettua että Suzie todellakin olisi poissa palasimme takaisin ranchille ja tarjosin naiselle kahvit ennen kuin tuon oli pakko jatkaa matkaansa. Evie pahoitteli vielä Suzien puolesta ennen kuin tuo nousi autoonsa ja suuntasi kohti seuraavaa paikkaa. Puhuimme Charlien kanssa vielä jonkin aikaa tammasta samalla kun suuntasimme talliin laittamaan muutaman karsinoista valmiiksi Orange Woodilaisille, sillä Kitty, Roi ja Billy olisivat majoittumassa vastavuoroisesti luonani. Forever Shine sekä Carly saivat viettää yönsä ulkona, sillä kymmenen lämpöastetta olisi vielä enemmän kuin hyvä keli seisottaa tammoja pihalla ja noilla olisi onneksi myös katokset tarhoissaan joten ne pärjäisivät sielä hyvin. Näin ollen saimmekin tarpeeksi karsinoita vieraileville hevosille joten tallissa tulisi olemaan vain Imaghost sekä Trevorin toinen ratsu. Torstai 21.01.2021
Olin käynyt aamusta hoitamassa kaupungilla muutamia asioita rehujen hausta Suzen muistolaatan tilaamiseen. Olin juuri saanut vietyä äidilleni tuon pyytämät ostokset kun isäni huuteli että pihaan ajelisi vieras traileri. Epäilin sen olevan kanadalaisten karavaani eikä ajatukseni lopulta ollutkaan pielessä, sillä sellaiseksi se paljastui. Kunhan hevoset oli purettu ja olin näyttänyt kaikille karsinapaikat sekä mihin tavarat voi jättää esittelin farmimme. ”Talli on tosiaan vain tällainen pieni viisipaikkainen. Hevosia on neljä ja niistä kolme on minun ja enää yksi on Trevorin. Tietenkin sitten takaa löytyy katetut tarhat, joissa hevoset pärjäävät tarvittaessa vaikka myös yön yli” jatkoin selitystäni samalla kun kierrätin pienen porukan tarhojen luokse, jossa omat tammani sekä Trevorin ruuna nuokkuivat. Lopulta kierros oli valmis ja vaihdoimmekin hetken kuulumisia ennen kuin äiti kutsui meidät kaikki syömään ja oli aika suunnata peteihin. Perjantai 22.01.2021
Vieraiden heräiltyä ja kunhan kaikki olivat vain saaneet aamupalaa ja kahvia pakattiin hevoset traileriin ja ajoimme Freewind Farmille harjoittelemaan, sillä meiltä ei omasta pihasta mitään sopivaa tilaa löytynyt. Samalla ratsut pääsivät vähän tutustumaan kisapaikkaan, vaikka omalle tammalleni se olikin jo tuttu kun olimme olleet Foreverin kanssa ajamassa tilan pientä karjalaumaa aitaukseensa. Porukka jakautui kahtia niin että minä ja Billy teimme yhden joukkueen ja Kitty ja Roi toisen. Viimehetken treenit sujuivat hyvin vaikka eivät ihan draamattomasti ja kaikille taisi jäädä hyvä fiilis seuraavan päivän kisaa ajatellen. Illalla hevoset varustettiin vielä uudelleen ja lähdettiin metsästämään auringonlaskua takalaitumelle. Samalla oli hyvä tarkistaa miten kylmenevä ilma oli kohdellut aitaa, joka täytyisi kyllä oikeasti vaihtaa ennen kuin karjan voisi ajaa takaisin laitumelle. Lauantai 23.01.2021
Aamu alkoi odottavissa tunnelmissa ja aamupala pöydässä keskustelu kävikin tulevassa poolo-ottelussa. Poikkeuksellisesti jopa Charlie löytyi hörppimästä kahvia keittöstämme jo näin aikaisin, sillä olisin jatkamassa itse suoraan Kanadaan ottelun jälkeen joten kävimme miehen kanssa muutamia juttuja lävitse mitä tuo voisi tehdä jos ylimääräistä aikaa olisi hevosten hoidon ja muiden tehtävien lisäksi, sillä Charlie oli lupautunut auttelemaan jossain muuallakin. Kisapaikan rajoitusten vuoksi meikäläinen ei tällä kertaa mahtunut Go Oranges! joukkueeseen ja lopulta päädyin jättäytymään pois myös avoimista joukkueista ja tarjoamaan näin mahdollisuuden pelaamiselle sellaisille, jotka olivat tulleet paljon kauempaa ottamaan osaa peleihin. Olihan se toisaalta mielenkiintoista myös päästä näkemään muiden joukkueiden pelaamista kunnolla ja lopulta kannustamaan omat tiimikaverit voittoon, samalla kun videoin tuon ottelun jotta Kittyllä ja muilla olisi jotain näytettävää muille kunhan sopiva hetki tuli. Voitokkaan ottelun jälkeen oli aika palata ranchillemme ja ruokailun jälkeen oli kaikkien aika pakata tavaransa autoihin ja lopulta hevoset traileriin ja kääntää nokat kohti Kanadaa ja Orange Woodia, jossa olisi seuraavat kilpailut jo seuraavana päivänä.
Sunnuntai 24.01.2021
Mä tiesin jo ottaessani Foreveriä hoidettavaksi että tänään ei olisi meidän kisapäivä. Kai tamma oli niin tottunut siihen että se matkustaisi ja olisi kaikkialla Imaghostin kanssa että nyt kun se oli pitkästä aikaa yksin matkassa ei se osannut enään oikein olla ja toimia. Meidän suoritus oli todella takkuinen ja ei todellakaan mitään sellaista mitä olin tottunut odottamaan appaloosaltani. Riittihän se toiseen sijaan näissä kisoissa, mutta silti olisi suorituksesta voinut korjata vaikka ja mitä. Kuitenkin täytyi olla tyytyväinen että tamma sai aikaan edes jonkinlaisen suorituksen vaikka se ei ollutkaan parhaimmillaan. Ennen lähtöäni pohdimme vielä hieman taktiikkaamme tulevaan poolo-otteluun sillä se pelattaisiin vain parin viikon kuluttua. Ajaessani kohti kotia pohdin kaikkea mitä viikon aikana oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa oli tapahtumassa. Edessä olisi kuitenkin vielä parit western kilpailut ennen seuraavaa poolo-ottelua ja ystävänpäivän viikon vaellusta Kanadassa. Keskiviikko-Sunnuntai 27-31.01.2021
Kisat Deadwoodissa olivat alkaneet jo keskiviikkona joten olin juuri sopivasti kerennyt käydä nappaamassa Imaghostin kyytiin ja ajamaan kisapaikalle. Forever ei jatkanut edelleenkään kovinkaan suurta ja mahtavaa suorittamista joten tamma taitaisi kyllä ansaita seuraavan poolo-ottelun jälkeen hieman lomaa. Pikkutamma sen sijaan oli ihan elementissään ja torstaina sekä perjantaina varsa nappasikin sijoitukset matkaansa. Kilpaileminen Imaghostin kanssa oli aina oma pieni tehtävänsä mutta se selittyi kuitenkin tamman mustangiverellä ja sillä että se oli vielä nuori eläin, jolla oli ehkä hieman enemmän elämän kokemusta kuin ikätovereillaan, mutta silti se oli kuitenkin pääasiassa vielä nuori varsa. Ehkäpä tamma tasaantuisi iän mukana, tai sitten se olisi tulevaisuudessa oma pieni tulisieluinen karjahevoseni. Vain aika näyttäisi mitä valkopäisestä pikkuhevosesta tulisi. Alexiinan kommentti:
Poor Suze.  Tämä oli mukava tällainen päiväkirja- tai lokityyppinen tekstipläjäys! Tyleriltä ei ainakaan puuha kesken lopu, kalenteri näyttää alati täyttyvän toiminnasta kisoista seuraaviin kissanristiäisiin ja poolomatseihin! What next?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Feb 7, 2021 10:17:24 GMT
Jäätävä poolomatsi (kutsu) 6.2.2021 No ainakin tämä lämmittää, ajatteli Kitty veren pakkautuessa päähän roikkuessaan hetken aikaa alaspäin Chocon satulasta. Miten oli mahdollista, että kesken kiihkeän ottelun hän oli luiskahtanut likipitäen nurin niskoin ja roikkui nyt laukan tahdissa heilahdellen kuin oksalle kiikkumaan jätetty mollamaija? Mutta oliko sillä väliä? Taivas oli yhtä valkoinen kuin valkea maa, joten oliko se nyt niin nöpönuukaa istuiko satulassa oikein vai väärin päin. Billy suhahti ohi lujaa kyytiä. Lunta ryöppysi Magicin kavioista Kittyn kasvoille. Mikäs siinä. Se taas viilensi jo kuumiksi käyneitä pinkinpunaisia poskia. ”Get your f* arse up”, tuntui Billy suhisseen ohi mennessään, mutta ei kai tässä paniikkia ollut? Sitä paitsi, nyt Kitty oli lähempänä maata ja saattoi selvemmin erottaa pallon lumikentältä. Mailan käyttö oli tietysti tästä kulmasta vähän hankalaa… mutta toisaalta hänen eriskummallinen ratsastusasentonsa hämäsi vastajoukkuetta. Joten anti mennä vaan! ”Kitty, what the–?” Roi oli tullut Chocon toiselle puolen ja pällisteli kypäränsä alta silmät suurina kuin lumipallot. ”Noilla on pallo menossa, koeta nyt päästä ylös!” Ei Kitty turhaan ollut tallilla tunnettu bodarin maineestaan. Eivätkä nuo vatsalihakset hyödyttömiä olleet. Hän jännitti lihaksensa, hamusi satulankaarta kämmeneensä ja suitsait ponnisti takaisin istumaan kuten kuului. Roi pyöritti hänelle yhä silmiään. Pilli vihelsi erätauon merkiksi. Kylmällä arktisella kentällä hevosten ja ratsastajien hengitykset huurusivat yhtä kaikki. ”Me ollaan tappiolla ja sinä vain pelleilet”, Billy rähisi hypätessään alas Magicin selästä venytelläkseen pitkiä koipiaan. ”Me ollaan poolomatsissa, ei vikeltämässä.” ”Tyler!” Kitty kopsahti miehen käsipuoleen. ”Mä sain ylösalas roikkuessa masterplanin, pelistrategian vailla vertaa!” ”Aijaa?” Tyler taputti Forever Shinen kaulaa hiukan vaivaantuneena. ”Me ei kuunnella ideoita keskellä peliä”, Billy murisi. ”Viimeksikin se sotki ajatukset.” ”Teidän kannattais kokeilla joskus päälläseisontaa. Se pistää veren liikkeelle ja samalla aivonyssykät”, Kitty osoitti kypäräänsä. ”Kun vastapeluri meinaa viedä pallon, heittäytykää sivuttain satulassa. Se hämää niitä perusteellisesti ja backup voi lunastaa pallon!” Billy, Roi ja Tyler tuijottivat kaikki Kittyä. ”Sun pää on jäässä.” Nerot ovat kautta aikain olleet väärinymmärrettyjä. Tuomari: ” Kyllä sitä tuomarillakin oli siinä ihmettelemistä kun osallistuja heilui hevosen kyydissä kädet ja jalat taivasta haparoiden, eikä ollut nyt ihan varma oliko kyseessä pelkkä vahinko vai oliko Kitty kenties tuonut peliin jotain kummallisia Eurooppalaisia vaikutteita! Kun puhutaan, että asioiden katsominen toisesta perspektiivistä auttaa moneen asiaan, ei sitä varmasti ollut tarkoitus ottaa ihan näin kirjaimellisesti… Noh, ainakin Kitty löysi oman tyylinsä sanontaan “think outside the box”.Kirjoituksesta löytyi vauhtia ja hauskoja hetkiä, sekä onnistunutta pelaajien keskeistä dialogia.”
Billy puhalsi jääpalikkasormiinsa, mutta hieroipa tai naksutteli niitä miten päin hyvänsä, ne olivat auttamattoman jäässä. Pilli vihelsi ja erätauko oli ohi; peli jatkui. Pureva tuuli ujelsi lumisen kentän halki ja oli viedä palan nenää valittaen mennessään. Hetken hän ehti laittaa kätensä lämpenemään Magicin kaulaa vasten, mutta sitten oli jo otettava ohjat sormiin – ja toivoa niiden niissä pysyvän. Varpaissakaan ei ollut enää tuntoa, joten kopisivatko ne katkenneina saappaan sisällä irrallaan vai eivät, ei voinut varmuudella sanoa. Pakkanen nipisteli poskea ja nenää. Hengittäminen oli vaikeaa; keuhkot pyrkivät hylkimään kylmää ilmaa. Billy painoi päätä tanaan ja ohjasi Magicin edellä olevan kahden vastapelaajan ratsukon taa. Mailat heiluivat. Pallo! Billy näki sen; kuin hidastetusti hänen kätensä kohosi taivaisiin ja iski sieltä moukarin tavoin – harmi vain, että lyönti meni huti ja lennätti sen sijaan jäätyneen lumipallon huimalla vauhdilla eteen. Se osui omien maalisalkojen väliin, mutta onneksi lumipalloista ei pisteitä jaeltu. Roi laukkasi ohi ja näytti sarkastisesti voitonmerkkiä. Billy oli kuin ei välittäisi ja kaarsi Magicin kanssa takaisin kohti keskikenttää. He eivät ikinä pärjäisi Sooryodayn joukkueelle. Tuo etelän tiimi viskeli lunta ja palloa kuin ei huomista päivää, ja talvesta ja pakkasesta huolimatta heidän hevosensakin näyttivät iskevän sieraimista kipinöitä. Ehkä pohjoisen pallonpuoliskon pelaajat olivat vain omassa elementissään – viileitä ja hitaita syttymään. Tuomari: ” Tuotoksessa kuvaillut pelipäivän sääolosuhteet sai tuomarinkin heiluttelemaan “kohmeisia” varpaita ja sormiaan sen enempää asiaa ajattelematta, joten varmasti jokainen lukija voi jollain tasolla samaistua Billyn päivään ja kohmeisiin raajoihin. Tuotos oli helppolukuinen, ja siitä sai hyvän kuvan kisapäivän etenemisestä Billyn silmin, vaikka miehellä tuntuikin olevan hieman vaikeuksia keskittyä omaan pelaamiseensa.”
Kitty leikki strapetsitaiteilijaa ja Billyllä järki leikkasi hitaammin kuin hinausautolla auraamattomalla tiellä. Roista tuntui, että hän oli ainoa, joka oli pelin ja tilanteen tasalla – no, ja ehkä Tyler, joka piti päänsä aina yhtä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Hänelle Roi soikin pienen tsemppinyökkäyksen, jossa oli sekoitus silmienmuljautusta kahta muuta pelaajaa kohtaan. Sitten hän kiskaisi aurinkolasit takaisin nenälleen; lumisokeus ei olisi hyvä juttu. Sooryodayn tiimi oli tunnettu tappuraisesta pelivireestään ja hyökkäävästä taktiikastaan. He olivat nopeita, röyhkeitä, rohkeita ja taitavia. Roi katsoi Kittyn vaappumista satulassa, Billyn huonoa ratsastusta ja Forever Shinen liukastelua ja tuli ajatelleeksi, että paljon mieluummin sitä olisikin tuon toisen yhteen hiileen puhaltavan joukkueen persikkavioleteissa väreissä. Katsomosta raikasi rytmikäs kannustus, mutta kenelle – siitä ei ottanut selkoa. Kun Roi sai hyvän sihdin palloon ja osuikin siihen, mutta Billy, jonka piti olla ottamassa sitä vastaan kaahasikin ohi, karkasi Roin huulilta useampi kuin yksi tuskastunut ärräpää. Ne sihisivät haihtuen hyiseen ilmaan kuin saunan kiukaalle heitetty vesi. Hän olisi ampunut jääpuikkoja kidastaan, ellei olisi käynyt niin kuumana, että oli päinvastoin syttyä tuleen. Tämä oli tulen ja jään taisto. Tuomari: ” Ainakin Roi oli yksi heistä, joka tuntui olleen oikeasti keskittynyt siihen itse pelaamiseen. Muiden pelaamisesta nousseet ajatukset sekä vertauskuvat Roin mielessä toivat mukavasti tekstiin mukaan ripauksen huumorinpoikasta. Tuotoksessa oli tuotu kisan kriteerit hyvin tasavertaisesti esille, joskin niitä olisi voinut olla myös ripaus enemmän.”
Mä en tajua miten kukaan voi elää pakastimessa useamman kuukauden vuodesta. Lumi ja pakkanen oli suuri muutos Texasin kymmeneen lämpöasteeseen ja vesisateisiin, ja musta tuntui että mä olin kuin jäätynyt torakka varustaessani Foreveriä tulevaan poolomatsiin. Sentään muut tiimiläiset olivat sen näköisiä että sää ei haitannut ollenkaan mutta kai tämä oli kuin kesäpäivä kanadalaisille. ”Valmiina pelaamaan?” Kitty heitti noustuaan Chocokon selkään. ”Todellakin, tässähän jäätyy seisaalleen muuten” vilunväreet juoksivat selkääni pitkin samalla kun heilautin itseni ratsuni selkään. Onneksi ratsastaessa tuli lämmin ja kun ensimmäinen peli vihellettiin alkaneeksi mä päätin ratsastaa kuin mun henkeni olisi kiinni siitä. Forever kääntyili lumessakin onneksi kuin kolikon päällä vaikka tamman askel välillä vähän lipsui, sillä meillä ei ollut hokkeja alla joten meidän pito oli varsinkin vauhdikkaammissa käännöksissä välillä todella liukkaita. Forever kiemurteli ja kääntyili mun alla kuin unelma, ja mä tunsin suurta ylpeyttä siitä miten mahtavasti sen karjahevosen koulutus tuki meidän hulluttelulajia. Appaloosaan oli pakattu räjähtävää voimaa ja sellainenkin lievyys että sen ohjailu tuntui tapahtuvan vain ajatuksella. Mun onnekseni tällä kertaa pelissä oli värillinen pallo, joten se näkyi kaiken valkoisuuden seasta, vaikka mun oli ollut pakko vetää vielä aurinkolasit nenälleni, sillä eihän kukaan nyt mitään voi nähdä tuijotellessaan tuota valkoista mattoa, jota kaviot polkivat rikki pelin tiimellyksessä. Ensimmäisen erän ollessa pelattuna mä tunsin miten adrenaliini juoksi mun suonissani ja kylmyydestä ei ollut tietoakaan. Ainakaan ennen kuin ensimmäinen ottelu oli kokonaan pelattuna ja piti muka tarjeta vielä riisua hevonen ja hoitaa se poiskin. Mä en kyllä ikinä muuttaisi mihinkään missä joutuu asumaan pakastimessa useamman kuukauden vuodesta. Tuomari: ” Tässä tuotoksessa tilanteet oli mukavan yksityiskohtaisesti kuvailtu ratsastajan mietteitä sekä säästä, omasta ratsusta että tuntemuksistaan. Itse poolopelistä kertominen tuntui kuitenkin jääneen vähän taka-alalle josta rokottui pari pistettä. Tuotoksen kerronta oli selkeää ja siinä pysyi helposti mukana.” Yleiskommentti Go Orangesille: ” Tekstejä oli hyvin viihdyttävää lukea, eritoten kun pääsi mukaan pelin hetkiin jokaisen pelaajan omasta näkökulmasta! Talvipoolo-ottelu ei tainnutkaan olla ihan jokaisen suosiossa. Pelipäivän kolea ilma näkyi olevan ensimmäisenä jokaisen mielessä, ja varmasti asia joka toi haastetta myös jokaisen omaan peliin. Jokainen tuotoksista vastasi annettuja kriteerejä varsin onnistuneesti, ja niitä lukiessa oli poolo teemana mukavasti aina mielessä. Olisin kuitenkin kaivannut edes yhdeltä osanottajalta kuvan.” |
|
Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
Toisaalta, kiva nähdä hänessä vähän kiukkuisempaakin puolta, kun kombo on kipu+pieni nolostuminen+Kittyn höpinät 
Olisi hauska nähdä paremmin, miltä hän näyttää, vaikka jonkinlainen mielikuva hänestä jo onkin. Helpottaisi vain (mm. tulevien poolokuvien piirtelyä 
), jos näkisi tarkemmin refeä! 
Tämä oli mukava tällainen päiväkirja- tai lokityyppinen tekstipläjäys! Tyleriltä ei ainakaan puuha kesken lopu, kalenteri näyttää alati täyttyvän toiminnasta kisoista seuraaviin kissanristiäisiin ja poolomatseihin! What next?