# Mamma mia! Pappa sia! #
26.11.2021
Mun kädet tärisi. Mun jalat tärisi. Mun pää tärisi. Marraskuussa on tietysti kylmä ja luntakin sataa, mutta mä en nyt puhu siitä, että mua paleltaisi. Mä en vaan varmaan koskaan elämässäni ole ollut yhtä jännittynyt yhtään mistään asiasta. Tää voittaa kouluunmenon. Tää voittaa kiusaajien piirityksen. Tää voittaa sen, kun nousin ekaa kertaa satulaan, ja tää voittaa mun öisen maastoretkeni. Tää voittaa jopa Charlottelle puhumisen. Ihan kerta kaikkisesti: tää on kamalinta, pelottavinta ja kauhistuttavinta, minkä eteen oon kuunaan joutunut. Ja samaan aikaan pakollista.
Koska tätä päivää on odotettu 9 vuotta, 8 kuukautta, 33 viikkoa, 231 päivää… ja kohta puolituntia.
Ennen kuin kerron, mistä on kysymys, meidän täytyy palata hiukan taaksepäin. Tällä kertaa ei mennä ihan mun siittämishetkeä edeltäviin tapahtumiin, vaikka niillä on tässä oma osuutensa, vaan palataan mun syntymäpäiviin marraskuun alussa. Niihin perinteen mukaan katastrofaalisesti pieleen menneisiin synttäreihin (tosin mulla oli loppujen lopuksi ihan mukavaa), joissa mamma halusi verenpainekokeisiin ja, jolle kiikutettiin paperipusseja hyperventilaatioon. Kunhan ensin sain Kevinin vakuuttuneeksi, että ei, tämä ei ole mitään uutta ja, ettei mamma tähän kuole, vietin suhteellisen hauskankin loppuillan pelaten Kevinin kanssa tietokoneella Life Is Strange kakkosta ja puhuen D&D:stä. Ody ja Timmy sai katsella mun sarjakuvia (unohdin, että niiden välissä oli heppalehtiä, mutta onneksi mamma oli pötköllään omassa vuoteessaan silmälappu silmillä). Se oli lähimpänä isä-poika-hetkeä kuin mulla oli ollut melkein yhdeksään vuoteen, kahdeksaan kuukauteen, kolmeenkymmeneenkolmeen viikkoon ja kahteensataankolmeenkymmeneenyhteen päivään.
Mamma tietysti pyyhkisi mokoman päivän kokonaan muististaan. Musta tuntuu, että se vihoitteli Kevinillekin h- ja r-sanojen esilleottamisesta noin viikon (mamman vihoittelu on aikuismaisesti mykkäkoulu). Kevin oli aika pihalla. Ja sen ymmärtää. Ei kukaan ulkopuolinen voikaan ymmärtää mun ja mamman dynamiikkaa, saati mamman muakin pienempien aivojen vähäisiä ja toisinaan hysteerisiä liikehdintöjä.
Eikä siinä vielä kaikki – kuten ostos-TV:ssä sanotaan. Se isoin paukku tuli kahden päivän päästä. Se tuli myöhäisenä onnittelukorttina, mulle, minkä faktan mamma täysin ignoorasi, koska heitti kortin suoraan roskiin. Onneksi mä olin juuri sillä hetkellä tilanteessa mukana ja pidinkin mammalle saarnahuudot siitä, että se heitti
mun kirjeitä menemään. Vasta sen jälkeen, kun mamma oli punehtuneena, sitten taas kalvenneena ja kyynelet silmissä painunut nyt mököttämään – ei pelkästään Kevinille, vaan myös mulle – makuuhuoneeseen hourupäisen siivouksen merkeissä, mä tutustuin saamaani korttiin tarkemmin. Kuka mulle synttärionnittelut lähettäisi… ja vielä kortin kera? Kaikki frendit (”kaikki” eli ne pari kappaletta) onnitteli jo ohimennen pelichatissa. Ei kai kortti ollut joltain kaukaiselta täti Monicalta, josta en ollut kuullut sitten vaippaiän? Tai vielä pahempaa: rouva Rentonilta?
Mutta ei. Se oli jotain sitäkin pahempaa. Ehkä. En osaa valita. En tiedä, onko onnittelukortin saaminen isältä, josta et ole kuullut mitään noin viiteen vuoteen etkä nähnyt sitä yhdeksään vuoteen, hyvä vai paha asia.
Crid,
Onnittelut täysi-ikäistymisestä. Vieläkö asutte Bridgetweetissä? Olen käymässä Cherrinissä parin viikon päästä. Siellä on vanhojen autojen näyttelyt. Haluatko tavata? Soittele. Tässä on numeroni…
Isä Simon
Mä en oo ikinä ollut yhtä jäätynyt kuin sinä hetkenä, kun pitelin tota cowboyta esittävää korttia kädessäni ja tuijotin noita rumilla, tikkumaisilla ja oudon irrallaan toisistaan olevilla kirjaimilla raapustettuja sanoja. Aluksi en voinut ajatella mitään. Sitten ajattelin, että miten casual sävy kortissa on. Ei mitään pahoitteluja. Ei mitään selityksiä. Suoraan asiaan, kuten Simonilla kai tapana aina oli. Ja toi lopun ”Isä Simon”. Kuin joku helvetin pappismies tai pyhimys…
Tein mammat. Heitin kortin roskiin. Menin huoneeseeni, paiskasin oven kiinni, menin koneelle, avasin Dotan, tuijotin ruutua sumein silmin… Pelasin yhden pelin, räiskin ja paiskoin menemään oikein raivolla, sitten klikkasin ulos, nousin, kävelin takaisin keittiöön, tungin käden roskakoriin ja vedin kortin takaisin.
Mä en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Miten ihminen voi tuntea niin ristiriitaisia fiiliksiä samalla sekunnilla? Toisaalta halusin silputa kortin rikkeeksi, toisaalta halusin kehystää sen ja laittaa huoneeseeni paraatipaikalle Batman-julisteen viereen.
Lopulta tein semikompromissin ja ruttasin sen taskuuni. En voinut keskittyä pelaamiseen, joten ajattelin painella pihalle tuulettumaan.
”Crid.” Mamman mykkäkoulu ei ulotu siihen, että mä poistun ovesta vaaralliseen maailmaan. Se tuli seisomaan huoneensa ovelle, näytti eksyneeltä ja surumieliseltä ja mä lepyin samantien.
”Käyn vaan vähän ulkona. Haukkaan happea.”
Mamma katsoi mua pitkään, sitten kääntyi takaisin pois. Ei sanonut mitään. Ei muistuttanut hansikkaista tai kaulaliinasta ja piposta ja varomaan liukasta pihatietä. Nyt oli tosiaan asiat huonosti.
Vedin myssyn niin syvälle päähän, että lasit meinasi pudota nenältä, ja painelin Rocket flexin päässä ulos. Pakkasta oli rapiat parikymmentä, kevyttä kauraa Yukonissa, jossa kaksi talvea sitten taisi yksi aamu olla 36 ceetä miinusta. Ja onhan täällä otettu pakkasennätys joskus -60C. Se vastasi mun kehoni sisälämpötilaa juuri nyt. En mä kiehunut tai kuplinut, vaan olin hyinen ja jäinen hiidenkirnu.
Mitä mun pitäisi tehdä?
Cherriniin oli muutaman tunnin ajomatka. Voisin hypätä bussiin ja lähteä tapaamaan Si…isää, mutta pitäisikö mun? Mitä mamma ajattelisi – tai tekisi? Ja mitä mä odotin saavani irti siitä, että näkisin Simonia taas? Sielunrauhaa? Sotakirveen lopullisen hautaamisen? Isän… takaisin?
Mutta mammalla oli nyt Kevin. Ja Simonilla oli ollut aikaa paikata mokaansa ja tulla takaisin perheensä luo noin niin kuin vuosikymmen.
Toisaalta se oli ajatellut mua niin paljon, että muisti milloin mulla on synttärit ja milloin oon syntynyt, että täytän yhdeksäntoista, ja jaksoi vieläpä lähettää kortin ja ehdottaa tapaamista… Pitäisikö mun antaa sille kuitenkin mahdollisuus…?
Oikeastaan mä en tiedä tärisenkö suuttumuksesta vai surusta vai mistä kaikkien näiden vuosien aikana patoutuneesta tunnemyrskystä. Ja kyllä mä tärisen siitä kylmästäkin, unohdin nimittäin kuitenkin sen kaulaliinan kotiin.
Tässä sitä nyt sitten ollaan. Pari viikkoa myöhemmin, Cherrinissä, bussissa, ihan kohta perillä. Ja mä olen täysin slaagipaniikissa. Mahassa on möyrinyt oudosti viimeisen tunnin ajan, välillä silmissä on pimentynyt ja kaksi kertaa on pitänyt vedellä inhalaattorilla lisähappea. Kun mä olin tullut tolta jääkävelyltäni takaisin kotiin se ruttuinen kortti kädessäni, mamma oli odottamassa. Se ei syyllistänyt, ei käynyt käsiksi (ei omaan kurkkuunsa tai mun) eikä muutenkaan ollut vihainen. Me istuttiin pitkä ilta juomassa kaakaota ja puhumassa kaikesta: Simonista, siitä miten mä olen nyt täysi-ikäinen ja mulla on oikeus tavata isää, jos haluaisin, mun suunnitelmista tulevaisuuden suhteen (tää on se vaihe elämästä, kun pitäisi tietää opiskeluista ja töistä eli se pelottava ~aikuisuus~)… Niin asiallista ja – yllättävää kyllä – mukavaa keskustelua mulla ei ole ollut mamman kanssa miesmuistiin. Se itse asiassa tunnusti, että Simon oli yrittänyt soittaa ihan viime vuosinakin, mutta mamma oli estänyt sen eikä kertonut mulle (nyt selvisi, miksi muutama vuosi sitten mamma sai päähänsä, että mun puhelinnumero pitää vaihtaa – kuulemma syynä silloin oli, että lehtimyyjät oli kalastellut mun numeroni ja alkaisivat spämmätä, vaikka vannoin, ettei mua haittaa, kiva kun edes joku muu kuin mamma joskus soittaakin…) En mä siitä suuttunut. Tiedän, miten mamma kuoli hiljaksiin sisältä käsin; näin sen tapahtuvan sen pihkanruskeiden silmien takana kuin lasipallot, joihin hitaasti muodostuu säröjä. Mutta mamma ymmärsi, tai ainakin yritti parhaansa. Ja mä ajattelin, että hittoon Simonit ja muut perheelleen selkänsä kääntävät isät, kun mulla on niin ihana äiti.
Heitin Simonin kortin siis pois uudelleen. Ja ajattelin, että se siitä. Mutta mystisesti se kortti oli ilmestynyt seuraavana päivänä mun vuoteelle, mahdollisimman siloiteltuna ja kauniisti aseteltuna. Ja mä tajusin, että mamma halusi mun tapaavan Simonin. Ehkä se oli sen ele osoittaa katumusta kaikista niistä tempauksista, joita oli tehnyt isään liittyen: kuten se pilattu nalle. Tää kortti. Isän yhteydenottoyritysten turmeleminen.
Tästäkin mä luullakseni saan kiittää Keviniä. Nyt, kun mammalla on Kevin, ehkä se on vihdoin valmis suhtautumaan Simoniin ilman itkuparkuraivoa.
Niinpä mä sitten lähdin kuitenkin. Nousin bussista ja lähdin suunnistamaan markkinatorille. Toisessa kädessä mulla oli navi auki puhelimessa, toisessa Cherrinin vuosittaisen vanhojen autojen näyttelytapahtuman mainos ja taskussa cowboykortti. Mun polvet löi loukkua ja kädet tärisi ja hampaat kalisi ja silmälasit pomppi naamalla niin, että näin kaiken viitenä.
Tunnistaisinko mä sitä edes? Ehkä mä vain etsisin paikan ruminta naamaa. Ei se kai virkapuvussakaan olisi, ihan vapaa-ajanvietolla. Sen jälkeen, kun olin päättänyt sittenkin lähteä, mulla meni vielä monta päivää kerätä rohkeutta soittaa sille. Ensiyrityksellä peruin soiton yhden hälärin jälkeen. Toisella yrityksellä löin luurin korvaan paniikissa heti, kun kuulin möreän: ”
Simon Malbor.” Kolmannella kerralla mä en soittanut, vaan se soitti mulle. Kai se jo arvasi kuka pelkuri tunari sitä häiritsi häirikkösoitoillaan. Se puhelu oli awkwardeinta ikinä. Mä bolttasin toiseen todellisuuteen, jossa en enää tiennyt kuka olen ja miten puhutaan. Toisessa päässä Simon toisteli karhunäänellään: ”
Haloo? Oletko siellä? Crid? Oletko Crid? Kuuluuko?” ja mä piipitin kuin loukkaantunut eläin. Lopulta saatiin sentään selvitettyä monelta nähdään, missä nähdään ja miten nähdään. 26.11. klo 17. Cherrinissä, markkinatorilla. Lähellä hotdog-standia. Okei. ”
Heitän sinut illalla kotiin”, Simon lupasi ja mä taisin jo lopettaa puhelun kesken sen lauseen. Hätäpainallus.
Istuin sängyllä monta tuntia sydän hakaten viittämiljoonaa puhelun jälkeen, kunnes sain yskäkohtauksen ja mamma ja Rocket molemmat liihotteli mun ympärillä nekin paniikissa.
Nyt mun kuitenkin olisi pidettävä itseni kasassa. En halua pökrätä keskellä väenpaljoutta ja kaiken päälle näyttää Simonille, mikä heikko poika sen lapsi on.
Tori oli enemmän tai vähemmän täynnä väkeä ja ennen kaikkea täynnä kaikenlaisia moottorilla pyöriviä kulkupelejä, ei pelkästään amerikanautoja. Jouluisia koristeita, valonauhoja sun muita kransseja oli ripusteltu valotolppiin ja standijalkoihin. Luntakin satoi harvakseltaan, yksi kaksi hiutaletta tuolla ja täällä. Cherrin on tosi nätti pikku kaupunki. Tunnelmallinen. Waterphew on historiallinen ja hieno sekin, mutta Cherrin on sievä. Se näyttikin jo ihan talven ihmemaalta.
Ja täältä ihmemaalta mun pitäisi metsästää se yksi henkilö, johon en edelleenkään tiennyt miten suhtautua. Motatako suoraan päin kuonoa (ja murtaa oma käteni) vai halata kuin kauan kateissa ollutta rakasta sukulaista? Molemmat houkutti.
Paikansin hotdog-standin, jonka vieressä oli koju, joka myi glögimukillisia. Kanelin tuoksu piteli mun nenää siihen suuntaan, mutta mun pullonpohjasilmäni haravoivat valkoharmaata maisemaa. Olin jo ylittänyt jännityksessä sen pisteen, jossa tunnet jännittäväsi. Nyt olin taas tunnottomassa lamaannuksen tilassa. Koetin keskittyä hengittämiseen. Se oli aina tärkeintä: sisään… ulos… sisään… KÖH! Pakkasilma tekee ilkeetä keuhkoille. Nenäonteloitakin pistelee. Kyllä mä siis jotain vielä tunnen. Paksummat hanskat kyllä olisi pitänyt ottaa mu...HERRANJUMALA. TUOLLA SE ON!
TOI SE ON!
Mun kädet alkoi vaspaamaan kuin miinaharavat. Olin puoliksi toivonut, etten tunnistaisi sitä, niin voisin leikkiä, ettei koko tilannetta ollut olemassakaan. Mutta mä tunnistin sen heti. Ottaen huomioon, että olin ollut kymmenen, kun viimeksi sen näin, eikä kuvamateriaalia ollut ollut käytössä yhtä hääkuvaa lukuun ottamatta, mä tiesin välittömästi tosta kulkusleuasta ja yhteenkasvaneista kulmakarvoista ja jurosta ilmeestä, että toi oli mun isäni. Mun… isäni.
Se ei ollut vielä huomannut mua. Se seisoi lippalakki päässä, kädet isojen työmiesten housuilta näyttävien puntikkaiden taskuissa ja katseli väkijoukkoon, joka jonotti kuumaa koiraa – etsi mua. Mä hivuttauduin hitaasti valotolpan taakse. Äkkiä mä halusin paeta ja mä toivoin, ettei se hoksaisi mua. Mitä mä tein täällä? Olinko mä hullu? Mä olin hullu. Se oli ihan vieras mies. Eihän mulla ollut sille edes mitään sanottavaa…!
”Oho, anteeksi kauheasti!” joku nainen joulukassien kanssa oli tullut vauhdikkaasti mun takaoikealta ja törmäsi muhun. Horjahdin eteenpäin ja olisin lentänyt suoraan nokalleni, ellen olisi osannut – harvinaista kyllä – asettaa jalkojani kerrankin oikein päin nopeassa tahdissa.
”Öh – joo, ei se mitään...”
Nainen hymyili pikaisesti ja kiiti menojaan. Mä keräsin pasmojani ja asettelin lasit takaisin suoraan. Ei ihme, ettei ollut nähnyt minne meni: sen kassit oli puolimetriä pään yläpuolella naaman edessä. Käännyin takaisin katsomaan Simonin suuntaan, kun kauhukseni tajusin, että se oli ehtinyt nähdä mut ja käveli suoraan kohti.
Voi paska.
Crid, 19v, pelkää niin, että on pissata alleen kuin ylitunteellinen koira tai rouva Renton (sen sorttisia isoja vaippa-alushousuja jouduin valitettavasti kerran sen luona näkemään).
”Morjens, onko kylmä?”
Simon Malbor, 46v, on niin ääliö, että aloittaa melkein kymmenen vuoden jälkeen poikansa tapaamisen noilla sanoilla.
Mitä tohonkin nyt vastaisi?
”Vähän.”
Hitto sillä on iso nenä. Ja yhtä vino kuin mulla. Mitä mamma ikinä näki Simonissa?
”Otetaanko glögit?” Simon hoksasi standin mun takana.
”Joo.”
Se maksoi munkin mukillisen ja sitten me käveltiin jonkin matkaa ja käveltiin toiseen suuntaan ja pysähdyttiin välillä katselemaan autoja (joista mä en ole kiinnostunut) ja juteltiin. Tai Simon jutteli, mä lähinnä kuuntelin ja nyökkäsin silloin tällöin tai vastasin lyhyesti kysymyksiin. En mä tiedä mitä olin odottanut.
Jokin uhkarohkea hullutus muhun iski kuitenkin, koska Simonin kysyessä harrastinko mitään, vastasin pelaamisen lisäksi ratsastuksen. Jos se kertoisi mammalle, sittenpähän kertoisi, ajattelin häijysti, ja ajattelin vasta paljon myöhemmin miten varomattomasti suhtauduin. No. Toivon mukaan Jane ja Simon ei edelleenkään löpisisi kovin lämpimiä aikansa kuluksi.
”Vai ratsastusta?” Simon toisti hajamielisesti. ”Mitäs Jane siihen sanoo?”
Ja mä tajusin, että se mitä sanoin aiemmin: ettei kukaan ulkopuolinen ymmärrä mun ja mamman dynamiikkaa… Tässä oli se
yksi ainoa ulkopuolinen, joka itse asiassa ymmärsi.
”Se ei oikein… tykkää.” Oliko se vale?
Simon vain naurahti. Tai murahti. En oo varma, en tunnistanut.
”Hyvä, kun on harrastuksia.”
Olipa laimea vastaus. Mä vilkaisin siihen taas. Se oli isokokoinen. Siis jotenkin… ei nyt lihava, varsinaisesti, mutta niin kuin massiivinen. Tai ehkä se oli vaikutelma paksuista vaatteista ja vahvasta otsakaarteesta, tosta ulkonevasta kulmaluusta. Mä olin tullut niin mammaan luustonrakenteessa: hento ja helposti särkyvä.
”Mitä aiot nyt, onko opiskelupaikka jo tiedossa?”
”Ei. En mä… oikein tiedä.”
”Voit soittaa, jos tarvitset rahallista tukea.”
En vastannut. Tuijotin keltaista länttiä tienpientareen lumipenkassa ja mun teki mieli taas vetäistä sitä turpaan. Tässä me höristään kuin ei mitään, isä ja poika. Eikä se ollut vieläkään selittänyt, ei pyytänyt anteeksi, ei mitään…
”Mikset...”, mulla oli jotain limaa varmaan kurkussa, kun ääni katkesi yhtäkkiä, ”krhm – mikset sä ole ollut kuvioissa… tai siis, mikset sä palannut aiemmin?”
Simon raapi kunnon murhamiehen mustaa risupartaansa hartaasti. Sitten se kohautti harteitaan.
”Yritin ottaa teihin yhteyttä. Jane katkaisi välit ja sanoi, ettette halua olla tekemisissä.”
”Niin, mutta mä.” Mun ääni narahti taas. Hitto vie, nyt pakkanen saa silmät kirvelemäänkin vielä… ”Olisit… o-olisit voinut ottaa
muhun yhteyttä.”
Simon kaapi partaansa mietteissään. Pitkään oltiin ihan hiljaa. Sitten se alkoi selittämään jotain vanhasta amerikkalaisesta automallista, joka sattui olemaan lähellä näytillä. Mä pyyhin sen varjolla tumpulla silmää lasin takana.
Ja se pääasia: olisiko Simon kuvioissa myös tän jälkeen? En uskaltanut kysyä, eikä se puhunut asiasta, se puhui vain töistä ja autoista, joten en mäkään ottanut sitä puheeksi. Ja halusinko mä edes?
Makea oli välipala - kuten nämä tekstiherkkusi aina - vaikka harmi tietysti Mikaelin tuntoja! Mitenköhän häntä voisi auttaa pääsemään paremmin sisään porukoihin, jottei toinen tuntisi oloaan niin eristäytyneeksi ja yksinäiseksi...? Ehkä joku kaksijalkainen uusi ystävä voisi olla paikallaan... Helpommin tietysti varmaan sanottu, kuin tehty. 
Jos Mikaelilla on huolia tai murheita, hän saa aina tulla tallin epäviralliseen terapiaistuntoon - eli tallitoimistoon - puhumaan mietteistään Alexiinalle. 
Toivottavasti joulu tuttujen ihmisten kanssa saa mielen taas piristymään! 
Crid on niin pulassa... Savannah on ihanan erilainen ja todella silmille käyvä hahmo! Voin hyvin kuvitella, että hän aiheuttaa vielä ties mitä kohinaa tallilla, kunhan pääsee oikeasti vauhtiin. Onkohan ketään, joka voisi pärjätä hänelle? Toisaalta, hänen lempeytensä Dragonia kohtaan luo kivan kontrastin. Siinä kaksi hapannaamaa yhdessä vihoissaan maailmalle - mainio mielikuva! 
Kittyyn ei tosiaan oikein tehoa sarkasmi, hän on iloisesti sillä tapaa naiivi. Savannah ei ole ainoa, jota Kittyn pirteys ja lärpätys voi ärsyttää, mutta Kitty on tottunut saamaan viileää yrmynaamaa takaisin (@