katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Sept 4, 2022 9:48:08 GMT
Toiveistani huolimatta mä olinkin lopulta sairastunut kunnolla. Tai ainakin parin päivän verran mulla taisi olla lämpöä sekä varmaan viikon verran mun seuranani oli yskä. Ensimmäisinä päivinä yskin sen verran pahasti, että varsinkin aamuisin musta tuntui että jollain yskäisyllä mun keuhkoni tulisivat pihalle. Tokihan myös yskiminen sattui mun rintakehääni ja kuivatti kurkkuanikin sen verran että hinauduttuani eräänä päivänä kauppaan, olin joutunut ostamaan itselleni vesipullon jota saatoin kantaa mukanani. Sen ajan mitä oloni oli huonoakin huonompi mä pysyttelin pääasiassa vain omalla tilallani ja ratsastin sieltä aina suoraan laaksoon ja takaisin kotiin. Yleensä siinä kohtaa kun mä kotiin pääsin jaksoin huolehtia hevosista jotenkin sekä lämmittää torppani jotta siellä tarkeni olla. Vaikka olinkin muka antanut hetekani eläköityä, olin hakenut sen uudelleen käyttöön, sillä oli paljon helpompaa viettää aikaa keskitetysti kuin käyttää energiaansa siirtymisiin. En tiedä kuka oli kertonut siitä, että en ollut kunnossa tai oliko joku arvannutkin että olin saattanut sairastua kunnolla sen vuoksi että minua ei ollut näkynyt tilalla, mutta yllätyin eräänä päivänä kun Gillian saapui yllättäen paikalle. Vaikka lämpötilat ulkona huitelivat vielä lähempänä kymmentä, olin mä silti kotiuduttuani vaihtanut töissä yleensä käyttämäni flanellin villapaitaan ja suoristellessani sen helmaa suuntasin avaamaan ulko-oven jonka toiselta puolella odottikin mua itseäni muutaman sentin lyhyempi puna kiharainen nainen. Hämmennys oli varmasti selkeästi luettava ilme kalpeahkoilla sekä kuihtuneilla kasvoillani joihin stressi ja sairastaminen olivat jättämässä omia jälkiään. Sen jälkeen kun suhteemme Kittyn kanssa päättyi, en mä ollut tottunut odottamaan ketään vierailulle sen jälkeen. “Ai…hei?” sanani olivat hapuilevia väsymyksen ja yllätyksen pelatessa edelleen osaansa. “H…hei” tervehtimiseeni vastattiin haparoiden, enkä voinut olla huomaamatta punastumista joka nousi Gillanin kasvoille ja sai minut miettimään näytinkö pahemmalta kuin ajattelinkaan. Tuijotettuani hetken johonkin hienoisesti punaisen kiharapilven sivustalle, mä tajusin vasta astua sivuun ja tarjota toiselle tilaa astua sisään. “Haluatko…sisälle? Mä… kaakaota. Ha… haluaisitko?” muutaman sekunnin jälkeen käännyin paikoillani ja lähdin suunnistamaan kohti keittiötä ja nostamaan pientä kasaria liedelle jotta saatoin alkaa valmistamaan juomaa. Tuijottaessani lämpenevää nestettä, käännyin yllättäen kohti Gilliania kuin joku olisi tökännyt minua kylkiluiden väliin. Yllättävä käännös yhdistettynä siihen että yritin puhua samaan aikaan päättyivät yskänkohtaukseen ja pakotettuani sen loppumaan nopeasti nostin katseeni takaisin Gillianiin. “O…on… onko kaikki hyvin?” nainen kysyi näyttäen hienoisesti järkyttyneeltä. “Mhmmm. Olen… olen vain vielä hieman kipeä vilustumisen jälkeen” kerroin vaikka en ollut täysin varma että olisinko todellisuudessa kipeämpi kuin millaisena itseni näin. “Anteeksi. Mä olisin siivonnut… en mä… ketään…” annoin oikean käteni viittoa ilmaa, vaikka en mä ollut edes täysin varma että olisiko Gillian odottanutkaan että asuntoni olisi täysin siisti. Kääntyessäni takaisin lieden ääreen tarkistamaan veden tilannetta, tajusin vasta paremmin miettiä miksi Gillian oli keittiössäni. Naista en ollut luokseni kutsunut ja jos olisin, olisi minulla ollut jokin muistikuva siitä. Kai nainen olisi sanonut jos joku olisi lähettänyt tuon hakemaan minut tilalle jos siellä tapahtuisi jotain sellaista missä minua kaivattaisiin kipeästi avuksi. Kuulin jotain ääniä takaani, mutta keskityin mittaamaan oikean määrän kaakaojauhetta veteen jotta siitä valmistuisi kaksi mukillista juomaa loppupeleissä. Kaataessani sen kahteen mukiin - yhteen elämää nähneeseen sekä siihen joka oli pinnaltaan ehjempi ja kauniimpi - käännyin rauhallisemmin ympäri ja näin tuttuja rasioita. “E…Emil…Emily lähetti… lähetti ruokaa. Si…sinua ei… ei ole näkynyt illallisilla ja Raicy… Raicy sanoi että et ole… ole ollut ihan…t…terve.” Katselin laatikoita ja tunsin omatunnon pistoksen sisälläni, sillä osin syy sille, miksi olin vältellyt Centereiden illallispöytää löytyi omasta pelkuruudestani. “En vain halunnut vilustuttaa ketään muuta” vastasin liian nopeasti, samalla kun poimin toisen mukeista käteeni, laskeakseni sen pienelle ruokapöydälleni jotta saatoin poimia laatikot käteeni ja kantaa ne jääkaappiini. Lopulta poimin omankin mukini käteeni ja yritin keksiä jotain mistä voisimme Gillianin kanssa puhua. Jokin osa minusta olisi halunnut kysyä Kittystä ja siitä että miten tuolla meni. En kuitenkaan lopulta kehdannut ja aiheemme pyörivät arkisissa, helpoissa ja turvallisissa aiheissa kunnes tuo vihjasi että lapsensa kaipasivat varmasti jo äitiään. Puristin kädessäni olevaa mukia hieman tiukemmin, sillä puheet lapsista eivät olleet minulle edelleenkään helppoja. Vastaukseni ei ollut oikein mitään kunnon sanoja, mutta sain itseni silti kiittämään ruokien tuonnista. Saateltuani Gillianin ovelle, palasin takaisin keittiööni ja aloitin tiskaamaan molempia mukeista. Pohdin kaikkea mitä oli tapahtunut enkä oikeastaan edes tiedä mistä ärtymykseni kasvoi niin suureksi että päädyin paiskaamaan toisen mukeista päin seinää. Vaikka en omasta mielestäni edes nakannut mukia kauhealla voimalla, se hajosi kolmeen palaan. Katsellessani paloja, minusta tuntui kuin olisin katsellut oman elämäni palasia. Hitaasti oli alkanut tuntumaan siltä että en tiennyt enään missä oma paikkani ja kotini olisi. Olisiko se täällä vai olisiko se sittenkin Texasissa äidin ja Jackin luona? Olisiko se ollenkaan USA-Kanada rajan kummallakaan puolella vai pitäisikö minun lähteä etsimään elämäni suuntaa muualta? Olisiko vain helpompaa pakata laukut ja lähteä seuraamaan Trevorin jalanjälkiä ja suunnata suomeen? Siivottuani palaset sekä heitettyäni ne roskiin, varmistin että kaikki oli muuten jotenkin kunnossa, ennen kuin astelin hetekani viereen ja enemmänkin romahdin sille istumaan. Kohta saatoin kuulla kynsien napinan lattialla, Buckin tassutellessa luokseni ja hypätessään vierelleni. Sekarotuinen huokaisi syvään laittaessaan makuulleen ja laskin käteni sen kirjavalle päälaelle, rapsuttaen koiraa hajamielisesti. Ehkä lähteminen ei olisi enään niin helppoa, mutta toisaalta ehkä asiat voisi saada järjesteltyä. Centereillä saattaisi mahdollisesti olla joku tiedossa, joka voisi pitää huolta tilastani ja ehkä myös hevosista, ellen veisi niitä sitten Texasiin. Tokihan Blue olisi hevosista ainut joka Kanadaan joutuisi jäämään ja aina katsellessani varsaa mietin, pitäisikö minun vain puhua Centereiden kanssa jos tammalle löytyisi sieltä paikka ja antaisin oman osuuteni varsasta Kittylle. Ehkä se olisi helpointa meidän molempien osalta. Heilauttaessani lopulta jalkani oman paikkansa ottaneen koiran ylitse ja etsin parhaan mahdollisen asennon jonka hetekan lopputilalta saatoin löytää. Taitoin toisen käsivarteni pääni alle ja toinen käteni hakeutui hajamielisesti rapsuttelemaan kyljelleen kellahtanutta Buckia. Suunnitelman luominen jatkolle tuntui osin myös täysin turhalta, sillä mikään ei tuntunut pitävän paikkaansa joten kannattiko sitä edes tuhlata aikaa ja energiaa minkään suunnitteluun? Havahtuessani puhelimeeni asettaman herätyksen soimiseen ja uuden päivän vastaanottamiseen, en voinut olla huokaisematta uudelleen syvään. Huono nukkuma-asento tuntui jäykkyytenä lihaksissa mikä samalla toimi itselleni muistutuksena siitä että en olisi enään nuori. Puolen vuoden päästä täyttäisin 36 ja samalla olisin vuoden lähempänä sitä että sairaus mahdollisesti ottaisi minut kiinni tai sitten päättäisi matkani. Olisiko ollut helpompi vastaanottaa tieto siitä että olin jo sairastunut, kuin vain istua ja odottaa että veisikö sairaus minut mukanaan? Hieroin käsillä kasvojani, ennen kuin nousin lopunkin ylös istuma-asennostani johon olin hetekani laidalle siirtynyt. Noustessani ylös ja alkaessani lataamaan kahvinkeitintä, yritin luoda suunnitelmaa päivälle ja varustaessani HH:ta jotta saatoimme lähteä töihin, päätin että tänään saisi olla se päivä kun istuisin taas alas Centerien ruokapöytään. Sentään se tarjoaisi jo ensimmäisen askeleen sille jotta voisin puhua Raicyn sekä Alexiinan kanssa asioista ja selvittää niin omaani kuin Bluenkin kohtaloa. Alexiinan kommentti:
No pitkähän tästä tuli! Ja itse asiassa tosi hyvä!  Elävää kuvausta, pääsi todella kiinni Tylerin fiiliksiin! Ihania lisäväriä tuovia yksityiskohtia oli monta: "sai minut miettimään näytinkö pahemmalta kuin ajattelinkaan", "yhteen elämää nähneeseen sekä siihen joka oli pinnaltaan ehjempi ja kauniimpi", "Katsellessani paloja, minusta tuntui kuin olisin katsellut oman elämäni palasia", "Taitoin toisen käsivarteni pääni alle ja toinen käteni hakeutui hajamielisesti rapsuttelemaan kyljelleen kellahtanutta Buckia."
Ja tiedätkö, jotenkin ihana korrelaatio ja vertaus Kittyn ja Tylerin hyvin samanlaisista ajatuksista, kumpikin tahoillaan ja kumpikin eron jälkeen yksin: ajatukset siitä, missä oma paikka oli ja pitäisikö paeta sisällä myllertävää ahdistusta fyysisesti ulkomaille, sekä koiran tuoma lohtu! Nivoo hienosti yhteen kummankin yksinäiset ajatukset, mutta samalla yhdistää heidät toisiinsa (vaikkeivät sitä tiedä).
Ihan Tylerin parhaimpia tekstejä hetkeen!  |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003 
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 8, 2022 8:01:30 GMT
”Mitä tämä esittää?” Raicy murahti, kun Alexiina oli mitään sanomatta näyttänyt hänelle postin tuomaa korttia.
”No, eikös ne ole sulkia...”
Raicy käänsi kortin ympäri lukeakseen sen. Alexiina katseli kuoren mukana tulleita valokuvia ja laittoi ne sitten jääkaapin oveen mansikka-, hevosenkenkä- ja keltainen nauruhymiö -magneettien alle: Doris viidakossa riippusillalla, Doris kurkottamassa villinä ja vapaana junan ikkunasta, Doris istumassa rannalla risti-istunnassa ihailemassa tyyntä maisemaa.
Mitä mahtoi liikkua hänen mielessään?
Heillä oli yhtälainen lain tuoman sukulaisuussuhteen mukainen naljaileva suhde toisiinsa, Raicyllä ja Doriksella. Raicy kutsui häntä pilkallisesti ”prodigyksi”, ja Doris häntä ”cowboyksi” (mikä oli tietysti totta, mutta tapa, jolla Doris sen sanoi, olikin siinä oleellista).
Raicy ei pitänyt siitä, ettei Doris kaikilta maailmanmatkailuiltaan koskaan ehtinyt vierailemaan heidän luonaan, ei laskenut heillä käyntiä Kanadassa osaksi ”retkeilysuunnitelmiaan” juuri ikinä, paitsi isojen juhlien tapauksessa eikä aina silloinkaan, mutta samaan aikaan hän ei oikeastaan sitten kuitenkaan halunnut, että Doris tulisi käymään, koska ei pitänyt tästä.
Kun Raicyltä kysyi tarkentavaa selitystä tähän paradoksiin, hän vain ärtyi ja urahti, että ”kyllä perhettään saisi muistaakin joskus”. Oliko Raicyn hiertymä myötäloukkaantuminen Alexiinan puolesta (rehellisesti sanoen, Alexiina ei pahastunut siitä, että näki pikkusiskoaan vähänlaisesti) vai loukkaantuminen siitä, ettei Doris kokenut ilmeisesti minkäänlaista viehätystä hänen kotimaataan kohtaan? Sitä ei osannut sanoa. Ei varmaan Raicy itsekään.
Doris oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet aloillaan, eivät koskaan tuntuneet löytävän itseään tai paikkaansa tai mitä ikinä sitten alati etsivätkään aina seuraavasta matkakohteesta, seuraavasta parisuhteesta, seuraavasta harrastuksesta tai unohtumattomasta elämyksestä. Liekö jostain sieltä kumpusi geeneissä Dewninkin verenveto maailmalle. Doris tuntui jo asettuneen tavattuaan Ludmilan, mutta se, kuten kaikki aiemmatkin Doriksen ihmissuhteet, oli vain hetken lento ja ohi taas. Alexiina ei edes pysynyt perässä kaikista käänteistä.
Eikä Alexiina rehellisesti sanoen hirveästi pitänyt sisarestaan itsekään.
Jotkut kadehtivat Doriksen kaltaista villiä ja vapaata, huoletonta ja seikkailunrohkeaa luonnetta, mutta Alexiinan kävi häntä lähinnä myötätuntoisesti surku. Vuosien saatossa Alexiina oli oppinut Raicyn puolen suvun avulla arvostamaan vankkoja juuria, perhehistoriaa ja omaa paikkaa, kotia, niin paljon, ettei voinut kuvitellakaan Doriksen kaltaista tuuliajolla purjehtivaa elämää.
Mutta, jos sisko oli onnellinen niin…
”Mukava, että hän käy katsomassa äitiä. Ja Charlottea”, Alexiina sanoi ja suoristi riippusiltakuvaa kauppalistan alapuolella ('- hoida Tylerin ruokaostokset samalla'). ”Hän vie heille varmasti mahtavia tuliaisia.”
”Aitoa brasialaista kahvia ja inkapäähineen”, arvaili Raicy ja siemaisi muina miehinä V**** hyvää kahviaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Sept 11, 2022 21:13:21 GMT
Sinkku arkeen tottuminen oli hankalampaa kuin mitä mä olin olettanut sen olevan. Ehkä se johtui siitä että mä tunsin pettäneeni kaikki varsinkin kun mä olin sairastunut heti perään, vaikka mä olinkin yrittänyt työskennellä parhaani mukaan myös sairaana. Työ ei ehkä mahdollisesti ollut se paras tapa käsitellä tunteitaan, mutta ehkä se oli myös helpoin minkä mä saatoin tietää täällä ollessani koska en mä myöskään tiennyt kenelle mä voisin puhua. Tai olihan niitä, mutta ehkä mä omalla tavallaan kaipasin sellaista yhteyttä mikä mulla oli Charlien kanssa. Sekin, että Trevor oli ilmoittanut saapuvansa Kanadaan reilun viikon kuluttua. Isoveli ei tiennyt että mun ja Kittyn juttu oli päättynyt, sillä mä en vain ollut saanut itseäni paljastamaan asiaa Trevorille. Kyllähän mä tiesin että isoveljellä ei todennäköisesti ollut mitään sitä vastaan että mun ensimmäinen kunnon parisuhde kariutui, sillä eihän sekään ollut onnistunut pitämään omaa parisuhdettaan kasassa vaikka se oli muuttanut jopa toiseen maahankin kihlattunsa kanssa. Tokihan Trevor oli ollut tyytyväinen siihen että mä olin löytänyt vierelleni jonkun ja voinut alkaa elämään aikuisen miehen elämää. Joshin ostettua oman tilansa, sen remontoinnissa auttaminen oli tarjonnut myös hyvää häiriötä mun ajatuksilleni. Tiesinhän mä, että Kitty oli ilmoittanut Joshin televisiosarjaan, mutta mun onnekseni meistä kumpikaan ei halunnut puhua siitä. Oltiinhan me puhuttu siitä muutama sana, mutta mitään kunnollista keskustelua ei oltu käyty. Olinhan mä huomannut itsestäni jonkinlaisia kateellisia piirteitä sen suhteen että toisella olisi mahdollisuus parisuhteeseen. Toki mä olin myös omalla tavallaan onnellinen Joshin puolesta ja siitä että sillä oli mahdollisuus suhteeseen, vaikka mä olinkin mokannut omani kohdalla. *** En mä tiennyt että montako päivää, viikkoa ja muuta aikamäärettä oli mennyt sillä mä elin edelleen omanlaisella autopilotilla ja tein vain kaikki ne asiat jotka normaali ihminen teki päivästä toiseen. Jos joku olisi kysynyt multa jotain liittyen mihinkään mitä mä tein, en mä varmaankaan olisi osannut vastata jotain mikä olisi järkevää. Sinä aikana jolloin mä olin asunut Kanadassa olin pitänyt Buckia mukana niin paljon kuin saatoin vain koiraa mukanani pitää. Sekarotuinen oli hyvä apu töissä ja varsinkin kun Buckin yhteispeli toimi Joshin koiran, Vitanin kanssa joten koiria oli hyvä hyödyntää töissä. Mitä paremmin koirien yhteispeli alkoi toimimaan sitä vähemmän niitä tarvitsi komentaa kun molemmat tiesivät milloin työt alkoivat ja milloin ne saivat painia vapaasti. Koska koirille ei ollut kovinkaan paljoa käyttöä tuona päivänä joten molemmilla oli hyvinkin paljon energiaa tuhottavakseen ja koirat juoksivat sekä rähisivät meidän edellämme kuluttaessaan sitä energiaa jota ne normaalisti käyttäisivät laaksossa. Välillä koiria ei näkynyt kun ne juoksivat ja painivat jossain meidän edellämme tai jossain pusikossa, ennen kuin kuulin toisen koirista vingahtavan ja vilkaistessani kohti Joshia tuo ei näyttänyt myöskään tietävän kumman koira oli vingahduksen päästänyt ilmoille. Siirrettyäni HHn raviin ravasin koirien luokse vain huomatakseni jotta vingahduksen lähteenä oli Buck joka juoksi takaisin pusikosta ontuen toista etustaan. Päästessään lähellemme koira ei tuntunut varaavan ollenkaan painoa tassulleen joten päädyin laskeutumaan satulasta ja nappaamaan koiran syliini. Ratsautuminen noin parikymmen kiloisen koiran kanssa ei ollut helppoa ja sainkin tehdä vaikka ja minkälaisia akrobatialiikkeitä jotta sain meidät molemmat satulaan ja saatoimme jatkaa matkaamme kohti OWR:ää. Toinen takanani ratsastavista miehistä soitti matkalla Yvonnelle ja päästessämme takaisin tilalle auttoi Josh minut alas ratsuni selästä kera koiran ja saatoimmekin jäädä odottamaan eläinlääkärin saapumista. Odotellessamme pihalla Yvonnea, luulin eläinlääkärin jo saapuneen kun kuulin moottorin ääniä mutta nostaessani katseeni, huomasinkin vain Alexiinan sekä Gillianin saapuneen takaisin. Naisista vanhemman kadotessa puhelin korvallaan talliin, en kerennyt oikeastaan edes tervehtimään tuota, saati kiinnittämään huomiota kohti päätaloa astelevaan Gillianiin. “H…hei Tyler” Nostin katseeni ylöspäin kirjavasta koirasta jonka silittämisellä ja rapsuttamisella yritin kai rauhoitella itseäni. “Hei” päädyin vastaamaan katseeni kohdatessa Gillianin oman, tajuamattani edes miten töksähtävästi taisin toista todellisuudessa tervehtiä. “Raicy tai Josh soitti Yvonnelle, Buck satutti itseään paluumatkalla. En mä tiedä mitä mä teen jos se on jotain isompaa ja koira ei voi lähteä mun kanssa töihin. Ei… Tilalla ei oo ketään joka siitä voisi huolehtia päivisin” annoin sanojen tippua vaihtelevalla nopeudella, osin myös ehkä kireämpinä kuin toisin, sillä Buckin loukkaantuminen ei todellakaan ollut sitä, mitä odotin tähän hetkeen. Kuitenkin ennen kuin Gillian kerkesi vastaamaan mitään Yvonne saapui paikalle ja annoin eläinlääkärin alkaa tutkimaan koiraa ja varsinkin etutassua jolle se ei halunnut varata painoa. *** Raicy kyseli Joshilta tuon uusista hevosista ja muutenkin puheemme olivat pyörineet taas hevosten parissa. Omaan, ehkä jopa vähäsanaiseenkin tapaansa Josh kertoi hevosistaan ja siitä miltä tuntui kun oli oma tila ja hevoset omassa pihassa. “Se on kyllä siunaus ja kirous samassa paketissa. Yvonnen piti käydä eilen lopettamassa Choco” Raicy melkein murahti sanansa ulos. Epäilin jotta aihe ei olisi tuolle helppo, varsinkaan kun miehen oman ratsun lopettamisesta ei ollut vielä kerennyt kulumaan vuottakaan. En osannut itse ajatella miten suhtautuisin siihen jos joku nykyisistä ratsuistani menehtyisi lopunkin, varsinkin kun molemmat vara ratsuni olivat vielä lomalla vaikka olinkin alkanut maastoilemaan myös Foreverin kanssa kasvattaakseni tamman kuntoa jotta se saattaisi tulla kanssani töihin aina satunnaisesti varsomisen jälkeen. Idea tai suunnitelma jonka siemenen Raicyn kommentti herätti, ei selvinnyt minulle kuin oikeastaan vasta sitten, kun olimme jo takaisin tilalla ja näin Alexiinan kävelemässä tallin pihamaalla. Kiinnitettyäni naisen huomion itseeni suuntasin tuon luokse. “Raicy kertoi Chocosta. Se… sehän oli Kittylle aika tärkeä? Mietin… mietin vain kun Kitty menetti juuri äitinsä että… tai kun meillähän on Blue niin… jos… varsa tulisi tänne? Tai toki vielä Imagen alla, mutta… mutta mietin vain että piristäisiköhän se toista? Tokihan mä korvaan kaikki kulut mitä tammoista aiheutuu.” Ehkä ehdotukseni oli jossain kohtaa kuullostanut hyvältä, mutta sanoja ei saanut enään sanotuksi ja toivoinkin että Kitty ei ottaisi väärin sitä jos varsa muuttaisi orange woodiin toistaiseksi, vaikka toisaalta en tiennyt olisiko minua suuresti haitannutkaan jotta olisin ottanut oman nimeni pois varsan omistuskirjoista ja siirtänyt sen täysin Kittyn omistukseen. Alexiinan kommentti:
Voi ei, Buck! Mikä nyt oli lopputulos, mitä Tyler tekee Buckin kanssa ja missä koira on hoidossa?
Tomford muuten saattaa toivoa, että Tyler puhuttelisi häntä Tomfordiksi. On muutama ihminen, jotka eivät "suostu" siihen ja puhuvat hänestä Joshina - allekirjoittanut esimerkiksi, koska tuntuu hölmöltä kutsua läheistä ihmistä sukunimeltä - mutta noin muuten Tomford pitäisi ehkä enemmän siitä, että on tovereilleen Tomford. Miksi - no... emme tiedä. Tomford on aina ollut hyvin identifioitunut sukuunsa ja kotiinsa Texasissa, ehkä se on hänen tapansa kunnioittaa edesmenneitä vanhempiaan ja erityisesti isäänsä.
*
Kuuntelin tarkkaavaisena Tylerin ehdotusta.
"Sinun täytyy keskustella Kittyn kanssa siitä", vastasin ystävällisesti. "Ei minulla mitään sitä vastaan varsinaisesti ole, mutta jos hevonen on sinun ja Kittyn, sinun täytyy kysyä häneltä. Piristystä hän kyllä todellakin kaipaisi... tai en tiedä, mikä hänelle olisi parhaaksi." Madalsin ääntäni. "Olemme yrittäneet antaa hänelle tilaa, surra rauhassa, ja olemme yrittäneet pyytää mukaan toimintaan ja myös ottamaan rauhallisesti, mutta mikään ei toimi. Hän paahtaa itsensä hengiltä, sen vain sanon. Eikä Chocon menetys auttanut kyllä yhtään."
Vilkaisin Tyleriin vielä pitkään. Hän vaikutti mieheltä, joka antoi liian helpolla periksi.
Aloin äkkiä itsekin epäillä, että ehkä he eivät kaikesta huolimatta olleet Kittyn kanssa sopiva pari siinä suhteessa. Kitty tarvitsi vahvan persoonan, sillä oli itsekin vahva persoona. Tyler taas... no, Tylerille sopisi joku rauhallisempi ja herkempi tapaus. Kuten - katseeni siirtyi seuraamaan punahiuksista nuorta äitiä, joka käveli Hugo sylissään ja Diana käsipuolessaan kohti tallia, varmasti katsomaan Xiloa - kuten nyt esimerkiksi Gillian.
"Mitäs, jos käväisisit auttamassa Gilliania ja avaamassa hänelle oven...", ehdotin.
Pois minusta mahdollisesti taka-ajatukset, hm-hmm!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Sept 12, 2022 8:42:05 GMT
Mä olin itkenyt kaksi päivää putkeen ja sen lisäksi tehnyt jotain ennenkuulumatonta: mä olin ottanut töistä vapaata. Vapaata. Ilman konkreettista syytä! Mun "syyni", ekaa kertaa ikinä, oli ”mä en jaksa.” Siis Kitty ei jaksa?? Tunsin kamalaa häpeää ja syyllisyyttä, koska mähän jaksoin aina kaiken. Mutta Alexiina suorastaan hurrasi, kun hirveää noloutta ja kurjuutta kokien pyysin saada lomaa. ”Kitty”, se sanoi, ”sinulla on käyttämättömiä lomapäiviä noin kymmenen vuoden edestä. Ota, ota kaikki. Mitä tahansa, että saat itsesi kuntoon.” Choco oli ollut viimeinen nyrkki palleaan. Mun Choconi, mun pilkullinen hassu ponini, jonka olin opettanut kumartamaan, sietämään paukkupanoksista sadeviittamereen ihan kaikkea. Choco, joka oli ollut mun turnajaisratsuni, mun intiaaniponini, mun lännenheppani, mun estehirmuni… kaatui syvään edenneeseen kaviokuumeeseen. Kaviokuumeeseen! Mun niin erinomainen, ihmeellinen, erikoislaatuinen, special hevoseni k-k-kuoli johonkin niin tavalliseen hevosentautiin, kuin kaviokuumeeseen! Se olisi ansainnut lähteä jollain aivan uniikilla tavalla, kuten ufolautasen kaappaamana niin kuin lehmät pelloilta, eikä johonkin kaviokuumeeseen! No, ei Choco virallisesti ollut mun, mutta mun sydämessäni se oli aina mun. Mä muistan, kun se syntyi ja sain siitä kuvia. Se oli pieni rääpäle Windin utareella, vähän niin kuin nyt Cellan saama uusi varsa. Sillä oli pörröiset korvat ja pikkuruiset kaviot ja konkat koivet ja hellimmät silmät mitä kuvitella saattaa. Ja mä muistan, kun se tuli Orange Woodiin. Oli syksy ja maassa hirveesti ruskalehtiä, ja Choco asteli teinimäisen näköisenä, mutta niin herrasmiehenä kuin kukaan voi olla! Siinä ei ollut tippaakaan Windin aksentista ja asenteesta, vaan se oli aivan pehmolelu… ...ja mä en vaan kestä. Mä vihaan menettämistä. Jäähyväisiä. Hyvästejä. Ne on hirveintä, mitä mä tiedän. Ja mä olen nyt joutunut jättämään hyvästejä ihan liikaa, ihan liian lyhyessä ajassa, ihan liian monelle. Vielä Chocollekin. Niinpä mä linnottauduin kämppääni, itkin ja olin yksi räkäklimppi, ja tuntu siltä, että flunssakin nousi – jos ei syksyn myötä, niin sitten silkasta yleisestä kurjuudesta. Mä soitin viiden tunnin videopuhelun Carrotin kanssa (tulee kirpaseen jälkikäteen puhelinlaskussa; olin tietysti tekstannut myös Cellalle itkuporuviestit heti, kun Chocon lopetus oli käsillä) ja se ehdotti, että tulisin taas Skotlantiin. Ja mä sanoin joo. ”Täällä olis Mushy Skinkin festarikeikka, marraskuussa”, se sanoi. ”Mä voin ostaa meille liput, vielä ehtii, jos haluisit tulla, se on Glasgowssa, ne keikkailee tosi harvoin ja tää on siis ihan spessutapaus, sun on pakko tulla, Kitty, tuu tuu, otetaan B&B sieltä ja sitten voin viedä sut katsomaan sitä Alnwikin myrkkypuutarhaa ja –!” Mushy Skink!? Sain äkkiä kiintopisteen harmaaseen arkeeni. Ihana nostalgiavärinä kiri varpaista päähän asti. Mun teiniajan fiilistelybändini, gaelin kielellä hoilottava folkpunk Mushy Skink. To-del-la-kin olisi pakko päästä sen keikalle!! Kaipasin Skotteihin ja Britteihin äkkiä sanoinkuvailemattoman paljon, vaikka ”juuri” siellä olinkin – ja ikävissä tunnelmissa jopa. Mutta silti musta tuntui, että kun pääsisin muualle, olo helpottaisi. Pakoon, jonnekin, minne tahansa. Olin nähnyt Alexiinan siskon lähettämät matkakuvat Amazoneilta. Ja Dewn oli soitellut kotiin ja ilmoittanut, että olivat seilailuretkeltään paluumatkalla Windyn kanssa. Miksen mä voisi tehdä jotain samanlaista?! Vain pakata reppuni, ottaa parhaat lenkkarini ja sanoa ”son moro!” ja marssia ovesta ulos kohti seikkailua? Mikä mua esti?? Äkkiä aloin maanisesti aukoa piironginlaatikoita ja kaivaa esiin otsalamppua (jos päätyisin luolia tutkimaan), vanhaa gaelinkäännöskirjaa (en ollut ihan fluentti, eikä koskaan ollut aikaa kunnolla täyttää kieliaukkoja), mun parhaita sporttiliivejä, älykelloa (uusin ostokseni, jota en vaan vielä oikein ollu oppinut käyttämään, mutta ehkä nyt!), passia, kolmet eri kuulokkeet… Koputus keskeytti mun ajatukset ja pakkaustouhut. Näin lasin takana Tylerin. Demi haukahti ja kaapi lattiamattoa oven edestä yrittäen päästä tervehtimään Tyleriä lähempää. Se oli vauhkoontunut mun maniastani, luullut, että nyt tapahtuisi jotain superkivaa – niin kuin toki tapahtuisikin. Voisinko ottaa Demin mukaan? Totta kai voisin. Kiskaisin alalaatikon vielä auki ja kaivoin sieltä Demin remmin ja heijastinliivin ja ahdoin nekin reppuun. Mitä vielä? Ruokakippo. Mulla oli vessan suihkun lattialla yksi odottamassa, että pesisin sen pinttyneestä nappulatahmasta, voisin ottaa sen. Ja sitten… no, puhelimen laturi tietysti. Otsalippa ja peruslippis. Entäs, jos siellä olisi tosi kylmä? Käännähdin kohti eteistä päästäkseni talvivaatteiden kimppuun ja näin taas Tylerin, joka yhä seisoi lasin takana. Ai niin. Ehdin jo unohtaa, että sillä oli ilmeisesti mulle jotain asiaa. Tempaisin oven auki ja Demi ponkaisi vasten Tylerin rintaa. Viipotin ohi ja kumarruin kaivamaan pahvilaatikkoa, jonne tungin keväällä mun talvitakin, pipon, korvaläpät, kaulaliinat ja muutamat tumput. Kävin niitä yksitellen läpi ja viskelin lattialle sitä mukaa, kun hyväksyin ne sopiviksi seikkailutamineiksi. ”Öh”, sanoi Tyler. Purppuranräväkät hanskat vai kananmunankeltaiset? Punaiset. Ja sormikkaat – tarvisin tietysti myös käytännölliset sormikkaat… ”O-onko… o-oletko lähdössä jonnekin?” ”Mushy Skink keikkailee...” Vertailin kolmea kaulaliinaa – saisin luvan pärjätä vain yhdellä, en ottaisi mitään älytöntä painavaa laukkua mukaan. ”Festarit marraskuussa Glasgowssa!” En mä tietysti olettanut, että Tyler tietäisi mitään Mushy Skinkistä. Se oli kuitenkin enemmän underground, kuin mikään radion soitetuin hitti, mutta kuulijakunta oli sitäkin uskollisempaa. Miten mä tulinkaan joskus löytäneekseni sen…? En oikein muista enää. Muistan vaan, että mulla oli niiden kuvia seinällä – sellaisia huonolla resolla itsetulostettuja, koska en ikinä saanut mistään käsiini mitään hienoa ja virallista julistetta. ”Oletko lähdössä sinne… nyt?” Nousin seisomaan ja kaappasin syliini kaikki valitut vaatekappaleet. ”Joo”, mä sanoin ja viipotin taas tukka putkella Tylerin ohi. Demi auttoi mua pakkaamisessa ja vei toisen mun purppuranpunaisista tumpuista, retuutti sitä ja ryömi vuoteen alle, mikä oli sen lempipaikka piiloutua tehtyään tuhmuuksia. ”Aah...”, Tyler sanoi. Mä tungin kaiken aika vinksinvonksin laukkuun ja koetin vetää vetoketjua kiinni, mutta huivin villahepeneet jäi väliin ja ketju jumitti ja jouduin renkuttamaan ja repimään sitä. ”Aattelin vain, kun… kuulin, että Choco jouduttiin kai lopettamaan ja tuohan oli sinulle tärkeä...” Choco. Mun sisikuntaa vihlaisi taas, ja äkkiä mua kismitti. Mitä Tyler siihen tuli oikein piipertämään? ”Niin??” mä käännyin sitä kohti ärhäkkäämmin, kuin ehkä oli tarkoitus, mutta mulla oli tässä juuri nyt muuta menossa, eikö se huomannut? Tyler näytti lähes säikähtävän mun sävyäni ja mulkoiluani. Toinen puoli musta halusi nauraa, koska se näytti hassulta, toinen puoli oli edelleen vimmainen. ”A-ajattelin vain sitä, kun tuo Blue… niin, jos olisit halunnut tai – puhuin siis kyllä Alexiinankin kanssa, ja tuo sanoi, että miksei, niin...” ” Niin???” mä sanoin; menisi jo asiaan! Tyler häkeltyi ja hukkasi tyystin sanojensa punaisen langan. Se painoi päänsä, kätki kasvonsa mustan hatun alle ja sitten mutisi: ”No, ei mitään”, ennen kuin kääntyi ja lähti pois. Puhkuin vielä hetken aikaa yksin jäätyäni, kädet lanteilla ja jostain syystä sisältä käsin lähes hysteerisenä. Mitä? Mitä? Mitä Bluesta? Että nyt Tyler haluaa siitä varsastakin eroon, koska se muistuttaa musta, niinkö? Niinkö?? Käännyin äkisti takaisin laukkua kohden ja sitten tuuppasin sitä jalalla – harjaantuneella thai-boxing-liikkeellä – niin, että se lensi sängyltä lattialle ja putosi melkein Demin päälle, joka kirmaisi nopeasti alta pois. Lysähdin vuoteelle ja aloin taas itkeä. |
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 33
Aurinkomerkki: ♋
|
Post by Misae on Sept 13, 2022 21:45:17 GMT
Feels like possibilitiesCrid 21 vuorokautta tai kolme viikkoa. Miten kuka nyt halusikaan aikaa ilmaista. Kuitenkin silloin ehkä tajuamattaan sitä itse se Sintti saattoi pelastaa mun elämän sillä yhdellä simppelillä kysymyksellään. Tai ainakin seuraavan päivän jos ei muuta. Elettyäni tarpeeksi kauan valolta piilossa, tiesin millaisilla alueilla hoidetaan sellaisia kauppoja jotka eivät päivänvaloa kestä. Muutaman hudin jälkeen olin saanut käsiini kaikki mitä tarvitsinkaan sitä varten että saatoin unohtaa kaiken. Se, olisinko mä osannut arvioida annostuksen oikein, ei ollut mulla tiedossa mutta mä ymmärsin että se kokeilu olisi voinut päättyä huonosti.
En mä alkuun ollut varma siitä, mitä se Sintti halusi, mutta hiljalleen mä aloin saamaan kiinni sen ajatuksista. Varma mä en kuitenkaan ollut siitä että luuliko se mun olevan helppo nakki joten toivottavasti se oli valmis pettymään. Parisuhde ei todellakaan ollut sellainen asia josta mä tällä hetkellä haaveilin, vaan mun haaveet oli muuttunut.
Jos jossain kohtaa mä olin haaveillut siitä että Qira ei löytäisi mua, haaveilin mä nyt siitä, että mä pääsisin siitä lopullisesti eroon. Toki se, miten mä siitä eroon pääsisin ei ollut mulla vielä tiedossa ja toisaalta jos mä haluaisin päästä Qirasta lopullisesti eroon mun täytyisi keksiä sellainen tapa josta mä en voisi jäädä kiinni. Mahdollisesti se tapa ei tulisi olemaan kovinkaan laillinen, joten mun täytyisi siinäkin mielessä suunnitella se parhaalla mahdollisella tavalla. Aikaisemmin mulla ei ollut niin paljoa menetettävää kuin mitä mulla nykyään oli, joten siinä mielessä mä en voinut jäädä mistään kiinni. Tai ainakin jos mä jäisin kiinni, pitäisi mun minimoida oman tuomioni vakavuus ja pituus. Hankalaahan se olisi mun taustallani, mutta mä ainakin yrittäisin parhaani.
Se, miksi Sintti alkoi vaikuttamaan lupaavalta apulaiselta ei ollut mulle selvinnyt. Ehkä sen nörtti ja luihu olemus teki siitä epäuskottavan rikoskumppanin, mutta en mä ollut varma siitä että osaisiko se sittenkään mitään. Toki voisi olla että se laulaisi kuin satakieli jos se joutuisi grilliin joten ehkä mun täytyisi varmistaa että mä saisin siitä parhaan mahdollisen hyödyn irti, ilman että se tietäisi liikaa siitä mihin mä olin sitä sekaamassa. Ehkä pitäisi kokeilla hyödyntää sitä jossain pienemmässä tehtävässä ensin ja katsoa mitä hyötyä siitä olisikaan. Tähän asti mä olin kuitenkin pelannut Sintin peliä ja antanut sen kasvattaa luulojaan. Kyllä mä tiesin mistä Sintti haaveili, mutta ainakaan vielä se ei ollut tarjonnut mulle mitään miksi siitä kannattaisi kiinnostua muutenkin kuin mahdollisesti sen taitojen hyväksikäytöllä.
En mä edes tiedä monettako kertaa me istuttiin bussissa matkalla tallille kun mä päätin alkaa rikkomaan kepillä vedenpintaa: “Miten taitava sä Marlbor oot tietotekniikan kanssa?”
Alexiinan kommentti:
Oh hoh. Mia ei tosiaan ole niin heiveröinen ja viaton kukkanen, kuin ehkä moni on hänestä kuvan saanut! Mihin sotkuun mahtaakaan Cridin vetää mukanaan... Tässähän viedään niin lukijaa kuin Cridiä (jälleen) pässinä narussa! Ihana Mian antama lempinimi Cridille... "Sintti"  Kun Crid tietäisi, hänen vähäinenkin miehinen arvokkuutensa surkastuisi! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Sept 14, 2022 17:12:41 GMT
# Koodaillaan # 14.09.2022 Synkät, salaperäiset, tummat naiset on aina ollut mun suurin heikkouteni tässä maailmassa. Jos koskaan saisin sellaisen omaksi, mua saisi riepotella, heitellä, talloa, sysiä, piestä (nahkaremmeillä) kaikin mokomin. Kyllä mä kestäisin ja ottaisin sen kaiken vastaan onnesta kyynelehtien (ja ehkä kivustakin, mutta nielisin sen silti, koska se olisi kaikki sen arvoista). Mutta koska musta tuntuu, että tää tallipäiväkirja ei ole ihan sovelias BDSM-jutuille, ei niistä kinkeistä sen syvemmälle. Paljon on ehtinyt tapahtua näiden viime viikkojen aikana. Me ollaan muutettu saman katon alle Kevinin kanssa ja nyt mulla on virallisesti kaksi pikkusisarusta ja kolmas tulossa, joskin ensin mainitut on onneksi väliin myös äidillään. Ja ollaan kyllä edelleen Bridgetweetissä (miksi, kun maailma olis avoinna), mutta kämppä on nyt isompi paritalo. Naapurissa asuu joku vanha pappa, joka kävi heti arvostelemassa meidän muuttokuormaa ensimmäisenä päivänä, kun tultiin. Se seisoi siinä keppinsä kanssa ja osoitteli minne mikäkin kaluste pitäisi sen mielestä sijoittaa, mitä tavaroita ei missään nimessä pitäisi pakata noin ja jakelipa se neuvoja siitäkin, miten muuttofirmojen kanssa tulee toimia, jos ne alkaa ”kukkoilemaan”. En sitten tiedä, mikä papasta oli enemmän kukkoilua kuin sen omat pulinat. Mun rispektit Keviniä kohtaan kasvoi jälleen, kun se lopulta kyllästyi ja pyysi papparaista katsomaan mieluummin pihallaan olevan terassikatoksen kiinnityksiä, jotka oli asennettu väärin ja vaarallisesti, ja siitä se veti herneen nenään. Mr. Perks, postilaatikon mukaan. Ihan Mr. Pers… vaan, mun mukaan. ”Mukavia naapureita”, mamma sanoi, mutta mä en ehtinyt rekisteröidä oliko se aito kommentti (wtf????) vai sarkasmia, mutta koska mamma ei osaa sarkasmia, kai se oli tosissaan. ”Kovin ovat auttavaisia.” Kevin ja mä vaihdettiin katseita suuressa yhteisymmärryksessä mamman selän takana laatikot syleissä. Tai siis Kevinillä oli laatikko. Mä en saanut kantaa mitään, mun piti vain pitää Rocketia, joka ei tiennyt miten päin olisi ollut uudesta pesäpaikasta ja siitä, että me tehtiin niin outoja kuin liikuteltiin koko omaisuutta paikasta toiseen. Eihän semmoinen mahtunut sen puruluiseen aivoon millään. No, joka tapauksessa, nyt me asutaan eri osoitteessa huimat muutama korttelia kauempana kuin vanha asunto. Työmatka mulla piteni sen myötä vähän, mutta mulla on ihan toinen syy laittaa jalkaa kepeästi toisen eteen työmatkoilla, joten eipä haittaa! Crid is not a single loser anymore  Okei, venytin vähän totuutta. Oon sinkku. Vielä. (But for how long?) Mutta luuseri en! Mä olen puheväleissä Misan kanssa ja vieläkin enemmän – meillä on jonkinlainen… ihmissuhde muodostunut?? En sano parisuhde, koska se olisi ainakin liioittelua (*kikattaa kuin tyttö*) ja asioiden edelle menemistä, mutta jonkinlainen suhde kuitenkin, missä voi tervehtiä rohkeasti nähdessä, viettää toisen kanssa aikaa, tehdä yhteisiä asioita... Lähinnä me siis mennään samoja bussimatkoja töistä Orange Woodiin ja joskus tallilta pois, että ei mitään sen henkilökohtaisempaa. Vielä. (Again.) Töissä me jutellaan, tai ehkä se on enemmän sitä, että mä puhun. Misa lähinnä kuuntelee, ja vaikka se aina joskus kävelee mitään sanomatta pois kesken mun lauseen, niin sekään ei haittaa. Tiedän silloin, että oon innostunut taas liikaa (uskokaa tai älkää, mutta oon discoverannut itestäni, että kun saan vastakaikua naiselta, musta tulee puheautomaatti – jutut ei tietysti aina oo kovin järkeviä tai aina seuraa minkään väristä lankaa, mutta ainakaan en ole awkwardisti hiljaa!). Mä en vain pääse yli siitä, miten mystisesti kiehtova se on. Sillä on pälyilevä katse tummissa silmissä ja se säpsähtelee äkkinäisiä eleitä tai liikkeitä, eikä ole muutenkaan kovin ilmeikäs (ei juuri hymyile ollenkaan), mutta kaikki se vain lisää mun mielenkiintoa. Niin kuin aikanaan Charlotten kanssa, tollaiset naiset herättää mussa välitöntä mielenkiintoa ja kiihkoa… ne tuntuu kätkevän sisälleen avaruuden kokoisia salaisuuksia. (Rupesinpas runolliseksi.) Ja puhuttuani päivät pääskytysten töissä ja bussimatkoilla sille, tajuan yhtäkkiä, että en mä oikeasti tiedä siitä mitään. Koska Misa ei koskaan puhu itsestään. Tiedän siitä nämä faktat: - Sen nimi on Misae (huom: nimen perässä on e, mutta mulle se tulee aina olemaan Misa) Stormhill. - Se on Harry Stormhillin tyttärentytär, ja Harry taas on Centereiden tuttuja. - Se asuu Bridgetweetissä niin kuin mäkin, mutta toisella puolella saarta kivirannikolla majakan lähellä. - Se on töissä Bridgetweetin marketissa, kuten mäkin. - Sen äidinkieli on ranska (otaksun) ja viittomakieli, mutta sen kanssa pystyy puhumaan ihan normaalistikin (se tuli mulle vähän järkytyksenä alun positiivisten ennakkoluulojeni jälkeen). - Se hoitaa Orange Woodissa Africaa, ja African varsa Bananagame on sen. - Se on nätti, sievä, viehättävä ja sexy. Siinäpä se sitten olikin ja muuta mä en oikeastaan tiedä. Jotenkin musta on todella noloa, että henkilö, jolta teoriassa voisin saada lisätietoja kiertokautta on taas Alexiina, ihan niin kuin Charlottenkin kohdalla. Kittystä ei ole mihinkään. En tiedä mikä sitä vaivaa, mutta en oo nähny sitä kunnolla tallilla pitkään aikaan ja aina, kun oon, se on katsonut suoraan mun läpi vastaamatta kysymyksiin kunnolla ja palautunut vanhaan tapaansa kutsua mua ”Gregiksi”, vaikka nyt se ei vaikuta vitsailulta, vaan ihan aidolta hämmennykseltä siitä, kuka mä olen ja mikä mun nimeni tai funktioni Orange Woodissa on. Siis toisin sanoen, syystä, jota en usko ansainneeni, Kitty on poistanut mut muistoistaan ja aivojensa tiedostoista, ja oon sille ihan vieras tyyppi. En edes tiennyt, että ihmiset voi tehdä niin??? (Poistaisin heti muutaman muiston ja ihmisen aivokannastani, kuten rouva Rentonin paskaralleineen ja wc-paperin ylikäyttöineen, sekä uuden tuttavuuden Mr. Perksinin, ja koulukiusaajani Emma Spencerin.) Ehkä se on tolaltaan, kun Choco lopetettiin. Voin armahtaa sen tämän kerran sen seikan johdosta, koska kyllä mäkin pidin Chocosta. Se oli African lisäksi tallin suosituin ja kivoin hevonen. Jooooka tapauksessa, kaikki on harvinaisen hyvin. Niin hyvin, että tässä rupeaa taas epäluuloiseksi Paavoksi ja sitä melkein odottaa, mikä seuraavaksi menee harvinaisen huonosti tähän perään… Ehkä mun toivomukseni ja huutoni simulaatiotodellisuuden toiselle puolelle meni perille ja mulle vaihteeksi alettiin klikkailla mukavia toimintoja, jotka nostaa, eikä suinkaan vie HP:tä. Palasin ratsitunneillekin (Kevin maksoi ja lupasi olla mukana salajuonessa mamman pimitykseksi, kyytsätä mua tarpeen tullen ”luisteluharkkoihin” jne. If God didn’t save the queen, save Kevin at least.), enkä mä ole mikään joukon surkein surkimus. Itse asiassa oon kehittynyt sen verran, että Alexiina lupaili mun voivan siirtyä pian jatkokurssilta vaikka pelkälle estekurssille (dear me!). Dragon palasi kesälomalta hyväntuulisena ja on antanut mun hoitaa itseään ilman suurempia ongelmia tai haavereita. Savannahia ei ole näkynyt, ilmoja on pidellyt – siis kaikki vain menee kerrankin niin kuin pitää! Ja sitten kun mä ajattelin, ettei mikään voisi tästä enää mennä paremmaksi, Misa kääntyi mua kohti jälleen bussimatkalla Orange Woodiin ja kysyi: ”Miten taitava sä Malbor oot tietotekniikan kanssa?” Päässä alkoi heti risteillä matemaattisia kaavioita, yhtälöitä ja lausekkeita. Malbor. (Sukunimi on ehkä vielä vähän mälsä, ettei Misa koe voivansa kutsua mua etunimeltä, että eikö me sen mielestä vielä olla sillä tasolla meidän suhteessa, mutta onhan sekin jo jotain. Musta tää on ensimmäinen kerta, kun se kutsuu mua yhtään millään tunnistettavalla nimellä!!) Ja Misa puhuu mulle oma-aloitteisesti (sitä ei ole juuri tapahtunut). Kysyy jotain musta, jotain henkilökohtaista. Esittää varmaan ensimmäistä kertaa jonkin mun elämääni liittyvän kysymyksen sen jälkeen, kun varmisti, että hoidan Orange Woodissa Dragonia. Tietotekniikan kanssa? Ehkä sillä on ongelmia laskea töissä hintoja? Haluaako se tukiopetusta tietokoneiden kanssa? Vai onko se todellisuudessa gamer girl (oh my gosh, jos on, saatan päästää housuihini) ja miettii, jos pelattaisiin yhdessä ja se haluis pyytää mua kaveriksi Steamissa?! Esitä coolia, käskin itteeni. ”No… kyllä mä silleen aika paljon tiedän”, työnsin silmälaseja nenänvarrella ylemmäs tavalla, miten kaikki coolit nörtit, jotka tietää enemmän kuin sinä, tekee. ”Tarkotatko niin kuin missä asiassa? En oo hirveesti koodaillut, mutta kyllä mä perus-IT-asiat hanskaan ja on mulla siis itsekasattuna pelikone.” Todellisuudessa mä en ole sillä tavalla neropatti Nörtti™ (ihan vaan luuserigamernörtti), ja mun tietoni loppujen lopuksi on aika rajalliset eikä varmaan sen kummemmat kuin viereisellä nörtillä, mutta ei Misan sitä tarvitse tietää, jos tietotekniset asiat on sen jam ja turn on ja siten mulle eduksi. Misan katse oli yhtä vaikeasti tavoitettava kuin aina, mutta se näytti miettivän kyllä jotain. Mun kämmeniä hikoilutti ja kätkin kädet hupparin taskuihin, ettei se näkyisi ulospäin. Tunsin oloni vähän impostoriksi. Olinko nyt antanut liian päheän kuvan itestäni? Vai liian vaisun? ”Mmm...”, Misa vastasi. ”Todistatko sen.” Mun täytyi nostaa uudelleen lasit paremmin naamalle, tällä kertaa vähän hämilläni enkä enää yhtään coolina (naamakin sen verran jo hikoili, että nenänvarsi oli liukas). Misan sävy ei ollut käsky varsinaisesti, ei mikään tökerö tokaisu, mutta tiettyä outoa kalsketta siinä oli silti ollut mukana. ”T-todistan siis mitä?” ”Voitko kasata jotain?” se sanoi. ”Näyttää kooditaitoja, jos osaat.” ”Ööh”, mä en oo eläissäni ollut näin hämmentynyt ja tietyllä tapaa otettukin samaan aikaan. Oli tullut Cridin hetki loistaa. My shining moment. Nyt, Crid, se hetki, jolloin teet tyttöön vaikutuksen. Do it! Just do it! ”Joo, kyllä mä jotain voin. Jos… jos sulla siis on jotain tiettyä mielessä, niin kun, mitä tarkalleen haluat, että mä koodaan vai… vai niin kuin mitä?” Mutta ennen Misan tarkempia ohjeita, mun päässäni oli jo naksahtanut mission moodi päälle, jonka vilkkuvissa hälytyspunavaloissa luki: ALERT, TEE VAIKUTUS MISAAN, ALERT! Ja ottaisin sen elämäntehtäväkseni tästä pisteestä eteenpäin, kunnes kuolo korjaisi ja luuni tomuuntuisivat maan ytimessä. Tai Misa vain jättäisi. Sekin. Tosin päätyisin varmaan siinäkin tapauksessa tomuksi maan ytimeen. Ja mähän koodaisin vaikka yöt läpeensä ja työvuorot ohi ja mamman synnytyksen ajan, jos sillä saisin Misan virallisesti lähtemään mun kanssani ulos. Ykköset ja nollat, kohta näytän teille kuka on tän simulaation kovin YKKÖNEN eikä tosiaankaan enää nolla! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 6
Oma hevonen: Goldie
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Tomford on Sept 20, 2022 8:42:19 GMT
Totta, Tomford "Kun lähtee etsimään elämänsä rakkautta" 16.09.2022 Ystävämme Tomford on aivan tavallinen mies. Hän ei ole pitkä, eikä hän ole lyhyt. Hän ei juuri pahemmin puhu, mutta keskustellessaan valitsee sanansa huolella. Hänen vaatteensa ovat usein muutamaa numeroa liian suuret tai muuten virttyneet, sään armoilla paremmat päivänsä nähneet, mutta ne ovat puhtaita ja silitettyjä. Hän ajaa aina partansa, harjaa hampaansa ja kampaa tukkansa. Ja kuitenkaan hänellä ei ole ollut onnea rakkaudessa. Mitä enempää kunnon mieheltä voi odottaa? Hän ei ehkä ole se unelmaprinssi valkoisella ratsulla (Goldie on tarkemmin sanottuna voikko), mutta ritarillisuus yhä hänen käytöstavoistaan löytyy, toisin kuin monelta muulta. Olitpa köyryselkäinen mummeli tai kiukutteleva lapsi tai keski-ikäinen nainen (tai mikset mieskin), Tomford muistaa aina avata sinulle oven ja tarjoutua kantamaan ostokset puolestasi. Ja, jos satut katsomaan häntä silloin oikein läheltä, huomaat lauhkeat keväänvihreät silmät lasiruutujen takana kasvoissa, joissa ei niissäkään mitään vikaa ole. Huulet ovat suorastaan paksut ja pehmeät, ja viiksensä suitut. Mikä siis mättää? Miksei tämä kelpo nuorimies kelpaa kellekään? Vai onko se liian aikaista sanoa? Tänään Tomford on nimittäin laittautunut aivan erityisen siististi. Hän on pukenut päälleen pyhäpukunsa, jota käyttää vain sunnuntaikirkossa ja joskus juhlissa, ja johon kuuluvat prässätyt suorat vaaleat housut, valkoinen nappipaita sekä vaaleanruskea aito nahkaliivi. Rintanapin läveessä on keltainen ruusu, ja onhan keltainen toki on onnen väri. Hän kampasi peilin ääressä märällä kammalla vaaleaa kuontaloaan suoralle jakaukselle niin pitkään ja hartaasti, että pelkäsin hänen jo myöhästyvän aikataulustaan, mutta turhaan, sillä nyt hän on jo matkalla Köyriökoskelle viikonlopunviettoon, joka saattaa mullistaa hänen elämänsä. Taskussaan muovipussiin huolellisesti suljettuna hänellä on kirjeitä – kirjeitä, joihin kirjoittajiensa (varmasti hyvin viehättävien) kynistä on loihdittu kauniita, joskin Tomford-parkaa kovasti hämmentäneitä sanoja kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta. Eihän Tomfordimme ole sellaiseen juuri tottunut. Mutta nyt on aika tottua, sillä pian hän on tapaava näiden kirjeiden kirjoittajat ensimmäistä kertaa aivan kasvotusten – ja kuten varmasti tulee hänelle olemaan vaikeaa – jostain pitäisi pystyä keskustelemaankin! Oliko kuoriin kätkettynä sydänten valittu vai palaako Tomford yksin vastahankkimalleen maatilalleen vain alpakka kainalossaan? Sen me haluamme totta kai tietää. Onhan hän ihan tavallinen, ja kuitenkin ainut Josh Jericho Tomford, joka koskaan on ollut tai koskaan tulee hän olemaan. Joten oikeastaan hän onkin varsin ainutlaatuinen. * Viittä vaille kello neljä. Tomford on krooninen myöhästelijä, mutta syynsä siihen eivät koskaan johdu yrityksen puutteesta tai välinpitämättömyydestä. Hän on vain niin verkkainen liikkeissään, eikä osaa ollenkaan kiirehtiä. Hän paneutuu käsillä olevaan tekemiseensä usein myös niin hartaasti, että suitsait, kello on jo vierähtänyt yli luvatun ilman, että on huomannutkaan. Tänään on toisin. Tomford on herännyt jo kello neljä aamulla valmistautuakseen tähän tärkeään päivään ja sitä seuraaviin kahteen muuhun päivään, ja onkin täten saapunut paikan päälle poikkeuksellisesti ajoissa. Maltillisen ajoissa, mutta ajoissa kuitenkin. Kuka tahansa olisi hermostunut, kun tiedossa on ensitreffit tai mitkä tahansa treffit ylipäänsä, mutta kun yhtälöön kuuluu vielä aivan oikeita televisiokameroita, on kumma, jos ei Tomfordia jännitä. Ulospäin se ei hänestä konkreettisesti näy, joten en voi mennä vannomaan. Hän ei osoita ulospäin suuria tunteenilmaisuja muulloinkaan. Kun hän on surullinen, hän kyynelehtii hiljaa itsekseen; kun hän on iloinen, hän kulkee hieman reippaammin ja seisoo suoremmin; kun hän on vihainen, hän painaa katseensa maahan ja poistuu. Ja, kun hän on jännittynyt…? Hän seisoo jäykkänä ja vaisusti, hymyilee hämillään, jos joku katsoo tai jotain sanoo, ja koettaa piilottaa kämmenensä, joita epäilemättä hikoiluttaa. Hän on suurten tunteiden mies, ne vain tapahtuvat hänen sisällään muilta piilossa. Jos opit tuntemaan hänet hyvin, opit tunnistamaan hänen vivahteensa kasvoilla ja silloin pääset paremmin sisään hänen sielunmaisemaansa. Ja toki hän niistä sinulle kertoo, sitten kun osaa ja uskaltaa, ehkä kuutamossa tai takkatulen ääressä. Sillä juuri sillä tavalla Tomford on romanttisen hellämielinen. Iloinen ja pirteä Tytty Päivänen ottaa hänet vastaan halauksin ja poskipusuin, mikä jättää Tomfordin hiljaa häkellyksiin. Ilman aihetta vaivaantua, Tytty jatkaa nopeaa esittelyä paikasta, jonne olemme juuri saapuneet – Köyriökosken Kylpylään – ja sitten Tomfordimme ohjataan omaan huoneeseensa hetkiseksi laittautumaan. TV-porukkaa on paikalla ja esittäytyvät, hänelle kerrotaan kuvausten kulusta: kaikki hevosjussit ja -jussittaret kuvataan ensimmäisessä tapaamisessaan aivan tuota pikaa. Maskeeraaja heittää vain vähän puuteria Tomfordin hermostushiestä kiiltelevälle nenänvarrelle, otsaan ja leukaan, mutta muutoin kaikki on hyvin autenttista. Tytty kannustaa ja lohduttelee ja vakuuttaa ja tekee kaikkensa, jotta osallistujat kokisivat olonsa rennoiksi. Sitten hän rientää antamaan saman tsemppauspuheen jollekin toiselle osallistujalle toiseen huoneeseen. Pian on aika seurata Tomfordin perässä takaisin ulos. ”Kamera käy!” Tomford seuraa annettuja neuvoja ja lähestyy katettua pihapöytää. Hän on ensimmäinen saapuja. Syksy tuntuu miellyttävän viileänä, maassa on kellertäviä ja punertavia lehtiä. Kamera liikkuu ja seuraa hänen mukanaan; hän istuutuu pöydän ääreen ja painaa luistavat silmälasit takaisin nenänvarrelleen. ”Poikki!” Kamera jättää hänet, mutta vain hetkeksi; toinen hevosjussi, karskin oloinen mies, jolla on epäonnistuneesti kammatut ruskeat hiukset, ilmaantuu seuraavaksi kamerat kintereillään, tervehtii Tomfordia ( ”Moro. Artsi.”) ja istuutuu alas hänkin. Kolmantena saapuu viehkeä nuori nainen, jonka pitkät hiukset ovat kampauksella ja kasvoillaan valoisa ehostus. Tomford nousee kohteliaan herrasmiehen tavoin seisomaan naisen liittyessä seuraan ja antaa tälle paikkansa pöydässä. Rakkautta etsimässä, kolme sinkkua hevosihmistä. Kaksi miestä, yksi nainen. Kamera kuvaa heidän ensikohtaamistaan, pinnallisia sananvaihtojaan siitä, kuinka jännittää ja miten outoa tämä on ja ovatko kaikki saaneet kiinnostavia kirjeitä. Ennen tutustumisillallista, jolloin sankarimme kohtaavat ensimmäistä kertaa myös heille kirjoittaneet valitut onnettaret ja onnekkaat, pidetään yksittäiset haastattelukuvaukset esittelyvideolle. Jokainen istutetaan valaistun pihakatoksen alle vastapäätä haastattelija Tyttyä, joka hymyilee sympaattisesti ja ystävällisesti, ja kamera kuvaa ja Tomfordiltakin kysytään: ”Saitko kirjeitä sen verran, kuin odotit?”, ”Jäikö joku niistä erityisesti mieleen?”, ”Mitä tapahtuu, jos tapaat heistä jonkun, jonka kanssa voisit kuvitella yhteistä elämää jatkossa?”, ”Minkälaista naista olet etsimässä?”
Lopulta kailotetaan: kaikki ovat onnistuneet hienosti ja on aika käydä loppusiistiytymässä, sillä illallinen ja treffikumppanit odottavat! Tomford katsoo yksin huoneessaan itseään peilistä pitkään ja hiljaa, tekemättä mitään. Tuntuu melkein kiusalliselta vakoilla häntä näin, joten jätämme hänet nyt hetkeksi omaan rauhaansa valmistautumaan tähän tärkeään hetkeen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 6
Oma hevonen: Goldie
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Tomford on Sept 20, 2022 9:23:39 GMT
Totta, Tomford 2 "Kun tapaa Heidät ensi kerran" 16.09.2022 Missäs Tomford nyt on…? Aah, tuollahan hän, istuu yhdessä ruokasalin pyöreistä pöydistä. Yksinään, mutta ei enää kauan, sillä pian Tytty päästää yksi kerrallaan treffiehdokkaat sisään. Jokainen kolmesta hevosjussista ja -jussiinasta istuu omassa pöydässään, johon on varattuna täsmällinen määrä paikkoja pian saapuville vieraille. Tomfordin pöydässä on viisi tyhjää tuolia. Artsilla muutama, Sofialla kaikista eniten. Kamerat kuvaavat salissa kohteliaan etäisyyden päässä häiritsemättä. Pitkän varren päässä pörröinen mikrofoni odottaa korkealla koholla. Pariovet saliin aukeavat ja ensimmäisenä sisään marssii pitkä tumma, kalju mies, jonka koko eleessä on ryhtiä ja rentoa tervettä itsevarmuutta. Aika lailla siis tarkka vastakohta Tomfordillemme, joka ei ole pitkä eikä tumma eikä kaljukaan, ei juuri nyt hirveän ryhdikäs, rennosta puhumattakaan. Ja itsevarmuuden puute on hänen perisyntinsä. Mies kävelee salin poikki katse suunnattuna suoraan keskimmäisessä pöydässä istuvan Sofian silmiin. Kamerat liukuvat, zoomaavat, mikrofoni killuu heidän yllään kuin erityisen karvainen amori. Mies istuutuu nimetylle paikalleen, mutta vasta sen jälkeen, kun on kumartunut antamaan kohteliaan suukon Sofian kämmenselkään tämän noustua tervehdyshalaukseen. Moinen rohkea veto, hyvin ritarillinenkin, sopisi erinomaisesti Tomfordille, mutta valitettavasti hän ei ole aivan noin rohkea. Itse asiassa hän on hyvin ujo, ja kun ensimmäinen hänen treffikumppaneistaan, kirjeen lähettäneistä, astuu sisään, Tomford menee niin lukkoon, ettei meinaa päästä nousemaan tervehtiäkseen vaaleaa naista, ja lopulta niin tehdessään kumauttaa polvensa kovaäänisesti pöytäliinan alapuoliseen reunaan. Nainen kuitenkin vain nauraa hermostuneesti ja hyväntahtoisesti heidän halatessaan. Alice, hän kertoo nimensä, ja kummankin istuutuessa he hiukan kompastelevat ja ovat hengästyneitä ja luonnottomia. Tuskin Tomford enää edes televisiokameroita muistaa. Vuorotellen jokaiseen pöytään saapuu tulija. Kun viimeinen Tomfordin ehdokkaista, valjun vaalea langanlaiha Amore, jonka nimestä Tytty on antanut humoristista tilanteeseen sopivaa komiikkaa, istuutuu alas tervehdittyään, tarjoilijat aloittavat ruokien kanssa. Viisi viehättävää naispuolista henkilöä, joita kaikkia yhdistää kiinnostus Tomfordiamme kohtaan. Ovatko ajatukset jo ehtineet vaihtua, kun on oikeasti tavattu, vai kenties mielenkiinto vain vahvistunut? Sitä ei osaa sanoa, sillä heidän ajatuksiinsa en näe. Kovin ovat kuitenkin herkästi hymyileviä, Tomfordin suuntaan silmät suurina pälyileviä. Jos Tomford kohottaisi päätään ja rohkeasti vastaisi katsekontaktiin, hän huomaisi sen itsekin, mutta pahoin pelkään, ettei hän uskalla. Tässä he joka tapauksessa ovat, saapumisjärjestyksessä: Alice, 22 vuotta. Ninja, 19 vuotta. Helvi, 23 vuotta. Johanna, 28 vuotta. Amore, 20 vuotta. Hevosjussit saavat rupatella ja keskustella treffikumppaneidensa kanssa. Kummassakin toisessa pöydässä pulina käy: Artsi on heittänyt huumorinhuulta hänkin, siltä se vaikuttaa, sillä useampi nainen tyrskähtelee ja nauraa. Sofian pöydässä värisee valpas, kohtelias rupattelu, joka tuntuu koostuvan vastavuoroisista kysymyksistä ja ranneliikkeiden vahvistamista vastauksista. Sofia Kultasaari näyttää kerrassaan kuningattarelta kiinnostuneiden miestensä keskellä. Mutta meidän pöydässämme, Tomfordin valtakunnassa, leijuu vain vaivaantunut hiljaisuus. Kerran tai kaksi hän mumisee jotain, mutta saako siitä joku selvän…? Minä en ainakaan. Vuoronperään naiset yrittävät virittää keskustelua hekin. ”O-oliko niin, että sinulla ei ollut omaa tilaa?”, ”Asuit Kanadassa, mutta puhuit esittelyvideolla Texasista…?”, ”Mitä mieltä olet, kun minulla on jo ennestään lapsia, onko se este?”
Saamme Tomfordilta vastauksia, jotka ovat asiallisia, mutta lyhyitä eivätkä auta jatkamaan juttua. ”Oma tila on tullut juuri hankittua.”, ”Texasista on hän kotoisin.”, ”Lapset ovat tervetulleet.” Kysy nyt, Tomford! Avaa suusi, jonka tiedän pystyvän sulokkaisiin runoiluihin, jos vain Kuu on kohdallaan; sitä ne naiset odottavat! No, ainahan tässä on tietysti koko viikonloppu aikaa… |
|
|
|
Post by Trevor on Sept 22, 2022 19:14:08 GMT
19-20.9Vasta kun on matkannut vajaan vuorokauden, taitaa oikeasti tajuta miten kaukana jokin tai tässä tapauksessa joku, onkaan. Jo pelkästään Suomessa oli mennyt melkein viisi tuntia päästä pelkästään päästä lentokentälle, puhumattakaan siitä että lento Helsingistä Kanadaan otti kymmenen tuntia. Toki vielä perillä edessä oli ajo lentokentältä pikkuveljen luokse Waterphewhen. Maanantai menikin näin ollen jetlagista palautumiseen ja kaupunkiin tutustumiseen kun Tyler oli jättänyt mulle autonsa. Eihän Waterphew tuntunut kovinkaan kummoinen paikka olevan, mutta jotenkin se aika vain kului ennen kuin kello oli sen verran jotta velipoika pääsi töistä. Eihän me illalla tehty kuitenkaan paljoa, vaihdettiin kuulumisia sekä haettiin ruokaa. Tiistaina velipoika jätti mut taas nukkumaan aamusta ja herätessäni ajoissa, päätin laittaa Tylerille viestiä: Missä menette? Voinko liittyä seuraan? Pikkuveljen vastausta sai odotella aika kauan, mutta lopulta puhelimeni kilahti uuden viestin merkiksi. Vielä ranchila. Raicylle ja Tomfordille sopii.Okei. Tuunko mä sinne vai missä me nähdään? Otanko mä jonkun hevosen? Tuu vaan. HH on kotona niin sä saat ottaa oman hevosesi.
Okei. Nähdään siellä. Vaikka olinkin tottunut ratsastamaan melkein päivittäin ja laittamaan - ainakin satunnaisesti - oman ratsuni kuntoon, silti kävely Tylerin talliin (vaikkakin hakeakseni oman hevoseni varusteet) tuntui oudolta ja vielä oudommalta tuntui alkaa varustamaan quateria sillä Divan ratsastamisesta huolimatta en ollut tainnut silti tottua siihen että ratsuni ei olisi puoliverinen. Eihän Divakaan puoliverinen ollut, mutta silti sen ratsastamisesta oli alkanut tulemaan enemmän arkipäivää, kuin mitä esim. HH:n ratsastaminen mulle oli. Lopulta kuitenkin quater oli varustettuna ja mä käänsin orin suuntaan jossa mä ajattelin OWRän olevan ja pienen hakemisen (toki helppo oli seurata Tylerin luomia polkuja) mä pääsin tilalle ja oli aika etsiä velipoika. Kauaa toki mun ei tarvinnut Tyleriä etsiä, kun se asteli ilmeisesti maneesilta pihalle pidellen toisessa kädessään köysi kieppiä. Annoin orilleni luvan astella velipojan luokse ja vasta kun tuo ymmärsi että hevosen askeleet lähestyivät tuota, nousi Tylerin katse bootsiensa kärjestä kohti minua. “Sua sai vähän ettiä” virnuilin pikkuveljelleni, vaikka tiesin että toinen ymmärtäisi minun kusettavan täysin koska enhän ollut oikeasti edes etsinyt toista. “Älä kuseta.” “No joo, kyllähän sä tiedät että en mä sua oikeesti edes etsinyt. Mitä teillä on suunnitelmissa?” “Ei mitään isompaa. Muut ovat varustamassa hevosia ja mä oon menossa kanssa. Me… me lähdetään sitten laaksoon” Tyler viittoi suuntaan jos toiseenkin puhuessaan ja yritin seurata toisen käden liikkeitä saadakseni parempaa selkoa siitä, mitä pikkuveli oli puhumassa. Ehkä se, että veli oli päässyt viimein pois kotoa äidin helmoista oli tehnyt sille hyvää ja että se oli miehistynyt ainakin vähän. Toisaalta varmasti myös sekin, että Tyler oli edes yrittänyt saada itselleen oikean parisuhteen myös vanhemmalla iällä oli tainnut auttaa tuota vaikka ei se ollutkaan saanut sitä onnistumaan. Ehkä se joskus onnistuisi siinä, tai sitten ei, ei siitä oikein saanut selvää kun tuntui että se oli välillä vain sellainenkin hiirulainen että mä en yhtään ihmettelisi vaikka se ei siinä enää toistamiseen onnistuisi. Matkalla laaksoon puhuimme vain yleisesti asioista ja yritin oppia lisää siitä, mitä ranchilla tehtiin. Laaksoon päästyämme ja miesten aloittaessa työntekoaan, oli mielenkiintoista seurata kuinka hyvin kolmikon yhteistyö pelasi, sillä karjanajo oli jotain mitä mä en hallinnut, vaikka olinkin sitä pikkupoikana opetellut isävainaan kanssa. Seuratessani Tylerin työskentelyä musta tuntui että pikkuveli oli omassa elementissään enkä mä tiennyt että olisiko ollut olemassa jokin toinen ammatti jossa mä olisin veljen nähnyt mieluummin. Ty yritti parhaansa mukaan neuvoa mua siinä mitä tehdä, minne mennä ja milloin, mutta jotenkin musta tuntui että mä en vain saanut kaikesta kiinni ihan niin hyvin kuin mun olisi pitänyt. Aika kulki yllättäen suhteellisen nopeasti laaksossa ja lopulta olikin aika lähteä takaisin kohti OWR:ää. Palattuamme takaisin tilalle, me jätettiin velipojan kanssa hevoset väliaikaisiin tarhoihin, ennen kuin Tyler lähti astelemaan kohti päätaloa ja lopulta nousi portaat terassille ja sen jälkeen avasi oven kuin olisi astellut kotiinsa. Mä seurasin pikkuveljeä, vaikka mä en tiennyt että mitä se oli tekemässä enkä mä yllättäen viitsinytkään kysyä siltä että oliko se tosissaan sen kanssa mitä se oli tekemässä ja mä seurasin sitä kuin kuuliainen koira. Sisällä toinen tervehti kaikkia paikalla olijoita ennen kuin kuulin toisen tiedustelevan olisiko minullekkin paikka illallispöydässä vaikka liittyisinkin seuraan näin yllättäen. “Toki se sopii. Kittyn paikka on ainakin vapaana ja tokihan aina yksi paikka saadaan pöytään mahtumaan” Emilyksi esitelty nainen puheli, samalla kun alkoi selkeästi kattamaan uutta paikkaa ruokapöytään. Jossain kohtaa myös Raicy sekä Tomford saapuivat sisälle ja muutenkin paikalle alkoi saapumaan väkeä ja hakemaan selkeästi omia paikkojaan pöydän ääressä. Lopulta kaikki löysivät omat paikkansa pöydästä ja kaikki alkoivat vuorollaan ottamaan ruokaa omalle lautaselleen kuin myös vaihtamaan kuulumisia päivän aikana tapahtuneista asioista. Oli mielenkiintoista kuunnella muiden puheita ja saada ehkä vähän erilaista näkymää sille millaista elämä täällä olisi. Vastailin myös muiden kysymyksiin omasta elämästäni sekä nuoruudestani Tylerin kanssa Kanadassa. Koko illallisen ajan minulla oli sellainen tunne että Tyler oli jättänyt kertomatta minulle jotain eräästä ihmisestä, mutta en saanut kotimatkallamme mahdollisuutta kysellä asiasta joten täytyisi ottaa se puheeksi jokin toinen päivä. Alexiinan kommentti:
No oli kiva saada vieraita ja lukea välillä Trevorinkin näkökulmasta! Dewnkin on varmasti tavannut illallisella Trevin, ja ehkä kertoillut tälle purjehdusmatkastaan. Ja ooh - kukahan tämä 'eräs ihminen' mahtaa olla?
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Sept 24, 2022 9:16:44 GMT
Kitty talks - 24.09.2022 Dewnin huolestunut ilme. Vitsit, ehdin jo toivoa, että ehkä se ei ennätä Floridasta tänne takaisin, vaan jäisi Billyn hoitoon edes viikonlopun yli, mutta kai sen täytyi kiiruhtaa kuskatakseen Bobin näihin ampumakisoihin. Älynväläys taas Bobilta lähteä edellispäivänä hetken mielijohteesta ja noin nollan sekunnin varoitusajalla matkalle, kun tiesi, että seuraavana päivänä olisi shootingsit! Mä olin miettinyt, että mikään ei auttaisi hermoihin paremmin kuin pamautella muutamia ilmapalloja tuusan nuuskaksi. Olisin tietysti osallistunut Chocolla, se olisi ollut oikea tribuutti, mutta enhän mä voinut… Sen sijaan sain suostuteltua Dewnin lainaamaan Honeyn, jonka alkuperäisittäin itsekin melko hermoheikkoisesta tammasta se oli kouluttanut pesunkestävän ratsun. ”Ota iisisti, jeah?” Dewn sanoi meille, mutta tuhahdin ja leyhyttelin sen kädelläni tiehensä. Häiritsi keskittymistäni. Pyörittelin hartioita taa, niksautin niskat ja sitten sormet. Kaksi revolveria vyötäisillä sai mut tuntemaan itseni maailmanvalloittajaksi. Tai vähintään badass cowgirliksi (miksikä en ole koskaan itteäni mieltänyt). Robert oli pullistellut älyttömän makean suorituksen ja voittanut junnuluokan, vaikka oli palannut ranchille sillä punaisella minuutilla, kun kisat oli jo vauhdissa. Se jätkä pelasi riskillä. Ja se oli oikeastaan aika siistiä. Mäkin toivoin, etten jatkossakaan elämässä pelkäisi riskinottoa. En, vaikka pahoja asioita tapahtuu ja ikäviä juttuja tulee. Ei saa silti pelästyä liiaksi, ei vetäytyä kuoreen suremaan – täytyy vain uskaltaa ja mennä ja tehdä, koska vain kerran me eletään! |
|
Elävää kuvausta, pääsi todella kiinni Tylerin fiiliksiin! Ihania lisäväriä tuovia yksityiskohtia oli monta: "sai minut miettimään näytinkö pahemmalta kuin ajattelinkaan", "yhteen elämää nähneeseen sekä siihen joka oli pinnaltaan ehjempi ja kauniimpi", "Katsellessani paloja, minusta tuntui kuin olisin katsellut oman elämäni palasia", "Taitoin toisen käsivarteni pääni alle ja toinen käteni hakeutui hajamielisesti rapsuttelemaan kyljelleen kellahtanutta Buckia."
Kun Crid tietäisi, hänen vähäinenkin miehinen arvokkuutensa surkastuisi!
