Ranchin elämää 2022

Zeldan mineraalit olivat vähissä. Ravistin valkoista tötteröä kaipaavasti, sen pohjalla oli enää unenomaista pölyä. Alexiina oli sanonut, että uutta MSM-jauhetta oli ostettu. Etsin sitä katseellani rehulassa, mutta en nähnyt. Eikö se ollut vielä tullut?

Kännykkäni oli viileä ja liukas sormissa, kun kaivoin sen ison korallinpunaisen hupparini taskusta. Huppari oli rento tallivaatteeni, niin pitkä, että ylti polviin, tukkipuun paksujen reisieni yli ja peitti ne näkymästä. Saatoin upottaa käteni sen pehmoisen taskun uumeniin, enkä se vaate päällä tuntenut oloani niin kiusaantuneeksi, kuten etenkin kisa-asussa. Saatoin aistia ihmisten ajatukset, kun he seurasivat ratsastustani koulukilpailuissa: ”Onpas isokokoinen ratsastaja. Hyvä, ettei ole millään ponilla.” ”Haha, katsokaa miten tuo mahtuu juuri ja juuri satulaan!” ”Hevosparka, kun joutuu tuollaista perunasäkkiä kuljettamaan.”

Toivoin, ettei Zelda kokenut minua perunasäkkinä. Koetin aina olla mitä helläapuisin ja herkin ratsastaja, olin saanut siitä ulkopuolisilta valmentajiltakin kehuja, mutta en koskaan voinut olla varma…

Olin kerran harkinnut lopettavani ratsastuksen. Rakastin hevosia ja rakastin myös sitä hyvän olon tunnetta, jonka sain ratsastaessa. Olin maassa toisinaan kömpelö, mutta satulassa sain kuin uuden kehon ja tuo keho oli jäntevä, voimakas, kaunis, elastinen, ketterä – kaikkea, mitä olisin oman vartaloni toivonut olevan. Ajattelin lopettaa ratsastuksen pelkästään painoni takia.

Se ei kuitenkaan ollut käynyt käytännön syistä päinsä. En voinut jättää Zeldaa liikuttamatta tai minun olisi pitänyt myydä se. Hoitaja ei päässyt kuin kerran viikossa tallille, mikä ei riittänyt; Zelda olisi tarvinnut säännöllisen, liki jokapäiväisen osaavan ratsastajan.

En voinut olla useinkin ajattelematta… jos Zeldalle olisi parempi olla jonkun toisen hevonen…


Viesti luettiin heti ja Alexiinalta tuli vastausviesti samantien, ilmeisesti hän oli parhaillaan ollut muutenkin puhelimella: Kitty sanoi ostaneensa, kysäisepä häneltä!

Oli niin varhainen aamu, että ajattelin Kittyn olevan vielä yläkerrassa, ja niinpä päätin käydä hänen luonaan. En ollut kunnolla jutellut hänen kanssaan sen jälkeen, kun oli palannut Skotlannista, ja halusin vielä esittää osanottoni hänen äitinsä poismenosta. Sen oli täytynyt olla kamalaa. Saada nyt tietää biologisesta äidistään ja siitä, että tämä oli kuollut, ja sitten menettää varsinainen äitinsä. Minusta Kitty oli aina ollut ihailtavan urhea. Ihailin ja kadehdin hänen positiivisuuttaan. Kitty ei ikinä antanut minkään vastoinkäymisen lannistaa itseään. Hän ponnisti uudelleen pintaan, yhä uudestaan ja uudestaan kuin delfiini, joka loikkaa syvyyksistä päivänpaisteeseen, vaikka hänet vedettäisiinkin taas takaisin kylmiin vesiin. Kunpa minä olisin sellainen. Kunpa osaisin suhtautua yhtä huolettomasti ja… huumorilla kaikkeen, mitä elämän taifuunit heittivät eteen. Mutta minä olin huolestunut, arka ja melankolinen.

Kittyn asuntoon käytiin tallituvan eteisestä. Oli niin varhaista, ettei hoitajahuoneessa ollut ketään. Vain Witch kyyrötti ruokakupin äärellä syömässä. Chippyä ei näkynyt. Tarkistin ohimennen, että kissoille oli vielä vettä tarjolla, ja menin sitten Kittyn asunnon puolelle. Kittyllä oli pitkä ja ahdas eteinen. Ensimmäisestä ovesta tultiin vasta välikköön, josta mentiin toisesta ovesta varsinaiseen eteiseen. Patterin vieressä lojui muovikassi ja villapaita heitettynä pienen laatikon päälle. Naulassa riippui takkeja ja lippalakkeja ja reppu, ja telineellä oli sekaisin Kittyn eri kenkiä: lenkkitossut, jodhpurit, tallikengät, kahdet ratsastussaappaat, sandaalit, flip-flopit.

Soitin summeria. Kitty pyyhälsi lasioven taakse hammasharja poskessaan, yllään sporttinen hihaton T-paita ja jalassaan harmaat, neonvihreillä raidoilla terästetyt verkkahousut.

”Gills!”

”H-huomenta… anteeksi, tulinko liian aikaisin…?”

”Et ollenkaan, tuu sisään!”

Seurasin Kittyä huoneistoon. Siellä oli siisti yleisvaikutelma, mutta huonekaluja ei paljon ollutkaan. Lipasto, matala kirjahylly. Pieni pöytä ja taitettavat tuolit. Sänky. Makuuhuoneessa, josta Kitty oli tehnyt itselleen treenisalin, roikkui keskeltä kattoa musta nahkainen nyrkkeilysäkki ja näin painolevyjen pinon huoneen nurkkaan kasattuna. ”Mitäs sä?” Kitty kysyi viilettäessään takaisin vessaan jatkamaan peseytymistään. En ollut varma, oliko kysymys retorinen vai odotettiinko siihen vastausta.

”O-olitko ostanut MSM-jauhetta hevosille, sitä vain tulin kysymään...”

Kitty löi itseään kämmenellä otsaan ja vesipisaroita roiskahti peilikaapin pintaan niin, että hänen peilikuvansa sai pisamia.

”Ei vitsit… siis joo, ostin mä ja se on tossa eteisessä. Unohdin viedä sen rehulaan, kun…”, hän juoksutti hanasta vettä harjalleen ja pudotti sen sitten hammasharjakippoon, ”meinasin, että vien Tylerille sen kamat samalla.”

Kittyn äänensävyssä, ilmeessä ja sanoissa oli kaikissa ristiriita. Se oli hienovarainen, mutta aistin sen. En tiennyt mikä niistä oli aitoa tunnetta. Hän näki hämmentyneen ilmeeni peilin kautta ja loi minuun epätavallisen kovan katseen ennen kuin kohautti olkaansa ja oli jälleen rento ja huoleton. ”Me erottiin.”

”E-en tiennyt...”

Kitty pyyhkäisi kasvonsa nopeasti pieneen pyyhkeeseen ja tuli ulos kylpyhuoneesta. Hän nosti kädet lanteilleen ja hymyili leveästi. En vastannut hymyyn, sillä kykenin lukemaan häntä hymyn takaa; hän ei ollut iloinen tai reipas, kuten antoi ulkopuolelta ymmärtää – ja varmaan hämäsikin sillä monia. Vaikka hän hymyili ja piti äänensä kepeänä, minuun iski suuri suru ja tuska, jotka eivät olleet omiani. Ne olivat Kittyn piilottelemia tuntemuksia. ”Olen… p-pahoillani...” Olisin halunnut koskettaa häntä, nytkäytinkin vähän kättäni ojentaakseni sitä häntä kohti, mutta ujostelin. Kitty ei katsonut minuun enää, vaan sen sijaan heijastustaan kauempaa eteisen peilistä; veti lihaksikkaita hartioitaan taa, nosti leukaa, sipaisi monen pienen renkaan ja nupin reunustamaa korvalehteään.

”Joo”, hän sanoi epämääräisesti. ”Niin, se MSM-jauhe.” Ja hän harppoi lasiovista eteistensä läpi. Seurasin perässä ja suorastaan sykin myötätuntoa ja kauhua Kittyn puolesta; miten he olivat eronneet Tylerin kanssa? Miksi? Mitä nyt tapahtuisi? Heidän piti muuttaa yhdessä Tylerin tilalle White Dove Farmille Coyotaan. Heillä oli yhteinen varsaprojekti. Heidän piti perustaa perhe. Heidän piti hankkia yhdessä lapsia.

En ollut ollut kovin varma tai innoissani silloin, kun Kitty oli alkanut puhua hänen ja Tylerin lapsisuunnitelmista. Ei se tietenkään minulle kuulunut, enkä olisi koskaan häntä neuvonut, ellei hän olisi suoraan kysynyt mielipidettäni… mutta olin salaa samaa mieltä kuin Alexiina, joka kerran asian ryppyotsaisesti mainitsi, ettei Kitty tuntunut tietävän mihin oli ryhtymässä. Ja minäkin olin sortunut samaan ennakkoluuloisuuteen; kuvitellut, ettei Kitty – anna anteeksi – olisi hyvä äiti. Olinko myös ajatellut, ettei heidän suhteensa kestä? Olinko pelännyt, että Kittystäkin tulisi yksinhuoltaja ja joutuisi kokemaan saman kuin minä? Nyt kun ajattelin asiaa, tunsin noista ajatuksistani häpeää. Mistä minä tietäisin, vaikka Kitty olisi maailman paras äiti? Ehkä hän olisikin juuri niin hellä ja huomaavainen ja hauska ja turvallinen, kuin kuka tahansa lapsi ansaitsi. Ehkä hän olisi pärjännyt loistavasti, vaikka olisi ollut yksinhuoltaja. Niin kuin Dewn. Ehkä olin heijastanut häneen vain omia pelkojani, omia riittämättömyyden, epävarmuuden ja epäonnistumisen pelkojani. Mitä jos minä en ollut hyvä äiti? Mitä jos Kitty olisi parempi äiti?

”Tadaa”, Kitty sanoi kiskaistuaan villapaidan pois tieltä; sen alla ei ollutkaan laatikkoa, niin kuin olin luullut, vaan iso lisäravinnepurkki. 

”Hienoa”, sanoin syyllisyydentunteesta tavallista reippaammin. Nostin purkkia – se oli painava – ja vilkaisin sen takasivutekstiä. Nivelille. Iäkkäille, valmennettaville, liikkuville hevosille. Kitty oli hypistellyt hajamielisesti villapaitaa sormissaan ja kaappasi sitten äkkiä muovikassin lattialta.

”Hei, voitsä tehdä palveluksen?”

Sykkeeni kohosi, mutta koska olin edelleen nolostunut ikävistä ajatuksistani, myönnyin auliisti. ”Voitsä palauttaa nää Tylerille? Mun piti viedä, mut… mulla on vähän muuta menoa.”

Ei Kittyllä ollut muuta menoa. Ja hän varmaan tiesi, että minä tiesin, mutta nyökkäsin epävarmasti. Kitty hymyili taas – hymyä, joka oli ja ei ollut todellinen. Hän oli aivan erikoislaatuinen. Hän käsitteli tunteitaan niin… helposti. Kunpa minäkin pystyisin siihen.

”Totta kai. White Doveen?”

”Joo, jos viittit”, Kitty sanoi helpottuneena ja työnsi niin kassin kuin paidankin syliini. ”Mä voin viedä ton purkin, se on kuitenkin sulle painava”, hän lisäsi ja iski leikitellen silmää.


Minulla ei ollut autoa. Minulla ei ollut edes ajokorttia. Sen sijaan minulla oli purppuranpunainen skootterini, jolla ajoin töihin ja takaisin. Villapusero mahtui helposti vajaaseen muovikassiin (en katsonut, mitä siellä oli; se olisi tuntunut sopimattomalta tirkistelyltä) ja roikkumaan ohjaustankoon. Kävin suukottamassa Hugon ja Dianan, jotka olivat Emilyn kanssa parhaillaan aamukylvyssä ennen lähtöäni. Kylpyhuoneesta kuului iloista lasten lallatusta, vedenroiskintaa ja vauvamaista naurua Emilyn hyminän säestämänä, mikä nosti hymyn huulilleni. Molemmat lapseni olivat tulleet ainakin siinä suhteessa minuun: he rakastivat vettä.

Elokuu oli sekoitus kesän ja syksyn parhaimpia puolia; oli vaivattoman lämmin, ei liian kuuma, ja vaikka kukat vielä kukkivat, nopeimmat puut olivat jo aloitelleet ruskaan pukeutumistaan. Rakastin Orange Wood Ranchin sijaintia meren äärellä, vuorten ja kallioiden sylissä, korkealla alamaan yllä. Raicy valitteli heikosta ja kivisestä viljelymaasta, Kitty liiasta ja kylmästä tuulesta, Emily synkistä metsistä ja pihaa roskaavista havuista, mutta minusta kaikki Orange Wood Ranchissa oli täydellistä. En olisi muuttanut mitään.

En ollut vielä kertaakaan käynyt White Dove Farmilla. Kitty oli puhunut, että he järjestäisivät Tylerin kanssa raikuvat tupaantulijaiset, kun tilan remontti olisi valmis, mutta kutsua ei ollut koskaan kuulunut. Eikä varmaan enää tulisikaan. Muistin tilan kuitenkin ajalta, jolloin Tyler ei ollut vielä ostanut sitä – oikeastaan lapsuudestani. Ajoimme vaarin kanssa usein Stardustilla sitä tietä, jonka varrella tila sijaitsi. Sillä tiellä opin ohjastamaan. Tie oli pitkä, suora ja hiekkainen. Sen varrella näkyi laitumia ja muitakin isompia tai suurempia farmeja, lähinnä karjatiloja, mutta tie jatkui metsään, joka oli risukkoinen ja tiheä. Muistan, miten Stardust oli säikkynyt minun ohjastamanani aina metsänrajaa, mutta vaarin kanssa ei koskaan. Olin kysynyt syytä. ”Hevonen vaistoaa ohjaa pitkin kaikki tunteesi”, vaari oli sanonut. ”Jos et ole sinut itsesi ja tunteittesi kanssa ja annat niiden ottaa ohjat, hevonen menee niiden eikä käsiesi ja pääsi mukaan. Pidä pää aina kylmänä, Gillian, aina, tapahtuipa mitä.” Emme koskaan ajaneet pidemmälle kuin ränsistyneelle pikkutilalle poikkeavan lähes umpeenkasvaneen tiepolun haaraan. Puut kasvoivat edessä niin, ettei niiden takana näkyvää autiotilaa kunnolla erottanut. Vaari kielsi minua koskaan ajamasta hiekkatien päähän saakka, jos joskus tulisin yksin kärryttelemään, vaan kääntyvän aina tässä kohtaa takaisin. Hän ei kertonut syytä, mutta Emilyltä kuulin tien päässä tiheikössä asuvan vanhan naisen, joka ei halunnut pihaansa ketään.

Nyt tältä tieltä poikkeava haara Tylerin tilalle ei enää ollut ummessa. Sen pieleen oli isketty käytännöllinen kyltti: ”WHITE DOVE FARM.” Käännyin siitä skootterillani ja saavuin pihaan, josta ylipitkät heinät oli niitetty, laitumenaidat korjattu, rakennukset maalattu. Tylerin auto seisoi pihassa ja ajoin sen viereen katsellen ympärilleni. Hevosia laidunsi puitten takana päät alhaalla ja kolme varista loikki pihamaan yli ennen kuin levitti mustat siipensä ja liiti läheiseen kuuseen.

Sammutin moottorin, jätin kypärän istuimen päälle ja otin muovikassin. Lähestyin talolle nousevia kivisiä etuportaita alahuultani purren. Portaiden reunassa oli saviruukku, mutta siinä ei kasvanut mitään. Ehkä siinä oli ollut, mutta kukat olivat lakastuneet, tai sitten pihasomistelu oli jäänyt vaiheeseen. Huomasin heti suunnittelevani, mitä kukkia siihen istuttaisin. Ehkä sinisiä orvokkeja. Pihaan olisi istunut hyvin pikkuruinen lampi, niin kuin Orange Woodissa, ja siihen iloisia ankkoja. Emilykin oli hankkinut ankkoja, ja minusta ne olivat aivan ihania.

Oveen oli naulattu valkoinen puinen kyyhky. Se oli hieno, ja mietin, oliko se ollut Kittyn idea vai oliko Tylerillä silmää pienille näteille yksityiskohdille.

Koputin.

Ehkä Tyler ei ollutkaan kotona, vaikka autonsa oli. Jos hän oli liikkeellä ratsain?

Voisin jättää kassin siihen oven viereen. Hän huomaisi sen kyllä, mutta jos alkaisi sataa (taivaalla oli sen verrran pilviä), minun olisi varmaan hyvä sulkea kassi tiukasti.

Ehdin vasta kyykistyä, kun kuulin rahisevia askeleita. Käännyin ja näin Tylerin pihan toisella puolella, matkalla tallirakennukseen. Hän ei kai ollut huomannut minua.

Nousin takaisin seisomaan, otin kassin ja seurasin hänen perässään. Tyler asetteli lännensatulaa pukille. Tuolilla sen vieressä odotti rätti, rasvapurkki ja kauhallinen vettä.

”H-hei”, sanoin. ”K-Kitty… pyysi tuomaan nämä.”

Toisin kuin Kittyssä, Tylerissä murhe näkyi selvästi myös ulkopuolisille. Hän otti kassin vastaan violetit renkaat silmien alla, suu hymyttömästi alaspäin, musta hattu varjostaen katsetta.

”Kiitos”, hän sanoi ontosti ja jäi sitten tuijottamaan kassin sisään, kuin sen sisältö olisi palauttanut hänen mieleensä kipeitä muistoja – niin kuin varmaan tekikin.

Halusin lohduttaa, sanoa jotain kaunista, mutten uskaltanut. En halunnut kuulostaa tungettelevalta ja kaikkitietäväiseltä hänen ja Kittyn välisestä murheesta. En myöskään voinut oikein koskettaa häntä, sillä en tiennyt miten Tyler suhtautuisi siihen; emme olleet niin tuttuja. Saattaisin tehdä itseäni epätahdikkaasti tykö tavalla, joka saisi hänet vain ahdistumaan.

”T-tämä on soma”, sanoin ja tarkoitin White Dove Farmia. Tyler nosti hitaasti poissaolevan katseensa ja kiskaisi melko äkeästi kassin kahvat solmuun. Mitäköhän hänen ja Kittyn välillä oli tapahtunut? Kitty oli aina ollut niin onnessaan Tyleristä puhuessaan. He eivät olleet olleet sellainen pari, joka kuhertelisi näkyvästi ja julkisesti. Tai ainakaan Tyler. Kitty oli roikkunut usein hänen käsipuolessaan, suu käyden vinhasti, mutta mitä minä olin nähnyt, Tyler oli ollut aina lähinnä hämillisen ja melkein ujon onnellisen näköinen, kuin ei olisi aivan voinut uskoa, että tämä nainen tässä vieressäni haluaa todellakin olla kanssani. Siinä ilmeessä oli ollut jotain, mihin olin saattanut samastua.

”Haluatko kahvia?” Tyler kysyi yllättäen. Hän ei vieläkään hymyillyt. Ääni oli neutraali; hän kysyi vain kohteliaisuussyistä.

”Oi, e-ei kiitos, en tahdo häiritä töiltäsi…” Olin näkevinäni kireyttä Tylerin leukaperissä. ”Mutta olisinko… o-olisin kovasti halunnut nähdä Bluen.”

Blueprint Dove. Kittyn ja Tylerin yhteinen varsa, Imagen varsa. Tyler vei minut laitumelle, esitteli lyhyesti kaikki hevosensa ja sitten lähestyimme Imagea varsansa kanssa. Blue oli juuri niin suloinen ja herttainen, kuin pienet sen kesän varsat aina olivat. Pörröiset vilkkaat korvat, pitkäripsiset sympaattiset silmät, pehmeät huulet ja pienet kaviot. ”Ihana”, sanoin ja kosketin hellästi varsan kaulaa, kun se kääntyi hamuamaan Imagea vatsan alta.

Olipa kyse sitten ihmis- tai eläinlapsista, sydämeni suli heti.

”Minäkin olen miettinyt uutta hevosta...” En tiedä, mikä sai minut sanomaan niin. Olinko miettinyt? Hämmästyin itsekin.

”Varsaa?” Tyler kysyi hajamielisesti.

”E-ei oikeastaan… tai, en vielä tiedä, en oikeastaan ole sillä tavalla päättänyt...”

Rapsutin vielä hetken Imagea, ja sitten palasimme White Doven pihaan. Olin aikeissa kysyä, halusiko Tyler minun välittävän Kittylle jonkin viestin samalla, kun kertoisin palauttaneeni tavarat, mutta hän oli jo heilauttanut ohimennen kättään hyvästiksi ja suuntasi takaisin kohti tallia, joten en huudellut perään.

Palasin skootterilleni ja luodessani vielä silmäyksen tilaan mietin, mahtoiko Kitty olla pahoillaan erityisesti siitä, ettei pääsisikään muuttamaan sinne.

Ihka oma tila.

Väänsin avainta virtalukossa.

Miltä se mahtaisi tuntua?

Seurasin lasten ratsastusta. Oliver pilkullisen poninsa, Ponyn, selässä sen pitkä musta harja letillä, Mike, Lewis ja MacKenzie omien ratsujensa ja mailojensa kanssa. Jonkun aikuisen oli aina valvottava Thunder Rollsin pooloharjoituksia, ja minä suostuin mielelläni, jos suinkin pystyin. Tuupin verkkaisesti edestakaisin leveitä kahden taaperon lastenrattaita. Hugo nukkui niissä; pienet kasvonsa mutristelivat välillä joko äänien tai unien harmista, mutta silmät pysyivät kiinni. Diana ei ollut vaunuissa. Hän istui katsomon penkillä töppöjalat suorina sojollaan seuraten maneesin tapahtumia sormi toisinaan nenässä, toisinaan suussa. Muita lapsia istui hänen ympärillään kuin vartiossa: Nordic, Kirah, April, Joey.

Tunsin tai tiesin heidät kaikki ainakin jotenkin. 

Oliver nakkasi valkoista palloa isolla lyönnillä: pallo lensin kuuluvasti kopsahtaen seinään. Joku lapsista huusi huvittuneesti: ”Patamon!” En tiedä, mitä se tarkoitti. Näillä kouluikäisillä tuntui olevan aivan oma kielensä.

Oliver oli suosittu. Hänellä oli usein tallilla ja kotonakin käymässä iso kaveriporukkansa äänekkäitä, iloisia, vilkkaita lapsia, joskin Alexiina yritti aina ohjata heidät pihalle leikkimään. Emily oli onnessaan päästessään ruokkimaan niin montaa lisäsuuta.

Joukon kiistaton johtaja Oliver ei varsinaisesti ollut, mutta kaikki ihailivat häntä yksissä tuumin – olihan hän hyvin hauska ja sosiaalinen ja toverillinen. Niin, ja asui isolla hevostilalla, mistä ei varmasti lasten silmissä haittaa ollut. Tiesin jonkin verran lasten kahinoista, sillä Oliver usein pulppusi puhetta tullessaan auttamaan minua kaksosten kanssa. He vastaan ”isot pojat”, toisin sanoen Robert, Joey ja Albert. Nuoremmilla oli ylilyönti määrällisesti – seitsemän vastaan kolme – mutta vanhemmat pojat olivat kovaotteisempia, ovelampia ja armottomampia juonissaan. Niin Oliver oli minulle raportoinut samalla, kun nosteli kärsivällisen reippaasti Dianan aina pois sinkoamaa pehmopossua tälle yhä uudestaan ja uudestaan. ”Bob on pomo, mutta Albert keksii karmeimmat jutut”, Oliver oli kertonut silmät poikamaisesti loistaen. ”Joey on heidän vakoojansa, koska Joey on nopein juoksemaan. Kerran Albert yritti pakottaa meidät hyppäämään myllymäen kallioilta veteen”, jatkoi Oliver nyt mietiskelevällä sävyllä. Olin kauhistunut – alas myllymäeltä? Kallion alapuolella oli karikkoa, paljon kiviä ja pudotus oli joka tapauksessa monia kymmeniä metrejä. Siitä ei selviäisi kukaan. ”Mutta ei me niin typeriä olla”, Oliver totesi arvokkaasti, ”ja Dewn oli kotona, joten ei Albert sitten kehdannut pakottaa meitä sinne.”

”Taivaan kiitos”, kuiskasin hiljaa. Diana oli heittänyt taas pehmolelunsa ja selvästi odotti, että Oliver noukkisi sen hänelle – niin kuin tämä tekikin. Painoin kuitenkin mieleeni, että tästä Albertista kannattaisi varmaan puhua Alexiinalle. Hän oli, kuten Oliver oli senkin minulle kertonut, Robertin luokkatoveri.

Oliverin ja tämän ystävien sodankäynti toi mieleeni vaarin lapsuuden, mistä Emily oli joskus kertonut. Vaarillakin oli ollut jenginsä, tosin mittasuhteet olivat olleet isommat ja kattaneet lähes koko kylän lapset: maalaiset vastaan rikkaiden muksut, mukaan lukien ja erityisesti Colt Amen Villan kartanon lapset. Se oli ollut ajoittain rajuakin taistoa, josta ei selvitty ilman kuolonuhreja, ja tragedian verijäljet kantoivat aina nykypäivään asti.

Toivoin, ettei tämä leikki saisi yhtä karmaisevaa päätöstä; ettei historia toistaisi itseään. Halusin kuitenkin uskoa, että Oliver oli fiksu, karismaattinen ja tiesi tarkkaan, missä raja kulki… mutta saattoiko samaa sanoa tästä Albertista tai edes Robertista?

Havahduin siihen, että lapset olivat ratsastaneet ponien päät yhteen ja jalkautuivat satuloista. Heidän poskensa olivat punaisia. He olivat hengästyneitä, mutta hyväntuulisia. ”Hyvin pelattu tänään, MacKenzie”, kuulin Oliverin kehuvan toveriaan kuin rehti valmentaja, ja sitten he taluttivat ponejaan pois kentältä. Työnsin vaunut sivuun, etten olisi tiellä. Katsomon lapset hyppivät penkeiltä alas hekin. ”Tässä, rouva Waves”, sanoi juuri ja juuri jaksaen kantaa Dianaa ruskealettinen tyttö ja palautti taaperon minulle kuin se olisi ollut heillä lainassa.

”Kiitos, April.”

He tervehtivät kukin minua vuorollaan ohi mennessään: pitkä, vaaleanruskeahiuksinen ja nättikasvoinen MacKenzie, vähän pyöreä ja ujon oloinen Mike, punatukkainen ja totinen Lewis, äänekäs ja vauhdikas Kirah, sekä Oliverin paras ystävä, tummapiirteinen, mutta sinisilmäinen Nordic. Hänen sukunsa oli asunut Waterphewssä aikojen alusta – heidän tilansa oli itse asiassa melko lähellä Tylerin White Dove Farmia.

Viimeisenä tuli Joey. Hän oli lapsuuden ja aikuisuudenalun kynnyksellä. Kummallista kyllä, hän näytti ikäistään nuoremmalta, mutta käyttäytyi ikäistään vanhemmalla tavalla. Ajattelin usein, että hän sai huonoja vaikutteita Robertista, jonka perässä kulki kuin liimattuna. Koin häntä kohtaan myötätuntoa, sillä vaikka hän yritti niin kovasti esittää jotain muuta kuin tosiasiassa oli, näin hänen sisässään sormi suussa piilottelevan pienen pojan, joka oli kovin hämmentynyt siitä, kuka oikeasti oli.

Joeyn kävellessä ohi ja huomioimatta minua millään tavalla toisin kuin muut lapset, astahdin hetken mielijohteesta häntä kohti. Äidinvaistoni oli herännyt. Ehkä se oli ollut jokin hänen ilmeessään, katse silmissä, tai ehkä se, miten hän oli istunut ulkopuolella muista, sillä ei kuulunut heidän porukkaansa.

”Joey...”

Poika pysähtyi. Hänen välitön ensireaktionsa oli sekoitus ärtymystä, hämmennystä ja välttelyä, mutta sitten hän otti roolinsa taas esiin, iski sopimattomalla tavalla silmää ja sanoi: ”Wassap, pimu.”

Pimu.
Hän oli kaksitoistavuotias.

”A-ajattelin...” Olin mennyt niin hämilleni hänen reaktiostaan, että hukkasin tyystin punaisen langan tai mitä edes olin aikonut hänelle sanoa. ”O-olisitko tahtonut tulla tänään syömään talolle?”

Leipoisin omenapiirakkaa. Oliver rakasti omenapiirakkaani, sanoi, että se oli maailman parasta ruokaa (toivoin, ettei Emily pahastunut).

”Ehkä”, Joey vastasi ja laittoi aurinkolasit farkkutakkinsa rintataskusta silmilleen. ”Seeya.” Hän naksautti kieltään – ei tavalla, jolla naksutellaan hevosille, vaan tavalla, jolla isketään naisia.

”S-see-seeya...”, änkytin hämilläni, kun poika jo hiihteli kummallisesti harpontansa tahdissa taaksepäin keinahdellen pois, kädet taskuissa ja vaalea siilitukka märännäköisenä pystyssä.

Tajusin siinä hetkessä kivuliaan ja aika pelottavankin asian. Rakastin lapsia ja olin hyvä vauvojen, taaperoikäistenkin kanssa. Mutta teinit? Miten tulisin koskaan selviytymään Hugon ja Dianan murrosikävuosista?

Oma teini-ikäni oli ollut kesy. Uskalsin uhmata vanhempiani vasta, kun olin jo aikuisiässä. Murrosikääni ei ollut kuulunut poikien kanssa seurustelu, juhliminen, kapinoiminen tai muukaan hulluttelu. Olin ollut kiltti heppatyttö, tehnyt aina koulutyöt nätisti ja kunnolla, tullut kotiin ajoissa, maalannut ja totellut vanhempiani. Saatoin tietysti toivoa, että omat lapseni tulisivat siinä suhteessa minuun ja heilläkin olisi helppo, vaivaton ja huoleton teini-ikä, mutta entä, jos niin ei olisi? Entä, jos Diana olisi niin kuin Lotte? Synkkä, angstinen, kauhistuttaviin sattumuksiin ajautuva… Tai Hugo niin kuin Bob? Riidanhaluinen, aina ongelmissa…

Katsoin uinuvaa pienokaistani. Pää oli kallellaan, suu kevyesti auki ja kiiltelevä sylkivana valui huultenpielestä kohti leukaa. Otin taskustani nenäliinan ja pyyhin pehmeästi hänen punoittavia, pisamaisia kasvojaan. En ollut vieläkään tottunut siihen, miten saatoin katsoa toista ihmistä, jonka olin saanut aikaan, ja hän muistutti niin paljon minua.

Ja sitten minä vain tiesin – jälleen sillä selittämättömällä äidinvaistolla – että huoleni oli turha; Hugosta tulisi kiltti ja herkkä teinipoikakin, sillä hän tulisi minuun, ei kehenkään muuhun.

Olin muutamaksi sekunniksi sen ajaksi, kun silitin Hugon kasvoja, kääntänyt selkäni Dianalle. Seuraavaksi tajusin, että Diana juoksi ulos maneesista kirkuen äsken nähdystä poolopelistä innoissaan, kätensä levällään ja tietenkään sivuilleen katsomatta – henkäisin kauhuissani, sillä tallin ja maneesin välillä kulki hevosia, mutta yhtäkkiä joku koppasi hänet ilmaan kuin kalaa narraava nallekarhu pois kavioihin joutumiselta.

”Hops, hops...”

Kiiruhdin lastenrattaiden kanssa paikalle.

”Voih! A-anteeksi...”

Tyler piteli rimpuilevaa Dianaa hyvin luonnollisesti, mutta laski lapsen takaisin maahan. ”K-kiitos, Tyler, käänsin hetkeksi pääni...”

”Sellaisia ne veitikat on”, hän vastasi neutraalisti, hymyilemättä. Ajattelin yhä, että hän näytti musertuneelta ja pohdin, kuinka kovasti ero Kittystä olikaan osunut häneen. Nostin Dianan syliini (”eikä!!”) ja tyttö tunki likaisen kätensä naamaani, työnsi kasvojani poispäin itsestään.

”Onneksi osuit siihen, hän olisi tietenkin kirmannut suoraan jonkun hevosen jalkoihin.” Halusin sanoa jotain muutakin. En vain osannut. Minulla oli selittämätön tarve auttaa Tyleriä, jotenkin lohduttaa.

Hän hymähti vähättelevästi. Raicy saapui tallipuodin pihalta.

”Tuletko, Tyler?” hän huikkasi; ilmeisesti heillä oli joitain asioita siellä. Kenties Tyler oli uuden satulan tai suitsien tarpeessa.

Sain häneltä ensimmäisen hymynsä, kun hän kosketti mustaa stetsoniaan tervehdykseksi. Hymy oli vaisu ja nopea, silkkaa hyvätapaisuutta, eikä se ulottunut vihertäviin silmiin asti, jotka jäivät melankolisiksi.

Mutta minä ajattelin niitä silmiä ja sitä hymynhäivää pitkään.

Oliko Kittyn ja hänen suhteensa korjattavissa? Voisinko minä jotenkin auttaa siinä? Vai olisiko se epäsopivaa, toisten kahdenkeskisiin asioihin puuttumista?

Ujutin Dianaa rattaisiin (Hugo oli herännyt meteliin). Se ei ollut helppoa, sillä tyttö huitoi ja potki ja polki jalallaan vastaan, kun koetin saada häntä sujahtamaan istuimeen.

”Diana”, sanoin moittien, ”nyt mennään kotiin, on päiväuniaika ja alat olla noin kiukkuinen väsymyksestä, kun et nukkunut ollenkaan rattaissa.”

Vastaukseksi sain raivostunutta kiljunaa, ja hevosia kentän suuntaan taluttavilta ratsastajilta paheksuvan katseen.

Kun Cella laitto: ”Mä sain vauvan!!” mun maailma pysähtyi kolmeksikymmeneksikuudeksi sekunniksi. Toisin sanoen siihen asti, että viestin perään latautui kuva rusehtavasta, vähän pilkullisesta hevosvauvasta pää puoliksi Windin utareessa. Siinä kohtaa päästin pitkän huokaisun ja sitten nauroin. Olinpas mä ollut hölmö. Olin jo ehtinyt miettiä, saattoiko Cella pettää mut niin pahasti ja jättää jotain niin oleellista kertomatta silloin, kun me oltiin Texasissa! Mutta kyse olikin Chocon emästä, joka oli saanut Cellan itsesuunnitteleman, maksaman ja alulle saatteleman tammavarsan.

Olin just iltalenkillä, kun viestit tuli. Pysähdyin katsomaan niitä Coyotan hiekkatien varteen. Kun seuraavan kerran kohotin katsetta ja palasin korvissa jyskivän teknon siivittämästä kuplasta, tajusin, että olin matkalla Tylerin luo. Mä olin niin tottunut lenkkireissuuni White Doven ja Orange Woodin välillä, että jalat teki sen näemmä automaattisesti edelleen, vaikka pää ei sinne halunnut mennäkään.

”Ei Demi. Me käännytään tästä nyt takasin.”

Demi ei oikein ollut uskoa, ettei me mennäkään ”toiseen kotiin” asti. Se halusi nähdä kamuaan Buckaroosia ja varmasti Tyleriäkin. Niin kuin mäkin. Demi oli alusta asti ollut kiintynyt Tyleriin, jotenkin vähän erilailla kuin olin nähnyt sen suhtautuvan muihin. Ehkä Tylerissä oli jotain luontaista koiravaistoa tai joku erityinen ominaishaju, joka oli Demin mieleen. Ja mun mieleen… Tai saatoinhan mä sen kuvitellakin vain, koska itse pidin Tyleristä.

Höp pöp pöö! Katkaisin ajatukset siihen, vaihdoin soittimesta biisiä ja lähdin hölkkäämään takaisin päin pimenevässä illassa. Tällä tiellä ei ollut valoja, mutta Seaprout Avenuen katuvalot näkyi oikealla kutsuvina pisteinä ja keiloina. Demi hidasteli mun takana, kunnes lopulta hyväksyi, että näin tässä nyt tehtiin, ja kirmasi taas edelle ja veti tasaista tahtia mun lannevyöhön kiinnitetyssä remmissä.

Mä en ottanut omasta päästäni täysin selkoa. Gillian oli kysynyt: ”Miksi te erositte?” ja mä en rehellisesti sanottuna tiedä. Tietyt asiat Tylerissä oli alkanut ärsyttää, mutta jos mun nyt pitäisi ne listata ja tehdä niistä selonteko esseen muodossa, ei onnistuisi. En pystynyt sanoittamaan niitä itelleni, niin en taatusti kellekään muullekaan. Ehkä se epävarmuus ja asioiden jahkaaminen ja vitkastelu oli osatekijöitä siihen, että mä olin ruvennut miettimään, olisiko Tyler sellainen mies, joka pysyisi mun rinnallani, vaikken voisi täyttää Tylerin toiveita sen omasta lapsesta. Mä syöksyin suoraan asiaan, kun se päähän pulpahti ja hyvältä tuntui, mutta mulle oli useinkin tullut olo, että Tyler jarrutteli, toppuutteli ja epäröi liikaa. Mitä se pelkäsi?

Oli tietysti monta asiaa, joita mä jäin ikävöimään kuoliaaksi. Tylerin lohtua ja hellyyttä, sen romantiikantajua. Yhteisiä hetkiä vuoteella vaan vierekkäin maaten ja niitä näitä jutellen. Sen ujoa katsetta ja hymyä, kun se näki mut oikein edustettuna. Sen karheaa hiuslaatua, mistä oli hyvä tarrata kiinni, kun… no, kun oli yhteistä tekemistä…

Mutta life goes on, the show must go on… En mä surisi pitkään tätäkään asiaa, vaikka surisin kyllä. Mä surisin ja paljon, ja kaikkia niitä muitakin suremisen aiheita, joita tuntui olevan enemmän kuin mihin olin tottunut. Ja paras tapa surra oli puskea itsensä sellaiseen hikeen ja rättikuntoon, että kaatuisi sen jälkeen suoraan sänkyyn, sammuisi kuin tuo äskeinen katulamppu tossa, eikä ajattelisi enää yhtään mitään!

Valvoin taas. Viides tai kuudes tai ei hajuakaan enää monesko yö putkeen, en ollut laskenut, kun en vain pystynyt nukkumaan. Tuntui kuin Bob oli takonut metalliputkilla vasenta ja oikeaa aivoa vuorotellen ja välillä yhtäkin aikaa, se taonta ja jyskytys ja kiristys otsassa… Tekstailin sitten yön pimeinä tunteina Cellalle, kun en muutakaan keksinyt. En jaksanu enää edes jumpata, vaikka olin alkuun tehnyt sitäkin ja yrittänyt rääkätä itteni sammuksiin. Carrot ei aina vastannut ja, kun en tiennyt, kuka mun viestit toisessa päässä oikeastaan joka kerta luki, sille tekstaaminen ei ollu näin mustien ajatusten kera yhtä luonnollista kuin Cellalle, joka oli jossain kaukana ja joka ei koskaan ottanut turhan vakavasti mun juttuja. En mä ottanut itsekään vakavasti omia juttujani. Ainakaan enää aamulla. Siksi sille oli helppo vain naputella ilman sensuuria. Ja ehkä sekin, kun se oli avautunut mulle silloin sillä pitkällä automatkalla. Ehkä, kun sillä oli Windi ja nyt Chocon sisko. Niin se teki Cellastakin melkein kuin mun toisen pikkusiskoni.

Mun mieliala heittelehti kellon mukaan. Päivällä koin, että kaikki oli taas ookoo ja selviäisin tästä ja ei nyt mikään ollut oikeasti niin huonosti kuin tahtoi tuntua, ja kun teki vaan töitä ja keskittyi pelkästään siihen, sekä mikä homma oli listalla seuraavaksi, niin ei ehtinyt ajatella mitään ikävää. Mutta yöt yksin mun kämpässä tallin yläkerrassa, jonne hiipi jo alkusyksyn koleutta, täyttyi mun pääni taas sillä paukkeella ja jyskytyksellä ja kamalien ahdistavien ajatusten rumballa, joka vaan pyöri ja pyöri ja pyöri samaa rataa joka ikinen ilta. En tiennyt, miten sen saa pois päältä. Missä on virtanappi? Missä johto, jonka voi kiskaista seinästä? Miten voin kiskaista aivot irti kallosta? Korvan kauttako?

Huomenna mun olisi pakko hakea Emilyltä vahvempaa unilääkettä. Kuumien maitojen ja melatoniinien aika oli ohi.

Kutsuin Demiä, ja se inahti. Se tassutteli eteisestä ja hyppäsi viereen sänkyyn. Painoin käteni sen lämmintä koirankehoa vasten. Mun ainut lohtuni.

Olin alkanut saamaan outoja sydämentykytyksiäkin. Niitä tuli riippumatta siitä, mitä olin tekemässä, myös levossa ja varsinkin silloin, kun yritin nukahtaa ja päässä helisi muutenkin. Ne oli kummallisia sykäyksiä, pari kolme humahduksen kaltaista, kuin sydän olisi heittänyt volttia, mutta se ei tuntunut hassulta tai kivalta, vaan oli pelottavaa ja inhottavaa. Säikähdin joka kerta, kun niin kävi ja joskus älähdin pienesti, jolloin Demi kohotti päätään ja katsoi mua kummissaan. Niin kuin nyt.

Painoin kämmenellä sydänalaa ja puristin silmät kiinni. Taas se tuntui. Mulju. Mulju… sitten seurasi kuin huminana koko kehon yli tuntemus, joka pisteli vasemman käden sormissa. Hieroin pikkusormen alapuolelta kämmenensyrjää ja tirskautin kyynelen. En taaskaan nukkuisi tänäkään yönä. Ja teinkö mä kuolemaa? Mä olin liian nuori vielä kuolemaan!!

Mä en tiedä mitä mä olen tehnyt väärin. Mun mielestä mä olen elänyt hyvää elämää. No, oon mä joskus tehnyt harhalyöntejä, varsinkin parisuhderintamalla, mutta noin muuten mun mielestä mua ei voi syyttää siitä, että olisin ansainnut näin tai mitään pahaa.

Halasin tyynyä rintaa vasten ja käänsin kylkeä, mutta mun silmät ammotti avoinna. Ulkona alkoi hiljalleen sataa ja pisarat ropisi pehmeästi ikkunalaseja vasten. Syksy oli alkanut. Mieleen tuli laulu, jota Sylva oli laulanut mulle pienenä nukkumaan mennessä, kun olin ollut liian virkeä rauhoittumaan. Se meni jotakuinkin näin: ”Nyt hiljaa vaan, ei itkeä saa, nuku pienokaiseni… kunhan heräät, sä kaikki pienet ponit näät... mustat ja ruunikot, kirjavat ja kimot, laukkaavat läpi koko yön… näetkö kaikki pienet ponit, tanssivan luomiesi alla...”

Lauloin hiljaa nuhaisella äänellä itelleni, kun ei mulla ollut ketään muutakaan, kunnes sade yltyi ja pimeys saapui.