katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Sept 26, 2022 21:22:57 GMT
19-21.9 Trevor oli saapunut Kanadaan sunnuntaina todella myöhään ja se ei näin ollen tainnut maanantaina herätä kovinkaan aikaisin. En mä oikein edes tiennyt, mitä isoveli teki ollessaan yksin tuon päivän, vaikka mä olin jättänyt sille kyllä mun autoni käyttöön, jotta se pääsi liikkeelle, jos se halusi. Tokihan sen jälkeen, kun mä olin päässyt töistä, me päädyimme hakemaan jotain ruokaa mun luokseni samalla kun me juttelimme kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut isän hautajaisten jälkeen meidän molempien elämässä. Tai no, en mä ihan kaikkea kertonut isoveljelle enkä mä tiedä, että mitenkö paljon se huomasi asioita, joista mä en kertonut sille paljoakaan tai en ollenkaan vain sen takia että mua nolotti, jotta olin epäonnistunut tietyissä asioissa, joissa mun oltiin, varmasti ajateltu onnistuvan varsinkin sen jälkeen, kun mä olin kuitenkin ainakin pari kertaa käynyt kotona siten että Kitty oli ollut mun matkassani ja kaikki olivat saaneet selville että mä olin parisuhteessa joka oli kerennyt jo vakauttamaankin itseään. Tiistaina isoveli jäi nukkumaan vielä mun luokseni, kun mä lähdin töihin. Me aloitimme poikkeuksellisesti meidän aamumme työskentelemällä ranchilla muutaman valmistelevan tehtävän parissa, ennen kuin mä suuntasin nopeasti A&B:hen jotta sain ostettua itselleni uuden lasson. Olin yrittänyt työskennellä tähän asti ilman lassoa ja se onnistuikin hyvin, mutta Buckin ollessa vielä poissa töistä, helpotti lasso hieman työskentelyä, kun koiraa ei voinut hyödyntää työnteossa. En mä tiennyt, että miten mä oppisin käyttämään uutta köyttäni koska mä en ollut ikinä työskennellyt pakasta vedetyn köyden kanssa koska melkein kaikki varusteet, joita mulla oli ollut, olivat olleet käytettyjä, mutta nyt tilanne olisi erilainen. Kävellessäni kohti tallia pyörittelin köyttä kädessäni testaten sen jäykkyyttä ja pohtien että olisiko minulla aikaa ja mahdollisuutta venyttää köyttä ennen kuin minun täytyisi ottaa se käyttöön. Trevor oli löytänyt tiensä OWRälle ja isoveli ratsasti mun luokseni samalla kun mä tein matkaani kohti tallia. En mä tiennyt miten Trevor tulisi pysymään meidän perässämme laaksossa, mutta en mä viitsinyt sanoa mitään veljelleni koska mä tiesin millainen myrsky siitä, saattaisi tulla. Päästessämme talliin, esittelin Trevorin Raicylle sekä Tomfordille ennen kuin yritin varustaa Foreverin mahdollisimman sulavasti, jotta pääsimme matkaan ja kohti laaksoa. Trevorista huomasi, että se yritti parhaansa laaksossa ja ajoittain veli pysyikin meidän matkassamme, vaikka tiesin että se ei ollut tottunut karjanajoon sillä ei ollut tehnyt mitään vuosiin, jos se oli ikinä edes sitä tehnyt. Palattuamme laaksosta oli aika siirtyä päätalolle syömään ja vaikka mä epäilinkin, jotta isovelo mahtuisi pöytään, kun Kittyä ei ollut näkynyt syömässä, mä kysyin silti vähintäänkin kohteliaisuuttani. Trevorille löytyi paikka pöydästä ja keskustelu pyörikin osin veljeeni tutustumisen parissa, mikä tavallaan helpotti omaa eloani, mutta samalla myös sai oloni tuntumaan ahdistuneeksi koska tiesin että Trevor voisi sanoa ja laukoa vaikka ja mitä ilman että tuo ajattelisi sen suuremmin mitä sanansa saattoivat saada aikaan. Keskiviikkona Trevor lähti meidän matkaamme heti aamusta ja ilmeisesti isoveli oli saanut kiinni siitä, mitä me teimme laaksossa, koska keskiviikkona isoveljestä alkoi olemaan jopa jo apuakin. Vaikka ylimääräinen käsipari ei tehnyt pahaa, mua silti hienoisesti ahdisti isoveljen läsnäolo ja mä yritinkin piilottaa sen omaan työskentelyyni. Lopulta työpäivämme oli ohitse ja palatessamme ranchille syömään, en voinut olla irvistämättä henkisesti, isoveljeni kysyessä lähtisikö jompikumpi Raicystä tai Tomfordista kanssamme yhdelle illallisen jälkeen. Enhän mä ollut kertonut Trevorille, jotta olin lopettanut juomisen menneiden kuukausien aikana, joten voisi hyvinkin olla mahdollista, että meidän illastamme tulisi täysi kaaos, varsinkin jos isoveli saisi yllytettyä mut juomaan enemmän kuin mihin mä olin tottunut tai että paljonko mä haluaisin juoda. Alexiinan kommentti:
No niin, poijjaat, velikullat. Ei tosiaan vaikuta oikein siltä, että Tyler suhtautuu Trevoriin yhtä rennon rempseästi, kuin Trevor vastaavasti häneen. Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka juomaillan suhteen käy!
Muutama tekninen kirjoitusasullinen vinkki, joita ei tarvitse noteerata, jos ei huvita 
Tuolla oli yksi pitkä lause, joka ylti täyttämään puolet kappaleesta (ensimmäinen kappale). Voit ihan rohkeasti katkoa välillä lauseita, joissa on paljon johdannaisia pienempiin osiin. Sisällössä on lukijana (ja ehkä kirjoittanakin!) silloin helpompi pysyä mukana  Voit myös karsia persoonapronominien ("mä, me" jne.) käyttöä, sillä sitä ei niin usein tarvitse. Esimerkiksi: "En mä tiennyt miten Trevor tulisi pysymään meidän perässämme laaksossa, mutta en mä viitsinyt sanoa mitään veljelleni koska mä tiesin millainen myrsky siitä, saattaisi tulla" saisi soljuvuutta ja dynaamisuutta muodossa: "En tiennyt, miten Trevor tulisi pysymään perässämme laaksossa, mutta en viitsinyt sanoa veljelleni mitään, koska tiesin millainen myrsky siitä saattaisi tulla." Tietysti, Tylerille on jo muodostunut tällainen omanlaisensa ääni jo, että siinä mielessä ei kannata ääntä liiaksi muuttaa!   |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Oct 2, 2022 10:07:58 GMT
21-25.09.2022Keskiviikkona mä pääsin lähtemään pikkuveljen kanssa laaksoon jo aamusta ja ehkä musta jopa saattoi olla tänään jo jotain apua. Ei mulla kyllä siltikään ollut täyttä varmuutta siitä että mitä mä olin tekemässä ja miten karjanajoa oikeasti hoidettiin, mutta mä ainakin yritin parhaani. Ollessamme tekemässä lähtöä edellisenä iltana Centerien talolta, oli minut kutsuttu illalliselle myös muina niinä iltoina kun olin Kanadassa, sillä tulisin viettämään pikkuveljeni vieraana kuitenkin aikaa aina sunnuntai aamuun asti. Näin ollen kun me oltiin keskiviikkona valmiita, me suunnattiin nelistään kohti päätaloa ja illallispöytää. Tänään aiheet taisivat olla lähempänä sellaisia mistä pöydässä puhuttiin yleisesti ja kuuntelinkin niitä mielenkiinnolla sillä ne toivat parempaa kuvaa siitä, millaista pikkuveljen elämä oli Kanadassa. Ruokailumme ollessa päätöksessä, kysyin jos joku lähtisi minun ja Tylerin kanssa yksille, sillä olin selvittänyt jotta Waterphewssä oli jonkinlainen kuppila jossa saattaisi saada jonkinlaisen oluen tai toivottavasti jotain muuta, sillä en tiennyt että saisiko täällä kunnollista olutta. Hirveän moni ei ideastani innostunut, mutta ehkä omanlaisena yllätyksenä Tomford lupasi lähteä kanssamme, joten sovimme tapaavamme Tamulissa hieman myöhemmin. Meidän täytyisi kuitenkin käydä Tylerin kanssa veljen tilalla palauttamassa ja hoitamassa hevoset sekä ehkä jopa suihkussa sekä vaihtamassa vaatteet. Ollessamme valmiita ja päästessämme Tamulille, en voinut olla hymähtämättä itsekseni sillä latobaari tuntui sopivan tänne kuin nenä päähän. Me asteltiin Tylerin kanssa sisälle ja suoraan tiskille jossa mä tilasin meille ensimmäiset paukut. Toinen vaikutti vähän jotenkin vastahankaiselta ja oletin että se johtui vain siitä, että Tyler tiesi millaisia meidän ryyppyillat olivat. “Älä nyt ole tuollainen” tuumasin, samalla kun nostin oman lasini huulilleni ja otin ensimmäisen hörpyn juomastani. Mua ei olisi innostanut kovinkaan paljoa lähteä Trevorin kanssa Tamuliin nyt illalla. Kuitenkin jos mä olisin sanonut että mä en lähde, tai että jos vain oltaisiin kotona koko illan sen sijaan jotta me lähdettäisiin ulos. Kuitenkin jos mä sanoisin Trevorille jotain mikä vesittäisi suunnitelman, siitä tulisi todennäköisesti isompi tappelu kuin mihin meidän ilta saattaisi johtaa. Eihän sitä toisaalta tiennyt, vaikka isoveli päättäisikin jotta me lähdettäisiin kotiin juotuamme oikeasti vain yhdet. Sen ajatuksen voimin mä astelin Trevorin jälkeen pikaiseen suihkuun ja vaihtamaan vaatteet jotta saatoimme lähteä suuntaamaan kohti Tamulia.
En olllut varma että tulisiko Tomford lopulta kanssamme Tamuliin ja jos tuo tulisi saatoin vain toivoa jotta isoveli osaisi käyttäytyä eikä nolaisi meistä kumpaakaan. Kuten hyvin usein ennekin Trevor käveli mun edelläni joten mä en nähnyt sen ilmeitä josta olisin voinut saada jotain vihjettä toisen mielentilasta. Ennen kuin kerkesin edes sanomaan, saati tilaamaan omaa juomaani, työnnettiin käteeni jo matala, paksupohjainen lasi. Ei mun tarvinnut kysyä mitä siellä oli, sillä mä tiesin vaikka en tiennytkään että minkä valmistajan juoman toinen olikaan valinnut. Hyvinkin voisi olla että isoveli olisi kysynyt jotain paikallista jolloin lasissa voisi hyvinkin olla Seagramsia, koska tiesin että sitä ainakin Tamulin valikoimasta löytyi.
Nostaessani lasin näön vuoksi huulilleni, päätin lähettää vielä viimeisen viestin Kittylle ennen kuin illastamme tulisi totaalinen katastrofi. Edellinen kerta kun olin yrittänyt Kittyltä asiasta kysyä ei ollut onnistunut kovinkaan hyvin, joten ehkä tämä olisi parempi tapa.
“Mä mietin sitä että olisitko sä halunnut Bluen OWR:älle? Mä kuulin siitä mitä kävi joku aika sitten ja mun puolesta tamma voi muuttaa.”
Lähetettyäni viestini palautin puhelimeni takaisin farkkujeni taskuun ja päätin vain katsoa mitä illasta tulisi…Se, mitä kello oli kun mä heräsin torstaina ei ollut mitenkään selvillä ja kaivellessani puhelimeni esille kello näytti lähemmäs puolta yhtätoista aamulla. Päässäni jyskytti siihen malliin että edellinen ilta oli tainnut olla kosteampi kuin pitkään aikaan ja jouduinkin nousemaan rauhallisesti ja varovaisesti jotta huone ei pyörisi ainakaan kovinkaan pahasti ympärilläni. Tyleristä tai Buckista ei näkynyt jälkeäkään joten pikkuveli taisi olla töissä. Päästessäni vessaan ja nähdessäni itseni peilistä, ihmettelin poskipäähäni ilmestynyttä mustelmaa sekä punertavia rystysiäni jotka näyttivät ihan siltä kuin olisin tapellut edellisenä yönä. En kuitenkaan muistanut kenen kanssa olisin tapellut, saati mitä muuta olisin yön aikana tehnyt… Mä tiesin että isoveli osaisi olla häjy päissään, mutta ehkä me oltiin vietetty liian pitkään kuivaa kautta isoveljen kanssa sillä mä unohdin että Trevor oli niin paha kuin mitä se olikaan. Varsinkin se, että miten lujaa se osasikaan lyödä, ei ollut mulla muistissa ja voima, jolla isku yöllä osui kasvoihini yllätti minut täysin. Saatuaan pari kunnollista lyöntiä perille, onnistuin raahaamaan Trevorin pois Tamulista ja takaisin omalle ranchilleni, ennen kuin toinen pisti uudelleen painiksi. Herättyäni kirvely silmäkulmassani kertoi sen olevan auki ja jostain syystä - ehkä vain senkin vuoksi että en halunnut herättää Trevoria - en löytänyt haavanpuhdistusainetta.
OWR:älle päästessäni Raicy ja Tomford eivät olleet vielä pihalla sillä olin muutaman minuutin etuajassa normaalista aikataulustani. Istuessani Foreverin satulassa Gillian asteli ulos tallista ja katsoessaan minua kohden saatoin nähdä järkytyksen välähdyksen punakiharaisen silmissä. En tiennyt mistä se johtui, enkä myöskään pitänyt tunteesta sillä en halunnut aiheuttaa kenellekkään pahaa oloa vierelläni. Painoin katseeni käsiini ennen kuin kuulin hiekan rahisevan jossain vierelläni.
“Ty…Tyler?”
Kohotin hienoisesti katsettani kohti vierelleni saapunutta Gilliania hieman epäröiden.
“Si…sin..sinä…v..vuodat…verta.”
Katsoin Gilliania hieman ihmetellen, ennen kuin tajusin kohottaa kättäni runnellun kulmani puoleen. Käteeni jäi häivähdys verta jota katsoin hetken ennen kuin palautin käteni samalle paikalle josta sen nostin.
“Ai…”
“Pi…pitäisikö… pitäisikö se… put…putsata? Tallissa on ensiaputarvikkeet.”
“Raicy ja Tomford on varmaan ihan justiinsa tässä… Kyllä… kyllä mä pärjään” mutisin pitäen katseeni edelleen käsissäni.
“Ky…kyllä me…ehditään. Tiedän…tiedän missä ensiapu… tarvikkeet ovat.”
Katsoin uudelleen Gillianin päälle stetsonini lierin alta, ennen kuin liu’uin alas tammani satulasta ja lähdin astelemaan kohti tallia, pitäen katseeni tiukasti maassa.
Onnekseni työpäiväni meni hyvin kaikesta huolimatta eikä mitään kaaosta tapahtunut edes perjantainakaan kuin Trevor pääsi taas matkaamme.Vielä aamulla kun mä olin varustamassa HH:ta Tylerin kanssa, mulla oli hyvä fiilis tulevasta päivästä. Tyler ei kuitenkaan ollut ihan niin innostunut siitä mitä oli edessä, mutta pikkuveljeä oli joutunut aina vähän painostamaan osallistumaan juttuihin joihin mä olin sen lopulta saanut vietyä mukanani. En mä tiennyt että oliko Tyler vieläkään innostunut koko kisasta mutta ainakaan se ei ehkä ollut ihan niin vastarannan kiiski kuin mitä se oli alkuun ollut. Ratsastaessamme Tylerin tilalta OWR:älle, hevoset saivat hyvät alkulämmittelyt joten saatoimme lähteä matkaan hieman myöhemmin kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Koska Ty tiesi paikat paremmin, kävi tuo vahvistamassa saapumisemme paikalle ja samalla sai meille molemmille numerot jonka kiinnittämisessä tuo auttoi, ennen kuin kiinnitin tuolle oman numeronsa. HH oli lopettanut matkan aikana päänsä pudistelemisen, sillä ori ei ollut tottunut siihen että sillä olisi mitään korvissaan, mutta nämä kilpailut ohjeistivat laittamaan hevosten korvat kiinni. Katsellessani rataa, ei se tuntunut kovin vaikealta, sillä miten hankalaa muka voisi olla laukata isoa ympyrää ja osua muutamaan ilmapalloon? Kuitenkin seuratessamme junioreiden suorituksia, aloin pohtimaan että ehkä laji ei sittenkään ollut niin helppo kuin mitä olin sen ajatellut olevan. Eihän mulla ollut mitään kokemusta ampumisesta ollut - jos ei otettu huomioon nuoruuden toilailuja kavereiden kanssa - joten omasta suorituksestani saattoikin tulla pannukakku todella nopeasti. Lopulta oli mun ja HH:n vuoro lähteä näyttämään veljelle mallia suorittamisesta ja tsempattuani itseni siihen, että suoritus tulisi onnistumaan, sain huomata olevani väärässä sillä vauhti jolla ruunikkoni laukkasi, yllätti minut hienoisesti ja näin ollen laukkasimmekin ohi ensimmäisestä ilmapallosta. Toisen ja kolmannen kohdalla kerkesin sentään jotenkin tähtäämään ja neljännen kohdalla aloin saamaan jo vähän kiinni siitä miten homma etenisi. Loppu suorituksestamme menikin jo hieman mallikkaammin ja ratsastaessani ulos areenalta mä en voinut kuin toivottaa onnea pikkuveljelle, sillä helpon suorituksen edessä se ei olisi. Vaikka mä olin jo vanha kuin taivas, mä silti sain itseni kiinni siitä että mä vihasin veljeäni ajoittain yhtä paljon kuin vaikka vielä kaksi vuosikymmentä takaperin. Vaikka mä olin yrittänyt kertoa toiselle että mä en todellakaan tulisi ottamaan osaa Cowboy Mounted Shooting - kilpailuihin jotka tänään järjestettiin OWR:ällä, oli mun nimeni jotenkin ilmestynyt lähtölistalle ja näin ollen mä olin ollut Trevorin mukana varustamassa Foreveriä jotta me saataisiin ratsastaa Centereiden tilalle ja ottaa osaa kilpailuihin.
Vaikka mä olinkin joskus isoveljen mukana ollutkin ampumassa - todennäköisesti vanhempien tietämättä vaikka Trev olisi sanonut mitä tahansa - en mä silti ollut löytänyt siihen mitään paloa, vaikka ehkä jos tilanne niin vaatisi, voisin puolustaa henkeäni. Silloinkin saisi olla kyllä aikamoinen hätä jotta mä aseeseen tarttuisin.
Mä en tiennyt paljonko isoveli oli treenannut mutta tällä kertaa se ei haitannut mua koska en mä lähtenyt voittamaan sitä. Toki voisi olla kiva näyttää sille että mustakin on johonkin, vaikka mä kisasinkin erilajissa sen kanssa. Antaessani Foreverille laukka-avut, tamma ponnisti voimakkaaseen laukkaan ja hakiessani hienoisesti tasapainoani sen laukassa, meinasin melkein ohittaa ensimmäisen ilmapallon johon osuin vain sattuman kaupalla. Loput ilmapallot menivät paljon paremmin ja ylittäessämme maaliviivan tamman kanssa olinkin yllättynyt siitä, miten onnistuneen suorituksen olimme saaneet aikaan ja enää täytyisi vain nähdä kunpi meistä olikaan ollut lopulta parempi suorituksessaan.Sunnuntaina oli mun aika pakata laukkuni ja ajaa takaisin lentokentälle jotta mä saattaisin jatkaa matkaani kohti Texasia ja toista lomaviikkoani. Trevorin lähtiessä sunnuntaina, mä olin omalla tavallaan helpottunut siitä, että isoveli jatkaisi matkaansa Texasiin. Vaikka olikin mukava nähdä isoveljeä melkein vuoden tauon jälkeen, oli silti viikkoon mahtunut ehkä enemmän kuin tarpeeksi.Alexiinan kommentti:
Noh oh hoh. Mikähän mahtoi triggeröidä veljesten nyrkkinujakoinnin? Tomford oli varmaan paikalla todistamassa tapausta. Kivan pitkä tarina, ja hauskaa vuorottelua molempien näkökulmien kautta!
Ja mitä tulee Kittyyn, hän taitaa jättää Tylerin jälleen kerran on readiin...
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197 
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 7, 2022 15:12:58 GMT
Uniaalloilla - 7
Syksyisenä aamuna, kullanpunaiset puut ja kirkas sininen taivas taustanaan, Zelda nousi vieraaseen kuljetusautoon. Kosketin sen otsaa, painoin oman otsani hetkiseksi hevosen päätä vasten ja suljin silmäni. Lämmin hengitys tuntui kirpeässä säässä sormissani. ” Kiitos.” Nainen, oikein mukavan ja ystävällisen oloinen, hymyili nostettuaan ja salvattuaan trailerin rampin. ”Näkemiin”, hän sanoi. ”H-hei”, sain hädin tuskin kuiskattua. Auto ja koppi rahisivat pois tieltä. Alexiina paljastui niiden takaa keräilemästä ohimennen pihasta tuulen viskomia risuja. Hän käveli luokseni punaruskea liivi leukaan asti kiinni vedettynä, korvaläpät korvillaan. Niiskaisin. Hän kietoi risuttoman kätensä ympärilleni ja hankasi lohduttavasti olkavarttani katsellessamme pois porteilta ajavan kuljetuskopin perään. * Olin jälleen skootterillani muovikassit mukanani matkalla, mutta en sillä kertaa White Dove Farmille, vaan vähän pidemmälle Little Moose Farmille – Tomfordin aluillaan olevalle alpakkatilalle. Emily oli pakannut mukaani kunnon eväät ja olin tarjoutunut ne uurastajille kuljettamaan. Heillä oli kiire viimeistellä paikkoja kamerasilmän kestävään kuntoon. Hevosjussille morsian -kuvaukset Kanadan farmiviikosta kuvattaisiin osin Orange Wood Ranchilla, osin täällä. Toisin kuin White Dove Farmille, jonne ajettiin pimeän ja synkän metsän läpi, Little Moose Farm oli avaralla paikalla aivan joen ääressä. Virtaus joessa oli voimakas ja uomat jyrkät sekä kiviset. Minkäänlaiseen uimiseen tai uittoon se ei ollut soveltuva, mutta vesi elementtinä oli aina raikas ja rauhoittava. Minulle. Epäröin, olisiko asian laita niin Joshille. Hän pelkäsi vettä eikä osannut uida. Lehtipuut olivat upeassa ruskassa ja kauempana rakennusten takana rautatiesilta taipui kosken yli. Pikku tila oli lievän mäen päällä ja näytti jo oikein somalta. Kellertävä asuintalo. Vankan kivijalkainen tallirakennus, ulkorakennus ja pihatto. Jätin skootterini talon nurkalle, jossa oli autojakin – Joshin ruosteenruskea ja Thomasin punainen lava sekä Tylerin auto, ja painavat kassit käsissäni suunnistin kohti tuttuja ääniä: edellä mainitut sekä pari vierasta miestä mittailivat juuri pihaton kattoa ja keskustelivat siitä. Kentällä keskellä pihaa oli kasattuna uusia puulautoja, sirkkeli ja kuorma-auto peräkärryllinen täynnä soraa. ”...ja, jos laittaa sen tuosta päästä tuohon päähän noin viidellä kattoparrulla, se voisi pysyä –” Miehet vaikenivat. Lähestyin heitä hymyillen. Poskeni varmaan helottivat kirpeästä pienestä pakkasesta. ”H-hei. Toin teille lounasta.” ” ’Lounatuuli, tuo pienen laulun’”, nauroi Thomas melodisesti. ”Pidetäänpä ruokatauko, poijjaat!” ”Hän käy keittämässä kahvit”, Josh sanoi itsestään. Minut vapautettiin ruokakasseista. Joshin pari hevosta, jotka hän oli jo ehtinyt hankkia – Hermitin Orange Woodista sekä kauniin voikon tamman, Goldien – pärskähtelivät tarhasta suuntaamme silmäillen. Hymyilin kummallekin, mutta haikeasti. Mietin vieläkin Zeldaa ja olinko tehnyt oikein. Olin nähnyt Joshin alpakatkin, ne, jotka olivat tilan oston mukana tulleet, mutten ollut vielä ehtinyt käydä katsomassa niitä lähempää. Halusin kyllä. Sillä aikaa, kun miehet suuntasivat talolle ja rupattelivat hyväntuulisesti, palasin mäessä olevan laitumen aidalle. Jäin katselemaan eläimiä. Toinen alpakoista oli ruskea ja valkonaamainen, toinen komean punertava kuin syksyn lehdet. Ojensin kättäni aidan yli ja ne tepastelivat lähemmäs tutkimaan, oliko minulla niille mitään mielenkiintoista. En voinut tarjota niille muuta kuin sormikastani. ”Etkö pelkää, että nuo sylkevät?” kysyi ääni vaisusti takanani. Vilkaisin olkani yli. Tyler oli tullut perässäni laitumelle, eikä ollutkaan mennyt muiden mukana sisälle. ”Oi, eivät ne kai”, sanoin hämilläni. ”No ei”, Tylerkin nojasi lauhkeasti aitaan vieressäni. ”Oikeasti laamat tekee niin, ei alpakat yleensä. Tai toki voi, jos niitä oikein ärsyttää. Kukapa ei joskus haluaisi räkäistä päin näköä jollekulle, joka oikein tympäisee?” Hän oli hetken hiljaa. ”Et sinä, tietenkään”, hän sitten mutisi. ”Roth”, hän esitteli. ”Ja Leo. Tai Lion, jos nyt muistan oikein. Josh ne sanoi, mutta saatan sekoittaa.” Hän vaikutti… mietin hetken aikaa. En ottanut Tylerista oikein selkoa. Hänestä aiemmin huokunut suru tuntui nyt erilaiselta. En vain kyennyt antamaan tälle tunteelle, joka hänestä välittyi, nimeä. ”O-olet jo… kunnossa?” Hän oli viimeksi ollut mustasilmäinen ja ruhjeissa. Aina kun näin Tyleriä, hän näytti väsyneeltä, kipeältä tai vuoti jostain kohtaa verta. Äidinvaistoni, vaistoni auttaa ja hoivata, heräsi hänet nähdessäni joka kerta. Enkä tiennyt huomasiko sitä kukaan muu. Välittikö kukaan muu? ”Haavasi...” ”Ei tuo nyt mitään ollut”, Tyler sanoi vaisusti vähätellen, mutta oli niin sanoessaan myös kireä. Hän ei näyttänyt siltä, että haluaisi keskustella aiheesta, joten en kysynyt enempää. Sen sijaan kysyin varovasti Buckista. ”Tuo on jo ihan kunnossa, vaikka oli jonkin aikaa poissa töistä.” ”H-hyvä.” Seisoimme hetken vaivaantuneesti, kummankin katsellessa laitumella tepastelevia alpakoita. Kuinka voisin ottaa sen puheeksi? Vilkaisin Tylerin sivuprofiilia taas varovasti. Hänen leukansa oli kireä. Oliko hän todellakin niin sairas? ”Gillian! Sinullahan on silmää semmoisille ateistijutuille!” Thomas sanoi, kun tulimme Tylerin kanssa sisälle taloon. Joshin kodissa ei ollut vielä laitettuna mitään perushuonekaluja lukuun ottamatta. Ilmeisesti huonokuntoinen katto koski vain yhtä huonetta, muualla saattoi normaalisti olla. Lämmityksiä tosin ei ollut, ja kaikilla olikin yhä ulkotakit päällään pöydän ääressä ruokaillessaan. Hatut tietenkin pois otettuina. ”Jos miettisit, mitä tänne laitella, että on eduksi sitten tälle poikamiehelle televiisiossa?” Thomas hymyili leppoisasti Joshille, joka vihersi lievästi. ”Tämä meidän julkkis.” ”Estetiikka, Thomas”, yksi niistä miehistä, joiden nimeä en tuntenut, hörähti. ”Ai, no mitä minä sanoin?” ”Ateisti. Se on, kun ei kuulu kirkkoon.” ”Tai usko mihinkään taikauskoiseen hörhöilyyn”, toinen mies yhtyi ja he hekottelivat toverinsa kanssa – tunsivat ilmeisesti lähemminkin toisensa. ”Ei usko ole taikauskoa”, kuulin sanovani. Hämmästyin itsekin; en yleensä avannut suutani tällä tavalla seurassa, johon kuului tuntemattomia, sillä olin ujo. En ollut hyvä konfliktitilanteissa ja inhosin riitelyä tai kiivaita keskusteluja, sen takia en koskaan sanonut mitään, mikä voisi sellaisen synnyttää. Olin kuitenkin nähnyt Joshin ihonvärin lähteneen muuttumaan vihreästä sävystä punaiseen. ”Niinkö?” mies sanoi haastavasti ja kääntyi pöydän ääreltä kokonaan minua kohti. En pitänyt hänen äänensävystään enkä ylimielisestä ilmeestä. ”’Usko.’ ’Taika usko.’ Taikauskossa on jo sanana mukana usko.” ”Peter, äläs nyt”, Thomas puuttui, mutta mies – Peter – ei ollut kuulevinaan, vaan tuijotti yhä minua. ”Tämä on kiinnostava keskustelu. Perustelehan sitten... mikä sinun nimesi oli?” ”G-Gillian...”, sanoin hiljaa. ”Gillian”, Peter toisti. ”Kerro toki, millä tavoin uskonasiat eroavat taikauskosta.” En kertonut. En sanonut mitään. Tuijotin turpeita käsiäni, kuopalla olevia rystysiäni. Minua hävetti ja itketti. Miksi olin joutunut tähän tilanteeseen? Olin tullut vain tuomaan heille – Joshille – lounasta, en yhtäkkiä ristikuulusteluun siitä, millainen elämänfilosofia kullakin oli, en ainakaan tuolla sävyllä riidanhaluisesti esitettynä. ”Katsos kun, Peter”, Thomas sitten rikkoi kiusaavan hiljaisuuden, ”usko onhan toki jokaisen oma, henkilökohtainen asia.” ”Niin, saahan sitä uskoa joulupukkiin ja hammaskeijuun – mihin joku ukkeli pilvellä on täysin rinnastettavissa”, Peter sanoi tylysti, mutta kääntyi vihdoin poispäin minusta. ”Minä uskon spagettihirviöön”, sanoi hänen vieressään istuva toverinsa. Peter virnisti hänelle. ”Niin. Jos mietitään, että kaikkien uskot on otettava tosissaan… spagettihirviölle on ihan omat temppelinsä tai millä nimellä ne niitä nyt sitten kutsuvatkaan, ja rituaalit ja uskonmenot –” ”– ja paljon kannattajia –” ”– joten siihen uskoviin pitäisi sitten suhtautua aivan yhtä vakavasti, kuin siihen pilviukkoonkin, tai on tekopyhä.” ”Sitten ei taida kyllä olla ateistikaan, jos uskoo spagettihirviöön, vai?” ”Niin, totta, mutta sinä, Sebastian, ehkä uskot siihen ja minä taas en. Minä en usko mihinkään hölynpölyyn, koska kaikki uskonnot on aivan yhtä kusetusta.” ”Haluutteko tietää mihin mä uskon?” murahti yhtäkkiä Tyler. Minun oli pakko kohottaa katseeni, niin hämmästynyt olin Tylerin vihaisesta äänestä. ”Minä uskon, että te kaksi olette mulkkuja.” Peterin kaveri ponkaisi seisaalleen ja Tylerkin nytkähti eteenpäin, mutta Thomas kohotti käsiään ilmaan. ”Noh noh!” Tyler ja mies – Sebastian – mulkoilivat toisiaan. Peter nyki ystävänsä hihaa ja hitaasti tämä istuutui takaisin. ”Luulenpa, että on parempi, jos lähdemme tästä jatkamaan hommia, niin voi ylimääräiset höyryt päästellä työmaalla”, Thomas virkkoi. ”Kiitos, Gillian, loistavasti lounaasta. Terveiset Emilylle.” ”K-kiitos...” Miehet nousivat, kippasivat kertakäyttöastiansa tiskipöydälle ja poistuivat yksi toisensa jälkeen ohitseni. Istuin edelleen paikallani ja oloni oli kurja. En ymmärtänyt, miksi Peter ja Sebastian olivat olleet niin hyökkääviä. En ollut koskaan kumpaakaan heistä ikinä ennen edes tavannut! Josh ei katsonut minuun päinkään. Thomas sen sijaan hymyili rohkaisevasti ohikulkiessaan. Lopulta vain Tyler jäi samaan tilaan kaksin kanssani. ”Oletko kunnossa?” oli hänen vuoronsa kysyä. Ääni oli yhä kireä, mutta hiljainen. Nyökkäsin vaisusti. Sitten nousin itsekin ylös ja koetin pyyhkäistä hiukan piilotellen poskeani. ”O-otan vain nuo rasiat mukaan ja nuo lautaset, Emily h-haluaa ne takaisin...” Tyler tuntui olevan vielä siinä, vaikken katsonutkaan, mutta kun kohta käännyin astioiden kanssa, hän oli lähtenyt.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Oct 9, 2022 9:26:05 GMT
Puolitoista viikkoa sitten mun haaveestani oli tullut totta, kun Camden oli muuttanut mun luokseni. Vaikka tiesin, että muutto saattaisi olla nopeakin, mä yllätyin siitä että aikaa jäi vain muutama päivä. Eihän Camden mahdollisesti kauaa mun luonani asuisi, pojan täysi-ikäistyttyä jo tulevana kesänä. Ennen kuin mä olin saanut sen puhelun jotta mun luokseni sijoitettaisiin nuori aikuinen, mä olin suunnitellut kysyväni mahdollisuutta sille että pitäisin muutaman lomapäivän pois ja lähtisin käymään kotona äidin ja Jackin luona. Kuitenkin saapunut puhelu oli muuttanut mun suunnitelmia enkä mä taitaisi päästä ainakaan toiseen vuoteen käymään kotona. Ehkä mulla oli hienoinen koti-ikävä kasvamassa mun sisälläni ja saattoihan se olla ehkä tyhmää näin vanhana. Se ilta, joka päätyi mun ja Trevorin tappeluun ajatui siihen pisteeseen vain tuon puhelun ja sen synnyttämän stressin vuoksi. Mä en voinut kertoa isoveljelle mitään siitä että musta olisi tulossa varaisä. Ne ainoat - tai ehkä oikeastaan ainut - ihminen jolle mä olisin halunnut asiasta puhua, mä en vain saanut itseäni esittämään niitä kysymyksiä joita mulla oli mielen- ja kielen päällä. Ehkä sen vuoksi mä en voinut täysin nauttia siitä että unelmani toteutuisivat. Ensimmäinen viikko minulla ja Camdenilla meni oikeastaan vain siihen että tutustuimme toisiimme ja haimme linjaa yhteiselle elämällemme. Toinen yhteinen viikkomme alkoi vähän vakaimmissa merkeissä ja oikeastaan enään mitään isompia yhteenottoja ei tainnut olla odotettavissa. Camdenin opiskellessa ja koska laaksossa ei ollut mitään isompaa tekemistä, olimme siirtyneet Tomfordin tilalle auttamaan tuota viimeisissä töissä ennen kuin hevosjussille morsiamen kuvaukset olivat alkamassa. Thomas oli tuonut mukanaan Peterin ja Sebastianin. Olihan ylimääräisistä käsi pareista apua, mutta ei silti voinut sanoa jotta olisin pitänyt kummastakaan miehestä. Molemmat miehet olivat äänekkäitä ja ehkä se omalla tavallaan ärsytti minua molempien kohdalla. Gillianin saapuessa tuomaan meille lounasta, sain itseni kiinni hymyilemästä pienesti naiselle. Muiden suunnatessa sisälle ja syömään jäin kuitenkin vielä itse ulos ennen kuin lähdin astelemaan kohti alpakkatarhaa jonka suuntaan olin nähnyt Gillianin suuntaavan. Punapää katseli tarhassaan käyskenteleviä eläimiä eikä tuo tainnut kuulla lähestyviä askeleitani, ennen kuin avasin suuni. Tiesin kyllä että kaksoset olivat paljon nuorempia kuin mitä Camden, mutta ehkä silti kaipasin jonkinlaista vahvistusta sille, että tein asioita oikein. Tokikaan kukaan ei tiennyt vielä nuoresta miehestä joten en tiennyt että miten olisin sanani asetellut jotta saisin kysyttyä asiaa paljastamatta kuitenkaan mitään sillä en tainnut olla vielä valmis sellaiselle. Kuitenkin ennen kuin kerkesin kysymään mistään tai sanomaan mitään, oli nainen ottanut esiin mun ja isoveljeni välisen kärhämän, mikä sai mut taas vähän kiristymään. Seisoimme vielä hetken katselemassa alpakoita, ennen kuin oli myös meidän aikamme suunnata sisälle ja lounaalle. Thomasin ottaessa esiin estetiikka kysymyksen, vilkaisin ensin tuon päälle ja sen jälkeen kohti Gilliania. En viitsinyt huomauttaa vanhempaa miestä sanavalinnastaan, eikä minun lopulta tarvinnutkaan kun tuon ystävät ottivat sen viitan kantaakseen. Nopeammin kuin varmaan kukaan uskoikaan, keskustelumme ajautui ihan väärille raiteille ja siitä tuli kiivas. Minua ärsytti tyyli jolla miehet puhuivat tuntui keskittyvän enemmän vain provosointiin kuin siihen että keskustelusta voisi tulla järkevä ja monipuolinen. Mitä pidemmälle keskustelu eteni sitä enemmän minua alkoi ärsyttämään Peterin sekä Sebastianin äänet sekä sanavalinnat. Thomas kyllä yritti jarrutella kavereitaan mutta se ei tuntunut tuovan mitään apua tilanteseen vaikka mitään suurempia vaikutuksia sillä ei ollut. Lopulta en jaksanut enään kuunnella toisia ja ehkä oma reaktioni oli liiallinen tilanteeseen verrattuna mutta halusin vain saada tilanteen loppumaan. Ärähdykseni onneksi auttoikin tässä ja lopulta Thomas ehdotti jotta siirtyisimme takaisin työmaalle. Mies siirtyikin tuttaviensa kanssa ensimmäisenä takaisin pihalle, Tomfordin seuratessa heitä. Jäätyämme Gillianin kanssa kahden, en voinut itselleni mitään vaan kysyin oliko toinen kunnossa, sillä nainen oli vaikuttanut siltä kuin tuo olisi tuntenut itsensä ahistetuksi nurkkaan. Olisin halunnut sanoa tai tehdä jotain, mikä olisi voinut korjata tilannetta edes hieman, sillä kenenkään ei tarvitsisi kärsiä tuollaisten idioottien vuoksi. Kuitenkaan en tiennyt mitä tehdä, joten päädyin vain poimimaan hattuni käsiini ja suuntaamaan takaisin ulos huokaisten samalla raskaan äänettömästi. Alexiinan kommentti:
Oi, Camden! Kuinka jännittävää! Sijaisuusisyys - nyt nähdään, miten se pukee Tyleriä! Toisaalta ihanaa, että hän saa tilalleen seuraa, sillä on tullut vaikutelma, että Tylerillä olisi siellä yksinäistä. Oli myös kiva lukea samasta kohtauksesta nyt Tylerin näkökulmasta! Tämä pätkä oli tosi tiivis ja siistityn oloinen, helppolukuinen!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Oct 11, 2022 11:36:33 GMT
Cella oli yllättänyt mut täysin – se ketku. Se tuli cheerleaderina tänne, kun toverinsa osallistui mounted shooting -kilpailuihin. Ja se muuten voittikin, eli Cella tosiaan on joku päivänpaiste ja onnentuoja kirkkaankeltasessa takissaan ja buutseissaan. Se piristi munkin mielialaa, vaikka oon siirtynyt taas maaniseen vaiheeseen. Päätin nimittäin, että nyt lähtee eikä meinata. Doriksen ja Dewnin esimerkistä, mä lähtisin reissuun. Heti marraskuusta Mushy Skinkin keikan jälkeen. Lähtisin Carrotin kanssa yhdessä interraileille Eurooppaan! Otettaisiin rinkat selkään ja nukuttaisiin missä ikinä satuttaisiinkin. Ei suunnitelmia, virta vaan veisi! Tietysti Carrotin ja sen muiden puolien kanssa mulla ei tulisi olemaan tylsää, ja mun tulisi olla sen turvahenkilö - joitain järjestelyjä täytyisi sen suhteen tehdä. Haluun kyllä tavata myös Assassinin ja muut, joten ihan kaikkea voi tapahtua! Mä olen aina halunnut tehdä maailmanympärimatkan, se on ollut yksi mun unelmista, mutta koskaan ei ole silleen tullut tilaisuutta. En vielä tiedä, että kuinka kauan meinaan reissun päällä olla, mutta useamman kuukauden kuitenkin! Talvikuukaudet on ehkä vähän meh, mutta haluisin viettää mun synttärit jossain ennestään tuntemattomassa paikassa, koska se helpottaisi mun taas yhden vuoden lisää painoa tuovaa ikäkriisiäni; siis tunne siitä, että olisin liikkeellä ja tekemässä jotain ja toteuttamassa unelmia saisi mut uskomaan, että olin yhä nuori ja, etten mä kuolisi vielä heti huomenna. Kerroin itse asiassa Cellalle näistä suunnitelmista ensimmäisenä ennen kuin kukaan muu ranchilta vielä tiesi. ”Sittenhän sä voisit poiketa vaikka kattomassa Piinaa”, Cella sanoi, kun kerroin, että me mentäisiin tuulen mukana ympäri Eurooppaa. Näytin Cellalle Chocon muistolaatan maneesin seinässä ja sitten vein sen myllymäellä muistolehtoon. ”Tossa se on”, sanoin Chocon paikasta. Siinä kasvoi vähän kanervaa. Joku oli tuonut tuoreita havuja. Cella kyykistyi ja kosketti sormenpäillä Chocon pientä luonnonkiveä Mollyn vieressä. ”Sillon oli juhannus, kun Tornadot synty.” Ruskassa oleva haapa muistolehdon vieressä tipautti keltaisen lehtensä ja se tarrautui Cellan vaaleisiin hiuksiin. ”On vaan niin vaikee kuvitella, että nyt... se on tässä.” Joo. Niin oli. Kun me käveltiin pois päin (tarjouduin ostaan meille lohtukaakaot tallipuodista), Cella kyseli, oliko mulla nyt mitään hevosta tai aikoisinko sellaista enää ikinä hankkia. ”No, on mulla se yhteinen projekti Tylerin kanssa Bluesta, mutta tuskin nyt tässä kovin nopeaan uutta hevosta hankin.” ”Niin, no joo, jos sä lähdet sille reissullekin –” ”Joo. Ja tuntuu kyllä siltä, ettei mikään hevonen tuu enää ikinä olemaan niin kuin Choco.” Virnistin, mutta oikeasti mun sydämestä kouraisi. Mun lähdöstä seuraisi muitakin järjestelyjä. Nimittäin mun kämppäni saisi alivuokralaisen, kun Roi muuttaisi siihen mun reissuni ajaksi asumaan. ”Epistä!!” Bob marisi päivällispöydässä. Olin vihdoin kertonut mun suunnitelmat muillekin, ja Alexiina oli käytännön ihmisenä ruvennut heti pohtimaan sitä monelta kantilta. ”Mä olin eka, joka sen varasi! Nyt mä joudun maksaan vuokraa! Miksi Roi pääsee sinne?!” Bob oli nimittäin siirtynyt Tomfordin traileriin ja, kuten oli sovittu, maksaisi Tomfordille siitä vuokraa, jonka taas ansaitsi jakamalla aamuisin lehtiä. ”Tein itse nuorena sitä samaa”, Raicy oli sanonut jotenkin polleana, niin kuin mainoslehdenjakajan työ olisi yksi arvostetuimmista ammateista. ”Se on liikunnallista, mukavaa ja rauhallista hommaa.” (Jokainen niistä kolmesta sanasta tuntui olevan Robertista vastenmielisyydelle synonyymi.) ”Maksaisithan talliasunnossa asumisesta vuokraa Kittyllekin”, Raicy sitä vastoin sanoi juuri nyt. ”Tai oikeastaan meille, koska meillehän se kuuluu.” Bob murjotti. Sitä kuitenkin piristi se seikka, että saisi pian ajokortin ja olivatpa Alexiina ja Raicy lupailleet jotain autonromuakin, että Bob pääsisi paremmin niitä lehtiään jakamaan. Elämä oli hassua. Tarvitsit rahaa, jotta saatoit ostaa jotain, jotta saisit paremmin rahaa. Mä itse asiassa olin jo ajattanut Bobille pari käytännön ajotuntia. Se istui teoriat autokoulussa, mutta tuli halvemmaksi, jos joku perheenjäsen veti ajotunnit ja kyllähän se mulle passasi. Sen lisäksi, että opetin Bobia ajamaan, opetin myös Gillianille ratsastusjousiammuntaa. Nyt, kun se oli mennyt ostamaan oikean turnajaisratsun, se oli saanut kipinän kokeilla sitäkin lajia – ja mä olin ranchilta ainut, jolla oli joustaamisesta ja jousen käsittelystä edes jonkinlaista kokemusta. Mulla ei ollut omaa jousta, mutta olin aina vuokrannut sellaisen, kun tarvitsin, ja nyt vuokrasin sen Gillianille kunnon vastuuntuntoisen opettajan elkein. ”N-näinkö?” Kallistin päätä, astuin lähemmäs ja nostin sen kyynärpäätä ylemmäs, jalkaa taaemmas. ”Rentouta vaan hartiat, ne on nyt sulla korvissa.” Gillianin olkapäät laskeutuivat hitusen. ”Joo. Nyt on hyvä. Sitten vaan vedät henkee ja samalla otat otteen taa.” ”O-onpa jäykkä –” ”Joo, se alkuun tuntuu, mutta kyllä siihen tottuu ja kun löytää sen tatsin, tietää missä on oikea kohta. Sit vaan, kun uskot, niin päästät irti ja annat lentää.” Gillian tuijotti toinen silmä kiinni ja toinen auki kaukana kentän laidalla näkyvään maalitauluun. Oikeesti se oli vaneerinpala, jonka olin vienyt Raicyn verstaasta. ”K-käsi tärisee…!” ”Sen voiman pitää lähtee niin kun sun selästä. Molemmat silmät hei auki. Sä pidättelet sitä liian kauan, anna mennä vaan jo, äläkä liikoja mieti!” Nuoli lähti ja paukahti melkein heti perään vaneeriin. Reunaan, mutta lautaan kuitenkin. ”Noni! Kato! Sä osuit!” ”Huh...” Gillian hymyili väsähtäneesti. ”Olipa se jännittävää...” ”Tää on vasta alkutasoa. Sun pitäis pystyä tähän hevosen selästä käsin ja laukasta!” Sen oli tarkoitus inspiroida, mutta Gillian näytti kangistuneelta. ”Oi voih… K-kuvittelinkohan hetken verran liikoja...” ”Höpö! Uudestaan vaan! Ammu koko viini. Noi nuolet voi tietty olla sulle vähän liian pitkiä, mutta sun täytyykin hankkia oma jousi, jotta saat just sulle sopivan setin.” Mutta mikään näistä viime aikaisista tapahtumista ei ollut ollut niin jännittävää, kuin se, että mä pääsisin TELKKARIIN! Mä aloin taas muistaa, että elämä on hauskaa ja kaikki on kivaa, kun saatiin ensimmäiset ohjeistukset siihen, miten viikko tulisi Hevosjussille morsian -kuvausten osalta kulumaan. Muakin haastateltaisiin, koska mä se olin Tomfordin ohjelmaan ilmoittanut. Sain etukäteen kysymykset, jotta sain miettiä niihin vastauksia valmiiksi. ”Kuinka kauan olet tuntenut Joshin?” (”Noo, mä oon tuntenut sen siitä saakka, kun se tuli tänne töihin eli öö… noin seitsemisen vuotta, olisko.”) ”Mikä antoi idean ilmoittaa hänet ohjelmaan?” (”Kai mä vaan halusin potkaista sille vähän vauhtia – ja kato nyt, mitä se on sen myötä saanut aikaan! Oman farmin ja yrityksen alulle! Mitä siitä enää puuttuu, kuin rouva kainaloon? Joo, mä oon tällainen rakkauden lähettiläs.”) ”Millaisena näkisit Joshin unelmakumppanin?” (”Jotain reipasta se mun mielestä kaipaisi, semmoista, joka pistäisi vähän vipinää eloon ja saisi senkin puhumaan. Mutta hyväsydäminen pitää olla ja tietty eläinrakas, hevosista kiinnostunut.”) Alexiina, joka otti aina kauheen ressin siitä, kun Orange Wood Ranch olisi jotenkin esillä ja näkyvillä, jotta se vain olisi mahdollisimman edustava, ei ressannut – kuinkas ollakaan – televisiokameroista yhtään sen vähempää. Orange Woodia olikin siistitty siihen malliin, että viimeksi näin hienoksi paikat taidettiin laittaa Power Jumpia varten. Raicy suostui hyvin nihkeästi kommentoimaan haastattelijoille Tomfordia sen työnantajan roolissa. Sitä en tiennyt, kyselisikö ne Tyleriltäkin kommenttia – se oli kuitenkin Tomfordin toveri noin muutenkin. Se hälinä ja hulina, mikä ranchille syntyi, kun kuvausryhmä vihdoin saapui ja sitten perään vielä Tomfordin morsmaikut...! Alexiina oli yrittänyt pitää matalaa profiilia ohjelmakuvausten suhteen, mutta sana oli kiirinyt joka tapauksessa ja porteilla kävi pällistelemässä sellaisiakin paikallisia, joilla ei ollut hevosten saati Tomfordin kanssa niin mitään tekemistä. Ihmisten kaipuu saada pärstänsä levikkiin oli suuri. Ja mä olin yksi niistä. Kun mut istutettiin ulkona sopivaan paikkaan (myllymäki taustana) tuoliin ja ympärillä hääräsi ihmisiä laittamassa valkoista vastavalokangasta ja mikrofonia ja tarkistamassa, ettei mun takaraivosta kasvanut mitään tolppaa, mä olin yhtä leveistä leveintä hammasvirnettä. Olin laittanut mun lempinenäkoruni, koristeellisen hopean renkaan, josta roikkui keskeltä tähti, ja olin jopa meikannut, mitä yleensä en tehnyt: pikkuisen ripsiväriä ja luomiväriäkin. Mulle esitettiin ne kysymykset, joihin olin valmistautunut, ja mä paistattelin kameroiden edessä onnellisena kuin olisin syntynyt siihen hommaan. Musta olisi voinut toisenlaisessa elämässä tulla näyttelijä. Tai ehkä paremmin kyllä joku juontaja. Tapasin kaikki kolme naista. Ne majoittuisivat farmiviikon ajan leiriaitassa, koska Little Moose Farmilla ei ollut vielä paikat siinä mallilla, että niitä olisi voinut vetoisan ja vettä vuotavan katon alle pistää nukkumaan. Alice oli kivan oloinen, musta aika rempseä ja nättikin – oikeastaan just sellainen, millainen voisi olla Tomfordille poikaa (tai siis... tyttöä)! Ninja oli pienenpieni, mutta tosi söpö, ja Amore toi lähinnä mieleen jonkun nälkiintyneen hukkuneen tai kummituksen. Ei millään pahalla, siis! Mä tietysti höösäisin niitä kaikkia kuin kunnon emäntä konsanaan, ihan vaan, koska osittain tää romanssin onnistuminen oli mun vastuulla. Käsikirjoittaisin vaikka itse sanat Tomfordin suuhun, jos ei muu auttaisi, ja taluttaisin ne treffeille romanttisille rantakävelyille ja syömään Tamuliin ja ...! Toiseksi paras vaihtoehto sille, ettei oma lempi luistanut, oli katsella, kun muilla se suorastaan hiihtelisi! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Oct 13, 2022 13:32:16 GMT
Uniaalloilla - 8
Satoi. Kaatosade alkoi kesken jousituntini. Kitty lähti juoksemaan edeltä, avasi kentän portin ja talutin Xilon nopeasti siitä läpi ja kohti tallin maneesipäädyn ovia. Valtavat vesimassat pyyhkivät rakennusten yli, puiden ruskalehdet huuhtoutuivat maahan ja myllymäeltä johti alas suorastaan pieniä jokia. ”Voi peeveli!” Kitty nauroi, kun pääsimme tallin suojaan. Pisaroita tippui hänen vaaleanpunaisista hiuksistaan ja hän virnisteli ravistellessaan päätä kuin Demi. Minäkin oli märkä. Vein Xilon pesupaikalle. Kitty poikkesi avonaisista lasiovista tallitupaan mennäkseen yläkertaan, ja keskeytti Alexiinan sekä Raicyn keskustelun toimiston edessä. Raicy painoi hatun paremmin päähänsä ja puskeutui hartiat korvissa ulos sateeseen. ”Mitä nyt?” kuulin Kittyn kysyvän Alexiinalta. Kurkistin uteliaana pesupaikalta samalla, kun niputin Xilon suitsia. Näin Alexiinan pudistelevan päätään. ”Ei mitään… Puhuimme vain valojuhlasta ja mitä tänä vuonna tehdään sen suhteen, perinteistä vai jotain uutta.” ”Ja?” Kitty kysyi kuivaillen samalla hiuksiaan pyyhkeeseen, jonka oli napannut jonkun kaapista. Hän ei näyttänyt välittävän kenen se oli tai oliko se edes puhdas. ”Tavalliseen tapaan, ilmeisesti”, Alexiina rypisti otsaansa kuin paheksuen. Alexiina ei pitänyt ollenkaan halloweenista, ja niinpä Orange Woodissa ei juhlittukaan halloweenia. Se ei haitannut minua, sillä minäkään en pitänyt pelotuksista. Sen tilalla oli valojuhla, joka oli jo monta vuotta ollut perinne: se oli ollut kompromissi halloweenia päinvastoin rakastavan Raicyn (ja Emilyn) sekä sitä inhoavan Alexiinan välillä, ja poimi joitain elonkorjuujuhlan perinteitä (kurpitsat, naamiaiset) yhdistettynä uusvanhoihin tapoihin (lyhtyjenlasku, lautapelailua perheillassa). Mietin, oliko kyse taas siitä riidasta, mutta sitten Alexiina sanoikin: ”Halusin pyytää perheiltaan Adamin, mutta Raicy ei lämmennyt.” ”Höh, miksei?!” Kitty närkästyi. Adam oli Dewnin seurustelukumppani – tai niin me kaikki oletimme. Asia oli vielä melko tuore ja epäselvä, mutta ainakin Billyn ja Amyn häissä Dewn oli Adam Puckin seuralaisenaan esitellyt. Sittemmin Dewn oli lähtenyt seilaamaan ja vasta palannut, joten kukaan meistä ei ollut oikein ehtinyt sulattaa koko asiaa. Mischan lähdettyä Dewn oli ollut pitkään yksin. Me kaikki tiesimme, vaikkei sitä ääneen sanottu, että hänellä oli kestänyt hyvin kauan päästä yli entisestä vaimostaan. Mischan lähtö oli ollut järkytys. Se oli tullut niin yllättäen, kaikesta päätellen myös Dewnille, että oli jättänyt omanlaisensa jäljen taakseen meistä jokaiseen. Eikä vähiten sen takia, että Dewnillä ja Mischalla oli silloin noin yksivuotias lapsi. Raicy oli ollut aivan raivona. Hän ei omien sanojensa mukaan osannut kuvitella selkärangattomampaa tekoa, kuin oman lapsensa hylkääminen, ja vaikkei ollut koskaan Mischasta erityisemmin pitänyt, tuon jälkeen Raicy ei halunnut edes kuulla hänen nimeään. Dewn oli koettanut viimeiseen asti ymmärtää ja puolustella Mischan tekoa kaikille, kunnes lopulta luovutti. Ja nyt hänellä näytti olevan uusi kumppani, mikä oli kerrassaan ihanaa. Dewn ansaitsi sen, ansaitsi onnen. Ja ansaitsi kumppanin vierelleen. Niin kuin meistä jokainen… ”No, Raicy nyt on Raicy”, Alexiina sanoi epämääräisesti ja hieroi käsillä omia olkavarsiaan. ”Hyi että, kun on kylmä. Täytyy varmaan laittaa pattereita päälle täällä.” ”Siis onko sen ongelma se, että Adam on mies?” Kitty oli kiihtyneen oloinen ja tuijotti Alexiinaa, joka kävi vääntämässä ilmoitustaulun alla olevaa termostaattia. ”Että, jos Dewn seurustelee miehen kanssa, niin se ei käy?” ”En… en minä tiedä”, Alexiina sanoi poissaolevasti. ”Ehkä se on sitäkin –” ”Mulla on kaksi äitiä! Oli...”, hetken Kittyn kasvoilla kävi kivulias ilme. ”Onko sekin Raicystä kauhistus?” ”Kitty, en minä tiedä, mitä Raicyn päässä liikkuu”, Alexiina puolustautui. ”No onko se susta ookoo, että Dewnillä on miesystävä?” ”Totta kai”, Alexiina sanoi minusta jo hiukan loukkaantuneena puolisyytöksestä. ”Rakkaus on kaunis asia. Aina.” Kitty mätkäytti pyyhkeen hartialleen. ”Raicyllä on vanhentunut asenne”, hän jupisi katsellen seinille. ”Hyvä vaan vähän ravistella.” Alexiina hiveli mietteliäästi huuliaan. ”Hmm...” Olin unohtunut Xilon harja kädessäni seuraamaan keskustelua. Äkkiä Alexiina katsoi talliin päin ja huomasi minut. ”Ai, Gillian. No, miltä Xilo on tuntunut?” Vaihdoin muutaman sanan Alexiinan kanssa ihanasta uudesta hevosestani. Sitten hän jatkoi matkaansa ja Kitty puolestaan tömisteli yläkertaan omaan asuntoonsa. Heitin viltin Xilon selkään ja laskin sen karsinaan. Rakkaus on kaunis asia. Aina.
Se oli kauniisti sanottu. Pidin siitä. Orastaisiko Joshillekin rakkaus tämän viikon myötä? Olin tavannut Joshin valitsemat farmiviikkovieraat. Vaikka toivoinkin heille kaikille hyvää – ja Joshille, totta kai – en voinut silti mitään sille, että vertasin itseäni heihin. Miksi minä en ollut kelvannut Joshille? Mitä sellaista heissä oli, mitä minussa ei ollut? Tunsin väkisinkin, että minussa oli jotain vikaa. Levitin tallituvassa sateenvarjon ja lähdin suuria lammikoita täyteen muodostuneen pihan poikki kohti taloa. Auttaisin Emilyä taas tänään laittamaan ruokaa. Tarjoilimme joka päivä myös Joshin vieraille, jotka majoittuivat leiriaitassa, päivän ruoan. En tiennyt mitään siitä, miten heillä meni tai oliko joku ehkä varastanut jo palan Joshin kultaisesta sydämestä. Ehkä en halunnutkaan tietää. En ollut mukana kuvauksissa, jotka tapahtuivat pääsääntöisesti ulkona ja Little Moose Farmilla. Kaikkea, mitä kuvattiin, ei tietenkään tultaisi näyttämään televisiossa, vaan materiaalista leikattaisiin vain parhaat palat. Kitty oli ainakin piristynyt TV-kameroiden olemassaolosta ja päässyt niiden eteen haastateltavaksi Joshin ohjelmaan ilmoittaneen roolissa, mutta minä en halunnut olla mukana. Ja miksi olisinkaan ollut? Minähän olin vain... entinen tyttöystävä. Niin. Entinen. Teiniaikainen. Jätin sateenvarjon kuivumaan kuistille. Kun tulin sisään, Alexiinan ja Raicyn aikaisempi kiista näytti jatkuvan. ”...llä ole mitään merkitystä! Voisit nyt edes tutustua häneen, niin mielesi saattaa muuttua –” ”Sitä te sanoitte siitä likastakin. Ja mitä sitten kävi?” ”No, eihän sillä nyt ole mitään tekemistä Dewnin tämän hetkisen kumppanin kanssa, mitä Mischa päätti, vai onko –” ”Älä sano hänen nimeään –” ”Eikö tärkeintä ole se, että Dewn on onnellinen?” Riisuin kiusaantuneena saappaita jalastani. Alexiina vilkaisi minuun, ja he vaikenivat. Sitten Raicy marssi heidän makuuhuonettaan kohti ja Alexiina meni perässä. Ovi sulkeutui heidän takanaan, mutta kuulin, kuinka keskustelun äänet alkoivat taas. Mietin etäisesti, miltä Dewnistä se mahtoi tuntua. Tiesin omakohtaisesta kokemuksesta, miten kamalaa oli, etteivät vanhemmat hyväksyneet kumppaniasi tai rakkauttasi. Äiti ei ollut hyväksynyt Joshia. Ja, vaikka Brody oli vastannut heidän kriteerejään ihannevävystä joka suhteessa: varakas, arvostettu, taideasiantuntija… se, että Brody oli naimisissa ja saattoi ”harrastaa haureutta” itseään niin monta vuotta nuoremman daamin - oppilaansa - kanssa, veti vessasta alas kaikki hänen hyvät puolensa. Minä olin kuulemma viettelijä ja Brody heikko. Se ei ollut totta! Mitä meillä oli ollut… mitä meillä oli… halusin uskoa, että se oli kaunista, puhdasta rakkautta. Enkä antaisi kenenkään tahrata sitä kuvitelmillaan jostakin säädyttömästä ja rumasta! Ulko-ovi rämähti takanani ja suorastaan pomppasin ilmaan, sillä juuri Dewn tuli siitä sisään pitkät hiuksensa vettä tippuen, mutta hyväntuulisen näköisenä. ”Moro”, hän sanoi minulle ja kaapi suortuvat silmiltään. ”Siellä vähän sataa.” ”N-niin...”, sanoin hämilläni. ”Eihän ne ole täällä?” ”Hm?” ”Kamerat”, Dewn virnisti. Jos minä en halunnut näkyä televisiossa, niin Dewn kaihtoi julkisuuden ristitulta vielä sitäkin enemmän. ”E-ei –” ”Hyvä.” Dewn veti kengät jalastaan ja asteli muitta mutkitta olohuoneeseen. Pelkäsin, että hän kuulisi makuuhuoneesta arkaluontoisen riitelynaiheen, mutta siellä olikin tullut jo hiljaista. Alexiina tuli ulos totisena, mutta hänen ilmeensä valaistui Dewnin nähdessään. ”Onko Windy vielä kerhossa? Haenko minä hänet tänään vai…?” ”Nooo, ei sinun tarvitse –” ”Ei, kyllä ihan mielelläni haen. Käyn samalla asioilla. Täytyy ostaa jotain gluteenitonta leipää ja muuta, kun yksi niistä Joshin tytöistä on keliaakikko –” ’Joshin tytöistä.’ Huokaisin kaihomielisenä. ”Jeah, no okei, jos viittit, kiitti äiti.” Alexiina meni ohi hymyillen minulle pikaisesti. Katseessa oli jonkinlaista noloutta. Ehkä siksi, että olin kuullut heidän puheensa Raicyn kanssa. Ehkä Alexiina pelkäsi, että sanoisin siitä jotain Dewnille. Hänen mentyään lähestyin Dewniä, joka kaatoi itselleen mysliä keittiössä. ”On jäänyt kauppareissut vähiin”, hän perusteli ja virnisti iskiessään lusikan kulhoon. ”Mitäs sinulle kuuluu?” ”O-oikein hyvää.” ”Se on hyvä.” Dewn hiihteli ohitseni takaisin olohuoneeseen ja vetäisi itselleen tuolin pöydän äärestä, johon lysähti. ”Kitty sitten lähtee kanssa reissuun. Se on ollut kuulemma aika alamaissa?” ”On, on ollut kauheaa –” Voivottelin jonkin aikaa Kittyn edesottamuksia Dewnille. ”Olin ihan siinä uskossa, että niillä meni hyvin, Kittyllä ja Tylerillä”, Dewn sanoi ahmien kuivattuja hedelmiä ja leseitä suuhunsa. ”N-niin me kaikki...” ”Kitty olisi voinut ilmoittaa itsensä tuohon ohjelmaan. En kyllä voi ymmärtää. En ikinä haluaisi, että omaa parisuhdettani syynätään koko maailman toimesta. Jotenkin tuntuu oudolta, että siitä se rakkaus edes lähtisi sellaisen stressin ja suorituspaineen alta etenemään. Luulisi tuollaisen vain enemmänkin tappavan sen?” Olin samaa mieltä, mutta koska Dewn oli itse johdatellut puheet tähän suuntaan, uskalsin kysyä: ”M-minä… halusin vain sanoa, että Adam vaikuttaa… mukavalle.” Dewn hymyili kulholleen ennen kuin nosti katseensa. ”Jeah. Mahtava tyyppi.” ”T-tuleeko hän… tai siis, kuulin, että hän ehkä tulisi valojuhlana perheiltaan?” En ollut varma halusinko vai enkö puhua äänellä, jonka Raicy – joka oli pian Alexiinan tultua makuuhuoneesta siirtynyt kylpyhuoneeseen – voisi kuulla. ”T-tutustuisin häneen mielelläni paremminkin.” ”Jeah”, Dewn vain sanoi. Hän oli häissä kertonut heidän tavanneen viime syksynä Egyptissä. Heillä oli heti loksahtanut kaikki: yhteiset mielenkiinnonkohteet musiikista elämäntyyliin, samat harrastukset surffaamisesta meditointiin – Adam oli jopa nuorempana ratsastanut jonkin aikaa. Se oli kuulostanut ihmeelliseltä ja samalla täysin luonnolliselta. Universumi toimi salaperäisin tein, tuoden aina ne kaksi ihmistä yhteen, joiden kuuluikin… Tarkoittiko se siis sitä, että minun ei kuulunut olla kenenkään kanssa? Mietin uniani. Niitä unia, joissa oli Xilo, mutta joissa myös oli kullertavatukkainen mies, jonka kasvoja en koskaan kunnolla nähnyt. Xilo oli toteutunut ja tullut unista todeksi. Voisiko se tarkoittaa, että myös unieni mies voisi…? Minun ei kai auttanut muu, kuin jatkaa uneksimista.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Oct 16, 2022 12:16:27 GMT
# May I, miademoiselle # Yks mamman lempijutuista – ennen kuin se keksi TV:n olevan paholaisesta – oli kattella mustavalkosia vanhoja film noir -elokuvia, ihannoida niiden klassisia ja elegantteja naisnäyttelijöitä ja kuvitella olevansa yksi niistä. Tää oli silloin, kun mä olin vielä aika pieni, mutta muistan tuijotelleeni ovenraosta, kun mamma tanssahteli yömekossa ja kylpytakki päällään, puhuen ja kikatellen hillitysti itsekseen sateenvarjon kanssa, tarjoten käsikynkkäänsä kuvitteelliselle herrasmiehelle. Ihan normilauantai meillä, mä pienenä ajattelin. (Ironista muuten, että se telkka, josta mamma niin intohimolla koetti päästä eroon, on meillä taas; sehän antoi sen Kevinille, ja Kevin haluaa kattoa urheilukisansa, joten mamman on ollu tyytyminen siihen, joskin oon mä sen jo nähnyt katsomassa sohvannurkassa Kevinin kanssa romanttisia elokuvia, että kai kaikki sitten on suhteellista – mamma höllää nutturaa Kevinin suhteen huomattavasti helpommin kuin mun, sattuneista syistä.) Mammasta siis olisi voinut tulla näyttelijätär, niin kuin se itse nuorena tyttönä unelmoi, mutta sen sijaan siitä tuli sairaalloisen lapsen yksinhuoltaja. Tai no, enää se ei ole sairaalloisen lapsen yksinhuoltaja. Se on nyt naimisissa ja se sairaalloinen lapsi ei ole enää lapsi, vaan itsenäiseen elämään ponnisteleva, edelleen typeriä valintoja tekevä minä, joka saadessaan kuulla Orange Wood Ranchin pääsevän telkkariin, lähti heti kuin mikäkin nolo huomionkipeä linssilude metsästämään niitä kameroita. Tomford oli Hevosjussille morsian -ohjelmassa, ja mä vaan niiku mietin, että miten tää oli mennyt multa ohi. Sitten mä mietin, miten mä pääsisin sellaiseen. En tiiä laskettiinko mua ihan hevosjussiksi, kun mulla oli vain yksi änkyrä laamannaama hoitohevosena, mutta kyllä voisin lähteä melkein mihin tahansa deittiohjelmaformaattiin, jos se takaisi mulle kauniimpaa seuraa kuin oma peilikuvani. Paitsi vetäisin rajan ehkä Naked Attractioniin, menemättä yksityiskohtiin. Mutta mitä mä toisaalta tämmöisessä ohjelmassa? Mullahan pyyhki vallan hyvin naisrintamalla, jopa niin hyvin, että MULLA OLI TREFFIT. (Tosi asiassa odotin koko ajan, että pääsen vain sanoon tän.) En oo laskenut Misan kanssa työ- kautta tallimatkoja treffeiksi, mutta sen mä lasken, että me sovittiin etukäteen tieten tahtoen ja yhdessä vapaa-ajalta aika, jolloin nähtäisiin jossain muualla kuin Orange Woodissa, marketissa tai bussipysäkillä – ja ne, jos mitkä, on mun mielestä treffien kriteerit. No, paikka ei ollut maailman romanttisin, mutta tässä vaiheessa nukkuisin vaikka yön roskalaatikossa, jos täytyisi (tosin tuskin täytyisi; en usko, että tytöt innostuu kuukauden vanhojen tomaattien lemusta tai rotanpissasta, ja mäkin sairastuisin varmasti kuolemantautiin). Me nähtiin nimittäin kirjastossa. Misalla oli jo fiksaatio siihen, että koodaisin sille jotain, ja tottamaar meikäpoika tekee, mitä käsketään. En vaan ihan ymmärtänyt miksi ja mitä varten, mutta ne olisi toissijaisia seikkoja. Misa halusi tietää, onnistuisiko multa salattu yhteys (no, käytinhän mä tavan VPN:ää…) ja IP:n kierto, sekä kuinka paljon olin käyttäny dark webiä. Pikkuisen mua mietitytti, mihin se tarvitsi niin varmaa nettikätköilyä ja ehkä vähän hämäriä asioita, mutta sanoi vaan ”kaverin puolesta” kyselevänsä. Hmm-mm. No, minä näytin mitä osasin (koodasin sille myös jonkun suht. yksinkertaisen lomakkeen – niitä on toisinaan käytetty roolipeleissä) ja mitä en tienny, lupasin selvittää (voisin kysellä vähän Tom-Tomin kautta). Jonkun mielestä ehkä epäromanttiset nörtteilytreffit loppui, kun Misa ykskaks ilmoitti, että olisi muhun yhteydessä, jos tarvitsisi vielä jotain, ja sitten se vaan lähti ennen kuin ehdin kunnolla edes sanoa ”moikka.” Oliko ne a success? Jokainen arvioikoot omasta puolestaan, mutta mun mielestä jo se, että pääsin kiinnostavan tytön kanssa kahden jonnekin vapaa-ajalla hengaileen, oli ihan mammutin kokoinen SUCCESS. Kuvausten kuokkiminen ei ollut yhtä menestykseikäs onnistuminen. Pääsin tallille vasta loppuviikosta, jolloin ei tietenkään ollut enää kuvauspäiviä, vaan Tomfordit jussittarineen olivat jossain ihan muualla. No jaa. Musta ei ehkä tule film noirien salaperäistä, varjoihin kätkeytyvää naistenmiestä, mutta toisaalta ei mulla niin heikosti mennyt omin avuinkaan. Ei meidän kaikkien tarvitse olla Hollywoodin filmitähtiä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 6
Oma hevonen: Goldie
Aurinkomerkki: ♈
|
Post by Tomford on Oct 20, 2022 7:50:14 GMT
Totta, Tomford 3 "Kun kerrataan, miten on mennyt" 16.10.2022 Mitä täällä tapahtuu? Laukauksia, pamauksia. Ovatko Tomfordin treffit menneet niin huonosti, että hänen farmiviikolle valitsemansa kolmikko, Amore, Alice ja Ninja, vallan heittäytyi ranttaliksi? No, siitä ei suinkaan ole kyse. Ääni on lähtöisin Robertista, Tomfordin cowboy-työtoverista, joka on saanut käteensä revolverin ja pamauttelee sillä nyt verstaan takana olevalla aidalla nököttäviä peltipurkkeja. Pam. Pam. Pam! Ääni kimpoilee ja kaikuu kallioseinämistä ja ympäri ranchia. Onneksi ketään ei ole juuri nyt kentällä tai missään lähistöllä (toivottavasti) ratsastamassa! Vaan miten iskut ja tähtäykset ovat Tomfordilla sujuneet - ovatko menneet maaliinsa vai kauas ja huti? Farmiviikko Kanadassa ja sitä edeltänyt tutustumisviikonloppu kylpylässä alkavat olla kokonaisuudessaan purkissa, mutta olemme nähneet siitä vain pienen osan. Emmehän toki ole halunneet liiaksi häiritä, sillä televisiokameroissa on varmasti tarpeeksi - ja niiden takana tuijottavista sadoista, tuhansista silmäpareista! Jos siinä ei hikikarpalo kihoaisi kenen tahansa otsalle, niin johan on! Saamme varmasti tietää enemmän, kun ohjelma maaliskuun alussa starttaa ruuduissa. Tässä joka tapauksessa nyt muutamia kohokohtia: - Naiset ovat käyneet uimassa, mutta Tomford ei.
- Alice on porukan pirtein ja myös puheliain, sekä näyttänyt kiinnostuksensa sen verran avoimesti, että se on tainnut vähän pelästyttää Tomfordiamme.
- Amore sairastui farmiviikolla ja joutui olemaan pari päivää poissa myös kuvauksista; hänen treffipäiväänsä siirrettiin.
- Ninjan seurassa Tomford on ollut kaikista rennoin ja heillä tuntuu olevan hyvä yhtenäinen kemia, joskaan mitään mainittavaa flirttiä ei vielä olekaan tapahtunut.
- Tomford on vienyt naisia treffeillä kalaan, hartaushetkeen sekä tietysti ratsastamaan. He ovat myös autelleet Tomfordin tilalla, jossa on parhaillaan remontti käynnissä.
- Ninja ihastui ikihyviksi alpakoihin – ehkä hyvä merkki yhteistä eloa Little Moose Farmilla ajatellen.
- Amore paljastui eläinallergiseksi, eikä todennäköisesti jatka tapailua Tomfordin kanssa enää tästä pidemmälle.
- Alice on tullut hyvin juttuun Ninjan kanssa, joskin tuntuu tekevän itseään tykö hiljaisemman Ninjan kustannuksella.
Ohjelma starttaa televisioissa ensimmäinen maaliskuuta ensi vuonna, joten laittakaamme ajankohdan muistiin almanakkoihin. Silloin näemmä varmasti lisää tilanteita ja kohtauksia, joita on ehtinyt tapahtua. Keväällä kuvataan myös ”mitä hevosjusseille nyt kuuluu” -jakso, joka näytetään kauden jälkeen. Siinä tarkastellaan, onko romanssi pysynyt ja miten hevosjusseilla ja -jussittarilla sillä hetkellä elämässään menee. Mutta, palataksemme vielä tähän hetkeen: Tomfordin edessä on iso päätös siitä, kenen kanssa hän haluaa jatkaa tapailua ja tutustumista vielä kuvausten päätyttyäkin. Onko hänen valintansa vaalea ja, ikävä kyllä, eläinallerginen Amore, jolla toisaalta on Tomfordin kanssa yhteistä uskonasiat? Vai onko se toimelias, nauravainen ja eläinrakas Alice, joka innostui kovasti ratsastuksesta? Vai ehkä Tomford päätyy pienikokoiseen ja hiljaiseen, mutta fiksun oloiseen Ninjaan, joka ei ole kertaakaan koko kuvausten aikana valittanut mistään asiasta? En taida vielä kertoa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 242
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Oct 21, 2022 9:27:49 GMT
”Herranjumala!!!” Multa putosi Demin fleksi melkein kädestä siitä huudosta. Huuto tuli päätalon edestä valkoisen Countrymanin luota. Lähdin tietty heti kattoon, mistä oli kyse. Kyllä mä Alexiinan ääneksi sen olin tunnistanut, mutta enpä ehkä ihan niin kuristusäänellä kurlautettuna huutona ikinä kuullut. Alexiina piteli kättä otsallaan (mietin ensin, että ehkä se oli kumauttanut päänsä autoon tai jotain), mutta sitten huomasin sen toisessa kädessä kännykän, jota se tuijotti silmät palloina. Demi kiskoi ja vipatti häntäänsä. Pysähdyin hyväntuulisena seisomaan Alexiinan viereen ja odotin selitystä. Ei kai nyt tolla lailla saanut täällä huudella keskellä pihaa ilman, että avasi vähän, mikä oli hätänä? Mä itse olin ollut niin paljon paremmalla tuulella sen jälkeen, kun olin tehnyt päätökset reissusta. Mulla oli nyt jotain kivaa ja jännittävää tulossa, ja tuskin maltoin odottaa, että pääsisin lähtemään! ”Emma on kuollut...” ”Mitä?” mä en saanut selvää, kun Alexiina mumisi – ja totta puhuen olin just hymyillen ajatellut Mushy Skinkiä, enkä edes kunnolla kuunnellut. Alexiina kääntyi tuijottamaan mua ja näytti haamulta. Okei, jotain oikeasti järkyttävää oli siis tapahtunut. ”Emma on murhattu”, se toisti huulet tuskin liikkuen, silmät selällään. ”Mitä?” mäkin toistin; tällä kertaa typertyneenä. Hetkinen… Emma…? Ja mitä – mu-murhattu? Alexiina lähti yhtäkkiä aivan vauhkona painelemaan epämääräiseen suuntaan. Mä menin perässä (Demi lönkytti iloisena mukana). Puolitiessä tarhojen välissä kohti talleja, Alexiina yhtäkkiä jarrutti, teki U-käännöksen ja päättikin lähteä sisälle. Se mumisi jotain epäselvää harpontansa tahdissa, kireäilmeisenä ja hartiat tanassa. ”Emma… niin kuin se Lotten vanha kaveri Emma? Se, joka oli häissä Billyn kaasona –”, näytin kieltä; siis Amyn kaasona, ”– sekö Emma?” Alexiina ei oikein vastannut, mutisi vaan edelleen itselleen, mutta leuan naksahdus ja aavistus päännyökäytystä kai oli laskettavissa ”kylläksi”. Alexiina loikkasi kuistin porrasaskelmat yhdellä loikalla ja kuin tuulispää paineli samaa kyytiä sisään. Me tultiin Demin kanssa heti jäljestä. ”Gillian!” Gillian oli eteisessä tulossa Hugon ja Dianan kanssa kylpyhuoneesta, kun Alexiina kailotti: ”Emma on kuollut, hänet on murhattu, Billy soitti juuri! He ovat kuulusteltavina ja itsekin epäiltyjä –!” Mun mielestä siinä tuli liikaa järkkyä informaatiota Gillianille. Sen leuka loksahti auki, Hugo valui sen käsivarsien välistä lattialle, eikä se saanut sanaa suustaan. ”Billyä epäillään?” mä paikkasin Gillianin typertymistä. ”Siis mistä? Murhaajaksi, vai?” nauroin päälle, koska se oli täysin absurdi juttu. Billy – meidän oma maailmalla loistava mallipoikako murhaaja? No, mä olin sitten varmaan Michael Jackson sukupuolenvaihdon ja pienen geenimuuntelun jälkeen. Alexiina katsoi muhun kovalla ilmeellä. Mutta mun mielestä tää oli niin outo ja päätön juttu, että sille sai vähän nauraa. Ei siis tietenkään sille, mitä Emmalle oli käynyt… se oli kammottavaa. ”Häntä ja Amyä”, Alexiina sanoi hiekkapaperin rahisevalla ja kuivalla äänellä, järkytykseltään jo vihaisen näköisenä. ”A-Amyä?!” Gillian inahti ja otti tukea vaatekaapista. ”TÄH?” Tapitin Alexiinaa. ”Mitä ne oikein sekoilee siellä?!” Alexiina meni olohuoneeseen, valahti sohvalle ja painoi kädet kasvoilleen, kyynärpäät polvissa. Mä vilkaisin Gillianiin, joka oli alkanut itkeä. Voi ei, kohta mäkin alan. Hugo itki jo. Diana veti äitiään tunikanreunasta äkeissään ja koetti saada häntä lopettamaan. Mä lysähdin penkkiin. No, jos Billy joutuisi tutkintavankeuteen, ainakin mä osaisin tukea siinä asiassa. Meistä kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Sitten ulko-ovi kävi ja Emily tuli kurpitsa sylissään sisään. ”Mikäs nyt on?” hän kysyi nähdessään meidät kaikki kalpeina ja avuttomina. ”Murha!” mä kajautin. Emily hätkähti. ”Hyvänen aika”, hän sanoi hämmästyneenä. Alexiina nosti päänsä eikä näyttänyt enää vihaiselta, nyt vain ahdistuneen masentuneelta. ”Yksi vanha tallityttö, jonka minäkin tunsin hyvin lapsesta asti...”, hän nielaisi kalpeana. ”Sain juuri tietää, että hän on valitettavasti kuollut. Emma… Emma Spencer.” ”Murhattu?” Emily kirahti. Alexiina painoi suruissaan ja myöntävästi päätään. ”Voi kamala!” Emily tiuskaisi ja meni kurpitsansa kanssa keittiöön toistellen: ”Kamala. Kamala!” ja mätkäisi sen pamauksella tiskiin, ikään kuin syy olisi kyseisen vihanneksen. Mulle tuli äkkiä jotain mieleen. ”Tietääks Lotte?” ”Eiköhän. Billy varmasti kertoo hänellekin. Soitan Lottelle myöhemmin, nyt siellä on yö.” ”Miten joku voi tehdä sellasta?” mä sanoin ja löin nyrkillä reiteen. ”Emmahan oli tosi kiva.” ”Murha on hirveä teko, oli kohde kiva tai ei”, Alexiina sanoi monotonisesti. ”No, joo joo, tietty, mutta kun Emma vielä oli niin kiva, että miten kukaan sai syytä tai edes idean, että ’hei, mäpäs kolkkaan sen ja puukotan sen hengiltä’? Ei, kun hetkinen. Puukotettiinko se? Sanoitsä vielä, miten se murhattiin?” ”Ei, ä-älkää!” Gillian parahti yhtäkkiä ja sitten punastui. ”M-minä en halua –” ”Keskustellaan muualla, Kitty, myöhemmin. Tässä ei nyt ehkä ole hyvä”, Alexiina sanoi, vilkaisi taaperoita ja nousi seisomaan. Mä lähdin siis viimeistelemään sen lenkkini, mitä olin menossakin tekemään, kun Alexiinan kauhunhuuto oli sen keskeyttänyt. Samalla, kun hölkkäilin ja musiikki jumputti korvissa (tosin en nyt osannut oikein nauttia siitä, vaikka se Mushy Skinkiä olikin), mä ajattelin kaikkea, mitä muistin siitä tallitytöstä. Ja sitten mä mietin, miksi ne epäili Billyä. Kaivoin kännykän taskusta. ” Haloo”, Billyn ääni vastasi vasta toisella soittokerralla. Sen ääni oli väsyneen kuuloinen, ei ihan semmoinen tavanomainen näreä-Billy. Toisin kuin Gillian, mä haluaisin kuulla kaikki yksityiskohdat. ” Meitä nyt kuulustellaan”, se sanoi samalla lattealla, väsyneellä äänellä. Ei se nyt varsinaisesti surun murtamalta kuulostanut, enemmänkin kohtaloonsa alistuneelta. ” Yksi kerrallaan juhlaillasta viikko sitten. Ne oli siis Sunny Horsen omistajan, sen miljardöörin syntymäpäiväjuhlat. Ja hyvää syntymäpäivää minullekin, ihan helvetin kiva lahja.” ”Voi jössi!!” ” Niin, että Emma tosiaan löydettiin vasta eilen. Se oli kuristettu – tai niin ne nyt epäilee – ja tungettu yhteen sellaiseen rehusäiliöön, kun täällä pidetään lisäravinteita isoissa tötteröissä, joista hanasta niitä otetaan, niin sellaiseen.” ”Mitä??” ” Amy on aivan sökönä ja paniikissa. Paitsi, että Emman kuolema tietysti kolahti siihen ihan saatanasti, niin sitä vielä kaiken huipuksi epäillään parhaan ystävänsä murhasta. Se tässä niin kuin eniten kyllä ottaa päähän sen puolesta. Että meitä kumpaakin siitä epäillään. Ja tietenkin se, että tämä vaikuttaa negatiivisesti jatkossa ihan kaikkeen: sponsoridiileihin, hevoskauppoihin, asiakkaiden saamiseen ja sen myötä kuvauskeikkoihin… Siis toisin sanoen, koko ura on paskana, kiitos Emman.” ”No joo, mutta ei se nyt tahallaan mennyt kuolemaan – joku hei lahtasi sen!” ” Jos tietäisit, mitä Emma on täällä sählännyt ja vielä tänne tuloaan edeltävästikin, niin tajuaisit, että se on kyllä ihan itse osasyyllinen tähän.” ”Miten sä nyt noin voit sanoo!!” ” Helposti. Myrkyttihän se Titaninkin hengiltä –” ”MITÄ?!” ” Voi helvetti… Nyt en jaksa ruveta selittämään sitäkin. Usko nyt vaan, kun sanon, että se tietyllä tapaa ansaitsi sen –” Mä vedin ääneen henkeä – ” – hmh, no ei sillä tavalla. En usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta tässä kohtaa on pakko sanoa: ’karma is a bitch.’” Tiesin kyllä, että Billy osasi olla tosi kylmä ja rationaalinen tyyppi, mutta se silti järkytti mua joka kerta. Pumppasin siltä vielä lisää, mutta Billy tuntui haluttomalta spekuloimaan enää enempää ( ”Oikeasti, joudun käymään tätä samaa rumbaa juuri nyt poliisien kanssa”) ja lopulta sanoi aika ärtyisästi, että riittää. Menin heti sen someen kaluamaan lisää, mutta ilmeisesti niitä oli kielletty siellä puhumasta tapauksesta vielä mitään tai ne ei Amyn kanssa vain halunneet, koska mitään ei löytynyt. Ei edes Sunny Horsen viralliselta kanavalta. No, jos juttu oli vielä niin tuore, että vasta eilen ruumis oli löydetty… Kyllä se vielä räjähtäisi kuin kunnon someuutinen. Murha eliittitallilla. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Oct 28, 2022 11:34:06 GMT
26.10.2022 Haukottelin niin voimakkaasti että minusta tuntui kuin leukani olisi loksahtamassa paikoiltaan. Raicy vilkaisi minua oman ratsunsa selästä, sanomatta kuitenkaan mitään. “Anteeksi. Camden on yskinyt koko yön niin reilusti että pelkäsin jo yhdessä välissä poika tukehtuu yskänpuuskaansa” sanoin samalla kun hieraisin silmiäni. Jo parina päivänä toinen oli valitellut huonoa oloaan ja edellisenä iltana tuo oli alkanut yskimään vain pahemmin. Olin yrittänyt tehdä kaikkeni helpottaakseni Camdenin oloa ja samalla olin valvotuttanut itseäni vaikka kuinka pitkään. Vasta kun nuorimies oli nukahtanut varmasti olin saattanut mennä itsekin nukkumaan, vaikka en siltikään nukkunut kovinkaan sikeästi. Vasta huomattuani hienoisesti ihmettelevät katseet saivat minut ymmärtämään että kumpikaan ei tiennyt mistä puhuin. Korjasin asentoani HH:n satulassa ja loin jonkinlaista suunnitelmaa sanoilleni. “Camden on mun luokse sijoitettu nuori. Siitä on oikeastaan jo kuukausi kun poika on muuttanut mun luokseni. Mä en oo vaan uskaltanut mainita siitä mitään kun ainakin alkuun halusin nähdä olisiko minusta isäksi. Toki halusin myös tutustua nuoreen mieheen rauhassa. Tähän asti kaikki on mennyt hyvin, mutta nyt en tiedä millaista takapakkia Camdenin sairastuminen aiheuttaa, saati osaanko hoitaa toista sellaisella tavalla kun ehkä biologiset vanhemmat osaisivat.” “Ei se mitään rakettitiedettä ole. Pitkälle pääsee jo sillä että on läsnä ja varmasti jos vain osaa lukea merkkejä ja on halua ymmärtää ja yrittää oppii pärjäämään lasten kanssa” Raicy puheli ja mietin olisiko Center oikeassa. “Mmmh…” mumahdin, sillä en osannut sanoa mitään parempaakaan juuri tähän hetkeen. “Olenhan minä yrittänyt parhaani mukaan kuunnella Camdenia ja tehdä päätöksiä niin että ne olisivat mahdollisimman reiluja molemmin puolin, mutta ehkä silti pitää omanlaiset rajat. Jotenkin en olettanut että tämä olisi näin hankalaa, mutta….” uusi haukotus katkaisi puheeni ja saadessani sen kuriin pystyin jatkamaan “ehkä… ehkä mulla on mahdollisuus oppia paremmaksi?” Olinhan miettinyt että olisiko minun pitänyt kysyä jos voisin aloittaa nuoremmista lapsista, ei ehkä ihan vielä pienistä vauvoista, mutta ehkä… ehkä saman ikäisistä tai hieman vanhemmista kuin mitä Gillianin kaksoset olivat. Yritin pudistaa päätäni mahdollisimman huomaamattomasti ajatukselleni, sillä minua ihan varmasti pidettäisiin kiittämättömänä jos lausuisin ajatukseni ääneen. Se, että sain toimia edes muutaman kuukauden ajan isähahmona Camdenille oli jo saavutus ja vaikka pelkäsin jotta se jäisi ainoaksi meriitiksi nimelleni tässä asiassa, yritin silti nauttia kaikesta siitä ajasta jota meillä oli yhdessä. Tiesin että sitä ei olisi paljoa jäljellä ja omalla tavallaan näihin muutamiin kuukausiin oli hankala suhtautua, sillä minua oltiin pyydetty miettimään jo seuraavaa askelta. Riippuen siitä millainen oma mielipiteeni olisi, voisin vielä vaikuttaa siihen millaisen lapsen ottaisin luokseni ja täysin poissuljettua ei olisi sekään että seuraava luokseni sijoitettava lapsi olisi nuorempi. “Vanhemmuus on sellainen tehtävä että siihen kyllä kasvaa vuosien saatossa. Kukaan ei ole täydellinen vanhempi ensimmäisen lapsen syntyessä ja virheitä tekee vielä useammankin jälkeen. Se, että edes yrittää on jo paljon.” Katsoin Raicyä ja kuuntelin toisen sanoja. “Mm… ehkä… ehkä oman vaikeutensa tekee sekin, että Camden ei ole oma poikani, vaan joku toinen on ainakin yrittänyt kasvattaa toista. Ei me olla puhuttu hirveästi pojan vanhemmista joten en tiedä että olenko ihan liian lepsu heihin verrattuna vai jopa liian tiukka. Rajoja… rajoja yritän kyllä asettaa tiettyjen asioiden suhteen, mutta toisaalta haluaisin tarjota pojalle myös mahdollisuuden kokeilla omia siipiään ja alkaa rakentamaan omaa elämäänsä.” “Kyllä kaikki varmasti selviää jossain kohtaa ja vaikka se ei siltä juuri nyt tuntuisi, varmasti asiat löytävät paikkansa jossain kohtaa teidän molempien elämää”. Raicyn sanoissa tuntui olevan järkeä ja mietin uskaltaisinko kysyä mieheltä joitain esimerkkejä oman isyytensä varrelta tilanteista joita tuo olisi tehnyt toisin nyt kun oli saanut miettiä asioita mahdollisesti jopa vuosia. Vaikka olimme puhuneet monenlaisista aiheista en silti tiennyt että olisiko se liian henkilökohtaista ja suuttuisiko mies jos kyselisin asiasta. Raicyltä ja ehkä sitä kautta myös Alexiinalta ja Gillianilta tuntui vain olevan turvallisinta tiedustella asioista jotka minua mietityttivät vanhemmuudessa. Toki saattaisin myös suututtaa kaikki jos kertoisin millaista mahdollisuutta olin alkanut pyörittelemään päässäni joten ehkä en vielä uskaltaisi puhua asiasta. Sopivassa kohdassa kesken työpäiväämme lähetin pojalle viestiä, varmistaakseni että kaikki oli ok ja että tuo oli päässyt turvallisesti kouluun, antaessani autoni Camdenin käyttöön jotta pojan ei tarvitsisi kävellä kylmyydessä bussille. En tiennyt oliko minun ollut järkevää myöskään lähteä töihin, vai olisiko ollut vain parempi jäädä hoitamaan Camdenia, vaikka poika olikin vakuutellut että tuo pärjäisikin omillaan. Tokihan tiesin, että toinen pärjäisi varmasti itsekseen, mutta silti minusta tuntui että minun pitäisi olla kotona pitämässä toisesta huolta. Työpäivämme ollessa päätöksessä, suuntasin suoraan kotiin ja katsomaan kuinka Camden voi, tuntien itseni suureksi petturiksi pyytäessäni toista lähtemään kouluun vaikka ei voinutkaan täysin hyvin. Alexiinan kommentti:
Olipas hyvä pätkä! Virkistävä alku, jossa oltiin tapahtumassa heti sisällä ja mukana! Ihana tämä vanhemmuuden sananvaihto Tylerin ja Raicyn kesken, hyvin luonteva! Nyt on hienosti myös pedattu Tylerin tulevat mahdolliset lapsenvahtihommat 
|
|
Voit myös karsia persoonapronominien ("mä, me" jne.) käyttöä, sillä sitä ei niin usein tarvitse. Esimerkiksi: "En mä tiennyt miten Trevor tulisi pysymään meidän perässämme laaksossa, mutta en mä viitsinyt sanoa mitään veljelleni koska mä tiesin millainen myrsky siitä, saattaisi tulla" saisi soljuvuutta ja dynaamisuutta muodossa: "En tiennyt, miten Trevor tulisi pysymään perässämme laaksossa, mutta en viitsinyt sanoa veljelleni mitään, koska tiesin millainen myrsky siitä saattaisi tulla." Tietysti, Tylerille on jo muodostunut tällainen omanlaisensa ääni jo, että siinä mielessä ei kannata ääntä liiaksi muuttaa! 
