katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jun 23, 2023 13:14:30 GMT
Billimas LVI 01.03.2023
Bleak oli ollut mukana seuraamassa useampia valmennuksia, kuin mitä yleensä. Ei vain Billyn, vaan heidän kaikkien sponsoriratsastajien. Hänhän itse ei hevosten päälle oikeastaan ymmärtänytkään, joten Billy ei ottanut hänen muka arvioivasta katseestaan lisäkierroksia, vaikka Bleakin kanssa huonoissa väleissä tällä hetkellä taas olikin. ”Eikö ole aika ällöä, miten Church on ruvennut nuolemaan Monfreyn peppua vain kahta kauheammin sen jälkeen, kun palasi Sunny Horseen?” Kim oli huomannut Billyn jääneen nihkeästi silmäämään, kun Chelsea oli ottanut häneltä Powerin ja talutti sitä nyt Bleak seuranaan, tälle selvästi tekoimelästi puhuen ja lanteitaan keinutellen. Chelsea ei ollut sanonut Billylle mitään. ”En vieläkään ymmärrä, miten hän sai tulla tänne takaisin. Miksi Monfrey palkkasi hänet uudelleen? Luulin, että maine oli täällä kaikki kaikessa. Hän myi huumeita Sunny Horsesta käsin. Eikö se ole aika vakava rikos? Tiedän, että hänellä on rikkaat vanhemmat, mutta –” ”Hänellä on?” Billy ei edes tiennyt, miksi yllättyi: totta kai Chelsealla olisi takanaan rahaa. Kaikilla, jotka olivat Sunny Horsessa eivätkä olleet aivan pyramidin alimmaisia, jollain ihme konstilla sisään päässeitä (kuten Kieran), oli rahaa. Rahaa, valtaa, suhteita. Ne olivat ainoat tiet Sunny Horsen piireihin, sen lukittujen porttien taa eliittitallin maailmaan. Joten niin, miksi hemmetissä Billy sitten oli maksanut hänen lunnaansa?! ”Olen kuullut, että heillä on kartano Etelä-Kaliforniassa, mutta hänet potkittiin kotoa. En lyö Kosmoa pantiksi, tosin, ne on vain huhuja, mitä tallilla kiertää.” Kim hymyili epämääräisesti, vähän ovelasti. ”Tykkään kuunnella tallilaisten juttuja. He usein tietävät meitä enemmän kaikesta, ovat todella uteliaita meidän elämästä.” Se ei miellyttänyt Billyä. Vaikka nauttikin parrasvaloissa olosta ja ihailusta, hän ei pitänyt siitä, että hänen elämäänsä rapsutettiin esiin antamansa tarkkaan rakennetun kiiltokuvapinnan alta yhtään enempää: sieltä paljastuisi kaikenlaista, mitä Billy ei halunnut julkisuuteen tai muiden tietoon. Kuten nyt mielenvikaisuudesta kärsineet äitinsä ja sisarensa. Tai se, että oli pitkään ollut vain mitätön tallipoika. Tai se, että oli ollut cowboy. Totta kai setänsä perhe oli hänelle tärkeä ja totta kai hän piti arvossa Orange Wood Ranchia, mutta jokin ikävän itsekäs osa hänessä myös häpesi osittain omaa rooliaan sen suhteen. Paljon mieluummin hän kertoi uusille tuttaville historiastaan siitä lähtien, kun oli aloittanut esteratsastuksen parissa uudelleen ja, kuinka silloiset opettajat olivat heti kehuneet häntä ja kehottaneet ottamaan harjoittelun vakavasti, sillä Billyllä oli heidän mielestään erinomainen tasapaino, kaunis istunta ja hyvä kolmiulotteinen silmä. Ne kannustukset olivat todellakin juurtuneet häneen ja tässä hän nyt oli: matkalla maailman huipulle yksi kilpailu kerrallaan, jo monta vuotta Power Jumpiin osallistuneena. Moni siitä haaveili, harva siihen pystyi tai todella sitä halusi nähdäkseen unelman toteutumisen eteen vaivaa ja työtä, kuten hän. ”Eikö ole hassua?” Kim jatkoi. ”Hän on saanut porttikiellon paikalliseen baariinkin, kun suuttui jollekin siellä ja alkoi viskellä täysinäisiä siideripulloja ympäriinsä. Sen tiedän varmaksi, koska olin siellä itsekin silloin, ne oli jonkun kisamatkan jälkeiset hipat, kun Church vielä oli tiimissä. Mutta olen nähnyt somekuvia hänestä siellä taas, joten ilmeisesti se porttikielto on unohdettu. Hänet heitetään pihalle sieltä ja täältä, mutta aina hän palaa...” He kävelivät Kimin kanssa pois kentältä. Billy oli lähentynyt kisatiimistä eniten juuri Kimin kanssa: hän oli pienikokoinen ja oikea salamannuoli radoilla. Hänellä pysyi pää kylmänä aina kilpailuissa, mitä Billy suuresti ihaili. Kim Roll oli pippurinen, mutta ei liiaksi kärkäs tai mitenkään riidanhaluinen; hän osasi vain puolustaa itseään ja muita, mutta oli muutoin sopuisa ja miellyttävä, joskin puhui ehkä liikaa. Yasmine Kzaimer oli sekoitus kopeaa ujoutta ja viileää itsenäisyyttä, joten häneen Billy ei ollut saanut asiallista ammattitason tuttavuutta enempää kontaktia, tosin Kim ja Yasmine olivat ystäviä. Joshua Event taas oli ylimielinen ja liian omahyväinen Billyn makuun, ehkä siksi, että ne olivat myös Billyn omia ominaisuuksia. Ei hän Joshuaa inhonnut, mutta ei liiemmin tämän seurassa viihtynytkään. Joshuan hän näki eniten itselleen uhkana ja kilpakumppanina; tytöt eivät olleet yhtä iso vaara Billyn omalle etenemiselle ja tiimissä pysymiselle. ”Miten luulet, että hän sen tekee?” Kim oli puoliksi ihailevan, puoliksi inhoavan kuuloinen. ”Mahtaako hän… maata Monfreyn kanssa?” Billyn sisuskalut väännähtivät äkkiä niin, että joutui pidättämään henkeään. Kim ei huomannut mitään. ”Lahjukset on vähän…”, hän teki ilmeen ja levitti käsiään elehtien, ”vaikka hän kyllä osti Monfreylle jotain kallista brandya ja sikareita. Sunny Horse on niin korruptoitunut...” ”Brandya ja sikareita?” Billy sanoi tullen ihmetyksestä vihaiseksi. ”Mitä merkkiä?” ”Jotain sikakallista ja mukahienoa, tietysti. Miten niin? Merkkaako se jotain?” Kim tuli uteliaaksi Billyn reaktiosta. ”Sano nyt mitä merkkiä!” ”En minä tiedä, kuulin siitä vain –”
”Keneltä?!” Kim katsoi häneen oudosti. ”Ööh… hevosenhoitajaltani, joka näki Monfreyn lahjakassin kanssa puhumassa samalla puhelimeen ja sanomassa, että sai lahjaksi sikareita ja –” ”Lahjakassi? Kuka hevosenhoitajasi on, minun täytyy puhua hänelle –!”
* Aïcha Ville näytti säikyltä, kun Kim toi Billyn hänen luokseen. Hän oli järjestelemässä ja pesemässä Kosmon hoitovälineitä Sunny Horsen turkoosinsininen työtakki hihoista lanteilleen solmittuna, vaalealla raidoitetut ruskeat hiukset poninhännällä. ”Hei”, Kim sanoi hänelle ystävällisesti, ”sinähän kerroit nähneesi Monfreylla jonkin lahjakassin, muistatko?” Aïchan katse kääntyili epävarmasti Kimistä Billyyn ja takaisin. Hän taisi pelätä, että oli ongelmissa, sillä ei heti vastannut. ”Centeriä kiinnostaisi kuulla siitä. Jostain syystä”, Kim kurtisti Billylle kulmiaan. Billy ei välittänyt. ”Mitä Bleak siis sanoi, mitä sinä näit – tarkalleen?” Aïcha kiristi hiuslenkkiään ja tuijotti muistellen toista kengänkärkeään. ”Hän oli menossa autolleen ja tuli vastaan. Hän puhui puhelimeen jonkun kanssa… Hänellä oli kassi kädessään ja kaivoi sitä kävellessään, veti pullon esiin... luulen, että se oli brandya.” Aïcha punastui. Billyä ei nyt vähääkään kiinnostanut Aïchan omat salaisuudet, vaan hän halusi tarkkaan tietää lahjakassista kaiken. ”Entä muuta? Mitä hän puhui puhelimeen?” ”Hän taisi sanoa jotain, että sai sikareita, mutta että ne eivät olleet hänen merkkiään. Sitten hän nauroi, enkä kuullut enempää, sillä menin päinvastaiseen suuntaan.” Aïcha vilkaisi Kimiin kuin hakien vahvistusta, että kaikki oli hyvin eikä ollut tehnyt mitään väärin. Kim nyökkäsi. ”Entä se lahjakassi?” Billy intti. ”Millainen se oli?” Aïcha raapi nenäänsä ja koetti miettiä. ”Punainen, kai. En katsonut niin tarkkaan. Ehkä siinä oli raitoja?” Billyn ostamassa kassissa ei ollut ollut raitoja, ja se oli ollut tummanharmaa hopeaisin nauhoin. Hän päästi turhautuneen urahduksen ja kääntyi pois. Kassi oli eri… – jos tämän tytön sanoihin siis saattoi luottaa – mutta entä sikarirasia, jonka Billy oli nähnyt Bleakin pöydällä? Se oli tasantarkkaan sama, jonka Billy oli antanut. Hän tosin oli saanut sen Chelsealta… oliko Chelsea ostanut niitä useamman, antanut sekä Billylle, että Bleakille samanlaisen? Entä brandypullo sitten? Sattumaako? Kyllähän he molemmat tiesivät, mikä Bleakin lempipaukkua oli. Oliko Chelsea matkinut Billyä, kun oli nähnyt hänet antamassa Bleakille lahjaa? Päättänyt antaa tismalleen samat asiat itsekin? Miksi, mitä se hyödytti, eikö se ollut vain huono asia Chelsean kannalta, koska Bleakilla jo olisi se, mitä hän tahtoi antaa? Lahjan arvohan olisi silloin mitätön… Mutta entä Bleakin suuttuminen Billylle? Miksi hän oli ilmeisesti pitänyt Chelsean lahjasta, mutta raivostunut Billyn lahjasta? Oliko tässä nyt jotain kieroa tai jokin salainen protokolla, mitä Billy ei käsittänyt? Billy oli jo marssinut ulos varustehuoneesta. Kim seurasi hetken päästä perästä, kiirehti hänen jälkeensä. ”Hei… kerro nyt minullekin, mistä on kyse!” hän sanoi kiinnostuneena. Billy pysähtyi kuin seinään ja käännähti ympäri häntä kohti. ”Sanoit lahjojen olevan Chelsealta. Mistä sinä sen tiesit, että ne olivat Chelsealta? Hän ei puhunut siitä äsken mitään, että Bleak olisi maininnut Chelsean.” ”Näin Chelsean lahjakassin kanssa”, Kim sanoi, mutta alkoi samassa näyttää epävarmalta. ”Tai ainakin luulen niin...”
”Mitä?” Billy tiukkasi. ”Mitä sinä nyt tajusit?” Kim tuijotti ihmetellen tyhjään. ”Ei se kyllä punainen ollut”, hän lopulta sanoi. Billy tuijotti. ”Se lahjakassi, jonka näin hänellä”, Kim selvensi, ”se oli… tumma, ehkä musta tai harmaa...”
Billyn vatsasta putosi pohja. Se oli hänen ostamansa. ”Missä, missä sen näit Chelsealla?!” hän tivasi; mielensä teki ottaa Kimin olkapäistä ja ravistaa, jotta tämä saisi ajatuksensa oikeaan asentoon ja nopeasti. ”Yritä muistaa!” Kim tuntui havahtuvan Billyn kiihkosta. Hän räpsäytti silmiään ja katsoi Billyyn takaisin terävänä. ”Miksi? Et kertonut vielä, mitä merkitystä tällä on. Jos yrität käräyttää Churchin jostakin, tahdon olla mukana. Inhoan häntä siinä missä kaikki muutkin.” ”Ettekö te vanhat tiimiläiset olleet hänen kavereitaan?” Kim risti käsivartensa ja huiskaisi suoria, latvoistaan kullanpunertavia hiuksiaan. ”Ei. Churchista ei kukaan meistä pitänyt, paitsi ehkä Event, mutta he seurustelivatkin –”
”Chelsea ja Joshua –?!” Billy aloitti, mutta keskeytti itsensä: häntä kiinnosti nyt ihan muu. ”Se oli minun lahjani”, hän töksäytti. Kim vapautti käsivartensa hämmästyneenä. ”Oi ei”, hän sanoi ja oli äkkiä inhoavan näköinen. ”Sinäkin siis olet mukana tässä? Korruptiossa? Ymmärrän nyt… kun Event sanoi –”
Jonain toisena päivänä Billy ehkä haluaisikin tietää, mitä paskaa Joshua hänestä oli puhunut, mutta ei juuri nyt. ”Se oli kiitoslahja. Mutta Bleak raivostui siitä ja käytännössä heitti minut ulos toimistostaan sen jälkeen. Chelsea on ilmeisesti antanut hänelle ihan samanlaisen lahjan, ja jostain syystä se on ok...” Mutta jo puhuessaan Billy oli äkkiä tajunnut jotain. Jos Chelsea oli nähty hänen lahjakassinsa kanssa… Bleakilla oli ollut toisenlainen kassi, mutta samat tuotteet… Kuka sanoi, ettei lahja todellakin ollut tismalleen sama, mutta lahjakassi vain eri? Oliko Chelsea varastanut Billyn lahjan ja vaihtanut sen toiseen, teeskennellen sen olleen sittenkin häneltä? Mikä herätti kysymyksen: mitä Bleak sitten luuli Billyltä saaneensa, kerta oli Billylle jostain lahjasta nimenomaisesti suuttunut? Ja mitä hän oli tarkoittanut sanoilla ’minulla on valvontakamerat pihalla, näin kyllä’? Billy lähti marssimaan. Hän ottaisi tästä selvän, vaikka mikä olisi. Häntä ei kohdeltu epäoikeudenmukaisesti tai syytetty jostakin, mitä hän ei ollut tehnyt. Kim huusi jotain hänen peräänsä, mutta hän ei enää välittänyt tästä. Hänellä olisi paketti avattavanaan…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Jul 13, 2023 15:37:00 GMT
Tuotostarina 29.07.2023 Hän oli elementissään. Ruskeat (hän oli harkinnut neonvihreitä) vain tätä kilpailua varten ostetut uudet kisasaappaat jalassaan hän ponnisti rautajalustimeen ja sen kautta pehmeästi Deluxen satulaan. Hän piti katseensa sähköisessä suuressa näytössä kentän takana valmentajansa, vaimonsa, hevosensa hoitajan sekä porttivastaavan pyöriessä ympärillään kaikkien varmistaessa, että hän ja Deluxe olisivat varmasti valmiita radalle. Power Jump 2023. Billyn uran viidennet PJ-arvokilpailut, kisakautensa kovin koetus, kuten alkuaineistakin viides, boori. Booria kovempaa oli vain hiilen allotrooppi, toiselta nimeltään – timantti. Ja, jos ei sitten tavanomaisten jalometallien kärkeen, kultaan ja hopeaan, tänään yltäisi, ainakin hän olisi treenamisellaan tähän hetkeen ansainnut platinaa. Mutta valitettavasti vain näiden kahden päivän ratsastusta katsottiin. Ulkopuolisille ammattilaisratsastajien työ näytti vain yhdestä kilpailusta toiseen lentämiseltä. Totuus oli paljon pitkäjänteisempää, raaempaa ja rankempaa. Suurin osa kilpailemisesta tapahtui kilpailuiden väleissä, kotona omalla kentällä, päivästä toiseen toistuvine harjoitteluineen ja treeneineen. Seuraavaan Power Jumpiin alettiin valmistautua heti, kun edellisistä palattiin kotiin. Jos hajotti tai sinä ja hevosesi olitte rikki, se oli voivoi. Raha juoksi vain menestymällä, ja menestys ei tullut ilmaiseksi. Tulostaulussa pyöri edellisen ratsukon kuvaa. Kamera lähentyi kohti ratsastajan kasvoja, joilta paistoi helpottunut, mutta samalla kiihkeä ilme, kun hän silmäsi olkansa taakse tavoitellen itsekin katseellaan tulostaulua varmistuakseen aikavirheistä. Ratasuoritus oli tiputusten osalta ollut nolla, ja se harmitti Billyä. Parempi olisi ollut, että toisilla meni huonosti. Billy ei ollut koskaan ollut perusytimeltään reilun pelin ehdoton kannattaja. Tai ei – kyllä reilun pelin, mutta jotkut menivät tässä periaatteessaan liiallisuuksiin. Ei häntä haittaisi tai se hänen omaa menestyksen kruunuaan mitenkään himmentäisi, jos muut tenoilisivat radalla ja pudottelisivat puomeja tai vaikka sitten putoaisivatkin satulasta (muisto Sommersolvervin nolosta putoamisesta radalla sai hänet irvistämään). Ei hän menettäisi siitä yöuniaan tai kokisi mitään myötätuntoa tai sääliä toisia kohtaan. Voittaja oli voittaja, vaikka voittoon olisi tultu mitä reittiä. Hypättävä luokka oli ensimmäisensä näissä kilpailuissa, itse Corbyn Riding Centerin sponsoroima kutsuvierasluokka. Hänellä alkoi jo olla hapettunut olo, vaikka olikin tehnyt perusteelliset kehonherättelyt ja -lämmittelyt ennen kisa-asuunsa pukeutumista. Jännitystä. Billy piti jännittämistä inhottavana tunteena, josta ei pitänyt. Sen takia hän usein olikin niin kärttyinen jännittäessään – sanoi hänen psykologiksi opiskeleva vaimonsa. Amy tarjosi avokämmeneltään Deluxelle sokerinpalan. Tamma värähteli mielihyvästä ja sen kaulan iho poimuili, kuin pian kuplimaan alkava järven pinta tai pulppuamaan puhkeava laavasuihku. Amyn kuparinen suuri kolikkokaulanauha oli hiukan vinossa Deluxen pyöräytettyä päätään hänen olkaansa vasten; kolikot olivat epäsymmetrisesti enemmän toisella, kuin toisella puolella hänen rintamustaan, ja Billyyn iski aivan mieletön mielihalu kurkottaa kättään ja tarttua niihin, nykäistä ne takaisin oikeaan asentoon. Jos jokin sai hänet pois tasapainosta, oli se epäsymmetria ja epäharmonia, kamala e-pä-jär-jes-tel-mäl-li-syys. Hän piti aikatauluista, ohjelmalistoista, jopa alkuaineiden, elementaalien, jaksollisesta järjestelmästä, joka hänellä oli murrosikäisenä ollut julisteena huoneensa seinällä. Mistä tahansa, mikä oli selkeästi ja toimivasti aseteltua ja helposti ennakoitavaa. Billy ei pitänyt yllätyksistä. ”Center”, Dexter ärähti, ja Billy tajusi, että oli hermostukseltaan sulkenut kaiken muun ulos. Hän käänsi katseensa valmentajaan. Dexter inhosi häntä. Tunne oli molemminpuolinen. Mutta Dexter oli myös ammattilainen, ja hänen työtehtävään oli tehdä kaikkensa, että Billy hyppäisi tänään loistavasti ja toisi Sunny Horselle paitsi mainetta, myös rahaa ja kunniaa. Dexter tyrkkäsi jotain Billyn kouraan, joka oli jo irtautunut aiemmin ohjista keskittymistään häirinneen vaimonsa kaulaketjun suuntaan. Kämmenellä lepäsi pilleri. ”Nakkaa kitaan”, Dexter murahti ja hänen viiksensä vipattivat, kuten niillä tapana oli, kun hän puolestaan kiihtyi. Billy vilkaisi ratavalvojaan vain muutaman metrin päässä heistä. Edeltävä ratsukko oli jo poistumassa kentältä – hänen vuoronsa koittaisi nyt. ”Nopeasti!” ”Mitä tämä on?” ”Älä kysele typeriä.” Mutta Amykin näytti etäisesti epäluuloiselta. ”Mitä?” Dexter saivarteli. ”Dopingiksiko luulet? Se on magnesiumia!” ”Join jo elektrolyyttitehojuomani ennen verkkaa –” ”Ota se!” Dexter äyskähti, ja Billy nakkasi napin suuhunsa. ” Ja seuraavana vuorossa radalle lähtee Yhdysvaltoja edustava Billy Center, Deluxe.” Kuin darmstadtium; radioaktiivisesti ja nopeasti hajoten, kuulutus haihtui yleisön aaltoilevaan pauhuun, kahdenkymmenenyhden eri maan lipun liehuntaan ja Billyn omaan sydämensä jyskeeseen, korvien veren suhinaan. Deluxe seisoi omat pienet ruskeat korvansa hörössä: se oli tunnistanut nimensä. Tai vain tiesi Billyn muuttuneesta asennosta, että nyt oli tullut aika. Heidän olisi oltava radalla kuin elohopeaa: soljuvaa, nopeaa ja kaunista katsoa, mutta tappavan vaarallista kaikille, jotka yrittäisivätkään koskea heidän suoritukseensa.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Aug 24, 2023 12:10:32 GMT
Billimas LVII 03.03.2023
Eipä Bleak tietenkään ollut tallilla silloin, kun olisi saanut luvan olla. Billy ajoi hänen talolleen. Bleakin kolme pelottavaa koiraa olivat kettingeissä pihalla: yksi lepäsi leuka etutassuilla, mutta silmät pahansuovasti auki ja kaksi muuta seisoi kuin patsaat sen kummallakin puolella, tarkkaavaisesti ja hiljaa tuijottaen, kun Billyn BMW lipui tienvarteen. Hän oli kuitenkin varautunut siihen, että rottweilerit olisivat ulkona. Hän aukaisi muovipussin ja veti sieltä esiin kolme lihaisaa muoviin käärittyä luuta, jonkun teuraselikon kintut. Jos olisi ollut yhtään kierompi, hän olisi upottanut niihin unilääkettä, mutta ei halunnut ottaa harteilleen Bleakin raivoa siitä hyvästä, että hänen hurtilleen kävisi köpelösti. Hän astui ulos autosta aurinkolasit nenällään. Ensimmäinen murahtava haukku. Sitten toinen. Hän käveli pihaan, joka oli rajattu siististi puoliksi hiekkaisiin ruudukoihin, puoliksi nurmikkoon. Pihassa kasvoi muutama matala palmulaji, sekä mätäsmäistä pitkävartista luiskalehtistä pensasta. Murina voimistui. Maannutkin koira oli noussut ja kaikki kolme paljastelivat hänelle roikkuvien mustien huuliensa raosta välkähteleviä hampaitaan. Billy repi muovit lihanpaloista ja viskasi ne yksitellen niin kauas itsestään ja pääoven kulkuväylästä, kuin mahdollista. Kaksi koirista kiinnostui niistä häntä enemmän, mutta kolmas tarkkaili häntä yhä epäluuloisesti, pihkanruskeat silmänsä kuin demonilla. ”No?” Billy sanoi sille turvallisen matkan päästä. ”Painu imemään luuta niin kuin muutkin, ja anna minun mennä tästä. Olen rehellisellä asialla.” Toisin kuin moni muu täällä… ”En ole murtautumassa sisään. Haluan vain puhua isäntänne kanssa ihan asiallisesti.” Järkeily koiran kanssa oli turhaa. Se aloitti varoittavan matalan ja vihaisen haukunnan, RÄYH RÄYH RÄYH, leuat kuolaa roiskuen ja kettinki kaulan ympärillä kiristyen. Billy perääntyi. Hän nosti katseensa ja etsi valvontakameroita. Yksi näkyikin seinustalla kuvaten suoraan häneen ja pihaantuloväylää. Billy näytti kameralle hapanta ilmettä. Hän oli koettanut soittaa Bleakille, mutta tämä ei vastannut. Nyt hän koetti uudelleen. Ei, ei vastausta. Bleak murjotti hänelle yhä oletetusta lahjasta, josta Billy oli entistä varmempi, ei ollut ollut häneltä. Sitten hän kuuli kolahduksen, jonka täytyi olla ulko-ovi syvennyksen takana niin, ettei Billy siitä kohtaa nähnyt siihen. Jotain lensi ilman halki ja osui Billylle rähjäävään koiraan, joka hämmentyi hetkeksi niin, että vaikeni ja katsoi näkymättömissä olevalle ovelle. ”Bleak?” Billy huikkasi. ”Minulla on asiaa. Voidaanko jutella?” Maassa koiran vieressä lojui musta nahkakenkä, joka koiraan oli osunut. Se otti sen leukoihinsa ja ravisteli sitä vimmaisesti, sitten nosti pistävän katseensa Billyyn kuin sanoen: ’Näin tekisin sinulle, jos astut yhtään lähemmäs.’ Totuuskaan ei olisi yhtä tärkeä, kuin Billyn jokainen raaja, joten hän lähti harmissaan takaisin autolleen. Hänen täytyisi sitten varmaan kirjoittaa Bleakille pitkä viesti tai äänittää ääniviesti, jossa vaatisi polveilevaa selitystä ja tolkkua tälle kaikelle. Mutta juuri, kun Billy oli istumassa takaisin autoonsa, Bleakin musta katumaasturi, jossa oli valtavat kultaiset puskurit ja, joka pärräsi kuin sotatankki, jyrisi paikalle. Lasit olivat tummennetut jopa tuulilasista niin, ettei sisään nähnyt. Billy odotti, ja Bleak astui ulos tavanomaisessa asukokonaisuudessaan, mikä oli musta puku päästä varpaisiin sekä silkkinen kravatti, sillä kertaa okrankeltainen. Hänellä oli kännykkä korvallaan ja ärisi siihen samaan tapaan, kuin koiransa ärisivät vain toista huultaan kohottaen. ”Bleak – Monfrey”, Billy oikaisi kutsuaan. Hän tiesi puhuvansa kaikista, paitsi Pallasista, hyvin tuttavalliseen sävyyn osin syystä, että vain Daemon Pallas oli Billyn silmissä sukunimeltä puhuteltavan kunnioituksen arvoinen. Hän ei ollut kasvanut kulttuuriin, jossa tavanomaisesti teititeltiin sukunimin, ja käyttikin sitä eräänlaisena psykologisena aseena tai välineenä niin tahtoessaan. Bleak murahti puhelimeensa ja laittoi sen pois, kääntyen kohti Billyä. ”No täh? Sano äkkiä asias.” ”Haluan selvittää väärinymmärryksen”, Billy aloitti, mutta Bleak oli torjuvan oloinen. ”Mä en kuule diggaa, että sä tuut mun kotio. Jos sulla on asiaa, tuut toimistolle, piste. On mullakin yksityiselämä ja saamari vie se ei tunnu menevän teille kalloon. Haluutsä, että mä tuun hyppiin Pearl Housen kuistille, mitä häh?” Billyn hampaat kiristyivät. ”En, mutta tämä pitää selvittää –”
”No sano jo asias!” Bleak oli todella pahalla päällä, suorastaan äyskäisi. Billy tunsi sylkipisaroita kasvoillaan, vaikkeivät olleet niin lähekkäin, ja irvisti. ”Se lahjakassi, jonka muka sait minulta –”
”’Muka’?” ”Mitä siinä oli?” Oli vaikea sanoa, kun silmät olivat piilossa mustien lasiensa takana, mutta varmasti Bleak mulkoili häntä. ”Etköhän sä ite tiiä.”
”Pullo brandya ja sikarirasia”, Billy vastasi kylmänviileästi. ”Ei! Ne sain Churchelta. Sulta sain kassillisen paskaa.” ”Minä annoin –”
”PASKAA!” Bleak toisti ja nyt osoitti Billyä sillä käppyräkyntisellä sormellaan. ”Paskaa, Center, haisevaa ihmisen ulostetta, saatana, ja jos kuvittelet sen olleen hauskakin juttu, niin mietipä uudelleen! Ei taida paikkas täällä sen verta merkitä. Erotanko sut nyt ja tässä, sitäkö haluut?” ”Siis… mitä?” Billy väreili pidätellystä epäoikeudenmukaisuuden ja hämmennyksen sähkövarauksesta. Paitsi, että ei todellakaan ollut tehnyt mitään sellaista, miksi edes tekisi sellaista? Se ei todellakaan ollut hänen tyyliään, hyi olkoot. ”Mistä tiedät sen olleen minulta?” Bleakin syyttävä sormi heilahti vihaisena Billystä kohti talonsa katonrajaa. Niin, valvontakamera. ”Mä näin sun tulevan tänne, kun katsoin ja kirjasin, ketkä helvetit oli mun pihalla olleet möykkäämässä. Kassi kädessä.” Billyn päässä pyöri. Niin, kyllä, se oli totta. Olihan hän jättänyt lahjakassin oven eteen Bleakia varten, mutta sen sisältö oli kyllä vielä silloin ollut Billyn valinta, eikä suinkaan jätöksiä… Hän muisti syrjässä muista seisoneen Chelsean, joka oli kysynyt, mitä Billy oli Bleakille tuonut ja sanonut: ’Me kummatkin tiedetään tehokkain keino saada huomiota… ja se, mitä halutaan.’ Chelsea oli tämän takana. Hän oli vaihtanut Billyn lahjan haisevaan paskaan, ja sitten antanut Billyn oikean lahjan Bleakille omanaan. Mutta miten hän oli onnistunut tekemään sen jäämättä kiinni, kerta Bleakilla oli kamera pihallaan? ”Onko kameroita muitakin?” hän kysyi. ”No sulleko mä sen kerron?” ”Tarkoitan, kuvaako vain tuo yksi tätä pihaantuloväylää? Entä ovea?”
Bleak nytkähti kiukkuisasti. ”On ovikamera.”
”Katsoitko siitä, mitä se oli tallentanut?” Bleak oli hiljaa ja vain tuijotti vihaisena kohti Billyä. Mutta hän kuitenkin kuunteli, joten se oli hyvä asia. ”Sun pärstäs siinä kävi ovella”, hän sanoi nihkeästi. Ja äkkiä taas hermostui. ”Mitä sä niinkun yrität, täh? Painu nyt helvettiin, äläkä enää tuu mun talolle!” ”Minä en sitä sinulle tuonut!” Billyn käsi puristui nyrkkiin. ”Se oli Chelsea, hänkin oli täällä ja –” Bleak astahti häntä kohti, sormi yhä pystyssä, oikein heristellen ja mustankeltaiset hampaat paljastuen. Hän tuli niin lähelle, että Billy haistoi savunkatkun hänen hengityksestään ja nojautui vaistomaisesti takakenoon. Bleak murisi matalasti. ”Sä teet aina näin, Center. Syyttelet muita. Sulla ei oo selkärankaa, oot lötkö paska. Mä arvostan rehellistä peliä ja lojaalisuutta, susta ei löydy kumpaakaan vaikka kaivais luuytimestä asti. Nyt: painu helkkariin, äläkä enää ikinä tuu mun talolle.” Bleak oli tosissaan. Billy ei voinut muuta. Hän marssi autolleen, istui sinne ja löi sitten rattia, kun johonkin hänen oli äskeinen turhautumisensa purettava. Sitten hän väänsi avaimesta ja kaahasi pois. Selvä sitten. Tämä oli sota. Chelsean liikkeet olivat katalia, eikä Billy aivan tiennyt hänen kykyjensä ja oveluutensa syvyyttä, mutta nyt näytti siltä, että hän olisi saattanut jopa aliarvioida tämän. Se ei toistuisi. Oli selvää, miksi Chelsea teki tämän. Hän ei ollut unohtanut tai antanut anteeksi. Se mielistelevän mukava käytös olikin ollut epänormaalia. Jos ei saisi haluamaansa… hän tuhoaisi sen. Hän yrittäisi romuttaa Billyn uran ja ihmissuhteet, mikäli Billy ei taipuisi hänen tahtoonsa. Ja ikävä kyllä, Chelsealla oli aivan liian monta valttia kädessään, eikä Billyllä yhtäkään. Mutta hänen olisi yritettävä. Se ei pelaa, joka pelkää.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Aug 24, 2023 12:17:53 GMT
Billimas LVIII 04.03.2023
”Sanoit, että haluat auttaa.” Kim suoristautui Bean satulassa ja katsoi keskittyneesti alas Billyyn, joka oli nojautunut häntä kohti huomaamattomasti, puhuen matalasti. ”Chelsean savustamisessa. Haluan hänet vastuuseen tästä kierosta pelistä, mitä hän pelaa, mutten pysty siihen yksin.” ”Okei…?” Kim sanoi, liukuen alas Bean selästä. Hänkin kuiski, ja vilkaisi vaivihkaa heidän ympärilleen maneesissa. Dexter sätti vaihteeksi jotakuta muuta: Joshua oli ratsastanut ’laiskasti’ ja ilmeisen kuuntelematta Dexterin ohjeita. Dexterin kiukkuaminen toi Billyyn lievää tyydytystä. Kim odotti tarkkaavaisesti lisäohjeita, Bean työntäessä turpansa naisen olan yli ja hörähtäessä Billylle. ”Miten Chelsean onnistui viedä minun lahjani ja vaihtaa sen –”, Billy epäröi, mutta jatkoi sitten irvistäen, ”paskaan.” Kimin kulmakarvat pompahtivat nopeasti. Häntä hymyilytti aavistuksen, mutta hillitsi sen hyvin. ”Pa-paskaan?” hän puri huuleensa pitääkseen ne paikoillaan. Hän vilkaisi taas olkansa yli ja nojautuen lähemmäs, kuiskasi innoissaan: ”Saiko Monfrey Churchilta paskaa lahjaksi? Siis ihan oikeaa…”, hymy oli taas karata kasvoille, ”paskapaskaa?” ”Se ei ole hauskaa”, Billy ärähti. ”Bleak luulee, että se oli minulta. Ja Bleak on ollut hyvä minua kohtaan.”
Kim näytti epäuskoiselta. Hänellä oli vaikeuksia Sunny Horsen auktoriteettien kanssa; hän ei pitänyt heistä, Bleakista nyt vähiten. ”Tiedätkö, onko hänen turvakamerasysteeminsä sama, kuin tallilla? Voiko niitä katsoa valvontahuoneesta käsin?” Kim elehti, ettei hänellä ollut tietoa asiasta. Mutta hän oli myös innokas. ”Voin ottaa selvää”, hän lupasi. ”Hän mielestäni sanoi joskus, silloin murhatutkimusten aikaan, kun tallin valvontakameranauhoitteisiin piti poliisien päästä käsiksi, että kaikki Sunny Horsen alueen kamerat ohjataan samasta paikasta. Mutta, jos hänellä on oman talonsa sisäinen järjestelmä...” ”Voit varmaan kysyä”, Kim ehdotti. Billy katsoi häntä tympääntyneesti. ”En voi. Yritin jo, mutta hän ei halua puhua kanssani.”
”Ai”, Kim hiveli Bean kuonoa ja loi silloin tällöin Billyyn salavihkaisia, uteliaan kopeita sivusilmäyksiä. ”Mitä?” Billy huokaisi. ”Ei mitään… tai siis, kaikkihan me tiedetään, että olet Monfreyn suosikki.” Billy koki omituisen ristiriitaisen tunteen; oliko se melkein sekoitus ilahdusta, iloa jopa, ja myös turhamaista ärsyynnystä? ”Mitä – kuka, ketkä ’kaikki’…?” Kim siveli Bean kaulaa ja hänen ilmettään oli vaikea tulkita. Se oli sekä kateellinen, että tilanteen hyväksyvä ja Billyä aavistuksen asian johdosta inhoava, että ihaileva. Hän ei alentunut vastaamaan, joten Billy kasasi itsensä takaisin ja viittasi kintaalla moiselle huomiolle, joka ei varmasti pitänyt paikkansa. Hän ei taatusti ollut Bleakin suosiossa. Tai, vaikka olisikin ollut, niin ei ollut enää. Ei ainakaan, ellei voisi tälle todistaa, että Chelsea oli varastanut Billyn oikean lahjan Bleakille. Kim tarkkaili häntä edelleen silmäkulmastaan kuin kiinnostavaa, joskin myös vähän vaarallista teknologista keksintöä, josta ei ollut varma, miten se toimi ja mihin sitä käytettiin. Billy ei ollut huomaavinaan, vaan hänen oma katseensa oli kiinnittynyt maneesin oville, jotka juuri olivat auenneet: Chelsea tuli sisään taluttaen Poweria täysissä varusteissa. Valkoinen ruuna kulki korvat höröllä ja rentona. Ohittaessaan Joshuan, Chelsea hymyili tälle flirttailevasti ja iski silmää. Billyä raivostutti. Chelsea oli manipuloiva huo–
Seuraavat päivät Billy ei voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin Chelsean vastenmieliseen ajatteluun. Hän oli fiksautunut tähän, ja mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä pahemmalle tuulelle hän tuli. Se oli kuin tauti, sisältä syövä pakkomielle. Billy pohti, mikä mahtoi olla Chelsean seuraava liike, ja tunsi syvää turhautumista, ettei kyennyt vastaiskuun. Chelsea varmasti nautiskeli kaikessa rauhassa vallastaan ja otteestaan, joka hänellä oli monen muun lisäksi nyt myös Billystä – ja useammalla, kuin vain yhdellä tavalla. Chelsea saattoi vain parilla sanalla tuhota Billyn elämän tärkeimmät ihmissuhteet: suhteensa työnantajaansa, suhteensa vaimoonsa, suhteensa perheeseensä, suhteensa ystäviinsä. Miten Billy koskaan oli voinut kokea, että hänellä ja tuolla lutkalla olisi yhteistä, että he tulivat hyvin toimeen, että he olivat melkein kuin ystäviä? Billy, joka piti älynlahjojaan arvossa ja omaa arvostelukykyään tavallisia ihmisiä huomattavasti korkeammalla, oli langennut samaan ansaan kuin muutkin: käärmeenlumoaja Chelsean huumaan. Sissie German oli ehkä vangittu murhaaja, muttei Sunny Horse ollut vieläkään turvassa. Siitä Chelsea piti huolen. Ja pahinta kaikessa oli, että Chelsea oli takaisin täällä, koska Billy oli auttanut hänet palaamaan. Tekisipä Chelsea mitä tahansa, Billyn pää olisi tarjottimella samassa yhteydessä.
Muita vaihtoehtoja ei ollut. Hänen olisi saatava tämä ulos Sunny Horsesta ennen kuin Chelsea tekisi hänelle samoin.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Aug 24, 2023 12:22:07 GMT
Amywife's House LIX 05.03.2023
Hän näki haamun. Se seisoi utuisena, läpikuultavana, ulkona ikkunan takana, kalpeana kuin aavistus ja tummat silmät elottomina, sieluttomina. Mustat pitkät hiukset roikkuivat suorina ja väsyneinä luisevien olkapäiden yli. Se ei puhunut tai tehnyt mitään, tuijotti vain todella katsomatta. Haamun takana myrskytuuli taivutteli palmuja kaarille, harmaa sade uursi rantahiekkaa ja rakeeksi muuttuen rummutti terassin laudoitusta veteläksi. Valot räpsähtivät päälle alakertaan. ”Saamari”, Billy ähkäisi ja seisahtui kauas haamusta, itsekin vain hädin tuskin kuvajaisena. Amy ei edes räpyttänyt, eikä haamukaan. ”Seisot taas pimeässä. Älä tee niin, en pidä siitä.” Billy kolisteli jotakin lipaston lähellä. Horisontin värittömän hämärä taivas välkähti kerran, toisen kerran. Valkoista valoa. Jytinä läheni ja läheni, jyrisi koko Pearl Housen yli. Meri möyri. Billy puhui, mutta sanat eivät tavoittaneet ukkosen jyrinän ja voimakkaan sateen myötä kuulijaa. Hän ravasi lattian poikki useaan kertaan, siirteli kassia toiseen ja kannettavaa tietokonetta toiseen paikkaan. Amy näki hänen hahmonsa ikkunassa, heijastuksen heidän olohuoneestaan, mutta piti silmänsä utuisesti kauas pimeään katoavassa horisontissa. Billy sai pakkaamisensa tehtyä ja jäi seisomaan, kasvot kohti Amyn selkää. ”Hei”, hän ärähti, ”huhuu?” Amy veti syvään henkeä. Haamu värähti ja katosi, kun Amy hajamielisesti kääntyi pois päin suurien kokoseinäikkunoiden edestä Billyä kohti. Billy naksautti tyytymättömänä leukaansa. ”Lähden aikaisin aamulla. Myrskyn pitäisi loppua siihen mennessä, mutta jos ei, niin katso, että suojukset on ylhäällä.” Amy nyökäytti hitaasti. Billy käänsi kasvonsa toiseen suuntaan, arvioi matkakassejaan. Amy ei muistanut enää, mihin hän oli tällä kertaa lähdössä. Billyllä oli jatkuvasti menoja: kisamatkoja, tapaamisia, kuvausreissuja, mallikeikkoja. Matkasiko yksin vai keiden kanssa. Chelsean kanssa? Billy muuntui sumeaksi epätarkaksi hahmoksi ilman ääriviivoja. Salama välkähti taas, maailma voihkaisi raskaasti. Sitten Billy seisoi aivan hänen edessään, laski molemmat lämpimät – ei, polttavat – kämmenensä Amyn kapeille, kylmille olkapäille, joita mustat pitkät hiukset reunustivat. Sormet puristuivat niiden ympäri, puristivat, puristivat. Billy kumartui alas hänen kasvojaan kohti, suuteli, mutta se oli aggressiivista. Amy ei vastannut suudelmaan, suunsa vain raottui liikkumatta löyhästi auki. Billy suuteli vihaisemmin ja puri häntä. Amy äännähti tukahtuneesti, mutta ääni hukkui jyrinään ja Billyn suuhun. Lopulta Billy vetäytyi, piti häntä yhä olkapäistä, sitten päästi irti ja kääntyi kävelemään pois. Hän nosti kassit lattialta ja vei ne eteiseen valmiiksi. Amy kääntyi takaisin ikkunaan. Haamu katsoi häntä surullisesti.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 8, 2023 7:52:42 GMT
Billimas LX 07.03.2023
Billy oli ajamassa Point Blueta kohti läpi saderintaman, jonka suuret pisarat olivat kummallisen limaisen oloisia lätsähdellessään auton tuulilasiin. Floridassa oli vain kaksi säätilaa: kirkas, kosteanlämmin rantapäivän aurinko ja sitten nopeat, kovat rankkasateet palmuja taittavine tuulineen. Ja nämä kaksi vaihtelivat tiuhaan ja usein myös äkkivaroittamatta, joskin tavanomaisimmin selkein päivin ja sateisin illoin.
Tuulilasin pyyhkimet hakkasivat pehmeästi nakuttaen. Musiikki kaiuttimista lakkasi, kun puhelu yhdistyi autoon. Näytöllä luki William.
Billy tökkäsi happamana vihreän luurin kuvaa.
”Mitä?”
Taustalta ei kuulunut puhetta, vaan kahinaa ja mumisevia eri ääniä. Niistä ei saanut selvää moottorin ja sateen kohinaan sekoittuneina. ”Mitä?” Billy toisti kovempaa.
”–bella, anna m–ttaa sen–”
”–se–hua!”
Edessä ajotiellä mateli sininen Nissan. Billy painoi kaasua ja kurvasi sen ohitse. BMW hyrräsi matalasti ja kiihtyneenä saadessaan vauhtia renkaisiinsa. Vettä loiskui komeassa kaaressa jäljessään, kuten Billy vahingoniloisena sivupeilistä pani merkille.
”Haloo, kuuluuko?” isän ääni särähti äkkiä lujana kaiuttimista.
”Olen kysynyt jo kaksi kertaa, että mitä”, Billy murahti ja palasi omalle kaistalleen. Punaisen Mercedeksen kuski painoi hänelle torvea suhahtaessaan vieritse. Tiellä oli samansuuntainen ohitus kielletty.
”En kuule… Onko tämä yhteys päällä?”
Billy pyöritti silmiään, vaikkei sitä kukaan nähnytkään. Mitä isä oikein sähelsi? Taustalta kuului pontevan nuoren tytön ääni, joka käski saada puhelinta itselleen. ”Haloo? Haloo”, isä toisteli. Sitten yhteys katkesi. Auton näyttö välähti, palasi normaaliin tilaan ja musiikki jatkui automaattisesti. Billy painoi kaasujalkaa. BMW kiritti, maisemat pitkällä riippuketjusillalla vilahtelivat ohi sumeanharmaana. Puhelu tuli taas.
”Haloo”, Billy tokaisi kyllästyneesti. Sillä kertaa ylimääräinen rahina oli linjoilta poissa.
”Kuuluuhan tämä”, isä huokasi. ”Vihdoinkin, ihmettelin, että…”
”Mitä asiaa.” Silta päättyi ja valot vaihtuivat vihreästä keltaiseen. Billy ärähti äänettömästi siirtäessään kenkää polkimilla.
”Anna minulle”, tytön ääni vaati taas taustalla. ”Et sinä osaa.”
”Oletko... oletko kuullut sisarestasi?”
”Kenestä niistä”, Billy kurotti kättään ottamaan pilottiaurinkolasit hansikaslokerosta ja tökkäsi nenälleen. Pilvinen sää ja märkään asfalttiin heijastelevat räikeät valot ottivat ikävästi silmiin.
”Laurasta”, isä sanoi.
”Miksi kuulisin mitään Laurasta?” Billy tokaisi. Valot vaihtuivat punaisesta takaisin vihreiksi ja BMW kehräisi ärhäkästi. Hänellä ei ollut läheisiä välejä kehenkään sisaristaan, mutta Lauraan kaikista vähiten. Annaa Billy vihasi, mutta Laura oli aivan eri tavalla vastenmielinen.
”Hän on tulossa Vancouverissa käymään perheineen… jos tulisit myös. Sinä ja… Amy.”
”Ei kiitos.”
”Se olisi perhe... aikaa. Pitkästä aikaa, kaikki yhdessä.”
”’Kaikki’ yhdessä?”
”Melkein... kaikki yhdessä. Hän on tietysti tulossa katsomaan myös Annaa.”
Billy muisti Chelsean ilmeen, kun tämä oli kirkaissut: ”Kolme?! Tarvitset jeesusta.” Billy naurahti, sitten suuttui itselleen, että ensinnäkin oli taas ajatellut Chelseaa, ja toisekseen huvittunut tämän kommentista. Sormet kääriytyivät tiiviimmin ratin ympärille.
”Minulla on töitä”, hän sanoi leuka tanassa. ”Etteköhän te voi juoruta siellä mielin määrin ilman minua.”
”Kysy sitä”, ääni isän taustalta muistutti.
”No...”, isä sitten sanoi, ”voisiko Bella sitten tulla luoksenne Floridaan kesällä pariksi viikkoa? Hänellä on… jonkinlainen koulutyö.”
Billy ei heti vastannut. Hän oli nähnyt poliisiauton silmäkulmastaan ja laski kilometrinopeutta keventäen kaasujalkaansa.
”Miksi? Mitä se koskee?”
”Hän... haluaa itse kertoa. Miettisitkö vielä sitä tulemista tänne, Laura haluaisi tavata –”
”Anna Bellalle”, Billy töksäytti, ja pian nuorimman sisarensa ääni alkoi selittää turhia lätisemättä, kuulostaen kuin lukisi tekstiä kirjasta: ”Meidän pitää tehdä essee jostain sukulaisesta ja tutustua heidän elämäänsä ja ottaa kuvia ja kertoa, mitä he tekevät, ja haastatella heitä.”
”Moi Bella”, Billy sanoi. Isabella oli Billyn sisaruksista ainoa, jota kohtaan hänellä oli edes vähäisiä lämpimiä tunteita. Ehkä se oli tarpeeksi suuri ikäero, ehkä se, että Isabellasta Billy oli huolehtinut nuorena eniten ja tämän kanssa hänellä oli ollut vähiten hankaluuksia.
Nyt häntä mairittelivat pikkusiskon valinta esseetehtävälleen juuri hän. Olisihan hän voinut haastatella ja tehdä juttunsa Laurasta. Tai isästä. Mutta siitä huolimatta, Billy ei ollut innokas avaamaan kotinsa ovia taas yhdelle sisaruksistaan. Siitä ei ollut koskaan seurannut mitään hyvää.
”Enpä tiedä. Ei sinulla olisi täällä varmaan hirveästi tekemistä.”
”Seuraan vain, mitä sinä teet. Dokumentoin.”
”Kai tiedät, mitä kahdelle edelliselle meillä aikaa viettäneelle tytölle on käynyt?”
”Kuulostaa hauskalta.” Murhatuksi tuleminen ja psykoosi kuulostivat hauskoilta? Mikä nykyteinejä vaivasi…
”Olen kiireinen ja Amykin on poissa paljon opistolla Miamissa, olisit yksin talolla. Sunny Horseen on vaikea päästä, siellä ei katsota tarpeettomia vierailijoita hyvällä –”
”Otat minut mukaan aina, kun menet jonnekin”, Isabella totesi, mutta ei kuulostanut erityisen innostuneelta.
”Vieläkö ratsastat?”
”Enpä oikeastaan”, Isabella venytteli ääntään laiskalla, teineille tyypillisellä tavalla. ”Poneilu on aika nolo harrastus.”
”Sunny Horse ei ole mikään ratsastuskoulu”, Billy totesi äänessään ylpeyttä ja mahtipontisuutta. ”Sen omistaa miljardööri, se on viiden tähden tasoinen estekilpatalli, jossa kasvatetaan –”
”Joo, joo, tiedän”, Isabella huokaisi kuuluvasti. ”Luin netistä. Tiedän siitä kaiken.”
”No, jos et ole tuon innostuneempi, miksi edes kirjoitat minusta sen esseen?”
”Olet ainoa järjellinen”, Isabella totesi yksioikoisesti, ”ja isästä en tosiaan tee, se olisi noloa ja kuolettavan pitkästyttävää. Lauran luona joutuisin sietämään vaippa-arkea – ei kiitos –” Lauralla siis oli nykyään lapsi, vai niin… ” – ”ja Orange Wood Ranch on nähty ja Bob on ääliö, mielisairaalasta voisikin olla hauska tehdä tutkimusta, mutta en usko, että sinne pääsee ja isä sanoi, ettei se käy –”
”Eli minä olen sitten jäljellä.”
”Joo. Saisin sieltä paljon esseeseen. Murhia, huumerikollisia, korruptiota…” Billyn suussa maistui happamalta, kun Isabella luetteli hänen elämänsä vaikeimmat asiat niin kevyen välinpitämättömään ja hyväksyvään sävyyn. ”Sitä paitsi”, Isabella jatkoi, ”olen muutenkin halunnut päästä käymään Floridassa.”
”No, jos sanon, että voit tulla, niin yhdellä ehdolla”, Billy sanoi, ”minä oikoluen sen, mitä aiot kirjoittaa. Etkä saa mainita siinä mitään Emman murhasta, huumeista tai korruptiosta.”
”Sitten se on ihan tylsää. Ne on ne kiinnostavimmat asiat.”
”Se on joko-tai. Pakko ei ole tulla.”
Isabella huokaisi pitkästyneesti. Hän oli niin muuttunut. Hän oli nyt – mitä, Billyn täytyi hetki laskea päässään – kolmentoista? neljäntoista? – eikä kuulostanut enää ollenkaan siltä Bellalta, jonka hän parhaiten muisti.
”Okei”, hän lopulta sanoi mietittyään. Billyn puhelin piippasi; hänellä oli tulossa toinen puhelu päällekkäin. Auton näytöllä välähti: jonossa puhelu: Kim Roll.
”Eli – kesällä siis sitten?”
”Joo. Se on kesälomakotiläksy.”
”Selvä.”
Isä palasi linjalle, varmisti asian Billyltä vielä itsekin ja he sopivat ottavansa tarkemmasta Isabellan saapumisajankohdasta yhteyttä myöhemmin. Olihan siihen vielä kuukausia. Vielä ennen kuin lopetteli, isä kertoi Annasta: tämä oli yhä osastolla, saanut sähköhoitoja ja alkanut viimein syömään sekä hiukan puhumaankin. Billy ei olisi halunnut kuulla. Hän keskeytti isän tokaisemalla, että oli saamassa toista puhelua, vaikka Kim ei enää ollutkaan jonossa, ja painoi sitten pään tukeen käsivarret suorina hetken hiljaisuudessa. Koottuaan itseään hetken, hän laittoi soiton palaamaan Kimille.
”Moi. Huonoja uutisia”, Kim meni suoraan asiaan. ”Sain tietää, että Monfreyn turvakamerajärjestelmä on omansa, eikä yhteydessä Sunny Horsen systeemiin, eli siihen pääsee käsiksi vain hänen kotoaan. Sori.”
Billy ähkäisi. Se mutkistaisi asioita. Ellei… Kimhän sen oli sanonut, mutta sen ajatteleminenkin oli oksettavaa… Toisaalta... Chelseasta voisi olettaa juuri sellaista…
”Sitten hän varmaan tosiaan makaa Bleakin kanssa.”
Kim oli hiljaa. Sinisiä ja punaisia valoja välkähteli harmaissa pisaroissa tuulilasissa. Billy vilkaisi taustapeiliin. ”Voi helvetin helvetti…”
”Mitä nyt?”
”Ei mitään… soitan myöhemmin –”
Hän ajoi tien sivuun ja hänen taakseen pysähtyi mustavalkoinen poliisiauto valot päällä. Billy puri vihaisena kieleensä, kun virkapukuinen poliisi asevyö lanteillaan ja koppalakki päässään saapasteli hänen puoleisensa ikkunan luo ja kopautti lasiin. Billy painoi nappia ja ikkuna sulautui auki.
”Njaa, njaa…”, poliisi sanoi kumartuen katsomaan sisään autoon. ”Sitä nuorimies sitten vähän kaahaili.”
Billy otti kasvoilleen karismaattisimman, hurmaavimman hymynsä.
”Vaimo on kotona raskaana. Esikoinen.” Tekovale tuli vain jostain, ehkä ohimennen varmistuneesta tiedosta, että hän oli nykyään eno.
Poliisimies katsoi hänen ohitseen auton takaosaan, missä oli vain Billyn kasseja. Hän ei sanonut mitään, eikä reagoinut Billyn selitykseen tai pahoittelevaan valkeaan hammashymyyn.
”Mitäs noissa kasseissa on?”
Billy vilkaisi olkansa yli.
”Kameravarustus ja kannettava tietokone, vaatteita…” Hän katsoi taas poliisiin ja piti yhä kiinni lievästi ihmettelevästä, viattomaan pyrkivästä hymystään. ”Työmatkalta palaamassa.”
”Ja vaimo kotona raskaana”, poliisi jatkoi.
”Niin.”
”Rekisteriote ja henkilöpaperit.”
Billy kaivoi ne hansikaslokerosta, jossa hänellä oli kaikki siististi järjestettynä ja helposti löydettävissä. Häntä ahdisti epäkäytännöllisyys ja sekaisuus, joten oli aina tietoinen missä kaikki oli hänen autossaan.
Poliisi tarkasti paperit Billyn mielestä kohtuuttoman verkkaisesti ja perusteellisesti, kirjoitti sakkolapun ja lähtiessään toivotti kuivakkaasti ”onnea tuoreille vanhemmille.” Sakoista pahastunut Billy, joka kuitenkin pidätteli kätkeäkseen harminsa, nyökkäsi ja naurahti kiitokseksi. Hän odotti, että maija oli hurahtanut ohi ja kadonnut risteyksestä, ennen kuin lähti itse taas liikkeelle.
Se oli kuitenkin pistänyt hänet ajattelemaan. Tuoreet vanhemmat. Niin, hän kyllä tosiaan tahtoisi isäksi. Voisiko hän ummistaa silmänsä Amyn kuvottavalta tatuoinnilta? Se oli toisaalta selän puolella. Amyhän voisi pitää vaikka paitaa, kun he panisivat. Tai istua Billyn päällä, vaikka Amy ei pitänytkään siitä asennosta; hän oli ujo sängyssä ja oikeastaan aika lahna, ei juuri tehnyt mitään ja Billyn piti nähdä kaikki vaiva. No, kyllä he jonkin keinon keksisivät.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 11, 2023 10:15:58 GMT
Billimas LXI 07.03.2023
Pearl House oli pimeä ja hiljainen, kun Billy illansuussa pääsi kotiin. Hän pyyhkäisi valot alakertaan ja jäi tuijottamaan oleskelutilan ikkunoita, joiden edessä ei seisonut ketään. Keittiösaarekkeella lojui kauniilla hillityllä käsialalla viesti: Opistolla. Billy aukaisi metallisen jääkaapin oven ja katsoi sisään. Amy oli jättänyt noutoruokaa – sushia. Miksei hän ollut tehnyt itse ruokaa? Vai oliko täällä käynyt hänellä vieraita Billyn poissa ollessa? Hän nyrpisti nenäänsä vilkaistuaan muovirasiaan. Kauanko nämäkin olivat täällä olleet, päivän vai pidempään? Amy tiesi hänen tarkasta ruokavaliostaan. Miksi hän tilaisi ja jättäisi päiväkausiksi lojumaan Billyä varten noutoruokaa?
Hän kaatoi itselleen soodavettä, pudotti jääpalakoneesta kylmikkeet mukaan ja valitsi banaanin. Sitten hän istuutui baarijakkaralle selaamaan puhelintaan. Päivityksiä, päivityksiä… Kommentteja mustavalkoiseen bemarikuvaansa, jossa konepeltiin oli tullut hienoja varjostuksia parkkipaikan yllä kasvavan lehtevän puun oksistoista. Uutisia; maailma on kaaoksessa, poliitikot riitelevät, väkivaltaa, väkivaltaa, väkivaltaa… Amyn somekanavalla oli nykyään kummallisia, synkkämielisiä lyhyitä postauksia ja runonpätkiä kuten uusin, tänään lisätty: Tunnen sinut ja pidän kiinni; kuin usvan aavistuksesta saan yhtä lailla sinusta otteen, avaan käteni ja jäljellä on vain yhä tyhjää; tyhjää, tyhjää, tyhjää. Billy irvisti ja tarkisti kalenterinsa. Siellä näkyi tuleva muistutus yhdestoista kolmatta. Gillianin syntymäpäivä. Billy kävi Orange Woodin (”Apple Newsin”) sosiaalisessa mediassa. Se päivittyi ehkä kerran tai kaksi kuussa ja sisälsi lähinnä asiakaslähtöisiä tiedotteita sekä mainoksia tulevista tallin tapahtumista, ei mitään sen henkilökohtaisempaa.
Billy selasi fiidiä hetken alaspäin, kunnes näki ilmoituksen jo menneistä Ystävänpäivän Värinäyttelyistä. Graafinen mainos oli täynnä sateenkaarilippuraitoja, sydämiä ja poksahtelevia värikkäitä ilmapalloja tanssahtelevien lumihiutaleiden seassa. Kaikenkarvaisille ja kaikenlajisille, sydämenasioissa ja turkkipeitteessä…! Tervetuloa rakastumaan ja tuttuun tapaan ihastelemaan toinen toistaan värikkäämpiä hevosia (ja niiden esittäjiä) Orange Wood Ranchin maneesille ystävänpäivänä…!! Tänä vuonna tapahtumassa mukana sponsoroimassa seksuaalivähemmistöliiton edustaja! Viestillä oli satoja kommentteja, kun normaalisti Orange Woodin ilmoituksissa oli parista ja alle kymmenestä muutamaan kymmeneen, toisinaan parhaimmassa tapauksessa siihen yhteen sataan. Tämän vuoden Ystävänpäivänäyttelyt olivat kuitenkin saaneet ihmiset puhumaan kuudensadanneljän kommentin edestä.
Billy otti kulauksen kylmästä lasistaan, aukaisi kommenttiketjun ja silmäsi sitä kiinnostuneena. Koko mainos huokui Kittyn kädenjälkeä lapsekkaasta toteutuksesta kirjoituksen liioittelevaan tyyliin.
Lastentapahtumaan ei kuulu seksi. Missään muodossa. Piste.
Sitä vaan että: miksi?
Ja taas mennään, nyt tämä sekoilu leviää jo tännekkin…ei olla tulossa.
Ihan hienoa, että vähemmistöt on huomioitu, mutta minusta sille on aikansa ja paikkansa. Ei ehkä tämänkaltaisen hevostapahtuman yhteyteen… Kielteisiä kommentteja oli enemmän kuin olisi ajatellut, mutta toisaalta niiden vastapainona oli myös kehuja.
Inkluusiivisuutta! Hyvä te!
Peukku. Hieno ajatus.
Ihana tapahtuma ja ihana että seksuaalivähemmistöille tuodaan näin hauskalla tavalla näkyvyyttä, tosi ihana idea!
<3 <3 <3
Annetaan kaikkien värien säihkyä ;-) Billy liikautti happamana kieltään. Onneksi hänellä ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä. Hän ei koskaan kommentoinut tai antanut peukkuja Orange Woodin viesteihin. Vaikka selailikin niitä silloin tällöin nähdäkseen mitä ranchilla tapahtui, hän ei halunnut tulla yhdistetyksi vanhaan elämäänsä. Hän ei kertonut uusille tapaamilleen ihmisille taustoistaan, ellei se liittynyt suoraan hänen esteratsastajan uraansa. Ei hänellä tietenkään ollut mitään tädin ja sedän tilaa vastaan – sehän oli ja on hänenkin kotinsa – mutta sen habitus ei vain… oikein sopinut Billyn rakentamaan julkisivuun. Nobody cowboy kaukaa kylmästä pohjoisesta? Ei, ei missään nimessä; Billy tahtoi kaikkien ajattelevan hänen olevan syntyjään rikas (hän kertoi kaikille isänsä olevan lakimies, jättäen tietenkin pois yksityiskohdat tämän vararikosta, sekä varttuneensa suurella hevostilalla, jättäen siitäkin pois yksityiskohdat, että tila oli western ranch eikä suinkaan kilpatalli) ja treenanneensa ja kilpailleensa aktiivisesti jo nuoresta. Jakoihan hän tietysti saman sukunimen setänsä perheen kanssa, mutta harva eliittipiireissä oli osannut yhdistää näitä niinkin selviä lankoja toisiinsa. Eikä Centereillä hevosmaailmassa suinkaan mikään huono maine ollut – se vain, että se ei ollut sellainen hienostomaine, jollaisesta Billy tahtoi pitää kynsin ja hampain kiinni. Emma oli uhannut tätä Billyn rakentamaa kulissia tulemalla tänne, samoin Anna. Se, että hänet yhdistettäisiin laajalti niin epävakaisiin henkilöihin – ja vieläpä lähisukulaisenaan – olisi täydellinen kasvojen menetys.
Billy laittoi kännykän pois ja kalautti juomalasin pöytään. Oliko ollut virhe suostua siihen, että Isabella tulisi heille? Isabella olisi varmasti melko harmiton. Aina hän oli totellut Billyä. Billy oli aina ollut hänen lempisisaruksensa. Ja Bellan avulla Billy voisi värittää hyvää kuvaa itsestään entisestään, vaikka sitten vain joillekin Vancouverin koululaisille. Hän näki jo mielessään suureelliset otsikot, jotka mahtailivat tosin enemmänkin uutis- kuin kouluartikkeleina: Kanadalainen nuori huippuratsastaja matkalla maailman kärkikastiin; Pallasin esteratsastusjoukkueen lupaavin tähti; Tähtitieteellisen palkkatason esteratsastaja kertoo menestyksensä kulmakivet –
Kunhan vain Chelsea Church ei pilaisi tätä kaikkea… Hän oli haistavinaan Chelsean voimakkaan sahramihajuveden leijumassa sisään taloon kuin paha hengetär heti, kun taas harhautui ajattelemaan tätä. Vainoharhaisena, hän nuuhkaisi T-paitaansa. Hän hiveli leukaansa ja takahampaansa ruksahtelivat yhteen. Chelsean kanssa oli pelattava varovaista peliä, kuin shâkkia. Mutta onneksi shâkissa Billyhän oli ollut aina hyvä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 11, 2023 10:48:23 GMT
Billimas LXII 09.03.2023
Kokoushuone ASAP. Bleakin viestit olivat aina käskeviä ja suoraan asiaan. Kokoushuonetta käytettiin harvoin, sillä yleensä Bleak hoiti puheet ja muut asiat yksi yhteen omasta laiskanlinnastaan käsin, mutta joskus kokoushuoneessa suunniteltiin yhdessä kisatiimin kanssa tulevaa kisakautta tai henkilöstö setvi juttujaan, jotka eivät Billyä koskettaneet.
Bleak tuli juuri samaan aikaan, kun Billy käveli paikalle, ja piteli hänelle ovea auki. Sen olisi voinut väärintulkita ystävälliseksi, mutta ele oli dominoiva. Toimisto sijaitsi keskellä A-tallia. Huoneen seinät olivat komeaa puupaneelia ympäröiden pitkää puupöytää ja nurkassa olevaa baaritasoa. Pöydän ääressä istuikin jo Hoss, Cook ja kolme vierasta miestä – nuori mustahiuksinen ja mustasilmäinen, mustaihoinen sekä vanhempi leijonanharjainen, harmaatukkainen herra. Myös muut sponsoriratsastajat saapuivat.
”Mistä on kyse?” Billy kieltäytyi tilkasta konjakkia.
Bleak kuikuili vielä ovensuussa käytävälle kuin odottaen yhä jotakuta, mutta sulki sen sitten raskaasti naksahtaen.
”Ilmotusasiaa”, hän murahti kaikille yleisesti. ”Henkilöstöpalkkausta ja muuta, aattelin, että nää on kerrottava mielellään naamatusten. Ensteks –” Hän lähti kiertämään pöytää ja nakkasi Billyn, Kimin, Yazminen ja Joshuan eteen käyntikortin. ”Teille kaikille on varattu kymmenen kertaa kallonkutistajan palveluita, kerran viikossa, kolme kuukautta.”
Billy otti kortin happamasti käteensä. Psykiatri Lena Lemmons.
”Mitä tää on?” Joshuakaan ei kuulostanut innostuneelta.
”Just sitä mitä äsken sanoin”, Bleak ärähti. ”Korvat päähän, Event.”
”Onko tää pakollinen?”
”On.”
”Mitä varten?”
”Sitä varten, kun sanon niin –”
Ovi kopsahti ja joku astui vielä sisään; Billy nousi äkkiä kuin sähköiskun saaneena ja sipaisi hiuksiaan. Tummanpunertava puku, heti silmiin pistävät kultasomisteiset buutsit – itse Daemon Pallas kävi huoneeseen.
Kim Roll sekä toinen uusista tulokkaista matkivat Billyä nousten seisomaan. Muut loivat heihin joko alentuvan halveksuvan katseen tai huvittuivat, mutta Billy ei välittänyt: hän välitti ainoastaan siitä, että teki ja piti Pallasiin hyvää vaikutelmaa itsestään yllä. Muut olisivat saaneet luvan osoittaa enemmän kunnioitusta. Ilman Pallasia, heillä ei olisi töitä tai ylipäänsä tällaista tilaisuutta edistää uraansa. Vai kuinka moni saattoi sanoa, että heidän työnantajansa oli miljardööri, joka kustansi kisamatkat, valmennukset, huippuhevosten ylläpidon...?
”Istukaa vain”, Pallas sanoi ohimennen ja puhutteli Bleakia: ”Lähetinhän ne sovitut allekirjoitetut sopimukset ajoissa, ehditkö hoitamaan ne?”
”Kyl, kyl”, Bleak huiskaisi kättään ja levitti sen sitten pöytää kohden kehottaen Pallasia istuutumaan sen päähän. Kim oli kokeillut itsekin istua takaisin alas saatuaan siihen kehotuksen, mutta Billy seisoi yhä, joten samoin teki Kim hänen esimerkistään, ja vasta Pallasin vedettyä tuolin alleen, istuutuivat lopulta myös he. Billy loi omahyväisen ilmeen nenänvarttaan pitkin Joshuaan vieressään, joka ei ollut tätä kunnioittavaa elettä viitsinyt Pallasia kohtaan tehdä. Joshua hymähti välinpitämättömästi. Billystä oli kumma, että hän yhä sai jatkaa joukkueessa, vaikka oli usein treeneistä myöhässä ja käyttäytyi muutenkin vetelästi ja välinpitämättömästi. Mutta jotenkin uskomattomalla tavalla hän piteli siitä huolimatta kiinni sijoituksista kilpailuissa, vaikka tuntui, ettei hän kunnolla edes yrittänyt. Kai se oli hänen ammattisalaisuutensa.
Billy oli laittanut merkille Pallasin siistin puvun ja Sunny Horsen turkoosin silkkikravatin, ja oli tyytyväinen, että oli tänään nähnyt erityisen paljon vaivaa ulkonäköönsä. Hän oli aamulla suihkun jälkeen föönannut ja muotoillut hiuksiaan pitkään (hän ei koskaan poistunut ovesta – nimittäin kylpyhuoneen ovesta – ilman, että hiuksensa olivat viimeisen päälle), sekä pukeutunut mustaan poolopaitaan ja nuden värisiin Sokka Luxuriesin ratsastushousuihin, jotka istuivat täydellisesti hänen alaraajojensa linjoihin. Korvassaan oleva harmaa suuri timantti (valitettavasti vain lasihartsikiveä – jonain päivänä hänellä olisi oikea iso timanttikorvakoru) sointui yhteen hääsormuksensa ja harmaiden putipuhtaana kiiltävien saappaidensa kanssa. Billy ravisti rannettaan, jotta kultainen kello asettuisi paremmin näkyviin. ”Asiaan, koska meijän suuri pääpomomme on nii kiireinen”, Bleak aloitti ja oli selvää, että hän saattoi puhua niin huolettomasti Pallasista vain, koska he olivat virka-asioiden ulkopuolellakin ystäviä. ”Tässä on uudet henkilöstökalustot: Mthuhutzeli Hotch alottaa koeajan uutena tallivastaavana Hossin kanssa –”
Billy, jonka huomio oli ollut Pallasissa miettien, miten pääsisi tämän kokouksen jälkeen vielä puheille hänen kanssaan, käänsi äkkiä päänsä ja siristi silmänsä. Mitä? Oliko hän kuullut oikein…?
Pöydän toisella puolella nurkkapaikalla istunut pitkä musta mies (johon Billy ei ollut tätä ennen edes kiinnittänyt sen kummemmin huomiota, koska tällä oli ollut liian karmiva kirjava paita päällään) hymyili valkoisin hampain. Hän ei katsonut Billyyn.
Billy oli aivan häkeltynyt. Moto? Mitä –
”Missä Bonnie Streap on?” Kim keskeytti. Hän pällisteli Bleakia huolestuneen pahastuneena, ikään kuin syyttäisi Bleakia henkirikoksesta.
”Sen kolmen kuukauden koeaika päätty.”
”Niin, mutta –”, Kim mutisi pahoillaan, ”Bonnie oli hauska...” Vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonut, varmasti se oli muillakin mielessä: Sissien tilalla tallimestarina jatkaminen ei tullut ilman stigmaa.
Billy oli yhä niin hämillään Moton näkemisestä, ettei pystynyt keskittymään käytyyn keskusteluun. Mitä Moto teki täällä, Floridassa, Sunny Horsessa ja Billyn tallilla? Hän ei ollut nähnyt Motoa sitten… no, vuosiin, oli vain viimeksi kuullut tämän asuvan Kaliforniassa sisarensa kanssa jossain eläinfarmilla. Moto oli vihoviimeisin ihmistyyppi, joka olisi sopinut Sunny Horsen maailmaan. Hän ei ollut varakas, tyylikäs, kunnianhimoinen tai esteratsastaja. Joten miksi hän oli täällä? Billyn epäluuloisuus yltyi ja suhina korvissa hukutti Bleakin äänen alleen.
Billy meni harvoin kipsiin, mutta hänestä tuntui, että aivonsa jumittivat totaalisesti; jos joku nyt kysyisi häneltä jotain, hän ei voisi vastata. Suunnitelma. Oli oltava suunnitelma… Moto tiesi liikaa – Moto oli pala hänen entisestään elämästään. Jälleen yksi pala, joka heilahtaa menneestä romuttamaan kaiken, mitä Billy on täällä työllä ja vaivalla saavuttanut… Hänet oli saarrettu, yllätetty ikävällä tavalla. Hän piti Motosta – tai oli pitänyt aikoinaan, kuka tiesi mikä mies nykyään oli – mutta tämä tuntui aivan liikaa joltain muulta, kuin sattumalta. Motolla täytyi olla syy, selitys sille, miksi oli täällä. Ja sen oli pakko liittyä Billyyn.
”Ja sitten”, Bleak jatkoi viitaten nyt vanhempaan mieheen. ”Elfred Canine palaa sairaslomaltaan takasin. Osa teistä ei oo häntä tavannut, mutta Canine on ollut Sunny Horsen alkuperänen valmentaja.”
Joshua kumartui pöydän yli käsi koholla ja Elfred tarttui siihen ja he kättelivät naurahdellen, selvästi tuntien toisensa ja ollen mitä ilmeisimmin valmiiksi hyvissä väleissä. Billyn ohimot kiristyivät hiukan, mutta ehkei sillä ollut merkitystä; hän varmasti jatkaisi Dexterin kanssa. Bleak siirtyi osoittamaan nuoreen, mustahiuksiseen mieheen. ”Ihan uusi naama: turvallisuuspäällikkö, Lancelot Friman, ottaa tallin turvallisuuden asiakseen.” Mies oli ryhdikäs ja antoi heti vahvan, mutta luotettavan vaikutelman. ”Frimanin alla tulee oleen useempi vartija, jotka seuraa valvontahuoneesta kaksneljäseittemän kaikkea. Nyt meinaa riittää tää pelleily. Tallin joka nurkalla on uudet staattiset ja liiketunnistinkamerat, kuten varmaan kaikki teistä sen tietää, asennettuna sitten… viime vuoden, ja osaan tiloista edellytetään kulkulupalätkää, että tietää, kuka on ollut missäkin.” Eli se siitä. Vaikka Bleakin talon kameravalvonta olisikin ollut Sunny Horsesta käsin ohjailtavissa, enää kuvamateriaaliin ei noin vain pääsisi käsiksi kerta talli palkkasi turvavartijoita. Kaiken huomioon ottaen, ei se ollut ihmekään. ”Samaten tallien pääovilla on kulkulätkälukitukset, jos liikkuu vierailuaikojen ulkopuolella. Miks halusin teidät tänne, niin kiristyneiden turvatoimien myötä Friman aikoo alkuun haastatella ja profiloida teidät. Teistä alotetaan, muut työntekijät sitten. On tärkee, että Friman tuntee kaikki, koko Sunny Horsen vakioväen.”
Ilmeet olivat vakavia, torjuvia.
”Miksi?” Kim kysyi.
”Miks”, Bleak toisti ärtyneenä, ”miks ja miks... no siks, että kaikki pysyy hallinnassa.”
”Mutta miksi meidät haastatellaan ja profiloidaan? Kuulostaa kuin me oltaisiin jo rikollisia...”
Bleak avasi suunsa, mutta jäikin vain mulkoilemaan Kimiä, happamana niskoittelusta. Frimanilla oli valpas, muttei uhkaava katse, eikä hän tarkkaillut heistä ketään erityisesti. Billy ei voinut mitään näreydelle siitä, että miehen rintakehä oli niin piukka ja treenattu, että tuhkanharmaa paita sen ympärillä oli pinkeä. Hyvässä kunnossa Billykin oli, mutta se oli enemmän sisäistä kuntoa. Hän ei ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut urheilusta, vaan luotti työliikuntaan ja ratsastuksen tuomaan kestävyyteen, joskin valmennukseensa kuului osana tarkan jumppaohjelman noudattaminen. ”Jos ei oo enempää typeriä kysymyksiä, niin puheenvuoro eteenpäin”, Bleak tokaisi, ja Dexter rykäisi nenänsä nyrpistyen.
”Pallas ja minä pidämme huomenna näyttöratsastukset –”
”Jo huomenna?” Joshualta pääsi.
”Jos niin neiti Roll, kuin herra Eventkin kuuntelisi loppuun… niin, huomenna. Hyppäätte ajastetun radan ja arvioimme sen perusteella, mitä kunkin ratsukon jatkon suhteen tehdään ja arvioidaan tasot uusiksi.”
Näyttöratsastukset pidettiin silloin tällöin, eräänlaisina pistokokeina sponsoriratsastajille kisamenestyksensä lisäksi. Pallas ei voinut seurata jokapäiväistä treeniä tai edes useimpia kilpailuita, mutta poikkeaisi tietyin väliajoin arvioimaan yhdessä Dexterin kanssa joukkueensa osaamista. Juuri tällaisen näyttöratsastuksen myötä ratsastaja saattoi myös saada potkut tiimistä.
”Entä meidän viime kisakauden menestys?” Joshua sanoi.
”Se huomioidaan, mutta Pallas tahtonee nähdä, missä menette. Muistakaa, että olette ennen kaikkea hänen omistuksessaan, joten jos ratsastuksenne ei häntä syystä tai toisesta miellytä”, Dexterin viikset väreilivät sadistisesta mielihyvästä, ja Billystä tuntui ikävästi, että Dexter fantasioi hänen epäonnistumisestaan enemmän kuin muiden, ”siinä ei mikään auta.”
”Älkää ottako paineita”, Pallas sanoi. Kim ja Yasmine vilkaisivat toisiinsa, mutta Billy kohensi hienovaraisesti taas ryhtiään. Hän oli valmis. Hänellä oli uusi hevonen, joka hyppäsi hyvin ja, joka tuntui aivan hänelle tehdyltä. Pallasia varmasti kiinnostaisi nähdä uudet hevoset samalla kertaa. Jos hänelle näin annettiin tilaisuus loistaa suoraan talliomistajan silmien edessä, tottahan hän käyttäisi sen hyväkseen.
Heti kokouksen jälkeen, Billy lähti huoneesta ensimmäisenä ja jäi ulkopuolelle odottamaan. Dexter tuli ulos vilkaisemattakaan häneen; päinvastoin, nosti terävän nenänsä inhoten pystyyn ja saapasteli toiseen suuntaan. Bleak tuli jutellen Lancelot Frimanin ja Pallasin kanssa. ”Tätä tietä, toimisto on heti tässä...”, hän puhui ja miehet siirtyivät seuraavasta ovesta sisään. Yasmine hymyili vaisusti Billylle kulkiessaan ohi. Elfred linkutti ulos. Kim ja Joshua tulivat närkästyneesti keskustellen.
”Hyi, inhottavaa ajatella, että nyt meitä vahditaan joka paikassa koko ajan. En tahdo mennä mihinkään profilointiin.”
”Tiedätkö miksi”, Joshua sanoi, ”ne koettaa arvioida meidän psykologista vakautta ja ennakoida mahdollisia uhkatekijöitä. Niinhän terrorismin vastaisessa torjunnassakin tehdään. Vakoillaan, vahditaan, profiloidaan...”
Kim värähti ja puristi sormet käsivarsiensa ympäri.
”Eikä Monfrey koskaan palkkaa naisia”, hän rutisi. ”Kaikki uudet on miehiä!”
”No, miten kävi kahden naistyöntekijän kanssa?” Joshua sanoi, ja Billy oli taustalla itsekseen samaa mieltä. ”Toinen teki omaisuusrikkomuksen ja piilotteli huumeita, toinen oli kylmäverinen tappaja.”
”Hän yrittää varmasti saada naiset ulos. Helppo sinun on puhua. Täällä suositaan miehiä aivan selvästi. Dexter ei piikittele ja pilkunviilaa sinun ratsastustasi yhtään niin paljon, kuin minun ja Yasminen. Ja Bonniekin? Hän ei vastannut siihen, miksi Bonnie irtisanottiin, vain, että koeaika loppui!”
”Anna olla, Roll. Tietysti Monfrey palkkaa vaan varmasti sopivia työntekijöitä ja, jos naisista nyt ei satu löytymään –”
”Seksismiä!”
”No mites otti Churchin takaisin? Voin kertoo, se oli seksismiä”, ja Billy näki Kimin inhoten läppäävän virnuilevaa Joshuaa takaraivoon heidän poiskävellessään.
Ja lopulta, viimeisenä, koska oli kohteliaaseen tapaansa antanut muiden mennä edeltä, saapui Moto. Pitkä mies, afrotukka, ystävällinen valoisa hymy. Billyn ei ollut tarkoitus olla niin hyökkäävä, mutta silti tuli töksäyttäneeksi aika kuivasti: ”Moto? Mitä teet täällä?”
”Ilo nahda sinuakin, Billy. Akuna omo.”
”Haluan tietää, miten olet täällä.” Hän katsoi käytävällä oikealla ja vasemmalle, kaiken varalta.
”Tulin toihin.” Miehen silmissä vilkkui; hän tiesi kyllä, mitä Billy tarkoitti. Billy antoi painostavan katseen, vaatien selitystä. Moto taivutti alakuloisesti päätään. ”Emma.”
Nimi hiersi ikävällä tavalla Billyn luita ja hän irvisti vaistonvaraisesti.
”Emma?”
Moto nyökkäsi. Hänen ilmeensä oli surumielinen, raskas.
”Han lahti taalta. Haaskausta, nuori elama… Tulin osoittamaan kunnioitukseni, hyvastelemaan. En paassyt hanen muistotilaisuuteensa. Teen sen sijaan jotain konkreettista, paikkaan hanen jattamaansa lovea ja tyhjaa jalkea, taytan hanen tehtavansa taalla loppuun.”
Moto hölisi yhtä päättömiä, kuin aina ennenkin: Billyn otsaa nipisteli silkasta kiukusta, mutta omasta henkilökohtaisesta kunnioituksestaan Motoa kohtaan, ponnisteli kovasti ollakseen liiaksi sitä näyttämättä.
”Vai niin...”, hän sanoi hampaat yhä narskuen.
”Emma oli toissa meilla Kaliforniassa Green Feather’s Farmilla”, Moto sanoi yhä surua äänessään. ”Yritin auttaa hanta… auttaa hanta paremmalle tielle silta synkalta kujalta, jonka valot olivat sammumaisillaan, mutta han ei kuullut. Korvat ja silmat kiinni, ei voi tulla valo sisaan, jos ei avaa verhoja... Sitten han lahti tanne, ja aavistin jo silloin, ettei han palaisi.”
Billy ei sanonut mitään. Pääasiallisesti siksi, koska pelkäsi sanovansa jotain rumaa, jos yrittäisi avata suutaan. Hän ei ollut taikauskoinen, mutta muisti äkkiä, että Moto oli samanlainen hihhuli kuin Billyn serkku – merkkejä, henkimaailmoita, chakroja, enkeleitä, aaveita… Aaveita. Niin kuin Anna oli uskotellut Amylle, saanut Amynkin retkahtamaan tähän humpuukiin. Se oli sairautta. Annalla oli skitsofrenia. Ja Billy pitäisi huolen, ettei asia leviäisi; ettei kukaan, joka ei jo tiennyt, saisi tietää siitä – tietää, että Annaa edes oli olemassa. ”Olet solminut ikuisen liiton”, Moto sitten virkkoi.
”Mitä?” Billy tokaisi ennen kuin tajusi Moton katsovan hänen sormustaan. Billy taivutti vasemman käden sormensa nyrkkiin.
”Kuulin toki Emmalta aikoinaan senkin. Onneksi olkoon.” Moto hymyili taas.
”Kiitos.”
”Sinulla elamassa kaikki siis menee, kuten pitaa? Isoja kilpailuita, hyvia hevosia, rahaa, perhe-elamaa...”
Oliko se hiukan irvailua? Moton hymy näytti aidolta, mutta kehunsa eivät silti saaneet Billyä tuntemaan tavanomaista ylpeyttä.
”Niin voisi sanoa.”
Motolla oli aina ollut tuollainen omituinen vaikutus häneen: saanut hänet epäilemään itseään, ei siksi, etteikö hän pystyisi kaikkeen, vaan enemmänkin siksi, oliko kaikki se oikein, oliko sillä millään, mitä Billy teki ja tavoitteli, minkäänlaista todellista arvoa. Moton lempeä hymy ja tutkiva, ymmärtäväinen katse saivat Billyssä heräämään väistämisen halun, ja oli erittäin epätavallista keneltäkään saada häntä tuntemaan niin. Billyhän halusi ihmisten näkevän itsensä ja menestyksensä ja loisteliaisuutensa. Ei tietenkään saanut vaikuttaa epätoivoiselta. Täytyi olla juuri sopivassa suhteessa luonteva ja itsevarma, taitava ja ovela, olla esillä juuri oikealla tavalla, ettei vaikuttaisi liian itsekeskeiseltä.
Mutta nyt tämä epämukava Moton aikaan saama tunne hänessä laittoi hänet kiemurtelemaan ja karttamaan miehen ystävällisiä silmiä. ”Yllätyin vain siitä, että näin sinut täällä.”
Moto hymyili.
”Varmasti.”
”En usko, että tulet viihtymään”, Billy jatkoi ja veti hartiansa taa. ”Tämä ei ole samanlainen talli kuin tätini ja setäni farmi. Tai edes se tila, josta tulet. Tämä on ammattilaiskilpatalli. Täällä ei ole aikaa tai kiinnostusta millekään hevosten korvien hivelyille ja aromaterapioille. Täällä luotetaan kehittyvään lääketieteeseen ja uuteen teknologiaan. Hevoset ovat ennen kaikkea työväline ja rahasijoitus.” Hän puhui tarkoituksella tylysti. Se oli Motolle vain palvelus. Billy tunsi Motoa sen verran, että tiesi tämän edustavan kaiken maailman hippeilyä ja ituja, lempeitä hevosmiestaitoja. Tallilla tallin tavalla, ja täällä sellaiselle ei ollut aikaa, kun tulosta oli saatava ja ainoa hyväksyttävä tulos oli täydellisyys. Täydellisyys edellytti uhrauksia, kovaa työtä, vertakin. Silittelyt ja mantrat eivät toisi pokaalia kotiin, tai turvanpusuttelut rahaa.
Moton ilme ei Billyn sanoista huolestuneeksi kuitenkaan muuttunut. No, Billy oli joka tapauksessa varma, ettei Moto kestäisi koeaikansa loppuun asti. Eihän ollut Bonnie Streapikaan.
”Kiitos, olet antanut ajattelemisenaihetta. Tallilla tallin tavalla. Pidan sen mielessa.”
Tallilla tallin tavalla. Lukiko Moto ajatuksia?
”Tarkoitus ei ollut loukata”, Billy sanoi suoristaen poolokaulustaan ja vilkaisten rannekelloaan. ”Halusin vain, että tiedät, eikä kenenkään aikaa tarvitse tuhlata.”
”Totta kai.”
Billy katsoi taas käytävän eri suuntiin, madaltaen ääntään arvokkaan hienoisesti: ”Arvostaisin, jos voisimme teeskennellä, ettemme tunne entuudestaan.”
Sekään ei saanut Motoa vaihtamaan lempeää hymyään muuhun.
”Sopii”, hän vastasi tavoitellen Billyn kanssa samaa puhetyyliä.
”Hyvä.” Billy hiveli kelloaan, ja Moto tarttui älykkäästi syöttiin nyökäten hänelle.
”Nakemiin siis, Center. Oli hauska tutustua, mutta minun taytynee nyt lahtea katsomaan majoitustilojani.” Moto kumarsi muutettuaan äänensävyään ja kehonkieltään niin nopeasti vieraan arvokkaaksi, ja katosi tuossa tuokiossa pitkin askelin käytävään. Billy seisoi vielä hetken hämillään koko tilanteesta: Moton ilmestymisestä, äskeisestä keskustelusta…, kun joku muu kopisteli vastaan: mustat pitkät hiukset, mustat vaatteet, ruskettunut iho… Billy harvoin katsoi ketään vastaantulijaa kahdesti, mutta tätä nuorta naista hän katsoi vielä uudelleen. Tyttö kopautti ujostelematta Bleakin toimisto-oveen. Billy hymähti. Ei tainnut tuo tyttö paljoa tietää: Bleakilla oli siellä meneillään tärkeä neuvonpito, eikä siis voinut sietää sitä, että joku tuli häiritsemään. Billy itse oli sen useammankin kertaa kokenut.
”Se on tällä hetkellä varattu”, hän sanoi tytölle valikoiden äänekseen matalan, pehmeän karismaattisen sävyn, jolla puhui usein alentuvasti naisille, jotka olivat ylittäneet Billyn kiinnostuksen korkealla olevan alariman. ”Bleakilla – tarkoitan, Monfreylla –” (hän kirosi mielessään lipsaustaan) ”– on kokous kesken.”
Tyttö ei edes vilkaissut häneen. Ovi aukeni – ja hän huljahti sisään.
Mitä ihmettä? Torjutuksi tulemisen loukkaus sekä uteliaisuus sekoittuivat Billyssä. Noin vain sisään? Kuka tämä nyt sitten oli?
Billyllä olisi ollut muutakin tekemistä, mutta häntä kiinnosti tietää. Moto oli tullut hänen työpaikalleen, tuntemattomat naiset marssivat muitta mutkitta Bleakin toimistoon kesken kokousten…
Billy pujahti kokoushuoneeseen takaisin, jätti oven raolleen ja jäi odottamaan. Hän näki raosta Bleakin oven ja saattoi siis jäädä kyttäämään, milloin tyttö tulisi ulos. Odotellessaan, hän kaivoi puhelimensa ja merkitsi huomiselle näyttöratsastuksen ajankohdan. Tuskin hän oli saanut sen kuitattua, kun toimiston ovi pamahti levälleen.
”Perhana… Mariah!” Bleakin ääni kuului. Sama mustiin pukeutunut tyttö marssi ulos ja ohitti kokoushuoneen rakosen, josta Billy häntä tarkkaili; hän ehti ainakin huomata tytön lävistykset ja vihamielisen ilmeen, ennen kuin tämä poistui näkökentästään. Kopina vaimeni.
”Aivan. Jos siis jatketaan... kuinka monta henkilöä konserniin kuuluu kaiken kaikkiaan?” ääni Bleakin huoneessa puhui, sen täytyi olla Friman. Billy tuli hiljaa ulos kokoushuoneesta.
”Viitisenkymmentä”, Bleakin ääni murahti. ”Heilahtelee muutaman viiden sisällä, hevosenhoitajia ja tallityöntekijöitä tulee ja menee –”
”Aivan.”
”Saat tarkat henkilöstölistat sitten, Pallas lähetti ne just tänään kuitattuina.”
”Kyllä”, Pallasin Bleakiin nähden eri tavalla matala, paljon pehmeämpi ja rauhoittelevampi ääni vahvisti.
”Tuo äskeinen...”, Lancelotin ääni aloitti, ja Billy höristi korviaan, ”hän ei kuulunut palkattuihin…?”
”Ei”, Bleak ärähti. Ja sitten, pehmeämmin, jopa uupuneesti huokaisi: ”Se oli mun tytär, Mariah.”
Billyn saapas kirskahti lattiakivetystä vasten. Hän irvisti, mutta liian myöhään: Lancelot Friman oli katsonut toimistosta käytävälle, näki hänet ja vetäisi toimiston oven kiinni. Nyt Billy ei kuulisi enää sanaakaan.
Mutta… Bleakin tytär? Hän ei ollut edes tiennyt, että Bleakilla oli tytär… Toisaalta, mitäpä hän muutakaan tiesi esimiehensä yksityiselämästä? Ei oikeastaan muuta kuin sen, että tämä oli eronnut ja hänellä oli kolme vihamielistä rottweileria, jotka jakoivat Dexterin kanssa saman hartaan tavoitteen: repiä Billyn raaja raajalta kappaleiksi. Ja nyt näemmä myös lähes yhtä vihamielinen tytär, jos ilmeestään saattoi mitään päätellä.
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Oct 11, 2023 11:55:36 GMT
Amywife's House LXIII Heti sinä ensimmäisenä iltana, jona Amy palasi opistolta ja he taas hetken eron jälkeen näkivät Billyn kanssa toisensa, oli pitkästä aikaa seksiä. Mikään ei ollut viitannut Billyn käytöksessä suureen mielenmuutokseen, mutta heidän käydessä vuoteeseen nukkumaanmennessä, tämä oli yhtäkkiä riisunut peiton alla kalsonkinsa, kohonnut kyynärpäänsä varaan, avannut väkisin Amyn rinnan päälle lepoon ristiin asetetut käsivarret ja mitään sanomatta noussut tämän päälle.
Amy ei olisi oikeastaan ollut halukas. Hänen rintojaan aristeli, sillä hänellä pitäisi alkaa kuukautiset. Billyä kuukautiset eivät olleet koskaan seksin aikana haitanneet, mutta lakanat sotkeentuisivat ja Amy joutuisi myöhemmin miettimään, miten saisi veritahrat parhaiten pesussa lähtemään. Hän epäröi, kun Billy ei tehnyt elettäkään pukeakseen kondomia, vaan vain hinkkasi penistä käteensä saadakseen sen nopeammin seisomaan.
Amy avitti ja aikoi vetää yömekkoa yltään, mutta Billy otti häntä ranteesta.
”Ei, anna sen olla.”
Amy laski hitaasti kätensä. Billy nyki silkkileningin vain sen verran ylös, että saattoi vetää tältä pitsialushousut yösuojineen pois jalasta. Sitten hän siveli Amyn sileitä sääriä. Billy piti siitä, että kaikki hänessä oli karvatonta, kuten itsessäänkin. Billy ajoi jopa oman alapääkarvoituksensa ja odotti Amyltä samaa, sääristä nyt puhumattakaan. Jos tunsi sormissaan pienenpientenkin ihokarvonysien pistelyä kesken lemmiskelyn, hänen ilmeensä muuttui tyytymättömäksi ja ärtyneeksi ja joskus se jopa kokonaan sammutti hänen halunsa.
Nyt Billy kuitenkin hyväili pitkin vedoin pysähtymättä arvioivasti tunnustelemaan, joten vahaus ja rasvaus olivat tehneet taikansa. Miellyttävät väreet kulkivat pitkin Amyn selkää ja kiertyivät tiukkaan spiraalimaiseen silmukkaan navan seudulla, sytyttäen häneenkin halun syvään fyysisen intiimiin kontaktiin, jota oli huomaamattaan niin kaivannut.
”Ethän syö mitään? Käytä mitään?” Billy keskeytti Amyn reisien hipelyn ja nosti katseensa tämän kasvoihin. Amy pudisti silmät suurina päätään. Billy katseli häntä huolellisesti. Hänen silmänsä seurasivat poskilta alas huulille. Alitajuisesti hänen oma suunsa raottui ja kieli työntyi poskeen.
Se ei ollut rakastelua. Billy lykki ähkien sisään Amyn maatessa mekko puoliksi päällään selällään tekemättä mitään. Silloin tällöin hän inahteli tuskin kuuluvasti, mutta kun sitten voihkaisi kerran äänekkäämmin hetken kivusta ja nautinnosta, Billy painoi kämmenen hänen suulleen. Katsekontaktia ei ollut. Billy tuijotteli alas heidän yhtymäkohtaansa samalla kun tuuppi, ja Amy makasi silmät kostuen ja sierainten kautta ilmaa sisäänsä vetäen, sydän vajoten. Laudoitus oli vaaleaa puuta. Pieni kattokruunu, viisi roikkuvaa kyyneleen muotoista kristallia. Billyn huojuva pää niiden edessä; näkyy, ei näy, näkyy, ei näy…
Saatuaan valmista, Billy veti itsensä limaisesti ulos ja heilautti jalkansa vuoteen yli. Läpsivät askeleet katosivat kylpyhuoneen suuntaan. Poistunut käsi oli painanut hehkuvan kuuman kiekon Amyn kasvoille ja suolainen kyynel vierähti äänettömästi poltteleville huulille hänen maatessa samassa asennossa, johon Billy hänet oli jättänyt kuin käytetyn pyyhkeen. Suihkun kohina alkoi seinän toisella puolella.
Amy teeskenteli nukkuvaa, kun Billy palasi sänkyyn. Hetken päästä hän kyllä pujotti käsivartensa kyljellään makaavan Amyn lantion lomasta puolilusikkaan, muttei sekään tuntunut miltään. Amyn alavatsaa kirveli ja nipisteli, mutta hän kieltäytyi liikahtelemasta ja nousemasta. Pitkän yön perästä, jota oli jo kauan rytmittänyt Billyn hidas, syvä hengitys, vajosi hänkin lopulta tiedostamattomaan pimeyteen.
* Aamulla Billy karjui alakerrassa. Amy heräsi siihen ja laskeutui kierreportaisiin kimonoa muistuttavan kylpytakin köyttä ympärilleen kiristäen. Hän jäi varauksellisesti viimeiselle askelmalle katselemaan, kuinka puolipukeinen miehensä nojasi hartiat korvissa keittiösaarekkeeseen kännykkä koholla.
”Se on minun työni! … No et varmaan niin. Kuule, annatko jo olla? Sanoin, etten pääse. Eikä pääse Amykään. Hänellä on kiireitä opintojen kanssa.”
Amy astui lattialle ja käveli keittiön puolelle niin, että Billy havaitsi hänen tulleen. Billy nousi saarekkeelta ja käveli ulos terassille puhumaan. ”Se ei muuta asiaa. Sinä et tiedä siitä –” Billy veti lasioven kiinni ja hänen kiukkuisa äänensä vaimeni.
Amy paistoi heille molemmille munakkaat sekä itselleen paahtoleipää. Kun Billy tuli takaisin rämistellen lasiovea, Amy asetti valmiin lautasen pöydälle. Billy tuli suoraan sen luo ja istuutui. ”Helvetti, kun soittaa aamuyöstä katsomatta yhtään mitä kello on...”
”Oliko se Chelsea?”
Billy oli tarttunut syömäpuikkoihin, mutta jäykistyi sekunniksi. Amy tarkkaili hänen ilmettään. Billy näytti ensin yllättyneeltä, sitten epäluuloiselta.
”Ei.”
Ääni puhelimessa oli ollut naisen ääni. Amy jäi seisomaan ja häpisteli puikonpäällä munakastaan. Billyllä oli taas kännykkä kädessään ja selasi sitä syödessään, kuten aina. Omin sanoin hänen täytyi, koska hänellä oli niin vähän muuten aikaa, mutta Amy tiesi hänen lähinnä selaavan sosiaalista mediaa eikä tekevän puhelimellaan mitään tärkeää. Some oli Amyn, ei Billyn työ.
Koska Billy oli saarekkeen toisella puolella, Amy ei voinut nähdä hänen näyttöään. Katseliko hän siltä Chelsea Churchin kuvia?
Mutta yllättäen, Billy laittoikin puhelimensa pois ja jäi sen sijaan tuijottelemaan arvioivasti Amyä. Hänen katseensa vaelsi Amyn kimonon vaaleanpunaisissa, pastellinbeigeissä ja helmenvalkoisissa kuvioinneissa, sitten tämän kasvoissa ja vapaana roikkuvissa pitkissä hiuksissa.
Amy tunsi tuon katseen ja tunsi myös sen merkityksen kuumottavana poskillaan. Hän teeskenteli näkevänsä vain munakaskulhonsa, mutta käsien vapina puikkojen nostaessa hitaasti suupalaa paljasti hänet. He eivät puhuneet. Billy sai syötyä, pyyhki suunsa lautasliinaan ja kiepahti baarijakkaralta. Hän katsahti rannekelloaan. ”Vien Powerin tänään maastoon”, hän sanoi kiertäen keittiösaareketta hitaasti Amya kohti, ”aion kokeilla hypätä sillä pari kiinteää estettä ensimmäistä kertaa...”
”M-hm.”
Billy oli tullut hänen taakseen ja kietoi kyynärvartensa Amyn rintojen ali, puhuen edelleen muina miehinä: ”Sitä voisi kuntotreenata silloin tällöin maastossa… Se voisi tehdä siitä huolellisemman, kun puomi ei irtoakaan… Power ei ole ihan yhtä herkkä siinä suhteessa, kuten Deluxe…”
”Mm-hm.”
”Liikuttaja voisi ottaa ehkä pari kertaa kuukauteen kestävyysharjoitusten lisäksi maastohyppyjä… Täytyy puhua siitä vielä Dexterin kanssa…”
Amy pidätti hengitystään, kun Chelsea oli kiertoilmaisuna tullut Billyn puheisiin mukaan; Billyn ote hänen ympärillään kiristyi samanaikaisesti. Hän oli painanut leukansa Amyn olkapäälle ja raotti nyt tämän kaulusta voidakseen suudella kaulan ihoa. Kipristelevät väreet räjähtivät Billyn huulten kosketuskohdasta päänahkaan ja selkää pitkin alas. Billy vaistosi hänen syttymisensä ja tiukensi jälleen otettaan sormiensa hamuten Amyn aamutakin etupuolella sisälle sen laskoksiin. Hän löysi Amyn rinnan ja puristi sitä kovaa. Amy henkäisi, lähinnä kivusta, mutta Billy tulkitsi sen toisin. Hän ei kiskaissut aamutakin vyötä auki, vaan veti kätensä pois, työnsi Amyn selästä etukumaraan nojaamaan keittiösaarekkeeseen ja avasi omat housunsa.
Hän otti Amyn takaapäin riisumatta tätä muista kuin alushousuista, ja Amyn käsi taipui huitaisemaan eteenpäin; puikot kalisivat putoillen yksitellen lattialle…
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
All the stars are falling around me.
Viestejä: 186
Oma hevonen: Deluxe & Power
Aurinkomerkki: ♎
|
Post by Billy on Dec 8, 2023 16:20:47 GMT
Billimas LXIV 13.03.2023
Gillianin syntymäpäivä, muistutti puhelimen kalenteri kesken keittiön työtasoa vasten tapahtuvan aktin. Billy kasteli käsipyyhkeen hanan alla ja pyyhki itsensä siihen ennen kuin veti housut takaisin ylös. Hän suukotti Amyn puolihuolimattomasti tämän lähtiessä yläkertaan suihkuun ja laittoi samaan aikaan toisella kädellä pikkuserkulle lyhyen ja nopean viestin.
Pian heilläkin olisi lapsia, kuten Gillianilla, ja Billy saisi siitä uuden arvomerkin rintaansa. Aviomiehen velvollisuudet täytetty -kunniamerkki. Kuinka vaikeaa lastensaaminen saattoi olla? He olivat Amyn kanssa isoista perheistä kumpikin, joten genetiikka puolsi asiaa, ja Gillian oli saanut jopa kaksoset – mitä – kerta panolla? Tai sellaisen käsityksen Billy oli saanut rivien väleistä.
He olivat jo useamman kertaa järjestelmällisesti hoitaneet avioliittovelvollisuuttaan huolimatta Billyn vastenmielisyydestä Amyn tatuointia kohtaan, mikä ei suinkaan ollut hälvennyt. Eiköhän homma kohta alkanut olla purkissa. Amyn pitäisi vain käydä lääkärillään ja vahvistaa täysosuma. Kaikkihan oli joka tapauksessa kiinni Amyn hedelmällisyydestä, ei Billyn miehisyydestä, jonka tiesi olevan vertaansa vailla.
Amy ei ollut enää yhtä innokas kuin avioliiton alussa, ja Billy oli kyllä huomannut sen. Emma oli pilannut senkin heiltä, heidän sänkyilonsa, paitsi kirjaimellisesti itse paneskelemalla heidän vuoteessaan, myös menemällä heittämään veivinsä ja pahoittamalla ja sotkemalla sillä Amyn herkän mielen. Ja sitten se tatuointi. Billy oli edelleen vakuuttunut, että saisi Amyn vielä puhuttua ympäri poistattamaan mokoman karmean kuvatuksen.
*
Seuraavana maanantaina Billyllä oli ensimmäinen aikansa Sunny Horsen järjestämän psykiatrin tapaamiselle. Se tuntui turhalta ja ajanhaaskaukselta, sillä käynnit oli tarkoitettu kriisiavuksi tallilla tapahtuneen murhan käsittelyyn. Ne tulivat auttamattoman myöhässä, sillä (Kim oli juorunnut ja Billy olisi osannut päätellä asian itsekin) Bleak oli sumplinut ne heille vain työntekijöiden valitusten ja mielenosoituksen takia. Heillä kaikilla sponsoriratsastajilla oli kuitenkin jo noin kerran kuussa urheilupsykologin käyntejä, joissa perattiin suorituspaineita, täydellisyydentavoittelun tuomia haasteita ja opeteltiin erilaisia mentaalisia tekniikoita parhaimman mahdollisen pärjäämisen saavuttamiseksi, joten Billy olisi jättänyt Lena Lemmonsin kallonkutistajakäynnit mieluusti väliin – etenkin, kun ne tulivat nyt hänen kuvauskeikoille varatun aikaikkunansa päälle.
Kaiken lisäksi Lena Lemmons oli ällöttävän imelä ja herttainen, ja puhui Billylle alentuvan sympaattisesti sokerisen hellyyttävällä äänellä kuin tämä olisi kuusivuotias tai mieleltään jotenkin vajaa.
”Mitä ajatuksia se herätti, kun kuulit ensimmäisen kerran tapahtuneesta?” hän kuiski räpyttelemättä silmiään miltei koskaan.
Taas piti vatvoa Emmaa. Pirulauta, hän ei koskaan pääsisi tästä eroon.
”En tiedä.”
Lemmons katsoi häntä myötätuntoisesti ja mutristi huulikiillolla kuorrutettuja ohuita huuliaan. Hänellä oli vaaleanraidalliset teennäisesti tehdyt korkkiruuvikiharat ja vaaleanpunainen karvainen poolopaita, joka oli varmasti tukalan hiostava. Billyllä ainakin oli hiostava ja epämiellyttävä olo hänen vastaanottonsa sydänkuvioidussa nojatuolissa tuijottaessaan maljakossa olevia kuivakukkia.
”Sitä oli varmasti vaikea uskoa todeksi… Te olitte hyvin läheisiä, eikö niin?”
Oliko Bleak kertonut tälle naiselle heidän kaikkien suhdetaustansa Emmaan jo etukäteen? Billyssä hulmahti raivonpistos, eikä hän pystynyt heti sanomaan mitään. ”Muistatko viimeistä kertaa, jolloin näit ja puhuit hänen kanssaan?”
Billy ei vastannut. ”Tämä on täysin luottamuksellista, Billy… jos haluat sanoa täällä huoneessa sen, mitä et silloin tullut hänelle sanoneeksi… siihen on tässä ja nyt tilaisuus, saada viimeiset ajatukset ja tunteet purettua sanoiksi… Voit kuvitella Emman tähän näin –”, tohtori Lemmons osoitti tyhjään nojatuoliin heidän välissään, ”– ja kertoa hänelle, mitä tunnet. Ihan kaiken.”
Billyn kädet olivat puristuneet nyrkkeihin reisiä vasten. Kuvitella? Kaikista vähiten maailmassa Billy tahtoi mitään kuvitella, mitään, mikä ei ollut todellista tai tulisi koskaan olemaan todellista. Ja mitä sanottavaa hänellä olisi? Kuolleille oli turha puhua. Heitä ei ollut enää, he eivät kuulisi mitään tai katuisi tekojaan.
Viimeiset kaksi ajatustaan hän tuli sanoneeksi ääneen, ihan vain, jotta pääsisi psykiatrin sympatiatuijotuksesta.
Lena Lemmons hymyili ärsyttävän ymmärtäväisesti.
”Se on sinua varten… Auttaa, kun saa purettua sisälle padotut tunteet ja ajatukset ulos, vaikka vain tyhjällekin tilalle. Kokeile. Kuvittele, että tässä istuu Emma Spencer. Voit sulkea silmäsi, jos se helpottaa… ja sitten annat vain tulla ulos sen, mitä tulee, sensuroimatta ja liikaa miettimättä, mitä voisit tai saisit tai pitäisi sanoa...”
Mikä tämä akka oli? Hänellä oli varmaan tähtitieteellinen liksa, ei hän muuten olisi ollut Bleakin valitsema, mutta silkka puoskari hän kyllä oli. Billyä inhotti ajatella, että Amykin oli opiskelemassa psykologiksi. Tulisiko Amystäkin tällainen hitaasti hengittelevä, mielistelevä ja nenäliinapakettia pöydällä häntä kohti tuputtava päänsilittelijä?
”Mitäkö haluan sanoa?” Billy kähähti, suuttumus kiteytyen sisikunnassaan kuin tuli ja jää. ”Tämä on roskaa. Tulin tänne, koska se määrättiin työnantajan toimesta. Mitä apua tästä on muka tarkoitus olla? En ole traumatisoitunut, en piittaa hänen kuolemastaan piirun vertaa eikä se vaikuttanut minuun mitenkään. Ei ole mitään surutyötä käsiteltävänä. Haluan vain jatkaa elämääni, kuin mitään ei olisi tapahtunut – mutta se on niin helvetin vaikeaa, kun koko ajan, kaiken aikaa, joka paikassa Emmasta muistutetaan!” Hänen äänensä oli lähtenyt kapuamaan huomaamattaan yhä ylemmäs. ”Amy hankkii tatuoinnin hänestä! Nyt joudun katsomaan sitä muistutuksena oman vaimoni selässä! Hän aikoo nimetä ensimmäisen kasvattivarsansakin, saamari vie, hänen mukaansa! Ja nyt meille määrätään turhia käyntejä, jotka syövät työaikaani, kun minulla olisi firmakin pyöritettävänä, johonkin lässynläähän! EN – HALUA – PUHUA – EMMASTA!”
Billy vaikeni silmät mulkoillen eri suuntiin ja raskaasti hengittäen. Tri Lemmons raotti huuliaan – ”Älä”, Billy keskeytti hampaat naristen, ”älä sano mitään: ’oikein hyvä’ tai ’noin juuri’ – en halua mitään helvetin holhoamista!”
Tri Lemmons sulki suunsa ja laski katseensa. Sekunti valui ohi hiljaisuudessa, kunnes hän sitten puhui pehmeästi:
”Tiedäthän, Billy, ettei sinun varmasti ole mikään pakko täällä käydä. Tietysti suosittelisin –”, hän näki Billyn ilmeen, ”– mutta kukaan ei varmasti tähän pakota. Voin ilmoittaa työnantajallesi, että olemme yhdessä tulleet siihen tulokseen, ettei näistä käynneistä ole sinulle enempää apua... jos olet varma.”
”Hyvä”, Billy totesi heti.
”Mutta”, tri Lemmons kumartui vieressään olevan pöydän puoleen, veti lipaston laatikon auki ja otti sieltä käyntikortin, jonka ojensi Billylle, ”jos satut muuttamaan mielesi, voit ottaa minuun uudestaan yhteyttä. Teille on varattu palveluitani kesäkuuhun saakka, joten voit koska tahansa ilmoittaa minulle, että tahdotkin jatkaa. Vaikka vain yhden käynnin, tai loppuajan. Ja otan toki yksityisesti myös siitä eteenpäin vastaan, jos joskus sille tulee tarve.”
Billy otti kortin ja tunki sen taskuunsa tietäen, että heittäisi sen roskiin heti, kun kävelisi täältä ulos.
”Miten… se meni?” Amy tahtoi tietää, kun he soittelivat toisilleen sinä iltana; Amy oli taas Miamissa.
”Roskaa”, Billy kuittasi. ”Mielikuvitusleikkejä ja liibalaabaa, pelkkää sokeriin kuorrutettua potaskaa.”
Amyllä oli synkkä ilme. ”En tarkoita, että se, mitä sinä teet, on”, Billy korjasi, joskin nihkeästi. ”Se on eri asia. Sinähän aiot erikoistua lapsiin.”
”Niinkö? Onko se sitten erilaista?”
”On.”
”Miksi? Eikö siusta aikuiset tarvitse apua…?”
”No, yleisesti ottaen aikuisten pitäisi olla kykeneviä auttamaan itse itseään. Sitä se aikuisuus on. Olet itse vastuussa omasta elämästäsi ja, jos olet sattunut tekemään paskoja valintoja, niin voi voi. Itsepähän kannat niistä seuraukset. Lapsilta nyt ei ehkä ihan voi vielä vaatia samaa.”
”Eli siusta on… heikkoutta tarvita aikuisena apua?”
Miksi Amy tahtoi haastaa riitaa?
”No, kun kerta nyt itse niin sanoit, niin joo.”
Amy oli hiljaa ja katsoi poispäin. ”No älä nyt jaksa siitä vetää jotain saamarin hernettä nenään.”
”En mie vetänyt hernettä nenään.”
”Juuri puolustin ja nimenomaan sanoin, että se, mitä sinä teet, on ihan järkevää.”
”Miusta sie olet väärässä, Billy. Sie olet liian vihainen ja katkera siitä, mitä siun lapsuudessa äidillesi kävi, että –”
”Turpa kiinni.”
Se lipsahti automaattisesti, varomatta. Amyn silmissä välähti kipu, ja Billy tiesi ylittäneensä rajan hänen kanssaan; ei ollut koskaan ennen sanonut niin Amylle. Mutta hänessä oli läikähtänyt sanoinkuvailematon raivonpurkaus, salamannopeasti, ja taas hiipunut. Silti se ohikiitävän nopea hetki oli riittänyt hänen kielelleen. Billy olisi tahtonut pyytää heti anteeksi nähdessään, miten oli todella loukannut Amya, mutta ylpeys kupli hänessä kuin myrkkykeitto. ”Älä rupea psykologisoimaan minua, Amy. Jätä se sinne opistolle ja asiakkaille. En voi sietää sitä enkä halua kotonakin asua jonkun kallonkutistajan kanssa, että jokaista sanaansa ja eleensä alitajuista motiivia saa varoa tai miettiä. Olen saanut siitä tänään jo ihan tarpeeksi.”
He lopettivat puhelun passiivisaggressiivisiin hyvän yön toivotuksiin ja Billy löi vuoteessa vihoissaan Amyn tyynyä vieressään nyrkillä.
|
|