katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 5, 2016 19:00:36 GMT
Kuninkaallinen lemmikki
12.8.2014
”Ei! Anna se takaisin!” Lotte juoksi portaat alas kuin pyörremyrsky kikattavan, häijysti virnuilevan pikkupojan perään. ”BILLY!” Lotte kirkaisi vanhemmalle serkulleen, joka oli juuri vetämässä kenkiä jalkaansa alhaalla eteisessä. ”Bob oli taas huoneessani!”
Billy suoristautui, ja sen huomatessaan Bob selvästi harkitsi hetken aikaa hyppäävänsä jo puolimatkassa kaiteen yli, mikä olisi voinut olla kohtalokasta, muttei ehtinyt panna töpinäksi, kun Billy oli jo hänen tasollaan.
”Sainpas”, sanoi Billy puristaen käsivartensa hönkivän, pärskivän ja ilmaan potkivan pikkuveljensä ympäri. ”Mitä olet mennyt tekemään tällä kertaa, Robert?”
Charlotte liukui viimeiset askelmat heidän luokseen, näreissään.
”Ole hyvä”, Billy sanoi kaikista miellyttävimmällä, isovelimäisellä äänellään, ja ojensi posliinista lintukoriste-esinettä, jonka oli vääntänyt irti Bobin pienestä hikoilleesta kourasta.
”…Kiitos”, Charlotte murisi yhä äkeänä.
”Et voi mennä tonkimaan toisten ihmisten huoneisiin, tiedäthän”, Billy moitti Bobia laskiessaan tämän alas portaalle.
Bob risti käsivartensa protestoivasti. ”Halusin vain, että se lentää!” hän ilmoitti.
”Tämä ei ole LELU”, Charlotte napautti. Bob näytti hänelle kieltään. Tällaisina hetkinä Charlotte oli iloinen, ettei hänellä ollut pikkuveljeä… ja, että hän saisi pikkusiskon veljen sijaan. Pikkuveli olisi aivan hirveä riiviö.
”Bob!” Billy varoitti.
”Ihan sama, ei se olisi lentänyt kuitenkaan. Sen siivet on rikki”, sanoi Bob ennen, kuin Billy saisi hänet taas takaisin näyttelemästä rumia ilmeitä, ja kirmaisi karkuun. Charlottella oli hyvin vähän kärsivällisyyttä heidän toiseksi nuorinta serkkuaan kohtaan, aivan niin kuin Raicykin lähinnä pakoili kotoata silloin, kun Bob oli vauhdissa.
”Olen pahoillani, minä puhun hänelle”, Billy lupasi kuin isä, jonka lapsi on käyttäytynyt kehnosti. Hän rypisti kulmiaan ulko-ovelle, josta Bob oli viuhahtanut tiehensä. Ikkunalasi helisi sen läimäisyn myötä.
”Tarvitsen lukon oveen”, Charlotte mutisi. Hän tarkasteli posliinilintua huolellisesti ja katsoi sitten hellästi toisessa nyrkissään ollutta paperinpalasta.
”Mikä se on?” Billy kysyi uteliaana, katsellen koristekyyhkyä, kun Charlotte availi lappusta.
”Ööh…”, Lotte punastui hieman, ”se on… tuliainen.”
”Niinkö? Mistä?”
”Ranskasta.”
”Saanko nähdä?”
Charlotte epäröi pienen hetken, mutta ojensi koriste-esineen sitten takaisin Billyn katsottavaksi. ”Se on tosiaan mennyt rikki”, tämä huomasi.
”Joo, se putosi lattialle. Liimasin palaset yhteen.”
”Ei hullummin”, Billy nyökkäsi ja käänsi linnun kädessään ympäri. ”Oho”, hän sitten sanoi.
”…Mitä?” Charlotte kysyi epämääräisesti, sillä oli keskittynyt lukemaan linnun sisältä aiemmin löytämäänsä paperinpalaa ja saanut siitä kuumotuksia niskaansa.
”Mistä sanoitkaan, että tämä on ostettu?”
”Öö… se oli lahja.”
”Vaikuttava paikallinen ystävä sinulla Ranskassa, siinä tapauksessa. Tämä on käsintehty ja kuuluu Belgian Taidekollaasiin”, sanoi Billy ja näytti pientä kruunuleimaa linnun vatsassa. Charlotte ei oikeastaan ollut kiinnittänyt siihen aiemmin mitään huomiota. Hän räpytti ripsiään. ”Nämä eivät ole ihan halpoja”, Billy selitti Lotten typerälle naamalle. Poika hymyili latteasti. ”Me oltiin yksi kesä Belgiassa isän mukana lomalla ja kävimme Galleriassa. Sitä paitsi, näitä ei löydä ihan jokaisesta pikkuputiikista. Yleensä kollaasin käsityöteoksia myydään vain kuninkaallisissa gallerioissa ja museoissa... tuollainen merkki oli muistaakseni juuri hienoimmissa töissä. Harmi homma, että tämä on mennyt rikki! Se olisi ollut jonkin väärtikin… keneltä saitkaan tämän?”
Charlotte otti linnun käteensä ja katsoi sitä nyt aivan uusin silmin. ”Se oli… öm… eräs tuttu…”
Billy avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta hänet keskeytti äänekäs kalina ja rämähdys, joka kuului talon ulkoa. Mekkalaa seurasi itku. ”Bob…”, Billy mutisi ja kääntyi kannoillaan painellen pihalle.
Charlotte löntysti hitaasti portaita takaisin yläkertaan, silmät edelleen tiukasti posliinikyyhkyssä. Hän ei ollut tiennyt, että se olisi oikeastikin niin erityinen. Jos hän olisi, ehkä hän ei olisi laittanut sitä hyllylleen, josta sillä olisi aina ollut riski lentää alas, kuten oli käynytkin… pahuksen Sophie…
Anna tuli häntä vastaan yläkerran tasanteella. Yleensä he eivät sanoneet toisilleen mitään tai edes katsoneet toisiaan silmiin; Anna oli hyvin hiljainen ja Charlotten mielestä itsekeskeinen ja ylpeä, eikä Charlotte aikonut ruveta matelemaan tämän edessä tai edes yrittämään ystävystyä, jos Anna oli jo valmiiksi nihkeä heitä kaikkia kohtaan.
Mutta nyt Anna avasi suunsa ja kysyi lähes tylsästi: ”Mitä tapahtui?”
”Häh?” sanoi Charlotte kauhoen omissa ajatuksissaan. ”Jaa”, hän sitten tajusi, ”en tiedä, Bob aiheuttaa jälleen kerran harmia.”
Anna meni alas, ja Charlotte omaan huoneeseensa. Hän sulki oven perässään ja hypähti vuoteelleen. Hän käänteli lintua kämmenellään. Sitten hän katsoi lappuun toisessa kädessään, siihen pieneen raapustettuun viestiin, jonka Lucas oli jättänyt hänelle.
Lucas…
Charlotte loikkasi äkkiä taas jaloilleen ja kaivoi kannettavan tietokoneensa pöytälaatikosta. Hän oli harvoin koneella, sillä hänellä ei ollut aikaa, ja yleensä läppärillä oli tylsää eikä oikein mitään tekemistä. Hän kytki sen kiinni, kiinnitti nettipiuhan ja selasi nettiin, haki lisää tietoa Belgian Taidekollaasista. Toden totta, kävi ilmi, että yksittäiset pienetkin veistokset ja teokset olivat sangen tyyriitä. Eikä niitä myyty joka kodin pölyesineiksi. Miksi Lucas antaisi hänelle jotain niin… arvokasta ja kallista? Toki hän oli rikas, se nyt oli ollut selvää, mutta silti… He olivat tunteneet vain muutaman päivän, ja nekin päivät olivat olleet täynnä väärinkäsityksiä ja noloja sattumia, joita Lotte ei vieläkään halunnut muistella saamatta korviaan leiskumaan.
…Soita, jos haluaa hän joskus vielä tavata!...
Charlotte hymähti tahtomattaankin ja hänen vatsassaan nipisteli. Ikään kuin hän ikinä soittaisi lapulle kirjoitettuun numeroon, oli se sitten kuinka vaarallisen kutkuttava ajatus hyvänsä (itse asiassa syy, minkä takia hän oli piilottanut posliinikyyhkysen lipastoonsa eikä näkyville sen korjattuaan oli se, että sen näkeminen ja ajatteleminen olisi ajanut hänet hulluksi. Nyt Bob oli taas kaivanut sen esille tylsyyttään ja uteliaisuuttaan, ja Lottesta tuntui, että tämä oli oikeasti etsinyt hänen päiväkirjaansa, sillä Bobin oli onnistunut varastaa Annan päiväkirja pari päivää sitten, mistä oli seurannut hyvin mielenkiintoinen sisarussota päätyen lantalaan, jonne Bob lopulta oli päiväkirjan viskannut—saaden omankin naamansa hevosenulosteeseen).
Ehkä Charlotte voisi kuitenkin edes kokeilla ja soittaa, katsoa mitä tapahtuu? Lucas ei kai olisi jättänyt numeroaan (salaista numeroa, mitä sekin tarkoitti?), ellei olisi halunnut, että Charlotte ottaa yhteyttä... tai toisaalta, Lotte ajatteli, ehkä tämä oli taas niitä typeriä piloja. Niin kuin se tikkari. Se olisi enemmän hänenlaistaan. Charlotte ei yllättyisi, jos hänen puhelimensa alkaisi sylkeä vettä hänen korvaansa soiton myötä, niin ikivanha ja kapinen kuin olikin.
Näh, hän ajatteli. Sitä paitsi, siitä oli jo kaksi vuotta. Toki kukaan ei odottanut toisen soittoa niin pitkään…
Hän laittoi posliinikyyhkysen takaisin laatikkoon. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 5, 2016 19:34:05 GMT
Tarkkana kuin porkkana *
13.8.2014
 Pientare oli liukas, kun Dewn tasapainotteli sitä pitkin alas kaksi raskasta muovikassia käsissään. Hän asteli sillan alle seisahtuen viemäriaukon suun luona ja köhäisi kurkkuaan, kostutti kielellä huuliaan. Hän vihelsi pätkän hänen ja Maxin yhteisestä sävellyksestä ja jäi odottamaan.
Ketään ei tullut.
”Hmh”, Dewn hymähti itsekseen ja laski kassit maahan. Ehkä Max oli jossain ulkona?
Dewn astui lähemmäs metallitankoja, jotka estivät pääsyn suureen viemäriputkeen ja alkoi käydä niitä käsillään läpi. Max irrotti aina kaksi valheellisesti kiinni olevaa tankoa, jotta pääsisi viemäriin, ja niinpä Dewnkin osui niihin kahteen, jotka heiluivat hieman tappirei’issään. Hän tarttui toiseen niistä kaksin käsin ja alkoi kammeta sitä irti, niin kuten oli monesti nähnyt Maxin tekevän, ja saikin jyrsiä, nykiä ja kiertää voimain kanssa, jotta kalteritanko lopulta irtosi. Dewn henkäisi ja astui pari askelta taaksepäin.
Hän irrotti myös toisen ja asetti tangot piiloon kivikon sekaan. Nyt väli oli tarpeeksi leveä, jotta hän mahtuisi puikahtamaan siitä sisään hämärään tunneliin. Dewn nosti kassit maasta ja kävi sisään tunnelien verkostoon, josta oli uneksinut viime päivät lähes jokainen yö ja nyt jo lähes viikon ajan vieraillut siellä joka päivä. Se oli oikeastaan outoa, kuinka vähemmän oudolta koko tilanne oli alkanut tuntua.
Alkujärkytyksen jälkeen, tai kenties jo heti heidän tappelunsa jälkeen, Dewn oli hiljaksiin alkanut asettua ajatukseen, että Max asui selkäpiitä karmivan Bridgetweetin alla viemärissä, väitti näkevänsä henkieläimiä (Dewn oli kysynyt häneltä perheenjäsentensä eläinoppaista, mutta Max oli todennut, ettei voinut kertoa sitä ilman asianomaisen lupaa, mutta että Dewn voisi itse yrittää ottaa asiasta selvää—sen jälkeen asia olikin vaivannut Dewniä jonkin verran ja silloin tällöin hän pohti mikä eläin vastaisi eniten hänen äitiään tai isäänsä tai Charlottea…) ja, että tämä oli mahdollisesti psykopaatti murhaaja, jolle Dewn kiikutti ruokaa ja muita tarvikkeita. Tekikö tämä kaikki Dewnistä rikostoverin? Ehkä se vain tarkoitti, että hänkin oli menettämässä järkensä… tai toisinpäin, saamassa vihdoin tolkkua kaikkeen?
Dewn laski kassit nyt viemärin sisällä tunnelissa lattialle kohtaan, jossa Max piti itsellään jonkin sortin leiriytymispaikkaa. No, ainakaan rääsyt, joiden päällä tämä oli nukkunut aiemmin, eivät olleet enää niin likaisia, sillä Dewn oli tuonut hänelle oikean tyynyn, pari peittoa ja vanhan lakanan, johon Juje oli kerran pissannut, joten sitä ei enää käytetty… mutta tuhru oli kuivahtanut eikä haissut enää, ja viemärissä haisisi kuitenkin varmasti enemmän, eikä Dewn ollut uskonut, että Maxia se haittaisi—kuten ei haitannutkaan.
Silti Dewn oli huolissaan. Kuinka kauan Max jaksaisi jatkaa tätä rataa, pakoillen poliiseja? Väittipä tämä mitä tahansa (kuten, että syytökset kuitenkin vedettäisiin pois ennemmin tai myöhemmin; tai, että hän oli tottunut selviytymään), Dewn ei ollut laisinkaan yhtä varma. Maan alla asuminen ei ollut pidemmän päälle lainkaan terveellistä. Entä, jos Max yhtäkkiä sairastuisi? Dewn olisi ainoa, joka tietäisi hänen olinpaikkansa… mitä, jos Max olisi niin sairas, ettei voisi edes syödä sitä vähää mitä nyt, eikä Dewn pääsisi käymään hänen luonaan eikä tietäisi hänen tilaansa ja…? Vielä oli niin paljon epäselviä asioita.
Dewn oli, tietenkin, varovaisesti kysynyt, että jos Max vain käännyttäisi itsensä poliisilla ja kertoisi totuuden ja antaisi oikeuden huolehtia lopusta; jos hän kerran oli syytön, hänellä ei teoriassa pitäisi olla mitään hätää. Mutta Max oli raivostunut tästä aiheesta niin paljon, että lähes heitti Dewnin ulos viemäristään, eikä Dewn ollut ottanut asiaa uudelleen käsittelyyn. Max oli sanonut, ettei hän luottanut poliisiin tai hallitukseen tai ylipäänsä koko järjestelmään, johon ihmiset oli pakotettu enemmän tai vähemmän lampaina sopeutumaan. Ja, että hän ratkaisisi itse ongelmansa. Miten—sitä ei tiennyt Dewn, ja tuskin Max vielä itsekään. Täytyi olla jokin keino puhdistaa Maxin maine ja saada hänet ulos tästä… ongelmien ja mysteerien sokkelosta.
Dewn käännähti ympäri kuullessaan kaikuvia askelia ja näki Maxin tulevan näkyviin kulmauksen takaa toisesta putkesta sytytin edessä kädessään, jonka oli varmaankin juuri laittanut kiinni. Kun hän huomasi Dewnin, hän välittömästi vilkaisi viemärin suuaukolle kävellessään sen ohitse ja kääntyi sinne.
”Sanoin, ettet saa tulla tänne omin nokkinesi”, hän murisi, odotti hetken aikaa jotakin ja astui vasta sitten ulos viemäriputkesta pihalle tarttuen maassa oleviin Dewnin jättämiin rautatolppiin ja asetteli ne sisäpuolelta käsin kiinni reikiinsä. ”Ja nämä pitää aina laittaa takaisin.”
”Sori, muttet ollut täällä ja ajattelin, että olisi vielä epäilyttävämpää vain norkoilla sillan alla kassien kanssa, niin kuin joku koditon tai—mm”, Dewn tajusi juuri mitä oli sanonut ja vaikeni vähän nolona. Max ei vaivautunut kuin laahustamaan hänen ohitseen nyreänä. Dewn seurasi häntä takaisin pesälle vaivaantuneena, tuntien tätä kohtaan niin myötätuntoa, kuin sekalaisesti muitakin epäselviä tunteita.
”Niin… toin sinulle lisää ruokaa. Eilisiä jämiä, keittoa. Ei lihaa”, hän heilautti avuliaasti kättään muovikassien suuntaan, mutta sangen tarpeettomasti, sillä Max oli jo käynyt niihin käsiksi ja alkanut penkoa niiden sisältöä, ”ja öö… porkkanoita taas.”
Max oli nostanut tukun oransseja porkkanoita, irrottanut nipusta yhden ja puraissut sen pään poikki hampaillaan. Dewn yskäisi.
”Sinä tosiaan pidät porkkanoista, vai mitä”, hän sanoi hiljaa seuraten Maxin suuta, joka jauhoi ja puri juuresta. Tyhjä viemäriputki kaikui rouskutuksesta.
”Porkkana auttaa näköä”, sanoi Max lattealla, elottomalla äänellään, ”ja ne estävät valheellisia näkyjä.”
”Valheellisia näkyjä?” Dewn toisti etäisesti kiinnostuneena. Max istahti alas patjalleen. Dewn empi hetken, mutta taittoi sitten omatkin jalkansa ja liittyi hänen seurakseen vetäen vanhan mattorääsyn takalistonsa alle. Vaikka päivä ulkona olikin suhteellisen lämmin, tunnelissa oli kylmä, ja Dewn värisi T-paidassaan. Hän oli ollut niin omissa ajatuksissaan aamulla, että oli unohtanut ottaa takkinsa mukaan, vaikka tiesi kuinka viileää viemäriputkessa oli.
”Onko Dan soittanut jo takaisin?” Max kysyi irrottaessaan itselleen toista porkkanaa.
”Ei”, Dewn vastasi.
”Se jättää soittosi huomiotta, koska tuntee olonsa liian epämukavaksi kohdatakseen sut edes puhelimessa. Lopulta se kuitenkin hermostuu liikaa omasta mielestään huonosta käytöksestä, koska se ei sovi sen imagoon, ja koska se on tunnollinen, se soittaa takaisin joka tapauksessa. Varmaan antaen jonkin tekopyhän selityksen, kuten, ’olen ollut tavattoman kiireinen ja unohdin puhelusi’, mikä on tietenkin vale, koska soittopyyntösi on vaivannut jatkuvasti.”
Dewn räpytti silmiään hämmästyneenä.
”Niinköhän?” hän sanoi epäillen. Max murahti ja nakersi porkkanaa, kuin nälkäinen jänis. Dewn raapi leukaansa. ”Hmm… minä ajattelin enemmänkin, että ehkä hän ei edes ole saanut koko soittoani. Soitin kuitenkin hänen työkännykkäänsä ja nyt on kesä, hänellä voi olla eri vapaa-ajan puhelin—”
”Se soittaa takaisin, ennemmin tai myöhemmin”, Max toisti.
”Itse olisin veikannut, ettei hän kyllä enää soita. Siitä on jo yli viikko.” Dewn jäi jälleen tarkkailemaan Maxin porkkanantappoa. ”Siitä vampyyristä vielä”, hän lopulta sanoi ja riisti silmänsä irti Maxin huulista.
”Mitä siitä?” Max oli äkkiä varuillaan, lähes kiukkuinen.
”En vieläkään ihan ymmärrä. Kun sanoit vampyyri—”
”Se on termi sen kaltaisille iilimadoille. Henkilöille, jotka imevät energiaa toisista ihmisistä, koska ovat itse niin säälittävän heikkoja.” Max katsahti Dewniin tukkansa ja kulmiensa alta. ”Ei se meinaa sitä, mitä ajattelit. Sitä mitä kaikki ajattelevat. Koska ne ei tiedä.”
”Ketkä ei tiedä?”
”Kaikki. Kaikki muut. 'Tavalliset ihmiset', ne, joita kävelee kadulla vastaan ja ajelee autoillaan töihin ja taas kotiin. Niitä, joiden päähän ei mahdu mitään omaa egoa suurempaa, ei mitään merkityksellistä, vain kaikenlaisia turhanpäiväisyyksiä... mitä laittaa tänään ruoaksi, ehtiikö kotiin ajoissa kun se ja se tv-sarja alkaa, mitähän uutisissa puhutaan, mitä pomo tarkoitti sanoessaan noin ja näin, saisipa enemmän rahaa... kaikkea jonninjoutavaa.”
Dewn tarkasteli Maxia otsa kurtussa. ”Eikö se ole ihan peruselämää?”
”On.”
”Niin, miksi siis—?”
”Sanoinpahan vain, että ne ei tiedä. Itse kysyit. Ja sellaista, joka ei tiedä, on hemmetin helppoa käyttää hyväksi ja ohjailla.”
”Niin, mutta... kuka sitten tekee sellaista?”
Max vetäisi sytyttimen taskustaan ja sytytti uuden jätkänkynttilän. Sen keltaoranssinen hehku valaisi hämärässä tunnelissa. ”Jaa kuka? Ne, jotka tietää, mutta jotka ei välitä tai kunnioita tippakaan toisen ihmisen oikeuksia.” Max sylkäisi sivuun. ”Toisen vapaata tahtoa.” Hänen kätensä kopeloi taas hupparin taskua ja veti esiin rypistyneen tupakka-askin.
Dewn katseli nyt tulen liekkiin ja koitti kovasti pohtia kuulemaansa.
”Sellaiset, kuten 'vampyyri-ihmiset'”, hän totesi mietteliäästi ja siveli taas leukaansa.
Maxin silmät kävivät sirrillään Dewnissä, kun hän pujotti liekistä sytytetyn savukkeen vapisevilla sormillaan huultensa väliin. ”Onko tää kaikki liikaa sun aivoillesi?” hän kysyi, ei häijysti, muttei erityisen ystävällisestikään.
Dewn kiirehti pudistamaan päätään, koska ei pitänyt siitä, että tunsi nykyään olonsa Maxin seurassa sangen usein jonkin verran hidasjärkiseksi tolloksi. ”Ei.”
Max antoi pitkän hengityksen tuoda savuvanan ulos suustaan. Dewn nyrpisti nenäänsä, sillä hän ei halunnut olla passiivinen tupakoitsija ja Maxin kääreet tuoksahtivat aina vähän muullekin, kuin tavanomaiselle tupakkakasville ja nikotiinille. Max huomasi hänen ilmeensä ja kohotti kysyvästi savuketta sormissaan. Dewn pudisti hieman päätään.
”Voin mennä ulos, jos haittaa”, hän sanoi laiskasti.
”Kiitos, en ihan mielelläni vetäisi kaikkea tuota kakkaa omiin keuhkoihini”, mutisi Dewn.
Max nousi ylös ja katosi näkyvistä käännyttyään viemärin suuaukolle vievään mutkaan, josta kalpean vaalea päivänvalo paistoi viemäristön hämyyn. Dewnkin kuitenkin auttoi itsensä hetkisen kuluttua jaloilleen ja käveli perään. Max nojaili kalterien sisäpuolella kaarevaan harmaaseen betoniseinään ja puhalsi savua ulos putkien välistä.
”Onko niitä... sellaisia vampiristeja sitten paljonkin?” Dewn jatkoi hivenen huolissaan, pohtien, kuinka sellaisen voisi tunnistaa. Ei varmaan kulmahampaista tai lepakonsiivistä?
Max tuprutteli usvaa hampaittensa välistä ja murahti: ”Liian paljon.”
Kun Dewn pureskeli ajatuksissaan huultaan, Max äkkiä jatkoi: ”Kodeissa, kouluissa, työpaikoilla... ei niiltä voi välttyä niin kauan, kun ihmisten tietoisuus on mitä on. Mutta niitä vastaan voi suojautua itse, jos tietää.”
”Miten?”
Max varisteli tupakan tuhkia maahan kalterien raosta. ”Suojauksilla.”
”Valkosipulilla ja sukuhopeilla?” Dewn ehdotti, keventääkseen vähän raskasmielistä tunnelmaa. Max ei kommentoinut mitään huulenheittoon, vaan katseli edelleen hieman tylsämielisenä kivikkoon ja verkkaisesti loiskuvaan rantaveteen, kilometrien verran eteenpäin jatkuvien sillan betonijalkojen jonoon. ”Kodeissa ja kouluissa...?” jatkoi Dewn vitsin kuivahdettua kokoon. ”Miten se on mahdollista, eivätkö ihmiset sitten tunnista—?”
”Tunnistaa ne, mutta on eri asia hyväksyykö ne sen. Tiedostaako ne sen. Kyllä kaikki jollain tasolla tuntee, jos energiaa imetään. Ei se ole niin ihmeellistä, mitä tästä teet. Fantasioit jotain omaasi... ei se ole niin dramaattista. Ihan 'peruselämää'. Ihmiset riitelee. Delegoi omia ongelmiaan, vastuun omasta elämästään toisen harteille... kaikki kommunikointi ihmisten välillä on pelkkää energianvaihtoa.”
Niin, se kuulosti tutulta. Moto puhui aina jotain samantapaista, etenkin NHB-valmennustensa yhteydessä. Dewn vain ei ollut vielä aivan käsittänyt, mitä se oikeasti tarkoitti.
”Jotkut voi tehdä sitä vahingossa. Ei ne välttämättä itse tajua, että ne on vampyyreja. Tajuatko? Mutta se ei silti oikeuta siihen, varastamaan toiselta ihmiseltä elämänenergiaa ja valoa, se on rikos. Oikea rikos. Ja uhrille jää väsynyt, apaattinen, masentunut olo. Sitten on niitä, astetta pahempia, jotka tekee sitä tietoisesti ja on perustanut oikein kivoja pikku ryhmiäänkin koko touhulle. Kultteja. Verenimiöiden kokouskerhoja.”
”Se Danielin kihlattu, Donnako sen nimi oli, vei energiaa sinulta?”
Max murahti kuivasti ja vihaisesti. ”Se oli just sellanen, jo sitten ihan eri tasolla. Vtun kulttimuija, stana. Ja se tiesi niin muuten tasan tarkkaan, mitä teki.”
Max oli niin vihainen, että hänen kätensä vapisivat rajusti, kun hän koordinoi tupakkaa taas huulensa, ja se osui vähän ohi. Hän sylkäisi ja tiputti savukkeen maahan, polkaisten sen kenkänsä kärjellä liiskaksi.
Dewn ei osannut sanoa mitään, joten oli mieluummin hiljaa ja odotti. Hänelle tämä kaikki oli aika korkealentoista, kuulosti lähinnä scifitarinalta tai fantasiasadulta, mutta yhtä kaikki Maxin katkeruus ja suuttumus oli silminnähden aitoa.
”Jos se sais Danin vedettyä mukaan, niin sitten ollaan kusessa...”, mutisi Max nostaessaan tumpin ylös ja laittaessaan sen taskuunsa. Hän ei halunnut jättää merkkejä oleskelustaan viemäristössä.
”No? Mitä nyt?” Dewn kysyi. Hän oli kysynyt sen jo monesti, joka kerta, kun oli viime päivät siellä Maxin kanssa keskustellut. Ja aina, joka kerta, hän sai saman lyhykäisen ja ilmeettömän vastauksen: ”En tiiä”, sanoi Max kohauttaen olkaansa.
Dewnin olo oli levoton.
”Pitäähän sinun jotain tehdä. Ei tämä voi näin jatkua... mitä, jos jäät kiinni?”
Max ei vastannut.
”Tai... tai... et sinä täällä voi majailla lopun ikääsi. Ja mitä kauemmin olet poissa kuvioista, sitä syyllisemmältä vaikutat poliisien silmissä! Ja entä minä? Jos sinut tuomitaankin syylliseksi, niin miten minun sitten käy, kun olen auttanut sinua?”
”No, miksi autat?” Max sähähti ja hänen silmänsä näyttivät tummilta katsahtaessaan äkkiä Dewniin päin.
Dewn oli hetken aikaa aivan sanaton. ”Miksi...? Miksi autan...? Koska... en minä...” Hän mietti hetken aikaa. ”Koska minä haluan.”
Max ei vastannut siihenkään, ei katsonut häneen.
”Etkö voisi... itse soittaa Da-Danille, tai jättää hänelle viestiä tai—?”
Max sylkäisi lattialle heidän väliinsä.
”Joo, se on hyvä idea. Ja sitten se menee ja kertoo samantien sille v-päälle ja sen nyt tietää, mitä se heti tekee.”
”Oletko varma? Eikö Daniel kuitenkin ole sinun puolellasi, hänhän on kuitenkin sinun—”
”Se ei ole mun veli, okei?!” Max oli äyskäissyt sen vihaisesti ja harppoi nyt Dewnin ohi takaisin patjakasojen ja yksinään palaneen jätkänkynttilän luo. Dewn huokaisi äänettömästi ja puristi silmänsä kiinni irvistäen, ennen kuin seurasi taas perässä. Max oli sillä välin mennyt ja kumartunut kaivelemaan toista Dewnin tuomista muovikasseista.
”Hyvä on, unohdetaan Dan”, Dewn yritti sovitella jäätyään seisomaan kynttilän eteen ja katselemaan Maxin kyyristynyttä selkää suuntaansa. Hän risti käsivartensa. ”Mutta eikö ole ketään muuta, jolle voisit uskoutua? Tai jolta saada apua?”
Max urahti pää syvällä kassissa.
”Entä se kulttijuttu sitten, Mustien Ruusujen klaani? Kerro vielä siitä.”
”Unohda se.”
Dewn hätkähti ja irrotti kätensä puuskasta. ”Häh? Miten niin unohda se? Eikö se ollut aika oleellista, sanoit, että se kirje—”
”Mä sanoin, että unohda se. Ei ole mitään kulttia. Ja se kirje... unohda sekin.”
Dewn tuijotti epäuskoisesti Maxia, joka oli vetänyt esiin yhden soppamuovilaatikoista ja istuutunut sitten punkalleen. Hän raotti kantta ja kurkisti sisään.
Dewn oli tuohtunut. ”No, en varmasti unohda! Mitä oikein sekoilet taas? Meidänhän piti ratkaista se arvoitus, siinä vihjattiin herra Madclockin kuolemasta ja sinä olit—”
”Ei.”
”Oletko siis kuitenkin vain vetänyt tämän kaiken hatusta?!”
Max heitti muovikannen sivuun ja hörppäsi keittoa, jonka Dewn oli tuonut hänelle jääminä isoäidin eilisestä päivällisestä. Hän ei katsonut Dewniin, vaan kaatoi soppaa kitaansa kuin janoinen. Sitä valui hänen suupielestään leukaan ja tipahteli syliin.
Dewn kärtti häntä edelleen, kunnes Max vihdoin laski kulhon alas ja sipaisi huolimattomasti suutaan.
”Joo”, hän sanoi.
Dewn ei ollut uskoa korviaan. Eikä hän jostain syystä uskonut Maxiakaan!
”Niin varmaan”, hän tokaisi tylysti. ”Sinä kusetat. Et todellakaan ole keksinyt tätä kaikkea, et vain jostain syystä halua enää puhua asiasta.”
Max heitti kipon syrjään ja veti sitten muovikassin lähemmäs itseään, tiiraten Dewniä nyt ohimennen hivenen arvoituksellisesti.
Dewniä suututti ja hän alkoi marssia edestakaisin viemäriputkessa kynttilän liekin läpättäessä ilmavirran voimasta. ”Tämä voi ihan oikeasti olla tosi vakava juttu ja paljon isompi, kuin mitä me edes luulemme!” hän puhui ahdistuneena. ”Saatan oikeasti joutua tästä pahaan pulaan... hitto vie, miksi sinun täytyy olla tuollainen outolintu ja aiheuttaa pelkkää harmia ja harmaita hiuksia... miksi minä edes välitän? En tiedä, olet varmaan noitunut minutkin... vampyyrejä ja näkymättömiä eläimiä...”
Max oli lakannut tutkimasta muiden rasioiden sisältöä ja katseli nyt vuorostaan Dewniä ja tämän hermostunutta ravaamista. Hänen ilmeensä oli tulkitsematon, mutta jokseenkin kummallinen, eikä hän liikahtanut tai sanonut mitään, kun Dewn jatkoi yksinmutinaansa suuren levottomuuden vällyessä sisässään.
Epävarmuus ja pelko olivat alkaneet kaihertaa häntä yhä voimallisemmin.
Mitä, jos hän antaisi Maxin ilmi ja pelastaisi oman nahkansa siinä sivussa?
Ei.
Hän ei olisi sellainen luuseri.
Mutta ansaitsiko Max hänen ehdottoman luottamuksensa ja tukensa, Dewnin ystävyyden?
Ystävyyden, jota hän niin hankalasti jakoi kenellekään... olihan se nyt tullut huomattua, kysyipä keneltä tahansa Dewnin vanhan kaverilta, Richardilta tai Noralta tai Rosalta...
Dewn mutisi, ravisteli päätään ja puri huultaan, haroi vaaleaa takatukkaansa ja kirosi muutaman kerran.
Max nousi ylös patjaltaan kuin zombi ja lipui äänettömästi ja vaivattomasti sinne minne Dewn oli pysähtynyt selkä häneen päin, kämmenet epätoivosta otsallaan.
Ongenkoukku tuntui nappaamaan kiinni Dewnin sisuksista, kun hän näki ja tunsi valkoisten käsien kaartavan keskiruumiinsa ympäri. Maxin tupakalta haiseva hengitys lämmitti hänen korvansa takana ja epävarmat pitkän harpunsoittajan sormet tunnustelivat tiensä ristiin Dewnin vatsan päälle. Dewn oli jäykistynyt aloilleen ja uskalsi tuskin hengittääkään.
Hänen päässään risteili niin monia asioita: vihaisuutta ja aggresiivisuutta toivottomuudesta, jota koki, kun ei osannut tehdä mitään oleellisesti ratkaisevaa Maxin puolesta; samoin raivoa ja surua Maxia kohtaan ja oman itsensä puolesta; hämmennystä kaikesta kuulemastaan ja kokemastaan; sekä totaalista turhautumista ymmärtämättömyydestään, kykenemättömyydestään ja siitä tunteesta, ettei pystynyt hallitsemaan tilannetta. Hän oli ihan hukassa, joten miksi Max, joka oli kaiken harmin syy ja seuraus ja pääpiste, seisoi siinä hänen selkäänsä vasten ja vaikutti niin rauhalliselta?
Dewn olisi hänen tilassaan varmaan nyppinyt jo tukkansa irti!
Kaiken sen sotkun altakin Dewn tunsi sykkeensä lähtevän läpättämään aivan eri tahtia, pulssinsa kiihtyvän uusista syistä ja kuumotuksen aallon leviävän selästään ja Maxin käsien kohdalta ylös niskaansa ja kasvoihinsa.
Dewn hengitti hitaasti ulos, lopultakin vaienneena.
”Tule”, kuiskasi Max, ja hänen äänensä oli hivenen pehmeämpi ja karheampi ja matalampi. Se sai Dewnin sydämen väpättämään vain entistä kovemmin, niin kovin, että se jo sattui. Vaikka Dewn olisi halunnut, hän ei kyennyt vastustelemaan, kun Max veti häntä varovaisesti taaksepäin Dewnin ympärille lassoamilla käsillään ja vei aina patjalleen saakka. Dewn oli niin jännittynyt, että pidätteli hengitystään ja värähti, kun Maxin kädet lähtivät hitaasti kapuamaan ylöspäin hänen paitaansa ja hartioilleen. Hän painoi Dewniä alaspäin, istutti hänet riepukasalle, ja Dewnin veltot polvet lysähtivät hänen allaan niin, että hän vajosi siihen istumaan.
Max kyykistyi hänen viereensä, eikä kumpikaan heistä uskaltanut katsoa toista silmiin. Max jatkoi sanatonta ohjaustaan painaen Dewnin harteita yhä edelleen kohti lattiaa, jotta tämä kävisi pitkäkseen. Dewn totteli, vaikkakin pelosta kankeana, ja laski päänsä tyynylle. Nyt hän vilkaisi Maxiin, vain nopeasti, ja huomasi tämän silmien jäänkylmän sinisen säihkeen mustien ripsien alta.
Kun Dewn oli makuullaan (tuntien kiusaavasti sydämensä onton jumputuksen nyt voimakkaammin kylkiään ja selkäänsä vasten), Max istahti hänen viereensä pään puoleen, laittoi kämmenensä hetkeksi yhteen ja laski ne sitten molemmin puolin Dewnin päätä.
Dewn pelästyi ja liikahti pakonomaisesti kohottautuen kyynärpäidensä varaan, jolloin Max nosti kätensä hetkeksi irti ja odotti.
Dewn silmäsi häntä epäluuloisena. ”Mi-mitä sinä teet?”
Max vain katsoi häneen tyynesti. Dewn tuijotti häneen käsiään, jotka nyt painoivat hänet hellästi otsasta takaisin maahan. Sitten ne siirtyivät taas hänen ohimoilleen.
Dewn ei vastustellut, mutta oli kuitenkin varuillaan ja hermostunut, ja koetti tarkkailla Maxin kasvoja, sillä poika ei katsonut häntä silmiin.
Kului pitkä aika, eikä mitään tapahtunut. Max vain piti käsiään Dewnin pääpuolessa ja Dewn makasi epämukavana, kunnes pikkuhiljaa rentoutui aavistuksen eikä ihan niin paljoa jäkittänyt niskaansa tai puristanut käsiään enää niin tiukasti nyrkkiin...
Viideltä, ehkä jopa kymmeneltä minuutilta tuntuvan ajan jälkeen Max otti kätensä pois. Dewn oli maannut silmät kiinni ja avasi ne nyt: Max istui siinä edelleen ja tuijotti vastapäiseen seinään.
”Öh”, sanoi Dewn.
Äkkiä Max nousi ylös ja kääntyi niin, että tukka vain heilahti ja kiirehti kauemmas viemäriputkea pitkin kadoten kohta näkyvistä jonnekin sen mutkista. Dewn jäi yhä äimistyneenä siihen makaamaan, kohottautui vaivalloisesti istuma-asentoon ja hieraisi otsaansa. Hänen päänsä tuntui kevyemmältä, ei aivan yhtä sekavalta ja tukkoiselta, kuin vain hetki sitten. Hänen ajatuksenjuoksunsakin tuntui soljuvan paremmin.
Dewn päätti odottaa, että Max tulisi takaisin, ja kääntyi siis vain istumaan paremmin ja vetäisi jätkänkynttilän lähemmäs lämmitelläkseen siinä käsiään. Sitten hän alkoi leikkiä liekin kanssa; vetäisi sormeaan sen läpi tuntematta poltetta... Dewnin katse osui Maxin mustaan reppuun, joka makasi patjamylläkän toisella puolella vasten seinää. Hän katsahti sinne, minne Max oli mennyt, mutta tästä ei näkynyt jälkeäkään eikä tunnelissa kajahdellut askelten ääntä.
Niinpä Dewn kurottautui reppua kohti...
Repusta löytyi epämääräisiä papereita, joista suurimmassa osassa ei ollut mitään, sekä tyhjiä tupakka-askeja ja pussillinen jotain, minkä sisältöä Dewn ei halunnut tietää. Siellä oli myös kiviä: hienoja kiviä, sellaisia värikkäitä ja eksoottisia, joita saattoi ostaa jalokivigallerioista. Dewn ei uskonut niiden olevan mitenkään kovin arvokkaita, sillä tokihan Max olisi kai myynyt ne saadakseen vähän lisää rahaa... Olihan tämä joutunut myymään harppunsakin, mitä Dewn ei olisi koskaan uskonut. Laukussa oli vielä pienempiä pussillisia lisää outoja pulvereita ja jonkinlaista liuskamaista jauhetta, polttamattomia jätkänkynttilöitä ja kirja.
Dewn otti kirjan käteensä ja käänsi sen ympäri: Taikuus käsissäsi.
Hän luki takakannen ja selasi sitten sivuja; jokin tipahti hänen syliinsä kirjan välistä, ja Dewn tunnisti sen samaksi taitelluksi arvoituskirjeeksi, jota he olivat aikaisemmin pohtineet.
Laahustava askelten ääni putken takana sai Dewnin häthätää tunkemaan kirjan ja kirjeen nopeasti takaisin reppuun. Hän ehti juuri ja juuri tuupata sen takaisin seinustalle, kun Max tuli esiin ja jalkojaan betonipintaa vasten laahaten tuli hänen luokseen.
”No? Mikä tuli?” Dewn kysyi sydän pampattaen, ihan vain hermostuneisuuttaan. Max ei varmasti tykkäisi, että hän kalusi tämän tavaroita...
Maxin katse viivähti repussa, jonka Dewn tajusi liian myöhään olevan nyt eri päin kuin mitä Max oli sen jättänyt. Poika asteli sen luo, nosti ja veti vetoketjun auki katsoen sinne sisään. Dewn pyyhkäisi levottomana otsatukkaansa pois kasvoiltaan.
Max veti vetoketjun kiinni.
”Et voi... tulla tänne kaiken aikaa joka päivä”, hän äkkiä sanoi ja kuulosti kummalta, poissaolevalta. Dewn, joka oli olettanut jotain aivan muuta, kohotti hämmentyneenä kulmiaan.
”Ai miten niin?”
”Joku voi nähdä. Tulit tänään taas sisään asti ilman lupaa. Joku olisi voinut seurata.” Max pudotti repun lattialle. ”Onko joku sielläpäin kyseenalaistanut minne menet joka ilta?”
'Sielläpäin' tarkoitti tietenkin Orange Wood Ranchia. Dewn vaihtoi epämukavana asentoaan.
”No, se ei ole heidän asiansa”, hän sanoi vältellen. ”Voisin olla menossa vaikka töihin. Tai harrastukseen. Tai vain huvikseen ajelemaan, mitä siitä? En ole ollut enää vuosiin mikään pikkupoika, jonka perään pitää huohottaa.” Tai rampa, joka ei pärjää itsekseen, hän lisäsi kitkerästi mielessään.
Max ei katsonut häneen päinkään, vaan nyt itsekin hieman levottoman oloisena kaiveli taas uutta savuketta esiin.
”Silti. Liian epäilyttävää. Älä tule tänne enää, ellen halua.”
Dewn istui siinä ja tuijotti Maxia, joka tökkäsi tupakan liekkiin ja sai sen pään hehkumaan oranssina. Hän nosti sen huulilleen, näytti epäröivän hetken paikallaan, mutta lähti sitten hitaasti taas kävelemään viemärin suuaukkoa kohti.
Dewnin tuntemukset kiemursivat nyt, kuin pettynyt ja haavoittunut käärme hänen sisuksissaan. Hän ei halunnut, että Max työntäisi hänet taas pois... he olivat jo niin pitkällä yli sen vaiheen. Dewn oli sotkeutunut liian syvälle Maxiin ja tämän ongelmiin ja tilanteeseen, ettei poispääsyn mahdollisuutta tuntunut enää olevan. Sitä paitsi Dewn tunsi velvollisuutta Maxia kohtaan; melkein kuin Max olisi nyt ollut hänen vastuullaan.
”Hei, ei käy!” Dewn ärähti ja nousi seisomaan. Hän harppoi Maxin perään. ”Et voi vain sulkea minua taas ulos tästä kaikesta, tämä ei nyt ole enää vain sinun murheesi, tämä on myös minun!”
Max poltteli tupakkaansa viemärin suulla selkä Dewniin päin.
”Mistä saat ruokaa? Mistä saat vettä? Minä tuon. Minä hommaan sinulle kaikkea, mitä tarvitset täällä. Ja entä, jos sairastut? Sinä... sinä tarvitset minua!”
Savupilvi leijaili Maxin pään ympärillä ja katosi rautaputkien välistä ulkoilmaan. Alkoi olla hämärää, ilta oli kääntymässä yhä pimeämmäksi ja betonisilta heidän edessään näytti jatkuvan loputtomiin.
”Minä voin auttaa sinua, sanot vain, mitä minun täytyy tehdä—”
”Miten kuvittelet, että olen selvinnyt tähän asti? Täh?” Maxin ääni oli hiljainen, mutta kova. Dewn näki hänen hieman vapisevan vetäessään savua henkeensä. ”Sitä paitsi kuulostat ihan Danilta. 'Sinä tarvitset minua.' Olen selvinnyt ennen sua ja selviän sun jälkeenkin. Olenko edes pyytänyt apua?”
Dewnin korvat punehtuivat mielipahasta.
”Jaa... no, anteeksi, jos olen ollut vaivaksi”, hän kuiskasi kuristuneella äänellä. Se kuulosti lapselliselta hänen omiinkin korviinsa, ja Dewniä alkoi harmittaa entistä enemmän. Hän keinahteli paikoillaan toimettomana, rauhattomana, suuren tarpeen vallassa sanoa nyt jotakin tärkeää ja ehdotonta. Max naputti tupakkaa kalteria vasten. ”No... jos tämä oli sitten tässä niin... niin minä sitten vain menen ja jätän sinut puuhiisi, enkä... enkä vaivaa sen enempää...”
Dewn oli aikeissa astua Maxin ohi taittaakseen rautatangot tieltään, kun tämän käsi heilahti siinä samassa yhdessä nopeassa vilauksessa hänen eteensä ja esti hänen pääsynsä. Dewn hätkähti.
”Mitä—! Nytkö et sitten päästä minua enää lähtemään täältä—?!”
”Pää kiinni”, Max murahti matalalla, nopealla äänellä, josta kuulsi äkillinen valppaus. Dewn tajusi olla hiljaa Maxin jäykistyttyä vaitonaisesti kuulostellen aloilleen, ja pian Dewnkin kuuli sen: mumisevaa puhetta jostain ulkoa heidän yläpuoleltaan. Äänet voimistuivat ja tulivat lähemmäs, nyt kivi molskahti veteen rantapenkereeltä, jota alas Dewn oli aiemmin illalla lasketellut kasseineen...
Kaikki tapahtui hyvin nopeasti.
Max kaappasi Dewniä järkyttävän lujasti kiinni käsivarresta ja se teki kipeää ja liiskattuaan hätäisesti tupakkansa seinään, työnsi sen taskuunsa ja hölkkäsi Dewn perässään takaisin sijatulle leiripaikalleen. Hän kaappasi reppunsa maasta ja kääntyi jo kannoillaan, lähtien Dewn käsipuolessaan juoksemaan sinne päin tunnelia, josta oli aikaisemmin ilmaantunut Dewnin häntä odotellessa...
Kumpikaan ei vaihtanut sanaakaan juostessaan yhä syvemmälle ja pidemmälle putkistojen verkostoon. Vasen, oikea, pitkään suoraan, oikea, oikea, vasen... Dewn sekosi laskuissaan ja tiesi, ettei koskaan löytäisi takaisin, mikäli Max päättäisi hänet sinne hylätä... Dewn ei voinut muuta kuin luottaa tähän—ja luottaa Maxin hämäränäköön, sillä mitä syvemmälle he pakenivat, sitä pimeämmäksi viemäristö kävi, ja Dewn kompuroi omiin jalkoihinsa jokaisen äkillisen käännöksen myötä.
Toivottavasti porkkanat todella olivat nyt kaiken raahaamisensa väärti... |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 6, 2016 16:58:18 GMT
Teinimurheita
13.8.2014
Se ei ollut tuottanut vieläkään tulosta.
Dewn oli niin selkeästi syyllinen johonkin salakähmäiseen, mutta vaikutti siltä, kuin kukaan muu kuin Charlotte—ja Emma—piittasivat koko asiasta. Lotte oli yrittänyt vihjata Dewnin menoista ja tuloista isälleen, jonka vastaus oli ollut hyvin laimea, ikään kuin hän ei olisi oikein edes kuunnellut (toisaalta, isä oli juuri silloin ottanut mittoja ladon sisältä suunnitelmiaan varten laajentaa pihattoaitausta tulevana syksynä). Äiti taas oli todennut hajamielisesti, että Dewnin syntymäpäivät olisivat pian ja ehkä tämä suunnitteli jotain niiden varalle (mistä Charlotte taas oli niin päivänselvän varma, ettei kyse missään nimessä ollut mistään sellaisesta, ettei jaksanut edes sillä kertaa vaivautua kiistelemään). Eihän Dewn ollut piitannut syntymäpäivistä tai juhlista tai mistään sellaisesta moneen vuoteen.
”Minulla—on—idea”, Emma henkäisi yhtäkkiä hyvin pitkän uneliaan hiljaisuuden jälkeen eräs iltapäivä satulahuoneessa, jossa he olivat Charlotten kanssa puunaamassa Lindan ja Isaacin varusteita. Aikaisemmin sinä aamuna he olivat jälleen kerran epäonnistuneet Dewnin varjostuksessa, kun tämä oli huristellut autolla tiehensä.
”No?” Lotte sanoi ja työnsi Lindan harjalaatikon takaisin omalle paikalleen kaapin hyllyyn. Hän tarttui nyt vuorostaan tamman suitsiin.
”Ajattelin, että—okei, tämä koskee Mission A:ta.”
Charlotte pidätti hengitystään, mutta huoneessa ei ollut sillä hetkellä heidän lisäkseen muita. Hän antoi Emmalle luvan jatkaa. ”Tai oikeastaan…”, Emma hiveli Isaacin sienellä mietteliäänä leukaansa, ”kyllä se koskee Mission B:täkin.”
”Niin, jatka”, Charlotte kehotti toiveissaan, ettei kukaan nyt keksisi paukahtaa satulahuoneeseen.
”Joo. Juhlat”, Emma sanoi silmät suurina ja innostuneina.
Charlotte käänsi hitaasti epäuskoisen katseensa häneen: ”Juhlat?”
”Niin! Pidetään juhlat, joihin kutsutaan Max ja Dewn, myös, jotta—”
”Hetkinen, mitä?” Charlotte antoi kulmakarvojensa kiivetä kohti hiusrajaa.
”Loistoidea, eikö olekin? Sitten voidaan nyhtää salat auki molemmista.”
Lotte ravisti päätään puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä. ”Ei toimisi ikinä”, hän totesi.
”Määh, miksei muka?” Emma sanoi pettyneenä.
”Koska Dewn ei ole juhlijatyyppiä... hänkö muka tulisi meidän juhliin? Ah hah. Sitä paitsi, miten ihmeessä Max sinne saataisiin mukaan??”
”Sepä se, katsos, kun ne olisi juhlat ranchiläisille. Hoitajille, tuntsareille… kaikkien pitää tulla.”
”Ja entä, jos eivät tule?”
”No… no, kuka jättäisi tulematta? Jos me pidetään kilpailut, jotkut leikkimieliset ja palkinto olisi jotain kuvittelematonta…”
”Sinä varmaan hankkisit sen.”
”Dewn toisi hänet varmasti mukana.”
”Dewn ei tiedä missä hän on”, Charlotte sanoi. Hän jynssäsi poskihihnaa itsepintaisesti. ”Hän ei edes tiedä, että Max oli… täällä... en kertonut sitä edes poliiseille, kun he tulivat urkkimaan. Onneksi en kertonut äidille, että se oli juuri Max, joka toi minut silloin yöllä kotiin! Eikä mummi häntä tunnista... Nyt Maxia ei ole taas näkynyt aikoihin, miksi hän yhtäkkiä ilmestyisi meidän epämääräisiin tallijuhliin? Jos poliisitkin etsivät häntä? Älä viitsi, Emma, surkea idea…”
”No aha, minä sentään yritän”, Emma tokaisi loukkaantuneena. ”Sinä taas et tee yhtään mitään—”
”Miten niin en tee mitään?”
”Olet vain pelkkää puhetta ja muka-hienoja suunnitelmia, työnnät minut ja Amyn hoitamaan likaiset työt, kun itse et sitten kuitenkaan edes vaikuta niin kiinnostuneelta ottamaan totuudesta selvää!”
Charlotte lakkasi jynssäämästä hihnaa ja mulkoili Emmaa.
”Oletko edes vieläkään kysynyt Dewniltä?” Emma intti.
”…En.”
”Et.” Emma suoristi selkänsä ja iskosti kaventuneiden silmiensä katseen Lotteen. ”Näetkö nyt? Kuinka helkkarin vaikeaa se voi olla, puhua omalle veljelleen?! Ihan totta, vain KYSYT mitä hän tietää! Tämä on ihan mielipuolista…”
Charlotte puristi sienen nyrkkiinsä. ”Se ei ole—”, hän aloitti.
”Helppoa? Yksinkertaista? Me ollaan puhuttu tästä jo aiemmin. Nyt riittää, minä lopetan. Jos et puhu Dewnille, tässä koko touhussa ei ole järjen häiventäkään. Minä en jaksa enää. Turha olettaa, että minä tai Amy mentäisiin yhtään pidemmälle asiassa, jos sinä et laita tikkua ristiin.” Emma veti henkeä ja laski päätään, mutisten vielä itsekseen perään: ”Tai minä menen kysymään häneltä itse.”
”Et mene”, Lotte säpsähti. Emma kohotti kulmaansa. Lotte katsoi kiukkuisesti takaisin. ”Se… et kysy häneltä mitään, okei? Se ei ole hyvä idea.”
”Miksei? Mitä sitten, vaikkei hän ehkä pidä Maxista, kai siitä voi silti puhua? Etkä voi muuten oikeasti estää minua puhumasta Dewnin kanssa. Max oli hänen hevosenhoitajansa!”
Charlotte puri huultaan. Hän ei ollut aivan varma, miksi se oli niin vaikeaa. Ehkä, koska Dewn oli tuntunut niin erilaiselta ja etäiseltä… tarkemmin ottaen siitä lähtien, kun oli palannut Isteristä. Jokin oli muuttunut. Charlotte myös pelkäsi, että Dewn paljastaisi hänet poliiseille siitä, että oli pimittänyt tietojaan Maxin suhteen. Charlotte ei piitannut siitä, mistä Maxia syytettiin, mutta vasikaksi hän ei tasan taatusti ryhtyisi.
”Eikö sinusta ole outoa, että sinä kysyisit häneltä Maxista?” Lotte huomautti. ”Niin kuin, mitä sinä siitä piittaat?”
”Mitä piittaan?” Emma toisti. ”Se on minun asiani.”
”Hän taatusti haluaa tietää miksi kysyt”, Lotte yllytti.
”Ehkä olen kiinnostunut Maxista?” Emma heitti ja vilkaisi heti silmäkulmastaan Lotten reaktiota. Lotte nauroi.
”Joo just, koko talliväki tietää, että kuolaat Dewnin perässä. Et ikipäivänä menisi päin hänen naamaansa sanomaan jotain sellaista!”
”No, ehkä kerron, että joku muu on kiinnostunut Maxista tai kerron omista havainnoistani...”
Lotte nieli naurunsa. Äkkiä hän oli tarkka kuin haukka ja silmäsi silmät viirullaan ympärilleen. ”…Et voi—” hän aloitti, mutta Emma keskeytti: ”Amy on juuri sellainen klassinen hiljainen tyyppi, joka ei kuuna päivänä lähestyisi kiinnostuksensa kohdetta. Ehkä voin leikkiä parittajan roolia?”
”…Amy…?” Charlotte sanoi hämmentyneenä. Sitten hän ravisti rivakasti päätään. ”Taas ihan järjetön idea sinulta.”
Emma kohautti olkaansa. Lotte tarkkaili häntä luomiensa takaa.
”Emma, ei”, hän toisti tiukasti, sillä hänen ystävällään oli tuo pahaenteisen itsepäinen ilme kasvoillaan, ilme, jonka Charlotte hyvin tunnisti, sillä se oli myös hänelle itselleen tyypillinen. ”Amy tappaa sinut siitä hyvästä.”
”Ei välttämättä, jos hän ei tiedä.”
”Sitten se on vielä pahempi. Et voi mennä hänen selkänsä takana levittelemään moisia juoruja! Amy voi joutua pahaan pinteeseen.” Totta kai Charlotte välitti ystävänsä maineesta ja kunniasta, muttei hän voinut täysin mitätöidä sitä tosiseikkaa, että hänellä oli omakin lehmä ojassa. Ei hän halunnut, että Max saisi jotenkin kuulla Amyn leikkikiinnostuksesta, kun Charlotte oli se, joka… no, ei sillä väliä.
”Pahaan pinteeseen? Päinvastoin, teen hänelle palveluksen.”
”Mitä sinä nyt taas höpötät?”
”En mitään…”, Emma sanoi sävyllä, joka ei huijannut ketään.
”Kakista ulos”, Lotte vaati.
”No, hyvä on.” Emma näytti äkkiä erilaiselta; lähes huolellisen varovaiselta. ”Älä nyt vimmastu, mutta… Amy taitaa oikeasti tykätä hänestä.”
Charlotte vain tuijotti. ”Mitä? Kenestä?”
”No, Maxista! Tietenkin. Gosh”, Emma pyöräytti silmiään ja pesusieni tipahti lattialle. Lotte tuijotti edelleen, sitten nauroi ilottomasti ja pahasti myöhässä.
”Amy…? Haha, eikä.”
”Miksi ei?” Emma sanoi kumartuneena poimimaan sientä. ”Joo, tiedän, sinullakin kai oli joku hotspotti siihen jossain vaiheessa, mutta eikö se ole jo… vähän niin kuin… vanha juttu? Sinähän sanoit, ettei enää kiinnosta.”
Charlotten hampaat narskuivat. Hän oli sanonut Emmalle, ettei Max ollut enää ykkösasia, kun Dewn oli alkanut oudoksi. Mutta se johtui siitä, ettei Maxia ollut näkynyt pitkään aikaan, ja Dewnin käytös oli sillä hetkellä ollut mielenkiintoisempaa.
”Ovatko he ikinä edes tavanneet kunnolla tai jutelleet?” Lotte sanoi.
”Ovat. Useastikin, tallilla. Silloin, kun Max vielä pyöri täällä Fifin perässä. Et ollut ikinä näkemässä, tosin... olit niin kiireinen Sophien ja omien juttujesi perässä…” Emma jatkoi jynssäämistä. Lotte katseli hänen käsiään jonkin aikaa, pohtien kuumeisesti kuulemaansa. ”Ja sitä paitsi”, Emma jatkoi, sillä oli näemmä nyt päättänyt sanoa kaiken, ”sinulla on Matt, mutta Amy—”
”Miten niin 'minulla on Matt?!'” Lotte tulistui. Hän kiukustui lisää tuntiessaan kasvojensa roihahtavan nolostuksen liekkiin.
Emma ei säpsähtänyt Lotten kiihkoa. ”Etkös sanonut, että Matt tulee luokallesi lukioon?”
”Joo, mitä siitä? Huono sattuma, joka ei tarkoita yhtään mitään.”
”Ehkä ei, mutta ajattele nyt: menet uuteen kouluun ja kaikkea, missä on uusia ihmisiä tavattavana ja Matt, jonka me tiedetään olleen—”
”Lopeta. Emma, lopeta”, Lotte varoitti. Mikään ei inhottanut häntä juuri nyt enempää, kuin tämä puheenaihe.
”Amy on yksinäinen susi ja niin helskatin ujokin, hän ei varmaan ikinä tapaa ketään! Nyt hänellä voisi olla mahdollisuus.”
”Miksi ihmeessä hänellä olisi mahdollisuus Maxin kanssa?” Lotte tivasi ja hänen äänensä kimmahti satulahuoneen seiniltä. Emma oli totaalinen pölkkypää!
”Koska”, Emma hengitti sisään, ”he ovat aika samanlaisia.”
Lotte teki ilmeen, joka kuvasti toivon mukaan mitä syvintä epäuskoa ja ärtymystä. ”Sanoo kuka?” hän lopulta huokaisi, äkkiä aika voipuneena. Hän oli juuri tajunnut jutun juonen. Tämä oli Emman tapa kostaa.
”Minä sanon. Ja Kitty ja Gillian.”
”Kitty ja Gillian?” Lotte huudahti uskomatta korviaan. ”OLETKO MENNYT PUHUMAAN HEILLE TÄSTÄ?”
”No en…! Jessus, en”, Emma vilkaisi olkansa yli, kuin pelästynyt kissa ja pudotti taas Isaacin sienen kädestään. ”Vaan, kun me yksi päivä hengattiin tuolla ja juteltiin, öh, no kaikkea turhaa muun muassa, että kuka sopisi kenenkin kanssa… ja Gillian pölisi jotain horoskooppimerkeistä ja niin—”
”Saatan teurastaa sinut härkäsarvillani aivan kohta”, Lotte varoitti.
”Hei, minäkin olen Härkä! Siitä tulee sitten vaarallinen taisto… sun paita on muuten punainen. Mutta kuitenkin, sitten he tipauttivat—oletettavasti—Maxin nimen ja totesivat, että hän ja Amy ovat aika samankaltaisia, molemmat hiljaisia ja yksityisiä, tummia ja kasvoiltaan samantyyppisiä…”
”…naurettavaa…”, Lotte mutisi.
Satulahuoneen ovi avautui ja kolme tuntiratsastajaa astui sisään satulat käsivarsillaan. Lotte ja Emma vajosivat molemmat yhteisestä ymmärryksestä hiljaisiksi siksi aikaa, että nämä palauttivat ratsujensa varusteet paikoilleen, ottivat harjakopat ja poistuivat.
”Eikä Amy tosiaankaan kieltänyt mitään”, Emma jatkoi, kuin mitään keskeytystä ei olisi tullutkaan, ”ja sitten pohtivat, josko he voisivat—”
”Oliko Amy siellä??”
”Öh, oli, ja hän oli ihan mukana koko jutussa”, Emma myönsi, ”tai siis, sillä tavalla miten Amyn innostuksen nyt huomaa… lyön vaikka kaikki Isaacin neljän hevosenkengän onnen verran vetoa, että hän punasteli ja myhäili partaansa!”
Charlotte mulkoili satulahuoneen matonreunaa.
”Ei se silti mitään todista”, hän lopulta sanoi, ”vaikka Amy olisikin kiinnostunut, niin Max ei… välttämättä ole.”
”Ei niin”, Emma sanoi tyynesti. ”Mutta aina kannattaa yrittää? Ja sinä olet sitä paitsi ihan liian nuori hänelle.”
”Tämä on hypoteettista!” Lotte kiukusti. ”Amy sitten? Hänkin on neljätoista!”
”Kriittinen henkinen ikäero”, Emma nyökytti. Charlotte silmäsi häntä vihaisena. Emma ei tuntunut ottavan itseensä. Mutta hetken kuluttua, kun hän oli saanut Isaacin suitset taas koottua kasaan ja palauttanut ne paikalleen naulaan, hän kysyi: ”Oletko nyt sitten vihainen?”
Charlotte teeskenteli putsaavansa Lindan otsahihnaa edelleen, vaikka se olisi kohta varmaan kulunut puhki kaikesta hinkkaamisesta.
”En”, hän tokaisi.
”Kuulostat vihaiselta.”
”No, olen kohta vihainen, ellet ole hiljaa.”
Hän aloitti hinkkaamisen alusta.
Emma ei ottanut sitä puheenaihetta enää esiin, mutta Lotte ei päässyt yli siitä järkytyksestä, että hänen ystävänsä voisivat tehdä niin hänen selkänsä takana... mennä ja puhua moista kuraa julkisesti, vaikka he tiesivät, mitä Lotte ajatteli Maxista! Oliko tämä todellakin kosto siitä, mitä Lotte oli tehnyt Sophien kanssa? Hän kyllä tiesi, että Emma oli pitkävihaista ja kostonhimoista sorttia… mutta oliko tuo käytös sitten yhtään hyvän ystävän käytöstä?
Ehkä, Charlotte ajatteli kurjana, he eivät olleet ottaneet häntä tosissaan alun alkaenkaan. Olihan Charlotten tarina ollut aika hullu ja mielikuvituksellinen—jopa hänelle itselleen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 6, 2016 17:13:04 GMT
Tunnustusten aika
14.8.2014
Se alkoi voimakkaalla puuskalla mereltä päin, joka ravisti lehdet irti puista, ajoi linnut sivuun taivaalla kurssistaan, läiskytti aaltoja entistä raivokkaammin rantakallioita vasten, sai hiukset pöllähtämään pystyyn ja hevoset ravaamaan levottomina edestakaisin laitumella.
”Wooooah”, Moto sanoi ja nosti käsivarren silmiensä peitoksi, kun jälleen voimakas tuulenpuhuri ryöpytti pyörteilevää hiekkaa irti kentän pohjasta ilmaan. Linda asteli vihaisesti sivulle nappaillen hampaillaan eteensä, kuin yrittäisi syödä tuulen tiehensä. Charlotte koetti parhaansa mukaan istua rauhallisesti ja saada hevosensa asettumaan, mutta Linda ei ollut niitä helpoimpia tapauksia. Huono säkä, että sää oli muuttunut loppukesän myrskyksi juuri heidän ensimmäisellä luonnonmukaisella ratsastusvalmennuskerrallaan—ilman satuloita ja suitsia.
Hyvä asia taas oli, että Linda ei ollut Luna. Charlotten welshponi laukkasi juuri tuulispäänä harjaputkella laitumen aidanreunustaa pitkin ja aiheutti enemmän kaaosta ja harmia lauman keskuudessa, kuin itse kova myrskytuuli. Luna ei inhonnut mitään niin paljon, kuin tuulisäätä.
Moto käveli heidän lähelleen. ”Ei hätää. Rauhassa, Charlotte.”
Charlotte rypisti otsaansa ja yritti olla vakaa, mutta Linda kävi hänen allaan koko ajan kireämmäksi.
”Muista rentoutua, Charlotte. Ei syytä murehtia.”
Kuin yksi, hän ajatteli. Minun pääni, Lindan ruumis.
”Hyvä”, Moto sanoi syvällä, rauhoittavalla äänellään. Linda käänsi korvansa hänen suuntaansa. ”Se kuuntelee ja asettuu. Anna paineen vapautua. Sinun ei tarvitse painaa sitä paikalleen.”
Tajuamattaan, Charlotte oli hermostuksissaan puristanut Lindan polviensa väliin. Sen huomattuaan hän hellitti otettaan, muttei silti ollut vielä itse täysin rauhoittunut. ”Voidaanko lopettaa tältä kerralta?”
”Tuntuuko sinusta siltä?”
Linda sukelsi äkkiseltään eteenpäin äkäisenä tuulen uudesta noususta, joka ulvoi ja pyyhki heidän ohitseen.
”Joo.”
Moto nyökkäsi. He eivät olleet ehtineet harjoitella kuin kymmenisen minuuttia. Moto auttoi Charlotten alas tamman selästä. Juuri, kun Charlotte oli saanut jalkansa maahan, aikaisempiakin väkevämpi puhuri jylisti heidän lävitseen kentän yli, saaden Lindan hypähtämään äksysti eteenpäin. Hevonen tönäisi samalla Charlotten kumoon, mutta Moto oli hämmästyttävän nopealiikkeinen ja ehti tarttua sekä horjahtaneeseen tyttöön, että kimmastuneeseen hevoseen, pitäen Lindaa otteessaan hevosen kaulalle ripustetusta riimusta.
”Ei sattunut?”
”Ei”, Charlotte henkäisi. Hän katsoi Lindaa, joka teki rumia ilmeitä ja käänsi takalistonsa merta kohti. Charlotte rypisti taas otsaansa ja otti hieman värähtäen kiinni Lindan riimusta. Hevonen pyöritti silmiään.
”Parasta ottaa se sisään”, Moto sanoi tyynen ystävällisesti, ja Charlotte nyökäytti vaisusti. Hän talutti hevosensa kiirehtivin askelin talliin ja vapautti sen karsinaan. Linda alkoi heti pyöriä ympyrää pilttuussaan ja puhista ja pöristä itsekseen. Yleensä se käyttäytyi rauhallisen ylväästi ja ylimielisesti, mutta jostain syystä tänään vähän kaikki hevoset tuntuivat olevan tavallista levottomampia. Johtui kai tuulesta.
Charlotte oli edelleen allapäin, kun hän laahusti hoitajahuoneeseen tarkoituksenaan hakea itselleen vettä.
Hän astui keskelle sotamaata.
”Katso mitä menit TEKEMÄÄN!” Bob oli juuri huutamassa täyttä kurkkua. ”Sinä täydellinen kasa HEVOSEN PASKAA!”
”Robert!” huoahti Emily, isoäiti, joka oli jostain ties mistä syystä itsekin hoitajahuoneessa ja näytti siltä, kuin ei olisi koskaan kuullut moista termiä. Isabella istui lattialla ja itki, Bobin jalkapallo edessään… joka tosin oli nyt saanut jokaisen valkoisen ruutunsa täyteen kuvia ampiaisista, kukkasista ja mahdollisista yksisarvisista, kaikki piirrettyinä punaisella lähtemättömällä tussilla.
Tulistuneena, Bob nappasi kynän maasta, veti korkin irti hampaillaan ja kumartui töhrystämään pikkusiskonsa itkuiseen naamaan.
”Robert—ei!” Emily astui lähemmäs ja tarttui poikaa hartiasta. Isabella itki entistä kovempaa, ja Bobilla oli hullunkiilto pienissä silmissään. Kun Emilyn lopulta onnistui kammeta Bob irti sisarestaan, Charlotte näki suttuisen kuvan lapsekkaasta pikkujormasta Isabellan kasvoilla. Onneksi vihapiirros oli sen verran epäselvä, ettei isoäiti nähnyt mitä se esitti.
”Se oli isän jalkapallo—hän osti sen minulle! Tuo pilasi sen!” Bob huusi ja osoitti Bellaan kynällä Emilyn käsien alta.
”Isabella, sinun ei olisi pitänyt tehdä niin. Robert, ole kiltti siskollesi.” Emily yritti turhaan nuhdella ja saada sopua aikaan; isoäidillä ei oikein ollut otetta hirviöriiviöön. Bob avasi suunsa suureksi ja kirkui korkealta ja kovaa suoraan päin tämän naamaa. Sitten hänen onnistui rimpuilla irti isoäidin otteesta ja kirmata raivopäissään Charlotten ohi ulos huoneesta. ”Johan nyt”, Emily sanoi silmät räpsyen pöllämystyneenä.
Charlotte meni tiskialtaan luo, otti itselleen mukin ja valutti siihen vettä. Tallin puolelta kuului Bobin karjuntaa, ja Charlotte tiesi, että jos isä vain saisi Robertin kiinni riehumasta tallissa ja häiritsemässä jo muutenkin levottomia hevosia… Bobin ja Raicyn välinen sota jatkui yhä, sillä kun Bob aiheutti häiriötä tai rikkoutuneita esineitä mennessään, se oli yleensä isä, joka joutui murehtimaan niiden paikkailusta ja korjailusta. Ja Raicy tiettävästi oli lyhytpinnainen veljenpoikansa suhteen.
Yleensä Charlotte käytti Dewnin taktiikkaa ja yritti pysytellä mahdollisimman erossa kaikesta kaaoksesta ja kahakasta, mutta kerran Bob oli suuttunut hänellekin. Charlotte oli kieltäytynyt päästämästä tätä Lunan selkään, vaikka Robert oli sitä vinkunut, ja niinpä tämä meni ja päästi Lunan irti karsinasta, kun tallinovet olivat auki. Luna laukkasi pihalle ja meni puutarhaan syömään ja tallomaan vihanneksia, josta taas äiti suuttui. Sen lisäksi, että Bob oli yllyttänyt Lunan karkuun, tämä oli mennyt hakemaan Lunan harjakopan satulahuoneesta ja heitti kaikki harjat jätevesisäiliöön. Bobin olisi rangaistuksena tietenkin pitänyt itse puhdistaa ponin kamppeet, mutta reipas poika oli kiivennyt talon katolle ja heitellyt sieltä ihmisiä muiden hevosten harjoilla. Äiti oli lopulta antanut periksi ja käskenyt Charlotten pestä Lunan harjat itse, mistä oli Charlotten vuoro suuttua. Hänenkö piti tehdä likainen työ, jonka Bob oli alun alkaen aiheuttanut? Hänkö joutuisi lusimaan Bobin rangaistuksen? Se oli naurettavan epäreilua!
Onneksi tallista löytyi yleensä aina yksi tai kaksi yli-innokasta ponityttöä, jotka aivan täpinöissään mielellään jynssäsivät vaikka Charlotten ratsastussaappaatkin, jos hän pyysi heitä hoitamaan poninsa puolestaan… mistä äiti ei tietenkään pitänyt yhtään. ”Sinun pitää itse huolehtia niistä”, hän mäkättäisi, kädet lanteillaan. ”Me suostuimme kahteen hevoseen, Luna on silti sinun ja sinun vastuullasi, eihän siitä mitään tule, että sinä työllistät muilla oman hommasi, sinun pitäisi—”
Blah, blah, blah…, Charlotte ajatteli. ”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi sen sijaan laskiessaan vesimukin tiskialtaan reunalle. Emily yritti rauhoitella edelleen itkevää Isabellaa, mutta hänen yrityksensä oli aika ponneton.
”En ole ihan varma”, isoäiti vastasi ja kuulosti vähän eksyneeltä. ”Täytynee syyttää itseäni. Annoin Isabellan leikkiä pallolla, enpä aavistanut, että hän löytäisi itselleen jostain tussikynän ja keksisi raapustella sillä siihen… ja, että Robert ottaisi sen noin… raskaasti.” Emily värähti, kuin pojanpoikansa reaktio olisi ollut jotain täysin käsittämätöntä. Charlotte ei tiennyt, ketä he yrittivät huijata. Bob oli kauhukakara, eikä hän itse kyllä katselisi hetkeäkään sellaista veljeä… onneksi hän saisi pikkusiskon, eikä veljeä...
”—tehdä siitä vain nätimmän!” Bella nyyhki. ”Isin pallo…”
Emily koetti pyyhkiä tussituhruja tämän kasvoilta hihallaan. ”Charlotte, kiltti, annatko minulle märän… jonkin, jotta voin putsata tämän.”
Charlotte otti tiskirätin ja kastoi sen veteen. Hän ojensi sen Emilylle.
”Miksi te olette täällä?” hän kysyi. Hoitajahuoneen ovi avautui ja kaksi tyttöä kurkisti sisään.
”Voidaanko me tulla?” he kysyivät ujosti—selvästi uteliaina tietämään, joko taistelu oli käyty.
”Kyllä, kyllä, tänne vain”, Emily hössötti. ”Minun piti katsoa Isabellan perään tämä iltapäivä. Tiedäthän, Alexiina on näyttämässä Dodoa siellä kilpailuissa Backgolthonissa ja Gillian on mukana, ja Raicy otti Billyn ja Kittyn kanssaan ajamaan karjaa myrskyn tieltä.”
”Ai niin”, Charlotte sanoi muistaessaan juuri, että äiti oli valmistellut ponioria huolellisesti viime iltana oripäiviä varten. ”Entä Anna? Dewn vain murjottaa jotain omassa huoneessaan...”
”Anna on jossakin”, Emily kohautti lepsusti harteitaan. ”Toivoisin kovasti, että hän löytäisi itselleen ystäviä täältä ja ilmeisesti hän on jo tavannut jonkun. En vaivaisi häntä, enkä Dewniä. Katson mielelläni lastenlasteni perään.” Hän hymyili hunajaisesti pyörittäessään märkää tiskirättiä Bellan kasvoilla, joka irvisteli ja pälpätti vastalauseitaan.
Charlotte poistui hoitajahuoneesta ja vaelsi tallipihalle. Ulkona sää oli käynyt yhä vain hurjemmaksi ja tummat pilvet kerääntyivät pahaa enteilevästi taivaanrannasta lähemmäs ja lähemmäs. Jossakin näkymätön luonnonvoima murisi matalasti. Hän pohti kuinka isä, Billy ja Kitty mahtoivat pärjätä satuloissaan tässä tuulessa ja oli juuri aikeissa kävellä laitumien taakse katsomaan alas laaksoon, kun oli astua parin hulluksi heittäytyneen kanan päälle, jotka viipottivat vimmoissaan sulat hulmuten ympäri pihaa.
Charlotte huokaisi.
Bob.
Tämä oli päästänyt kanat irti, vaikka niiden olisi pitänyt olla kanalassaan. Charlotte marssi parven luo tietäen, että hänen täytyisi kuitenkin ajaa ne takaisin sisään, kerran lähimailla ei ollut ketään muutakaan sitä hommaa tekemässä. Narulle jääneet pyykit, jotka isoäiti oli mitä todennäköisimmin unohtanut kerätä pois, lepattivat ilmassa ja aitauksessaan pyllyt vastakkain kyhjöttävät siat näyttivät kurjilta. Charlotten onnistui napata yksi kana (hän oli harjaantunut siinä hommassa, vaikkakin tässä säässä se oli huomattavasti hankalampaa) ja kantaa se kanalaan. Ne räpsyttelivät siipiään, kotkottivat ja jojottelivat pitkiä kaulojaan. Executor seisoi vakiopaikallaan kanalan katon päällä ja oli ilmeisesti sitä mieltä, että pystyisi vastustamaan pahimpiakin myrskytuulia pelkällä ylpeydellään.
Charlotte läiskäisi käsivartensa kylkiin ja ajoi kanoja lähemmäs mökkiään.
”Tarvitsetko apua?” huusi joku. Charlotte kääntyi ympäri ja kohotti katseensa ylös; Dewn kurkisteli alas huoneensa ikkunasta yläkerrasta.
”Uh-huh!” Charlotte vastasi myöntävästi. ”Tule tänne!”
Dewnin pellavapää katosi ikkunasta ja ilmestyi jotakin hetkeä myöhemmin pihamaalle kuistin ulko-ovesta. Juje nousi kopistaan tervehtimään häntä ja seurasi sitten Dewnin perässä kanalan ja Charlotten luo.
Yhdessä heidän onnistui saada kaikki kanat talteen.
”Mukava sää”, Dewn jutteli sulkiessaan kanalan lukon ja varmistaessaan sen olevan taatusti kiinni. ”Kuka jätti kanat ulos?”
”Bob”, Charlotte murahti. Dewn teki ilmeen, joka kertoi, että niinpä tietysti. Charlotte kaapi tuulen tuivertamia hiussuortuvia pois suustaan.
”Sinun pitää kertoa minulle”, hän sanoi päättäväisesti ja asiallisesti, ”missä oikein kävit joka päivä!”
Dewn hymyili hänelle, mutta hymy oli jokseenkin vino. ”Miksi, oletko huolissasi? Ei se ole mitään. Tykkään ajella ympäriinsä ja pohtia asioita omassa rauhassa.”
”Mitä asioita?”
”Elämää. Yleisesti ottaen.”
”Ennen pohdit myllymäellä.”
”Niin, vaihtelu virkistää. Ajellessa tulee samalla tehtyä jotain fyysistä. Sitä paitsi etsin töitä kaupungista.”
Charlotte mutristi suutaan. Hänestä oli ilmiselvää, että Dewn valehteli ja eniten häntä ärsytti, minkä takia tämä oli niin salaileva. Hänelle.
”Tekisit enemmän töitä täällä tilalla, niin et tarvitsisi muita töitä. Ja minä pääsisin helpommalla…”
Dewn nauroi latteasti. Charlotte rypisti äkkiä kulmiaan suuren epäilyksen vallassa. ”Ei kai se ole…”, hän pakotti itsensä kysymään, ”joku tyttö?”
Dewnin hymy haihtui ja hänen otsalleen ilmestyi rytty, joka oli hyvin paljon identtinen isän paheksuntailmeen kanssa.
”Ei”, hän tokaisi.
”No, hyvä”, Charlotte pyöräytti silmiään, ”koska en kestäisi kuunnella Emmaa, jos hän saisi tietää, että tapailet jotakuta…”
Dewn naurahti taas, mutta hyvin etäisesti, eikä kuulostanut kovin huvittuneelta. Sen sijaan tämän ilme oli jälleen kerran poissaoleva ja sisäänpäinkääntynyt, sellainen kuin silloin, kun hän joutui puhumaan jostakin itselleen epämieluisasti asiasta, kuten ratsastusonnettomuudestaan tai—
Lotte henkäisi: ”En halua olla liian nenäkäs—”
”Ja silti olet”, Dewn tokaisi varuillaan, vaikka yrittikin liian myöhään pehmentää syyttävää sävyään. Charlotte veti silmänsä viiruiksi.
”No anteeksi”, hän sanoi kiukkuisena. ”Olen vain utelias. Miksi et voi kertoa minulle—?”
”Charlotte”, Dewn sanoi ja tällä kertaa hänen naurunsa jätti Charlotten kylmäksi. Se oli onttoa ja ärsyyntynyttä. ”Arvostan huoltasi, mutta luulin sinun tuntevan minut paremmin. Älä rupea isäksi ja ala holhota perässäni. Tiedät, että inhoan sitä. Pidän yksityisyyteni.”
Sen sanottuaan, Dewn käveli pois hartiat korvissa. Charlotte jäi seisomaan siihen missä oli ja tunsi olonsa loukatuksi Dewnin epäluonteenomaisen tylystä äänensävystä. Kun he olivat olleet nuorempia, lapsia vielä kumpikin, he olivat olleet toistensa lohtu ja olkapäät. Kun heillä oli ollut vaikeaa ja yksinäistä, he olivat saattaneet uskoutua toisilleen ongelmistaan. Mutta nyt tuntui siltä, että he olivat ajautumassa yhä enemmän erilleen, ja se oli Charlottesta surullista.
Hän nielaisi. Dewn ei ollut rehellinen hänelle, mutta ei ollut Charlottekaan ollut rehellinen tälle… ehkä, jos…
”Dewn!” hän huudahti yhtäkkiä. Dewn pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen. ”Minä…”, Charlotte häpläsi sormikastaan, ”...haluaisin kertoa sinulle jotakin.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 13, 2016 13:22:51 GMT
Kuppi nurin
15.8.2014
Dewn ei tiennyt pitäisikö hänen olla enemmän vihainen siskolleen, Charlottelle, tuolle toisinaan harvinaisen vähäjärkiselle tytönhupakolle, tärkeiden asioiden salailusta; vai Maxille, täydelliselle kusipäälle, joka selvästi pelleili elämällä ja kuolemalla, kuin niillä ei olisi merkitystä—erityisesti muiden elämällä.
Näyttäen hermostuneelta, mutta myös vähän ylpeältä, Charlotte oli paljastanut Dewnille seikkailujensa käänteistä, joista Dewn ei ollut aiemmin tiennyt mitään. Siinä hetkessä Dewn oli ollut sanaton ja, vaikka oli selvää, että Charlotte odotti jonkinlaista hyvitystä paljastustensa vastalahjaksi—että Dewn kertoisi vuorostaan omat salaisuutensa—Dewn ei ollut sanonut halaistua sanaa. Hän oli niin sisäisesti tulistunut typerälle sisarelleen, että olisi voinut kirota tämän pilvistä maanloveen... mutta myös kalvava ja epämiellyttävä tunne Maxia kohtaan oli yhtäkkiä voimistunut kuvotuksen tavoin, eikä Dewn voinut kaiken sen tunnemyrskyn keskellä olla, kuin vihainen myös ihan itselleen.
Charlotten lapsellisen ylpeyden ja tyhmyyden takia hän ei ollut kertonut Dewnille aikaisemmin, miten oli itsekin sekaantunut samaiseen epäilyttävään ja erittäin huonolta kuulostavaan Mustien Ruusujen klaaniin; oli siellä pelleillyt ties mitä noitaleikkejä, joiden seurauksena oli sairastunut kovaan kuumeeseensa; ja että Charlotte oli ollut tekemisissä Maxin kanssa yömyöhään missä lie hornan tuutissa muistamatta sen jälkeen tapahtumista mitään! Se, jos mikä, kuulosti Dewnistä hälyttävältä ja sai isovelimäisen suojeluhalun syttymään senkin rinnalla, että oli sisarelleen vihainen. Voi, mikä ääliö teinityttö!
Dewniä suututti niin paljon, että hän meni tuulimyllyyn hakkaamaan muutamaa vanhaa viljasäkkiä, joista noussut pölypilvi otti häntä henkeen ja alkoi yskittää. Hän väsähti ja istuutui kivelleen silmäämään tuimasti horisonttiin ja ajatteli taas Maxia... Mitä enemmän Dewn vihapäissään pohti, sitä enemmän hänelle tuli olo, että häntä oli totisesti nyt kusetettu linssiin. Vai, että oikein henkieläimiä ja vampyyrejä! Ihme, kun ei tonttuja ja yksisarvisia... Dewnin täytyi olla ihan ihme huuruissa uskottuaan silmät ja suut täyteen Maxin puhetta...
Ennen kaikkea, kuinka hän, Dewn itse, saattoi olla niin ääliö, että oli mennyt tähän ansaan?
Dewn muisti Maxin kyllä vihjanneen jotain Charlotten osallisuudesta tapahtumiin, mutta Dewn oli unohtanut sen, kun hänellä oli ollut niin paljon sulattelemista näkymättömien susien ja salaperäisten murhakirjeiden kanssa. Eikä Dewn välttämättä haluaisi kuulla enää yhtään enempää. Hänellä oli ruma olo sisällään. Kuka Max oikein edes oli? Voisiko Dewn rehellisesti käsi sydämellä ja toinen Fifin turvalla väittää, että hän tunsi pojan?
Ei, ei hän voinut. Dewn ei edelleenkään tiennyt vastausta tähän alkuperäiseen kysymykseensä, joka oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun oli nähnyt Maxin ensimmäistä kertaa laitumen aidalla juttelemassa Fifille. Hän tuntui kaukaisemmalta ja etäisemmältä, kuin avaruuden takaiset tähdetkään. Dewn ei voinut mitään sille, että hänelle kasvoi yhä vakaammin tunne siitä, ettei hänen pitäisi olla enää missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Hänen olisi pitänyt tajuta se jo ajoissa, silloin, kun Max oli etsintäkuulutettu... Hänen ongelmansa olivat hänen omiaan, eivät Dewnin, eikä Dewn pitänyt siitä, että Max oli alkanut tuntua jo uhalta hänen perhettään kohtaan... ja, jos Richard oli kuitenkin ollut oikeassa...
Dewn oli peloissaan, eikä pelkästään itsensä, vaan muidenkin puolesta.
Olivatpa väitteet totta tai eivät, jostakin ne olivat kuitenkin alkunsa saaneet. Väitteet siitä, että Max olisi pahoinpidellyt eläimiä ja tappanut oman isänsä ja jopa äitinsä… Hän oli ailahtelevainen ja oikullinen, sen Dewn saattoi kyllä allekirjoittaa. Oliko Max psykopaatti? Tämähän voisi olla vaaraksi muillekin ulkopuolisille...
Dewn puri kynsiään ja sitä hän teki todella harvoin. Itse asiassa, hän ei ollut pureskellut kynsiään sitten viimeisten onnettomuutensa terapiakertojen jälkeen. Hän oli päässyt tavasta pois, mutta nyt hän teki sitä taas, huomaamattaan.
Jos Max keksisi jotain outoa ja vaarallista, joka vahingoittaisi jotakuta… olisiko Dewn osasyyllinen, sillä ei ollut tehnyt asialle mitään, vaikka olisi voinut? Ajatus kummitteli hänen mielessään, piinasi kuin aamunkoitto menninkäistä. Pitäisikö hänen tehdä ilmoitus? Poliisille? Dewn muisti äkkiä rikosetsivä D. Hastin. Max oli jo etsintäkuulutettu, mutta löytäisivätkö he häntä ikinä? Jos poliisi saisi jotenkin selville, että Dewn oli piilotellut tämän sijaintia…
Dewn puri kynsinauhansa rikki. Hän maistoi miedon raudanmaun kielellään. Jos Max jäisi kiinni ja paljastaisi Dewnin, eikö Dewn joutuisikin siitä hyvästä putkaan? Ajatus tuntui niin hirveältä, että hetkeksi hän vain jäätyi sisältä. Sydän hakkasi. Hän ei voisi mennä vankilaan. Joutuisiko hän tuijottelemaan rautaa läpi koko nuoren elämänsä?
Kun Max oli ohjannut häntä viemäriverkoston tunneleissa, he olivat juosseet pitkän ja pimeän matkan. Se oli ollut kamalaa ja Dewn oli edelleen tuntenut kiukkua ja pettymystä, eikä Max sanonut koko matkan aikana sanaakaan. Lopulta he olivat tulleet ulos pitkän suoran viemäritunnelin päästä, ja Dewn oli tajunnut heidän olevan Sinicoastin rannikon puolella. He olivat kiiruhtaneet koko kilometrien pituisen matkan veden alla! He erosivat viileissä tunnelmissa Dewnin lähtiessä jalan takaisin yhtä pitkää matkaa siltaa pitkin hakeakseen autonsa Bridgetweetistä. Max itse oli hävinnyt kuka ties minne.
Se oli ollut viimeinen kerta, kun Dewn oli nähnyt häntä. Minne tämä oli siitä lähtenyt, Dewn ei tiennyt, eikä juuri tällä hetkellä vihapäissään välittänytkään. Kuka oli ollut tulossa viemärien suuntaan, kun he pakenivat, sitä hän ei tiennyt myöskään, mutta se olisi ollut ehkä vähän kiinnostavampaa tietää.
Ne olivat olleet tyttöjen ääniä.
”…sinä et seurannut minua yksi päivä, ethän?”
Charlotte pysähtyi vetämästä saapasta jalkaansa eteisessä. Ulkona satoi kovaa, ukkosti ja kesämyrsky ulvoi. Hän vilkaisi Dewniin näyttäen oudolta. ”En…?” hän sanoi epävarmasti.
Dewn tutki hänen kasvojaan. ”Oletko varma?”
”No, olen. Me kyllä yritettiin, Emman kanssa... mutta ehdit ajaa pois, eikä meillä ollut mahdollisuutta seurata. En saa ajaa vielä autoa, katsos.”
Dewn siristi silmiään.
Mutta hän uskoi Charlottea.
”Selvä”, hän totesi ja suoristautui, ”koska, jos nyt valehtelet tai salailet jotakin, en anna sinulle koskaan anteeksi.” Hän oli edelleen vihainen, ja Charlotte tiesi sen. Tyttö mutristi suutaan ja painoi käden sydämelleen.
”En valehtele, lupaan”, hän vakuutti. Dewn heilautti kättään kärsimättömästi. ”…Kuinka niin?” Charlotte uteli vielä varovaisesti ja viattomasti, kun Dewn käveli takaisin olohuoneeseen.
”Koska joku seurasi ja katkaisen häneltä kaulan, jos koskaan saa selville kuka se oli”, Dewn vastasi vakavalla äänellä. Anna, joka katseli televisiota sohvalta, kääntyi vilkaisemaan heitä.
”Hienoa. Kuulostaa hyvältä. Autan sinua selvittämään, kuka se oli!” sanoi Charlotte avuliaasti ja innostuneesti. Hän oli yrittänyt olla extramukava sen jälkeen, kun Dewn oli ärjinyt hänet vastuuttomaksi ja syyttänyt oleellisten herkkäluontoisten asioiden salaamisesta, vaikka Charlotte olikin moisesta ensin ottanut nokkiinsa.
”Ei tarvitse. Miten sinä löytäisit hänet, jos minä en?”
”En tiedä… meillä on Etsiväkerho. Me ollaan selvitelty jo kahta tapausta.”
Dewn pyöräytti silmiään, mutta sitähän ei kukaan nähnyt. ”Siistiä”, hän totesi sarkastisesti. ”Yhtäkään vielä mapitettu pois ratkaistuna?”
”Uh… ei vielä”, Charlotte tunnusti. ”Mutta, jos kerrot minulle minne olet aina ajellut niin salaperäisesti, yksi tapaus saattaisi.”
”Ei toivoakaan”, Dewn urahti ja vaelsi keittiöön. Isä ja Emily olivat tekemässä illallista, mutta isä vaikutti häiriintyneeltä, sillä hän oli huolissaan karjasta. Hän puhui juuri isoäidille siitä, kuinka myrsky aiheutti ongelmia ja miten jatkuva kova sade voisi saada laakson tulvimaan mereltä päin, kun puhelin soi.
”Dewn, ota se”, Raicy sanoi kumartuessaan katsomaan uuniin. Dewn marssi takaisin eteiseen. Charlotte oli jo lähtenyt ulos noutamaan muita tallilta syömään.
”Centerien talo, Dewn puhelimessa”, Dewn sanoi seinällä olevaan luuriin.
”Howyoo”, nenäkäs tytön ääni tervehti. ”Onkos Anna kotona?”
”Anna?” Dewn sanoi yllättyneenä. ”…Joo, on hän... hetki… Anna”, Dewn rypisti otsaansa olohuoneeseen. Serkkutyttö kääntyi sohvalta, missä hän seurasi musiikkiohjelmaa televisiosta. Dewn ei ollut katsonut televisiota aikoihin. Ei enää, kun hänen lempisarjansa Larrytown Boys oli lopulta loppunut monien vuosien jälkeen. ”Puhelu sinulle.”
Anna nousi ylös ja otti puhelimen Dewniltä. Hänen ilmeensä ei paljastanut mitään, paitsi ehkä lievää hämmennystä. Dewn ei ehtinyt itse pohtia asiaa sen enempää, sillä isä kantoi juuri hyvältä tuoksuvan uunikalan pöytään ja Dewnin nälkä vei häneltä huomion kaikelta muulta. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 13, 2016 13:45:10 GMT
Ei omena kauas puusta putoa
17.8.2014
Seitsemästoista elokuuta sattui olemaan täyssateinen, synkkä ja myrskyisä Dewnin kahdeskymmeneskahdes syntymäpäivä. Dewnistä se kuvasti erittäin osuvasti hänen viime aikaista mielentilaansa ja salaisia tunnekuohujaan.
”Mikä harmi, nyt emme voi syödä ulkona”, sanoi Alexiina pahoillaan katsoessaan ulos ikkunasta, jota sade piiskasi.
”Ei se haittaa”, Dewn sanoi. ”En halunnut mitään isoja juhlia muutenkaan. En ole mikään pikkupoika enää, jolla pitää olla paperihatut ja ilmapallot.”
”Miehen puhetta”, totesi Raicy hyväksyvästi asetellessaan sipulikeiton keskelle pöytäliinaa. Hän oli viime aikoina taas päässyt yhden mieliharrastuksensa, kokkauksen, lumoihin. Esiliina ei näyttänyt lainkaan pahalta hänen päällään. Emily toi kynttilöitä pöytään ja raapaisi tulitikkua. ”Isot lastenjuhlat ovat jo ohi, ei ole mitään mieltä juhlistaa ihmeellisemmin muita, kuin pyöreitä.”
”Minä pidän perhejuhlista, ne ilahduttavat tavanomaisen arjen rytmiä.”
”Arjessa ja rytmissä ei ole mitään vikaa”, Raicy mutisi vaimonsa kommenttiin.
”No, ainakin voimme syödä kakkua, kun on syykin”, sanoi Emily leppoisasti ja ravisti palavan tulitikun pienen liekin sammuksiin. Ohut savuvana kiemurteli kattoa kohti. Dewn katsoi sitä synkeästi, sillä se toi hänen mieleensä Maxin tupakka suupielessään. ”Tules tänne, poika”, isoäiti hymyili Dewnille ja veti tälle tuolin pöydän päästä.
”Kuulit hänet, Äiti, älä kohtele häntä kuin poikaa.”
”Höpsis. Minulle hän tulee aina olemaan poika”, isoäiti Center myhäili lempeästi, sotki Dewnin kullankellertävää tukkaa ja vaappui sitten takaisin keittiöön päin Raicyn ohi. ”Ihan niin kuin sinäkin.”
”Tämä on sinun paikkasi, isä”, Dewn pahoitteli vaisusti. Raicy huitaisi kättään mitätöiden asian.
”Eräs päivä se tulee olemaan sinun paikkasi”, hän sanoi ja otti itselleen tuolin Alexiinan vierestä. Dewn nielaisi. Hän ei vielä ollut laisinkaan varma haluaisiko jäädä tilalle jatkamaan isänsä jäljissä. Tällä hetkellä hänen teki itse asiassa kovasti mieli jonnekin kauas, pois, jonnekin muualle.
”Tai minun paikkani?” Charlotte heitti kuulostaen kevyesti äreältä.
”Tai sinun paikkasi”, Raicy nyökkäsi.
”Syödään!” Alexiina ilmoitti iloisesti, kun Emily auttoi Isabellan tuoliinsa ja Bob rummutti pöytää lusikalla ja veitsellä niin innokkaasti, että lautaset hyppelivät ja lasit kilisivät. Billy laski rauhoittavan kätensä pikkuveljensä käsille ja ravisti päätään pienesti. Bob irvisti.
He nauttivat keittonsa levollisessa hiljaisuudessa. Vaimea musiikki soi nurkassa olevasta toistolaitteesta ja ulkona tuuli viuhui pisaroiden tehdessä omaa musiikkiaan ikkunalaseihin. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään erityistä mielessään, jotta sen voisi sanoa ääneen, paitsi niitä muutamia kohteliaita, ”Voisitko ojentaa leipäkorin?”, ja ”Haluaako joku enemmän juotavaa?”, tai ”Tuolla tosiaan on aikamoinen sää.” Itse asiassa, he olivat kaikki melko uneliaan oloisia, ja jopa Isabella ja Bob olivat hiljaa keskittyen omaan ruokaansa.
”Mikä päivä Noran pitikään tulla?” Alexiina sitten kysyi rikkoen miellyttävän hiljaisuuden. Dewnin parhaan ystävän oli tarkoitus tulla viikoksi käymään Englannista.
”Torstaina”, Dewn sanoi. ”Ajattelin mennä hakemaan hänet Redshootista.”
”Autolla?”
”Niin.”
”Voinko minäkin tulla?” Anna kysyi yllättäen. Ruokailu vaikeni ohikiitäväksi hetkeksi. Anna puhui harvoin mitään, vielä harvemmin tahdostaan osallistua vapaaehtoisesti johonkin mitä he muut tekivät.
”Öh…”, Dewn sanoi, ”…joo, tietty. Miksi ei.”
Bob silmäili heitä, pää kääntyen puolelta toiselle. ”Minäkin tulen sitten!” hän kailotti.
”Ei”, Billy vastusti heti. ”Ei autossa ole tarpeeksi tilaa sinulle.”
”Mutta haluan mennä!” Bob valitti. ”Olen tylsistynyt! Täällä kuolee mälsään! Mitään ei koskaan tapahdu!”
”Robert, Raicy ajaa käymään Thomasin luona myös torstaina. Voit lähteä hänen kanssaan”, Alexiina auttoi toiselta puolen pöytää. Raicy raotti suutaan selvästi vastustaakseen, mutta Alexiina, jokseenkin näkyvästi, potkaisi häntä pöydän alla.
Bob työnsi leukansa ulos. ”Mitä siellä on?”
”Thomasilla on hauska eläinpiha”, Alexiina hymyili. ”Siellä on monia mielenkiintoisia eläimiä, paljon enemmän mitä meillä on täällä. Etkö sanonutkin, että hän hankki juuri käärmeitä?”
”Käärmeitä!” Bobin silmät suurenivat.
”Joo, niin kai”, Raicy vastasi vähemmän innostuneesti.
”Ja Thomasista puheen ollen…”, Alexiina heitti mieheensä merkitsevän silmäyksen kulmiensa alta. Raicy katsahti häneen vain lyhyesti.
”Homma hoidossa.”
”Hyvä.”
”Mikä on?” kysyi Dewn.
”Voi, ei mitään, rakas”, Alexiina helähti. ”Näet sitten.”
Syntymäpäiväillallisen jälkeen, mikä ei oikeastaan ollut ollenkaan niin erikoinen tai tavallisuudesta poikkeava, paitsi ehkä kynttilöineen ja hienompien lasien kanssa ja panostetumman menun kera, he kääntyivät Emilyn kakun puoleen ja niiden monimuotoisten keksien, joita Kitty oli leiponut Dewnille lahjaksi, sekä karkkikipon kimppuun, josta Robert ja Isabella kinasivat kuin maailman viimeisen makeiskaupan äärellä.
”Oi! Älä porsastele!” Billy käski Bobia, joka ahtoi monta karkkia suuhunsa yhtä aikaa ja sitten irvisti Isabellalle.
”Oikeasti?” Dewn sanoi vähän vaivaantuneena, kun sai kuulla, että hänelle olisi lahjojakin. ”Luulin, että sovimme viime vuonna, ettei lahjoja ennen kuin täytän kolmekymmentä.”
”No, nämä ovat joitain mitä ihmiset halusivat antaa omasta tahdostaan”, Alexiina sanoi. ”Eivät niinkään tottumuksesta tai tavasta... eikä näillä ole mitään tekemistä meidän kanssa”, hän lisäsi katsoen Raicyyn sivusilmällään. Dewn nosti toista kulmaansa.
”Okei…”, hän sanoi hitaasti ja otti ensimmäisen paketin. ”Kiitos sitten, luulisin.”
Lahja oli kiedottu vaaleanpunaiseen paperiin hevosenkenkäkuvin, joita oli maalattu pintaan eri värein. Ei mitään epäilystä siitä, kuka oli ollut huiskimassa huolellisella siveltimellään, ja Dewn nosti katseensa Gillianiin nyökäten, sillä aikaa, kun tyttö itse oli kiireinen vääntelemään käsiään ja punastelemaan koko kasvoistaan. Paketista paljastui hieno oranssi kaulahuivi, johon oli punottu kiinni tupsuja.
”Hieno”, sanoi Dewn rohkaisevasti ja nosti huivia, jotta muutkin näkisivät. ”Sille on käyttöä, kun tulee syksy ja päivät käyvät viileämmiksi.”
”Tein sen itse”, Gillian kuiskasi tuskin kuuluvasti.
”Oi, teitkö?” Alexiina henkäisi. ”Anna, kun katson!” hän nappasi huivin Dewnin sormista ja häpläsi sitä kiinnostuneena. ”Mutta tämä on tehty niin kauniisti ja huolellisesti! Miten pientä neulotyötä, en edes…”
”Oh, niin, Gillianilla on todella vakaa ja tarkka käsiala”, ylpeili Emily sisarentyttärentyttärestään. Hän silmäsi kaulahuivia pöydän yli. Gillian hehkui, kuin ilta-aurinko laskiessaan Atlantin taakse.
”Sinun täytyy tehdä minullekin yksi”, Alexiina sanoi hänelle ja ojensi huivin myös Raicylle kokeiltavaksi.
Dewnillä oli erikoisesti sellainen olo, että tämä kaikki oli tapahtunut ennenkin.
Dewn kääri auki jo seuraavaa, myös pehmeää, pakettiaan. Paperi oli tuttua, hän pisti merkille.
”Vaatelinja jatkuu”, Alexiina totesi jokseenkin kiinnostuneempana Dewnin lahjoista, kuin ehkä synttärisankari itse. T-paita pyörähti Dewnin syliin. Hän nosti sen eteensä ja käänsi ympäri. Paita oli musta ja siinä oli rinnuksissa selkeä yksinkertainen teksti valkoisella painettuna: PARAS VELI.
”Kiitti”, Dewn sanoi ja virnisti vähän Charlottelle.
”Ei se ole minulta”, Charlotte sanoi, mutta toista suupieltään nyki hymyntapainen.
”Mitä se sanoo?” Alexiina tiukkasi. ”Ooh…”
”Olen surkea lahjojen kanssa”, Lotte kohautti olkaansa ja hörppäsi teetään.
”Ei, se on cool”, Dewn lupasi.
”Sinä olet surkea valehtelemaan. Muistatko, mitä annoin sinulle viime vuonna?”
Dewn virnisti, koska ei voinut itselleen mitään. ”Craft N Rockin uusimman levyn, saman, jonka olin juuri ostanut viikko aiemmin.”
”Miten noloa!” Charlotte voivotteli.
”Ja sitä edellisen vuoden lahjaa en muistakaan… hetkinen, ai niin, se johtuu siitä, ettet antanut mitään.”
”No niin, näetkö? Olen surkea.”
Dewn kohautti hartioitaan. ”Kaikille sallittakoot yksi vikansa”, hän hymyili lauhkeasti.
Charlotte näytti äkkiä ovelalta. ”…Niinkö?”
Dewn vilkaisi häntä ja tiesi jo, mitä Charlotte yritti. Kaikki kuitenkin kuuntelivat heidän keskusteluaan ja odottivat muiden lahjojen avaamista, joten Dewn antoi Charlotten toiveikkaan anteeksipyyntökalastelun mennä joustavasti ohi.
Kun loputkin paketit oli avattu ja kakku syöty ja Isabella alkanut itkeä, koska Robert oli varastanut viimeisen vaahtokarkin hänen kädestään ja syönyt sen itse, Alexiina nyökkäsi Raicylle.
”Hae se nyt.”
”Selvä. Tulen kohta takaisin”, Raicy sanoi noustessaan ylös.
”Minne menet?” Dewn kysyi heti. Raicy taputti häntä olkaan ja käveli eteiseen, heittäen takin harteilleen naulasta. Alexiinakin nousi ylös aikomuksenaan käydä kylpyhuoneessa, mutta irvisti äkkiä puolimatkassa.
”…Mikä hätänä?”
”Ah, vatsaani pistää”, hän yritti hymyillä äkkinäisen kivun yli. ”Ei se mitään, sitä on pistellyt aina silloin tällöin sen jälkeen, kun…” Hän näytti hetken oudolta, mutta jatkoi sitten mitään sanomatta pois huoneesta. Charlotte oli äkkiä valahtanut kalpeaksi ja alkanut leikkiä servietillä pöydällä edessään.
Bob keinui tuolillaan edestakaisin levottomana. ”Hei, Anna, onko Ari soitellut?”
”Pää kiinni”, sanoi Anna niin nopeasti ja terävästi kuin ruoska, että se kuulosti lähinnä sihinältä.
”Dewn, onko Fifillä hoitajaa?”
Charlotte vaikeni kommentoimasta Gillianille ja Kittylle jotakin ja käänsi kasvonsa lähes ahnaasti Dewnin ja Billyn suuntaan. Dewn tunsi välittömän jäykkyyden valtaavan kehonsa, kohmettavan hänen liikkeensä ja kivettävän kasvonsa. Hän ei kuitenkaan uskonut kenenkään muun huomaavan sitä.
”Err… on.” Eihän ole, ei enää, narahti ääni Dewnin pään sisässä.
”Oh”, sanoi Billy ja kuulosti pettyneeltä, ”ajattelin… Alexiina rohkaisi minua ottamaan yhden tai pari hevosta vastuulleni, tiedäthän, niitä, joilla ei ole vielä omia hoitajia... ja ajattelin… Fifi on hieno hevonen.”
”Niin on”, Dewn sanoi karheasti.
”En ole tainnut vielä nähdä sen hoitajaa kertaakaan”, Billy jatkoi selvästi huomaamatta Dewnin jäyhyyttä. ”Onko tyttö lomalla?”
”Poika. Hän… öh, joo. Lomalla”, Dewn nielaisi kuivasti. Hän ei tiennyt, mikä sai hänet sanomaan niin. Eihän Max enää olisi Fifin hevosenhoitaja.
”Ai.” Billy mietti hetkisen ja sitten hänen silmänsä kirkastuivat. ”Ehkä voisin tuurata häntä sen ajan?”
”En usko, että se on tarpeen”, Dewn sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän hyökkäävältä. ”Kitty on—”
”Voi, älä musta piittaa”, Kitty sanoi leikkisästi. ”Kaikin mokomin mun puolestani. En ole niin kiintynyt Fifiin, vaikka onhan se toki lutuinen kaikin puolin.”
”Asia nimittäin on niin, että Fifi ei pidä miehistä”, Dewn jatkoi.
”Oh?” sanoi Billy yllättyneenä. ”Mutta sinähän olet mies.”
”…Jeah, niin olen”, Dewn alkoi tulla ärsyyntyneeksi, ”mutta Fifi onkin minun hevoseni ja tuntee minut, joten sitä ei lasketa.”
”Okei. Mutta sanoit juuri, että sen hoitaja—”
Ulko-ovi aukeni ja tömähti seinää vasten. Kaikki hiljenivät, eikä Dewn ollut pitkään aikaan ilahtunut keskeytyksestä niin paljon kuin nyt, kun Raicy astui vettä valuvana eteiseen sylissään pahvilaatikko. Alexiina tuli vessasta ja sulki ulko-oven hänen takanaan. He vaihtoivat mutisevat sanansa ja Raicyn kantamasta laatikosta kuului raavintaa.
Kaikkien huomio oli nyt heissä ja, kuin yhdestä päätöksestä, he äkkiä vetivät tuolinsa irti pöydästä ja kiiruhtivat kilvan eteiseen.
”Mikä siellä on?”
”Mitä tämä on?”
”Näytä!”
”Rauhassa nyt”, Raicy sanoi ja laski laatikon lattialle, avaten sen läpät. Karvainen pää tulikullan väristä karvaa pisti esiin, pihkaisten silmiensä välissä näkyvän valkoisen erikoisen merkin kera. Punainen nenä nousi ylös ja nuuhki ilmaa.
”Aaaw! Kuinka söpö!”
”Se on koiranpentu!”
He olivat kaikki innoissaan pahvilaatikon ympärillä, ja iloinen, vähän ujosteleva pieni koira oli kerrassaan hämmästynyt moisesta yleisöstä.
”Onko se jokin noutaja?” kysyi Kitty.
”Novascotilainen”, Raicy nyökkäsi. ”Thomasin tervehdys Dewnille.”
”Mitä?” sanoi Dewn. Hän katsoi alas koiran kimmeltäviin säihkyviin silmiin. Sen häntä heilui puolelta toiselle, kun niin monet ystävälliset kädet kurkottivat taputtamaan sitä laatikkoon.
”Se on sinun”, Raicy toisti ja riisui takkiaan. ”Pidä siitä huolta.”
”Vau.” Dewn ei tiennyt mitä sanoa. ”Vau. Ööh. Kiitti. Öö.”
”Kiitä Thomasia, kun näet hänet seuraavan kerran”, sanoi Alexiina sydämellisesti.
”Se on niin pehmeä!” Charlotte ilahtui ja halaili koiraa, joka oli nyt loikannut ulos laatikostaan. ”Miksen minä saa koiraa?”
”Koska sinulla on hevonen.”
”Dewnilläkin on hevonen!”
”Sinulla on kaksi.”
Charlotte irvisti, muttei voinut pian kuin taas hymyillä, sillä koira kurottautui antamaan hänelle suukon leukaan.
”Ei se ihan pentu ole enää”, Kitty havannoi kasvoillaan puoliammatillinen, puolihellä ilme.
”Ei. Thomas pelasti sen kodittomien eläinten talosta. Siellä se on ollut ainakin vuoden. Mitä ymmärsin, niin sitä on kohdeltu jotenkin kaltoin edellisessä kodissaan.”
”Höh… mutta se näyttää niin hyvältä! Karva kiiltää…”
”Eläintalossa siitä pidettiin kunnolla huolta.”
”Sinun täytyy antaa sille nimi heti”, sanoi Lotte Dewnille.
”Doggy!” Isabella kikatti, kun koira kääntyi hänen puoleensa.
”Eikö sillä ole jo nimeä?” Dewn kysyi isältään.
”Oli sillä jokin…”, Raicy pudisti päätään, ”en muista. Ei sillä väliä. Thomas sanoi, että voit ilomielin siunata sen uudella.”
”Rasmus!” kuulutti Charlotte. ”Voit nimetä sen Rasmukseksi.”
”En todellakaan nimeä sitä Rasmukseksi”, Dewn sanoi rauhallisesti. ”Mutta mietin nimeä.”
”Pidä kiirettä. Ei ole kiva kutsua sitä vain ’koiraksi’”, Alexiina kehotti. ”Eihän ole, poika? Eihän ole? Hyvä poika!”
”Entä Juje?” Dewn kysyi äkkiä ajatellessaan heidän toista koiraansa, lähinnä äidin omaa, mustaa belgianpaimenkoiraa.
”Se nimi on jo varattu”, Charlotte heitti.
”Juje on ulkona kopissaan. Me tutustutamme nämä kaksi toisiinsa myöhemmin”, Alexiina sanoi.
”Rasmus—tänne! Tänne, poika!”
”Sen nimi ei ole Rasmus, Lotte.”
”Sillä on varmaan kova nälkä”, sanoi Alexiina auttaessaan itsensä jäykille jaloilleen. ”Mennään keittiöön ja katsotaan josko jokin Jujen muona kelpaisi.”
Ja niin Dewn sai itselleen koiran, jota ei koskaan ollut edes halunnut saati siitä haaveillut, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin hän ei voinut enää muistaa, miten oli koskaan elänyt ilman karvaista kaveriaan seuraamassa perässään kaikkialle. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 13, 2016 14:28:18 GMT
Täällä taas
21.8.2014
Täällä taas, ajatteli Dewn, kun he ajoivat sisään Redshootin kaupunkiin. Pieni kiertoreitti kollegen kautta oli houkutteleva, mutta hän käänsi kuitenkin valkoisen lava-autonsa kohti lentokenttää.
”Missä kävit koulua?” kysyi Anna laiskasti, kuin olisi lukenut Dewnin ajatukset.
”Aquafallenin kampuksella. Se on... täältä vähän pohjoisempaan.”
Anna oli pyytänyt tulla Dewnin mukaan Redshootiin noutamaan Noraa, jotta voisi samalla reissulla jäädä kiertelemään vähän paikkoja ja ostoskeskuksia suurkaupunkiin. Dewnin autoon mahtui vain yksi matkustaja (kaupungissa ei ihan viitsinyt kuskata porukkaa lavalla), joten Annan täytyisi myöhemmin ottaa bussi takaisin Waterphewhen.
”Minne haluat, että jätän sinut?”
”Aja vain kentälle asti... voin jatkaa sitten sieltä.”
”Varmasti?”
”Joo.”
Lentokentällä Dewn jätti auton parkkiin ja he kävelivät sisään halliin. Heidän täytyi odottaa jonkin aikaa Noran lentoa, istuskellen penkillä ja katsellen ohi kulkevia ihmisiä laahaamassa matkalaukkuja perässään. Dewn ei oikein tiennyt, mistä olisi voinut rupatella, ja Anna surffaili lähinnä puhelimellaan, joten he olivat pitkälti hiljaa. Lopulta kuparinruskea pää ilmestyi esiin erittäin neonvihreän lipan kanssa, pinkissä urheiluhupparissa ja vetäen mukanaan aivan yhtä pinkkiä matkalaukkua.
Dewn nousi ilahtuneena seisomaan ja huomasi Annan paheksuvan ilmeen. Dewn harppoi parasta ystäväänsä vastaan.
”Donitsi!” Nora helähti ja antoi Dewnille jo kaukaa ovelan virnistyksensä niin, että etuhampaiden välissä oleva rako välkkyi. He halasivat. Nora tuoksui kirpeälle kukkaistuoksulle. ”Geez, onpa täällä kuuma! ...Sinä tarvitset pesua. Löyhkäät Amerikalle.”
”Aivopesun kuningasmaa. Siltä ei välty edes rajan takana.”
”Ilman kuningasta tosin. Mikä feikkimaa tämäkin on olevinaan, ollako vai eikö olla diktatuuri-demokratia?”
”Pahempaa, kuin liskoaateliset?”
”Varovasti. Muistathan, että Mars on sodan planeetta.”
Dewn nauroi ja kääntyi Annan puoleen, joka näytti siltä, ettei hänellä ollut hajuakaan mistä he olivat juuri puhuneet.
”Yksi serkuista, otaksun?” Nora maiskautti yorkshireläisellä aksentillaan. Hän antoi Annalle 'tervehdysläpivalaisunsa', eli silmäili avoimesti kohdettaan päästä varpaisiin vivahteella kritiikkiä terävissä silmissään. Kovin moni ei siitä käsittelystä selvinnyt kunnialla ja vielä harvempi piti siitä (tai Norasta tämän jälkeen).
”Anna, tässä on ystäväni Nora—”
”Rakas, olen täydellisen kykenevä esittelemään itse itseni. Terve”, Nora sanoi ja ojensi kätensä. Hänen kyntensä olivat pitkät ja maalattu samalla pinkinsävyllä, kuin pusakka ja matkalaukku. ”Asun Ninthwoodissa, Yorkshiressä, missä isäni omistaa laukkatilan. Mutta tottahan sinä olet jo kuullut minusta ja Norringtoneista kaiken?”
Anna näytti järkyttyneeltä eikä sanonut mitään, kosketti vain Noran kättä nopeasti.
Nora nauroi pikkuporsaan nauruaan ja laukaisi siten hieman virittyneen tunnelman, kepeästi todeten vain vitsailleensa ja lisäten vielä perään, ettei oikeasti ollut niin täynnä itseään, kuin joskus antoi ymmärtää. Siihen Dewn rykäisi pehmeästi kurkkuaan ja sai ilkikurisen läpsäisyn poskeensa, joka meni kuitenkin huti, sillä Dewniin oli viime aikoina iskostunut herkkä väistämisrefleksi kaiken suhteen.
”Mennäänkö sitten?” Nora kysyi reippaasti esittelyn jälkeen, väläytti hymynsä ja lähti kävelemään kohti ulko-ovia.
”Minä lähden... nyt”, Anna sanoi mutisten Dewnille.
”Ai. Aivan. Okei... no... tiedät minne mennä kai ja... millä bussilla tulla takaisin ja—?”
Anna nyökkäsi ja osoitti kännykkäänsä.
”Ah... jeah. Selvä. Nähdään myöhemmin, älä maleksi liian myöhään tai äiti... täti hermostuu.”
”Joo”, Anna kohautti olkaansa epämääräisesti.
”Pelästytinkö pikkublondin?” Nora kysyi herttaisen huolestuneena, kun Dewn sai hänet kiinni.
”Hän halusi jäädä vähäksi aikaa kaupunkiin. Hän ei oikeastaan ole hevosihminen, joten meillä asuminen ei ehkä ole ihan niin hirveän mieluista...”
”Sitten hän ei tiedä mistä jää paitsi”, Nora sanoi kärkkäästi. ”Minä en ainakaan malta odottaa, että näen luurankohevosesi ja onko sille kasvanut yhtään lihasta kyljen päälle. Vai joko olette tehneet siitä makkaraa?”
”Heko heko”, sanoi Dewn.
”Mutta sitä ennen—nyt kun ollaan täällä, haluan nähdä sen legendojen paikan.”
”...Legendojen paikan?” Dewn ihmetteli.
”Voi sinua! Herra Hullun miljöö...?”
Dewn tunsi kierteen vatsassaan. Tämä ei totisesti ollut hänelle mieleen oleva puheenaihe. ”Entisen kampusalueesi, duh!” jatkoi Nora, kun Dewn ei ollut saanut suutaan auki.
”Joo, tajusin kyllä. No, kai me voidaan heittää lenkki sen kautta, jos on pakko...”
”Eikä vain ohi ajella, vaan haluan käydä siellä ja nähdä sen legendaarisen ruusutarhan, josta olet huokaillut ummet ja lammet ja......”
Ruusutarha. Dewn värähti. Hänen mielensä lipui aurinkoisen maan yli lentokentän parkkipaikalla, jossa he suuntasivat kohti hänen autoaan. Se laukkasi korkealla, etsien jotakin, ja kompastui kalpeisiin kasvoihin, joista siniset kuin jää olevat silmät katsoivat häneen syvälle, sielun viimeiseen sopukkaan asti, tuomitsevasti ja syyttävästi ja... Dewn ei pelännyt mitään, kuin tuomituksi tulemista. Hän vilkaisi taivaalle ja oli varma, että yksi hailakoista pilvistä näytti vähän suden päältä. Hän löi kämmenellä otsaansa. Hemmetti.
”—ja niistä delfiineistä—”
”Mitä?”
Nora henkäisi äänekkäästi istuutuessaan Dewnin autoon. ”Gosh, D! Onpa niin mukava nähdä sinuakin. Voisitko osoittaa vähän vähemmän huomiota minulle, olenhan vain turha ystäväsi, jota näet aina kerran vuodessa, miksi vaivautua kuuntelemaan mitä hän sanoo?!”
”Sori. Kyllä minä kuuntelin. Unohdin vain... mitä juuri sanoit.”
”Säälittävää”, sanoi Nora ja peilasi itseään taustapeilistä.
He ajoivat tietä pitkin ja Nora puhui niin paljon ja niin nopeasti, että Dewn ehti tuskin sanoa mitään siihen väliin. Nora rullasi oman puoleisen ikkunansa alas ja antoi lämpimän ilman tulla sisään, hymyillen raukeasti kohti aurinkoa aurinkolasiensa läpi suunsa pajattaessa taukoamatta.
”...juhlat ovat vielä tulossa”, hän sanoi. ”Isä osoittautui vaikeammaksi taivutella, kuin olisin aluksi uskonut, mutta älä huoli, saan vielä tahtoni läpi.”
”Niinhän sinä aina”, Dewn huokaisi. ”Et siis ole vielä harkinnut jättää koko juttua välistä sen sijaan, että puskisit turhaan asiaa edelleen?”
”No, en koskaan!” Nora huudahti ja katsahti häneen koomisesti kauhistuneena. ”Kuinka kehtaat. Olet lähes yhtä paha, kuin Isi.”
”Lähes? Mitä hän tekee minua paremmin?”
Nora löi häntä käsivarteen. Dewn virnuili vähän. Nora pärskähti hänelle halveksuen ja sitten innostui taas: ”Ai niin, ja paljon kaikkia lämpimiä terveisiä ja muuta sen sellaista naapureilta... mutta minun on pakko tunnustaa, että kaksoset ovat outoja.”
Dewn kääntyi liikennevaloista oikealle, vilkaisten nopeasti peiliin. ”Outoja? Kuinka niin?”
”No, siis, outoja. Puhuvat outoja asioita ja saavat minut tuntemaan oloni epämukavasti. Ajattele! Minä oloni epämukavaksi!”
”Ennenkuulumatonta.”
”Se on!”
”Joko he puhuvat?”
”Milloin sinun kellosi pysähtyi? Kyllä, taaperotalkkia... mutta ne aiheet, mistä he puhuvat... Se on se juttu. Niin kuin... ei mitään peruslasten höpinöitä sarjakuvahahmoista ja eläimistä ja yksisarvisista, vaan... se on sellaista filosofista. Jotain, mitä ei lasten kyllä pitäisi vielä ymmärtää. Tajuatko, mitä yritän sanoa? Kuunteletko? Oikeastaan nyt, kun ajattelen asiaa, tulisit varmaan hyvin toimeen Tigerin ja Artin kanssa...”
Noran puhe oli kuin hermostuneet aallot ylös alas, vitkun vatkun. Hän vaikutti iloiselta ja rennolta. Dewn toivoi voivansa sanoa itsestään samaa. Koska hän oli viimeksi tuntenut olonsa erityisen iloiseksi tai erityisen rentoutuneeksi? Siitä oli niin kauan, ettei hän osannut vastata itselleenkään. Ehkä hän ei enää edes osannut vain olla, lakata jatkuvasti pohtimasta ja murehtimasta.
”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, hän totesi hajamielisesti.
”Mutta Molly—siinä on minun tyttöni! Aaw, rakastan häntä. Lupasin viedä hänet shoppailemaan tässä joku päivä...”
Oli virkistävää kuunnella Noraa, vaikkei Dewn täysin aina seurannutkaan sanojen virtaa. Toisaalta, ei se varmaan haitannutkaan. Nora halusi selvästi vain purkaa kaiken hänelle tapahtuneen, ja Dewn oli siinä läsnä häntä varten.
Kunnes Kielletty Puheenaihe nousi jälleen esiin.
”Teoriasi tuli todettua vääräksi”, Dewn sanoi latteasti, kun Nora oli alkanut taas puhua Maxista. ”Häntä ei oltu liioin siepattu tai tapettu.”
”Harmi”, Nora sanoi suoraan. ”Kerroin hänestä Noahille ja hän sanoi—”
”Sinä mitä?” Dewn älähti, ehkä vähän liian voimakkaasti. Nora kääntyi katsomaan häntä ja rypisti otsaansa vaarallisesti. Dewn ei välittänyt. ”Puhuit tästä hänelle?!”
”Niin, D. Puhun sulhaseni kanssa monista asioista.”
Dewn irvisti. Sulhasen...
”Ja turha tehdä tuollaisia ilmeitä. Näytät rumalta.”
”Se... minä en... mitä te siitä puhuitte?”
”Mitä sitten?” Nora säksätti. Dewn tuijotti edessä olevan auton takavaloja.
”No, se katsos on vähän niin kuin minun asiani. Enkä tykkää ajatuksesta, että kerrot kaikille omista—”
”Kaikille? Mistä lähtien Noah on ollut kaikki?”
He olivat hiljaa jonkin aikaa. Sitten Nora jatkoi, tällä kertaa viilentyneeseen sävyyn: ”Eli, kuten olin sanomassa, Noahinkin mielestä hän on vähän piupau ja tarvitsee hoitoa. Noah on tavannut samantyyppisiä jannuja nuorisovankilassa—”
”Hän ei ole ikinä edes tavannut tätä!” Dewn huudahti suutuksissaan. Hänen kasvojaan kuumotti, mutta ei lämpimästä auringonpaisteesta johtuen, joka helotti sisälle autoon. Hän tiesi hermostuneensa liikaa, että hänen olisi pitänyt säilyttää malttinsa paremmin, mutta Max oli herkkä aihe, jonka suhteen hän usein menetti kontrollinsa.
Nora tarkasteli hänen sivuprofiiliaan nostaen lasit otsalleen. Dewn piti omat silmänsä tiukasti tiessä edessään.
”...Onko jotakin, mitä et ole kertonut minulle?”
Dewn käänsi rattia vasempaan. ”Ei...miten niin?”
”Älä pelaa pelejä kanssani, Center”, Nora sivalsi ja antoi aurinkolasien heilahtaa takaisin nenälleen, kun hän otti taas paremman asennon penkissään ja käänsi kasvot aurinkoon.
Oli ollut todella huono ajatus vierailla kampusalueella; Dewn tiesi sen heti, kun näki tutut koulurakennukset ja vilahduksen ruusutarhasta niiden takana. Jostain syystä hän noudatti todella usein todella huonoja ajatuksia. Luulisi parista kerrasta jo oppivan.
Mutta Nora oli taivuttelematon, itsepintainen ja tiesi mitä halusi (ja sai mitä halusi), joten ilman empatian häiventäkään hän liukui ulos autosta, kuin julkisuushenkilö punaiselle matolle ja tarkasteli ympäristöä ylväästi haukansilmillään.
”Täällä sinä siis vietit kaksi vuotta elämästäsi”, hän kuulutti. ”Oliko se ajanhukkaa vai kokemus, joka ei koskaan unohdu?”
”Varmaan molempia”, Dewn sanoi lyöden auton oven kiinni. Hän tunki molemmat kädet farkkujen taskuun ja jäi huojumaan etupellin seudulle. Nora kääntyi kannoillaan.
”Mitä nyt? Ala tulla.”
”Nah... heitä lenkki rakennuksen ympäri niin jatketaan matkaa...”
Nora maiskautti suutaan kärsimättömästi, kuten hänellä oli tapana, harppoi Dewnin luo ja raahasi tämän käsivarresta mukaansa. ”Älä ole hölmö. Tule nyt! Sinun täytyy näyttää minulle kaikki paikat ja selittää, mitä missäkin on tapahtunut! Haluan tietää kaiken.”
Oli kesäloma ja koulu suljettu, paitsi joiltakin kesäkurssilaisilta sekä harrastelijoilta, jotka hyödynsivät opinahjon tiloja, erityisesti musiikkistudioita, loma-aikaan. Pääovet olivat lukossa, joten he eivät voineet mennä sisään ilman avaimia tai, että joku tulisi avaamaan oven, mutta Dewn näytti Noralle opiskeluhuoneensa ikkunan, jonka takana oli viettänyt yönsä koomaan vajonneen Zackin ja ylikuorsaavan Seanin kanssa. Nora kauhisteli avoimesti, kun Dewn kertoi kollegeaikaisista ystävistään. He kiersivät koulun ympäri... ja tulivat suihkulähteelle.
Dewn oli yrittänyt viivytellä sinne tuloa niin kauan kuin mahdollista, mutta juuri suihkulähde kiehtoi Noraa eniten. Dewnillä oli jo epämiellyttävä tunne ennen paikan näkemistä, mutta kun he lopulta olivat siellä, hänen vatsansa katosi ja sen tilalle tuli jotain painavaa ja myllertävää.
Vesi tanssi alas toisen kividelfiinin suusta, toisen selästä, satoi ja solisi alas rauhoittavasti. Tuo ääni, tuo luonnon ääni, oli ehkä yksi kauneimmista äänistä, joita Dewn oli koskaan kuullut, ja sen kuuleminen jälleen... hän olisi voinut pyöräyttää kyynelen jouduttuaan suurten sisäisten salaisten tunteidensa kuohuntaan, mutta sitten Noran terävä ja epäharmoninen ääni rikkoi herkän tunnetilan ja ravisti Dewnin epäystävällisesti takaisin maanpinnalle.
Nora ei kuulunut kuvaan. Hän ei kuulunut Dewnin salaisten tunteiden salaiseen paikkaan. Mitä ihmettä Dewn oli oikein taas ajatellut tuodessaan hänet tänne?
”...onhan se ihan nätti, mutta olen kyllä nähnyt paljon hienomman. Italiassa yhdessä kaupungissa on valkoinen iso suihkulähde, jossa on neljä delfiiniä hyppäämässä eri ilmansuuntiin ja kaikkien suusta suorastaan roiskuu vettä...”
Hän jatkoi pälätystään ja matkaansa eteenpäin kohti ruusuja, ja Dewn lähestyi hitaasti suihkulähdettä. Hän sulki kaiken muun ulkopuolelle tuijottaessaan auringosta säihkyvään veteen.
Täällä hän oli ensimmäisen kerran kuullut Maxin soittamassa harppuaan. Se oli ollut niin kaunista... kuin enkeli olisi soittanut... mutta, vaikka kuinka kovasti hän koetti, hän ei voinut muistaa miltä se oli kuulostanut. Se oli aika kummallista. Yleensä Dewnillä oli hyvä melodiamuisti, hän saattoi hyräillä tai viheltää musiikkia, jonka oli kuullut kauan sitten tai vain kerran. Maxin musiikki oli kuitenkin toisenlaista... siitä ei saanut otetta. Se ikään kuin katosi heti, kun soitto lakkasi, eikä sitä sen jälkeen voinut enää muistella edes päässään. Jotakin niin erikoislaatuista...
Dewn kastoi kätensä viileään veteen.
Voisiko kukaan mielipuoli soittaa sillä tavoin? Vai olivatko vain hullut niitä siunattuja, jotka kykenivät ymmärtämään ja luomaan musiikkia Maxin tavoin?
Hitaasti Dewn palasi tähän hetkeen ja tajusi, että Nora jutteli jonkun kanssa. Dewn astui suihkulähteen takaa esiin, sydän vielä hakaten ja näki Noran hiekkatien varressa puhumassa pitkätukkaisen miehen kanssa. Tämän jalkojen juuressa oli iso soitinkassi: sello.
”...ah hah, voin todella nähdä sen...”, Nora nauroi juuri, kun Dewn käveli heidän luokseen. ”Oh, siinähän ystäväni onkin. Luulin jo, että hukuit lähteeseen”, hän kikatti selvällä flirttiäänellä. ”Törmäsin juuri Harryyn.”
”Miten menee”, sellokaveri sanoi kohteliaasti ja ojensi kätensä. Dewn tarttui siihen viileästi.
”Harry kertoi, että hän ottaa kesäkursseja sellonsoitosta täällä”, Nora selitti ja räpytteli ripsiään kundin suuntaan. Oliko se tukka vai instrumentti, Dewn ei ollut varma.
”Ehkä vähän kiusallista, mutta Nora sanoi ohimennen, että sinäkin soitat”, Herra Suddenly-A-Handsome-Guy-Appears sanoi Dewnille näyttäen viattomalta ja kuulostaen uteliaalta.
”Jeah”, Dewn töksäytti kuivasti. ”Kitaraa.”
”Kiva. Siskoni on myös kitaristi. Ja nuorempi veli on nyt innostunut didgeridoosta, tiedättehän, se australialainen torvi.”
”Kuinka mielenkiintoista!” Nora sanoi yliampuvan innostuneesti. Dewn irvisteli mielessään.
”Professori Clinton esitteli meille monia eri soittimia, myös harvinaisempia”, Dewnin täytyi sanoa. Noran läpinäkyvä flirttailu sellojätkälle oli ärsyttävää.
”Professori Clinton?” jätkä valpastui. ”Daniel Clinton?”
Dewn nielaisi. ”Joo, hän.”
”Dewn opiskeli täällä musiikkia”, Nora pälpätti, ja Dewnillä kävi mielessä nipistää tytön suu kiinni.
”Aijaa”, kaveri sanoi. ”Hän oli myös minun tuutorini. Hyvä jätkä”, Harry nyökkäsi. ”Ikävä, että päätti lähteä.”
”Nora, meidän pitää... mitä?” Dewn sanoi. ”Onko professori Clinton lähtenyt?”
”Joo, hän otti virkavapaata, mutta sitten oli puhetta, ettei hän tulekaan enää takaisin.”
Dewnin aivot raksuttivat. Sellojannu rapsutti otsaansa. ”Niin, minä vuonna sä olit täällä...?”
Dewn mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi ja käänsi heille selkänsä. Daniel oli jättänyt tärkeän työnsä... vai oliko hän saanut potkut? Oliko tullut ilmi, että tämä oli keplotellut lainsuojattoman veljensä työpaikalleen? Oliko Dewnin lausunto D. Hastille aiheuttanut sen?
Ei olisi pitänyt tulla ollenkaan.
”Mikä kiire sinulla on?” Nora jäkätti otettuaan Dewnin kiinni hyvästeltyään ensin uuden tuttavuutensa. ”Älä ole tuollainen ilonpilaaja. Etkö halua nähdä entisiä opettajiasi...?” Hänen sävyssään oli vihjailua, jonka Dewn kyllä huomasi. Nora vain ei tiennyt kaikkea, ei sitä, miten kierossa kaikki Dewnin pään sisällä oli.
”Äiti sanoi, että meidän pitäisi tulla pian takaisin. Ja minun täytyy... lenkittää Fifi vielä tänään.”
Nora huokaisi: ”Sen siitä saa, kun ei omista kunnon henkilökuntaa. Mistä saa aikaa hauskanpitoon tallin ulkopuolelta? Et varmaan lähtisi sieltä ikinä, ellen minä tulisi kiskomaan sinua ihmisten ilmoille aika ajoin.” Hän vilkaisi olkansa yli sellokundin perään, joka tarpoi jo kaukana. Sitten hän kääntyi Dewniin päin ja näytti uneksuvalta. ”Mutta ahh, hän sanoi aksenttiani todella söpöksi”, Nora hehkutti, kun he ehtivät Dewnin auton luo. ”Ja sello! Siinä vasta miehinen soitin...”
Dewn käänsi avaimet starttilukossa eikä vastannut mitään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 13, 2016 14:51:11 GMT
Kesän jälkeen
22.8.2014
Kesä oli lähestymässä loppuaan. Tällä kertaa se tuntui erilaiselta. Se enteili uusia alkuja, vanhojen loppuja, uusia tuttavuuksia ja uusia elämäntilanteita. Ja Charlotte oli tulossa hulluksi.
Enää viikko ja hän aloittaisi uudessa koulussaan. Hän ratsasti erityisen huonosti ja taisteli Lindan kanssa enemmän kuin yleensä, vaikka Moto kuinka yritti saada häntä taas NHB-tunnille. Hän kinasteli isän kanssa tavallistakin tulisemmin, mitä hän yleensä teki vain äidin kanssa. Dewnille hän valitti, kuinka ei varmasti ikinä löytäisi ystäviä uudesta koulustaan ja mitä, jos kukaan ei pitäisikään hänestä ja Matt olisi samalla luokalla taas ja Sophiekin olisi siellä… mihin Dewn vain taputti häntä olkaan ja sanoi, että kaikki menisi kyllä ihan hyvin, että se oli vain lukio.
”Vain lukio?!” Lotte kiljui. ”Ei, Dewn! Se on maailmanloppu! Sosiaalinen itsemurha! Jos en pääse joukkoon heti, en pääse ikinä!”
Ja niin, kuin siinä ei olisi jo ollut tarpeeksi murheen aihetta, lisää huonoja uutisia oli luvassa.
*
Ruoho oli keltaista, lehdet palaneita ja ruskistuneita ja maa kuivaa ja pölyistä, kun Lotte yhdessä parhaiden ystäviensä Emman ja Amyn kanssa harjasivat poneja ulkona harjapuomien luona. Kärpäset lentelivät heidän ympärillään ja hevoset heilauttelivat laiskasti häntiään pitääkseen paarmat loitolla.
Äkkiä Emma lakkasi harjaamasta hoitoponiaan ja huokaisi kuuluvasti. ”Okei. En voi pidätellä tätä enää. Haluaisin tunnustaa jotakin.”
Lotte ja Amykin lopettivat harjaamisen.
”Mitä nyt?” Lotte sanoi. ”Et kai aio kertoa, että olet tavannut jonkun taas? Isket silmäsi sinne sun tänne, vaikka oikeasti olet Dewnin perässä.”
”Ei, ei mitään sellaista… okei, älkää nyt menettäkö päitänne, mutta… pääsin kollegeen.”
”Oh, sehän on hienoa, Emma! Onnea”, sanoi Amy sydämellisesti.
”Eikö? Mutta juttu on nähkääs niin… se koulu ei ole täällä. Se on siellä Kaliforniassa.”
Lotte pudotti Lunan harjan kädestään.
”Etkö sie sitten halua mennä?” Amy ihmetteli.
”No, haluan!” Emma henkäisi. ”Ihan hulluna! Se on unelmien täyttymys, olen aina halunnut asua jossakin Floridassa tai Kaliforniassa tai—”
”Asua?” Lotte tarkensi kauhunkuplien tulviessa vatsaansa.
Emma irvisti. ”Niin, se on se juttu, sinne täytyy muuttaa, jos aion koulua käydä. Ja koulu alkaa ensiviikolla, joten lähden vähän niin kuin ihan parin päivän päästä.”
”Parin päivän!” Lotte huusi järkyttyneenä. ”…Ei! Et voi! Et voi jättää meitä!”
”…Ummhhh…”, Amy näytti vaivaantuneelta vilkaistessaan Lotteen, mutta Emma jatkoi: ”Minun piti kertoa aiemmin, mutta se tuntui ihan hirveältä… taisin jänistää vähän. Mutta nyt sitä ei voi oikein enää salailla, kun aloitin jo pakkaamisenkin.”
Lotte oli varma, että hänen elämänsä oli käymässä pirstaleiksi. ”Entä Dewn? Entä Isaac? Minä? Me? Miten voit lähteä?”
”Hei, ei se ole maailmanloppu”, Emma sanoi samoin, kuin Dewn joskus muinoin. ”Olen poissa täältä vain muutaman vuoden ja tulen sitten takaisin... eikä tämä tarkoita, etten tulisi käymään joka lomalla ja viikonloppuina ja—”
”Et pääse tulemaan, sinulla ei ole varaa maksaa matkoja edestakaisin niin usein!”
”Niin no, kiitos, Neiti Itsestäänselvyys. Tajusit varmaan kuitenkin jutun jujun. En ole lähtemässä lopullisesti, vaan tulen takaisin, kun olen valmistunut. Joskus vuonna 2017 tai jotain.”
Lotte ei uskonut korviaan. Vuonna 2017. Hän oli liian järkyttynyt. Tämä oli Dewn lähdössä taas uudestaan. Emma oli hänen paras ystävänsä. Charlotte kääntyi poispäin ja tarttui Lunan satulaan. Amy ja Emma seurasivat hänen esimerkkiään ja varustivat omat ratsunsa.
”Se on vähän niin kuin, että olen täpinöissäni menemään, mutta suruissani lähtemään, tiedättekö?” Emma mutisi, kun hän kiristi Isaacin satulavyötä.
He ratsastivat tallin ohi ja laidunaidan viertä. Hevoset laitumella seurasivat heidän kulkuaan ja Dodo hörisi Lunalle vihjailevaan sävyyn. Charlotten mieli oli musta ja hänen ystävänsäkin vaikuttivat melankolisilta. Ilmassa oli haikeuden tuntua ja muutosten tuulia.
He eivät olleet ehtineet kauemmas, kuin pellon toiselle puolen laskevan puron viertä seuraavan polun varteen, kun Amy rikkoi mietteliään hiljaisuuden. ”Kai miunkin täytyy nyt kertoa jotain…”
”Selvä, sinäkin olet lähdössä vai?” Lotte napsautti.
Amy huokaisi. ”…Voi olla…”
”Mitä?!” Lotte veti Lunan ohjista niin äkkinäisesti, että tamma korskahti epämukavuuttaan ja alkoi pakittaa Isaacin päälle, joka astahti pois tieltä ja pukitti takapäätään vähän. Lumbo seisoi keskellä rauhallisena ja jämptinä, kuin mikään ei voisi sitä hätkäyttää. Amy taputti ruunan kullankeltaista kaulaa vaiteliaana.
”Se ei ole varmaa ja ajattelinkin, etten puhu asiasta ihan vielä, mutta nyt kun Emmakin kertoi lähtevänsä… Äiti tapasi jonkun New Yorkista ja suunnittelee myön muuttavan sinne.”
”Mitä?!?” oli Emman vuoro kiljaista.
Lotte oli sanaton. Hän käänsi Lunan ympäri ja potkaisi sen vauhtiin. ”En voi uskoa, että te teette tämän minulle”, hän sanoi laukatessaan tiehensä. Emma ja Amy vaihtoivat surulliset katseet keskenään ja kiirehtivät sitten hänen peräänsä.
Siinä oli paljon pureskeltavaa, huonosti sulavia ja vatsanpuruja aiheuttavia uutisia.
Charlotte ei ollut koskaan ollut mitenkään kovin suosittu, hänellä ei ollut koskaan ollut paljoa ystäviä, joiden kanssa olisi voinut viettää hyvää aikaa. Saksan ja Englannin aikaan hän oli ollut vähän koulukiusattu ja syrjitty. Hänellä oli ollut muutamia ”kavereita”, jotka eivät kuitenkaan olleet oikeita ystäviä, vaan hylkäsivät hänet, kun löysivät parempaa seuraa. Dewn oli ollut hänen paras ystävänsä.
Sitten Dewn oli alkanut kasvaa aikuiseksi ja heidän välilleen oli kuroutunut epämääräinen kuilu, jonka yli Lotte ei tiennyt kuinka päästä. He eivät olleet niin läheisiä enää, mitä olivat joskus olleet. Se oli alkanut Dewnin onnettomuuden jälkeen ja lisääntynyt jonkin verran tämän käytyä kollegen Redshootissa. Ja nyt Emma oli menossa itsekin kollegeen ja kuka ties—ehkä heidänkin välinsä nyt muuttuisivat lopullisesti. He molemmat kasvaisivat. Muuttuisivat. Charlotte ei halunnut asioiden muuttuvan, hän halusi niiden pysyvän niin, kuin ne olivat. Amykin oli muuttamassa muualle… lopullisesti! New Yorkiin! Se oli toisella puolen koko mannerta! Olisi epätodennäköistä, että he näkisivät pitkään aikaan. Mitä jäi jäljelle?
Lottea itketti ja suututti, kun hän puristi Lunan ohjat tiukemmin nyrkkiinsä. Hän oli menossa uuteen kouluun ja siellä olisi Sophie, ja juuri Sophieta hän kaikkein vähiten halusi nähdä. Emma ja Amy olivat hänen ystäviään. Heidän pitäisi lohduttaa häntä ja olla hänen tukenaan, ei jättää Charlottea oman onnensa nojaan yksin, kun hän tarvitsi heitä eniten! Ja äiti saisi tyttövauvan ja unohtaisi Lotten kokonaan… kaikki hylkäsivät hänet!
Luna säikähti jotakin pusikossa ja hyppäsi sivuun. Lotte ei ollut varautunut siihen, vaan putosi satulasta ja kieri heinikkoon Lunan laukatessa tiehensä ohjat ja jalustimet läpsyen.
”JOO! JUOKSE POIS! NIIN KUIN KAIKKI MUUTKIN!” Lotte huusi sen perään. Sitten hän alkoi parkua ääneen.
Amy ja Emma löysivät hänet jonkin ajan kuluttua istumasta kyyryssä ruohikossa ja itkemästä räkäisenä polviinsa. He jalkautuivat ja taluttivat ponit lähemmäs, kumartuen molemmin puolin halaamaan häntä.
”Älä nyt, nynnerö”, Emma kuiskasi lämpimästi.
”Tässä myö ollaan ja aina ollaan. Myö tullaan takaisin”, Amy lohdutti.
”Ettekä tule!” Lotte vinkui.
”Se ei ole vielä varmaa, että myö edes muutetaan. Mummu ja vaari jää tänne, joten ainakin tulen käymään”, Amy yritti. Isaac kurottautui hamuamaan Lotten hiuksia. ”Katso. Isaackin lohduttaa.”
”Missä Luna on?” Emma kysyi.
”Otti hatkat”, Lotte niisti. ”Ihan sama.”
”Ei ehkä kannattaisi olla ihan sama… en näe sitä lähistöllä.” He nousivat ylös. ”Lähdetään etsimään. Polku on jyrkkä, poni voi mennä nurin niskoin.”
Tytöt menivät polkua alas, tutkivat lähiseutua ja tarkastivat jokaisen pusikon ja puustikon, mutta missään ei ollut merkkiäkään Lotten welshponista.
”Aivan varmasti se juoksi suoraan takaisin talliin”, Lotte sanoi. ”Mitä sitä vaivautumaan ratsastajasta…”
”Mennään sitten tarkistamaan sieltä. Vai kannattaisiko ensin soittaa kotiin ja kysyä?”
He ratsastivat takaisin Orange Woodiin, Lotte Emman takana Isaacin selässä. Kitty oli laskemassa vettä Rascalille kaivon luona vesikaukaloon.
”Kitty! Oletko nähnyt Lunaa?”
”En…?”
”Se juoksi karkuun…”
Kitty pudisti päätään. ”En oo nähnyt.”
Lotte alkoi huolestua. ”Oletko varma?”
”En oo nähnyt sitä karsinassaan, tarkoitan. Oletteko katsoneet kaikkialta? Tarhoilta?”
Siihen meni koko iltapäivä, kun he etsivät tuota pientä säpsyä ponitammaa. Vapaaehtoiset lähtivät heidän mukaansa kyntämään lähimaastoa, mutta vasta myöhään illalla, kun aurinko oli jo laskemassa oranssina tulipallona ja isä palasi kotiin karjan luota, hänellä oli mukanaan punaisen Rickyn perässä läsipäinen tamma.
”Luna!” Lotte parahti juostessaan heitä vastaan. ”Olen ollut—isä, mistä löysit sen?”
”Se oli jäänyt kiinni rinteille vähän matkan päähän laaksoon johtavalta polulta”, Raicy sanoi vakavalla sävyllä laskeutuessaan ratsailta. Ricky ravisti päätään ja hinkkasi itseään häntä vasten. Raicy katsoi Lotteen tiukasti ja pettyneesti. ”Haluaisin kuulla, miksi ponisi oli siellä täysissä varusteissa yksinään.”
”Me etsittiin joka paikasta. Putosin selästä”, Lotte puolusteli, sillä hän ei pitänyt isän tuomitsevasta sävystä. Ikään kuin hän nyt päästäisi Lunan irti tahallaan...
”Saisit pitää parempaa huolta velvollisuuksistasi, nuori neiti”, Raicy sanoi, kun hän lähti taluttamaan omaa hevostaan kohti tallia. ”Soitin jo Yvonnelle. Luna on loukkaantunut.”
”Onko?” Lotte hermostui. ”Mistä?”
”Se ontuu.”
Lotte katsoi poniinsa. Luna näytti reppanalta, likaiselta ja väsyneeltä. Mutta sen silmissä oli helpotuksen kimmellys kotiin pääsystä, ja Lotte olisi voinut vannoa, että se ei katsonut häneen yhtä pettyneesti, kuin isä.
Lotte meni talliin ja riisuttuaan ja harjattuaan poninsa, kietoi kätensä hellästi sen kaulan ympäri. Häntä alkoi taas itkettää; Luna oli hänelle tärkeä.
”Olen pahoillani”, Lotte kuiskasi sille. ”En koskaan hylkäisi sinua. Olet paras ystäväni.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 13, 2016 15:05:57 GMT
Karkulaiset
22.8.2014
Dewn juoksutti kättään Fifin valkeaa harjaa pitkin. Se pärskähti mielissään, kun Dewn taikoi housujensa takataskusta sille palan omenaa ja ruuna hamusi sen hänen avoimelta kämmeneltään.
”Hyvä on. Pakko myöntää, että on se aika eri hevonen”, Nora sanoi sovittaessaan kypärää päähänsä. Nemo, jonka hän oli saanut maastoratsukseen, seisoi hänen vierellään tallikäytävällä. Nemo oli yksi ainoista Orange Woodin hevosista, joka oli saanut Noran lämpimän hyväksynnän—muut olivat hänen mukaansa ’rahvaanomaisia tuntipolleja’.
”Tiedän”, Dewn sanoi eikä voinut pidätellä kaihoisaa ylpeyden hymyä. ”Se on tullut pitkän tien.”
”Jos vain sinusta voisi sanoa samaa”, hänen ystävänsä huomautti terävään tapaansa. Dewn vain hymähti. ”Ei, kun ihan oikeasti, D”, Nora usutti. ”Et vieläkään ratsasta? Kauanko siitä jo on? Kuinka pitkään oikein aiot kiduttaa itseäsi? Saatko jonkinlaista masokistista mielihyvää kitkuttamisesta ja itsesi kieltämisestä, vähän niin kuin selibaatit?”
Dewn naurahti ilottomasti ja käänsi selkänsä Noralle, joka jatkoi paatoksellisesti: ”Et voi välttää ratsastusta lopun ikääsi, se on verissäsi. Se on mitä olet—mitä teet!”
”En olisi niin varma”, Dewn sanoi vähän kiusaantuneena. Hän taputti Fifin turpaa.
”No, minä olen. Joten sinun on parasta kammeta takaisin satulaan—ja pian, vaikka se olisi viimeinen uhraus, jonka teen.” Nora talutti Nemon dramaattisesti nokka pystyssä hänen ohitseen ulos talleilta, ja Dewn seurasi hetken kuluttua hänen perässään huokaisten syvään ja ravistellen päätään itsekseen.
He eivät olleet ehtineet edes tilan porteille asti, kun Alexiina huusi: ”Dewn, hetki!” Äiti marssi heidät kiinni ja näytti oudon vakavalta. Dewn mietti, mitä Charlotte tai Robert oli sillä kertaa tehnyt. ”Anna—missä hän on?”
Dewn oli yllättynyt. ”Redshootissa...?” hän vastasi epävarmasti.
”Redshootissa!?” Alexiina toisti. ”Ja minkähän ihmeen takia hän on siellä ja kenen kanssa?”
”Ei kenenkään… hän pyysi, että jättäisin hänet kaupunkiin, kun hain Noraa. Hän lupasi tulla takaisin bussilla.”
”Niinkö tosiaan?” Alexiina synkisteli. ”En muista antaneeni hänelle lupaa sellaiseen, eikä myöskään Emily tai Raicy.”
”Minä en tiedä”, Dewn sanoi. ”Olin siinä käsityksessä, että hän oli sopinut asian, mutta ilmeisesti sitten ei.”
”Ei, mitään sellaista ei ole sovittu. En pidä tästä. Me olemme hänen huoltajiaan, kun hän asuu kanssamme ja nyt hän on yksin Redshootissa, vieraan maan suurkaupungissa? Dewn, et olisi saanut jättää häntä sinne. Sinun olisi pitänyt soittaa minulle.”
”Luulin, että hänellä oli lupa”, Dewn toisti.
Alexiina ravisti päätään. ”No, ei siitä auta nyt enää riidellä. Yritän vielä soittaa hänelle…” Hän käveli pois.
Nora kohautti olkiaan Dewnille. ”Iso tyttö, kyllä hän pärjää”, hän tuumasi. ”Minä olen vastannut itse itsestäni sitten viisivuotiaan. Eikä Redshoot nyt niin iso kaupunki ole, täällä, keskellä-ei-mitään-maassa.”
”Redshoot on Firehedgen suurin kaupunki”, Dewn mutisi synkästi huultaan purren. Ehkä hän oli tosiaan ollut vähän vastuuton jättäessään serkun yksinään suurkaupunkiin…
”Älä märehdi sitä nyt”, Nora sanoi ja ponnisti Nemon selkään. ”Et ole tehnyt mitään väärin; mistä sinä olisit voinut tietää, että hän valehteli? Se on hänen vastuullaan. Mennään.” Hän ratsasti Nemon tallitielle ja Dewn lampsi hänen peräänsä taluttaen Fifiä, Dewnin koiran Edin juostessa heidän ympärillään.
*
Kun he myöhemmin palasivat takaisin kotiin maastolenkiltään, Alexiina oli jälleen heitä vastassa.
”Eikö kumpikaan teistä pidä kännykkää mukanaan?” hän huusi jo kaukaa. ”Luna on kadoksissa!”
”Mitä?”
”En voi uskoa tätä!” Äiti näytti stressaantuneelta. ”Miksi kaikki karkailevat eivätkä pysy nätisti näköetäisyydelläni? Niin kuin ei tässä olisi muutenkin paljon ajateltavaa ja tekemistä ilman, että täytyy olla lapsenlikkana hevosille ja ihmisille… Raicy on vielä laaksossa ja Emily on sairaana, Lotte putoaa poninsa selästä ja Anna—”
”Saitko häntä kiinni?”
”En”, Alexiina huokaisi turhautuneena, ”ja alan käydä levottomaksi. Alkaa olla jo myöhä ja hänen puhelimensa menee vastaajaan, kun yritän soittaa. Miksei kukaan ole tavoitettavissa! Koetin soittaa teillekin, jos olisitte menneet etsimään Lunaa… jos jotain sattuu…” Hän juoksutti kättä hiuksissaan, mikä oli epätavallinen näky äidiltä.
”Älä murehdi, äiti”, Dewn rauhoitteli. ”Anna on varmasti pian kotona. Ja me voidaan auttaa etsimään Lunaa.”
*
Vaikka Luna myöhemmin illalla löytyikin ja tuotiin Raicyn toimesta takaisin kotiin, Annaa ei näkynyt eikä kuulunut. Alexiina piti hätäkokouksen olohuoneessa, missä hän halusi kuulla, mikä oikein oli homman nimi Annan suhteen.
”Hän ei ole vieläkään asettunut tänne”, hän sanoi vakavana, ”ja voin vain luottaa siihen, että meistä jokainen tekee oman osuutensa, jotta hänellä—ja kaikilla meillä—olisi kotoisa olo täällä.”
”Anna on aina ollut vähän päätön ja ajattelematon”, Billy sanoi kuulostaen pahoittelevalta sisarensa käytöksestä. Kuitenkaan hän ei vaikuttanut turhan huolestuneelta. ”Hän ei aina ajattele miten hänen käytöksensä hankaloittaa muiden elämää ja menee pitkälti oman päänsä mukaan... tavallinen teinityttö.”
”Siistiä, sisko on karannut!” Bob virnuili innoissaan ja mielissään. Billy ja Raicy loivat molemmat häneen yhtä aikaa vaarallisen katseen, ja pojan hymy haihtui hieman.
”Tämä ei ole leikinlaskun paikka”, Alexiinakin sanoi. ”Hän ei vastaa kännykkään. Raicy on päättänyt lähteä ajamaan Redshootiin etsimään häntä.”
Isä näytti todella väsyneeltä, ja Dewn oli pahoillaan hänen puolestaan.
”Minä menen”, hän tarjoutui. ”Ajoinhan hänet sinne alunperinkin.”
Raicy katsahti häneen hyväksyvästi.
”Minä tulen mukaan”, Nora sanoi heti.
”Mitä järkeä siinä on?” kysyi Lotte. Hän oli mököttänyt siitä lähtien, kun Luna oli tullut takaisin kotiin, vaikka olisi voinut kuvitella, että hän olisi ollut poninsa paluusta iloinen. ”Ette edes tiedä missä hän on siellä. Hän voi olla missä tahansa… se on vähän isompi ja vaikeampi paikka etsiä yhtä kadonnutta henkilöä, kuin Waterphewn kyläpahanen…”
”Kiitos, Charlotte, emmeköhän me kaikki ole tästä tietoisia”, Alexiina keskeytti. ”Mutta mitä muutakaan voimme tehdä?”
”Istua ja odottaa?”
”Meidän täytyy soittaa Williamille—”
Raicyn kasvot kiristyivät.
”Soitan heti”, Alexiina jatkoi päättäväisesti ja kurottautui kohti puhelinta, mutta se oli nopeampi; puhelin helähti soimaan ennen kuin äiti ehti edes koskea siihen. Hämmentyneenä, Alexiina rypisti otsaansa ja meni toiseen huoneeseen puhumaan.
”Mitäs minä sanoin”, sanoi Lotte laiskasti käsipuuskastaan.
Hetken päästä Alexiina tuli takaisin ja näytti helpottuneemmalta.
”Kuka se oli?”
”Soittiko Anna?”
”Ei”, Alexiina vastasi. ”Se oli William. Mutta Anna on hänen kanssaan.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 13, 2016 15:15:16 GMT
Annan päiväkirja 10. elokuuta 2014
Vielä vajaa kuukausi ja koulu alkaa. Menen samaan lukioon Charlotte-serkun kanssa. Mummi vei meitä ostamaan uusia vaatteita ja koulutarvikkeita. Sitten tapasin yhden tytön, Sophien, joka sanoi myös olevansa samassa koulussa ja hengasin vähän hänen kanssaan. Tuntuu hyvältä tietää, että tunnen nyt edes jonkun uudesta paikasta… Sophie pyysi minua ulos huomennakin ja sanoi, etten saa kertoa Centereille hänestä, koska he eivät kuulemma kauheasti pidä hänestä. Kysyin miksi ja Sophie sanoi, että kun he eivät ole kauhean suvaitsevaisia, niin he pitävät häntä liian outona. Sitä kyllä isäkin on joskus puhunut, etenkin sedästä... että he eivät koskaan anna anteeksi. Haluan vain pois täältä.
13. elokuuta 2014
Olin tänään Sophien kanssa. Kävimme Bridgetweetissä, missä hän asuu ja hän näytti muun muassa jännän paikan isoissa viemäreissä sillan alla. Koko kylän alla menee kuulemma valtava putkiverkosto, jota pitkin pääsee ties minne! Mutta mikä oudompaa – siellä oli petivaatteita ja muovikasseja, ihan kuin joku asuisi siellä… Varmaan joku koditon. Sophie väitti kivenkovaa, että siellä asuu ihmissusi. Hän penkoi kasseja ja lähdettiin sitten pois ja haettiin jäätelöt.
15. elokuuta 2014
Sophie soitti Centerien puhelimeen, kun kännykästä oli loppunut akku ja Dewn vastasi. Sophie kysyi haluanko lähteä taas pihalle. Lähden vasta myöhemmin illalla. Nyt pitää lopettaa, kun joku on taas tulossa tänne…
Eikö täällä saa missään olla rauhassa?? Nettikään ei toimi kännykässä täällä takapajulassa.
17. elokuuta 2014
Dewn-serkulla oli tänään syntymäpäivät ja hän sai koiran. Se oli samanlainen novascotilainen, kuin Arin Edward… Dewn pyysi minuakin antamaan nimiehdotuksen ja sanoin Ed, ja Dewn antoi sen sille nimeksi (tosin oikea nimi on joku Applehead, wtf). Sitten Dewn lupasi myös ottaa minut mukaan, kun hän ajaa Redshootiin hakemaan jotain kaveriaan lentokentältä. Redshootin kautta me tultiin isän kanssa silloin tänne. Kun olin eilen Sophien kanssa, hän lainasi minulle rahaa matkaa varten, jotta voin mennä tapaamaan isää. Sophie on tosi mahtava… hän on ainut, joka oikeasti ymmärtää minua täällä. Hän sanoi, että hänen äitinsä auttaa syrjiintyneitä ja kodittomia nuoria tai muita ongelmalapsia ja Sophie oli puhunut minusta hänelle ja hänen äitinsä oli halunnut antaa rahaa, jotta pääsen katsomaan isää. Hyvä tietää, että täällä on oikeasti mukaviakin ihmisiä eikä mitään tekopyhimyksiä! En aio kertoa, että lähden isän luo, koska täti ja setä eivät varmasti päästäisi.
23. elokuuta 2014
Seattle. Mikä upea kaupunki.
Isä ajoi minut eilen hotellilleen, olimme perillä vasta yömyöhään. Hassua, ettei isän sviitti ollut niin fiini kuin yleensä, vaan ihan tavallinen. Olin vähän pettynyt. En nukkunut silmällistäkään, kun oli niin paljon ihasteltavaa upeissa kaupunginvaloissa. Seattle on kuin avaruuskaupunki, kuin olisi tullut ihan toiselle planeetalle sitten sedän ja tädin maatilan. Istun nyt hotellin ikkunalaudalla. Täältä on näkymä Space Needleen, mikä näyttää ihan ufolautaselta etenkin aamuruskoa vasten. Isä on töissä, mutta lupasi, että vie minut syömään ravintolaan tullessaan takaisin.
Onneksi päätin tulla!!
En halua enää koskaan takaisin sinne löyhkäävään konilaan. |
|
