katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 338 
Oma hevonen: Honey
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Dewn on Jan 13, 2016 15:27:59 GMT
Tuhlaajatytön paluu
28.8.2014
Loppukesä teki parastaan ja oli päivä päivältä elokuun viimeisellä viikolla käynyt kuumemmaksi, helteisemmäksi ja tukalammaksi. Ukkonen jyrisi ja murahteli vähän väliä jossakin horisontissa merellä ja kukkuloiden tuolla puolen, ja hevoset noudettiin pitkältä kesälomaltaan takaisin talliin, missä oli ulkoilmaa viileämpää ja mukavampaa.
Dewn talikoi paita hiestä liimautuneena selkäänsä karsinoita, kun Gillian lipui kiireesti talliin.
”Dewn, he tulivat!”
Dewn suoristi selkänsä ja laittoi talikon nojalleen seinää vasten. Pyyhkien märkää otsaansa käteensä ja koettaen kaapia lässähtäneitä hiuksia irti päästään, hän meni Gillianin perässä ulos tallipihalle.
Mustankiiltelevä kalliin näköinen auto ajoi tallipihaan ja kääntyi parkkiin niin, että hiekka pöllysi. Talon ovi kävi, ja Emily ja Alexiina tulivat ulos perässään Bob ja Isabella, ja Billy, joka oli ratsastamassa kentällä Nemolla Noran ohjauksessa, hyppäsi alas satulasta ja vei hevosen kiireenvilkkaan odottamaan harjauspuomin luo katoksen alle.
Autosta astui ulos asiallisesti, mutta kevyesti pukeutunut mies aurinkolaseineen ja karkaavine hiusrajoineen, ja toiselta puolelta esiin tuli vaaleanpolkkatukkainen tyttö selvästi uusissa, hienommissa vaatteissaan.
”Anna”, Alexiina ja Emily henkäisivät yhteen ääneen ja kiiruhtivat tämän luo. ”Olimme niin huolissamme!”
”Se ei ollut kovin mukava temppu”, isoäiti moitti.
”Olen kovin pahoillani, William”, Alexiina sanoi.
”Ei se mitään, olin tosin vähän itsekin yllättynyt, kun Anna soitti”, sanoi Dewnin ja Charlotten setä.
”Jouduit ajamaan Seattlesta asti taas tänne.”
”No, minun olisi pitänyt tulla käymään jo aikaisemmin. Bob!”
Robert syöksyi isänsä syliin ja Isabella töpötti hänen perässään kiljuen riemusta. William kaappasi molemmat nuorimmat lapsensa kainaloon ja nosti ilmaan. Anna jauhoi mälsänä purkkaa heidän vieressään eikä näyttänyt kovin ilahtuneelta ollessaan taas takaisin hevostilalla.
Dewn ja Gillian vaihtoivat katseet kulmiensa alta.
”Minä keitän teetä ja kahvia, tulkaa sisään”, Emily hössötti.
”Sinulla on hienot vaatteet, Anna”, Alexiina sanoi ystävällisesti. ”Millaista Seattlessa oli?”
Anna ei vastannut, vaan käveli koppavasti tätinsä ohitse. Alexiina näytti hetken aikaa hölmistyneeltä ja eksyneeltä. Dewniä ärsytti. Annan asenne oli Charlotteakin kauheampi. Gilliankin kurtisti lievästi kulmiaan.
Raicy tai Charlotte ei liittynyt kattauksen ääreen. Charlotte oli ratsastamassa Lindaa Moton valmennuksessa, ja Raicy oli todennäköisesti taas vahtimassa karjaa—mitä tahansa, jotta välttyisi kohtaamasta veljeään.
”Miten teillä on mennyt täällä?” William kysyi.
”Hyvin, isä, olen kehittynyt paljon ratsastuksessa”, Billy sanoi ylpeästi. ”Olen päässyt pari kertaa mukaan ajamaan lehmiäkin.”
”Billystä on ollut paljon apua”, Alexiina sanoi.
”Entäs teillä, Bob? Bella?”
Robert marisi kuinka tylsää hänellä aina oli, mutta niin sanoessaan hän kuitenkin virnuili leveästi eikä selvästikään täysin tarkoittanut sanomaansa. Bella taas alkoi äkkiä itkeä ja halusi istua isänsä sylissä pyytäen, ettei tämä enää lähtisi.
”Isä, minä haluan muuttaa Seattleen kanssasi”, Anna sanoi sävyllä, joka kieli, että siitä aiheesta oli keskusteltu jo useampaan kertaan.
”Minä myös!” sanoi Bella.
William huokaisi. ”Anna, ei se onnistu. Tiedäthän, että olen todella kiireinen töissä ja—”
”Ei se haittaa. En ole vaivaksi. Voin ihan hyvin asua hotellilla ja viihdyttää itseäni…”
”Et sinä siellä haluaisi olla päivä toisensa jälkeen. Sitä paitsi, eikö koulu ala ihan pian?”
Anna supisti suunsa kiinni ja näytti pettyneeltä.
”Charlotte ja Gillian käyvät samaa koulua”, Alexiina kertoi. ”Et ole yksin siellä.”
”Sehän on hyvä”, vastasi William.
*
”Se on ikävää, ettei Anna tykkää olla täällä”, puhui Gillian Dewnille ja Noralle, kun he olivat ulkona suihkuttamassa Rickyä, Eweä ja Mandyä. Oli niin kuuma, että hevosetkin tuntuivat olevan offline-tilassa ja tuskin jaksoivat korviaan heilauttaa.
”Ehkä hänen pitäisi kokeilla ratsastamista”, sanoi Nora ja loi lipevän katseen Dewniin, ”niin kuin eräiden muidenkin…”
”Ei häntä voi pakottaa, jos hän ei halua”, Dewn sanoi heti.
”Mutta onko hän edes kokeillut? Se voisi olla avartava kokemus.”
”Kaikki eivät ole hevosihmisiä, Nora.”
”Minustakin se olisi hyvä ajatus. Siis, että hän edes yrittäisi olla vähän enemmän tekemisissä tallilla ja hevosten ja meidän kanssa… hän ei kokisi itseään niin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.”
”Ehkä hän pelkää hevosia.”
”Peloista on hyvä päästä yli ja voittaa ne”, Nora sanoi ja katsoi taas Dewniä. Dewn oli, kuin ei huomaisikaan.
Gillian huokaisi hiljaa. ”No… ehkä hän muuttaa vielä mielensä.”
”Tuskinpa vain.”
”Minä kuolen!” huusi Charlotte läähättäen ratsastaessaan pois pölyiseltä kentältä Lindan kanssa. ”Kuolen kuumaan! Helteeseen! Janoon! Mitä rääkkiä!”
”Janoon? Minä voin auttaa”, Dewn virnisti ja suuntasi letkun vesisuihkun kohti Lottea. Linda hätkähti pelästyksissään ja pomppasi paikallaan korskahtaen, ja Lotte kirkui ja kastui läpimäräksi. Nora räkätti räkäisesti.
”AAH! Oletko hullu?!” Lotte huusi. ”Olisin voinut kuolla!”
”Luulin, että olit jo kuollut”, Dewn vastasi virnuillen. ”Näytät yhtä hirveältä kummin vain.”
”Haa haa haa. Kostan tämän vielä”, Lotte nurisi ja jalkautui alas hevosensa selästä taluttaen Lindan kohti talliovia. Dewn, Gillian ja Nora vilkaisivat tietäväisinä kerran kaikki toisiinsa nauruaan pidellen ja sitten suuntasivat suihkunsa yhtä aikaa kohti Lotten selkää.
Iloisen kauheat kiljahdukset kajahtelivat tallipihalla, kun Anna istui yksinään syrjässä puun alla ja itki. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342 
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 13, 2016 16:21:58 GMT
Lukio
1.9.2014 Waterphewn lukio oli kauniilla paikalla Sunportissa hieman korkeammalla kaupungin muita rakennuksia. Se oli juuri sopivan kaukana ydinkeskustasta ollakseen kaupunkiseudun rauhallisella puolella, muttei liian kaukana, jotta nopea keskustaan pääsy bussilla olisi ollut liian vaikeaa. Koulun takapihalta näkyi pienelle lammelle, joka sijaitsi jonkin matkan päässä. Siitä oli mainittu koulun esitteessä ja kerrottu, että se oli sangen suosittu opiskelijoiden hengailu- ja juhlintapaikkana, jossa myös koulun tanssiaiset perinteisesti pidettiin.
Aivan ensimmäiseksi kaikki oppilaat kerääntyivät koulun saliin lukuvuoden alkajaisseremoniaan. Gillian, jolla alkoi toiseksi viimeinen vuotensa, meni omia menojaan ja Anna teki sangen selväksi, ettei halunnut liikkua Charlotten seurassa. Niinpä Charlotte meni muun massan mukana, tunnistaen ohimennen yhdet tutut kasvot: Tony Clarksonin, joka oli ollut Lotten luokalla jo aikaisemmin, mutta jonka kanssa hän ei ollut oikeastaan koskaan ollut sen kummemmin missään tekemisissä. Waterphew High School tai ”Droppi”, kuten paikalliset kutsuivat, ei ollut niin suuri opinahjo, mutta kuitenkin suosittu ja sinne saapui opiskelijoita kauempaakin muista kaupungeista, vaikka koulumatkat olisivat tällöin olleet hyvin pitkiä. Se oli myös yksi koko Yukonin suosituimmista lukioista ja siten pääsyvaatimukseltaan korkeatasoinen, sijoittuen TOP-listan kärkeen kaikissa opiskeluun liittyvissä tutkimustuloksissa. Oli silkka ihme, että Charlotte oli parina viime vuonna alati laskevine kouluarvosanoineen edes päässyt sisään.
Kun koulun rehtori Kenneth Pellerin tervetulo- ja esittelypuhe alkoi, Charlotte nappasi puolikorvalla vain jotain tietoa sieltä täältä—sinä vuonna ykkösluokkalaisia olisi vain yksi luokka, eli Lotten luokka. Lotte pohti keitä muita tuttuja oli tullut Droppiin. Hän etsi katseellaan Mattia, poikaa, joka oli ollut monta vuotta hänen luokallaan ja, jolla oli "kuulemma" ollut ihastus Lotteen lähes yhtä pitkään. Mutta Lotte ei ollut koskaan pitänyt hänestä; Matt oli ollut ällöttävä, liian mukava ja aina nuohoamassa hänen perässään. Lotte tiesi monien entisten luokkalaistensa menneen muualle kouluihin tai muuttaneen (sillä olihan se muotia mennä kouluun joko Isteriin tai Albertaan, kuka sitä nyt halusi mihinkään pikkukylään jäädä?), mutta Droppi oli ollut selvä valinta Lottelle, ja sitä paitsi, Sophie oli anellut häntä tulemaan juuri tänne… Nyt, kun he eivät enää olleet ystäviä, Lotte katui vähän päätöstään. Onneksi Gillian sentään olisi samassa koulussa hänen kanssaan.
Charlotten luokanvalvoja oli terävännäköinen punatukkainen nainen, joka opetti historiaa. Tervetuliaisseremonian jälkeen Charlotten uusi luokka seurasi tätä salia vastapäätä olevaan luokkaan.
”Minun nimeni on Jennifer Robinson”, nainen aloitti yhtä terävällä äänellä, kuin hänen kasvonpiirteensä edellyttivätkin, ”ja kuten jo ymmärsitte, olen luokanvalvojanne. Aineeni on historia ja tämä on historian luokka, joka tulee myös olemaan teidän kotiluokkanne.” Hän kumartui pöydälleen ja otti esiin paperin. ”Voisin mainita, että minulla on erinomainen nimimuisti ja muisti ylipäätänsä. Opin nimenne nopeasti. Siitä huolimatta haluan, että istutte näin alkuun aakkosjärjestyksessä. Sitä mukaa, kun etenen nimilistassa, ottakaa uusi paikkanne ja kertokaa jotakin itsestänne. Onko ymmärretty?”
Luokka mumisi hiljaa ja jännittyneesti. Charlotte huokaisi. Hänen oli juuri onnistunut saada hyvä paikka luokan perältä omasta rauhasta ja nyt hän taatusti joutuisi istumaan edessä—olihan C aakkosten alussa.
”Rhonda Allyson”, Mrs. Robinson sanoi. Isokokoinen vaaleahiuksinen tyttö ensimmäiseltä paikalta nosti kätensä.
”Tarkoittaako tämä, että olen jo oikealla paikalla?” hän virnuili.
Mrs. Robinson nyrpisti nenäänsä, kuin moinen sattuma ei olisi ollut laisinkaan hänen mieleensä. ”No, ilmeisesti. Mutta nouse silti ylös ja kerro luokalle jotakin itsestäsi.”
Rhonda nousi ylös. Hän oli pitkä, helposti pidempi kuin monet luokan pojista tai ainakin yhtä pitkä, ja vaikutti itsevarmalta. ”Mitäs pitäisi kertoa?”
”Kerro mitä haluat. Mistä pidät ja niin edelleen, kyllä te tiedätte”, Mrs. Robinson ravisti kättään kärsimättömänä.
Rhonda kääntyi luokkaa kohti ja osoitti itseään. ”Rhonda Allyson. Se olen minä”, hän virnisti. ”Tykkään tanssia. Ja tykkään upeista pojista”, hänen silmänsä välkähtivät erään mustatukkaisen pojan suuntaan, joka istui hänen vieressään ensimmäisessä rivissä. Poika vilkaisi takaisin häneen niin tyytymättömän, epäkiinnostuneen ja epähuvittuneen näköisenä, ettei Lotte olisi saanut sellaista ilmettä kasvoilleen huonoimpinakaan päivinään. ”Rakastan myös juhlia, kokoontumisia, tanssiaisia… kaikkia tilaisuuksia, joissa ihmisillä on hauskaa kanssakäymistä keskenään.” Rhonda hymyili vielä katsahtaen Mrs. Robinsoniin, joka tuijotti nimilistaa, joten hän istuutui takaisin alas paikalleen.
”Natasha Bloomgrin.”
Kaikki kääntyivät taas katsomaan, kuinka toinen vaaleahiuksinen tyttö nousi ylös ja närkästyneen näköisenä vaihtoi paikkansa edellisen tytön taakse, hätyyttäen tumman pojan pois penkistään. Tyttö käännähti ympäri napakasti suun maiskauksen säestyksellä.
”Olen Natasha. Olen taiteilija, malli sekä sisustusharrastelija.” Hän nosti kulmakarvojaan, kuin haastaakseen muut uskaltamaankin väittää vastaan, ettei verenoranssi muka ole väri. Sitten hänkin istuutui.
Mrs. Robinson kohotti nimilistaa. ”Candy Cashwell.”
Tällä kertaa jokseenkin söpö, innostuneesti hymyilevä tyttö pongahti ylös ja mennessään paikalleen, hypähti pienesti päkiöillään, kuin perhonen valmiina lentoon. Hänen äänensä oli hento ja makea, joten nimensä ei olisi voinut hänelle paremmin sopia.
Sitten: ”Charlotte Center.”
Charlotten vatsalaukkukin hypähti hivenen, kun hän nousi tuolistaan. Hän tunsi uusien luokkatoveriensa tuijotuksen, mutta joutui onneksi siirtymään vain yhden jonon verran ja hieman eteenpäin.
”Hei”, Lotte tervehti vaivaantuneesti. ”Nimeni on Charlotte, mutta kaverit usein sanovat vain Lotte. Öö… olen soittanut pianoa monta vuotta ja käynyt musiikkipainotteista peruskoulua… minulla on kaksi omaa hevosta. Asun Waterphewssä.”
Hän nosti katseensa lattiasta ja huomasi muiden edelleen tapittavan häntä kohteliaasti. Lotte punastui hivenen ja sai sitten luvan istuutua alas. Tyttö hänen edessään, Candy, kääntyi ympäri, hymyili ystävällisesti ja kuiskasi: ”Moi.”
Ensivaikutelma uudesta luokasta muodostui nopeasti. Tumma poika, jonka Natasha oli näykkinyt, esitteli itsensä Eric Copperiksi. Hänellä oli silmälasit ja todella tylsät vaatteet ja hän puhui verkkaisesti. Johan Eventillä oli oranssinpunainen hiuspehko, joka törrötti ulos hänen päästään kuin ulkoavaruudellinen viidakkopensas. Hän oli hyvin värikäs niin ulkonäöllisesti, kuin käyttäytymiseltäänkin, liikkuen arvaamattomasti ja ylivilkkaasti sekä tehden erikoisia ääniä itsekseen, kuten sihinää isojen hampaiden välistä, tyrskähtelyjä nenästä ja röyhtäilyä. Hän ei tuntunut välittävän ympäristöstään ja kertoi harrastuksekseen jalkapallon sekä ”en mitään erikoista”.
Charlotten oli pakko myöntää, että Adam Hyde, se, jolle Rhonda oli koettanut flirttailla, ei ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hänellä oli tumma tukka ja oudot silmät, komea vahva leuka sekä pienet laatikkomaiset kasvot, mutta näytti alituiseen vakavalta, ikävystyneeltä ja ylimieliseltä. Hänen vaatteensa vaikuttivat hyvälaatuisilta ja siisteiltä, joten Lotte epäili niiden olevan merkkituotteita. Harmi, että hänen ilmeensä oli koko ajan niin hapan—se söi huomattavasti hänen viehättävyyttään. Hän kuulemma myös kilpaili golfissa.
Patricia Icemond oli goottityttö pitkillä silkkisen mustilla hiuksilla ja raskaalla silmämeikillä. Hänen kasvonsa pysyi hyvin tarkasti samanlaisena, alavireisen neutraalina, kun hän vaihtoi pulpettiansa ja kertoi itsestään vain nimen ja asuinpaikan. Kun Hayley Jerkinsin nimi kutsuttiin, tyttö, jota Lotte oli ensin ajatellut pojaksi, huusi luokan perältä: ”Se on Ty!”
”Täällä lukee Hayley papereissani, joten Hayley se on, neiti Jerkins”, Mrs. Robinson totesi äyskäästi ja jätti huomiotta protestoivan ulinan, jonka Hayley päästi vimmoisasti mennessään määrätylle paikalleen. Hänen päänsä oli ajettu kaljuksi vihreää ruohokaistaletta lukuun ottamatta, joka pilkotti pään keskeltä ja hänen kasvonsa olivat pyöreät kuin vauvalla.
”Mä olen Ty”, hän aloitti ja seisoi laiskasti pulpettinsa vieressä. ”Ja se, joka uskaltaakin lausua nimen Hayley ääneen, menettää päänsä.”
Mrs. Robinsonilta pääsi paheksunnan maiskaus. Oli Tyn vuoro jättää se huomiotta. ”Asun Branstonissa. Vielä toistaseks. Skeittaan, harrastan tokoa, teen katutaidetta ja puuhailen kaikenlaisten pelien ja vehkeiden parissa.” Hän rämähti penkkiinsä.
Galina Kraminawa oli syntyjään intialainen ja todella nätti. Kun hän vaihtoi paikkaansa, häntä seurattiin katseella edellisiä pidempään. Lotte mutristi suutaan. Galinalla oli pitkä tummansininen mekko (mikä oli upea, muttei olisi koskaan istunut Lotten ylle) ja joitain hopeaisia helyjä ranteissa ja kaulassa. Hänellä oli mielenkiintoinen matala, kahahteleva ääni ja tapa, jolla hän hiveli käsiään puhuessaan vältellen suoraa katsekontaktia kehenkään, vaikutti Charlottesta kopeudelta. Charlotte tuijotti häntä äkeästi vielä pitkään, kun Galinan vuoro oli ohi ja tämä oli jo istuutunut tuoliinsa.
Paul Laurell, taas toisaalta, oli niin totaalisen mitäänsanomaton ja hiljainen poika, ettei hänessä ollut niin mitään mielenkiintoista. Hän kuvitteli ilmeisesti olevansa jonkinlainen hevari ja mainitsi itsestään vain kasan koskaan-kuullutkaan bändeistä, joita suosi ja jotka kuulemma olivat ”ainoata oikeaa musiikkia”. Edes Lotte, joka tiesi jonkin verran underground-musiikista, ei ollut ikinä törmännytkään sen nimisiin yhtyeisiin.
Holly MacLoranilla oli pinkki tukka ja pinkkiä kiiltoa huulissaan ja hän käveli kuin olisi jatkuvasti valokuvattavana. Hän puhui nenästä ja ei joko tajunnut tai teeskenteli harvinaisen hyvin, ettei huomaisi, kuinka muutamat luokkalaiset naurahtelivat hiljaa ja heittivät toisiinsa silmänpyörityksiä Hollyn kertoessa itsestään—mitä hän selvästi rakasti.
Kun Mrs. Robinson sanoi, ”Matt Paul”, Charlotte hätkähti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa, että Matt olisi hänen luokallaan… Luokan kauimmaisesta nurkasta, jonne Lotte ei ollut edes jaksanut silmiään kääntää ennen kuin nyt, nousi ylös tuttu poika ja asteli paikkansa luo.
Matt.
Kaikista niistä mahdollisista entisistä luokkalaisista ja niistä kouluista ja mahdollisuuksista, samalle luokalle uuteen kouluun Charlotten kanssa täytyi tulla juuri Matt Paul. Emma ja Amy olivat revenneet liitoksistaan...
Ystäviensä ajatteleminen sai Lotten olon haikeaksi. He olivat pitäneet jäähyväiset ennen koulun alkua ja Lotte oli itkenyt koko illan silmänsä punaisiksi. Myös Amy oli muuttanut äitinsä ja sisarustensa kera, eikä Lotte ollut vielä täysin sisäistänyt sitä, että kaksi hänen parasta ystäväänsä eivät enää notkuisi tallilla hänen kanssaan.
Matt kertoi olevansa tuttuja Tonyn kanssa. Ei mitään mainintaa Lottesta tai edes vilkausta tähän päin! Lotte ei ollut varma, olisiko ollut loukkaantunut moisesta huomaamattomuudesta vai helpottunut, että säästyi turhalta huomiolta.
Raul Rockton ja Crimley Scott ilmeisesti tunsivat myös toisensa jo ennestään, sillä istuutuivat perätysten ja löivät niin tehdessään hirnuen kättä. Ensimmäinen oli lihaksikas ja letkeän oloinen jalkapalloilija; jälkimmäinen vaaleapiirteinen hipsteripukeutunut silmälasipäinen poika, joka oli kuulemma myös pelaaja sekä nautti tiettyjen elokuvien katselusta.
Nancy Simsin kohdalla Mrs. Robinson soi pidemmän katseen ja pienen hyväksyvän nyökkäyksen, jota opettaja ei ollut tehnyt kenenkään muun kohdalla. Tällä tytöllä oli vaaleanruskeat lyhyet hiukset ja atleettinen rakenne, mutta hänen kasvonsa olivat omahyväiset ja hieman epäystävälliset—Lottelle tuli jostain syystä Sophie mieleen. Sitten kävi ilmi, että tyttö oli yhden koulun opettajan tytär. Lotte ei vielä tiennyt tulevista opettajistaan, joten ei tiennyt siitä sen enempää.
Sitten olivatkin enää vain Josh Tomford ja nörtiksi itseään kutsuva ”sarjakuva- ja fandomtyttö” Irene Webler, ja siinä kaikki. Selvästi jenkkiläinen Tomford (kuten hän toivoi kaikkien nimittävän itseään sukunimeltä) keskeytti opettajan ja piti pitkän puheen texasilaisella aksentilla voimakkaasti pyörivien r-kirjainten kera siitä, kuinka otettu hän oli pääsystä tähän lukioon ja kuinka hän odotti innolla kaikkia uusia tuttavuuksia, joita koulussa saisi pian tavata. Hän piti cowboyhattua kohteliaasti puhuessaa käsissään ja hämääntyi suuresti, kun istuuduttuaan alas Raul nyppäsi sen pois hänen päästään. Tomfordin farmarifarkuissa oli suurikokoinen solki, jota hän nakutti etusormilla. Charlotte tunsi jostain syystä suurta myötähäpeää tämän puolesta ja teki itselleen lupauksen, ettei koskaan paljastaisi luokalleen olevansa itsekin maalta.
Kun luokka oli käyty läpi, he saivat lukujärjestyksensä ja kävivät läpi peruskauraa eli koulun sääntöjä ja asioita tulevasta lukuvuodesta ja niin edelleen. He saivat myös omat koulukaapit toisesta kerroksesta. Sitten he menivät syömään ja ruokailun jälkeen heitä oli vastassa historialuokan edessä koulun seniorivuoden tutorioppilaat, kaksi tyttöä ja yksi poika, jotka lupautuivat esittelemään heille koulua.
”Okei, moi kaikki, minä olen Daniela ja tässä ovat Geoff ja Annie. Me ollaan teidän tukioppilaita, että jos tarvitsette jossain apua—”
”—kiistassa opettajien kanssa—”
”…niin, tai muuten, niin meitä voi tulla vetämään hihasta. Tämähän on teidän kotiluokka, eikö?”
”Historiaa!” Annie pelotteli ja nauroi. ”Me otetaan osaa siihen, että saitte Robinsonin omaopettajaksi… no, ei vain, ei hän niin paha ole.”
”Tylsä vain, eikä tiedä mitään hauskanpidosta—”
”Häneltä on turha toivoa, että jättäisi katsomatta läksyt tai unohtaisi koepäivän. Hän ei unohda koskaan mitään.”
”Se on kyllä totta.”
Tutorit veivät heitä hieman eteenpäin historialuokasta seuraavan oven eteen. ”Tuossa noin on opettajien luksuslukaali.”
”Salaperäinen paikka, jonne ei oppilaat hevillä pääsekään…”
”Huhu kertoo, että niillä on siellä kolme seitsemänviiden tuuman taulutelevisiota, akvaario ja mokkamasiina. Toistaiseksi todisteita ei ole esitetty.”
He jatkoivat eteenpäin pääaulaan, jonka kautta Lottekin oli sisään tullut. Siellä täällä muutamia vanhempia opiskelijoita ja henkilökuntaa kulki ohitse. Daniela osoitti käytävän päähän pääovien suuntaan.
”Konttori on tuolla, varmaan sen te jo tiesittekin. Siellä on myös Pellerin ja kuraattorin kopit. Niin ja tuossa on ovi tyttöjen pukuhuoneeseen. Poikien koppi on toisella puolella kotitalousluokan vieressä.”
”Auenneet polvet ja päänsäryt tuohon osoitteeseen”, sanoi taas Geoff ja viittasi peukalolla kouluhoitajan oveen. Sen vierestä kulki portaat seuraavaan kerrokseen, jotka he kiipesivät. Toisessa kerroksessa vallitsi punainen värimaailma.
”Täällä on kemistiluokka ja laboratorio”, kertoi Geoff. ”Annie tietää siitä luokasta kaiken… jaaaaa nyt tulee sitten mainospuhe.”
Annie virnisti. ”Tiede on superkivaa! Suosittelen kaikkia ottamaa lisäkursseja heti, kun mahdollista… Mahtava meininki, rentoa puuhaa ja jännittäviä kokeita, Stacey on ihanaihana ja kerran me saatiin seinä palamaan… älkää kysykö miten.”
”Mähän sanoin”, sanoi Geoff ja väisti Annien nauravan yrityksen läpsäistä häntä päähän. He kurkistivat ovessa olevan lasin läpi.
”Siellä on tunti menossa… ei mennä häiritsemään.”
”Niin, joku voi ruikata pipetillä happoa silmille, ei kiva”, Geoff nyökytti.
”Mitäs sitten…? Jaa niin, tämä luokka on äidinkielen luokka. Se on meidän kotiluokka”, kertoi Daniela. ”Sullivan on tosi mukava.”
”Siellä ei ole ketään nyt, mutta ei kukaan halua nähdä tyhjää luokkaa… mennään eteenpäin.”
”Tuolla on matikkaluokka sitten”, Annie sanoi heleästi ja näytti kädellään jonnekin toiseen suuntaan.
”Annie, hölmö, kukaan ei varsinkaan matematiikan luokkaa halua nähdä”, Geoff moitti.
”Ai eikö? Pöh. Matikka on parasta! No okei, ehkä vasta kemian jälkeen…”
Geoff pyöritti silmiään niin, että kaikki muut näkivät ja nauroivat vähän, ja sitten he jatkoivat matkaa eteenpäin Annien vielä huudellessa perästä: ”Sitä paitsi Monkey on mussukka!”
Kemian ja äidinkielen vieressä olevat luokat olivat kielet ja taide. Tutoreiden mukaan kieliopettaja oli uusi edellisen jäätyä eläkkeelle, joka oli pikaisesti esitelty avajaistilaisuudessa aamulla. He löivät päänsä yhteen ja alkoivat keskustella keskenään tästä opettajasta kiivaasti samalla, kun johtivat Lotten luokkaa koulukirjaston jälkeen koulun ylimpään, kolmoskerrokseen. He olivat jo päässeet edellisen kieliopettajan morkkauksesta ja hermoromahdusteoriasta koulun vastenmielisiin väriyhdistelmiin, kun kolmannen kerroksen vihreät lokerikot ja lattiaruudut tervehtivät heitä joka puolelta aina musiikkiluokan ovelle asti. Sen takaa kuului musiikin tapaista melua.
”Mennäänkö sisään?”
”Joo, katotaan ovelta.” Annie avasi oven. Sekainen jyly, sähköpianojen pimputtelu ja rumpujen jyske, matala basson tumina sekä sähkökitarankielten säpäkkä sähinä iskivät vasten korvia. Joku luokka oli siellä melko vapaasti soittamassa. Opettajaa ei näkynyt missään.
”Ne on kakkosbeeläisiä. Yrh”, sanoi Geoff ja irvisti.
”Jos teitä musa kiinnostaa, tulette viettämään aikaanne täällä”, sanoi Daniela. ”Missä James on?”
”Kato, terve”, sanoi siinä samassa rastatukkainen mies, joka käveli ulos luokan sivuovesta, jonka takana ilmeisesti oli studio. ”Mitä Hamsmith?”
”Meillä on näitä penskoja tässä”, vastasi Geoff.
”Aijaa, keltanokkia”, sanoi James ja laski kuulokkeet kaulaltaan pöydälle. ”Tulkaa peremmälle vaan niin paljon kun mahtuu, täällä on nyt ensimmäiseksi tunniksi tänä vuonna omatoimista treenailua sormille ja musiikkikorville. Minä oon James Hillberg.”
Soittava luokka oli jokseenkin hiljentynyt tarkkailemaan tunkeilijoita. Lotte näki kuikuilemalla edessä olevien olkapäiden yli pulpettimaisen rivistön sähköpianoja sekä takaseinustalla olevat muut soittimet. Häntä alkoi äkkiä kovasti syyhyttää päästä soittamaan—pitkästä aikaa.
”Et muuten koskaan palauttanu sitä nuottikirjaa”, sanoi James Geoffille.
”Hä? Enkö?”
”No et. Mulla on muutenkin liian vähän painoja siitä, että koetas muistaa kiikuttaa se takasin. Tarviin sitä kolmosten kanssa. En millään viitsis kopioita ottaa joka biisistä, tajuutsä.”
Hän heilautti rastat olkansa yli ja meni työpöydälleen kannettavan luokse.
”Joo, kyllä se mulla… jossain on…”, mutisi Geoff ja virnisti. Sitten he poistuivat ja menivät rakennusluokan, draamaluokan ja psykologialuokan ohi aina koulukäytävän päähän asti.
”Tuo on sitten se mätäluokka, joka pilaa muuten niin loistavan koulun ilmapiirin, maineen ja yleisen viihtyvyyden”, totesi Daniela vakavana.
”Musta lammas, niin sanotusti”, sanoi Geoff. ”Pinsleystä et kyllä, Annie, sinäkään keksi mitään hyvää sanottavaa.”
Annie näytti pinnistelevän, mutta huokaisi sitten. ”En. Hrr… nimikin jo saa kananlihalle.”
”Me ei voida paljoa muuta, kuin toivottaa onnea ja silkkaa luonteenlujuutta sosiologian tunneille”, Geoff tervehti Lotten luokkalaisia, kuin sotaan lähtijöitä. ”Ainut, mikä teillä on meitä paremmin, niin Pinsley saattaa jo ensvuonna jäädä eläkkeelle. Tai sitten sitä seuraavana…”
”Tai ei koskaan, se äijänkuvatus ei varmaan koskaan kuole.”
”Tai lopeta opettamista.”
”No, jos se kuolee, niin ei se sitten opeta.”
”Älä ole varma, taatusti vielä zombinakin nousee haudastaan ja raahustaa tuohon luokkaan valmiina syömään oppilaiden aivot…”
Viimeisenä esittelykierroksella olivat auditorio ja sitä vastapäätä oleva biologian luokka. Sielläkin oli tunti jo menossa, jonka he keskeyttivät käymällä sisään. Se luokka oli Charlottesta ehdottomasti kaikista miellyttävin; se oli isompi ja tilavampi, kuin muut perusluokat, ja valaistu utuisesti lukuun ottamatta erillisiä kirkkaita laboratoriopöytälamppuja. Huoneessa oli paljon kasveja ja katosta roikkui isohko tekohai; seinästä pisti ulos "tyrannosauruksen" pää ja täytetyt kalat sekä perhostaulut olivat kivannäköisiä. Luokassa leijaili pehmeä, mielenkiintoinen aromi. Biologianopettaja luokan edessä pitämässä teoriaa oli tyylikkäästi, mutta vanhanaikaisesti pukeutunut jämäkkäkampauksinen nainen, josta Charlottelle tuli mieleen hyvin perinteinen määrätietoinen, mutta reilu ja tahdikas opettaja.
”Esittelykierroksella?” tämä sanoi keskeyttäen lauseensa, jota oli juuri ollut sanomassa luokalleen.
”Jep.”
”Teitä onkin vain yksi ykkösluokka tänä vuonna. Kuka teidän omaopettaja on?”
”Robinson”, huusi joku Lotten luokkalaisista.
”Ah, niinpä tietysti. No, tässä on minun omaluokkani, 3A”, Luokka katsoi uusia oppilaita jokseenkin tylysti. Charlotte ilahtui nähdessään tutun punakikkaraisen pään ja Gillian vilkutti hänelle pienesti, ”ja minä olen Suzanne Flatters. Opetan biologiaa, geologiaa, kekeä eli kestävää kehitystä sekä yleisesti luonnontieteitä. Me nähdään teidän kanssa heti huomenna aamulla, jos muistan oikein.”
Luokka peruutti takaisin ulos käytävälle.
”Siinäpä se”, Daniela sanoi.
”Eipäs—liikuntasali”, muistutti Annie.
”Jaa niin… ääh, ei jaksa ravata kaikkia portaita alas asti. Liikuntasali on koulun kellarissa, kerroksessa nolla. Sinne pääsee poikien pukukopin viereisestä ovesta, siellä on portaikko alasaliin.”
”Liikunnanopettajista sen verran, että Hydro on hyper, ja se on kaikki mitä tulee tietää.”
”Geoff…”
”Mitä?”
”Niin, ja se on siis poikien opettaja. Tyttöjä taas opettaa Tears… ymmärrätte myöhemmin mistä lempinimi. Mikä sen oikea nimi muuten olikaan?”
Luokka humisi hiljaa ja Daniela kumartui supisemaan Annielle jotakin, jonka kuitenkin kaikki lähimmät oppilaat kuulivat: ”…Sims, sen tyttö on tällä luokalla…”
”Ai, oho, hups”, sanoi Annie hivenen punastuen ja löi käden suulleen. ”Niin siis, öö, Kathy, öö, Sims on tyttöjen liikunnanopettaja. He he.”
Lotte, monen muun tavoin, käänsi päänsä vilkaisemaan kohti sitä lyhythiuksista tyttöä, joka näytti nyt melko happamelta.
”OK, esittely on ohi! Kiitos kaikille osallistujille, muistakaa jättää nimenne vieraskirjaan ennen lähtöä…”, kuulutti Geoff, kuin turistiopas konsanaan.
Ilmeisesti päivä päättyi siihen ja luokka hajaantui; Lottekin lähti takaisin alas ja käveli konttorin poikki ulos koulun pääovista aurinkoiseen, lämpimään ulkoilmaan. Voimakas tuuli lennätti hänen edessään jonkun kädestä paperin lentoon ja se läpsähti hiekkaan vähän matkan päähän Lottesta. Ihmiset katsahtivat paperiin, mutta kävelivät ohi ja Lotte poimi sen ylös. Se oli heidän uusi lukujärjestyksensä.
”Se on minun…”, sanoi vaisusti goottityttö, joka käveli pitkässä mustassa mekossaan Lotten luo ja ojensi kätensä. Lotte antoi lukujärjestyksen hänelle.
”Patricia, eikö ollutkin?” sanoi Lotte. Tyttö nyökkäsi pienesti ja laittoi paperin laukkuunsa. ”Moi, minä olen Charlotte.”
Patricia katsahti häneen, ei tylysti, mutta ehkä aavistuksen happamesti. Lottella oli aavistuksen vaivaantunut olo, mutta hän huomasi silti lähtevänsä jatkamaan tytön kanssa samaa matkaa kohti parkkipaikkaa, josta isä tulisi hakemaan häntä ja Annaa ensimmäisen koulupäivän päätteeksi. Gillian tulisi itse myöhemmin koulukyydillä, sillä hänellä oli pitkä päivä.
”Mistä olitkaan kotoisin?” Lotte kysyi vain pitääkseen jonkinlaista keskustelua yllä. Hän halusi nopeasti saada ystäviä uudesta luokastaan, jottei jäisi heti kättelyssä ulkopuoliseksi—sellaiseksi, joka oli ollut vanhassa luokassaan.
Patricia ei vastannut aivan heti. ”Bridgetweetistä”, hän lopulta sanoi. Patricia vilkaisi Lotteen silmänurkastaan, joka ei ehtinyt vastata, sillä joku huusi Charlottea nimeltä.
Lotte käännähti ympäri olettaen huutajan olleen Anna.
Tumma tyttö purppuranvioletti raita lyhyissä hiuksissaan käveli Charlottea kohti Annan vierellä. Hänen näkemisensä sai Lotten ihon kananlihalle. Lotte vilkuili ympärilleen, mutta siellä ei ollut ketään, johon hän olisi voinut turvautua. Patriciakin lipui tilaisuuden tullen pois paikalta.
”Moi, Charlie”, Sophie sanoi ja hymyili tuttua ivallisen maireaa, ilkeähköä hymyään.
”Moi, Sophie”, vastasi Lotte varauksellisesti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miksi Anna oli Sophien seurassa.
”Mä näin sut, kun olitte kierroksella. Kiva, että ollaan samassa koulussa, vai mitä”, sanoi Sophie ja hymyili edelleen. Hän selvästi teeskenteli, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja tarttui Lottea äkkiä käsikynkästä. ”Haluan kuulla kaiken ekasta koulupäivästäsi… kenet sait luokanvalvojaksi?”
Lotte meinasi vastata, mutta rypistikin sitten kulmiaan ja ravisti itsensä irti Sophien otteesta.
”Sophie, me ei olla enää kavereita”, Lotte totesi. Sophien hymy ei kadonnut, mutta lientyi hiukan. Hän heilutti nenäänsä, kuten hänellä oli tapana, ja suurenteli silmiään kuin avuton, viaton koiranpentu.
”Älä ole pitkävihainen, Charlie, äläkä kanna kaunaa. Se on ikävää!”
Lotte oli hämmentynyt eikä tiennyt mitä olisi sanonut.
”Katso mitä toin”, Sophie sitten jatkoi ja kaivoi laukustaan CD-levyn. Lotten yli pyyhkäisi pieni innostuksen aalto, kun hän näki Qiastron tunnuskuvan sen kannessa.
”Qiastron erikoislevy”, Lotte henkäisi vaikuttuneena. ”Äiti ei antanut minun tilata sitä netistä.”
”Niinpä. Siistiä, vai mitä?”
Lotte katseli levyä Sophien kädessä kaihoisasti. Yhtäkkiä Sophie ojensi levyn Lottelle ja hymyili, nyt ystävällisemmin, ja nyökkäsi. ”Se on sinun”, hän sanoi.
”Jaa mitä?” Lotte ähkäisi häkeltyneenä.
”Se on sun, saat sen.”
”Ihan oikeasti?” Lotte otti levyn käteensä ja tuijotti sitä. ”Ihan omaksi?”
”Joo, joo”, Sophie nauroi ja virnisti.
”Vau, kiitti!” Lotte innostui. Sophie odotti tarkkaavaisesti jonkin aikaa antaen Lotten ihastella levyä tutkiskellen sen takakantta ja lukien kappaleiden nimiä puoliääneen.
”Sovinto?” hän kysyi sitten pää kallellaan. Lotte riisti silmänsä levystä ja katsahti Sophieen. Moni asia raksutti hänen päässään, mutta päällimmäisenä oli into ja ajatus päästä heti kuuntelemaan uutta levyä.
”Sovinto”, Lotte sanoi sitten ja he puristivat pikkurillit yhteen, kuten olivat tehneet lupausten yhteydessä aikaisemmin. ”Makeeta, en malta odottaa, että voin kuunnella näitä…!”
”Kutonen on ehdoton”, Sophie nyökytti ja pongahti Lotten vierelle. Hän naputti sitä purppuraksi maalatulla lyhyellä kynnellään. Anna katseli heitä jostain syystä kummallisen näköisenä. ”Mennään heti kuuntelemaan!”
”Ai nyt? Minne muka?”
”Jamesin luokkaan, siellä on kunnon äänentoisto. Bassot ja kaikki!”
Lotte epäröi. ”Mutta koulu loppui jo.”
”Ei se haittaa, kyllä sinne pääsee. Oon ennenkin ollut siellä tuntien jälkeen. Tule.”
Lotte mietti vielä, kahden vaiheilla, mutta houkutin oli liian suuri ja niinpä hän riensi Sophien perässä takaisin kouluun Anna heidän kannoillaan. Sophie ei vaivautunut käyttämään portaita, vaan valitsi hissin. Hississä hän katsoi Lotteen ja virnisti.
Tunti oli jo päättynyt, mutta musiikinopettaja oli edelleen luokassa käärimässä johtoja kasaan.
”Voidaanko me kuunnella yksi levy Charlien kanssa?” Sophie kysyi heti, kun he riensivät luokkaan.
James katsahti heihin. ”Siitäs vaan. Studio on jo kiinni, mutta soittakaa tolla”, hän heilautti kättään luokan edessä olevan äänentoistolaitteen suuntaan. Innoissaan tytöt riensivät sen luo ja pistivät levyn soimaan. ”Qiastroa?” James totesi hetkisen kuluttua. ”Onko tää siltä erikoislevyltä, Fainting Springs?”
”On”, sanoi Sophie.
”Mistä sä tän olet saanut, Lynn? Vai kenen tää on?”
”Annoin sen Charlielle. Tilasin netistä.”
”Niin mä ajattelinkin, ei tätä löydä oikein mistään enää. Jees.” James laittoi kiertämänsä johdot kaappiin. ”Hei, oletko sä niitä uusia ykkösiä?”
”Joo”, sanoi Lotte.
”Niin, mikä sun nimi on? Charlie, täh?”
”Ei, kun Charlotte…”
”Center”, sanoi Sophie nopsasti.
”Mä tuppaan käyttämään enemmän sukunimiä”, James myönsi.
”Mikä on ironista, kun itse pyydät käyttämään etunimeä.”
”Enkä pyydä, mutta niin te silti teette”, James totesi. ”Kukas sä sitten olet?”
”…Anna…”
”Charlien serkku.”
”Toinen Center? Hitto, ootteko te samalla luokalla?”
”Ei olla, Anna on kakkosia.”
”No, se helpottaa. Tiettekö, mun pitäis nyt lähtee…”
Sophie päästi valittavaa vinguntaa.
”Voitte te tänne jäädä kuuntelemaan, mutta laittakaa ovi lukkoon, kun lähette. Ei olis hauskaa, että heti ensimmäisenä päivänä katoo taas puolet noista nuottikirjoista… ne on kuulkaas kalliita”, James sanoi.
”Laitetaan, laitetaan.”
James heilautti kättään, painoi kannettavan kannen kiinni ja paineli ulos luokasta. Heti, kun ovi oli läimähtänyt kiinni, Sophie kiipesi pöydälle ja alkoi joraamaan kunnolla. Hetkisen kuluttua hän jollakin konstilla sai Lotten ja Annankin liittymään mukaan.
Lotte ei olisi voinut uskoa, että ensimmäinen koulupäivä voisi kääntyä niin hyvin päin; että lukio ei sittenkään olisi maailmanloppu.
Ja heillä oli oikein hauskaa—toisin kuin koulun parkkipaikalla autossaan turhaan odottelevalla Lotten isällä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 232
Aurinkomerkki: ♐
|
Post by Kitty on Jan 13, 2016 17:01:08 GMT
Viidenneltä planeetalta
11.10.2014
Mä olin unelmoinut omasta hevosesta aina, aivan niin kuin kuka tahansa muukin varpaankynsistä hiuskarvoihin asti hullaantunut hevostyttö olisi. Oon ehtiny koeratsastaa ja kokeilla monia hevosia ja etsinyt ja etsinyt, mutta Sitä Oikeaa vain ei ole vastaan tullut.
Ei, ennen kuin nyt.
Tarpeeksi hiluja taskussa kaikesta siitä työstä, mitä oon vuosien mittaan Centereille paiskinut, ja elämän äkkiä kääntäessään takkinsa onnen puolelle, kertoilisin myöhemmin kaikille, että se oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä.
Että jotain hyvääkin osasi mun kohdalle sattua—aina näin kerran muutamaan vuoteen.
Olin jälleen kerran, mutten kuitenkaan aivan niin tosissaan, rupatellut Gillianin kanssa meidän unelmahevosista, kun tää Raicyn hyvä miesystävä Thomas Jordan sattui kuulemaan meidät ohimennen.
”…ja oon aina rakastanut oreja yli kaiken. Jokin kaunis cremello tai ehkä palomino, niin kuin Fifi, ja se tietynlainen ’villihevosilme’ silmissä—”
”Minulla on oikea hevonen sinulle”, Thomas heitti meidän keskusteluun ja kohotti stetsoniaan tervehdykseksi. ”No, se ei ole ori, mutta pippurinen tamma, mukava tamma juuri sellaisella asenteella, josta voisit pitää.”
Eikä mennytkään kauaa, kun olin jo lähteny Thomas Jordanin kotitilalle Raicyn—ja yllättäen myös Billyn—kanssa, joka oli kiinnostunut tulemaan messiin mukaan. Mutaisessa tarhassa sitten seisoi Thomasin muuli ja cremellon värinen hevonen, joka sillä hetkellä tosin oli kankean ruskea. Mun oli pakko hengitellä hitaasti sitä lähestyessä.
”Tst, tst, tst”, Thomas kutsui tammaa. Sillä oli vaaleissa silmissään pilkettä ja kaiken lian alta erottui vaaleanpunainen turpa. ”Pahoittelen mokomaa kuontaloa, ei ihan edustuskunnossa”, Thomas hymähti ja avasi portin kohteliaasti. ”Se ei ole minun hevosiani. Otin sen ystävän pyynnöstä tänne, jolla ei ole tammalle enää aikaa ja pyysi minua toimimaan välikätenä sen myynnin suhteen. Kiinnostaisiko katsoa lähempää?”
”Totisesti”, sain kuiskatuksi innolta ja Thomas otti hevosta riimusta ja talutti sen pihalle harjaustolppaan. ”Mikä sen nimi on?”
”Jupiter’s Ivory”, Thomas kertoi. ”Minä olen sanonut sitä Jupiteriksi, omistaja Ivoryksi ja sitä edellisessä kodissa oli se kuulemma Irakin.”
Thomas jätti mut harjaamaan tammaa rauhassa päästä kavioihin sillä välin, kun lähti näyttämään Raicylle jotakin sikalaansa.
”No?” Billy kysyi maireasti nojaillen harjauspuomiin ja hymyili tota kuvottavaa lettutaikinahymyään. ”Onko kiva?”
”Se on ihana”, vastasin heti. ”Kato nyt noita kauniita silmiä!”
Thomasilla ei ollut minkäänlaista ratsastuskenttää kotitilallaan, sillä ei se varsinaisesti pyörittänyt tallia, vaan eläinpihaa, joten sain pitkän huoltohetken jälkeen taluttaa Jupiter’s Ivoryn samaan tarhaan, jossa se oli meidän tullessa seisoskellutkin. Erikoisen näköinen muuli ruohosti tarhassa niukkaa maata seuranaan pienempi aasi.
”Oi, joko löysit sille ostajan?” kutsui miellyttävän pyylevä, onnellisen näköinen ja pyöreäposkinen nainen, joka talloi pihan poikki kantaen sylissään painavia säkkejä.
”Jos ollaan onnekkaita”, Thomas vastasi vaimolleen.
Ponnistin hevosen selkään. Satula oli kulunutta nahkaa ja nirisevä sekä vähän ahtaanpuoleinen istua. Mittasin jalustinhihnat sopivalle korkeudelle ja koetin löytää epämukavassa satulassa mukavan asennon. Jupiter’s Ivoryn korvat osoitti eteenpäin ja se astui muutaman askelen innokkaasti. Pidätin sitä ja lopulta suoristin selän. Tammalla oli vahva, itsevarma ja pehmeä käynti. Se kulki hyvin eteen ja pystyin aistimaan, että se nautti päästessään pitkästä aikaa taas tekemään jotakin. Thomas oli kertonut sen lähinnä seisseen pihakoristeena siitä lähtien, kun oli hänen hoiviinsa tullut. Se maiskutti suutaan ja puri kiinni kuolaimeen, jos yritin yhtään pidätellä.
”Ei se ole tosiaan pahemmin liikkunut”, Thomas huomautti aidalta. ”Katsos, ei minulla ole aikaa ottaa sitä ulos ja juoksuttaa.”
”Se tuntuu aika mukavalta”, tutkiskelin. Annoin jalkojen valua pitkinä ja rentoina alas. Me kierrettiin tarhaa ympäri pari kertaa reippaassa käynnissä. Muuli ja aasi tarkkaili meitä vain etäisesti kiinnostuneina, kunnes jatkoi laidunnusta. Sitten otin raviin ja olin mielissäni huomatessa, että Jupiter’s Ivoryn ravi oli aivan yhtä vakaata ja vahvaa.
”Tykkäätkö?” Thomas kysyi, kun ravattiin sen ohi. Mä nostin vaan toisen käden peukalon pystyyn. Thomas ja Raicy hekottivat.
Tästä myöhemmin Thomas ajoi Jupiter’s Ivoryn Orange Wood Ranchille ja mä, uutena hevosenomistajana, olin sitä onnellisena laskemassa alas trailerista. Vaan enpä silloin tiennyt, että yhteistä onnea tamman kanssa kestäisi vain vähän aikaa… niin sitä sanotaan, että nauti jokaisesta hetkestä, kuin se olisi viimeinen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 13, 2016 17:17:08 GMT
Lokakuun piina 31.10.2014 Sadetta oli jatkunut aikaisesta aamusta aina iltaan asti, muuttaen maan mudaksi ja tarhat liejuviksi saarekkeiksi. Billyn syntymäpäivän jälkeen, jonka he olivat viettäneet kaupungissa pelaten hohtokeilausta, Centerit syventyivät kutkuttavaan jokavuotiseen halloweenin odotukseen. Dewn ja Billy auttoivat Raicya kantamaan kurpitsoita Dewnin auton lavalta sillä aikaa, kun Emily valmisti perheen perinteistä kauhujen päivän ateriaa erittäin suolaisista ja happamista mauista. Charlotte, Robert, Isabella, Gillian ja Kitty viimeistelivät asujaan hoitajahuoneessa.
Vain yksi ihminen koko Orange Woodissa ei tuntunut pitävän päivästä laisinkaan.
”Äi-tiiii!”
”Ei. Sanoin jo ei.”
”Äiti, kiltti. Älä aina ole niin vakava!”
Alexiinan suu oli tiukka viiva. Hän oli jo tehnyt kantansa selväksi.
”Kävimme tämän tasan saman keskustelun läpi viime vuonnakin. Ja sitä edellisenä. Ja vastaus on edelleen ei—nyt, aina ja tulevaisuudessa. Jos haluat pukeutua pelleksi ja leikkiä paviaania, siitä vain. Voitte pitää yömaastonne, kunhan Kitty on mukana, mutta hevosten ottaminen karkki-ja-kepposkierrokselle… ehdoton ei.”
”Äiti!” Lotte risti kapinallisesti käsivartensa. ”Ihan hiton tylsää! Jos otan vain Lunan, ja muut kävelee, se on pieni—”
”Charlotte, taivaan tähden! Jos haluat, että sinua kohdellaan aikuismaisemmin, niin ala sitten käyttäytyä niin! Et ole enää kymmenen vanha. Enkä minä aio enää osallistua tähän puheenaiheeseen.”
Kiukkuisena Lotte kääntyi kannoillaan ja marssi ulos Phoeben karsinasta. Alexiina oli silti äkäinen ja harjasi hevostaan hieman ärhäkästi. Tamma käänsi sinisen silmänsä moittivan katseen häneen.
”Anteeksi”, Alexiina huokaisi hellemmällä äänellä, ”se oli liian kovaa, eikö ollutkin? Olen pahoillani. Se on vain kaikki tämä halloweenhulluus, joka käy hermooni. Joka vuosi sama rumba.”
Alexiina ei ollut edes varma, minkä takia ei laisinkaan pitänyt halloweenista. Hänellä oli tapana sanoa kaikille, että se johtui koko juhlan ideasta: tehdä hupia kuoleman asioista tavalla, joka oli jotenkin… loukkaavaa. Huumorihan oli tietenkin hyvä ja tervetullut asia, mutta hänestä lokakuun viimeinen päivä oli kaikkea muuta, kuin hauska. Se oli piina. Sitä paitsi sen negatiivisuus tuntui imeytyvän hänen ihonsa läpi herkemmin, kuin nähtävästi muilla ja pilasi herkästi jopa tulevan joulumielen. Mutta koska Raicy oli niin innoissaan aina halloweenista, sillä hänellä oli siitä niin hyviä lapsuusmuistoja, Alexiina oli yrittänyt niellä vastenmielisyytensä. Mieluummin hän sitten vetäytyikin omiin oloihinsa ja jättäytyi ulos mahdollisimman monesta hömpötyksestä, jotka syysjuhlaan liittyivät.
”…ei se anna lähteä... taaskaan”, Alexiina kuuli Lotten valittavan hyvin äänekkäästi tallin toisessa päädyssä. ”Aina siitä tulee variksenpelätin lokakuussa ja tappaa muidenkin ilon.” Hoitajahuoneen ovi heilahti takaisin kiinni.
Alexiina tuhahti. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 13, 2016 17:25:05 GMT
Kurpitsasta toiseen
31.10.2014 ”Kitty”, sanoi Gillian mairittelevaisesti, ”kerro meille, mikä aiot olla.”
”Na-a”, sanoi Kitty ja hymyili salaperäisen kiusoittelevaa hymyä auttaessaan merirosvopukua Robertin päälle, joka ei millään halunnut olla aloillaan. ”Se on yllätys.”
”Aaw”, Gillian huokaisi pahoillaan. Hän keskittyi maalaamaan lapsekasta kummituskasvomaalausta Isabellan poskeen. He olivat kaikki hyvin kotoisasti siellä; Kitty ja Gillian lukulamppujen alla sohvalla, kun keittiönurkkauksen pöydällä ja tiskialtaan reunoilla paloivat kynttilät lasikipoissaan. Ulkona sade edelleen jatkui, ropisi ja humisi pehmeästi vasten kattoa. Lotte istui muista erillään pöydän ääressä leuka syvällä kämmenkuopassa ja tuijotteli ulos ikkunasta, vaikka tosiasiassa näki vain omat kasvonsa. Kaikki into halloweenia kohtaan oli äkkiä lakastunut. Mitä iloa oli juhlistaa sitä ilman hänen parhaita ystäviään Emmaa ja Amya, joiden kanssa hän oli viettänyt useat aiemmat halloweenit?
Lotte muisteli viime vuotta…
Emma oli peilaillut itseään Lotten huoneen peilistä, kun Lotte oli tullut sisään. He olivat tuijottaneet toisiaan.
”Mikä toi on?” Emma lopulta tokaisi. ”Ei, noin et kyllä pukeudu. Mitä äitisi sanoo?”
”Sanoo, että ’ette taatusti ota hevosia kierrokselle, vaarallista eikä soveliasta jadda jadda’.”
”Ei—kun mitä hän sanoi tosta puvusta!”
”…Ei mitään?”
”Että voit vain hillua ympäriinsä pyyhkeessä?”
”Joo, miksi ei? Paitsi, että se on tooga, ei pyyhe.”
Emma pyöritti silmiään. ”Miten meinaat tarjeta satulassa?”
”Sanoinhan jo, ei äiti päästä.”
”Niin, mutta yömaasto. Ei kai siitä ollut puhetta.”
”Laitan takin tietenkin päälle, höhlä”, Lotte naurahti.
”Ja housut”, Emma moiskautti itselleen peilistä, ”mutta silloinhan se on vähän huijaamista… et ole oikeassa asussasi.”
”Superkivaa, mitä järkeä on ylipäänsä pukeutua yömaastoon, jossa on pilkkopimeää eikä kukaan näe miltä näytät?”
”Hmm”, Emma näytti pohtivan asiaa etäisesti, ”totta.”
”Ulkona on todella pimeää”, Amy tuumasi Lotten sängyltä, jonne hän oli kierähtänyt kerälle suuressa harmaassa susipuvussaan. ”Siellä on sumuakin… ihan kuin oikea halloween.”
”Nyt on oikea halloween, Amy!” olivat Lotte ja Emma huudahtaneet yhteen ääneen.
”Auts! Se on liian kireä!” Bob valitti, ja Lotte hätkähti ajatuksistaan. Kitty oli yrittänyt tunkea merirosvohuivia hänen päähänsä. ”Ota se pois!”
”Se on standardikokoinen, liinat liimattu kiinni… aika tyhmää, oikeastaan”, Kitty mutisi ja nosti huivin lattialta, jonne Bob oli sen heittänyt. ”Sulla on kai vain liian iso pää.”
Bob oli saanut tarpeekseen ja juoksi sohvalle, hyppien sillä ylös ja alas, innostuneena kaikesta jännityksestä. Bella kirkaisi ja väisti Gillianin pensselin kiivetäkseen itsekin sohvalle pomppimaan. Gillian näytti surkealta ollessaan vaarassa jäädä nauravien lasten jalkojen alle ja liukui nopeasti pois sohvanreunalta.
”Lotte, voisitko vähän auttaa—”
Lotte ei ehtinyt edes huokaista, kun ovi aukeni ja vettä valuvat, uupuneen näköiset Billy ja Dewn astuivat sisään.
”Woah…hoo!” Billy hengähti, kun Bob singahti sohvalta hänen niskaansa Bella perässään. ”Hirviöitä! Apua!” Billy leikki kauhistunutta ja valui lattialle molempien lasten hakatessa häntä pienillä nyrkeillään. Kun hänen naamansa osui lattiaan, hän työnsi kielen ulos ja alkoi leikkiä kuollutta. Dewn nauroi vähän ovensuussa ja Billy alkoi kuorsata äänekkäästi.
”Kurpitsat ovat valmiita kaiverrettaviksi”, Dewn sanoi kaikille.
”Jee!” Gillian hymyili. Kitty venytteli itseään makeasti kohti kattoa.
”Minne veitte ne?”
”Rehulaan”, Dewn sanoi ja osoitti peukalolla olkansa yli, ”jokainen valitsee yhden ja raahaa sen itse kuistille. Minä en kanna enää yhtäkään ylimääräistä…”
”Tule”, Gillian sanoi Lottelle, joka nousi vastahakoisesti ikkunan luota.
”Hei, Lotte”, Dewn sanoi, ”äiti haluaa puhua kanssasi.”
”Ai haluaa?” Lotte tokaisi. ”Ehkä minä en halua?” Sitten hän ajatteli, että ehkä äiti oli tullut toisiin aatoksiin karkkiratsastuksen suhteen… tosin se olisi kyllä ensimmäinen kerta. ”No, ihan miten vaan”, hän hymähti ja seurasi Gillianin perässä ulos hoitajahuoneesta.
Billy oli aikeissaan nostaa Bellan harteilleen ja kantaa ulos kuin kummitusprinsessan, mutta Kitty pysäytti hänet.
”Odota. Minne luulet meneväsi, Bill?”
”Häh?” Billy näytti häkeltyneeltä.
”Pukusi”, Kitty sanoi, kuin asian olisi pitänyt olla itsestään selvä. Hän mittaili katseellaan Billyn märkää takkia ja farkkuja. ”Naamiaispuku, jonka aiot pukea yllesi!”
”Ah”, Billy sanoi. ”Ei se ole iso juttu… on minulla idea ja vaatteet valmiina. Käyn vain—”
”Niin. Käyt hakemassa ne nyt heti ja tulet tänne”, Kitty käskytti. ”Mä olen pukuvastaava täällä ja haluan nähdä pukusi ensin. Sinä myös, Dewn.”
Dewn, joka oli ollut hiipimässä vähin äänin käytävälle, pysähtyi surkeana.
”Öö…”, hän aloitti.
”Sinulla on ollut, mitä, kaksi viikkoa aikaa suunnitella asusi!” Kitty moitti.
”Ei sinullakaan näytä vielä mitään olevan”, Dewn yritti, mutta Kitty laittoi kätensä hyvin mahtipontisesti lanteilleen.
”Älä sä musta huolehdi, olen nopea käänteissäni. Murehdi itseäsi. Miksi se olet joka vuosi sinä, jonka kanssa saa hilseillä puvun suhteen? Tämä on perinne ja halloween-kuva menee pilalle, jos joku lipsuu!”
”En minä lipsu”, Dewn sanoi, ”on vain ollut paljon—”
”’Muuta-ajateltavaa-kortti’ ei nyt kelpaa. Olet vinguttanut sen loppuun. Sä jäät tänne, ja mietitään mitä saadaan aikaan…”
Lotte kuuli Dewnin mutisevat vastalauseet ja Gillianin, Raicyn ja lasten ilahtuneen puheensorinan rehuhuoneesta talsiessaan tallikäytävälle. Phoebe söi iltaheiniään yksin karsinassaan ja toimiston ovi oli auki. Lotte pysähtyi ovensuulla. Äiti asetteli juuri sangen tulisesti mappikansioita riviin hyllyyn.
”Niin?” Lotte ilmoitti tulostaan. Alexiina vilkaisi, mutta jatkoi papereiden asettelua kansioihin sanomatta sanaakaan. Kun hän lopulta puhui, hän oli selin Charlotteen:
”Onko teillä hauskaa?”
Lotte rypisti otsaansa ja työnsi sormet mustien farkkujensa taskuihin. ”…Joo?”
”Kaikilla?”
”…Kai.”
Lotte ei tiennyt, mitä äiti oikein ajoi takaa. Hän odotti, kun tämä taas nosteli mappeja hyllyriviin ja alkoi sitten siivota pöytäänsä roskapapereista, karkkikääreistä ja yksinäisistä kynistä ja nappasi teemukinsa keikkumasta vaarallisen läheltä pöydän reunaa. ”Oliko vielä muuta?”
”Ei.” Äidin ilme kylläkin sanoi aivan muuta, kun hän muki toisessa kädessään nosti takkinsa naulasta. ”Kuulin, ettei Anna ole kanssanne.”
Lotte vaihtoi käsivarsiensa asennon nyt ristiin rintakehän päälle, kuin puolustukseksi. ”Hän hengaa aina talolla huoneessaan.”
”Tänään on halloween-ilta!”
”Ai, en tiennyt? Ja ethän sinä siitä välitä.”
Alexiinan silmät kapenivat—totisesti vaaran merkki. Lotte piti sarvensa ylhäällä.
”Nyt ei ole näsäviisastelun aika”, Alexiina varoitti. ”Eikä minun henkilökohtaisella mielipiteellä ole merkitystä, puhuin Annasta”, hän huomautti yrittäen pitää äänensä tasaisena, vaikka hänen silmänsä kipunoivat. ”Olen melko pettynyt, että—”
”Mitä? Nytkö se on minun vikani, että hän on lukinnut itsensä sisälle?” Lotte raivostui. Hän tunsi epäreiluuden pistoksen.
”—pettynyt, että te ette ole edes kysyneet häntä mukaan!” Alexiina jatkoi korottaen äänensä Lotten äänen yli. ”Hän on yksin huoneessaan sillä aikaa, kun te pidätte keskenänne hauskaa täällä! Mitä se on olevinaan? Luulin, että sovimme jo aikaisemmin, että Annaa otetaan enemmän mukaan. Emily kertoi, että hän on tuntenut olonsa erittäin yksinäiseksi täällä! Hän tuntee olonsa syrjityksi!”
”Hän ei koskaan tule tallille!” Lotte huusi.
”Hän ei tunne olevansa tervetullut!”
”Hän tuskin puhuu meille!”
”Koska te ette yritä puhua hänelle!”
Lotte ei voinut uskoa korviaan. Alexiina pullisteli hänelle silmiään tavalla, jota yleensä vain isä teki suutuspäissään. Lotten teki niin monella tasolla inttää vastaan, muttei jostain syystä saanut suutaan auki. He mulkoilivat toisiaan, äiti ja tytär, Alexiinan muki edelleen nyrkissään ja takki avonaisena yllään. Sitten Alexiina veti pari kertaa syvään henkeä silmät kiinni ja näytti rauhoittelevan itseään.
”Toivoisin vain, että yrittäisitte ystävystyä hänen kanssaan hieman paremmin”, hän sanoi rauhallisemmin. ”Sinä—”
”Miksi minä?! Billy—”
”—on hänen veljensä. Enkä väitä, että sinä olet ainoa täällä. Billykin on ollut yhtä ajattelematon, mutta koska sinä olet tyttäreni—”
”Niin voit vain komennella minua? Just joo. Reilua.” Lotte puristi kädet tiukemmin puuskaan.
”Olet enemmän hänen ikäisensä…”, Alexiina huokaisi. ”Charlotte. Kiltti.”
Lotte mutristi suutaan. ”Jaa-a. Eivät minunkaan aneluni paljoa auttaneet...”
”Charlotte. Tämä ei ole leikinasia”, Alexiina sanoi äkkiä tiukasti. ”Mieti itsesi Annan asemaan ja yritä ymmärtää. Meidän kaikkien täytyy.”
Hän kääntyi lukitakseen toimiston oven ja poistui ulos tallista. Lotte, joka oli edelleen jäänyt kädet puuskassa mököttämään, potkaisi suljettua ovea.
*
Anna häpläsi sänkynsä peitteen reunaa kuunnellen hiljaa vaitonaista piippausta linjan toisessa päässä. Lopulta se vaihtui vastaajaan.
”Tässä on William Center. Kiitos yhteydenotostasi, mutten valitettavasti ole nyt tavoitettavissa. Jätä numerosi ja nimesi, ja soitan takaisin mitä pikimmin…”
”Isä?” Anna kuiskasi ja nielaisi, yllättyen äänensä heiveröisyydestä. ”Isä, minä tässä… Anna… minä… Tykkäsin kovasti Seattlesta, minulla oli siellä hurjan hauskaa. Ajattelin, että… minulla on ikävä—ikävä kotiin. Koska voin taas tulla käymään luonasi?” Anna veti syvään henkeä, ”Minä—”
Hänen lauseensa jäi kesken, kun oveen kuului yksi napakka kopaus. Hätiköiden hän painoi punaista ja pyyhkäisi yksinäisen kyyneleen silmäkulmastaan.
”N-niin?” hän sanoi oven suuntaan hakien takaisin ylimielisempää äänensävyään. Ovi avautui ja hänen mustatukkainen wannabe-emo serkku Charlotte vilkaisi sisään epäluotettavan näköisenä. Anna nosti leukaansa. ”Mitä asiaa?”
”Terve”, Charlotte sanoi värittömästi. ”Oletkos tietoinen, että tänään on halloween-ilta?”
”Mitä sitten?”
”Kiinnostaako tulla ja liittyä meidän seuraan?”
Anna silmäsi kännykkäänsä. Ehkä häntä olisikin kiinnostanut, mutta serkun äänensävy kertoi tarpeeksi: eivät he pitäneet hänestä, eivät halunneet häntä seuraansa ja Anna tiesi sen. Hän ei ollut hevoshullu.
”Ei oikeastaan”, hän sanoi sen sijaan. ”On muuta tekemistä.”
Charlotte tyrskähti ennen kuin ehti nielaista pilkkansa. ”Oletko varma?”
Anna käänteli puhelintaan ympäri sängyllä.
”Äiti nimittäin… tai siis tätisi, öö, vaatii, että tulet mukaan.”
Anna epäröi. Hän oli kahtiajakautunut ylpeytensä ja yksinäisyytensä välillä. Charlotte kohautti olkaansa ja oli juuri kääntymässä kannoillaan, kun Anna äännähti epämääräisesti. ”Mitä aiotte tehdä?” hän halusi tietää.
Charlotte pysähtyi ovenreunalla. ”Sitä perinteistä. Kaiverretaan kurpitsoita, pelleillään puvuissa, syödään, käydään yömaastossa ja mennään karkkikepposkierrokselle. Autolla”, hän lisäsi ja irvisti.
”Onko kaikilla puku?”
”Kaikilla, paitsi äidillä. Hän vihaa halloweenia.”
Anna pohti asiaa. Charlotte keikkui ovella.
”No”, serkku lopulta tuumasi, ”tule, jos haluat, mutta minä menen jo… ennen kuin jäljellä on enää se kaikista pienin ja kurttuisin kurpitsa.”
”Minulla ei ole mitään päälle laitettavaa”, karkasi Annan huulilta.
”Etsi Kitty, ja hän muuttaa sinut hirveimmäksi ilmestykseksi mitä täällä on kuunaan nähty. Hänellä on taito saada muut näyttämään kamalimmiltaan.”
Ovi napsahti kiinni. Anna jäi kuumeisesti sormeilemaan peittoaan ja pureskelemaan huultaan. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 13, 2016 17:31:26 GMT
Uhkakuvia
3.11.2014
Bussin valot vain välkähtivät, kun se kaasutti Charlotten ohi. Gillianin pahoittelevat kasvot näkyivät takaikkunassa. Charlotte hidasti juoksunsa hölkän kautta kävelyyn ja huohotti. Sitten hän nosti maasta kiven ja heitti sen turhanpäiten linja-auton perään.
Se oli jo toinen kerta, kun hän myöhästyi koulukyydistä. Sitä ei ollut tapahtunut koskaan peruskouluaikana. Mutta minkä mahtoi, Anna vietti suihkussa aamulla aikaa kauemmin kuin laki salli, ja Luna oli ollut reipas tyttö ja keksinyt hankkia tarhassa itselleen haavan jalkaansa, jota Lotten oli pitänyt puhdistella ja huoltaa. Sitä paitsi, uusi bussikuski oli idiootti: hapan vanha nainen, joka ei koskaan toivottanut huomenta (ei sillä, että Lottekaan olisi) eikä suostunut pysähtymään tilalle kääntyvän tien kohdalla, kuten aiempi Lotten kouluunkuljettaja, vaan totesi kylmästi ”ajavansa tasan puoleksi pysäkille, ehti siihen tai ei”. Mikä tarkoitti käytännössä sitä, että mikäli Lotte oli puolitiessä bussipysäkille linkun tullessa, sen sijaan, että se olisi pysähtynyt nappaamaan hänet mukaan matkan varrelta, se ajeli pysäkin ohi. Oliko naurettavampaa kuultukaan?
Lotte kihisi niin kiukusta ja närkästyksestä kuin siitäkin, että oli saanut kiven kenkäänsä. Hän kääntyi kannoillaan ympäri ja maleksi laukkuineen takaisin kotiin.
*
”Charlotte…?” Dewn pysähtyi puolimatkassa hoitajahuoneen keittiönurkkauksen luo huomattuaan Lotten märehtivän sohvalla tuijottamassa pientä kuvaputkea. ”Eikö sinun pitäisi olla koulussa?”
”Bussi ajoi ohi.”
”Taas? Eikä käynyt mielessä, että minä voisin ajaa sinut kouluun?”
Lotte kohautti olkiaan. Dewn nosti toista kulmakarvaansa. ”Tiedäthän, että äiti ja isä herppaavat—”
”Antaa herpata”, Charlotte mutisi, vaikkei kyllä ollut oikeasti aivan sitä mieltä. Hän saattoi kuvitella silmissään isän tukan nousevan pystyyn ja kuulla äidin jäkätyksen. ”…Okei, mutta myöhästyn tunnilta joka tapauksessa.”
”Parempi se, kuin lintsata koko päivä”, Dewn totesi, ja Lotte kampesi itsensä sohvalta. ”Äkkiä, ennen kuin he huomaavat…”
Dewn ajoi hänet Sunportiin ja jätti pois kyydistä lukion parkkipaikalla. ”Kunhan muistat nousta takaisin tulevaan bussiin sitten”, Dewn sanoi vielä autosta. ”En ehdi hakea sinua, lähden viemään Ediä eläinlääkäriin iltapäivästä.”
Lotte nyökkäsi, löi oven kiinni ja veti repunhihnan paremmin olalleen. Sitten hän maleksi kohti koulun ovia. Se, että hän oli taas tavallaan Sophien kanssa väleissä, oli hieman outo tilanne. Lotte ei nähnyt tätä koulun ulkopuolella eikä puhunut asiasta kotona, sillä hän tiesi vanhempiensa suhtautumisen asiaan. Eivät he tehneet mitään kovin erikoista kouluaikanakaan, olivathan he eri luokilla, mutta aina silloin tällöin Sophie tuli puhumaan hänelle tai viittoili merkitsevästi heidän kävellessä käytävällä toistensa ohi. Annan suhteen Lotte oli, kuin ei tätä pahemmin tuntisi, mutta oli nähnyt serkkutytön viettävän aikaa isommassa tyttöporukassa, joten ilmeisesti hän oli jo saanut kavereita. Gillianin kanssa Charlotte söi joskus ruokatauolla ja näki silloin tällöin, mutta Gillianilla oli omia koulukavereitaan, joten hän ei ehtinyt olla Lotten kanssa koko aikaa.
Niinpä Lotte oli välituntisin joko yksin tai silloin tällöin goottityttö Patrician kanssa, mutta ne hetket olivat usein kiusallisia, sillä Patricia ei ollut kovin puhelias ja Lotte tunsi olonsa tungettelijaksi tämän seurassa. Kiusallista oli, että Matt, jonka Lotte oli tuntenut jo edellisestä koulustaan ja jolla oli ollut Lotteen ihastus ties kuinka kauan, oli kesäloman jälkeen kasvanut silmissä. Lotte ei voinut olla panematta merkille, ettei Matt ollut enää ollenkaan pahannäköinen… Eikä hän läähättänyt enää Lotten perässä, vaan tuntui enemmänkin suhtautuvan tähän, kuin kehen tahansa muuhun. Osat olivat vaihtuneet, sillä nyt Lotte salaa joskus katseli tätä kaukaa, ihmetellen, kuinka joku saattoi tuolla tavalla aivan muuttua yhtäkkiä. Vai oliko jokin vain avannut Lotten omat silmät näkemään, ettei Matt sittenkään ollut hullumpi? Mutta näistä salaisista ajatuksistaan Lotte ei pihahtanut edes parhaille ystävilleen Amylle ja Emmalle kirjoittaessaan heille pitkiä sähköpostiviestejä. Emma kuulosti olevansa innoissaan uudesta koulustaan, mutta Amy kuulosti haikailevansa takaisin Waterphewhen, vaikka päällisin puolin aina kertoi asioiden olevan hyvin.
Voi, kuinka Lotte kaipasikaan ystäviään…
”Center”, Mrs. Flatters sanoi, kun Lotte astui biologian luokkaan. ”Olet toistamiseen myöhässä. Ei kai tästä ole tulossa tapaa?”
”Anteeksi”, Charlotte sanoi. Hän hakeutui paikalleen Tyn viereen ja työnsi repun jalkoihinsa. Tony ja Raul katsahtivat häneen, sitten Raul nosti hänelle etusormensa ja heilutti sitä moittivasti. Lotte punastui. Opettaja jatkoi selostamistaan, kuin mitään keskeytystä ei olisi tullutkaan, ja Lotte sai tilaisuuden piilottaa häpeäkasvonsa kaivaessaan kirjoja esiin laukustaan. Ty nojasi retkeästi taaksepäin tuolissaan pyöritellen laiskasti kynää sormissaan ja tarkkaili samalla Lottea.
”Hei rokkityttö”, tämä sanoi, ”siisti pinssi.”
Lotte katsahti häneen ja näki Tyn osoittavan kynällään Lotten laukkua, johon hän oli kasannut lempibändiensä merkkejä. Charlotte nyökkäsi epävarmana, oliko se ollut kehu vai pilkka.
”Oletkos kuullut sellaisesta yhtyeestä kuin Zirkin?”
”En”, Charlotte sanoi rypistäen mietteliäänä otsaansa, ”ei kuulosta tutulta.”
”Se on aika uusi, underground-musiikkia. Kannattaa tutustua”, Ty imaisi kynäänsä. ”Voin lainata sulle sen levyn.”
”Neiti Jerkins, olisitko hyvä ja tunnistaisit nämä kasvit meille?” Mrs. Flatters sanoi äkkiä ääntään korottaen. Ty kohottautui tuolillaan ja siristeli älytaulun suuntaan. Charlotte antoi katseensa hieman harhailla, puolihuolimattomasti hakien silmiinsä Mattia, joka istui toisella puolen luokkaa aivan takarivissä, kun äkkiä Lotte huomasi Mattin edessä istuvan pojan tuijottavan häntä. Kun heidän katseensa kohtasivat, Tomford nosti hieman lierihattuaan äänettömään tervehdykseen. Lotte ei vastannut mitään, vaan kääntyi äkkiä takaisin kirjansa puoleen.
Hän oli aiemminkin syksyn mittaan pistänyt merkille, että tuo Tomford aina silloin tällöin tarkkaili Charlottea. Ja aina heidän katseiden vahingossa kohdatessa, tämä tervehti häntä kohteliaasti stetsonihattunsa kera, jota kehtasi pitää tunnillakin. Lottea hävetti! Kaikki oli alkanut siitä, kun jotain tuntematonta kautta pitkin Tomford oli saanut tietää Lotten asuvan hevostilalla ja tullut kysymään sitä häneltä itseltään. Eikä Charlotte ollut siinä viitsinyt valehdella, vaikka oli alunperin ajatellut pitävänsä kotiasiat omana tietonaan… jotenkin hänestä tuntui, että syypää saattoi olla Sophie. Tai ehkä Anna. Tai Gillian? Mutta oli miten oli, Lottea ei todellakaan kiinnostanut, ja hän tunsi vain syvää inhotusta aina huomatessaan Tomfordin mietteliäästi katselevan häntä vähän matkan päästä.
Ruokatauolla Lotte löysi Gillianin yhdestä pöydästä kahden luokkakaverinsa seurasta.
”Hei, pääsit kuitenkin kouluun”, Gillian sanoi, kun Lotte heilautti jalkansa penkin yli.
”Joo, Dewn heitti.” Lotte huomasi pöydälle levitetyt lehtileikkeet ja muistivihon. ”Mitä te teette?”
”Suunnitellaan joulujuhlia”, Gillian hymyili vaisusti. ”Ohjelmaa ja koristusta ja sen sellaista. Roi ja May keräävät ajatuksia kokoon.”
Lotten sydän alkoi jyskyttää. ”Järjestättekö myös joulutanssit?”
”No, se olisi idea.”
”Voiko junnutkin osallistua?”
”Voi, mutta vain seniorin parina”, vastasi Gillianin puolesta toinen hänen ystävistään.
”Jaah… blaah...”, Lotte sanoi. Mutta hän alkoi jo lähes automaattisesti pohtia millaisen puvun laittaisi ylleen ja kenen kanssa tanssisi… harmi, ettei Matt ollut kahta vuotta vanhempi...
”Täytäthän toukokuussa 15”, Gillian muistutti.
”Totta”, Lotte nyökkäsi. ”Tiedän jo mitä haluan lahjaksi: karaokelaitteen.”
”Karaokelaitteen?” sanoi nenäkäs ääni heidän takaansa. Sophie tuli tarjottimineen heidän pöytäänsä ja istuutui Charlotten viereen. ”Baari-iltojen tähdeksikö meinaat?”
Hienovaraisena ihmisenä Gillian ei osoittanut suoraa paheksuntaansa, mutta kääntyi kuitenkin poispäin ja keskittyi pöydällä oleviin lehtileikkeisiin.
Sophiekin tarkkasi niitä. ”Taas yhdet juhlat tulossa. Tuntuu, että kun edelliset loppuu, niin uusia jo pusketaan läpi. Hoh hoijakkaa!”
”Etkö pidä tanssiaisista?”
”No, en tosiaankaan”, Sophie sanoi ja näytti kamalan ikävystyneeltä. ”Tytöt leikkii prinsessaa ja jätkillä ei pyöri päässä mitään muuta kuin yksi asia… pöh. Mutta kuule”, Sophie kumartui lähemmäs, ”oletko kuullut Maxista?”
Lotte hätkähti rajusti ja löi kätensä pöytään. Gillian ei näyttänyt kuulleen, vaan keskittyi jutustelemaan joulukuusista ja tekolumesta Roin ja Mayn kanssa.
”Miten niin?” Charlotte sanoi varuillaan.
Sophie maiskautti huuliaan ja hymyili pahaentisesti. ”MURU laittaa sen vielä maksamaan.”
”Maksamaan mistä?”
”No, tiedät kyllä”, Sophie sanoi. ”Kaikesta. Etkö ole yhtään katkera?”
Lotte ei ymmärtänyt.
”Daa, se meni pilaamaan sinunkin elämäsi. Sietäisit olla vimmoissasi. Ajatella, millainen ihminen vaihtaa veljensä lapsen johonkin tuttavaan?”
”Sophie, mistä sinä puhut?” Lotte hermostui. Hänen vatsassaan oli alkanut äkkiä kiertää, eikä edessä tarjottimella oleva soppa näyttänyt laisinkaan yhtä houkuttelevalta kuin hetki sitten.
”Etkö tiennyt?” Sophie räpytteli silmiään, puhuen yhä hiljaa. ”Maxin veljen kihlattu sai keskenmenon äitisi sijasta.”
Lotten päätä pyörrytti. Hän työnsi tarjottimen poispäin itsestään.
Sophie vain nakkeli niskojaan. ”Niin, ja nyt saat kuitenkin sen pikkusiskon, mutta niin sä kai sitten halusitkin. Katsotaan, onko sitten enää kivaa, kun vanhempasi unohtavat oman olemassaolosi. Mä yritin vain auttaa.”
Sitten hän nousi ylös ja vei tarjottimensa muualle. Lottekin nousi ylös. Hänen täytyisi löytää lähin vessa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 964
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jan 13, 2016 17:38:40 GMT
Ei nimi pahenna 5.11.2014 Musta ori heitti päänsä ylös ja nosti laukalle. Alexiina kiristi liinaa ja painoi sitä alaspäin. ”Rauhassa, kaveri, ravia!”
Nuori hevonen viskoi harjaansa ja pärskähti kovaäänisesti ennen kuin alkoi pomppia paikallaan. Kuin nuoren ratsunalun intoon liittyen, pikkuinen vatsassa alkoi myös potkia ja sätkiä, kuin näiden kahden salaisesta yhteisestä sopimuksesta. Kumpaa jukuria siinä olisi oikein voinut moittiman?
”Tuo ei ole hyvä idea!” Raicy kiiruhti kentälle ja syöksyi väliin, kun musta ori lähestyi korskuen emäntäänsä etujalat nousten yksitellen ilmaan maasta. ”HOI!” Raicy ärjähti sille kädet levällään ja ajoi hevosen kauemmas. Sitten hän käännähti ympäri, otti liinan vaimonsa kädestä ja kietoi toisen käsivartensa tämän harteille. Alexiina hieroi vatsaansa suu mutrulla. Siinä hänen urhea ritarinsa, kun neito on pulassa... ”Sinun ei pitäisi tehdä tätä, tarvitset lepoa.” Raicyn sävy oli vakava.
”Ja sinun tarvitsee rauhoittua”, Alexiina mutisi. ”Rexin täytyy vain päästä purkamaan energioitaan.”
”Se hevonen melkein talloi sinut äsken”, Raicy sanoi.
”Höpsis, kunhan leikitteli. Sitä paitsi, minusta tuntuu, että Rex halusi leikkiä vauvan kanssa.” Hän hieroi taas vatsaansa, hellästi ja mietteliäästi.
Raicy rypisti otsaansa huolestuneena. ”Olet kahdeksannella kuulla, minusta sinun ei pitäisi pelleillä tällä tavalla. Laita Kitty liikuttamaan Rex.”
Hevonen korskahti. Alexiina huokaisi pitkään nenänsä kautta.
”Niin kai. En vain kykene märehtimään aloillani, tallilla on paljon tehtävää enkä voi ihan kaikkea sälyttää Kittyn niskaan. Sitä paitsi Jupiter—”
”Tämä on nyt tärkeämpää, kuin mikään muu”, Raicy totesi ja ravisti liinaa, koska Rex oli taas alkanut kyllästyttyään heilutella päätään. ”Tämä hevonen on riesa.”
”Eikä ole”, Alexiina sanoi heti. ”Rex on kultainen, vähän vekara vain.”
Raicy mutisi selvästi jotakin, mutta Alexiina antoi sen jäädä omaan arvoonsa. ”Dewn!” Raicy huusi heidän pojalleen, joka oli talikoimassa lantoja pyörötarhasta. ”Tule juoksuttamaan Rex.”
Alexiina ei jaksanut vastustella, vaan antoi Raicyn saattaa hänet (niin nöyryyttävää, kuin se olikin) kuin hoitopotilaan takaisin kotiin, jättäen hevosensa Dewnin huostaan.
Vaikka Raicyn holhoaminen olikin erittäin rasittavaa (paljon pahempaa, mitä silloin, kun hän oli odottanut Dewniä tai Charlottea), Alexiina oli jo jonkin aikaa sitten antanut periksi ja jättänyt pahemmat vikuroinnit väliin. Hän tiesi, että Raicy nautti saadessaan olla suojeleva isäkarhu, vaikka toisinaan tämä menikin vähän liiallisuuksiin.
Jäätyään vangiksi oman talonsa sisälle, Alexiina vaappui yläkertaan ja koputti kahdesti tyttärensä oveen. Hän ei saanut vastausta, vain musiikin jumputusta, ja avasi oven varovaisesti. Charlotte makasi sängyllään lukemassa jotakin, mutta viskasi vihon heti syrjään äitinsä nähdessään. Alexiina hymyili, hiljensi musiikkia hieman ja tuli istumaan Lotten sängyn reunalle. He olivat olleet riidoissa sitten halloweenin, mutta nyt, kun pahin sesonkipuuska oli mennyt ohi, Alexiina halusi paikkailla heidän välejään.
”Hei”, hän sanoi äidillisesti, yrittäen tavoitella sovinnollista sävyä. Hänellä ja Charlottella oli mennyt useammin, kuin pari kertaa viimeisen parin vuoden aikana sukset ristiin. ”Mitä kuuluu, olet ollut vähän allapäin?”
Charlotte kohautti olkiaan.
”Miten koulussa sujuu?”
Charlotte kohautti olkiaan.
”Entä Amy ja Emma, mitä heille kuuluu?”
Charlotte siristi silmiään hänelle. Alexiina tapaili peittoa.
”Ajattelin vain tulla katsomaan, miten pärjäilet…”
”Miksi en pärjäisi?” Lotte tokaisi. Alexiinaa harmitti tämän tyly sävy.
”Kyllä sinä aina pärjäät, enhän minä sitä—”
”Oliko jotain asiaakin?” Charlotte otti lukemansa vihon takaisin käteensä.
Alexiina risti kädet syliinsä. ”Eipä kai. Tai oikeastaan… ajattelin tulla kysymään, josko sinulla olisi nimiehdotuksia vauvalle.”
Charlotte mulkaisi häneen lehtensä yli ja näytti hetken aikaa jostain syystä hyvin järkyttyneeltä. Sitten hän piiloutui taas.
”En minä tiedä…”, hän mutisi. ”Miksi sinä minulta kysyt?” hän tiukkasi pian perään.
”Miten niin? Kysyn minä muiltakin, mutta ajattelin, että kun sinä tykkäät usein keksiä nimiä niin, jos sinulla olisi ollut jokin hyvä mielessä. Isä ja minä emme ole vielä päättäneet vaihtoehdoista. Raicy haluaisi Joa tai Joacim, mutta minä en oikein…”
”Joacim?” Charlotte sanoi ja laittoi vihon syrjään. ”Se on pojan nimi.”
”Niin”, Alexiina sanoi.
”Eikö vauva ole tyttö?”
”Ei sitä tiedä. Emme halunneet tietää etukäteen, joten se selviää vasta, kun on sen aika.”
Charlotte näytti siltä, että hänen teki mieli sanoa jotakin, mutta päätti kuitenkin toisin. Sitten hän nosti taas vihon eteensä.
”En tiedä.”
”Eikö mitään ehdotuksia?”
”…Ei.”
”Hmm… no jaa. Minä tykkäisin Ariel tai Calsius tai Jonathan—”
”Calsius?!” Charlotte pärskähti. ”Ihan hirveä nimi! Ei sitä ainakaan!”
Alexiinan suupieltä nyki. ”Onko itselläsi parempaa?”
”Mieluummin sitten vaikka Calmar tai Cornelia, muttei mitään Celsiusta.”
”Cornelia. Se on aika pramea nimi.”
Charlotte kohautti taas olkaansa. ”Kunhan heitin.”
”Charlotte ja Cornelia”, Alexiina pohti ääneen. ”Kuulostaa ne toisaalta hauskalta yhdessä.”
Charlotte ei vastannut.
”Kiitos niistä, harkitsemme asiaa”, Alexiina päätti ja nousi ylös. ”Muistapa huolehtia siitä Lunan jalkahaavasta.”
”Joo joo”, tuli mumiseva vastaus. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 13, 2016 17:55:41 GMT
Myrskyn silmässä
7.11.2014
Charlotte oli eksynyt synkkiin ajatuksiinsa tuijotellessaan äidinkielenluokan ikkunasta ulos harmaan mitäänsanomattomaan iltapäivään, raskaiden pilvien reunustamaan rivistöön horisontissa.
Heitä oli neuvottu kirjoittamaan essee jokapäiväisestä elämästään—kuinka omaperäistä. Sen ei olisi pitänyt olla vaikeaa Charlottelle, jonka päivät olivat jotakuinkin etukäteen määriteltyjä: herää, syö aamiaista, talleille harjaamaan Linda ja Luna, suihkuun, kouluun, takaisin kotiin, ratsastamaan, tallitöitä, syömään, läksyt, tallille… ja omaa vapaa-aikaa aina, kun mahdollista, yleensä iltaisin. Silti, hänen kynänsä ei liikkunut paperilla, vaan Charlotten sormissa eksyen välillä hänen suuhunsa.
Hän oli jälleen kerran hairahtunut ajattelemaan ja panikoimaan vauvaa. Se syntyisi pian, enää olisi muutama kuukausi... Kuinka aika oli voinut kulua niin sukkelaan? Ehkä äidin uskomuksissa oli perää ja aika oli todellakin nopeutunut sitten vuoden 2012.
Miltä tuntuisi, kun hänellä olisi pikkusisar, eikä hän olisikaan enää perheen kuopus? Millainen hänen uusi siskonsa olisi? Olisiko se juuri niin kamalaa, kuin Sophie väitti: että isä ja äiti vain unohtaisivat hänet? Toinen puoli Charlottesta sanoi: ”naurettavaa!” ja ”älä ole lapsellinen”, mutta toinen puoli yhä mietti… Hänen ja äidin välit olivat olleet alamäkeä jo jonkin aikaa. Kävisikö se vauvan myötä vielä huonommaksi? Voisiko se mennä enää huonommaksi? Ja mitä sitten tapahtuisi?
Se oli vain yksi Charlotten huolista. Toinen taas… se oli oikeasti vakava asia. Pelkkä muistaminen sai hänet irvistämään itsekseen; se, mitä hän oli melkein tehnyt vauvalle ja äidille. Jos äiti koskaan saisi tietää… Charlotte ei voinut edes ajatella sitä. Hänen tekonsa kuvotti ja hirvitti häntä. Hänellä oli edelleen siitä yöstä painajaisia. Hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut purkaa tuntojaan. Häpeä oli liian suuri. Dewnille hän ei voisi puhua KOSKAAN. Tämä ei ikinä antaisi anteeksi… jo se, että Charlotte oli puhunut hänelle Maxista, oli saanut Dewnin pois tolaltaan. Eikä Charlotte ollut sitä paitsi antanut anteeksi vielä itselleenkään.
Sophie oli vetänyt hänet tähän soppaan ja aiheuttanut ongelmat Charlotten elämässä—kuinka typerä ja sokea ihminen saattoi olla, kun uskoi tätä? Charlotten olisi pitänyt kuunnella Emmaa ja Amya, oikeita ystäviään, kun he käskivät hänen pysyä kaukana Sophiesta. Tästä ja tämän taikakerhosta. Charlotte oli tehnyt parhaansa unohtaakseen koko Mustien Ruusujen klaanin, mutta Sophie oli taas nostanut sen pintaan hänen päähänsä.
Joku tökkäsi häntä lapaluuhun. ”…Saisinko?”
”Minkä?” Charlotte äyskähti ja kääntyi tuimasti tuijottamaan Lieriötä, joka osoitti Charlotten pulpettia tylsällä kynällään. Lieriö, kuten luokka oli Tomfordin nimennyt tämän typerän lierihatun mukaan. Mikä ääliö.
”Teroittimen, neiti…?”
Natasha, Calina ja Nancy hihittivät pilkkaavaan sävyyn kämmeniinsä. Lieriö ei näyttänyt panevan pahakseen. Charlotte nappasi ärhäkästi terottimensa ja viskasi sen pojalle. Ikään kuin, tällä ei olisi muka ollut omaansa—Charlotte kyllä näki sen tämän penaalissa.
”Kiitos, neiti”, Lieriö sanoi kohteliaan neutraalisti palauttaessaan terottimen. Charlotte kuuli Natashan kuiskaavan ystävilleen ilkeästi: ”Neiti??”, ja Charlotte kääntyi kuumine kasvoineen takaisin ikkunaan. Miksei Lieriö jättänyt häntä rauhaan? Tomfordin takia Charlottesta oli nopeasti tullut luokan tirskunnan kohde, eikä hän todellakaan halunnut olla sitä.
Loppuajan tunnista hän keräsi rohkeuttaan ja kääriessään keskeneräistä esseetään reppuunsa kotiläksyksi, hän vahingossa horjahti Mattin suuntaan tämän kävellessä hänen ohitseen. Hetken kiusallinen jännitys haihtui Charlotten vatsasta välittömästi vaihtuen pettyneeseen harmitukseen, kun hän tajusi Mattin vain epäselvästi vilkaisseen häneen ja jatkaneen sitten ulos luokasta Adamin kanssa jutellen.
Mikä tätä oikein vaivasi? Charlotte ei tajunnut. Vielä muutama kuukausi sitten, kun he valmistuivat yläkoulusta, Matt oli antanut hänelle ujoja hymyjään, kuten kaikki ne vuodet he olivat olleet samalla luokalla...! Ja nyt yhtäkkiä kesän jälkeen, hän oli kuin Charlottea ei olisikaan tai ei olisi tätä koskaan tavannut… Pojat olivat varsinaisia ääliöitä!
Charlotte keräsi edelleen rohkeuttaan kokoon taivaanrannan pilvirintamaakin harmaampi pilvi päänsä päällä, suunnatessaan ulos koulun ovista ja etsien erästä… jonka löysi ilmeisesti suosikkipaikaltaan heittää häijymielisiä silmäyksiä ohikulkeviin oppilaisiin lähellä koulun portteja olevan puun alla, ympärillään joukko pahaenteisen oloisia ystäviä.
”Sophie”, Charlotte sanoi. Sophie kääntyi, toinen käsi lanteillaan ja toinen pidellen sormissaan hopeaista kaulaketjua, jota hän heilutti yhden tytön silmien edessä.
”Charlie”, tämä sanoi hymyillen tuota vastenmielistä vinoa hymyään. Charlotte käänsi repun selästään ja kaivoi sieltä kotelon, jonka ojensi tälle. Sophien ilme oli ensin ihmettynyt, mutta sitten epämiellyttävä varjo välähti hänen katseensa yli. ”Qiastron albumi, jonka annoin sulle?”
”Annan sen takaisin”, sanoi Charlotte. ”En halua sitä. Itse asiassa, en halua sinulta enää mitään enkä halua olla kanssasi missään tekemisissä… enää ikinä.” Hän veti reppunsa vetoketjun kiinni.
Sophien silmät olivat myrkylliset, mutta hän veti teeskenteleväisen valeystävän hymyn ylleen.
”Mikä sääli”, hän sanoi viileästi. ”Ja minä, kun yritin olla ystävä. Eikö äiti opettanut, että on rumaa palauttaa lahja?”
”Enpä tiedä”, Charlotte tuumi, ”minusta sinä olet kykenemätön ystävyyteen, Sophie, yrititpä kuinka kovasti tahansa.”
”Oletko sitä mieltä?” Sophie sanoi. Hän kääntyi sen tytön puoleen, jonka edessä oli heilutellut kaulakorua, ja jonka Charlotte vasta nyt huomasi Patriciaksi. ”Patricia, koru on sun.”
Patricia otti kaulaketjun mitään sanomatta. Sophie hymyili.
Charlotte ei.
”Jos luulet voivasi ostaa ystäviä, se todistaa vain miten todella pihalla sinä olet.”
”Katso kuka puhuu, pilalle hemmoteltu kakara”, Sophie rääkäisi äkkiä.
”Minä en ainakaan ole noin kaksinaamainen! Olen varma, että yritit nuoleskella takaisin väleihin kanssani, koska sinulla oli jokin taka-ajatus taas!”
”Egosi on niin leveä, että se ei kohta mahdu edes koulun pihalle!”
”Sinun egosi on yhtä mädäntynyt, kuin sisin ytimesi!” Charlottella ei ollut aavistustakaan, mistä hänen uhkarohkeutensa kumpusi, mutta siinä hän oli ja käytännössä haistatteli Sophielle, jota oli ennen pelännyt ja samalla ihaillut.
”Ollaan sitä niin rohkeita päivänvalossa”, Sophie sanoi ja jatkoi pilkkaavalla, terävällä äänellä: ”Sophie… älä Sophie, apua, täällä on pimeää, Sophie, lopeta, Sophie…”
”Lopeta”, Charlotte kuiskasi. Sophie nauroi ja otti lähes heti perään tutun koiranpentuilmeensä. Hän heilutteli nenäkoruaan. Charlotte ei käsittänyt, miten oli joskus voinut sietää sitä.
”Varoitan, Charlie”, Sophie sanoi lepertelyäänellä, kunnes kesken lauseen se muuttuikin kylmäksi ja joustamattomaksi kuin kallio, ”katkaise välit nyt, ja lupaan, että tulet katumaan.”
Charlotte uskalsi jopa pullistaa silmiään hänelle. Sophie uhkaili päin hänen naamaansa!
”Sinä katkaisit välit ensin tuhottuasi melkein huoneeni!” Charlotte köhi. ”Nytkö minä en saisi päättää haluanko olla kanssasi vai en?”
”Sä petit mut”, Sophie sanoi ja hänen äänensä oli nyt karhea ja värähtelevä.
”Etkö sinä oikeasti ymmärrä?!”
Koulunkello soi.
”Tuollainen mamman mälly olet ollut aina. Valitsit sen syntymättömän siskosi oikean siskosi edestä!”
”Oikean siskon?”
Sophien ilme oli hyvin vaarallinen. ”Lupasit, että olisit siskoni ja sitten hylkäsit. Silti annoin sulle anteeksi, vaikka sun olisi pitänyt pyytää multa anteeksi. Tiedätkö mitä niille käy, jotka mut hylkää?”
Charlotte siristi silmiään. ”Olet sairas ihminen, Sophie”, hän lopulta totesi ja kääntyi lähteäkseen takaisin koulunoville päin… kun joku veti hänet taaksepäin tukasta ja kaatoi maahan ja hetken kuluttua kaikki oli pelkkää mylläkkää.
*
”En voi uskoa tätä!”
”…Äiti.”
”Ei, nyt tämä on kyllä jotain sellaista, joka menee täydellisen yli minun ymmärtämiskykyni. En voi uskoa… tappelu?! Koulussa, keskellä päivää?? Mitä oikein kuvittelit, liikkuuko päässäsi mitään? Miksi olet koko ajan hakeutumassa hankaluuksiin tahallasi? En—”
”Äiti…”
”Luuletko, että halusin sitä?!” Se oli niin epäreilua, niin e-p-ä-r-e-i-l-u-a. Charlotte ei kyennyt pitelemään kyyneliä sisällään. Hänen päähänsä sattui, huuli oli auki ja korvat soivat ja särkivät, hänen käsivartensa olivat verillä ja päänahka ruhjeilla ja polvensa kuhmuilla. Hänet oli juuri hakattu kesken koulupäivän, ja äidillä oli otsaa syyttää siitä häntä? Jos hänellä olisi nyt ollut paikka minne mennä, Charlotte olisi varmasti lähtenyt kävelemään.
”Kasvatimmeko me sinut näin? Olemmeko me syypäitä? Kun isäsi kuulee… Dewn ei koskaan joutunut tappeluihin tai hankaluuksiin, minä en koskaan—”
”Äiti.”
”Joo, vedä Dewn mukaan tähänkin ja vertaa minua häneen! Sitähän sinä ja isä aina teette! Koska minä olen LUUSERITYTÄR!” Charlotte löi otsansa auton ikkunaan ja kuohuvan kuumat surujoet virtasivat hänen poskiaan pitkin, kun hän irvisteli ja väänteli kasvojaan.
Kaikki, mitä hän yritti, hajosi hänen käsiinsä. Hän teki vain huonoja valintoja kerta toisensa jälkeen. Sophie oli vetänyt hänet tähän sekasotkuun vain syvemmälle, ja kun hän oli yrittänyt siitä irti, koko juttu räjähti hänen silmilleen. Hänen parhaat ystävänsä olivat muuttaneet kauas pois yhtä aikaa, kuin kirouksesta, joka itsepintaisesti oli päättänyt pilata Charlotten elämän. Nyt hän oli pilkan kohde luokassaan ja koulussaan, asia tuskin paranisi tämänpäiväisen välikohtauksen myötä. Hän oli ulkopuolinen TAAS, vaikka oli niin kovasti yrittänyt saada ystäviä ja sopeutua joukkoon, mutta ei. Hän ei koskaan löytäisi poikaystävää, koska kaikki, jotka edes katsoivat häneen kahdesti, olivat toinen toistaan ällöttävämpiä, ja ne, joista hän olisi ollut kiinnostunut, olivat muuten täysin tavoittamattomia tai katosivat hänen elämästään yhtä nopeasti, kuin ilmestyivätkin (Lucas, Max, Matt…). Äiti oli epäoikeudenmukainen ja tuomitseva ja saisi kohta paremman lapsen; isä ei enää ollenkaan viettänyt aikaa Charlotten kanssa niin kuin ennen ja nekin ajat joko moittien tai rypistellen otsaansa sille, mitä Charlotte teki, sanoi tai oli; ja Dewn oli omituisempi ja etäisempi aina vain sitten sen hemmetin kollegen! Mikään ei onnistunut. Mihin Charlotte koskikaan, muuttui tuhkaksi.
Ja hevosten kanssa…
Hän ei ollut sanonut sitä kertaakaan tosissaan ääneen, mutta totuus oli, että hevoset eivät pitäneet hänestä. Ne lähes inhosivat häntä, syystä, jota Charlotte ei käsittänyt. Hän ei tiennyt tehneensä mitään väärin, mutta aina, kun hän yritti saada niihin kontaktia, hänet poljettiin alas. Hevosetkin. Miten noloa se olikaan? Hän oli ainut henkilö koko tilalta, joka ei ollut onnistunut luomaan join-uppia hevosensa kanssa, eikä halunnut enää koskaan yrittää uudelleen, sillä oli tuntenut olonsa niin pahaksi ja saanut kovan kolauksen itseluottamukselleen. Hän ei halunnut myöntää sitä, mutta Linda oli liian vaikea hevonen hänelle ja hän oli kuullut muiden puhuvan selkänsä takana, että hänen pitäisi luopua koko hevosesta, koska ei kyennyt käsittelemään sitä. Linda oli potkaissut häntä, purrut monet kerrat, ollut tottelematon niin selästä, kuin maasta käsin… jopa jotkut vanhat tuntilaiset saivat siitä enemmän irti, kuin Charlotte. Mutta Lindasta luopuminen tarkoittaisi periksi antamista ja häviötä, ja sitten kuka tahansa voisi tulla ja osoittaa häntä sormellaan sanoen: ”Niin, sinä et kyennyt edes omaa hevostasi käsittelemään. Miten luulet tulevasi kilparatsastajaksi? Kannattaisiko heittää moiset hullut haaveet romukoppaan ja jättää niille, jotka osaa oikeasti ratsastaa ja käsitellä hevosia? Näyttää siltä, ettei hevosperheeseen syntyminen edellytä automaattisesti minkäänlaisia hevoslahjoja…”
Dewnille se oli niin paljon helpompaa, hänen ei tarvinnut enää ratsastaa! Mutta oliko Charlottelle sellaista mahdollisuutta? Ei ikinä. Jos kuvittelikin, että hän menisi isälleen: ”Hei, lopetan ratsastamisen. Ja hevoset muutenkin. Niin, toinen lapsi jo perheessä, joka ei enää toimikaan satulassa… Harmi juttu. MUTTA MIKÄ ONNI, ETTÄ TEILLÄ ON KOHTA KOLMAS YRITYS, JOSTA KOULIA TÄMÄNKIN FARMIN JATKAJA!!” ...Isä repisi housunsa.
Mutta rehellisesti sanoen, Charlotte olisi valehdellut, jos olisi väittänyt, ettei olisi kerran tai kahdesti tai kolmestikin ajatellut asiaa ja sitä, kuka lopulta jatkaisi heidän kotitilansa Orange Woodin kanssa. Ajatus ei ollut kaivellut hänen mieltään ennen vauvauutisia. Se oli aina ollut joko hän tai Dewn, ja silloin, kun Dewn oli vielä ratsastanut, veli oli tietenkin ollut se optimaalinen valinta perinnölle, ja Charlotte oli ollut liian nuori välittääkseen tai pohtiakseen asiaa sen enempää. Mutta sitten oli Dewnin onnettomuus ja hän ei enää halunnutkaan ratsastaa, ja viittasi yhtäkkiä kintaalla kaikille vihjauksille perintötilan jatkamisesta… puhuen toisaalla Charlottelle aatteistaan ehkä jossain vaiheessa muuttaa muualle ja siitä, että ”etsi edelleen sitä omaa juttuaan”. Ei kovin kuulostanut siltä, että Dewn haluaisi olla enää tilanperijä?
Charlotte oli sitten alkanut pohtia… se olisi sitten tietenkin hän, että hän, Charlotte Center, vielä joskus istuisi puikoissa tämänkin tallin ja tilan takana, kuten nyt äitinsä.
Mutta sitten Vauva tapahtui.
Pilaaja Vauva, kaiken tuhoava monsteri, epäonnen olento, joka oli tullut tuhoamaan Charlotten perheen, elämän, tulevaisuuden…
Hän puristi sormensa niin tiukkaan nyrkkiin kuin pystyi, hellitti, ja teki niin taas uudelleen ja uudelleen. Hän vihasi kaikkea juuri nyt.
Dewn ajoi. Jälki-istunnon jälkeen, jonka Charlotte ja Sophie olivat istuneet opettajan lopulta repiessä heidät irti toisistaan koulun pihalla (ja jonka todistajina Sophien ”ystävät” väittivät Charlotten olleen se, joka ensimmäisenä kävi Sophien kimppuun, mikä tietenkin oli vale), rehtori oli soittanut kotiin, ja äiti ja Dewn olivat lähteneet noutamaan häntä Dewnin autolla. Siinä missä Charlotte oli olettanut saavansa osakseen sympatiaa ja lohdutusta, hän sai pettyä pahan kerran; kysyttyään kalpein kasvoin tiukkaviivaisella suullaan oliko hän loukkaantunut pahasti, äiti ryhtyi syyttelyynsä ilman häiventäkään myötätuntoa. Eikä hän piitannut edes tappelun syistä tai lähtökohdista oltuaan liian kiireinen huutamaan Charlottelle asioista, jotka Charlotte jo aivan hyvin tiesi: kuinka hänen huono käytöksensä vaikuttaisi hänen koulunkäyntiinsä; kuinka hänen ei pitänyt olla enää missään tekemisissä Sophien kanssa (ja yritettyään puolustaa tässä itseään, äiti korotti äänensä hänen ylitseen); kuinka koulua oli kestänyt vasta kaksi kuukautta ja nyt jo Charlotte oli rehtorin mustalla listalla; kiitäen lopulta jopa sellaisiin seikkoihin, joilla ei ollut mitään tekemistä itse aiheen kanssa, kuten Charlotten laiskuus kotona ja jo selvästi laskenut koulunkäyntipanos yläasteella, hänen asenteensa, musiikkimakunsa ja hiuksensa… päättäen sättinsä siihen, kuinka pettynyt hän oli siihen, millainen Charlottesta oli tullut. Siinä se tuli taas—pettynyt.
Charlotte ei ollut mitään muuta, kuin pettymys.
”Dramatisoit taas liikaa”, Alexiina puhui passiivisaggressiivisella sävyllä tuijottaessaan tiehen heidän edessään. ”Sinun pitäisi kasvaa vähän, ottaa itseäsi niskasta kiinni ja ravistella takaisin maanpinnalle! Et ole niin säälittävä, kuin esität olevasi, ja tiedät sen aivan hyvin. Me emme kasvattaneet sinua noin heikkoitsetuntoiseksi!”
”Äiti, eikö tuo nyt ollut jo vähän tylyä?” Dewn kuiskasi, kun Charlotte alkoi itkeä ääneen takapenkillä. Hän ei kuullut mitä äiti vastasi. Pahin kipu kaikista hänen kehonsa ruhjeista oli särky hänen sydämessään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 13, 2016 18:05:17 GMT
Tuomion kyydissä
8.11.2014
Raicy ei tullut kotiin, kuin vasta seuraavana iltana. Hän oli ollut Thomas Jordanin kanssa selvittelemässä jotakin kiistaa, joka liittyi mustangeihin ja Dirk Daviesiin tavanomaisena junttina. Charlotte oli ollut hyvin hermostunut odotellessaan isäänsä kotiin, tietäen varsin hyvin, että tämä oli joskus kuin tulivuori, ja mikäköhän mahtoi olla pahin rangaistus, jonka tämä keksisi antaa hänelle… epäoikeudenmukaisista syistä, tietenkin, koska kuunteliko kukaan tässä perheessä tai ylipäänsä muualtakaan häntä koskaan?
Gillian halusi pysyä erossa ongelmista, näytti sympaattista ilmettä ja kuunteli Charlotten murheen murinat, muttei osannut antaa takaisin mitään hyödyllistä; Kitty kieltäytyi edes ottamasta asiaa vakavasti ja piti kaikkea vain hauskana vitsinä, sillä hän ei kyennyt käsittämään, että Charlotte voisi muka olla niin ”badass”, että aiheuttaisi koulussa mellakan—Charlotte ei ollut varma olisiko ollut iloinen vai vähän loukkaantunut tästä suhtautumisesta; Billy oli ollut kauhistunut Charlotten puolesta ja uskonut hänen kertomaansa, muttei sitten kuitenkaan suostunut puhumaan hänen puolestaan; ja Dewn ei sanonut mitään. Isoäiti… no, hän oli kuten aina: omissa ajatuksissaan rauhaisasti kysyi, josko Charlotte tarvitsi salvaa haavoihin ja mustelmiinsa.
Äiti oli asettautunut viileään tilaan Charlotten suhteen sen jälkeen, kun oli määrännyt hänet kotiarestiin. Niin kuin Charlotte nyt muka olisi minnekään mennyt. Minne hän menisi, eihän hänellä ollut edes ystäviä enää! Koulun alku oli ollut fiasko ja hän tunsi olevansa enemmän yksin, kuin koskaan elämässään. Asiat olivat pahemmin, kuin edes Englannissa! Kotiaresti Centereillä myös tarkoitti paljon töitä, tallitöitä ja kotitöitä, ja niistä kaikista kamalimmat sälytettiin totta kai hänen vastuulleen… kuten vessan siivous ja viemärien puhdistus. Yök! Parempi oli lapioida hevosenpaskaa tallilla, kuin kaivella hiuksia ja vanhoja ruoantähteitä kolmen kuukauden takaisista päivällisistä ulos lavuaarin putkista…
Hyvä asia taas oli se, että oli viikonloppu, eikä Charlotten tarvinnut kohdata luokkalaisiaan, kuin vasta maanantaina. Jos hän pelaisi korttinsa oikein, hän voisi teeskennellä saaneensa kulkutaudin kellarin siivoamisesta ja joutuisi pitkittämään kouluun paluuta…
Hän oli kantamassa puomeja kentällä ja asettelemassa niitä Phoeben selässä istuvan Kittyn ohjeiden mukaisesti, kun Thomas Jordanin punainen ja likainen lavuri saapui vikisten tallipihaan.
”—ja tuo sininen tonne, laita trippelin sivulle yksi poikittain ja sitten vielä verryttelysarja noista vihreistä toiselle puolelle—”
Charlotte nyökkäsi ja kumartui tarttumaan uuteen puomiin, raahaten sitä kylmänhiekkaisen kentän poikki. Lunta oli maassa vain niukasti.
”…Joo, johonkin siihen. Oh”, Kitty katsahti jonnekin kentän muurien yli, ”Lotte, Raicy on kotona.”
Charlotte pudotti puomin panikoiden maahan.
”Ja hän on tulossa tännepääääiiin…”, Kitty varoitti kääntäen Phoeben äkkiä ympäri ja ravaten kauemmas lämmittelemään. Charlotte veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja piti itsensä kiireisenä jatkaen esteiden rakennusta, mutta siitä ei ollut apua kauaa; Raicy oli pysähtynyt kentän aidalle ja kutsui häntä nimeltä. Charlotte ei halunnut kääntyä. Hän kesti kaksi huutoa, kunnes ei voinut enää teeskennellä.
Isä heilautti kättään kutsuen Charlotten luokseen. Charlotte laski hitaasti puomin pidikkeille. Kittyn täytyisi nyt pärjätä keskeneräisellä radalla.
Charlotte käveli kohti tuomiotaan. Isä ei odottanut kentän laidalla, ja kun Charlotte ehti tallioville, hän näki isän harppovan sisälle latoon. Thomas Jordan kaasutti juuri tiehensä. Dewnin likaisenvalkoinen lava-auto odotti jostain syystä aivan ladonovien vieressä.
”Tule tänne”, Raicy kutsui, ja Charlotte meni heinälatoon. Isän ilme oli neutraali, ehkä vähän karvas, mutta sellainen se oli aina, kun keskustelunaiheena oli ollut Dirk Davies. Tämä oli kaikesta päätellen isän ja Thomas Jordanin arkkivihollinen, mutta omisti joka tapauksessa osan heidän karjastaan ja alalaakson maista. ”Auta minua heinäpaalien kanssa, työnnä ne alas parvelta, niin kasataan ne autoon.”
Ei huutoa, syytöksiä, ei edes mainintaa Charlotten huonosta käytöksestä? Saattoiko olla, ettei äiti ollutkaan kertonut isälle vielä?
Charlotte meni tikkaille ja kiipesi ne ylös heinäparvelle. Hän tarttui ensimmäiseen paaliin ja työnsi sen alas. Se putosi tumahtaen lattialle. Raicy nosti sen ja heilautti Dewnin auton perään. ”Lisää.”
He tekivät noin kymmenisen paalia, sitten Charlotte kiipesi takaisin alas ja Raicy harppoi autolle… Charlotte luuli hänen ottavan jotain matkustajan paikalta, mutta isä pysähtyi käsi oven päällä ja katsoi odottavasti Charlotteen.
”No? Tule”, hän sanoi ja nyökkäsi autoon päin.
”Olet väärällä puolella”, Charlotte huomautti ja mietti oliko isä mennyt ihan sekaisin.
”Sinä ajat”, Raicy sanoi eikä antanut Charlottelle aikaa prosessoida, kun hän jo keinahti istumaan autoon sisään. Räpyttäen hämmästyneenä silmiään, Charlotte kiersi lavurin ja avasi hiukan epävarmasti kuljettajan oven. Hänkö? Ajaisi?
”Avaimet ovat virtalukossa”, isä sanoi rauhallisesti, kuin Charlotte olisi kuka tahansa hovikuljettaja. Charlotte istuutui. Hän empi yhä.
”En ole ihan varma, että Dewn tykkää, jos ajan hänen lavaansa…”, hän myönsi.
Raicy tuijotti eteensä odottaen ja murahti: ”Kunhan et starttaa tallin seinään.”
Charlotte käänsi avaimia ja auto yskäisi, heräten henkiin. Hän muisti, kun Dewn oli saanut sen 20-vuotislahjakseen heidän suomalaisilta isovanhemmiltaan. Siihen asti Dewn oli ajellut asioille Jack the Greenillä, isän traktorilla, ja kun hän oli saanut oman auton, he olivat lähteneet yhdessä Charlotten kanssa retkelle naapurikylään Bridgetweetiin...
”Tiedätkö mitä teet?” isä kysyi tyynesti.
”En.”
”Tuosta. Paina jalkaa.”
Pian auto vyörähti eteenpäin ja alkoi sitten hyvin hitaasti madella tallin ohi kohti rehuvaraston ovea. Välimatkaa oli vain kymmenisen metriä, mutta oli se silti… aika hauskaa ja jännää. He pysähtyivät ja Raicy kääntyi häneen päin.
”Hyvin tehty. Ensimmäinen ajotunti.”
”Ajotunti?” Charlotte toisti hämmentyneenä.
”Näytä, että sinulla on sitä vastuuntuntoa jossakin ja saatat ehkä saada auton… joskus”, isä sanoi.
Charlotte pureskeli huultaan. Pieni innostuksen liekki oli syttynyt jossakin synkkyydessä. Oma auto. Se olisi aika siistiä… ja keväällä hän täyttäisi jo 15, siitä vielä vuosi ja hän saisi ajokortin.
”Opetatko sinä minua?” hän kysyi.
”Haluaisitko?”
”…Joo”, Charlotte nyökkäsi. Hän tunsi olonsa vähän hassuksi ja kevyeksi—ja hän, kun oli odottanut jotain kuolemaakin pahempaa rangaistusta!
”Mutta sinun täytyy luvata”, isä äkkiä jatkoi, ja Charlotte palasi hänen äänensävystään takaisin maanpinnalle, ”että keskityt ja panostat kouluun sekä käytökseesi paremmin. Voit unohtaa auton ja ajamisen ylipäänsä, jos et ala tsempata. Etkä saa aiheuttaa äidille enää yhtään stressiä, ymmärrätkö?”
”Niin, minähän olen se pääsyy kaikkeen?” Charlotte tokaisi ennen kuin malttoi kielensä, sillä hän oli taas tuntenut syytöksen piston rinnassaan.
”Ei, vaan äiti ei nyt aivan kykene… hän on pinna kireällä muista syistä, kyllä sinä tiedät, ja kaikki ylimääräinen saa hänen hermonsa kiristymään tavallista herkemmin. Kaikki selkenee kyllä sitten taas.”
Charlotte tiesi kyllä mistä isä puhui. Ja hän tiesi nyt myös sen, että isä tiesi. Hänen rauhallinen suhtautumisensa oli itse asiassa vähän vaivaannuttavaa, lähes yhtä hermostuttavaa, kuin jos hän olisi raivonnut Charlottelle. Se oli vähän epätavallista. Ehkä Thomas Jordan oli saanut pahimmat isän impulsiivisuudesta? Ei ihme, että mies oli huristellut pois Orange Woodista aika vauhdilla…
He kapusivat ulos autosta ja kantoivat yhdessä heinäpaalit rehulaan. Charlotten lihaksia särki kaiken jälkeen ja hänellä meni heinää kynnen alle, mutta kaiken kaikkiaan hänen olonsa oli kuitenkin rahtusen aurinkoisempi. Kukapa olisi vakuuttanut, että hän oli isin tyttö kaikesta huolimatta? |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 342
Oma hevonen: Karma
Aurinkomerkki: ♉
|
Post by Charlotte on Jan 14, 2016 15:54:04 GMT
Lavastettu
10.11.2014
No, ajatteli Charlotte synkeästi, enpähän tällä kertaa ainakaan jäänyt bussista.
Kevyen lumen peittämät kalliot ja kumpareet, Yellowbriskin joki siltoineen, metsät ja aukeat vilahtivat ikkunan ohitse, kun hän painoi leukansa kämmenkuoppaan ja tuijotti ulos kuulokenapit korvissaan. Gillian istui hänen vieressään, mutta he harvemmin puhuivat paljoa; Gillian oli hiljainen, ja Charlotte halusi mököttää. Hän oli hermostunut paluustaan kouluun viikonlopun jälkeen. Mitä kaikki sanoisivat? Vai sanoisivatko he mitään ja jättäisivät hänet yksin, niin kuin ennenkin?
Kun hän käveli koulun käytävää pitkin kohti kaappiaan, Charlotte huomasi jo jonkin matkan päästä, että rehtori oli lokerikkojen luona; tarkemmin ottaen juuri Charlotten lokeron kohdalla ja puhui—
Ärrrrr, Charlotte ärisi mielessään huomatessaan violetinpunaiset hiukset ja raitapaidan. Sinä.
Hän harppoi jo valmiiksi tulistuneena lähemmäs. ”Mitä te teette?”
Sophie katsahti häneen, ylimielisen ivallisesti, pahanilkisesti hymyillen.
”Neiti Center”, sanoi rehtori kääntyen ympäri. Hänen äänensävynsä ei ollut liian vakava, mutta silti Charlottea hermostutti. ”Tulit paikalle juuri sopivasti. Voisitko avata lokerikkosi?”
”Miksi?” Charlotte äyskäisi.
”Miksi, koska pöllit levyni!” Sophie sylkäisi. Hänellä oli äkkiä tosi vihainen ja loukattu ilme, sellainen, kuin olisi joutunut hirveän kaltoinkohtelun kohteeksi. Ilme, joka olisi pitänyt olla Charlotten kasvoilla, ei Sophien.
”Että mitä?” Charlotte huudahti. Rehtori kohotti kättään rauhoitellakseen heitä, mutta kumpikin tytöistä paloi nyt inhon liekeistä toisiaan kohtaan. ”En tosiaankaan. Annoin sen takaisin!”
”Suutuit, kun pyysin saada sen takaisin ja sitten kävit kimppuuni ja veit sen väkisin,” Sophie yllytti ja harmi kyllä, kuulosti uskottavalta. ”Tiedän, että se on lokerossa!”
”Niinkö? Sinun sanasi minua vastaan ja saat luvan penkoa tavaroitani ilman lupaani?!” Puolet tästä Charlotte osoitti rehtorille, joka seisoi heidän välillään.
”Pyysinhän sinua juuri avaamaan lokerikkosi meille, ei täällä pengota kenenkään tavaroita”, mies rauhoitteli, mutta se ei taas kuulostanut yhtään uskottavalta.
”Olisit avannut sen joka tapauksessa, jos en olisi tullut paikalle!”
”Meillä on oikeus tarkistaa tällaiset asiat,” rehtori sanoi. ”Koulun säännöt oikeuttavat tarkistamaan epäilykset huumausaineiden hallussapidosta, varkauksista ja muista vastaavista tapauksista. Sen lisäksi tarkistutamme oppilaiden lokerikot säännöllisesti kaiken varalta, siitä kerrottiin kyllä koulun avajaistilaisuudessa.”
Charlotte kirkui päänsä sisällä, minne koulun säännöt voisi tunkaista. Hän oli tosin kuunnellut avajaisia vain puolella korvalla ja etenkin näin byrokraattiset käänteet oli saattanut sivuuttaa automaattisesti…
”Joten ole hyvä, ja avaa kaappi, jotta meidän ei tarvitse”, rehtori sanoi asiallisen kohteliaasti. Sophie risti käsivartensa rehtorin selän takana ja katsoi Charlotteen voitonhimoisesti.
Hyvin vihaisena, Charlotte kaivoi avaimet käteensä ja avasi lokerikon. Ihan sama, hän ajatteli. Eihän hänellä koko CD:tä ollut kuitenkaan…
”Mikäs tämä on?” Sophie oli jo siellä, hänen kaapissaan ensimmäisenä ja veti Charlotten kirjojen alta esiin Qiastron levyn. ”Tässähän se, sanoinhan! Näin, kun laitoit sen tänne. Varas!”
Charlotte toljotti levyä typertyneenä, täysin ilmeettömänä.
”…ja kaulakoruni!” Sophie ei ollut lopettanut vielä siihen; nyt hän veti Charlotten kaapin pohjalta esiin vielä sen samaisen hopeakaulaketjun, jota oli heilutellut Patrician nenän edessä välitunnilla. ”Annoin tämän Patricialle, miksi se on täällä?”
Se tuntui huonolta pilalta. Niin selvästi lavastettu tilanne, että Charlotte oli aivan varma—
”Neiti Center”, sanoi rehtori.
”Minulla ei ole mitään tekemistä noiden tavaroiden kanssa”, Charlotte vakuutti, mutta hänen äänensä kumisi tyhjyyttä. Kai he kuuntelisivat ja uskoisivat häntä?
Kuuntelivatko he, kun sait syytteet kouluväkivallasta? Eivät oikein, toinen ääni hänen päänsä sisällä muistutti. Charlotte alkoi nyt todella hermostua.
Sophie kirkui: ”Olet kleptomaani!”
”Eikö ole?” Rehtorin silmät kävivät Charlotten rinnuksilla, ja vasta hetkeä myöhemmin Charlotte tajusi, että hänellä oli yllään Qiastron bändipaita. Oi, miksi juuri tänään? Oli, kuin kaikki maailman oikut olisivat kääntyneet häntä vastaan! Hän oli epäonnisin ihminen ikinä. Ja Sophie…
”Mr. Hillbergin mukaan sinä ja neiti Lynn olitte kuunnelleet tätä musiikkilevyä hänen luokassaan koulun jälkeen ensimmäisenä päivänä”, rehtori jatkoi. ”Onko niin?”
”…on, mutta…”
”Mennäänpäs jatkamaan tästä työhuoneeseeni”, rehtori sanoi, kun ohikulkevat oppilaat alkoivat kiinnittää heihin enemmän huomiota. Osa oli pysähtynyt toljottamaan suu auki, osa käsiensä takana toisilleen vahingoniloisesti supisten. Rehtorin käsi työnsi ystävällisesti Charlottea harteilta ja sen kosketus sai jonkin naksahtamaan Charlotten päässä; hän oli niin raivoissaan ja petetty, että töytäisi käden kauemmas irti itsestään ja kieltäytyi yhteistyöstä. Kaikki oli niin äärettömän epäreilua, hän ei kestänyt…
”EI!” Charlotte kuuli itsensä huutavan. Lisää ihmisiä pysähtyi matkallaan ohitse ja jäi tapittamaan kiihtynyttä tilannetta. ”Te voitte kaikki painua—!” Charlotte päästi suustaan voimakkaita sanoja ja yhdessä hetkessä (hän ikään kuin näki etäältä oman kätensä tekevän niin ilman lupaa) oli riuhtaissut musiikkilevyn Sophien limaisista sormista ja viskannut sen käytävän vastapäiseen seinään. Pari jätkää joutui kiireesti väistämään, etteivät olisi saaneet Qiastron terävästä kulmasta päähänsä. Charlotte katui aggressionpurkaustaan heti, kun levykotelo halkesi ja meni sirpaleiksi ja itse CD lensi toisen koululokerikon alle. Silti, Charlotte sai siitä kaikesta myös jonkinlaista tyydytystä. Kuinka hyvältä tuntuikaan rikkoa jotakin, mikä kuului Sophielle!
Se siitä hyvästä, että rikoit posliinikyyhkyni, ämmä, Charlotte ajatteli kiihkeästi ja hengitti raskaasti. Hän katsoi niin rumasti Sophieen kuin kykeni, mutta värähti tajutessaan Sophien katsovan häneen takaisin vieläkin maireammin—mikä tätä oikein riivasi? Hän ei ollut hätkähtänyt Charlotten tempausta, vaan pikemminkin näytti toivoneen jotain sellaista tapahtuvan. Sophie meni vinon hymynsä kätkien kaivamaan levyä lokerikkojen alta…
Charlotte ei kuuntelisi Qiastroa enää ikinä.
”No niin, mennäänpäs nyt sinne toimistooni”, rehtori sanoi tällä kertaa tiukemmalla ja vakavemmalla sävyllä ja kävelytti kaksi teinityttöä kanssaan kansliaan, jättäen muut oppilaat käytävälle kuiskimaan ja töllistelemään heidän peräänsä.
Aluksi, Charlotte ei suostunut puhumaan. Hänen luokkalaisena Patricia pyydettiin myös paikalle todistamaan, että Charlotten kaapista löytynyt kaulaketju oli todella hänen ja, kun Patricia myönsi kaiken ja kertoi sen kadonneen perjantaina, Charlotte tunsi kaikkien kolmen katseen itsessään, vaikka tuijottikin tiukasti kanslian lattiaan.
”Kiitos, neiti Icemond”, rehtori sanoi, ja Patricia poistui. ”Odottaisitko hetken oven ulkopuolella?” hän sitten lisäsi Sophielle, joka poistui Patrician perästä ja ohi mennessään loi ilkeän hymyn Charlotteen, joka tunsi sen poltteen katsomattakin.
Sitten Charlotte sai puhuttelun. Ei suoranaisesti varoitusta, enemmänkin totisen tsemppauspuheen siitä, että hänen pitäisi yrittää kohentaa käytöstään, jos haluaisi joskus vielä päästäkin lukiosta… ja, mitä hänen ja Sophien välillä sitten tapahtuikin, heidän kannattaisi selvittää asia ja mennä juttelemaan vaikka kuraattorille…
”Minä en halua olla missään tekemisissä sen muijan kanssa”, Charlotte tokaisi heti.
Rehtori katseli häntä ilmeellä, jota Charlotte ei osannut täysin tulkita. Tämä oli silti vielä nuorekas, vaaleanruskeatukkainen mies ehkä kolmissakympissä. Eikä hän ollut niin pahannäköinenkään ja hänen asenteensa monien asioiden suhteen oli usein rento ja järkevä. Mutta yhdestä asiasta hän oli tavallista tiukempi—ja se oli koulun maine. Waterphewn lukio oli tilastoitu kuutena vuotena peräkkäin yhdeksi Kanadan hyväkäytöksisimmäksi, kiusaamisvapaaksi kouluksi, ja saanut siitä hyvästä jopa palkinnon, joka nyt killui koulun seinällä kaikkien nähtävillä, ja Mr. Peller halusi ylläpitää tätä mainetta jatkossakin. Niinpä hän pyrki karsimaan huonon käytöksen ja laittomuudet jo pienimmästäkin vihjeestä; ei uhkailun, pelottelun ja tiukan kurin kautta, vaan yrittäen ymmärtää ja tukea oppilaiden tarpeita ja ongelmia. Tai näin hän nyt kertoi Charlottelle.
”—mutta, jos sinulla on nyt vaikeaa aikaa, niin ymmärrän kyllä”, Kenneth Peller sanoi nousten tuolistaan ja kävellen pöytänsä ympäri, jottei vaikuttaisi liian etäiseltä ja rehtorimaiselta. ”Lukio on kuitenkin iso muutos nuoren elämässä, varsinkin tuossa iässä. Minulla on poika, joka… voit aina mennä puhumaan kuraattorin kanssa yksinkin, mistä tahansa ongelmistasi, hän varmasti auttaa. Olen huolissani, Charlotte, kannan huolta kaikista tämän koulun oppilaista ja haluan heidän parastaan ja hyvinvointiaan.”
Charlotte ei täysin lämmennyt hänen sanoistaan.
”Minut lavastettiin”, hän väitti. ”Sophie on valehtelija, manipuloija ja voodoo-noita!”
”No…”, rehtori istahti pöytänsä kulmalle, ”en tiedä tuosta jälkimmäisestä, mutta oli tai ei hän mitä hyvänsä, olet kuitenkin myös itse käyttäytynyt epäkypsästi. Tuossa iässä pitäisi jo pystyä käsittelemään omia tunnekuohujaan hieman paremmin ja aikuismaisemmin. Todisteet puhuvat myös sinua vastaan—”
Charlotte jauhoi takahampaillaan sisäposkeaan levottomana.
”—anna minun huolehtia neiti Lynnistä, niin huolehdi sinä itsestäsi. Minun täytyy soittaa vanhemmillesi…”
Voi ei, ei äidille, Charlotte kauhistui. ”Umh…!”
”Charlotte, minun täytyy. Olen pahoillani. Muistathan, kun sanoin viimeksi, että jos vielä jotain tällaista ilmenee, meidän tulee katsoa miten menettelemme?”
”Lisää jälki-istuntoa?” Charlotte ehdotti hiljaa.
Rehtori ei vastannut heti. ”Ensin soitan vanhemmillesi”, hän sanoi sen sijaan. |
|
