Uniaalloilla - 70
”Jaha.” Tylerin lakoninen ääni sai katseeni kääntymään auton ikkunasta, josta ei kyllä nähnytkään mitään: lumi pyrytti niin rankasti ja oli pimeää, että olisi yhtä hyvin voinut katsella peiton alla luomet kiinni maisemia. Olin jyrsinyt levottomana kynsinauhaa. Kuului pieni poksahdus, kuin moottorin huokaisu, ja auto sammui. Se liukui vielä jonkin matkaa aavemaisesti pientaretta kohti, kunnes pysähtyi.
Tapahtumaa seurasi hämmentynyt hiljaisuus.
”M-mitä –?”
”En ole varma.”
Tyler väänsi avaimia virtalukossa monta kertaa, mutta mitään ei tapahtunut. Hän tuijotti mittareita ja antoi otteensa hitaasti valua ratilta.
Olimme päätyneet jonnekin Yukonin pitkien, pimeiden ja huonosti aurattujen teiden varteen kesken kaiken sammuneessa autossa. Meidän oli päästävä Cherriniin sairaalaan katsomaan Emilyä. Raicy oli tuomassa lapsia, kun minä olin töiden jälkeen mennyt suoraan White Dovelle. Lunta oli niin paljon, että tila oli ollut kirjaimellisesti vitivalkoinen eikä paljon muuta; sillä välin, kun Tyler oli yrittänyt saada ajoreittejä auki, minä olin siivonnut sisätiloissa. Siivoaminen auttoi. Se tyhjensi mielen muusta, kuten huolesta mummin takia, ja antoi tunteen, että olin hyödyksi. En voinut auttaa mummia, mutta saatoin auttaa Tyleriä. ”Ei sun… tartte, jos… jos sulla on kiireitä ja huolia muutenkin… Kun en oo varma, onko sun viisasta olla täällä kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut… murrot ja –”
Olin vain pudistanut päätäni ja yrittänyt hymyillä rohkaisevasti.
”Se, että saan auttaa rakkaitani, auttaa minua.”
Olin punastunut, kun tajusin mitä olin sanonut; en siksi, etteikö se olisi ollut totta – vaan juuri siksi, että se
oli totta. Tyler oli yhtäkkiä katsonut minua suoraan silmiin hämillään hänkin. Olin kääntänyt katseeni pois ensin ja jatkanut lattian moppaamista, lämpö tulvehtien poskillani.
Rakkaitani. Niin. Tyler kuului heihin.
Olimme joulun jälkeen löytäneet vihdoin turvallisen aallonpituuden, jolla tuntui hyvältä jatkaa. Emme puhuneet välillämme tapahtuneesta välirikosta, Timeosta tai Kittystä tai muista eksistä, nykseistä tai tykseistä. Etenimme hissuksiin, vaistonvaraisesti eteenpäin. Kummallakin meistä oli painolastina epävarmuutemme, epäilyksemme, traumamme, mutta minusta tuntui, että olimme vihdoin valmiita antamaan toisillemme toisen tilaisuuden. Se ei tullut puhtaalta pöydältä, mutta liina oli sentään vaihdettu uuteen. Kaiken varalta emme kuitenkaan puhuneet tapailustamme vielä muille – jos tämä oli tapailua. Emme olleet puhuneet myöskään termeistä tai nimikkeistä tai suhdestatuksista. Kävin säännöllisesti ehtiessäni White Dove Farmilla, viestittelimme, toisinaan Tyler haki kaksoset tarhasta puolestani.
Timeo oli jättänyt minuun pelon siitä, että heti, jos antaisin rakastumiselle liian suuren otteen, minut taas hylättäisiin. Tasapainottelin Tylerin seurassa jatkuvasti
”kaikki on hyvin, vaikka jäisimme vain ystäviksi” ja
”olen ihastunut sinuun, Tyler, ja haluaisin meistä enemmän” -välillä salaa mielessäni… ja vain odotin Tylerin merkkejä siitä, että toiveeni kävisi toteen.
Olisin ollut valmis vastaamaan kysymyksiin ja selittämään mitä minulle – meille – silloin aiemmin tapahtui, jos Tyler olisi sitä vaatinut, mutta hän ei tehnyt niin. Olin siitä kiitollinen. Vastaavasti minä olin valmis osoittamaan palveluksin, etten enää katoaisi ja jättäisi puolestani häntä.
Tyler empi.
”Taidan… käydä katsomassa mikä siihen tuli...”
”T-tarvitsetko apua...?”
”Mmh… ei, kyllä mä…”
Hän irrotti vyön ja aukaisi oven. Käsivarsi kasvojen edessä tuiskun suojana hän pyrki vastatuuleen auton eteen konepellin luo. Lumi pyörteili vihaisina spiraaleina.
Huoli puristi rintaani. Kaivoin kännykän laukustani ja tarkistin kellon. Keltään ei ollut tullut mitään.
Sujautin puhelimen takaisin. Tyler oli jättänyt lakkinsa ohjauslaudalle ratin taakse. Otin sen ja nousin ulos.
Olimme keskellä pitkää pimeää tietä, jonka varrella ei ollut ollenkaan asutusta tai katuvaloja. En erottanut mihinkään ilmansuuntaan valoja kaukaisista taloistakaan tai muista autoista.
Puristin huulet yhteen ja käsissäni Tylerin lakkia.
”Unohdit tämän.” Jouduin korottamaan ääntä ujellukseen.
Tylerin vaaleat hiukset sojottivat ja vaihtoivat suuntaa ristiin rastiin. Autoin hatun hänen päähänsä, kun hän ahersi peltiä auki puhelimensa taskulampun varassa. Hän tihrusti moottorin ja johtojen sekamelskaan. Seisoin vapisten vieressä, vaikken ymmärtänytkään näkemästäni mitään.
”Mene sä vain… vain autoon istumaan…”
Omatkin hiukseni pyörivät miten sattui.
Pudistelin. Olisin Tylerin tukena, tuli mitä tuli.
Kaukaisuudessa välkähti valoa: kaksi pyöreää palloa. Toinen auto lasinpyyhkimet hurjasti vihmoen ajoi ohi, ei pysähtynyt kysymään, oliko meillä kaikki hyvin.
”Voisit ehkä soittaa taksin...” Tyler arvioi vaisusti. ”Tässä voi mennä, jos mä edes tiedän, missä vika on…”
Kännykkäni – joka juuri hetki sitten oli vielä ollut turvallisesti kädessäni – puuttui. Otteeni lipsahti autonoven kahvalta ja vei vielä toisen yrityksen ennen kuin ymmärsin, ettei ovi aukeaisi. Tihrustin sisään lasin läpi: siellä laukku lepäsi penkillä tumppujeni vieressä.
Katsoin avuttomana oikealle ja vasemmalle.
”O-ovi ei aukea... O-olen pahoillani. Mi-minä kai tein jotain…”
Tylerkin tuli kokeilemaan. Hän tapaili taskujaan.
”Ne menee joskus...” Tylerin äänen passiivinen sointi vaimeni. Taskuja kaivava kätensä pysähtyi.
Kohotimme yhtä aikaa katseen toisiimme – ja ajattelimme samaa asiaa.
Tyler kumartui ja nosti hihanvartta suojaksi vasten lasia. Avaimet roikkuivat virtalukossa.
”Ja sulla oli kännykkä myös siellä…?”
”Laukussani…” Purin huulta. Tyler käänsi omaa puhelintaan kämmenellä. Siinä paloi yhä valo, jolla oli tutkinut moottoria. Ankara tuuli pakotti päätä; minulla ei ollut kuin vaivaiset korvaläpät. Hänellä oli vaikeuksia painella hanska kädessä näyttöä ja ilman hanskaa sormensa olivat jääkylmät ja kankeat. Hän ehti pidellä puhelinta korvallaan vain hetken, kun laski sen alas.
”Loppui...”
”Mitä?”
”...Lamppu kulutti kai sen loppuun...”
”A-akun?”
Siinä me seisoimme – keskellä talven pimeyttä ja purevia tuulia yhtä kaukana kotoa kuin määränpäästäkin. Onneksi lapset eivät olleet mukana. Tarrauduin Tylerin käsivarteen. Sormeni olivat aivan umpijäässä.
”Mitä me nyt teemme?”
Hän koetti käynnistää puhelinta. Kävimme auton kaikki ovet vielä varmuuden vuoksi läpi. Nyin takin alla olevan neuleen paksua kaulusta suun yli ja kumarruin kyykkyyn sille puolen autoa, jonne tuuli vähiten otti. Tyler haahuili etupellin luona ilmeisen viimeisenä oljenkortenaan, jos sittenkin saisi auton käyntiin ja ovilukitus sen myötä jotenkin maagisesti laukeaisi.
En voinut olla paikoillani. Nousin takaisin seisomaan ja aloin kävellä kehää auton ympäri nyrkit kainaloissa ja täristen. Pientareen puolella aurasin hankeen uraa, jota kuljin monta kertaa. Aina, kun menin Tylerin ohi, toivoin voivani hymyillä hänelle kohmettuneilla kasvoillani valaakseni sekä häneen että itseeni urheutta, mutta hän kirosi hiljaa keskittyminen tekniikan petollisuudessa.
Lopulta, kolmannentoista kävelykierrokseni kohdalla, Tyler tuli ja vetäisi oven viimein auki.
”S-se onnistui!” henkäisin kouristellen kylmästä. ”Ko-ko-korjasitko sen?”
”Sain lukituksen avattua, mutta en mä tiedä auttoiko se mitä yritin mitenkään siihen, jotta käynnistyskin taas toimisi...” Kapusimme samasta oven aukaisusta nopeasti sisään. Auto oli ehtinyt kylmetä, mutta ainakaan sinne ei tuullut ja tuivertanut. Tyler tarrasi avaimiin ja yritti turhaan monta kertaa saada autoonsa eloa.
Hän antoi periksi ja katsoi vaisusti suuntaani.
”Kai tässä pikaseen vähän sulaa…”
Olin puhallellut lämpöä sormiini, joista oli kadonnut tunto. En halunnut valitella ääneen tai vaikuttaa heikolta, joten hymyilin vain. Tyler oli jäänyt katsomaan käsiäni, kun yhtäkkiä ikään kuin havahtui ja veti nahkahansikkaat omista käsistään. Hän tarjosi niitä. ”Aitoa nahkaa ja alpakkavillaa.”
”Oi”, sanoin, ”ovatko ne Joshin tilalta?”
Tyler nyökkäsi.
”Mutta s-sinäkin tarvitset niitä… on minulla tumput”, näytin omiani.
”Nämä on valmiiksi lämpimät”, Tyler mumisi ja sitten vaivaantuneesti, mutta suloisesti puki hanska kerrallaan ne käsiini ennen kuin vastustaisin lisää. Hän ei katsonut minua silmiin ja tehtävän tehtyään, kääntyi katselemaan ikkunasta pimeyteen.
Lämpö levisi hitaasti pehmeissä Tylerin hansikoissa sormiini – ja rintaani.
Sain kännykästä yhteydet tilausajopalveluun. Tyler soitti jälkeeni vielä hinaajan. Rekka oli matkalla meistä ohi, jolla sillä kertaa – vaikkei enää tarpeen – oli kanssakulkijoistaan huolehtiva kuljettaja ajaen sivuun voidakseen tulla tarkistamaan tilanteemme. Tyler jutteli miehen kanssa ja sai tältä avaamattoman suolakeksipaketin Tylerin vakuutettua, että meitä oltiin tulossa hakemaan. He silmäilivät yhteistuumin hetken auton moottoria, mutta mies ei osannut auttaa sen enempää; vilkutin hänelle kiitollisena tuulilasin läpi, kun hän palasi omaan isoon ajoneuvoonsa.
Tyler tuli sisälle ja veti oven kiinni. Hän tarjosi vaiti keksipakettia minulle. Katselimme molemmat käynnistyvän rekan (se oli huonekalukuljetus) takavaloja ja taakseen jättämää pöllyävää lunta.
Häpistelin vaivaantuneena ja samaan aikaan helpottuneena, jopa jännittyneenä rasiaa. Nyt, kun talvinen yllättävä seikkailumme näytti ratkeavan, pimeään autoon välillemme leveni erilainen tunnelma… voisiko sitä sanoa jopa… romanttiseksi.
Tyler rikkoi hiljaisuuden ensin.
”Sä… varmaan ilmoitit jollekulle siellä, että olet tulossa, jotta ei ole huolissaan ja ihmetellä minne olet kadonnut?”
”Yritin soittaa Alexiinalle, mutta sairaalassa on tietysti pidettävä puhelin kiinni… Jätin vastaajaan viestin.”
Keksirasia oli auki. Poimin sieltä yhden ja tarjosin Tylerille, joka hetken mietittyään poimi samoin yhden. Laitoimme ne suuhun yhtä aikaa; kumpikin katsoen oman puoleisestaan ikkunasta mustuuteen.
Olimme taas vaiti. Yhtäkkiä näin mielessäni Charlotten kasvot yhtä kirkkaina kuin jos hän olisi siinä lasin takana, ja kuulin hänen äänensä silmien pyörittelyn kera:
”Te kaksi...” Tirskahdin puoliääneen.
”Tiedän...”
”Mitä?” Tyler kääntyi kysyvästi katsomaan. Olin puhunut vahingossa vastausajatukseni ääneen mielikuvitus-Lottelle: miten hän pilkkaisikaan meitä nyt…!
”Saatte tilaisuuden olla kahden, piilossa koko maailmalta, suljetussa tilassa vailla poispääsyä ja vielä romanttisen myrskyn armoilla. Ja mitä te teette? Puputatte kumpikin hiljaa keksejä, ettekä keksi mitään sanottavaa! Tai mikä syntisempää: mitään tekemistä! Ja tiedät kyllä, mitä meinaan...” Pinnistin, jotta Lotte katoaisi. Sydämeni oli alkanut hakata kiihkeämmin. Olivatko nuo tosiaan omia ajatuksiani?
Tylerillä oli yhä epävarman kysyvä ilme. ”Tiedät mitä?”
”M-mitä…?”
Tyler meni entistä hämmentyneemmäksi.
”Tai… ei kai mitään… Mä kuulin varmaan… väärin.” Hän oli aikeissa kääntyä pois taas omaan ikkunaansa, kun käteni lennähti hänen kätensä päälle; en ollut ajatellut sitä, en ollut suunnitellut sitä – se vain tapahtui.
”Tyler...”, kuiskasin. Henki salpautui keuhkoihin. Sydän hyppi ylös alas.
Toive sisälläni paisui, sillä Tyler ei ollut vetänyt omaa kättään pois…
Olin suudellut häntä jouluna mistelin alla. Se oli ollut nopea suukko, jonka tiesin yllättäneen Tylerin, joten en laskenut sitä viralliseksi suuteloksi. Tyler oli saattanut pitää siitä tai hän oli saattanut antaa sen tapahtua vain, jottei olisi tyly – kumpi tahansa saattoi olla totta.
Ystävänpäivänä olimme käyneet retkiratsastamassa yhdessä. Maastoilut saivat vatsani kihelmöimään aivan erityisellä tavalla, koska juuri sellaisella yhteisellä maastoratsastuksella olimme Tylerin kanssa suudelleet ensimmäisen kerran… Minä olin ehdottanut retkeä. Olin kokenut, että se oli vähintä mitä saatoin tehdä: jos tahdoin Tylerin luottavan minuun jälleen ja olevan rohkea, oli minunkin oltava rohkea ja luottamuksen arvoinen. Olin pakannut reppuun kuumaa minttukaakaota termospulloon ja folioihin käärittyjä mansikkahilloräiskäleitä, ja pysähdyimme syömään niitä luonnon helmassa kauniissa notkossa. Silloinkin oli ollut vain niin mahdottoman kylmä, että olin pelännyt olevani kykenemätön enää koskaan hymyilemään tai ilmeilemään normaalisti. Retki jäi osin sen takia lyhyemmäksi, mutta koin meillä silti olleen lähentynyt hetki yhdessä ja hevosten kanssa.
Olin siis tehnyt jo monta siirtoa omasta aloitteestani. Tyler ei ollut vielä tehnyt isosti omaansa.
Tässä olisi tilaisuutesi…, ajattelin rintaa vääntäen niin pahasti, että pelkäsin hapen olevan loppumassa autosta.
Olen tehnyt sinulle elein selväksi, mitä toivon ja mitä tunnen… jos tunnet yhtään mitään samoin minua kohtaan… nyt on sille tilaisuus… Tyler katsoi suuntaani, mutten ollut varma hänen ilmeestään. Ja sitten – aivan pienesti, mutta ehdin rekisteröidä sen – hän nytkähti minua kohti; samaan aikaan takana kajahti valoa, joka vei hänen huomionsa. Maaginen, romanttinen tiivis tunnelma oli ohi, mutta roikuin siinä yhä vielä silloinkin, kun auto ajoi taaksemme ja Tyler aukaisi ovea noustakseen ulos. Olin jäänyt kiinni sekuntien hattaraiseen hetkeen, jossa – olin siitä melko varma – Tyler oli ollut aikeissa
suudella minua. ”Gillian”, Harry kumartui tervehtimään minua autoon. ”Pompatkaa kyytiin, niin vien teidät pois täältä. Pohjolan hukka ei aneluja kuule!”
Seurasin kiltisti Harryn autoon. Vilkuilin Tyleriä, joka ei katsonut minua.
Kunpa meillä olisi ollut vain muutama sekunti enemmän aikaa…
Tyler murehti autonsa jättämistä, ja sitten puheenaihe vaihtui Emilyyn; romanttiset kuvitelmani vaihtuivat jälleen huoleksi.
”Oli ikävä kuulla siitä”, Harry puhui. ”Tahdoin toki tulla kysymään vointia itsekin, mutta ajattelin, että perhe on etusijalla, mutta kun tämä kerta näin onnistui...”
”Harry, mummi – E-Emily – pitäisi sinua varmasti perheenjäsenenä”, minä sanoin. ”Kiitos, että tulit pelastamaan meidät.”
”En valitettavasti osaa auttaa muiden kuin polkuautojen kanssa. Toivottavasti vika on korjattavissa. Kuulin murroista tilallesi, Tyler. Tekivätkö pahaa tuhoa?”
Tyler kertoi vaisusti. He juttelivat Harryn kanssa, minä olin hiljaa. Sanojen ja niiden sisällön sijaan yritin aistia Tyleristä syvempiä mielenliikkeitään ja tuntojaan; mitä hän oli mahtanut ajatella ja kokea aikaisemmin välillämme?
Halusin vain tietää, etten ollut ainut, jonka sydän oli paisunut kuin kokonainen ihmeellinen maailma.
Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
Jos kirjoitat toisen pelaajan hahmosta, voit tägätä hänet tekstiin (@käyttäjätunnus).
TÄHÄN KIRJAAN VASTA 2024 VUODEN PUOLELLE SIJOITTUVAT TARINAT!
)! 
)
Lisäsin tämän BJ:n hoitovihon kantta koristamaan! 
)
”, kun olin jättänyt sen on read.