Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 33 
Aurinkomerkki: ♋
|
Post by Misae on Aug 25, 2024 21:25:56 GMT
Viikoittainen treenihetki oli melkein kuin huomaamatta vaihtunut kahteen viikoittaiseen treenihetkeen. Välillä treenihetket olivat pidempiä ja välillä lyhyempiä ja olipa alkuunsa muutama jopa peruuntunutkin vain tummapiirteisen ahdistuksen vuoksi. Kuitenkin Dewnin rauhallinen olemus sekä ymmärtävä ote niin nuoren tamman kuin myös tuon omistajan kanssa oli auttanut Miaa paljonkin. Siltikään nuori nainen ei uskaltanut täysin luottaa toiseen, vaikka olikin huomannut jo päästävänsä toisen alkua lähemmäksi. Kuitenkaan ihan täysin viereensä ei Mia edelleenkään uskaltanut viljanvaaleaa miestä päästää, sillä jokin menneisyytensä kokemus ei antanut toisen kuitenkaan luottaa ihan täysin vieraaseen ihmiseen. Tai eihän Dewn nyt enää täysin vieras ollut, mutta siltikin toisen päästäminen tiettyä pistettä lähemmäksi oli edelleen sellainen ajatus, joka sai vilunväreet juoksemaan tummapiirteisen iholla. Kultainen tamma oli alkanut hyväksymään treenien edetessä selkäänsä asetetun padin sekä sen kiinnittämisen loimivyöllä. Treenejä oltiin alkuun tehty vain kerran, ehkä pari viikossa, riippuen täysin siitä kuinka Mia oli valmis ja kykenevä harjoittelemaan. Hiljalleen treenien määrää oli kasvatettu siten että Mia ja Dewn tapasivat jopa neljä kertaa viikossa joko maneesissa tai kentällä. Tuokiot eivät olleet pitkiä, vain ehkä vartista puoleen tuntiin eikä jokaisella kerralla välttämättä edes päästy eteenpäin vaan välillä suunta oli nurinkurinen. Tokihan kaikista huonoimmilla kerroilla Mia oli pahoillaan siitä, jotta tuhlasi toisen aikaa, mutta samalla nuori nainen oli kuitenkin kiitollinen siitä, että vehnänvaalea mies ei näyttänyt pistävän pahakseen sitä, jotta ajoittain nuorella naisella oli taas hankala olla toisen lähellä. Oikeastaan Dewn ei tuntunut tekevän tuosta edes minkäänlaista numeroa, vaan toinen vaikutti enemmänkin siltä, jottei edes huomioinut koko asiaa ja sen sijaan jatkoi vain eteenpäin siitä mihin edellisellä kerralla treenit olivat jääneet. Treenien saavuttaessa sellaisen pisteen, jossa Bansku liikkui huopa selässä ja kiinnitettynä juoksutuksessa kaikissa askellajeissa molempiin suuntiin oli Dewn valmistellut Miaa hiljalleen seuraavaan askeleeseen, joka oli satulan hankinta. Vaaleapiirteinen mies oli luvannut hoitaa logistisen puolen ja olla mukana satulansovittajan saapuessa, jotta Mian ei tarvitsisi yrittää selvitä projektista yksin. Vaikka Mia tiedostikin, jotta tuo olisi varmasti oikea askel, kai ajatus siitä, että nuoren naisen pitäisi hoitaa asiaa, josta ei tiennyt mitään sai paniikinomaisen ahdistuksen kasvamaan tuon sisällä. Seuraavana yönä tummapiirteinen näki yhden varmaan elämänsä kauheimmista painajaisista. Painajaiset olivat Mialle tuttuja jo ennestään, mutta tässä tuntui olevan sellaisia piirteitä, että nuori nainen ei muistanut ikinä kokeneensa sellaisia. Herätessään keskellä yötä läpimärkänä hiestä, itkien mahdollisimman hiljaa jotta, jotta isoisänsä ei kuulisi, saati heräisi huomaamaan tyttärentyttärensä pitkästä aikaa palanneita painajaisia. Vaikka Mia ymmärsi, jotta tällä kertaa tuolla ei olisi mitään oikeaa syytä pelätä ja että menneisyytensä traumat vain yrittäisivät väittää toista, oli edes ajatus siitä, jotta nukkumista yritettäisiin uudelleen luotaantyöntävä ajatus. Samalla Mia toivoi, jotta tuolla olisi joku, jolle voisi puhua peloistaan ja unistaan, mutta täällä tuo oli täysin yksin omien ajatustensa kanssa. Isoisälleen ei nuori nainen ollut valmis - saati halukaskaan - puhumaan kaikesta siitä mitä oli Montrealissa kokenut. Painajaisten palaaminen sai tummapiirteisen myös pohtimaan sitä, voisiko tuo oikeasti enää ikinä luottaa kehenkään, jos minkään tason luottamuksen rakentaminen tarkoittaisi sitä, jotta toisen olisi kestettävä painajaisia. Kaikessa ristiriitaisuudessaan samalla Mia tiesi, jotta haluaisi luottaa täällä ihmisiin, sillä täällä he olisivat sellaisia, joihin tuo voisi luottaa. Isoisänsäkin uskalsi luottaa näihin ihmisiin, joten miksi Miakin ei voisi peloistaan huolimatta? Ehkä Kitty olisi kaikista ihmisistä sellainen, johon Mian olisi hankalin luoda minkäänlaista suhdetta, ihan vain sen takia, jotta toinen muistuttaisi Miaa ihan liikaa Qirasta. Tokihan Mia oli valmis antamaan Kittylle tilaisuuden, vaikka se varmasti tarkoitti sitä, jotta tummapiirteinen joutuisi kokemaan painajaisia tai ties mitä muuta mielensä sopukat haluaisivatkaan heittää toisen eteen ja sitä kautta yrittää musertaa toisen. Toki voisi olla, jotta tummapiirteinen ei pääsisi ikinä sellaiseen tilanteeseen, jossa tuo uskaltaisi luottaa Kittyyn edes minkäänlaisella tasolla. Tokihan paljon tässä projektissa vaikuttaisi paljon myös se, miten Kitty ottaisi asiat ja kuinka tuo tulisi vastaan. Palatessaan takaisin treenien pariin Mia piti ehkä hieman tiedostamattakin väliä Dewniin. Vaaleapiirteinen mies ei kuitenkaan tuntunut edes huomaavan, jotta toinen ei halunnut olla toisen lähellä. Sen parin viikon aikana jota Dewn ja Mia kerkesivät tekemään töitä yhdessä ennen satulansovittajan saapumista, oli onnistunut kuromaan edes muutaman millin kiinni tuota kuilua, joka oli syntynyt sinä yönä jona Mia oli painajaisensa näkynyt. *** Ann-Lotta oli todella avoin ja reipas nainen ja jostain kumman syystä se tuntui ehkä jotenkin helpottavan Mian oloa. Vaikka nainen ei osannutkaan laittaa tunteita sanoiksi jostain syystä naisessa oli jokin sellainen aura, joka helpotti Mian oloa, vaikka tilanne ei ollutkaan sellainen, jossa tummapiirteinen tunsi olonsa rennoksi. Ehkä Miaa helpotti myös se, jotta Dewn oli tuon mukana tässä projektissa. Vaikka Mia ei tiennytkään mitä tältä projektilta olisi pitänyt odottaa, tai miten koko homma olisi menossa, tammenterhon värinen katse seurasi silti mielenkiinnolla sitä, miten projekti eteni. Ennen kuin Ann-Lotta edes haki ensimmäistäkään satulaa autosta, tuo katseli ja kierteli kultaisen tamman ympärillä ja silmäili tamman selkää. Nainen siveli kultaisen tamman selkää ja tutki sitä ennen kuin kaivoi taskustaan mittanauhan ja alkoi mittailemaan tarvitsemiaan mittoja, joita nainen merkkasi omaan kaavioonsa. Puuvillainen riimunnaru tuntui nihkeältä hionneissa käsissä. Dewn oli onneksi hoitanut puhumisen tähän asti, mutta naisen kysyessä millaista satulaa Banskulle oli ajateltu, oli Mian aika liittyä mukaan keskusteluun. Kuitenkaan tummapiirteinen ei ollut varautunut tähän millään tasolla ja Ann-Lotta joutuikin uusimaan kysymyksensä, ennen kuin Mia oli valmis vastaamaan. Tai ainakin yrittämään vastata, sillä nuorella naisella ei ollut mitään käsitystä siitä, millaisen satulan hän tammalleen tarvitsisi. Banskun ollessa ensimmäinen hevonen, jonka kanssa Mia joutui edes ajattelemaan tällaisia asioita, tarkoitti samalla myös sitä, jotta nuori nainen joutui opettelemaan kaikki asiat ihan alusta. Tietämättä mitä sanoa tai vastata, tummapiirteinen päätyi viittomapuhumaan vastauksensa siitä, ettei ollut todellakaan varma siitä, että millaisen satulan tammansa kaipaisi. Suureksi yllätyksekseen Mia saikin suureksi yllätyksekseen vastauksen viittomakielellä. Se jotta nainen sai vastauksen tuolla kielellä, merkitsi Mialle paljon ja samalla se helpotti edes pienesti kanssakäymistä Ann-Lotan kanssa. Lopulta yhteisymmärrykseen siitä, että jonkinlainen all-round satula olisi paras vaihtoehto alkuun päästiin ja nainen poistuikin tallista hakemaan muutaman vaihtoehdon. Soviteltuaan satuloita Banskun selkään nainen oli lopulta tyytyväinen erään satulan istuvuuteen ja Ann-Lotta käytti muutaman minuutin siihen, jotta näytti Mialle kohtia, joista voisi päätellä, jotta sopiko satula Banskulle. Lopulta nainen kertoi, jotta sovitus olisi tässä ja että tuo katsoisi joulukuulta jonkin päivän, kun tulisi uudelleen katsomaan Banskun satulan, jotta se varmasti istuisi tammalle vielä senkin jälkeen, kun tamma olisi mahdollisesti muuttanut muotoaan. Ann-Lotan lähdettyä Mialla oli käsissään satulalaskun lisäksi kultainen tammansa ja paljon uutta opittavaa. Kuitenkin tummapiirteinen oli vain onnellinen siitä, jotta selvisi koko tapaamisesta edes jonkinlaisella kunnialla ja vaikka ajatus siitä, mitä seuraavaksi tulisikaan yritti liukua mieleen, ei Mia antanut sille mahdollisuutta nousta pintaan. Tuleva olisi tulevaa eikä Mia tiennyt koska – jos ikinä – olisi valmis ottamaan sitä askelta mikä todennäköisesti seuraavana tulisi eteen. Alexiinan kommentti:
Sanoinko jo, miten paljon pidän tästä Mian ja Dewnin välisestä hiljaisesta, mutta yhteisymmärryksellä siunatusta suhteesta, missä sanoja ei tarvita? Olisi niin suloista, jos Mia missään vaiheessa joskus, kun oppii paremmin luottamaan, osaisi ajatella Dewnistä vaikka isoveljen tyyppisenä turvahahmona  Äitinsä seurusteli Raicyn kanssa, niin eihän se nyt niin kaukaa haettu yhteys ja linkki olisi, eihän...?
|
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 13
Hoitohevonen: BJ
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Arch on Aug 27, 2024 16:55:46 GMT
BJ - Loki 4[20.3.2024]
Arch luuli oikeasti kuolevansa Millsien määrätessä sille viikon pituisen porttikiellon tallille. Ei helvetissä, se oli sanonut heti vastalauseena ja sen jälkeen (tietty) kököttänyt sen huoneessa katsoen seinää. Arch ei ole missään nimessä selviämässä kokonaista viikkoa pelkän ihmisinteraktion kanssa. Ei se erityisesti valittanut, kai vaan vihdoinkin pystyi tunnustamaan itselleen että oikeasti ikävöi BJ:tä. Hieman nynnymäistä, sen Arch voi myöntää. Mutta BJ:n kanssa oli paljon helpompi olla kuin muiden ihmisten. Se ei tuijottelut pitkään ylös ja alas Archia, varmaankin miettien mielessään kuinka säälittävä näky se oikeasti on.
BJ:n harmaat kaviot kohisevat polkua vasten hevosen kävellessä Archin vierellä. Se oli kiltisti tullut hoitajaansa vastaan mustat korvat pystyssä, eikä sen enempiä tutkiskellut pojan käteen ilmennyttä kipsiä tai ihmettellyt suunnan vaihtumista vastakkaiseen suuntaan tallista. Arch oli tavallaan kiitollinen siitä, että BJ:llä ei edes ole tarvittavaa aivotoimintaa tivata tunkeilevia kysymyksiä koko ajan.
BJ tuntui vaan elävän elämäänsä omalla tahdillaan hiljaiseen. Ruuna oli asiassa periaatteessa täysi vastakohta Archiin sillä tavalla. Kun Archin elämään alkoi tunkeutua liian paljon ihmisiä ja liian nopeasti, BJ varmaan lähinnä mietti koska se pääsisi takaisin ulos ja milloin sapuskaa tulisi suuta kohti. Sitä ei oikein haitannut muut maailman menot, joista BJ tuntui lapuvan läpi jälkijunassa verrattuna muihin.
Niin, ei BJ enää suhteellisen nuori ollut, mutta ei sitä ikäkään ala painamaan vielä. Silti ruunasta tuntuu huokuvan jonkinlainen tasainen energia, joka muistuttaa jo vähän enemmänkin eläneestä hevosesta. Parin tullessa jonkinlaiseen metsikköalueeseen se vaan katselee ympärilleen rennon oloisesti.
Oravan hypätessä alas puusta ja polun keskelle BJ pysähtyy pakonomaisesti kuin seinään, sekä seuraa yllättävän lempeällä katseellaan pienemmän elukan touhuja. Kunnes orava siis hyppää puskaan huomatessaan mustan hevosen ja sen vierellä seisovan purppuratukkaisen ihmisen katseen itsessään. Arch vetää löysästi BJ:n riimunnarusta saadakseen sitä kävelemään eteenpäin. Ruuna tosin vaikuttaa edelleen kiinnostuneelta vastikään tehdystä “kaveristaan”.
“BJ, mennääns nyt. Ei haluta olla täällä niin pitkään, että joku alkaa kyselemään perään.” Arch tuntee epämukavuuden puuskan selässään sanoista. Se mieluummin jäisi hoitohevosensa kavioiden turmelemaksi kuin joutuisi puhutteluun jostain hiton yksin ulkona liikkumisen vaaroista, kun et ole kertonut kenellekään. Vaikka Archilla on toinen käsi siteessä, osaa se silti motata jotain turpaan jos sitä oikein innostaa.  Alexiinan kommentti:
Tämä oli ihana chillailutarina: vain Arch ja BJ, jolla kyllä on terapiahevosen ominaisuudet! Arvasin, että Arch tekee tasan mitä lystää, vaikka olisi pää paketissa  Ja niin kiva kuva taas! Buddies 
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119 
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Sept 5, 2024 13:45:02 GMT
# Äidit, isät, miehet ja naiset # No niin, oon vältellyt tämän asian paljastumista. Yritin jopa hämätä teitä puhumalla Candystä. Jos muistatte, niin käyn nykyään ”oikeissa töissä” Cherrinissä KyiRaTechissä. Hoidan ATK- ja assistenttihommia, kuten vastaan sähköposteihin ja soitan puheluita, järjestelen tiedostoja, otan kopioita… sen sellasta. Palkka on hyvä, oikeestaan niin hyvä, että jos jaksan vielä vähän aikaa, saisin sen verran kasaan, että voisin vaikka muuttaa omaan vuokrakämppään pois solusta (ei sillä, että tahdon – en oo varma; oon jo niin tottunu Tyhyn ja sen koiriin, että tuntuis varmaan tosi oudolta asua yksin, kun en koskaan oo asunut yksin). Pystyn ainakin maksamaan omat ratsastustuntini ja osuuteni vuokrasta ja välillä jeesaan Tytäkin, koska sen palkka on pääosin provikkainen riippuen kennelin asiakasmääristä. Anyway, tarkoitus ei oo mahtailla mun tuntipalkan suuruudella, mutta kai koetan itellenikin selventää miten yhä oon KyiRaTechissä. Muistuttaa itteeni niistä hyvistä puolista, koska… …koska mulla on demoni pomona. Pahattarella on timmi vartalo, sysikylmät silmät ja myrkyllinen kieli, joka syöksee kidastaan viiltäviä sanoja – ”Mikä tää on?!” Mun leuka painuu vaistomaisesti rintaan. Korvia alkaa kuumottaa, poskia ja otsaa samaten. Hävettää. Sydän jumputtaa. Henkeä ahdistaa. Puristan kättä taskussa ja varmistan, että mulla on siellä astmapiippu tallella. Savannah McLily marssii mua kohti kännykkä koholla, jääsirpaleita ruiskuten silmistä. Mr. Cooper vetäytyy pois toimistosta; ei halua olla miinakentän läheisyydessä. Järkevä strategia. Jampalla on itsesuojeluvaistoa. Kunpa voisin tehdä samoin. ”Sä olet lähettänyt omissa nimissäsi tämän sähköpostin Simon Matthewsille!” Mua trippaa Simon-nimi niin paljon, etten kunnolla kykene keskittymään kritiikkiin. Ilmeisesti oon kuitenkin emämunannut taas perusteellisesti. Savannah – siis tarkotan tietysti Ms. McLily (helkkari kun vihaan puhutella sitä niin virallisesti, Ms. Piss Poopannah) – heristää kännykkää ikään kuin mun pitäisi siitä jotain nähdä, kun se heiluu tuhat freimiä sekunnissa. ”Sä kuittaat annetun ohjeistuksen mukaisesti asiakasviestit ja sitten meidän yhteistyökumppaniviestit, Malibo! Savannah McLilyn sihteeri, KyiRaTech.” Koska se sä olet, etkä mitään muuta: sihteeri. Et ansaitse edes nimeä. Savannah kutsuu mua Maliboksi ihan kiltteyttään, koska joku työkaveri erehty mun nimestä kerran ja tää kyy tietenkin tarttui siihen välittömästi. Ihme, ettei puhkikulutettuun Malboroon, että sinänsä otan Malibon ihan mielelläni. Sehän kuulostaa melki joltain komealta eteläamerikkalaiselta urholta. Tarkistan pala kurkussa asiaa omalta koneelta. Kylmänhiki litisee. Joo, oon mennyt laittamaan Matthewsin viestiin perään Crid Malbor. Mulla on ollut aivopieru. Viesti on ollut joku pitkän työpäivän viimeisiä, ja kai olin dissosioinut ja aivot ajatelleet, että laitan viestiä faijalle. Onhan postissa automaattiallekirjoituskin, mutta otan sen joskus pois, kun toisinaan täytyy kuitata Johnin ja toisinaan Savannahin nimellä ja joskus on oltava yhteystiedot mukana ja joskus ei ja… Simon (ei Matthews, jota en siis edes tunne – mikä lie isompi kiho, vaan se, jolta nimeni perin...) on kannustanut, että jos jaksan KyiRaTechissä edes vuoden, saan hyvää potkua mun CV:hen tulevaisuuden töitä ajatellen. Se jakelee uraneuvojaan oluttölkki toisessa ja tupakka toisessa kädessä, että sinänsä sen neuvot voi kukin ottaa miten haluaa… Välillä röhönauraa, kun kerron mitä kaikkea oon joutunut kestämään tallilla mun harrastuksessa ja nyt myös saamari vie töissä! ”Tervetuloa aikuisten elämään”, se naureskelee. ”On tää maailma pieni paikka.” ”Tai mulla maailman huonoin tuuri...” ”Vastoinkäymiset kasvattaa, jätkä. Muistatko, kun heitin sua niljiäisenä jokeen, jotta karaistut?” ”Niin, talvella vielä. Sain keuhkokuumeen.” ”Mutta selvisit siitäkin!” ”Puolisataa muutenkin heikoilla olevaa hapenottosolua vähempänä...” Matkalla mun ’toinen isä’ (hyi, cringe – Kevin on my guy, mutta en kyllä koskaan tuu kutsumaan sitä tai ajattelemaan siitä isänä) soittaa. ”Kävisitkö kotona?” Kevin sanoo. ”Jane tarvitsisi nyt tukea...”
”Jaa miks?” Mulla on takana kamalin päivä pitkään aikaan, ja nytkö pitäisi ajatella mammaa? ”Menisit nyt vain. Olen kiinni töissä, ja Jane soitti ja hänellä on siellä hätä –” ”Ainahan mammalla on jokin hätä.” Simon katsoo muhun syrjäsilmällä. En todellakaan pysty nyt lähteä pitelemään mammaa kädestä jostain, mistä se taas vaihteeksi on hermostunut. Siitä on tullut vain hullumpi ja hullumpi sen jälkeen, kun on alkanut aktiivisesti pyöriä niiden uskonlahkolaisten teekutsuilla. Se on katkaissut välinsä Ann Jerkinsin kanssa, ja Tyltä kuulin, että sen mutsille tulee postiluukusta sisään sivuja Raamatusta, joissa on alleviivattuna tiettyjä kohtia [’for all have sinned, and come short of the glory of God – Romans 3:23; Mortify therefore your members which are upon the earth: fornication, uncleanness, inordinate affection, evil concupiscence, and covetousness, which is idolatry – Colossians 3:5], eikä siihen Sherlockia tarvita päättelemään, keneltä niitä rapisee. Laitoin jo kerran mammalle viestiä ja käskin sen lopettaa Jerkinsien ahdistelun, mutta siitä se sai vain vettä myllyyn yrittää soittaa mulle tuhat kertaa peräjälkeen ja laitella viestejä, miten ikävöi, miten on musta huolissaan, miten tekee kaikkensa vain mun tähteni ja mun pelastukseni eteen. Eikö se tajua, että se tekee mun elämästä sitä itse pelkäämäänsä kirjaimellista helvettiä? Eli pähkinänkuoressa: ollaan mamman kanssa edelleen vihoissa. Tai mä olen vihoissani. Tää on poikkeuksellista, että oon näin pitkävihanen. Mulla on elämässä erikoinen, nurinkurinen vaihe, jossa näen faijaa enemmän kuin mammaa. Mamman ripustautuminen ja ruikutus mun perääni ahdistaa enemmän kuin koskaan. Mäkin saan joka ilta tekstiviestin, jossa on jokin Raamatun säie. Proverbs 22:6. Isaiah 49:15. En jaksa edes lukea niitä, enkä totisesti vastaa niihin. Välillä yön pimeinä tunteina muhun iskee syvä syyllisyys. Ajatukset alkaa kiertää kehää: oonko kauhea poika mun äidille? Oonko sydämetön, kylmä psykopaatti? Mutta sitten mamma tekee taas jotain niin päätöntä ja rasittavaa, ja Simon kannustaa mua pitämään puoliani, että heikko hetki menee ohi ja annan mamman jälleen hautua liemessään, johon se ihan itse itsensä on maustanut. En aio taipua ennen kuin se sanottaa kunnollisen anteeksipyynnön ja myös ymmärtää, miksi musta tää käytös ei ole ok tai voi enää jatkua. ”En oo nyt tulossa sinne päin, en oo ees Waterphewssä. Mennään Simonin kanssa pubiin. Älä kerro mammalle – ei, kun sano sittenkin vaan. Se saa oppia pikku hiljaa, että oon itsenäinen iso mies enkä mikään sen niiskuliina. Joo.” ”Vai niin.” Kevinin sävy saa mut äkkiä tuntemaan hirveää ekstrahäpeää. Se ei kuulosta tarkoittavan sitä aidosti, kun toteaa: ”Vietä mukava ilta”, ja lopettaa puhelun. Vatsassa möyrii ällöttävästi. Tunnen itteni hirviöksi. ”Kyllä se siitä”, Simon toteaa ja taputtaa mua kovakouraisen kivuliaasti hartiaan. *** ’Train up a child in the way he should go; and when he is old, he will not depart from it’ [Proverbs 22:6]
’Can a woman forget her sucking child, that she should not have compassion on the son of her womb?’ [Isaiah 49:15] |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Sept 6, 2024 9:38:48 GMT
16.03.2024 Päästessäni viimein kotiin, mä en pystynyt edes alkamaan ymmärtää sitä, mitä olin juuri kokenut. Olinhan mä toivonut, jotta syylliset löytyisi ja heidät saataisiin kiinni, mutta että MUSTA oli saatu syyllinen… Pelkästään asian nostattaminen muistiin sai ahdistukseni nousemaan, sillä en tiennyt millä saisin todistettua syyttömyyteni, jos Aléx päättäisi uudelleen esittää nämä absurdit väitöksensä. Tokihan mäkin olin aikanani hölmöillyt Charlien kanssa, mutta ehkä ne olivat sellaisia, jotka kuuluivat nuorten miesten elämään ja siihen kun kasvettiin aikuisiksi. Tokihan mä olin silloinkin saanut kuulla isältä omat ripityksensä – olihan toisaalta myös Jack antanut oman osansa – mutta ikinä en muistanut, jotta olisimme olleet ongelmissa yksin tai yhdessä vain sen vuoksi, jotta joku luuli meidän tehneen jotain. Olin yrittänyt miettiä pääni puhki sitä, kuka voisi haluta minulle jotain pahaa ja olisi saattanut olla jopa niin epätoivoinen, että olisi päätynyt lavastamaan minut syylliseksi murtoon. Vaikka yritin kuinka paljon en saanut tuolle listalle yhden yhtä nimeä. Tokihan se saattoi johtua myös suurimmaksi osaksi siitä, että minulla ei oikeastaan ollut Kanadassa ketään työni ulkopuolista ystävää. Päivätyöni Orange Woodsilla ja oma tilani nuorten hevosten kouluttamisen kanssa tuntui välillä vievän kolmekymmentä tuntia niistä kaikesta kahdestakymmenestä neljästä, joita käytössä oli. Oikeastaan tilanne oli ollut vielä asuessani kotonakin sama, mutta toisaalta silloin olin viettänyt aikaa Charlien kanssa myös työn ulkopuolella. Asuessani yksin tilallani kukaan ei ollut tietoinen torstai-illan tapahtumista. En ollut myöskään voinut ilmoittaa Raicylle, että en pääsisi perjantaina töihin, enkä tiennyt miten mies olisi ottanut yllättävän poissaoloni. Välissä oleva viikonloppu ei myöskään helpottanut asioita ja mä en tiennyt miten paljon pahempi tilanne olisi maanantaina, kun viimein pääsisin takaisin töihin. En voinut lopulta odottaa maanantaihin, jotta saisin tilanteen setvittyä, vaan vellottuani ajatuksissani puolet lauantaista suuntasin autolleni ja Orange Woodsiin. Onnekseni en törmännyt kehenkään pihamaalla ja vasta tallissa näin ensimmäiset ihmiset, joilta sain koordinaatit paikallistaakseni tilan isännän. Luovittuani tieni Raicyn luokse, keräsin kaiken rohkeuteni ennen kuin kröhäisin ilmoittaakseni, jotta joku oli paikalla ja saadakseni toisen huomion kiinnittymään itseeni. ”Kiirettä tilalla?” Minua noin kaksi vuosikymmentä vanhempi mies kysyi nähtyään kuka hänen huomiotaan oli kaipaamassa. ”Ei… Aléx Quillou teki torstaina yllätysvisiitin tilalleni illasta murtoon liittyen” aloitin kertomaan. ”Hän…” jouduin pitämään lyhyen tauon kasatakseni sanani ja ajatukseni, jotta seuraava kommenttini tulisi ulos ymmärrettävällä tavalla ”hän luuli löytäneensä todisteita siitä, että olisin ollut osallisena tilalleni tapahtuneeseen murtoon ja ennen kuin kerkesin edes puolustaa itseäni, hän oli jo pidättänyt minut. Pääsin vasta eilen vapaaksi, kun tutkinta oli edistynyt ja todisteet tarkentuivat. Siksi mä en päässyt töihin. En mä…. tahallaan poissa…” Viimeiset sanani lausuin hyvinkin epävarmasti, sillä en todellakaan ollut varma siitä, millainen tulevaisuuteni olisi seuraavien minuuttien jälkeen. Hiljaisuus, joka minun ja Raicyn välille oli laskeutunut, tuntui vain muuttuvan painostavammaksi jokaisena hetkenä jona se jatkui. Pureskelin hampaitani yhteen, sillä en tiennyt odottiko vanhempi mies, jotta sanoisin vielä jotain, vai prosessoiko tuo vain kuulemaansa. Näin miten ruskea katse mittaili minua ja kuinka Raicy ilmeisesti yritti päästä selville siitä, valehtelinko tuolle vai puhuinko oikeasti totta. ”Sinut pidätettiin?” mies lausui ällistyneellä äänellä ennen kuin jatkoi ”epäiltynä oman tilasi murrosta, vaikka et edes ollut Kanadassa sen aikana?” ”N…niin” vastasin ennen kuin nielaisin jotta voisin jatkaa ”Alex… Alex luuli löytäneensä todisteita sitä kohtaan, jotta minulla olisi ollut joku osa tapahtumassa. En mä… en mä tiedä kuka musta haluaisi tehdä syyllisen siihen” sanani tippuivat hyvinkin epävarmoina suustani samalla kun näpertelin hanskojani käsissäni, jotta sain itselleni jotain tekemistä mihin purkaa jännitykseni. Hymähdys joka vanhemmasta miehestä nousi ilmoille, oli vaikeasti luettavissa, tai sitten vain oma mielentilani ei tarjonnut mitään mahdollisuutta loogisille ajatuksille. Vaihdoimme vanhemman miehen kanssa vielä muutaman sanan, ennen kuin palasin takaisin autolleni ja suuntasin omalle tilalleni. Mä en tiennyt mitä koko tilanteesta seuraisi ja omalla tavallaan mä toivoin, jotta viikonloppu menisi nopeasti tai että saisin jotain tekemistä mihin voisin kiinnittää ajatukseni. Mä en myöskään tiennyt miten Gillian tulisi ottamaan nämä uutiset JOS ne päätyisivät toisen korviin vaikka mä toivoin jotta nainen ei ikinä tulisi kuulemaan koko tilanteesta.
Alexiinan kommentti:
Tosi autenttinen kanssakäyminen miesten välillä aiheesta! Tässä on kyllä Raicyllä tosiaan sulattelemista, että mitä hiivattia ne siellä poliisissa sekoilevat 
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 9, 2024 17:32:52 GMT
17.03.2024 Oliver: Bang. Bang. Bang! Bang! Bang! Bob ampui ohi neljä viidestä ilmapallosta ja päästeli sitten niin pahoja aikuisten sanoja, että äiti käski hänen tulla alas Rockyn selästä ja mennä jäähylle, jos ei pystyisi hillitsemään itseään. Äiti katsoi isään, niin kuin olisi isän syy, ettei Bob osannut ampua tarkasti. Mutta sehän oli vain hyvä asia. Oliver kannatti Isän Enkeleitä, äidin joukkuetta, eikä Isän Piruja. Ketäköhän hänen joukkueessaan tulisi olemaan? Se selviäisi vasta Texasissa. Rocky ravasi kohti ja ase vaihtoi Oliverin silmien edessä kättä. Kittyn vuoro oli seuraavana, kunhan ilmapallot saatiin aseteltua takaisin. ”Saanko minäkin kokeilla amp-?” ”Et!” äiti heläytti, vaikkei hänen olisi pitänyt edes kuulla, kun laittoi uusia ilmapalloja. Oliver kohautti harteita ja kumartui taputtamaan Luckya kaulalle. Hän kääntyi katsomaan katsomon suuntaan, missä isä seisoi puhumassa Dewnille ja ”pitämässä heidän shooting-harjoituksia varmuuden vuoksi silmällä”, kuten asian oli ilmaissut, ja virnisti heille. Bob oli tarkkaillut häntä. ”Pää kii.” Oliver mutristi huultaan. ”En sanonut mitään.” Mutta serkku vetäisi Rockya tahallaan osumaan Luckyyn niin, että Oliverin tamma astahti hämillään pois tieltä. Bob oli ollut inhottava – siis taas kerran – siitä lähtien, kun he olivat ärsyttäneet tätä trailerin luona. Oliverin kaverit halusivat maksaa Bobille takaisin kaikesta, miten tämä oli heitä kiusannut, ja Kirah oli vakuuttunut siitä, että Bobilla oli hänen isänsä kello. He olivat kaikki sen verran pelästyneet lumivyörystä tosin, etteivät enää käyttäneet megafonia aseena. Oliver ei itse asiassa tiennyt, mitä sille oli tapahtunut. Kirahin oli onnistunut lukita itsensä traileriin ja penkoa Bobin tavaroita sillä välin, kun Bob oli ollut ulkona raivoamassa, muttei ollut kelloa löytänyt – tupakkaa ja jotain oranssinruskeaa litkua pienessä lasipullossa kylläkin. Silti Kirah oli edelleen sitä mieltä, että Bob valehteli ja oli vain piilottanut sen jonnekin muualle. Kitty ampui Bobia paremmin, vain kaksi meni huti. Sitten olikin Oliverin vuoro päästä harjoittelemaan Luckyn kanssa trailiradalla. Kitty veti kännykän esille ja piti sitä käsivarrenmitan päässä naamastaan. ”Mooooi Cellaaa! Täällä me harjotellaan, näätkös? Bob ja mä tehtiin kumisilppua muutamasta pallosta, ja tossa Oliver menee Luckyn kanssa lankuilla. Viholliset vakoilee”, Kitty käänsi puhelinta kohti kauempana yhä Dewnin kanssa seisovaan Raicyyn ja sitten takaisin itseensä ja Cupidoon, ”ja mä oon entistä paremmin lähentyny tän urhean rakkaudenlähettilään kanssa! Mitäs sinne teille?! Ootteko vireessä Noelin kanssa? Mitä Choco-miniversio-kakkoselle kuuluu??” ”Oliver”, äiti tuli seuraamaan ratsastusta ja ohjeistamaan, ”vie kättä enemmän sivuun… noin. Parempi. Muista katsoa seuraavaa kulmaa jo ennen kuin tulette sinne. Lucky kulkee oikein kivasti, hyvältä näyttää.” Oliver pullisti rintaa kehuista ja antoi vapaan käden levätä reidellä. Elämä oli parasta. Miksi siis olla niin hapannaama ja tökerö, kuin Bob, kun oli niin hauskaa vain elää ja tehdä kaikkea hauskaa? Kuka edes jaksoi kiusata muita? ”Tuletteko te seuraavaksi? Maneesi olisi nyt vapaana”, äiti kysyi isältä, kun he olivat poistumassa. ”Ei. Tyler ei ole paikalla”, isä sanoi. Hän teki sellainen aikuisten välisen ilmeen, jonka Oliver oli jo oppinut tuntemaan ja se tarkoitti: minulla on asiaa kahden kesken. Ja se taas tarkoitti, että lasten olisi mentävä tekemään jotain muuta sillä aikaa. Oliver kääntyi hellästi näyttämään Luckylle, että käveltäisiin, ja tamma seurasi kiltisti perässä. Bob sen sijaan nyki kovaotteisesti Rockya ja ruuna piti päätään tanassa turpa edellä. Kitty puhui koko ajan: äskeisistä harjoituksista, aseesta, ilmapalloista, Cellasta, Cellan hepan Windin varsasta, Mannystä, uudestaan harjoituksista, Texasista. Oliver nauroi, koska Kitty matki Bobin tyyliä tähdätä hassunkurisesti, jolloin Bob ärähti: ”Haistakaa paskaanne”, ja paineli eri suuntaan. Oliver katsoi Kittyyn, joka nosti käden suulleen… ja sitten he molemmat purskahtivat nauruun. Oli kaunis kevätpäivä. Ja elämä oli hauskaa! |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 9, 2024 18:46:08 GMT
17.03.2024
”Pitäisikö Gillianille kertoa?” Alexiina katsoi sormet huulilla Gilliania leikkimässä ulkona lasten kanssa. Raicy seisoi käsivarret ristissä rinnalla. ”Seurustelevatko he?” ”En oikein tiedä… luulen niin.” ”Sitten pitää. Lasten äidin miesystävän kanssa on otettava asiat vakavasti, ja tällainen on vakava asia.” ”Mutta ethän sinä epäile Tyleriä siitä? Näithän itse millaisessa kunnossa hän sen murron jälkeen oli –” ”En epäile. Mutta tällaiset asiat vaikuttavat moneen asiaan. Ainakaan mitään uusia sijoituslapsia Tyler ei tule saamaan, jos tällainen poliisiepäily jää kirjatuksi. Nehän ovat sellaisista hemmetin tarkkoja. Sijoitusvanhempien on oltava tahrattoman puhtaita kaikilta osin.” ”Mihin se jäisi kirjatuksi, jos hänet vapautettiin eikä ole tehnyt mitään rikosta?” ”Sanon vain. Tyler –” ”Ole hellä hänen kanssaan. Hän on niin… jotenkin helposti särkyvä ja empaattinen, olen usein huolissani hänen jaksamisestaan ja siitä, miten hän pärjää…” ”Aion soittaa sinne. Tälle Aléx mikänytolikaan. Täytyy kysyä Tyleriltä, mikä sen jätkän nimi oli, joka hänet pidätti. Kysyn, että mitä helkkaria he siellä sähläävät, kun ottavat huostaan miehen oman tilansa murrosta, vaikka ei ollut edes samassa maassa, saati sitten kylässä, varmaan silloin. Tähänkö verorahat menevät, näiden pellejen palkkoihin? Tai oikeastaan soitan Henningille ja kysyn häneltä, kun hänen kanssaan tässä on vuosien varrella tullut asioita hoidettua ennenkin.” Alexiina ei sanonut mitään. Hän oli jäänyt tuijottelemaan hajamielisesti Gilliania ja kaksosia ja miettimään kaikenlaista, eikä samaan aikaan oikein mitään selkeää. Lähinnä sitä, mitä Gillian mahtoi miettiä. Miten vaikeat kortit oli jaettu tuolle herttaiselle, kiltille tytölle… ja voi kun Tyler olisi voinut olla se, josta hän saisi turvan ja tuen, kumppanin, elämään. Kunpa mitään ikävää ei vain tulisi heidän väliinsä enää… Raicy puhui yhä, mutta oli vaihtanut aiheen johonkin liittyen Loganiin. Alexiina räpytti silmiä ja koetti palata ajatuksistaan. ”Niin varmaan”, hän sanoi tietämättä mihin myönteli. Raicy kääntyi, kun yhtäkkiä ärähti: ”Taas tuo täällä.” Kädet repaleisen farkkuliivin taskuissa, joka oli täynnä kangasmerkkejä, lampsi hiiritukkainen poika jättisuurissa skeittikengissä lumikikkareita vaisusti potkiskellen. Raicyn silmät rutistuivat, kuin vanha muisto olisi kirveltänyt niihin kirpeästi kuin pippuri. Toinen tulija, joskin jätättäen jäljessä, oli Crid. Ty suunnisti kohti Gilliania, kun Crid taas erkaantui tallin suuntaan. ”En –”, Raicy aloitti naristen, mutta Alexiina jätti hänet lähestyäkseen Tytä. ”Hei Ty! Mitä sinulle kuuluu?” Ty loi häneen sivukatseen, mutta vastasi leudosti purkkaa jauhaen: ”Ihan jees, kai.” ”Vieläkö olet töissä Big Footissa?” ”Jep.” ”Kun kuule, minulla on ollut sellainen idea tässä… muistatko, kun piditte viime kesänä sen luokkakokouksenne ja koiranäyttelyt, jotka olivat maneesissamme?” ”Nii…” (Ty liikkui taas pari askelta kohti Gilliania.) ”Olen pohtinut, jos avaisimme hallin yleisestikin sellaiseen käyttöön, että muutkin voisivat sitä vuokrata – siis puhun nyt hevostapahtumien ulkopuolisesta toiminnasta, ehkä joistain myyjäisistä ja semmoisesta – niin luuletko, että kennelillä olisi kiinnostusta hyödyntää tiloja koirien kanssa johonkin? Treeneihin, kilpailuihin kenties?” Ty kohautti olkaa. ”Nii kai.” ”Jos vihjaisisit asiasta Sallylle? Olisi kauhean kiva saada olla vielä enemmän yleishyödyllinen tässä kylässä ja –” Gillian oli tullut heitä – tai siis Tytä – vastaan, ja Alexiina oivalsi äkkiä nolona, että oli kolmas pyörä tilanteessa. ”Anteeksi”, hän sanoi, ”minä tästä sitten menenkin… mutta kiva, jos voit Sallylle asiasta mainita - vaikka vain ohimennen! Taisit tulla Cridin kanssa äsken, niin voisin käydä puhumassa hänelle Dragonin jutuista ja… no, niin.” Hän hymyili nopeasti molemmille. Ei hän kuitenkaan mennyt häiritsemään Cridiäkään. Itse asiassa unohti tahdikkaan hätävalheensa välittömästi, koska Raicyn keskustelu puhelimessa herätti uteliaisuuden. Alexiina oli siirtävinään kolalapiota parempaan paikkaan ladon edustalta ja noukkivinaan täysin turhana toimintona heinänkorsia kulkuväylältä, vain voidakseen samalla kuunnella. Raicy seisoi ladon sisäpuolella ovet auki, selkä pihamaalle. ”Kaikkea tekin siellä ehditte sähläämään”, hän oli sanomassa. ”Milloin tämä työparisi sitten seuraavan kerran on tavoitettavissa? Ja mikä se nimi oli, sanotko uudestaan, että saan ylös? Kvilo? En näistä ranskankielisistä… Q...u...il-lou…” Raicy raapusti toppaliivin rintataskusta poimimaan vihkoseen polveaan vasten. ”Soitan, koska haluan kuulla perustelut – …No kyllä te nyt perhana vie saatte luvan selittää toimintaanne! Aivan sama, onko teillä oikeutta tehdä sellaista! Andrews on minun työntekijäni, ja minua silloin totta vie kiinnostaa, jos häntä syytetään jostain – syystä tai ei!” Alexiina hymyili pikkuisen. Hänen miehensä oli jästipää, mutta kun hän suuttui toisten puolesta ja alkoi puolustaa läheisiään, perhettään, hän ei antanut periksi – ja sitä Alexiina rakasti hänessä. ”Jos kuulisit lokaa omasta työparistasi, tästä Quillousta, ihan taatusti sinäkin, Henning, haluaisit sen selvittää, että mistä on kyse, hm? Kyllä sinä minut tunnet, Jim, tunnet meidät. Ja Andrews on hyvä mies. Voin vakuuttaa hänet.” Kun puhelu loppui ja Raicy kääntyi, hän huomasi vasta silloin Alexiinan katselemassa. ”Olinko liian hyökkäävä? Tiedän, taisin mennä liian pitkälle –” ”Ei, ei”, Alexiina tuli luokseen ja haki käden omaansa. Piti sitä ja katsoi miestään silmiin lempeästi. ”Höh”, Raicy sanoi hämmentyen. ”Mitäs… nyt?” ”Ei mitään. Puolustit Tyleriä. Tulin siitä hyvälle mielelle.” ”Totta hemmetissä puolustan. Hyviä cowboyita on nykypäivänä vaikea saada, jotka eivät valita tai ole jatkuvasti ottamassa pullistelusomekuvia ja, että osaavat käsitellä hevosia oikein. Tämä on kuoleva ala –” Mutta Alexiina toi sormen miehen huulille. ”Tulin vain taas muistaneeksi, miten paljon rakastan sinua.” Ja hymyillen hän painoi suudelman Raicyn viiksille Gillianin kauempaa Tyn ohi, haikeasti ja pikkuisen kateellisen kaipaavana, katsellessa. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 10, 2024 11:50:19 GMT
Uniaalloilla - 75 Seisoimme Tyn kanssa keskellä pihaa, eikä kummallakaan tuntunut olevan juuri sanottavaa. Ty oli ystäviä, joille en osannut sanoa kunnolla ei. Meillä ei ollut niin paljon yhteistä, ei samoista asioista puhuttavaa, mutta koska hän aina otti uudelleen yhteyttä, ei minulla ollut sydäntä olla vastaamatta takaisin. Ty katseli koirankopissa makaavaan Zeniin. Yritin keksiä edes jotain sanottavaa. ”Et tullut koirien kanssa…?” ”Nääh… en tienny saako niiden kaa tulla tänne, kun teilläkin on paljon koiria.” Ty jauhoi hitaasti purukumia. ”Mikä ton Zenin kennelinimi oli?” Liikuimme lähemmäs koppia, ja husky nosti päänsä ja alkoi heiluttaa häntää. ”Ken'ketun Impossible Puzzle.” ”Onks sitä ikinä käytetty näyttelyis? Kantakirjas?” Ty kyykistyi lähietäisyydelle ja antoi Zenin tulla tervehtimään häntä. Se haistoi Tyn sormia ja kiepahti sitten kyljelleen lumeen paljastaen paksukarvaisen vatsansa rapsuteltavaksi. Ty pörrötti koiraa kahdella kädellä. ”E-ei kai... se on ihan vain Alexiinan koira, pihavahtina...” Vilkuilin vähän väliä olkani yli, että Hugo ja Diana leikkivät vielä nätisti, eivätkä menisi hevosaitauksen puolelle. Hugo sotki polkuautolla ja hymyili kuin etelän aurinko, kun taas Diana oli kumartuneena kasaamaan lumikinoa ja keräämään siihen koristeita. ”Te ootte ettimässä uutta koiraa?” Ty sanoi. ”Ollaanko?” En ollut kuullut sellaisesta; uutta tallikissaa kyllä, jollaisia Alexiina oli nettisivuston kissa-adoptiosta selaillut ja kysellyt paikallisilta. Witch kaipasi toista tehometsästäjää rinnalleen pitämään hiiret ja myyrät poissa rehuloista ja varustehuoneista papantamasta. ”Toi kävi Big Footissa yks päivä”, Ty ei tarkentanut ketä tarkoitti, ”ja kyseli, tietääkö ne antaa suosituksia paimenkoiriin, ketään hyvää kasvattajaa. En ollu siinä, mutta kuulin sivusta. Ei se kyllä mua nähnyt.” ”Ai-aijaa...” ”Muistakko Soran?” Mutta Tyn juttu jäi kesken, kun ovi avautui ja mummi tuli kuistille näyttäen eksyneeltä ja hermostuneelta. Menin heti hänen luokseen. ”Onko kaikki hyvin, mummi?” Kosketin häntä olkapäästä. ”Lap… lap, lap!” ”Niin, siellä on lapsia leikkimässä, ei heillä ole mitään hätää. Hugo ja Diana.” Mummi osoitti heitä jäykän koukerolla etusormella ja puristi huuliaan niin tiukkana yhteen, että suu vääntyi alaspäin kuin kilpikonnalla. Ohjasin hänet lempeästi takaisin eteiseen. ”Täällä on kylmä, tule sisälle. Kutoisitko jotain, kun takkatulikin on sytytetty?” Katsoin olkani yli ja sanoin Tylle: ”V-voisitko katsoa hetken lasten perään…?” Mummi oli jättänyt puikkonsa ja lankansa nojatuoliin takkahuoneeseen. Ohjasin hänet istumaan, pujotin puikon silmukkaan ja annoin ne hänelle käteen. ”Muistatko miten jatkaa?” Mummi tuijotti lankaa tyhjästi, sitten itsepäinen tyytymätön kurttu kaartui kulmien väliin. ”Ei”, hän tokaisi ja sysäsi ne syliini. ”Ei. Lap! Lap! Ii! Lap-ii!” Häntä suututti, kuinka kieli oli edelleen tottelematon suussa ja ulosanti heikkoa. Näin sen. Istuuduin alas, rauhoittava kämmen hänen hartiallaan. ”Mitä lapsista? Hugo...? Diana?” Emily pudisteli päätään, yhä tyytymättömänä joko itseensä tai minuun, tai molempia. Mikään ei kelvannut. Mummi ei halunnut vilttiä jaloilleen, vaikka selvästi paleli. Ei halunnut jatkaa neulomisia, ei kahvia, ei jäädä siihen, muttei mennä muuallekaan. Minä olin nyt selvästi hänestä ärsyttävä. Raskas olo painoi keuhkoja, mutta pidin äänen rauhoittavana. Näitä vastustelukohtauksia tuli silloin tällöin, kuin uhmaikäisen taaperon kanssa – ja totta kyllä, toisinaan Emilyn tai Dianan käytös ei juurikaan eronnut toisistaan. Koska olin nähnyt paljon kuvia – mummista ja Lily-mummista nuorena ja lapsena – tiesin, että Diana muistutti Emilyä myös paljon ulkonäöllisesti. Ja mitä enemmän Diana kasvoi, sitä ilmiselvempää yhdennäköisyydestä tuli. Lily oli ollut huolitellumpi siskoaan, hiukset ja vaatteet aina nätisti, mutta Emily oli ollut suttuisempi ”vähän sinne päin” – aivan kuten tuhruposkinen Dianani, joka tuli juuri ulkoa sisälle eteiseen. ”Ne halus tulla kattoon mihin menit”, Ty totesi olkaa kohauttaen lasten takana oviaukossa seistessään. Hugo juoksi hihkaisten minua kohti kädet ylhäällä ja nostin hänet syliini. ”Toi alko mennä jo paniikkiin.” ”Voi Hugo”, huokasin ja rutistin häntä, kun poika painoi kylmän posken vasten kaulaani. ”Ei äiti mihinkään katoa.” Dianakin oli lähtenyt juoksemaan minua kohti, mutta huomattuaan Hugon ehtineen perille ensimmäisenä, jäikin vain seisomaan ja nojailemaan turhanpanttina porraskaiteeseen. Onneksi hän ei ollut yhtä huomionkipeä kuin Hugo, etenkään nyt, kun niin suuri osa huomiostani meni Emilyn hoivaamiseen ja perään katsomiseen. Mummin puuska oli mennyt ohi ja katseli enää hajamielisenä liekkeihin. Ty jäi päivälliselle, mistä yllätyin: en olisi olettanut sitä hänestä. Eikä Alexiina edes ehtinyt kutsua häntä, vaan totesi itse: ”Vois jäädä”, olkaa kohauttaen. Raicy, joka ei pitänyt Tystä, keskusteli tämän kanssa kuitenkin asiallisesti ja yllättävän paljon – etenkin koirista, sillä kävi ilmi, että nimenomaan Raicy oli ollut Big Footilla ja oli todellakin aikeissa harkita uutta paimenkoiraa, joten Ty oli ollut oikeassa. Puhuivat he jotain Raicyn töistäkin ja Tyleristä, josta Ty esitti lisäkysymyksiä, ja mikä sai minut punastumaan. Dewn ja Windykin olivat paikalla, sillä Dewn oli tällä kertaa laittanut ruoan: kasvislasagnea ja tomaattihedelmäsalaattia. Muut puhelivat tulevasta Texasin kisamatkasta ja kuinka harjoitukset olivat tänään menneet, mutta en voinut keskittyä muiden rupatteluihin, sillä Diana kiukutteli eikä suostunut avaamaan suutaan haarukallisille, ja Emily oli jatkuvasti nousemassa pöydästä kesken kaiken ja haahuilemassa vessaan, vaikka olimme juuri ennen päivällistä käyneet siellä. Ruokailun jälkeen siivosin pöytää, kun Alexiina keikahti eteeni ja otti lautaset käsistäni. ”Älä unta näe”, hän sanoi. ”Minä hoidan tänään tiskit Dewnin kanssa.” Dewn nyökkäsi kasatessaan pöytää tyhjäksi. ”M-mutta...” ”Sait itse tuskin syötyä mitään, kun huolehdit muista.” Alexiina odotti, että Dewn oli mennyt keittiön puolelle ja katsoi sitten minua ilmeellä, josta pelästyin. Alexiina empi, pureskeli huultaan. ”Minun ei ollut tarkoitus urkkia tai mitään sen suuntaista”, hän puhui hiljaa – Dewn tuli ja meni taas –, ”mutta… oletteko jutelleet Tylerin kanssa viime päivinä… mistään?” Olin luullut hänen ilmeensä johtuneen aivan muusta, joten hetken täydessä hämmennyksessä osasin sanoa vain: ”Ai.” Alexiina tarkasteli minua taas. ”Olette? Ette?” ”M-minä…” Tunsin oloni typertyneeksi; syke lähti nousemaan. Vihjailiko Alexiina jotakin viikonlopustamme, suhteemme tilanteesta? Kitty ei lakannut utelemasta missä menimme Tylerin kanssa, ja tunsin kaiken sen odotuksen painostuksen leijuvan yläpuolella pilven lailla. Raskaan pilven. ”E-emme kai mistään ihmeellisestä...” Alexiina ei irrottanut tarkkaa katsettaan silmistäni. ”Ahaa”, hän lopulta virkkoi. Ty rykäisi eteisestä, ja tajusin hänen olevan tekemässä lähtöä. ”No”, Alexiina virkkoi taas normaalilla äänellä, ”saitko nyt aivan varmasti tarpeeksi syötyä?” ”S-sain kyllä...”, nolostuin. ”Ja sinä myös, Ty?” Tosi asiassa olin aina helpottunut, kun sain syyn jättää syömisen vähemmällä jollain varjolla, mutta Alexiina oli niin huolehtivainen ja tarkkasilmäinen, että tuntui näkevän lävitseni – ja sitä pelkäsinkin. Pelkäsin, että salaisuuteni paljastuisi: salaisuus, että syömishäiriöni oli alkanut taas oireilemaan. Se oli alkanut jo Timeosta. Olin katsonut itseäni peilistä ja nähnyt vain ruman, lihavan möllykän, joka ei ansaitse rakkautta. Oksensin muutaman kerran ja oloni helpottui, kun sain sisälleni kasaantunutta metallin puristavaa painoa jollain keinolla ulos itsestäni vaikka sitten väkivalloin, raudanmaku suussa. Tilanne paheni silloin, kun Tyler vihasi minua. Kituutin itseäni jättämällä syömättä aina, kun mahdollista, ja sitten iltaisin maata järisyttävän nälän iskiessä koko kehooni pahoinvoivalla voimallaan, hiivin yössä hakemaan keittiöstä jotain – mitä tahansa – ja ahmin kiljuvaan nälkääni, kunnes ällötyin itseeni, menin vessaan ja yrjösin kaiken taas ulos. Se helpottui, kun saimme Tylerin kanssa sovittua. Olin onnistunut pitämään episodini salassa kaikilta. En enää oksennellut tai ahminut. Mutta hillitsin edelleen syömistäni. Välillä sain päivisinkin heikotus- ja pyörrytyskohtauksia alhaisen verensokerin takia, mutta silloin otin vain vettä ja jonkin pienen, pahanmakuisen pastillin, ja jatkoin mitä olinkaan ollut tekemässä. Minua kalvoi edelleen se pelko ja fyysinen inhoava tunne omassa nahassani, että Tyler ei voisi koskaan haluta minua, koska olin näin lihava. Hän oli nähnyt minut vähissä pukeissa, mutta mitä hän todellisuudessa ajatteli kehostani? Ja mitä hän ajattelisi, jos koskaan päätyisimme pidemmälle kuin vain suutelemaan? Miten voisin olla ja nauttia hänestä, jos samaan aikaan vihaisin sitä, miltä vatsarenkaani tuntuisivat hänen käsissään, ja kuinka murskaisin painollani hänet alleni, ja miten raskausarpiset reiteni veisivät sängystä niin suuren tilan, ettei hän mahtuisi siinä lainkaan makaamaan? En olisi valmis intiimiin hetkeen hänen kanssaan ennen kuin pudottaisin painoa huomattavasti. Eikä paino putoaisi, ellen lakkaisi syömästä niin paljon. Pelkäsin, että olin loukannut Dewniä. En ollut tänään (Alexiinan aivan oikean arvion mukaan) syönyt juuri ollenkaan, joten käännyin hätäisesti Dewnin puoleen: ”S-se oli oikein hyvää! Pi-pidän lasagnesta oikein kovasti, olin vain… olin vain hiukan huonovointinen ja...” Ääneni vaimeni. Itketti. ”Jeah”, Dewn viittasi rennosti kintaalla pahoitteluilleni. Jäin tuijottamaan sumeaa tuolinjalkaa. En tiennyt, mikä minulle tuli. Tunteet yhtäkkiä taas heittelehtivät ja mieleni teki laota siihen paikkaan polvilleni vollottamaan, mutta kasasin itseni ja kätkin kasvoni nostamalla matolle pudonneen palan lehtisalaatista. Vaikken olisi halunnut kohdata ketään juuri nyt, koin velvollisuudeksi mennä hyvästelemään Tyn, etenkin, kun hän tuntui odottavan sitä. Toivoin, ettei hän näkisi silmistäni tai kasvoistani, miten emotionaalisesti epävakaassa tilassa olin hetki sitten ollut ilman edes kunnon syytä. En halunnut hänen ajattelevan minua heikompana kuin jo ajatteli. Ty seisoi eteisessä ja kaivoi purukumipussiaan kiusaantuneena. Ei onneksi katsonut minua kasvoihin. ”Joo.” ”Niin...” ”No… etsä olis tullu jonku matkaa kävelee?” ”Ummmm...” Vilkaisin olohuoneeseen päin. ”Mi-minun pitäisi oikeastaan alkaa laittamaan lapsia nukkumaan...” ”Ees pihan poikki?” ”E-en usko, että voin jättää Emilyä vahtimatta nyt, kun kukaan ei ehkä ehdi ja...” Tiesin tekosyideni olevan ilmiselviä, mutta äskeisen itkettämisen jälkeen minussa alkoi yhtäkkiä kuplia epätyypillinen turhautuminen. Miksi en vain osannut sanoa ei? ”Aha... no. Oikeestaan mä tulin, koska –” ”Ty”, sanoin äkkiä; paine oli kasvanut samassa liian suureksi, en voinut sille enää mitään, se oli päästettävä ulos. ”Minusta… meidän ei ole tarpeen olla enää niin ystäviä.” Tyn koko olemus muuttui välittömästi. Hän kiristyi, olkapäänsä vetäytyivät taa, ilme muuttui sitruunaiseksi ja silmät siristyivät. Hän hyökkäsi heti. ”Oonks mä tehny sulle jotai vai?” Hetken turhautumiseni oli samantien valahtamassa takaisin epävakaalle pohjalle. ”Ei –” ”Millon ees viimeks ollaan nähty?” ”...” ”Moro.” Ty lähti niin liukkaasti, etten ehtinyt sanoa mitään. Ovi rämähti. Purin alahuuleeni. En voinut selittää sitä Tylle; kertoa, miten hän sai oloni epämukavaksi joka kerta. Se olin minä. Olin varma, että Alexiina ja Dewn olivat kuulleet ainakin jotain kanssakäymisestä keittiöön, mutta joko he teeskentelivät toista ja tekivät sen autenttisesti, tai sitten erehdyin ja he olivat keskittyneet omaan keskusteluunsa makuuhallisuunnitelmista. Joka tapauksessa, he eivät keskeyttäneet puhettaan minun lähtiessä noutamaan Hugoa ja Dianaa Oliverin huoneesta iltapesutoimille. Istuessani kylpyammeessa ja Dianan loiskiessa ja Hugon leikkiessä Buzzilla, iski melankolia. Häpesin purkaustani, vaikka se oli toisaalta tullut vilpittömästä paikasta: minulla oli olo, että Ty söi energiaani, eikä meillä ollut mitään muuta yhteistä, kuin yhteiset ystävät ja jotkin muistot. Siksi en aivan ymmärtänyt... kenties, mitä hän minusta halusi? Minun pitäisi silti pyytää anteeksi. En tiedä mikä demoni possessoi minut hetkellisesti, että sai sanomaan niin… Aivan kuten Ty oli sanonut, ei hän ollut tehnyt minulle mitään, kuin vain auttanut. Mikä oikeus minulla oli olla niin ylimielinen, että torjuin tarjotun ystävyyden – tuli se sitten keneltä tahansa? Mutta peitellessäni lapsia vuoteeseen, purin jo taas napakasti kieleeni. Ei. Minun oli opittava vetämään rajoja. En ollut sanonut mitään ilkeää. Pyysin vain, että emme ehkä olisi niin tiiviisti tekemisissä jatkossa, koska sellainen tunne minulla Tystä oli. Minun piti kuunnella oloani. Känkkäränkkä oli tarttumassa lapsilta ja Emilyltä minuun. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 119
Hoitohevonen: Dragon
Aurinkomerkki: ♏
|
Post by Crid on Sept 12, 2024 14:13:21 GMT
# Shaty # 17.03.2024 Saan flashbackin menneestä, jokunen kuukausi takaperin: ”Nappi.” ”Nöyhtä.” ”Neilikka.” ”Nuija.” ”Napa.” ”Nenäontelo.” Candy purskahti nauruun. ”Voisit sanoa vain nenä!” ”En. Nenäontelo. Se lisää siihen syvyyttä.” ”Okei sitten! Nnnnn… naamiais...puuhkaviuhka!” Mentiin laiva on lastattua -sanaleikkiä kävellessä lenkkiä ympäri Waterphewtä. Olin muka kuntoilevinani enemmän, ja siihen repertuaariin kuului kävelylenkit toisinaan Tyn koirien kanssa, toisinaan Candyn seurana. Candy oli niin seurallinen, että kysyi mua usein mukaansa asioille, muun muassa kampaajalle (en tiedä miten suostuin siihen, mutta seuraavaksi huomasin vaan istuvani tylsyyksissäni puolitoistatuntia kampaamopenkillä juorulehti kädessä, tukehtumassa erinäisiin hoitoainehajuihin ja tympääntymässä samoihin autotunella tehtyihin radiokappaleisiin, jotka soi viiden minuutin välein), tai kauppaan hakemaan Banana Homeen äitinsä puolesta jotakin. Candy on kiva, mutta joskus aika uuvuttava. Taksi pysähty parin talon päässä meidän edessä ja ulos tuli huppari- ja lätsäpäinen poika lökäpöksyissä. ”Vaihdetaanko kirjainta? Otetaanko C – meidän molempien nimikirjain!” En oo oikein kuunnellu, vaan katsellu uteliaana random hoboa, joka paiskas autonoven kiinni ja laahusti kohti matalaa valkoista, mustakattoista ja suuri-ikkunaista modernia taloa. ”No, minä voin aloittaa! Laiva on lastattu… celciusasteilla! Lasketaanko sitä? Eihän se konkreettista ole… mutta kyllä pakkasen – ainakin tänä talvena – voi fyysisesti tuntea!” Nyt hyypiö on talon ovella. Candy tökkää leikkisästi kyynärpäällä mua kylkeen. ”Huhuu! Crid kutsuttu C-kannelle!” ”Aha aah sori öö…” Hobossa on jotain tuttua... ”...rid? Criid?” Candyn naama kallistu alaviistosta eteen kysyvällä ilmeellä. ”Et taida haluta enää mennä tätä, vai mitä?” ”Joku menee tohon taloon...” Candy katsoi. Hobo seisoskeli epäilyttävän olosena talon ulko-oven edessä, huppu edelleen pään yli vedettynä ja luisevat hartiat lysyssä selaten kännykkää. ”Kotiinsa?” ”Ja seisoksii ovella? Kodittoman näkönen tyyppi muka täällä päin asuu? Näyttää enemmän joltain, jolla on pahat mielessä.” ”Joo… joo, totta!” Candy nyökytteli ja tiiraili hiipparia. Vilkaisin sivusilmällä siihen. Candy oli aina niin vilpittömästi mukana heti kaikessa, kuin koira. Se oli ihan… sulosta. Siinä meidän ei-yhtään-itse-epäilyttävästi kyylätessä tienvarressa, ovi avautu ja hobo kutsuttiin peremmälle naisen toimesta, jolla ehdin nähdä leiskuvanpunaisen moppitukan, vahvasankaiset lasit ja jäätävän mojovan eturintamuksen. ”Ehkä hän myy heille jotain!” ”Myy crittliniläisille jotain suoraan taskuista? No se on sitten laitonta kamaa.” ”Käydään tutkimassa!” ”Mi – oota!” Mutta Candy oli jo menossa. Vilkuilin hätääntyneenä molempiin suuntiin kadulla ja rouva Rentonin ikkunoihin. En halunnu jäädä kiinni naapurinmammalle, joka mut vielä tunsikin, valitettavasti. ”Candy!” yritin sihistä sitä takasin, mutta Candy meni ilman mitään hävettävää tarkistelemaan postilaatikkoa. Sitten palasi mun luo. ”Siinä lukee Waves”, se ilmotti kuiskien. ”Waves”, mä toistin. ”Sehän on –” ”Kävisinkö vielä ovella?” ”Et!” Tartuin sitä käsivarresta ja kiskoin mukaani. ”Ihan sama, ei se varmaan ollu mitään tärkeetä muutenkaan...”
”Se oli Ty!” mä huudahdan. On kulunu noin kolme kuukautta siitä, kun nähtiin outo hyypiö Crittlinissä menemässä taloon, joka sitten sattuipa kuulumaan Gillianin rikkaille vanhemmille, jotka tosin ei nykyään enää asu täällä, koska ne muutti Kiinaan. Näin mua on sivistetty. Unohdin sittemmin koko asian, koska ei se nyt niin iso juttu ollut. Siinä itse hetkessä vaan jostain syystä sillon kiinnosti. Mutta nyt yhtäkkiä kesken Dragonin harjaamisen, mulla välähtää: salamasignaali leikkaa aivolohkon läpi ja lamppu syttyy pään yllä. Olin zoneoutannu omiin ajatuksiin ja mielen lonkerot mutkitteli sattuman kaupalla siihen yhteen muistoon Candyn kanssa. Luulin, että Ty halus tulla tänään Orange Woodiin mun mukana, koska kuuli, että Candykin tulis. Ihan sitä moikkaan samalla tms. Mutta kun saavuttiin, se lähti suoraan Gillianin luo. En aatellu siitä sen enempää. Olihan ne kavereita. Mutta nyt mä yhtäkkiä muistin… ”Totta!” Candy on heti hupsusti, innoissaan mukana. Dragon ei. Se yrittää näykätä mun pystyyn ilmaan huomiomerkkinä kohonneesta kädestä lohkareen. ”Ömm… niin siis missä?” ”Ei kun… sillon viimeks! Ennen joulua joskus! Kun käveltiin Crittlinissä. Muistakko? Mentiin laiva on lastattua?” ”Aa…” (Candy ei muista.) Käyn pikakelauksella päässäni läpi kaiken liittyen Tyhyn ja Gillianiin. Nehän on kavereita, joo, tiiän. Onhan Gillian käyny meidän kämpilläkin sen vieraana. Kun luulin niillä olevan jotain… Mun leuka loksahtaa. Ei nyt kai sentään… tai miks ei? Tai siis – Mutta honestly, mitä ihmeen asiaa Tyllä on voinu olla Wavesien luona? Tai erehdyn. Ehkä se ei ollu Ty. Ei kun kutale vie, olipas. En tajua miten en sillon tajunnut. Ehkä, koska Crittlin oli viimesin paikka Waterphewssä olettaa Tyn näkemistä. Mun aivot ei sillon olleet valmiit hyväksymään asiaa, mutta kyllähän sillä oli ollut yksi niistä Tyn neosprayhuppareista, jota se harvemmin käytti. Miten mä en ollut tajunnu sitä sillon?!! Jumankauta voi jätkä käydä hitaalla aina!! Anyway, kysyn siitä Tyltä. Jos uskallan. Jatkan Dragonin harjaamista, nenää kutittaa ja hieron sitä pahentaen asiaa, ja Candy toimii pakkivahtina ja ojentaa mulle aina tarvittavaa hoitovälinettä kuin kirurgin apulainen. Ja Dragonin kanssa onkin oltava tarkkana, ettei oo huomaamattaan yhtä sormea vähempänä. Lettipäätyttö – niin niin, se mun stalkkerini, huoh – menee ohi noin viis kertaa mukamas muuten vain, mutta joka kerralla tuijottaa mua linssien läpi golfpallon kokosilla silmillään. Candykin huomaa sen jo toisella ohikävelyvakoilukerralla. ”Sinulla taitaa olla ihailija, Crid...” ”Tiiän”, mutisen. ”Luulis noilla vahvuuksilla näkevän paremmin. Toisaalta hyvä tietää, että kun sai spiidideiteillä rukkasta rukkasen perään, niin aina on jossain sentään joku alle kymmenvuotias, joka ei irvistä mut nähdessään...” ”Millä deiteillä?” Ai pahus. Ei mun pitänyt sanoa tota viimestä juttua ääneen. Kätkeydyn Dragonin taa muka harjaamaan takajalkaa, vaikka se on puhdas ja Dragonia vaan ärsyttää mun ylimääräinen hiplailu. Mutta kun hemmetti. Hävettää, kun lipsauttelen joskus kaiken mitä aattelen, etenkin Candylle, jolle on jostain syystä niin helppo puhua. Se on nimittäin parempi kuuntelija kuin alunperin sanoin; ilmeisesti Candyn puheripulointi johtuu vaan hermoista, ja ollessaan enemmän oma ittensä, se kuunteleekin mielellään. Jopa liian mielellään. Tuun puhuneeksi, möläyttelleeksi ja kertoneeks asioita ja juttuja, mitkä jälkikäteen (tai välittömästi heti perään, kuten nyt) kaduttaa. Mun suuta pitää hillitä, koska jos toinen on liian kiinnostunut kaikesta moskasta mitä päästelen (kun normaalisti ihmiset ei ole), estot katoaa ja sitten sitä vasta tuleekin yllätysmunia, mätiä sellasia. Ja mun munista ei pitäis kenenkään muun joutua kärsimään kuin mä itte. Ehkä mun pitäis vapauttaa Candy vaivasta... Ei sen tarvi mulle olla mieliksi. En halua selittää ja ofc alan selittää: ”Olin kuukaus sitten yhessä kahvilassa vaan... sellasessa speed daiting – öö – jutussa...” Kiusallista. Superkiusallista. En tietysti kertonu siitä sillon Candylle, koska no, a) en halunnu loukata Candya millään tavalla ja vaikka mun mielestä me ollaan ja oltiin sillon vain kavereita, en ollu tai oo edelleenkään täysin selvillä siitä missä me seistään, ja b) ei siellä menny niin hyvin, että siitä nyt kehtaa erikseen kehuskella. Joo, boohoo, tuliko mulle yllätyksenä, etten kiinnosta ketään….. paitsi tota. Silmälasityttö menee taas ohi ja Dragon polkaisee mua jalkapöytään (tuli taatusti hiusmurtuma) ja pudotan kaviokoukun kiroillen ja Candy ottaa musta kiinni – ja Crid on taas oma ittensä. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Sept 16, 2024 14:59:10 GMT
Uniaalloilla - 76 Nojaan otsaa käsiin ja keskityn hengittämiseen. Kyllä tämä tästä taas. Hetken kuluttua. Kunhan ensin tasaan itseäni. Heikotuskohtaus alkaa jo olemaan ohi, mutta jalat ovat yhä vetelät. Kääntelen hitaasti vaaleanpunaisten purjehduskenkien päitä toisiaan kohti ja pois päin, kunnes tuntuu, että pystyn suoristamaan selän. Tyttöjen vessaan tulee oppilaita. He tuovat mukanaan voimakkaat tuoksut ja kikatuksen. Opettajien taukotiloissa on vain henkilökunnalle tarkoitetut yksityiset vessat, mutta tulen mieluummin yleisiin koulun vessoihin. Opettajan huoneessa kuka tahansa huomaisi vessaan piiloutumiset, kun taas täällä oppilaita menee ja tulee. Nämä kopit ovat täynnä tunteita ja muistoja. Joku on kirjoittanut kuulakärkikynällä: Paperi loppu. Joku toinen on tehnyt pätkän runoa tai ehkä laulunsanoja, jotka kertovat sydänsuruista. Vessauurteista osa on tuttuja. Tiedän etsiä kaiverrusta, jonka Lotte on joskus tehnyt: CC + LD. Mitä hän mahtaisi ajatella siitä nykyisin? Tahtoisiko sen sutatuksi kokonaan pois, korjatuksi CM + MM, vai antaisi olla ja jättäisi elämään muistomerkkinä sille vanhalle Lottelle, joka hän joskus on ollut; sille sydämelle, joka silloin oli tunteitaan tuntenut, kun nuo nimikirjaimet oli tussilla kirjannut? Sydämeni pysähtyy hetkeksi, kun löydän Ty Jerkins rokkaa ja anarkismisymbolin tavattuna aivan seinän korkeimpaan yläkulmaan, jonne käsiksi päästäkseen olisi seistävä – ei pelkästään pytynkannella – vaan vesisäiliön päällä. Se on tehty kaivertaen jollain hyvin terävällä ja vaatinut varmasti voimaa ja kärsivällisyyttä. En ole koskaan jättänyt tänne merkkiä itsestäni. ”Ah, ja mä siis en tajuu miten Erika voi sietää sitä? Albert on niin ällöttävä idiootti.” ”Aaron on söpö. Susan aikoo kysyä sitä bileisiin ens lauantaina, mutta tuskin se tulee, jos Robert tai Albert tulee.” ”Albert anto Erikalle jonkun kaulakorun, mutta mä kuulin, että se on oikeesti varastettu...” ”Tsiisus. Ootsä nähny sen uuden somepostauksen, jonka ne oli laittanu?” ”Jaa sen missä Bob on?” ”Nii. Se ei varmaa vieläkää tiiä.” Tytöt nauravat pahanilkisesti. ”Oota, onko mun toiset ripset enemmän ylös kuin nää toiset? Onks sulla taivutinta mukana?” ”Aiotko kysyä Aaronia bileissä? Jos se tulee?” ”En tiiä. Mut hyi vittu, Albert kähmii siellä aina kaikkia.” ”Mieluummin pussailisin vaikka Robertia.” ”Etkä tekis!” Tytöt lähtevät. Oli ikävä kuulla, mitä he puhuivat Bobista. Kun olin aloittanut työt Waterphewn lukiolla, Bob oli kotona sanonut minulle: ”Sä et sitten tunne mua siellä. Älä tuu puhuun mulle tai huomioi mitenkään ikinä. Onko selvä?” Olin tietysti hätäisesti nyökännyt ja luvannut. En häntä usein nähnytkään, mutta jos näin, noudatin pyyntöä enkä huomioinut häntä. Nousen seisomaan pöntönkannelle ja otan Tyn kaiverruksesta kuvan. Mietin, uskallanko lähettää sen hänelle. Ottaisiko hän sen pahalla? Vessa on hiljentynyt. Avaan lukon ja tulen ulos. Taidetunneillani käyvä Mia on pesemässä lavuaarilla käsiä ja katsoo minua epäluottavaisesti heijastuksen kautta. Hymyilen koettaen olla mahdollisimman luonnollinen. Otan saippuaa. ”Dewn kertoi sinun pärjäävän hyvin Bambin kanssa”, koetan rikkoa jäätä jollain ystävällisellä. ”J-jos tarvitset apua sen kanssa, minäkin varmaan voisin kyllä ehtiessäni auttaa... tai Dewn tietysti osaisi paremmin, mutta jos...” Mia ei vastaa. Hiukan kolhosti, hän vain livahtaa tiehensä. Annan veden juosta ja tuijotan peilistä itseäni. En haluaisi olla tällainen. Karkottaa ihmisiä luotani. Se satuttaa. Silmänurkat punoittavat ja näytän valjun kalpealta kirkkaan loisteputkivalon alla. Hiukset hapsottavat ja koetan kasata niitä uudestaan pitävämmälle nutturalle. Donitsi putoaa sormista. Kumarrun nostamaan sen. Se on kostunut lattialla. Kuivaan sitä paperiin. Vasta myöhemmin ajattelen, että Miakin oli tainnut vain odottaa vessakopissa hiljaa, että uskaltaisi tulla ulos muiden tyttöjen mentyä – olin tainnut yllättää hänet, eikä hän (kuten olin pikku hiljaa alkanut hänestä oppimaan) pitänyt minkään sorttisista yllätyksistä. Ty vastaa kuvaviestiin nopeammin kuin olin ajatellut, ottaen huomioon, että loukkasin häntä aiemmin pyytämällä, ettemme olisi niin kavereita. Vastaan vain reaktiohymiöllä. Palaan tunnille. Työpäivän jälkeen varmistan, että Kitty muistaa hakea kaksoset tarhasta. Saan kuvan, jossa Kittyn peukalo näkyy rattia vasten. Älä viestittele ajaessa, muistutan. Ja kiitos <3 Haen skootterini ja lähden kohti White Dove Farmia. Lumipenkereet kimaltavat tien molemmilla puolilla, varjot vilahtelevat ohi, linnut liitävät. Maailma on taas heräämässä kevääseen, uuteen elämään. Ja, jos jonkun edestä aion tehdä kaikkeni, etten enää aja häntä pois luotani, se on Tyler. Vatsani hypähtää ja sydän paisuu, kun vain ajattelenkin häntä. Olen kerännyt tätä varten kaiken rohkeuteni. Aion kertoa sen. Aion tehdä sen. Aion sanoa Tylerille, mitä todella tunnen. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Sept 16, 2024 17:55:46 GMT
20.03.2024 OLIVER: Äiti ei pitänyt siitä, että Oliver ratsasti koskaan yksin. Pitkin vetkuiluin ja äidin mutkuiluin Oliver oli lopulta kuitenkin saanut luvan maastoillakin yksin, kunhan pysyi vain ranchin alueella ja ilmoitti aina jollekin aikuiselle, jos aikoi lähteä ratsain. Mielellään äidille suoraan – mutta siitä seurasi: ”Minne asti? Laitat sitten kypärän, et stetsonia. Ja muista hanskat. Onko sinulla puhelin? Laita se taskuun, josta saat sen helposti, jos jotain sattuu. Muista pysyä vain ranchin alueella. Et saa mennä alalaaksoon. Jos tuulee liikaa tai Lucky tuntuu hermostuneelta, tulet kentälle. Ilmoitat, kun olet palannut”, että yleensä Oliver valitsi helpomman vaihtoehdon, ja kertoi Kittylle (”Selkis bro!!”) tai Dewnille (”Jeah, mene varovasti.”). Tällä kertaa hän kuitenkin melkein unohti sanoa siitä kenellekään. MacKenzie oli tallilla ja he päättivät lähteä yhdessä maastoilemaan. Oliver kävi kysymässä Kittyltä, saiko African ottaa, mutta Kitty oli juuri puhelimella pälpättäen innostuneesti jonkun muun kanssa ja vain huiski kättään, että ”juujuu!”. Oliver haki Luckyn tarhasta, harjasi ulkona puomilla, nouti varusteet (lännensatula oli painava ja sen saaminen appaloosan selkään oli aina uurastus, mutta hän halusi selviytyä siitä itse). MacKenzie teki samoin African kanssa. He juttelivat ja nauroivat ja keskustelivat selviytymistestistä, jossa testattaisiin partiolaisen oppeja ja pärjäämistä oman onnensa nojassa luonnossa. Selviytymistestejä olisi kolme vaikeusasteeltaan, ja ensimmäisen tason voisi suorittaa aikaisintaan Seikkailijana, johon Oliver siirtyisi ensi vuonna. Joskus Oliver näki Luckya hoitaessaan Miaa ja moikkasi tätä aina reilusti. Mia kulki usein yksikseen African varsan kanssa, ja Oliver tykkäsi seurata mitä hän sen kanssa teki pyörötarhassa. Kun Oliver kasvaisi isoksi, hänkin kouluttaisi hevosia ja kilpailisi niillä. Hän aikoisi erikoistua kenttäratsastukseen, niin kuin äiti oli, vaikka siitä ajatuksesta äiti ei pitänyt ollenkaan. Kyllä Oliver ratsastaisi isona westerniäkin, kuten isä. Ja maastakäsittelisi hevosia taitavasti, kuten Dewn. Hyppäisi suurissa arvokilpailuissa, kuten Billy-serkku. Ja kuuluisi menestyvään poolojoukkueeseen. Ja tekisi oikeastaan kaikkea, mikä vain olisi hauskaa (paitsi koulua, yääh)! Mia olikin nyt mukana, kun MacKenzie varusti Africaa, sillä oli curlyn hoitaja. Hiljaisesti hän avitti tyttöä saamaan African satulahihnat kiinni. ”Ai joo, Mia”, Oliver sanoi Luckyn selässä jo istuessaan; hän oli ollut aivan unohtaa. ”Jos joku kysyy missä me ollaan, niin mentiin maastoon MacKenzien kanssa. Takametsään.” Mia nyökkäsi pienesti painaen katseen maahan. ”Valmis?” Oliver sanoi hyväntuulisesti MacKenzielle, ja he pyysivät hevoset liikkeelle. MacKenzie tiiraili Oliveria käsi silmien suojana auringolta. ”Te olitte kuulemma jäädä lumivyöryn alle. Mike kertoi.” ”Joo, mutta Logan pelasti meidät.” ”Logan?” ”Kengittäjä.” ”Aa niin se. Se, jolla on se ruma arpi naamassa? Eikö se ole aika pelottava? Nordic sanoi, että hän on tappanut jonkun ja saanut arven painiessaan karhun kanssa. Kumpi niistä on totta?” He kulkivat pellon aidan reunaa. ”Luuletko, että oikeasti selviytyisit viikon metsässä ihan yksin?” MacKenzie kysyi. ”Ihan yksin? Ihan ihan ihan yksin?” ”En pelkää olla yksin”, vakuutti Oliver, ”metsässä.” ”Et edes karhuja?” ”Ei karhuja tarvitse pelätä, kun ei häiritse niitä. Ja viikon selviytyminen on vasta kolmannella tasolla Vaeltajavartiossa sitten, kun on kahdeksantoista. Nyt meillä on vasta päivä.” ”Kirah yritti pussata Aprilia.” Oliver raapi nenäänsä. Miten metsässä selviytyminen siihen liittyi? MacKenzie suoristeli African lyhyitä jouhia. ”Se tuli ihan lähelle ja sanoi, että haluaa testata yhtä juttua. Sitten se laittoi huulet törrölleen ja tuli kohti, mutta April painoi käden sen naamalle ja juoksi pois.” Lumipenkassa kulki ketun jättämä helminauhamainen jono tassunjälkiä. Ne taittuivat pellon poikki ja aidan ali, kun Lucky ylitti ne. ”Haluatko sinä kokeilla?” ”Laittaa käden naamalle?” ”Ei”, MacKenzie kikatti, ”kun pussata.” ”Sinua?” ”Ei!” MacKenzie kikatti taas. ”Kun Aprilia!” Oliver ei tuntenut oloaan mukavaksi tässä keskustelussa. Miksi sellaista pitäisi ruveta tekemään? ”Eikö se ole isompien lasten ja aikuisten juttuja sellaiset? Kalat pussailee: tällä tavalla – nuut nuut nuut!” Hän törrötti huulia ja oli imevinään niillä typerännäköisesti ilmaa. MacKenzie hihitti. ”Ja sitten, tiedätkö sitten, miten karhut pussailee? TÄLLÄ TAVALLA”, ja veti suun irveeseen ja oli syövinään hampaillaan näkymättömän kohteen kasvoja. MacKenzie nauroi, mutta äkkiä kumpikin hiljeni. ”Kuuletko tuon?” Jostain kuului ikään kuin kaivamisen ja rytinän ääniä. ”Onko siellä karhu!” ”Ei täällä ole karhuja...”, mutta Oliver ei ollut siitä aivan varma. Ei pitäisi olla. Isä oli selittänyt, että karhut eivät tulisi tähän metsään, koska se päättyi kallioihin ja edessä oli vain autotiesilta. Jos ne kulkisivatkin hyvin poikkeuksellisesti ranchin läpi, ne laskeutuisivat laaksoon. Lucky oli korvat hörössä. Oliver seurasi hevosen elekieltä päätelläkseen, minkä tyyppinen asia puustikon takana ääntä piti. Africa ei ollut yhtä varauksellinen, vaan luotti MacKenzieen; että ratsastaja olisi aina tilanteen tasalla, tulisipa sieltä kaksipäinen lohikäärme tai pupujussi. Tietenkin Oliver tahtoi saada asiasta selvyyden. ”Mennään katsomaan.” Hän pyysi Luckya eteen ja tamma totteli, vaikka toinen korvansa kääntyikin taa hakemaan rohkaisua. MacKenzie ja Africa seurasivat perässä. Alkoi kuulua puhetta. Kahden pojan ääni. ”Josh she ei ala kohta löytymään, mä...” ”Pää kiinni nyt!” He näkivät Joeyn ja isokokoisen pojan, jotka tuijottivat tulevia ratsukoita jo valmiiksi. Joey nojaili männynrunkoon ja piteli sormissaan jotain, josta nousi ilmaan savuvanaa. Isompi poika, jonka Oliver oli nähnyt silloin tällöin hakemassa Bobia paukkuvalla autollaan, seisoi maahan iskettyä lapiota kaksin käsin puristaen. ”Kash, kash, kash”, hän sanoi. ”Keitäsh shieltä ratsashtaa, prinsessha ja prinsshi?” Pojalla oli voimakas suhuäänne. ”Mitä te teette?” Oliver kysyi kiinnostuneena. Outo paikka ja vuodenaika kääntää kasvimaata. Hieman ehkä liian aikainen kevät, kun maa oli vielä jäässä eivätkä lumet lähteneet. ”Mitä te kaivatte?” ”Shulle hautaa.” ”Älä urki, nulikka.” Joey käyttäytyi eri tavalla kuin ennen, puhuikin eri tavalla, matalammalla äänellä. Ja mistä lähtien hän oli kutsunut Oliveria Bobin käyttämällä sanalla ’nulikka’? ”Ei tarvitse olla töykeä”, MacKenzie kivahti. ”Onko teillä lupa olla täällä?” ”Vapaa maa, vapaa miesh shaa tehdä mitä huvittaa”, iso poika sanoi nojaillen lapioon. ”Ei tämä ole vapaa maa. Tämä kuuluu Oliverin isälle. Hän omistaa nämä maat. Eikö niin?” MacKenzie kääntyi kohti Oliveria. Oliver nyökkäsi, vaikka asia ei tainnut olla niin: tämä metsä ei kai kuulunut virallisesti Orange Wood Ranchiin, vaikka sitä ”ranchin alueeksi” käytännön syistä kutsuttiinkin puheissa. ”Ja te ootte pikkasen eksyneet polulta”, Joey sanoi happamesti. ”Tui tui, rakkautta ilmassa ja kevättä rinnassa.” ”Kevät ei ole vielä niin pitkällä, että kannattaa kaivaa”, Oliver huomautti, ”maa on täydessä roudassa vielä.” ”Kuka shanoi, että täällä mitään kaivetaan?” ”No miksi teillä on lapio?” Iso poika katsoi lapiota kuin ei olisi siihen mennessä tajunnut sen olevan lapio. Joey ärtyi, nakkasi tupakan hankeen ja liiskasi sen sinne uppeluksiin. ”Alatte käydä pannuun. Koppoti siitä nyt tiehenne!” ”Sanokaa ensin, mitä te teette!” ”Se ei kuulu sulle.” ”Etsittekö te jotakin?” Joey alkoi nauraa – mutta se ei ollut oikeasti huvittunutta tai iloista naurua. Se oli sellaista naurua, josta kuulijalle tulee epämiellyttävä ja vähän nolokin olo. ”Katto nyt noita, Albert. Me taidettiin pilata niitten romanttinen, salanen pikku retki… Hyi sua, Oliver, tuot muijia mettään ja sitten syytät meitä siitä, mitä me ehkä täällä tehdään? Pitäis kysyä: mitä te aioitte tehdä?” Joeyn jutuissa ei ollut päätä eikä häntää. ”Me ollaan ratsastamassa”, Oliver totesi itsestäänselvyyden. ”Ja kuultiin teidän äänet”, MacKenzie lisäsi kumman kiivaasti. ”Niin, että alkakaa kertoa tai me kerrotaan Oliverin isälle!” ”Meitä ei kiinnosta”, Joey sanoi tylsästi. ”Toi kiristys tehoaa ehkä Bobiin, mutta mulle tai Alille on aivan sama.” ”Tule, MacKenzie...”, Oliver sanoi. Tästä oli turha jatkaa. Mutta MacKenzie oli raivona. ”Olet typerä limakasa, MacHayde! Se sinä olet. Inhottava paarma-aivo…!” ”MacKenzie –” Oliver varoitti. Joey oli lähtenyt Africaa kohti nostellen polviaan hangessa. Ennen kuin he ehtivät hevosineen poistua tilanteesta taaemmas, Joey oli tarrannut MacKenzien buutsinvarteen ja kiskoi tätä reidestä alas satulasta. Albert nauraa räkätti. Oliver toimi nopeasti. Hän käänsi Luckyn siihen väliin, mutta silti Joeyn oli onnistunut saada MacKenzie hankeen ja oli kääntymässä tämän päälle, kun Oliver loikkasi alas ja hänen niskaansa. ”Jätä hänet rauhaan!” Joey menetti mylläkässä piponsa, mutta lähti karkuun – toisin kuin Bob koskaan teki. Hän näytti keskimmäistä sormea ja tarpoi Albertin luo, joka nosti lapion maasta. Oliver ojensi kätensä ja kiskoi lumiseksi muuttuneen MacKenzien ylös. ”Sattuiko?” hän mumisi. MacKenzie pudisti päätään, mutta oli totinen. Hän näytti pelästyneeltä: kasvot olivat lumestakin vapaina aika valkoiset. Pojat viskoivat heitä kovilla, jäisillä lumipalloilla, kun Oliver auttoi MacKenzien takaisin African kyytiin. Hevoset hermostuivat, ja Oliverin oli hankala päästä itse Luckyn selkään. ”Menkää pakoon, mammanlällärit!” Joey pilkkasi. Oliver kurotti ottamaan Africaa ohjasta ja veti tamman ja sen myötä MacKenzien Luckyn mukaan, kun he suuntasivat takaisin kohti kotia. MacKenzie ei puhunut koko matkalla mitään, joten Oliver katsoi häneen useammankin kertaa varmistuakseen, että kaikki oli okei. MacKenzie kohtasi hänen katseensa vasta hieman ennen tuuliviirimyllyä ja sai poskiinsa viimein kunnolla taas väriä. ”Mälsiä tyyppejä”, sanoi Oliver rohkaisevasti, ”mutta ei niistä kannata välittää. Joey on aina ilkeämpi noiden isojen poikien seurassa. Mutta ei se edes Bobin kanssa ole kyllä ihan tuollainen ollut.” ”Hei...”, MacKenzie sanoi hiljaa, kun he jalkautuivat tallipihassa. ”Kiitos… kun autoit minua.” ”Tietysti”, sanoi Oliver hämmentyneenä, mutta rehdisti. MacKenzie hymyili hänelle, mutta ei niin kuin hän yleensä hymyili puuttuvat hampaat leveästi suun täydeltä auki, vaan tällä kertaa huulet väristen ja katse painuen epä-mackenziemäisesti African kavioihin. He olivat riisumassa hevosilta varusteita pois, kun Kitty viiletti Demin kanssa paikalle. ”Voi taivahan taatto!” hän voivotteli. ”Missä te ootte olleet, penskat?” ”Me käytiin maastossa. Annoit luvan ottaa Af–” ”Et sä sanonut mihin te meette! Alexiina hermostui, kun en tienny ja – miksi te ootte ihan lumessa?!” Oliver ja MacKenzie katsoivat toisiaan. Kittyn jatkoi voivottelua ja patisti heidät hoitamaan hevoset kiireellä. Mutta mitä isot pojat metsässä lapioineen olivatkin tehneet, ei Oliver sen niin vain antaisi olla... |
|
Äitinsä seurusteli Raicyn kanssa, niin eihän se nyt niin kaukaa haettu yhteys ja linkki olisi, eihän...? 
Ja niin kiva kuva taas! Buddies 
