Kullankaivajia. Iso ja vaalea, tumma ja notkea, pitkätukkainen ja lyhyt. He juoksivat jonona maakellarin luota vilja-aitan taa, mutta oli vaikea sanoa kantoivatko he mitään. Eivät he vielä olleet voineet sitä löytää… Oliver siirsi sulkia sivuun silmiltään, vetäytyi puun taa ja antoi Windylle saunan ikkunaan merkin. Pää katosi ja hetken päästä saunanovi aukeni hitaasti, ja Windy lähti kyyryssä liikkeelle kohti kasvihuonetta. Hän hälyttäisi lisäjoukot maakellarista ja sillä välin Oliver kiertäisi pellon takaa vakoilemaan valkonaamojen touhuja. Jos kaikki menisi suunnitelman mukaan, he yllättäisivät heidät pikkumetsässä. Heillä oli intiaaneina etulyöntiasema, sillä heitä oli enemmän, ja onnistuessaan saisivat kullankaivajat kukistettua.
Windy ja Samuel olivat uusi lisä leikissä, ja Oliver odotti jo innolla milloin Hugo ja Diana olisivat vähän isompia tullakseen mukaan, koska mitä enemmän Intiaanikullassa oli leikkijöitä, sen hauskempaa! Joey ja Bob eivät enää leikkineet heidän kanssaan. Joey oli vaihtanut tyystin porukkaa isompiin poikiin, ja Bob taas oli nykyään erakko.
Oliver seurasi tähystyspaikaltaan, että reitti oli Windylle selvä. Tämän pitäisi mennä nopeasti seuraavaan piiloon (kasvihuone), sitten seuraavaan (puumajapuu) ja sieltä maakellarin ovelle jäämättä kiinni.
Yhtäkkiä Windy vaihtoi kuitenkin suuntaa kesken kaiken ja lähtikin tarhoille päin.
”Pssst!” Oliver supisi. ”
Pssssssst! Windy!”
Tyttö pysähtyi ja kyykistyi tutkimaan jotakin maassa. Oliver oli liian kaukana nähdäkseen, mitä siellä oli. Ei se kulta ollut – Kirah olisi varmasti vienyt sen parempaan piiloon.
Joku juoksi vilja-aitan takaa takaisin kohti maakellaria. April. Voihan possuliemi.
Oliver odotti, arvioi tilannetta… ja pinkaisi juoksuun toivoen, ettei April näkisi häntä. Päästyään Windyn luo hän näki, mitä tämä oli löytänyt ja tunnisti sen.
”Tuo on Gillianin!”
Windy käänteli kämmenellään sinistä ja paksua sydämenmuotoista lasikiveä, joka näytti olevan sisältä täynnä pysähtynyttä vettä ja kuplia. Kivi oli narun päässä, ja Oliver oli nähnyt sen Gillianin kaulassa useita kertoja. ”Se on varmaan pudonnut siltä. Otetaan se mukaan.”
Leikki oli yhä kesken ja kriittisessä vaiheessa, eikä Oliver tahtonut hoputtaa, mutta jonkun pitäisi mennä kellarin luo kertomaan toisille, että oli aika toimia. Windy oli kuitenkin omanlaisensa ja Oliver tietysti piti hänestä, mutta joskus tytön kanssa piti pistää aivot raksuttamaan siitä, miten parhaiten toimia.
Samassa MacKenzie juoksi pää kyyryssä takapihan muurin takaa.
”Mitä teette?” hän suhisi. ”Ne on tuolla nyt! Eikö kannattaisi toimia?”
”Joo.”
”Kirah sanoi sillä olevan ajatus.”
”Okei.” Oliver katsoi Windyä; Windy tutki yhä kiveä heistä piittaamatta. ”No… mennään me. Tule, kun pääset, Windy”, ja Oliver lähti MacKenzien perässä.
Dewn siivoili kasvihuoneessa, varmaan mummin puolesta, kun mummi ei enää oikein kyennyt mihinkään. Oliver kaipasi mummin ruokia, erityisesti maksapasteijoita ja pähkinöityä, marinoitua kalaa, jota ei saisi syödä enää ikinä muutenkaan, koska oli kehittänyt itselleen sen typerän pähkinäallergian. Vatsassa kurni. Ei ihme. Kohta olisi ruoka-aika. ”Näkikö joku, kun tulit?”
”En usko. Näin Aprilin juoksevan ja ajattelin, kun teitä ei kuulunut, että tulen katsomaan. Tuolla Kirah on!”
Ruskeapäinen Kirah ja tumma Samuel olivat piilossa vilja-aitan kulmalla ja kurkistelivat kohti metsää, missä kullankaivajat olivat jotain tekemässä, joko kokoustamassa tai kenties yrittivät hämyä. Oli sekin mahdollista.
Kirah ja Samuel eivät olleet odottaneet ja noudattaneet sovittua, eli pysyneet maakellarissa, mutta ei ollut toisaalta MacKenziekään.
Oliver ja MacKenzie ilmaantuivat heidän taakseen.
”Mitä ne tekee? Onko niillä kulta jo?”
”Ei täältä asti näe”, Kirah sanoi. Oliver huomasi hänenkin kädessään jotain.
”Hei – onko tuo Gillianin jousi?”
Kirah vilkaisi häneen nopeasti syrjäsilmällä ja oli jotenkin ylimielinen.
”Löysin sen ladosta. Käytän sitä niiden pelotteluun. Sillä välin te lassoatte.”
”Onko se ihan turvallista?”
Kirah ei vastannut.
”Mene edeltä, Samuel”, hän käskytti; Oliveria harmitti, sillä hän oli päällikkö. Kirah tahtoi aina olla johtaja joka leikissä silloinkin, kun ei ollut. ”Anna merkki, jos voidaan edetä, eikä ne ole huomanneet.”
”Mihin Windy jäi?” Samuel kysyi. Oliver kääntyi katsomaan takaisin; Windy oli Dewnin luona kasvihuoneessa.
”Hän ei taida leikkiä enää...”
”Vauhtia nyt!” Kirah komensi, ja Samuel lähti liikkeelle. He odottivat, saivat merkin ja etenivät kuusten taa.
”Varokaa”, MacKenzie kuiskasi ja kiskaisi Oliveria hihasta paremmin piiloon: April oli taas tulossa, hyppelehti tukka putkella pellonlaitaa.
”Napataan se”, Kirah sanoi kiristäen jousta.
”Ei...”
”Jonkun olisi pitänyt seurata Aprilia ja katsoa mitä se tekee!” Kirah mulkaisi MacKenzietä.
”No anteeksi, mutta suunnitelma oli, että odotetaan ja hyökätään porukalla metsään. Lähdin vain hakemaan Oliveria.”
”No, minun suunnitelma olisi ollut parempi!” Kirah kiukutteli.
”Meidät kuullaan”, Oliver sanoi vaisusti. Kirah vaikeni happamana ja sitten tönäisi Samuelia olkaan.
”Mene tuon kiven taakse ja anna taas merkki.” Kun Samuel oli totellut, Oliverin oli pakko aukaista suunsa: ”Voitaisiinko me kaikki pitää vain hauskaa, ettei tarvitse kenenkään suuttua tai sanoa toiselle pahasti?”
Kirah mulkaisi nyt häntäkin. MacKenzie huoahti samassa: ”Lewis tulee tuolta!” Lewis sujahteli kyyryssä heitä kohti ja varoen jäämänsä kullankaivajille kiinni. He näkivät Aprilin kanssa toisensa, jäätyivät hetkeksi, mutta sitten kumpikin jatkoi suuntaansa. Lewis oli hengästynyt tavoitettuaan heidät.
”April näki sinut!” MacKenzie voivotteli.
”Nyt on liikuttava.” Kirah lähti heti ilman selustan varmistusta Samuelin luo.
”Raportti!” Lewis hönki. ”Bob on metsässä.”
”Onko Bob kummassa tiimissä?”
”Ei Bob ole edes mukana leikissä”, Oliver sanoi.
”Mitä se kullankaivajien kanssa metsässä sitten tekee?”
”En tiedä”, Lewis puisteli päätään, nenä vuotaen räkää. ”Mutta näin sen siellä.”
Oliver katsoi MacKenzieen, joka tuntui ymmärtävän: samassa paikkaako, missä Joey ja Albert olivat lapioineet? Isoilla pojilla oli jotain tekeillä. Jotain muuta, kuin keltaiseksi maalatun kiven kätkemistä ja etsimistä. ”Tehdäänkö me se nyt? Niitä on tuolla kolme. Hyökätäänkö nyt vaan vai…?”
”Joo –”, mutta kesken Oliverin lauseen siitä, miten heidän kannattaisi seuraavaksi toimia, Kirah oli tempautunut edessä olevan kivenlohkareen takaa ja lähtenyt juoksemaan sivuun kuin saaliinsa nähnyt puuma: ei kullankaivajia kohti, vaan metsään kohti Bobia, joka oli ilmaantunut runkojen takaa näkyviin yksinään löntystellen.
”Mitä hän tekee?!” MacKenzie kirkaisi. ”Aikooko Kirah käydä Bobin päälle, yksin? Eihän Bob ole mukana!”
Kirah karjui kuin alkukantainen ihminen. Ei ollut aikaa empiä enää; Oliver ja kumppanit lähtivät perään. Huuto oli herättänyt myös toisen ryhmän huomion ja hekin lähtivät vyörymään heitä kohti mekastaen; koko touhu oli karannut käsistä.
”Anna se takaisin!” He kuulivat Kirahin kiljuvan Bobille; hänen äänensä oli niin kimeä, että säröili. Oliver ei ollut koskaan kuullut häneltä sellaista ääntä, kuin metsästyshaukalta. ”Anna isän kello takaisin! Se oli kallis! Se on sinulla! Minne piilotit sen?! Senkin varasteleva roisto!”
Bob oli pysähtynyt ja vain katsoi Kirahia ilmeen muuttumattakaan mihinkään suuntaan. Jousi kohosi.
”Kirah –!” pelästynyt MacKenzie huudahti. Nyt kaikki lapset olivat pysähtyneet tuijottamaan – kullankaivajatkin tajusivat, ettei kyse ollut enää pelistä, vaan tositilanteesta. April tuli MacKenzien vierelle suu auki.
”Älä viitsi, Kirah”, Lewis huikkasi.
”Hän vei isän kellon ja aion todistaa sen! Kukaan teistä ei usko!”
”Kyllä me uskotaan, Kirah!”
”Ei! Haluan sen takaisin! ANNA SE TAKAISIN!”
Bob nosti hitaasti ja pahansuovasti paksua mustan nahkahanskan peittämää keskisormea. Kirahin kädet vaappuivat, kun hän kiristi jousta – nuolenpää ei ollut pysyä, vaan kärjen suunta singahteli sinne tänne holtittomasti – Oliver lähti liikkeelle aikeenaan tehdä sentään jotakin, mutta myöhästyi: nuoli näytti kuin karkaavan Kirahin sormista hänen kiristettyä sitä kaikella mahdillaan naama irveessä voimiensa takaa, ja sinkoutuvan yhdessä silmänräpäyksessä kohti Robertia; kukaan ei ehtinyt edes henkäistä, mutta sitten Bob päästi raivoisan rumien sanojen räjähdyksen ja, mitä Oliver seuraavaksi kauhuissaan ja mielenkiintoistakin kyllä näki oli, että nuoli törrötti Bobin paksussa käsivarressa.
April pyörtyi. Hän vain tuupertui maahan ja Lewis kumartui auttamaan häntä.
”APUA!” MacKenzie kirkui täyttä kurkkua. ”TULKAA JOKU AUTTAMAAN!”
Nordic kääntyi käsivarresta törröttävästä nuolinäystä pois päin ja nojasi selkää puunrunkoon vedellen hitaasti henkeä suu auki.
”AI SAATANAN PERKELE!” Bob mylvi. Hän oli heilauttanut toisen lihaisan vapaan kätensä vasemman käden varrelleen. ”AI SAATANAN HELVETTI!”
Kirahin ote jousesta oli herpaantunut ja se putosi hankeen. Oliver ei tiennyt muuta kuin mennä ottamaan sen. Kirah ei estellyt. Hän tuijotti typertyneesti tyhjään. Kun Oliver koetti katsoa miltä hän näytti ja mitä hän oikein ajatteli tehneensä, hän äkkiä virkosi ja otti jurnuttavan, sulkeutuneen ilmeen.
”Ihan oikein… mitäs... varas...”, hän mutisi, kääntyi ja lähti harppomaan lumisia jalanjälkiä pois.
”Kirah...”, Lewis yritti, mutta Kirah ei halunnut jäädä kohtaamaan heistä ketään.
”Hän tappoi Bobin! Hän tappoi Bobin!” Mike hinkui järkyttyneenä. ”Hän tappoi Bobin...”
Mutta kuolisiko Bob? Oli hän ainakin yhä pystyssä, irvisteli ja koetti tutkia nuolta, mutta aina, kun vähänkin koski siihen, ryhtyi taas kiroilemaan ja tamppaamaan vimmaisena kenkää hankeen. Oliver ei nähnyt verta. Vuotivatko nuolien aiheuttamat haavat verta? Eivät välttämättä niin paljon ulkoisesti, koska kärki porautuisi syvälle lihaan, mutta sisäisesti… Mitä, jos se olisi osunut Bobia rintaan? Tai päähän? Saisiko Kirah murhasyytteet vain 9-vuotiaana?
Oliver oli hölmistynyt. Yleensä hän kykeni toimimaan hätätilanteissakin, mutta nyt hän vain seisoi siinä eikä ymmärtänyt enää mitään mistään, jousi roikkuen kädestään.
Dewn ilmaantui näkyviin Windyn kanssa.
”Huusiko joku apua?”
”JOO, APUA!” MacKenzie kirkaisi. ”AMMUTTU! TÄÄLLÄ ON AMMUTTU!”
Dewn näki heti nuolen Bobin kädessä. Seuraavaksi hän paikallisti jousen riippumassa Oliverin kädestä. Oliverilla oli äkkiä niin syyllinen olo, ettei ollut koskaan tuntenut niin hirveää tunnetta.
”Windy, mene talolle”, Dewn mutisi. ”Samuel, lähde Windyn kanssa. Me tullaan kohta perästä.”
Dewn lähestyi Bobia, joka yhä irvisteli ja koetti tarttua nuoleen ilmeisesti jukuripäisesti vain kiskaistakseen sen irti. ”Ei, älä, ei kannata koskea siihen. Näytä.” Dewn tarkasteli vahinkoa. ”Hmm. Mennään kotiin päin, niin päästään soittamaan ambulanssi. Voit varmaan kävellä?”
”No ei se vittu jalasta sojota, vai?” Bob huusi, mille Dewn ihme kyllä hymähti. Dewn ei esittänyt heille kysymyksiä tapahtuneesta. Hän vilkaisi lapsiin.
”Onko joku muu loukkaantunut?”
”April pyörtyi… April”, Lewis ravisti tyttöä, joka virkosi juuri parhaillaan ja kohottautui pöllämystyneenä istumaan.
”Auttakaa joku häntä, ja tulkaa kaikki talolle. Pitää varmistaa, ettei kenellekään teistä sattunut varmasti mitään.”
Hän lähti Bobin kanssa kävelemään edeltä.
”Minä menen kyllä kotiin...”, Nordic mumisi ja, kun kukaan ei reagoinut, lähti vaappumaan eri suuntaan kuin muut kohti metsän takana olevaa tietä. Nordic ei kestänyt ollenkaan verta. Vaikka eihän veri ollut roiskunutkaan. Onneksi.
”Mennään...”, MacKenzie kuiskasi, ja Oliver tajusi, että hänen pitäisi tietoisesti määrätä jalkansa liikkumaan tai ne jäisivät siihen. ”Kirah vain lähti”, MacKenzie jupisi, kun he kulkivat vaisusti kuhisevana, järkyttyneenä laumana takaisin ranchille Dewnin auttaessa Bobia edeltä. ”Mikä ihme sitä vaivaa? Se on ollut aivan mahdoton sen jälkeen, kun alkoi väittää siitä kellosta. En voi uskoa, että hän ihan oikeasti ampui nuolen Bobiin! Voitko sinä uskoa sitä?
Nuolen. Kirah on pelottava. En halua leikkiä hänen kanssaan enää...”
”Se oli vahinko...”, Oliver sanoi, koska tahtoi uskoa niin. Hän oli ehtinyt nähdä Kirahin käsien epävakauden ja miten vaikeaa hänen oli jousta edes kiristää, ja sen, miten nuoli tuntui livenneen hänen otteestaan ennen kuin ehti tajuta niin käyneen. Se ei kuitenkaan ollut puolustus sille, että ylipäänsä oli ottanut jousen ilman lupaa ja tähdännyt sillä ihmiseen.
”Hei…”, Lewis hölkkäsi lähemmäs ja kumartui puhumaan, ”ettehän anna Kirahia ilmi?”
”Miten niin?” MacKenzien suu avautui.
”Eikö Oliverkin sanonut, että se oli vahinko?”
Oliver oli vaiti.
”Niin? Mutta Kirah se silti oli!”
”No onko siitä haittaa, että Bobille kävi niin...? Miettikää nyt. Olihan se ihan oikeutettua… kerta se varasti Kirahin isän kellon…”
”
Ehkä varasti, Lewis! Ehkä!”
Tulisiko Kirahista murhaaja, jos Oliver puhuisi totta…?
”Kuoleeko Bob?”
He olivat pakkautuneena eteiseen, koko hytisevä lössi. Isä oli jo lähtemässä viemään Bobia terveyskeskukseen. Muut lapset odottivat epävarmoina tuomiotaan.
”Noin kovalla kirosanamäärällä? Ei takuulla”, Dewn hymähti ja hänen rauhallinen olemuksensa sai Oliverinkin pelkoa hälvenemään. ”Onneksi se oli vain olkavarsi ja hänellä oli sen verran paksu talvitakki, että se suojasi jonkin verran. Älä sure. Tosin”, isoveli lisäsi harkitsevasti, ”äiti haluaa kyllä jutella kanssasi. Siitä jousesta… ja mitä oikein tapahtui.”
”Joo”, Oliver sanoi päätään riiputtaen.
”Ei se ollut Oliver!” MacKenzie nousi puolustamaan. ”Sen teki –”
”Shh!” Sihahtaja oli April, joka oli myös tuupannut MacKenzietä hiukan kylkeen. ”Ei kukaan tiedä mitä tapahtui, ei me nähty.” Hän laski päänsä, mutta niin tehdessään ehti iskostaa Oliveriin oudon katseen… melkein pyytävän.
”Miten niin me ei –?” aloitti Mike, mutta Lewis polkaisi vuorostaan häntä varpaille.
”Se oli vahinko. Eikö ollutkin… Oliver?”
Oliverin katse siirtyi Aprilin painostavista silmistä Lewisiin, joka suipisti huuliaan. Sitten hän katsoi MacKenzieen, jonka kulmat olivat kurtussa ja pälyili kärttyisästi muita, ja Mikeen, joka tutki mieluummin seinällä olevaa taulua, jossa luki phew-kansan viisaus:
Vedestä synnytään, vesi antaa elämän ja veteen voi kuolla.
Ui siis virran mukana tai huku ponnistellessasi pysymään väkisin pinnalla.
Olotilan teki vain pahemmaksi se, kun Gillian saapui Tyler kannoillaan. Hän oli tuohtuneemman näköinen kuin Oliver muisti koskaan nähneensä, mutta hetken keskustelun jälkeen selvisi, että Gillian oli lähinnä säikähtänyt, ei niinkään vihainen. Tai oli hän kyllä sitäkin.
”S-se jousi ei ole kenenkään otettavissa”, hän sanoi sättien heitä kuin päiväkotilaisia. Äiti nyökytteli taustalla kädet lanteilla ja ilme vakavana.
”Me vain leikittiin...”
”Aseilla ei leikitä, Oliver. Luulisi sinun partiolaisena sen hyvin tietävän! Teillehän opetetaan kurinalaisuutta ja periaatetta, että turvallisuus ennen kaikkea.” Äiti puhui tiukkaan sävyyn, mutta jokin hänen olemuksessaan ja eleessään kieli myös muusta: heltymisestä tai ehkä… Oliver ei ollut varma, mutta hänestä tuntui, ettei äiti aivan uskonut häntä; se, miten hän jäi katsomaan Oliveria pää kallellaan muiden poistuessa uurre otsallaan ja poskensa sisäpintaa purren. ”Jutellaan tästä vielä, haluan kuulla mitä
oikeasti tapahtui”, hän sitä paitsi vielä lisäsi vain Oliverille.
Kun kaikki lapset oli jututettu kevyesti voinnistaan ja pelästyksestään, sekä Aprilille tarjottu mehua, he saivat lähteä kotiin. Äiti soitti jokaisen vanhemmat läpi ja kertoi sattuneesta: ”Oli pieni välikohtaus. Niin, April saattoi järkyttyä. Emme oikein tiedä vielä tarkkaan, asiaa selvitetään. Ei, kenellekään heistä ei sattunut mitään. Meidän pojallemme vain kävi haaveri, mutta se on hoidossa. Ei, ei Oliverille, vaan Robertille. Niin. No, onhan se niinkin. Hyvä juttu. Ei mitään. Ajattelin vain, että on hyvä ilmoittaa, ja Miken kanssa parempi siitä vielä keskustella, ettei jää mitään vaivaamaan. Kun ei sitä koskaan tiedä.”
Oliver seisoskeli alakuloisena odottaen, milloin kuulustelu alkaisi. Ja niinhän se sitten tuli. Isä ja Bob olivat vielä poissa, Gillian lähtenyt Tylerin kanssa palauttamaan jousta ja hakemaan kaksosia, ja jäljellä olivat vain Oliver, Dewn ja äiti.
”Mennään sohvalle”, äiti sanoi, ja Oliver laahusti tottelevaisesti istumaan. Dewn pörrötti hänen tukkaansa, mutta sekään ei oikein piristänyt. ”Isä laittoi viestiä. Robert otettiin ensiapuun, mutta hätää ei ole. He ottavat nuolenpään siellä pois ja sitten tikkaavat haavan. Voi tosin olla, että Robert on sitten kuin pyllyyn pamautettu härkä –” (äiti sanoi sen hieman vino hymy huulillaan, yrittäen hänkin piristää) ”– päästessään kotiin, sillä Western Week kolkuttaa ja kättä kai tarvitaan kisaamiseen, voisi kuvitella. Aseet”, äiti huokasi tympeästi. ”Jotenkin tekee melkein mieli sanoa, että
karma på karma. Mutta nyt haluan kuulla, mitä siellä metsikössä äsken tapahtui?” Äiti kohotti katseensa Dewniin.
”Kuulin lasten mekkalaa ja huudettavan apua. Tulin paikalle ja siinä vaiheessa Bob seisoi nuoli käsivarressa.”
Oliver katseli jalkateriään, joissa oli raidalliset sukat, ja koukisteli varpaitaan. Lucas tuli puskemaan niitä ja irrotti vaaleita kissankarvoja ilmaan ja sukkien tummansinisiin raitoihin.
”Miksi teillä oli jousi?” äiti tahtoi tuimana tietää. ”Kuka sen jousen otti?”
Oliver heilutteli varpaitaan hitaasti, samanaikaisesti, ja seurasi niiden liikkeitä. Hiljaisuus.
”…Näin jousen Oliverilla”, Dewn sanoi lopulta. Oliver ei aikoisi kieliä. Hän pitäisi kaverin puolta. April toivoi sitä, eikä Oliver itsekään haluaisi paljastaa Kirahia. Ei voinut valehdella, jos ei sanonut mitään!
”Oliver”, äidin ääneen tuli mukaan vaarallisuus, ”haluan kuulla
sinulta, miksi sinulla oli Gillianin jousi ja miten nuoli siitä päätyi Robertin käsivarteen!”
”Se oli vahinko...”
”No oletettavasti – en nyt kuvitellut, että teistä kukaan tahallaan rupeaa ketään toista herranen aika jousipyssyllä teloittamaan! Vahinko, niin, mutta joku Gillianin jousen oli ottanut ja luvatta. Sinä tiedät paremmin kuin toimia niin, joten en millään hyväksy tarinaa, missä sinä sen olisit muka tehnyt.”
Sukkien raidat olivat yhtäkkiä epätarkkoja ja siniset ja keltaiset raidat sekoittuivat toisiinsa yhdeksi mössöksi. Pisara ja sitten toinen vierähti nenänpäähän ja putosi Oliverin kämmenselälle. ”Joten älä valehtele minulle, Oliver. Kysyn vielä kerran: kuka otti Gillianin jousen ja kuka ampui nuolen Robertiin?”
”Usko pois, olo on paljon parempi sen jälkeen”, Dewn sanoi. He kumpikin olivat siinä ja tuijottivat painostavin katsein totuutta ulos Oliverista – totuutta, jonka he aikuisina kuitenkin ymmärtäisivät väärin ja syyttäisivät Kirahia, vaikka se oli ollut onnettomuus ja vahinko, eikä Kirah oikeasti ollut sitä tarkoittanut tehdä tai Bobia satuttaa…
Vettä valui ja räkää valui, ja Oliver pyyhki niitä hihaansa, hieroi kirvelevää silmää nyrkkiinsä.
”Kai sinä ymmärrät, että aion puhua tästä myös Robertin kanssa ja kuulla häneltä kaiken?”
”Me leikittiin Intiaanikultaa...”, Oliver mumisi. ”Kuulin, että yhdellä meistä oli idea… että pelotellaan kullankaivajia, ja siihen otettiin jousi… hain jousen ja sen piti olla vain lavaste, mutta halusin kokeilla sitä, kun olin saanut kokeilla sitä Gillianin kanssa aiemmin ja luulin, että osaisin kyllä, mutta… Bob tuli yhtäkkiä siihen puun takaa enkä ehtinyt tehdä mitään, se nuoli vain lähti…”
Äiti nojasi hitaasti taa. Dewn raapi takaraivoaan. Oliver piti pään tarkasti alaviistossa, tuijotti sen mitä epäselvästi näki matolle makuulleen käynyttä kissaa. Hän ei olisi halunnut valehdella, mutta syyn ottaminen omille niskoilleen kaverin puolesta oli rehtiä – niin urheat ja jalomieliset sankaritkin joskus tekivät. Hän voisi kantaa seuraukset, mutta Kirah ei ehkä voisi.
”Vai niin”, äiti sanoi kolkosti. Sitten oli pitkä hiljaisuus, joka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan ja kylmenevän kylmenemistään. Sen katkaisi lopulta mummi, joka laahusti omasta huoneestaan tohvelit väärinpäin jaloissa lattiaa pitkin hiihtäen.
”Kahvia.”
Äiti loi vielä yhden pitkän, kamalan ja raskaan pettymyksen katseen Oliveriin ja meni sitten puhisevan mummin avuksi. Oliver silitteli hitaasti Lucasia varpaillaan. Itku oli loppu, mutta olo silti ei kiva.
”Kotiarestia, Oliver”, äiti totesi olkansa yli, ”Western Weekiin asti. Ei kavereita, ei pelejä, ei ratsastusta muutoin kuin harjoituksissa.”
Oliver tempaisi harmissaan päänsä, mutta nieli mielipahansa.
*
MacKenzie pidätteli muita Orange Wood Ranchin porteilla ennen heidän kaikkien jakautumista koteihinsa.
”Meidän pitää kertoa totuus!”
”Ei me voida kertoa, MacKenzie. Ei sen jälkeen, kun Kirah murtautui Bobin traileriin ja Oliverin porukat sai tietää siitä. Se ei saa tulla tänne enää koskaan, jos jää tästä kiinni!”
”Mutta se on valehtelua, se ei ollut Oliverin vika!” MacKenzie vänkäsi. ”Haluat vain pisteitä Kirahin silmissä, koska olet pihkassa häneen.”
April leimahti punaiseksi ja itkuisen vihaiseksi. MacKenzie säikähti, kun oli lipsauttanut ystävänsä salaisuuden, mutta samalla häntä kiukutti.
”Enkä ole! MacKenzie tykkää Oliverista!” April kirkui.
”Oliver toimi oikein, kun yritti estää Kirahia ja ottaa jousen!”
”Et edes kiistä sitä!”
”Tykkääkö kukaan musta…?”
”Hiljaa, Mike!” April kivahti, ja MacKenziekin kääntyi tätä kohti ärhäkkänä. ”Mitä pahaa ne voi Oliverille tehdä? Antavat korkeintaan kotiarestia. Mutta Kirah kärsisi siitä paljon pahemmin! Ja mieti, jos vanhempansa saa tietää…!”
”Se on silti epäreilua!”
”Nyt ei olla partiossa, MacKenzie”, Lewis mutisi.
”Miksi sinä puolustat Kirahia?” MacKenzie tiuskaisi hänelle. ”Tai, no niin, Kirah on sinun paras ystäväsi.”
”Ja Oliver on sinun?”
MacKenzie punastui.
”Minusta vain pitää aina olla rehellinen! Ja eikö me olla kaikki ystäviä? Luulin ainakin niin!”
April ja Lewis välttivät molemmat katsomasta häneen. Jopa Mike.
”Selvä”, MacKenzie tokaisi. ”Selvä. Olkaa sitten pelkureita. Mutta minä aion kertoa Oliverin vanhemmille, mitä oikeasti tapahtui! Ja teen sen vielä tänään!” Ja hän käännähti poninhäntä heilahtaen. Ensin hän puhuisi toki Oliverin kanssa. Kertoisi, että oli tämän puolella. Kirah yritti liikaa. Miten hän oli saanut heistä jo niin monen puolelleen? Mitä yhteishengelle oli tapahtunut?
Lähestyessään valkoista taloa, MacKenzien itsevarma askellus muuttui jokaisella uudella kengänpainalluksella epävarmemmaksi ja epävarmemmaksi. Valkoinen talo tuntui uhkaavalta. Kuistin portailla hän kuitenkin taas sisuuntui, veti syvään henkeä ja pimpotti ovikelloa. Oliverin isoveli, jolla oli pitkä niskaan ja sen yli asti ulottuva lainehtiva tukka, avasi oven.
”Olen MacKenzie!” MacKenzie melkein vahingossa huusi, yrittäessään olla sekä vakuuttava, että rohkea. ”Haluaisin puhua Oliverin kanssa vielä!”
”Tuota… Hänet taidettiin määrätä juuri äsken kaverikieltoon”, Oliverin veli sanoi.
”Ai!” MacKenzie mietti nopeasti. ”Asia olisi tärkeä!”
Oliverin veli vilkaisi olkansa yli sisälle ja näytti pohtivan.
”No, jos ette höpise kauaa, ehkä se onnistuu.”
MacKenzie jäi odottamaan kuistille ja keinahtelemaan kengänkärjillään, sormien hypistellessä takin hihansuita. Hetken kuluttua Oliver tosiaan tuli – ja näytti kurjaakin kurjemmalta.
”Kerroitko jo?” MacKenzie kysyi heti.
”MacKenzie...”, Oliver oli vaisu. ”En saa nähdä kavereita ennen kuin tullaan takaisin Texasista.”
”Eli April oli oikeassa siinä. Mutta kerroitko jo, mitä oikeasti tapahtui? Että se oli Kirah?”
Oliver oli jostain syystä vastahakoinen edes vastaamaan.
”En voi nyt jutella...”
”Todistan kyllä sen puolesta! Voinko minä kertoa? Saanko kertoa? Kirahin pitää ottaa siitä vastuu – hän olisi voinut oikeasti –” Oliver heilutti kättään MacKenzien suun edessä vaientaakseen tämän. ”Mitä sinä salailet? Oletko muka heidän kanssaan tässä, että ei kerrota, mitä tapahtui? Miksi et kerro, että se oli Ki –!”
”Pitää mennä. Minä hoidan tämän, sain vain kotiarestia. Mene kotiin, MacKenzie.” Ja ovi sulkeutui hänen nenästä edestä.
MacKenzie tuijotti epäuskoisena ja loukkaantuneena ja hämillään ovi-ikkunaan, jota peittivät sisäpuolelta laskostetut vaaleanruskeat verhot pienin valkoisin ankkakuvioin. Jopa Oliver…?!
Hän lähti, mutta katsoi vielä kävellessään pettyneesti Centerien taloa.
)
Mannyn tarinoita on kaivattu!! Ja ihanaa, että Cellakin sidekickinä mukana! Miten saatkin näin kotoisan ja tunnelmallisen fiiliksen luotua taas kerran, senkin sanataikuri? Ihan itkettää liikutuksesta 
Ja sitten seuraavaksi naurattaa, etenkin niin osuva kuvailu kaikkien repliikeistä! Dewnin ja Mannyn bro moment, yes! 
