katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197 
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jun 2, 2024 16:30:15 GMT
Uniaalloilla - 71 Mummi oli hidastunut. Aina hän oli ollut verkkainen, mutta nyt kaikki mitä hän teki tapahtui erittäin hitaasti. Olin kärsivällinen. Olin täynnä myötätuntoa ja hellyyttä, kun ohjasin isoäitiä takkahuoneeseen vaarin ruskeaan vakiotuoliin istumaan ja kutomaan. Autoin puikot ja lankakerän ryppyisiin käsiinsä, mutta hän tuijotti niitä mitään ymmärtämättä. ”Mifä hämä?” Sanat olivat edelleen vaikeita, puhe epäselvää ja puuromaista. ”Se on kutomatyösi, joka on vielä kesken. Siitä on varmaan tulossa villasukka. Olet tehnyt toisen jo valmiiksi.” Nostin lankakorista lakkakeltaisen sukan, jossa oli limenvihreitä raitoja. Mummi katsoi sukkaa, muttei näyttänyt muistavan tehneensä sitä. Opastin hänet alkuun ja näytin uudelleen, miten puikkoja pidetään. Emily opetti minut joskus kutomaan. Muistot palaavat mieleen ajoista, jolloin olin ensin ollut aamupäivän vaarin kanssa hevoshommissa, sitten auttanut mummia siivoamaan ja töiden jälkeen olimme istuneet nojatuoleissa takkatulen ääressä hiljaisen blue grassin soidessa, puikkojen hennosti kilistessä. Katsoin haikeana George-vaarin kuvaa yläkerran porrasseinällä muiden Centerin sukulaisten joukossa. Siellä oli myös nuorempi Emily-mummi sellaisena, jona minä hänet muistin: punertavasta harmaantuvaan kääntyvä siisti permanentti, vihreä isonappinen kauluspaita ja siinä valkoinen essu, kauha kädessään. Kuva oli otettu vanhasta keittiöstä ennen remonttia, jossa silloin seinillä oli vielä kellertävä tapetti. Mummin kädet vapisivat tahattomasti. Kävely oli hankalaa ilman tukea ja auttajaa, mutta hän ei suostunut istumaan pyörätuolissa, jonka Raicy toi sairaalasta. Alexiina ja Raicy puhuivat rollaattorista, joka täytyisi hankkia; eihän joku voinut olla koko ajan hänen kävelykeppinään. Dewn, Josh ja Kitty olivat hoitaneet reippaasti mummin huoneen siirron yläkerrasta alakertaan. Muutos ei ollut iskostunut muistiin, vaan mummi pyrki edelleen vain portaisiin ja hermostui estelystä. ”Emily, sinä nukut nykyään täällä alakerrassa. Niin kuin mekin.” ”Ynf…! Yll… yll! Omaa… omaa!” ”Niin, oma huoneesi. Se muutti tänne alas. Kaikki vaatteesi ja jopa keinutuolisi on nyt täällä. Tulehan katsomaan...” Alexiina oli vienyt Emilyä käsipuolessa. Mummi laahasi jalkojaan pitkin lattiaa, vasen jätättäen ja jalkaterä kääntyneenä sisäänpäin. Olin nähnyt vaaranpaikan etukäteen ja kiirehtinyt pyörittämään mattoa pois edestä, jottei kompastuisi. Alexiina oli luonut minuun hyväksyvän kiitollisen katseen. Kotiapulaista oli haettu käymään kahdesti viikossa. Siitä Alexiina ei suostunut taipumaan ja sai lopulta Raicynkin järjestelyyn suostumaan. Apulaisella tulisi olemaan hoiva-alan koulutus ja ammattimaiset otteet. Hän huolehtisi mummin kylvettämisen, joten meistä kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä, ottaisi verenpaineet ja mittaukset ja suorittaisi fyysistä kuntoutusta. Samalla hän toisi tarvittaessa lääkkeet. Olin opetellut dosetin avulla milloin ja mitkä lääkkeet mummin täytyi ottaa. Dosettia pidettiin keittiön kaapissa numerolukollisessa laatikossa. Kun ei suostunut pysymään uudessa huoneessaan tai takkahuoneessa lämmittävän tulen äärellä, keittiö veti mummia puoleensa kuin mesi mehiläistä. Hän töpötteli sitä kohti ja autoin kysyen, oliko hänellä nälkä, mitä haluaisi. En saanut sanallista vastausta. Mummi kävi hitaasti ja itsepintaisesti läpi vetolaatikoita, tiskikaappia, astiakaappeja. Hän otti jostain jotakin ja siirsi sen sitten toiseen paikkaan tai unohti puolimatkaan. Hän nosteli jauhopussin pöydälle, avasi hillopurkkeja, asetteli tyhjää lautasta jääkaappiin. Alexiina harmitteli, että ensikesän maatilamatkailun kanssa oli mietittävä mitä tehdään; Emily oli ollut se, joka vastasi vieraiden tarpeista, mutta enää se ei olisi mahdollista. Vieraita ei myöskään voinut majoittaa enää päätaloon. Välillä mummi vajosi jonkinlaiseen poissaolevaan tilaan, jossa vain istui silmät lasittuneina, ei reagoinut puheeseen eikä aina kosketukseenkaan. Oli mahdotonta kuvitella, millaista se oli ja mitä sellaisessa tilassa ihmisen mielessä tapahtui: saatoin ainoastaan toivoa, ettei minua joskus odottaisi samanlainen tulevaisuus. Halusin puhua mummin tilasta Lotten kanssa, mutta vaistosin hänen vastahankaisuutensa. Ensin loukkaannuin hänen tunnekylmyydestään, mutta myöhemmin ymmärsin, että Lottea pelottaa eikä siksi tahdo kuulla tai keskustella. Mummin paha oireilu tavallaan alkoikin kunnolla hänen häissään, mikä oli tietysti ikävä muisto. Puhuin sitten Amyn kanssa. Ensin tavoittelin Billyä, mutta päädyin yhteyksiin Amyn kanssa, joka lupasi rukoilla Emilyn puolesta. Amy sai vastavuoroisesti minulta tukea matkallaan äitiyteen ensiraskautensa taipaleella. Toivoin voivani vastata hänen kysymyksiinsä ja ihmetyksiinsä odotusajasta ja synnytyksestä rehellisesti ja omasta kokemuksestani. Raskausaikani oli ollut ihmeellistä. Fyysisesti raskasta, mutta myös euforista. Amy kertoi kärsivänsä anemiasta ja voivansa usein pahoin. Hän pyörtyili helposti. Kävimme pitkiä, syvällisiä ja henkilökohtaisia keskusteluja videopuheluina. Kerroin syömishäiriöstäni, sairastumisestani bulimiaan – miten lapseni auttoivat minut siitä yli, vaikka se oli tulla taas Timeon ja Tylerin sotkun aiheuttaman ahdistuksen takia. Se, että minun tehtävänäni oli nyt huolehtia Emilystä, piti erossa tukalista, piinallisista ajatuksista painostani ja syömisestäni. Minun oli oltava kunnossa jonkun muun tähden. Siksi olin kieltäytyä Tylerin kutsusta viikonloppulomalle. Tarkoitan: halusin sitä enemmän kuin mitään muuta! Ajatuskin sai posket kuumenemaan, sydämeni hakkaamaan. Minä ja lapset ja Tyler. Lomalla. Kuin perhe. Se kuulosti unelmaltani… Mutta olin nyt Emilyn omaishoitaja ja se tarkoitti, että minun oli luovuttava joistain omista haluistani. Tyler ymmärtäisi… toivoin… |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jun 3, 2024 7:44:33 GMT
06.03.2024 Oliver oli kumartuneena läksyvihon ylle, kieli ulkona suusta ja kirjoitti keskittyneesti vastausta matematiikan tehtäviin. Pojan huoneessa oli viileää ja Alexiina kiskoi villatakkia paremmin harteilleen. ”Osaatko nyt siitä eteenpäin?” ”Joo…” ”Näissä lasket sitten samalla kaavalla, vaikka ovatkin enemmän sanallisia. Kyllä sinä osaat.” Alexiina pörrötti pojan päätä. Ovi oli avoinna viereiseen Emilyn makuuhuoneeseen. Alexiina oli matkalla vessaan, mutta pysähtyi kuuntelemaan Gillianin hiljaista juttelua isoäidille. ”Tyler pyysi minua lomalle viikonloppuna… minua ja lapsia... Se olisi varmasti mukavaa. Mietin, minne hän oli ajatellut… Onkohan hän sitten saanut autonsa jo kuntoon… M-minä pidän hänestä kovasti, mummi… ehkä hän lähtee nyt yksin, kun minä en voi...” Alexiina kurkisti nähdäkseen heidät: Gillian oli pukemassa Emilylle sukkia. Emily istui vuoteella ja taputteli Gilliania lempeästi hartiaan. Näky oli paitsi herttainen, myös sydäntä vihlova. ”Gillian…”, Alexiina kutsui vetäytyen hienovaraisesti pois näkyviltä, ”ehtisitkö tulla käymään?” ”Käyn katsomassa… Odotatko siinä hetken, mummi?” Gillian tuli ulos huoneesta. Alexiina kohtasi hänet kädet yhteen niputettuina edessään ja pää kallellaan, vakavuutta peittelevän pienesti hymyillen. ”N-niin…?” ”Onko Tyler suunnitellut teille matkaa?” Gillian punastui. Katseensa painui lattiaan ja hän alkoi näpertää nutturalta vapaana roikkuvaa kiharaa sormensa ympäri. ”O-on, mutta tiedän, etten voi nyt lähteä minnekään… selitän sen hänelle... mummi on etusijalla…” ”Ei”, Alexiina töksäytti. Gillian hämmästyi. ”Mi-minua tarvitaan täällä…” Alexiina tarttui tyttöä kummastakin hartiasta; voi hyvän tähden, hän ajatteli. Nuori ihminen uhraamassa oman elämänsä vanhuksen hoitajana? Ei tämä näinkään voinut mennä. ”Se on yksi viikonloppu. Me huolehdimme Emilystä. Et sinä ole yksin vastuussa hänestä, enkä todellakaan halunnut sinun missään kohtaa luulevan ja kuvittelevan niin. En salli, että uhraat omasta onnestasi. Ilmoita heti Tylerille, että kyllä te lähdette.” ”Mu-mutta –” Gillianin silmiin nousivat kyynelet. ”Ki-kiitos…” Alexiina halasi häntä, ja hän nyyhkytti hetken hiljaa vasten olkapäätään. Tämä merkitsi tytölle paljon, Alexiina tiesi sen. Kaiken kokemansa kovan onnen jälkeen, Gillian ei ansainnut mitään muuta kuin rakkautta – ja sama päti tietysti myös Tyleriin. * Maneesissa oli kylmä, ratsukoiden hengitys huurusi. Säästelläkseen kuluissa, kaikessa mahdollisessa oli pyritty tinkimään, kuten lämmityksessä. Se oli osunut vain ikävästi yhteen erittäin kylmän talven kanssa, joten ratsastajat saivat tehdä alkukäyntien aikana omaa käsien pyörittelyjumppaa pistääkseen veren kiertämään. Kitty teki X-hyppyjä samalla, kun tuntilaiset suorittivat puomeja suurilla ympyröillä. Tunnin jälkeen Raicyn Enkelit ja Pirut treenaisivat Western Weekiä varten. ”Arch, missäs sun varpaat taas huitelee? Ne kattelee eri suuntiin, vaikka pitäis olla nokat suoraan kuten junan raiteet!” Hoikka poika, jonka kypärän alta tuli hapsottavaa melkein samansävyistä tukkaa kuin Kittylläkin, käänsi nilkkojaan. Hänellä oli epävarma istunta aavistuksen etukumarassa ja kyynärtaipeissaan liioiteltu 90-asteen kulma. Alexiina katseli hallia aatoksissaan odotellessaan tunnin loppumista. Dewnin suunnitelmat makuuhallista tallin länsisiipeen olivat yhä työn alla. Niistä Alexiina oli saanut jatkoidean: Orange Woodin maneesia voisi ruveta vuokraamaan ulkopuolisille. Se oli Waterphewn ainoa ratsastushalli, ainakin kunnolla varusteltu kahvipuoteineen kaikkineen, ja tarjoamalla tiloja muillekin tarvitseville, he voisivat saada lisätienestiä ranchin ylläpitoon. Mieleen nousivat ainakin Big Footin kenneli, joka voisi hyödyntää tilavaa rajattua, hiekkapohjaista pinta-alaa koirien TOKO:on, agilityyn ja näyttelyiden pitämiseen. Kenties muutkin koiraharrastajat ja yhdistykset. Maneesissa voisi ohjata kahvakuulajumppaa tai miksei joogaakin, jos hiekka ei haittaisi. Kirpputorin voisi järjestää… Ajatukset ja ideat pyörivät jo vinhaa Alexiinan mielessä. Orange Woodista tulisi entistä enemmän koko kyläyhteisön kokoontumispaikka – keskus – the Center! ”No niin, kaartakaas keskelle sitten ja hepoille taputuskiitokset ja itellenne peukut – hyvin meni tänään!” Ratsukot kääntyivät kentän keskelle. Taputukset ja hevosten pärskinnät kaikuivat, kun ratsastajat valuivat alas ratsujensa satuloista. Alexiina työnsi portin auki ja talutti Citruksen sekä Cupidon sisään. Kitty pompahteli vastaan. ”Voi Cuppis! Mitä sä näytät niin masentuneelta? Eikö oo kivaa olla heppaleirillä toisella tallilla?” ”Raicy tulee myöhässä, hänellä on työt kesken. Joshin ja Bobin pitäisi tulla pian.” Alexiina oli juuri katsomassa kelloa, kun Kitty kiekaisi: ”Tylerrr!” Tylerillä oli Image – pysäyttävän kaunis Orange Woodin kasvatti, jolle lumikuorrute ulkona pyryttävästä tuiverruksesta oli tehnyt soman lisäkerroksen jäänharmaaseen karvaan kuin häähunnuksi. Hän tuli posket kylmästä punoittaen ja vaivaantuneesti maneesiin, tehden tilaa sieltä pois lähteville tuntiratsukoille. Arch vei BJ:n mennessään. ”Tyler”, Alexiinakin sanoi ilahtuneena; hän oli vähän mutuillut, ettei tämä ehkä osallistuisi yhteisiin harjoituksiin. ”Miten jakselet?” ”Ihan… siis ihan hyvin mulla…” Alexiina odotti, että Kitty oli Tylerille jotain rupateltuaan napannut Cupidon ja vienyt sen kauemmaksi (Josh ja Robert tulivat parhaillaan myös halliin), ja sanoi vasta sitten: ”Kuulin, että teillä on viikonloppusuunnitelmia Gillianin kanssa… hän on innoissaan.” Alexiina hymyili silmät sikkuralla ja kääntyi kohti innoissaan treenien alkamista odottavaa Oliveria. ”Toisitko tolpat ja kuulutuskopin pöydältä ilmapallopussin, niin laitetaan lavasteet kuntoon ja päästään hommiin?” Kitty ja Robert treenasivat tarkkuuttaan, Tomford ja Alexiina itse reining-liikkeitä. Tyler otti Raicyn kanssa viimeisenä muutaman lehmän kanssa erottelua muiden ottaessa aikaa. Oliver videokuvasi Kittyn kännykällä harjoituksia, jotka sitten pistettiin menemään Cellalle ja Charlottelle. Oli vaikea visualisoida Texasin kilpailuita, kun ulkona lunta satoi eikä maaliskuun alkamisesta huolimatta kevään tulosta ollut vielä merkkiäkään. |
|
Yksityisomistaja
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 6
Oma hevonen: Smoke
Aurinkomerkki: ♋
|
Post by Logan on Jun 7, 2024 18:27:59 GMT
Soft spots02.06.2024 - Logan
@Kitty @Barrett Yksinäinen kärpänen pörisi pienessä talossa ja lopulta laskeutui kuivalle, enemmän nahkaa kuin ihoa muistuttavalle selälle, joka ei ollut nähnyt aurinkoa vuosikausiin. Kärpänen tutki ihoa, käveli ylöspäin selkärankaa pitkin, ja lensi sitten lähemmäs karvaista päätä, joka lepäsi tyynyllä. Lähestyvä pörinä havahdutti Loganin unestaan, ja mies huitaisi laiskasti kädellään pörisijän kauemmas. Kärpänen katosi katonrajaan, mutta viitisen minuuttia odoteltuaan Logan totesi, ettei uni enää palaisi. Mies huokaisi ja nousi sängyn laidalle istumaan. Hän vilkaisi yöpöydällä olevaa herätyskelloa. 5.37. Logan hieroi silmiään ja nousi sitten ylös, mitäpä sitä sänkyynkään jäämään. Mies veti lähimpänä olevan ruutupaidan päälleen ja suuntasi keittiöön keittämään kahvia. Ei aamua ilman kahvia. Loganin katse kiinnittyi seinällä roikkuvaan, geneeriseen maalaismaisemakalenteriin, joka oli käännetty kesäkuulle. Kalenterissa oli kesäkuun kuvana merinen hiekkaranta. Oliko todella jo kesäkuu, Logan huomasi miettivänsä. Siitä oli lähes vuosi, kun mies oli muuttanut Waterphewiin. Hän oli ollut täällä jo lähes vuoden, eikä vielä ollut miettinytkään, että lähtisi.Orange Wood Ranchille saapuessaan Logan oli jo ehtinyt kehittää itselleen pienen ahdistuksen takaraivoon siitä, että täällä oli oltu jo vuosi. Alkoi siis olemaan niitä aikoja, kun hän yleensä pakkaisi tavaransa ja lähtisi sen kummemmin suunnittelematta jonnekin muualle. Minne vaan, mistä löytyisi töitä, ja missä häntä ei tunnettu. Sikarin päästä syliin putoava kuuma tuhka sai Loganin huomion herpaantumaan ja ansaitsi muutaman kirosanan, mutta ahdistuneet ajatukset hukkuivat ajatusvirtaan, kun Logan pudisteli tuhkaa paidaltaan ja farkkujensa reideltä avolavansa lattialle.Logan oli tottunut ranchiin, ja ranch tuntui tottuneen Loganiin. Ei hän vieläkään ollut ylin ystävä kenenkään kanssa, mutta vakituiset kävijät osasivat jo odottaa miehen rujoja kasvoja ja erakkoa luonnetta, eikä häntä katsottu enää samalla tavalla kieroon kuin miehen saapuessa ranchille. Logan oli tottunut siihen, että hänen ulkonäkönsä - no, lähinnä se arpi - herättivät huomiota ja yleensä epäluuloa, mutta tuntui helpommalta olla jossain, missä hänen ei odotettu aiheuttavan ongelmia jokaisena hetkenä, kun hän oli paikalla. Harvoin hän pääsi kuitenkaan kokemaan sitä, sillä useasti muuttaminen tarkoitti tietysti sitä, että ihmiset hänen ympärillään eivät ehtineet tottua häneen. Ranchin ihmiset olivat osa ehkä hieman epäluuloisia edelleen, mutta liki vuodessa hevoset olivat tottuneet mieheen täysin. Kaikki hevoset eivät rakastaneet Logania, mutta se oli hevosten luonteesta kiinni, eikä Loganin ulkonäöstä. Ainoa, joka ei tuntunut koskaan olleen vaivaantunut miehen läsnäolosta kuluneen vuoden aikana oli Barrett. Logan ei ollut vieläkään oikeasti tutustunut Barrettiin, vaikka se oli ollut Loganin mielessä monesti, mutta kun yhdistää kaksi hiljaista erakkomiestä, niin millaistahan lopputulosta siitä voi odottaa. Logan oli kuitenkin saanut tietää, että hänen Smoke-tammansa isä Smokey asui ranchilla nimenomaan Barrettin omistuksessa, joten jo sen perusteella Logan koki olevansa läheisempi Barrettin kuin kenenkään muun kanssa ranchilla.Muutama hevonen hörisi Loganille, kun hän käveli talliin, toiset seurasivat kovin tarkkaan, ja jotkut eivät välittäneet laisinkaan. Yksi hörisijöistä oli Smoke, Loganin hopeanhiirakko risteytystamma. Se oli luonteeltaan puhelias hevonen, hieman kuin pihavahti, joka ilmoitti, jos jotain tapahtui. Omistajalleen se kuitenkin vain hörisi lämpimästi toivottaakseen hyvät huomenet, kuten sillä oli ollut tapana jo muutaman vuoden. Logan oli ajatellut, että ehtisi käymään maastossa Smoken kanssa ennen kuin työt alkaisivat, eihän kello ollut kuin niukasti seitsemän, mutta ennen kuin mies ehti edes hevosensa karsinalle asti, Alexiina käveli nurkan takaa ripeässä tahdissa. “Logan, arvasin että se olit sinä! Juuri sinut minä halusinkin nähdä!” Aivan kamala asia sanottavaksi Loganin kaltaiselle introvertille, mutta mies oli melkein tottunut siihen. Melkein. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, pysähtyi vain niille sijoilleen ja odotti tallin omistajan kertovan, mitä oli halunnut Loganista. “Muilta hevosilta on jo otettu kengät pois laidunkautta varten, mutta Ironilla on vielä raudat jaloissa”, nainen ilmoitti, ja hymyili leveästi omalle vitsilleen*. “Otan ne samantien pois”, mies vastasi hiljaa ja käveli Alexiinan ohitse kohti Ironin karsinaa.
*Hevosen nimi on Iron (= rauta) ja sillä on raudat (= hevosenkengät) jaloissaIron oli osuvasti nimetty, se oli sellainen rautarouva, ja omalla tavallaan Logan piti tammasta. Se ei välittänyt mistään ylimääräisestä ja viihtyi hyvin omissa oloissaan, ja sillä oli asiaankuuluvaa auktoriteettia. Logan oli aina pitänyt kiltteydestä - niin naisissa kuin tammoissa -, mutta samaistui Ironiin jossain määrin ja ymmärsi hevosen ajatusmaailmaa. Kaikki eivät ymmärrettävästi tulleet toimeen sen kanssa, mutta Logan ei vielä ollut löytänyt maailmasta hevosta, josta ei pitänyt laisinkaan tai jonka kanssa ei tullut mitenkäänpäin toimeen. Hän uskoi, että Iron arvosti hänen suorasukaista asennettaan ja vähäpuheisuuttaan, ja hän taas arvosti Ironin ammattimaisuutta. Toisessa elämässä he olisivat varmasti olleet hyvä pari, jos Logan olisi ollut kenttäratsastaja tai Iron lännenratsu. Logan saapui tamman karsinalle, antoi tamman haistaa hänen läsnäolonsa, ja meni sitten hevosen karsinaan rauhallisin, varmoin liikkein pukemaan Ironille sen riimun, joka oli niin huutavan pinkki että se melkein satutti Loganin käsiä. Iron antoi miehen pukea riimun ja taluttaa sen käytävälle, jossa Logan laittoi hevosen ketjuihin kiinni. Käytävällä oli enemmän valoa, ja Logan tarvitsi silmänsä vuoksi kaiken valon, mitä tarjolla oli. Iron seurasi hänen tekemisiään tarkasti ja mietti, halusiko olla siinä vai ei. Logan oli hakenut kengitystavaransa käytävälle ennen hevosen ottamista ulos, joten mies nosti Ironin takajalan reisiensä väliin ja ryhtyi irroittamaan ensimmäistä kenkää.Etujalkoihin päästessä Iron oli päättänyt, ettei sitä oikein huvittanut seistä siinä ja antaa jonkun äijänkäppänän repiä kenkiä jaloistaan. Logan oli kuitenkin oppinut tuntemaan tamman vuodessa eikä hänen tarvinnut edes kääntyä katsomaan Ironia tietääkseen, että hevonen käänsi päätään ja aikoi näykkäistä häntä, hän kuuli sen ketjuista yksinään. Huonontunut näkö oli tehnyt Loganista valppaamman muista aisteissaan, erityisesti kuulossa. “Älä edes yritä”, Logan ilmoitti hiljaa, mutta karskisti; Iron luimisti korviaan, mutta uskoi, ja käänsi päänsä takaisin eteenpäin. Logan irroitti etujalan kengän ja laittoi sen sivuun muiden irroitettujen kenkien joukkoon, ja vuoli Ironin kavion hieman lyhyempään malliin. Tamman jalat olivat hyvässä kunnossa, Loganilla vain oli tapana huoltaa jalat aina kun tuli niiden kanssa kosketuksiin pitääkseen käsittelyt mahdollisimman vähäisinä. Ei siksi, etteikö Logan halunnut tai jaksanut käsitellä hevosia usen, mutta kun hevosia oli päälle parikymmentä, yksi useampi käsittely jokaisen hevosen kanssa oli yli parikymmentä lisäkäsittelyä. Logan ei ollut mitään, jos ei tehokas. Ironin kaviot olivat kunnossa, joten Logan pakkasi kasaan työkalunsa ja oli irroittamassa Ironia ketjuista, kun talliin käveli ranchin oma päivänpaiste. “Heippa, Logs!” Kitty tervehti niin pirteästi, että Ironin pää notkahti ylöspäin ja se luimisti hieman korviaan naisen innokkuudelle. Logan oli murahtamassa yksitavuisen vastauksen, mutta sitten rattaat aivoissa kääntyivät kolisten. “Mitä sinä sanoit?” mies kysyi ja siristi silmiään. Kitty selkeästi tulkitsi asian niin, että mies ei ollut mieluissaan käytetystä nimestä, ja korjasi: “Logan.” Kaksikon välille laskeutui hiljaisuus, kun Logan aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut kakaistua sanaakaan suustaan. Kitty näytti vaivaantuneelta, ja lopulta rikkoi hiljaisuuden: “Onko Iron valmis? Voisin viedä sen nyt heti ulos.” Logan ei voinut kuin nyökätä, ja Kitty katosi hevosen kanssa.Kohtaaminen Kittyn kanssa pyöri Loganin mielessä vielä tunteja myöhemmin. Oliko Kitty todella kutsunut häntä sillä nimellä, vai oliko mies kuullut omiaan? Smoke huomasi omistajansa aivojen raksuttavan, kun mies satuloi sitä hiljaisuudessa ja hajamielisen oloisena, joten tamma tökkäsi häntä turvallaan ja hörisi: “Mitä ajattelet?” Tai niin Logan sen tulkitsi havahtuessaan ajatuksistaan. Mies silitti hevosensa läsiä ja päätti katsoa, olisiko ratsastuskenttä vapaana näin aikaisin aamusta. Pieni tynnyrinkiertoharjoitus voisi auttaa karkoittamaan piinaavat ajatukset. Sitä paitsi Logan oli ajatellut, että voisi olla aika ilmoittaa Smoke kilpailuihin, jos eteen tulisi sopivat pippalot. Itse asiassa mies oli pitänyt kesäkuun lopussa olevaa Cup-kilpailua hieman silmällä, sillä se järjestettäisiin Orange Woodissa. Smoke saisi ensimmäisen maistiaisensa kilpailemisesta tutussa ympäristössä, mikä varmasti minimoisi mahdollisia stressintekijöitä. Katsotaan, miten Smoken kanssa menee tänään, ja ehkä ilmoitan sen kilpailuihin, Logan ajatteli. Smokella oli tapana olla erityisen kiltti silloin, kun Logan oli mietteliäällä päällä, ja nytkin se otti kuolaimet kiltisti suuhun, kun Logan puki sille suitset. Siitä hän tiesi, että oli taas vajonnut mietteisiinsä pidemmäksi aikaa ja varustanut hevosensa autopilootilla.Kuten Logan oli arvellut, ratsastuskenttä oli tyhjä tähän aikaan päivästä, kun aamutalli oli vielä käynnissä. Joskus joku muukin rupesi ratsastamaan aikaisin, mutta pääasiassa mies oli todennut kentän olevan vapaana aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Oli iltaratsastajiakin joskus näkynyt. Mies talutti hevosensa kentälle ja sulki portin. Kentän laidalla oli harjoitustynnyreitä nimenomaan tätä käyttöä varten, joten Logan asetti ne omille paikoilleen kentälle, ja sen tehtyään kiipesi Smoken selkään. Smoke alkoi jo osata seistä paikoillaan selkäännousun ajan ja lähtemään liikkeelle vasta, kun se sai luvan. Se oli aiemmin ollut kovin malttamaton, mutta vuosi vuodelta sille kasvoi lisää malttia ja Logan uskoi, että siitä tulisi oikein mallikas hevonen, kun se tästä vielä hieman vanhenisi. Mielessään hän ajatteli paljon Dollyä, joka oli ollut itsepäinen mutta äärettömän kiltti ja erityisesti vanhemmalla iällä se oli ollut Loganille kuin sielunkumppani, jonka kanssa hän oli elänyt täydellisessä symbioosissa, ja jollain tasolla hän odotti, että muodostaisi samanlaisen suhteen Smokeen. Tietysti Logan yritti aina muistaa, että Smoke oli eri hevonen, mutta suhde siihenkin oli hyvin vakaalla ja luottavaisella pohjalla, Logan tunsi hevosensa kuin omat taskunsa ja luotti siihen kaikissa tilanteissa. Siksi hän antoi hevoselle pitkät ohjat ja antoi sen kävellä vapaasti kentällä. Smoke kävi tutkimassa tynnyreitä ja sitten käveli ympäri kenttää. Niin rento se ei vielä ollut ratsastajan alla, että se olisi laskenut päätään tai löntystellyt, vaan sillä oli edelleen pientä kireyttä askelissaan.Kun Logan keräsi ohjat, Smokenkin keskittyminen terästyi entisestään ja sen korvat jähmettyivät. Logan pyysi hevoseltaan ravia kevyillä pohkeilla ja maiskutuksella; Smoke ei ollut vielä kovin herkkä ja nopea vastaamaan apuihin, joten sillä kesti hetki nostaa ja pitää ravi, mutta hoksasi taas mitä siltä pyydettiin, ja ravasi tikittävää, lyhytaskelista raviaan. Smokella oli melkein ponimainen ravi, vaikka Logan yritti kovasti opettaa sille pidempää ravia. Laukka sillä oli kuitenkin hieman pidempi ja pehmeämpi, joskin sekin olisi voinut Loganin mielestä olla matkaatavoittavampi ja pidempi. Logan ratsasti hevosensa ravissa tynnyreiden ympäri muutaman kerran näyttääkseen Smokelle, kuinka niiden ympäri mentiin, ja sitten vasta nosti laukan. Hän harvemmin ajoi hevosensa täyteen vauhtiin harjoitellessaan, eikä tänäänkään nähnyt aiheelliseksi rikkoa minkäänlaisia nopeusennätyksiä, vaan antoi Smoken määrätä tahdin. Smoken laukka oli luonnostaan hieman hitaampi; Sen sai ajettua varsin kovaan vauhtiin helposti, mutta luonnostaan se ei ollut ollenkaan niin hurja, kuin mitä sen emä oli ollut. Logan oli tehnyt paljon töitä Smoken Kate-emän kanssa, ja Kate oli ollut varsinainen lohikäärme hevoseksi, ja nopea sellainen. Quarterhevosena Kate olisi voinut osallistua laukkakilpailuihinkin, mutta siitä tuli tynnyrinkiertohevonen ja erittäin hyväkin vielä, pitkälti nopeutensa ja ketteryydensä vuoksi, ja Logan kaavaili Smokelle aikanaan samanlaista uraa nopeuslajeissa. Smoke oli hieman raskaampi kuin Kate oli ollut, ja pole bendingiin siitä ei ehkä olisi, mutta tynnyrinkierto sopisi sille kuin nenä päähän, ja Logan aikoi myös kokeilla keyhole racingiä joskus Smoken kanssa. Lisäksi se olisi vanhempana erinomainen showmanship-hevonen, ehkä trail-in-hand-hevonenkin.Smokella oli vielä tyylissä harjoiteltavaa, mutta yrityksestä sillä ei koskaan jäänyt suoritus kiinni. Tänäänkin se teki parhaansa ollakseen mieliksi ja ollakseen hyvä, kun Logan käänsi sen jokaisella kerralla tiukemmin tynnyrin ympäri. Yhdellä tynnyrillä se meinasi horjahtaa ja joutui tekemään sivuliikkeen korjatakseen, mutta ratsastaja vain kehui hevostaan ja jatkoi harjoittelua. Miten sitä voisi koskaan oppia mitään, jos ei uskaltaisi tehdä virheitä, tai niin Logan sen oli aina ajatellut. Oli miehelläkin ylpeytensä ja mieluitenhan kukaan ei koskaan erehtyisi, mutta Logan oli joutunut tässä vaiheessa elämää jo oppimaan erehtymään jäämättä vatvomaan asiaa, vaikka hän hieman vatvoja olikin, salaa. Smoke osasi kuitenkin korjata itseään pyytämättä ja siihen Logan oli hyvin tyytyväinen hevosessaan, sillä kaikki eivät sitä osanneet opettamallakaan. Se oli niin vastaanottavainen, että lopettaessaan harjoittelun ja päästäessään sen taas kävelemään pitkin ohjin, Logan ajatteli saavansa Smoken kuun loppuun mennessä siihen kuntoon, että se voisi osallistua Cup-kilpailuun. Ei hän odottanut, että Smoke voittaisi, tai edes sijoittuisi, eikä se ollut oikeastaan edes tarkoituksena, vaan että Smoke saisi kilpailukokemusta ja toivottavasti edes näyttäisi kilpahevoselta, vaikka se ei sijoittuisikaan. Ei Logan varsinaisesti välittänyt lähteä kilpailemaan hevosella, joka ei tiennyt, mitä tehdä radalla, varsinkaan omalla työpaikallaan. Kuten sanottu, oli Loganillakin ylpeytensä.Talliin palatessaan hän kohtasi jälleen Kittyn, joka näytti hieman vaivaantuneelta nähdessään Loganin. “Hei, kuule, ei minun ollut tarkoitus-”, Kitty aloitti, mutta Logan nosti kätensä ylös keskeyttääkseen hänet. Kitty nyökkäsi ja hymyili hieman. Kitty oli kääntymässä pois, kun mies kysyi hiljaa: “Miksi sinä kutsuit minua?” Hän halusi olla varma, oliko kuullut oikein, vai oliko vain kuvitellut. “Tuota… Logsiksi”, Kitty, yleensä niin kovaääninen ja räikeä, mumisi, ja Logan huomasi punan leviävän naisen kalpeanvärisille kasvoille. “Ei minun tarvitse-”, hän aloitti, mutta Logan keskeytti hänet taas. “Ei se haittaa”, mies vastasi hiljaa, ja hiljeni sitten toviksi. Kitty jäi kuitenkin odottamaan, sillä rujon näköinen kengittäjä näytti harvinaisesti siltä, kuin keräisi rohkeutta sanoa jotain, ja naisen odotus palkittiin, sillä Logan huokaisi ja avasi suunsa: “Minun vaimoni kutsui minua sillä nimellä.” Logan huomasi Kittyn katsovan miehen käden suuntaan. Hänellä oli yhä nimettömässään hopeinen vihkisormus, vaikka se nykyään olikin likainen ja menettänyt kiiltonsa vuosien työn jälkeen, mikä oli ahavoittanut Loganin kädetkin. Logan nosti kätensä eteensä ja katsoi sormustaan. Sen sisäpuolelle oli kaiverrettu Gracen nimi ja päivämäärä 16.05.04. Päivä, jolloin Grace ja Logan olivat menneet naimisiin. Kitty näytti olevan kauhean pahoillaan; Oli sanomattakin selvää Loganin ruumiinkielestä ja menneestä muodosta, jossa hän oli Gracen maininnut, ettei vaimoa enää ollut. Ei tarvinnut olla Sherlock Holmes arvatakseen, ettei kyseessä ollut avioero, vaan jotain paljon onnettomampaa. Logan pudisti päätään karkoittaakseen menneisyyden haamut ja talutti Smoken Kittyn ohitse, mutta kääntyi vielä katsomaan naisen perään, kun tämä suuntasi ulos tallista jatkamaan, mitä olikaan ollut tekemässä. Erakkomaisesta luonteestaan huolimatta Logan ei suinkaan vihannut tai inhonnut ihmisiä, mutta yksinkertainen lempinimi oli yhtäkkiä saanut Loganin tuntemaan lempeyttä Kittyä kohtaan. Kitty oli juuri sitä tyyppiä, jolle Loganilla oli jo valmiiksi pehmeyttä; Nuori nainen - sellainen, jollainen Loganin Riley-tyttärestä olisi voinut kasvaa. Logan vilkaisi hevostaan ja totesi, että ehkä hän vielä joskus voisi ystävystyä ihmisten kanssa. Mielessään hän lisäsi, että ehkä hän jopa halusi ystävystyä Kittyn kanssa, ja pakeni sitten moisia ajatuksia menemällä ottamaan Smokelta varusteet pois.
Alexiinan kommentti:
”Logan oli tottunut ranchiin, ja ranch tuntui tottuneen Loganiin.” Tämä! Logan puljahti kyllä rooliinsa Orange Woodissa heti alusta alkaen niin saumattomasti ainakin omasta puolestani! Näen hänet selkeästi kävelemässä itsekseen pitkin tiluksia sauhu perässään, ja vuolemassa hevosten kavioita. ””Juuri sinut minä halusinkin nähdä!” Aivan kamala asia sanottavaksi Loganin kaltaiselle introvertille.” Haha! Ja ihan mainio tuo Alexiinan vitsailuyritys, juuri hänen kaltaistaan harmitonta ”sanakikkailuhuumoria” 
Logan ja Barrett yhdessä olisi kyllä aikamoinen näky – vuosisadan vähäsanaisin keskustelu saatettaisiin käydä, jossa kumpikin silti ymmärtää täydellisesti toinen toistaan, tai kuka ties kummankin kieli löystyisi samanhenkisen heimolaisen kohdatessaan?
Mikäs, mikäs käsinkosketeltava jännite on Kittyn ja Loganin välillä – ohhoh hoo! Kitty kyllä on niin miesten perään, että kannattaa Loganinkin varoa, vaikka itse parhaimmassa tapauksessa ajattelisi Kittystä enemmänkin kuin tyttärestä.
Mikä yksityiskohtainen ja ihana tarina tämä oli! 
PS. Orange Wood Ranch täyttää pyöreitä vuosia ensi vuonna, ja otin Loganinkin mukaan yhteen yllätysjuttuun, joka on silloin sitten juhlistamista varten tekeillä! 
+5v$
***
”Logs.” Kitty sanoi nimen itsekseen ääneen kipatessaan kottarien sisällön varalantalaan. Varalantala, joka koostui hiekkatarhojen taakse ajamasta peräkärrystä ja pressusta, toimitti virkaansa varsinaisen lantalan ollessa toistaiseksi kiinni: tallin westernsiipi olisi koko kesän pitkälle syksyyn remontissa, ja nyt lannat piti tuoda pidempi reissu tänne asti. Western CUP –kilpailuita varten kärry tosin olisi ajettava muualle, kuten Alexiina oli käskenyt. Eihän se sopisi, että viereisen kisakatsomon yleisö tuupertuisi hajupommista tainnoksiin, eihän? (Hassua se tosin olisi!)
Tainnoksiin Kittyn teki mieli tintata itsensäkin. Ilme, joka Loganille oli tullut Kittyn harmittomasta lempinimen käytöstä (ainahan hän sutkautteli lempinimiä kaikille; se oli hänen rakkaudenkielensä!) oli poikkeuksellisesti saanut jopa hänet hämilleen, mitä ei muuten tapahtunut koskaan.
Sitä oli hankala sanoittaa. Loganissa oli jotain… mystistä. Miehistä charmia. Karismaa. Synkkyyttä ja suruakin, ja kuitenkin hellyyttä ja huomaavaisuutta… Jaaha, tässä sitä taas mentiin! Kittyn toiveikas mielikuvitus lähti laukalle Loganin karskeille ankkuritatuoiduille käsivarsille (kyllä, Kitty oli tänä kesänä eräänä kuumana päivänä ehtinyt pistää sen merkille – hän oli aina tarkkasilmäinen ihmisten tatuoinneista!). ”Mmm… minkähän ikänen se on?” hän tuumi hyväntuulisemmin. ”Ja onkohan se sinkku?” Hän palasi melkein vihellellen takaisin talliin. "Täytyypä vaikka kysyä, koska miks ei?" |
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Satulasaippua
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 33
Aurinkomerkki: ♋
|
Post by Misae on Jun 20, 2024 11:07:09 GMT
Kultaisesta pienestä varsasta oli kasvanut nuori hevonen. Nuoren hevosen kasvamista ja kehittymistä oli ollut mielenkiintoista seurata, vaikka tietyn pisteen jälkeen Mialla ei ollutkaan tietoa siitä, kuinka Banskun kouluttamisen kanssa pitäisi toimia. Ollessaan kotona omassa rauhassaan Mia oli toki yrittänyt parhaansa mukaan opetella netistä kaikkea sitä, mikä kuului varsan kouluttamiseen. Tokihan neuvoja oli niin monta kuin sivustoja ja palstoja, joilla neuvoja jaettiin, joten noviisin oli hankala tietää mitkä neuvot olisivat sellaisia, joita kannattaisi seurata. Sellaisia neuvoja, joita oli kaikista useiten näkynyt sivustoilla oli tummapiirteinen kerännyt ylös ja näistä Mia oli alkanut etsimään tapoja, jotka sopisivat parhaiten tuolle ja tammalleen. Tokikaan nuori ei uskaltanut testata netistä oppimiaan taitoja niin että kukaan näkisi. Tai niin Mia ainakin luuli, ennen kuin eräänä päivänä tuon ollessa palauttamassa Banskua takaisin pihattoon, tuota lähestyi vaalea hiuksinen mies. Tummapiirteinen ei ollut tottunut siihen, että kukaan lähestyisi tuota tallilla, tai ainakin jos joku olisi uskaltanut lähestyä toista tallilla oli se pääasiassa ollut Alexiina. Tokihan Mia oli pari kertaa törmännyt myös tuon aviomieheen Raicyyn. Vanhempi mies sai naisen niskavillat nousemaan pystyyn ja melkein jokaisen kohtaamisen tai edes vilahduksellisen näkemisen jälkeen tummapiirteisestä tuntui kuin tuo olisi tehnyt jotain sellaista, jonka vuoksi tuo joutuisi jättämään Orange Woodsin ja todennäköisesti myös koko Waterphewn. Se, mikä tuon tunteen aiheutti ei ollut Mialle täysin selvää ja tunne ei ollut sellainen, josta tuo nautti, vaikka ajoittain naisella ei ollutkaan täysin kotoinen olo täällä. Totta puhuen vaaleammankaan miehen lähestyessä toista ei Mia ollut täysin varma siitä mikä tuonkaan agendana oli. Mitä lähemmäs vaaleapiirteinen pääsi sitä enemmän Mian teki mieli varmistaa, jotta tuolla oli jokin reitti paeta, jos tilanne muuttuisi sellaiseksi, että pakeneminen olisi tarpeellista. Kuitenkaan sellaista tilannetta ei suureksi yllätyksekseen tullut, vaan oikeastaan tummapiirteiselle jäi yllättävänkin uteliaskin tunne. ---- Tammenterhon värinen katse seurasi kullanhohtoisen tamman vierellä seisovaa miestä. Toisen tarjoukseen tarttuminen ei ollut helppoa, mutta jokin lainehtivahiuksisen olemuksessa oli saanut Mian lopulta kysymään, auttaisiko toinen oikeasti nuoren tamman kanssa. Pari ensimmäistä kertaa olivat menneet jonkinlaisen epävarmuuden parissa, mutta kerta toisensa jälkeen tummapiirteinen huomasi luottavansa Dewniin. Se, miten nopeasti ja huomaamattomasti vaalea piirteinen oli rikkonut epäileväisyyden muurin oli yllättänyt Mian täysin. Tokihan nuori nainen oli yrittänyt löytää kaikki pienimmät ja piilotetuimmatkin merkit siitä, että miehellä olisi pahat mielessä. Kuitenkaan mikään Dewnin olemuksessa tai tekemisessä ei viitannut siihen. ”Haluatko tulla kokeilemaan?” Pehmeästi lausutut sanat palauttivat Mian kiinni tähän hetkeen. Naisen oli pakko räpäyttää silmiään pariin kertaan, vain kasatakseen fokuksensa uudelleen, ennen kuin nosti katseensa kohti tammaansa. Banskun vierellä seisova Dewn piteli rennon oloisesti toisella kädellään tamman riimunnarusta ja toisessa kädessään mies piteli ruskeaa, voimaitomaisella värillä kuvioitua lännenhuopaa. Huopa oli vielä uutuuttaan jäykkä, sillä se oli saapunut vasta muutamaa päivää aikaisemmin. Dewn oli antanut muutaman neuvon sille, millainen huopa olisi hyvä opetukseen ja käyttöön. Neuvojen vastaanottaminen ei ollut Mialle helppoa, sillä sellaisiin hetkiin liittyi muistoja, jotka olivat enemmän tai vähemmän huonoja – pääasiassa vain huonoja. Pujahdettuaan takaisin kentän puolelle, vaalea hiekka pehmensi askeleita todella sopivasti, joten tuntui kuin 160 cm nainen olisi leijunut paikalle. Päästessään tammansa ja tuota pitelevän miehen vierelle, Mia jätti ainakin parin metrin välin parivaljakkoon, sillä vaikka menneet pari viikkoa eivät olleetkaan tarjonneet syitä olla luottamatta lainehiuksiseen, menneisyytensä teki hankalaa oppia luottamaan täysin ihmisiin. Edes niihin, jotka olisivat luottamuksen ansainneet. Napattuaan huovan käsiinsä tummapiirteinen piteli sitä käsissään, kuin ei olisi tiennyt mitä sillä olisi pitänyt tehdä. Olihan Mialla jonkinlainen ajatus siitä, mutta ikinä ei tuo ollut asetellut huopaa, saati satulaa hevosen selkään. ”Oikeasti se menisi toisin päin, mutta nyt kun vain harjoitellaan ei sillä ole mitään merkitystä. Kannattaa edetä hitaasti. Bansku ei näytä siltä, että sitä jännittäisi, mutta silti nuoren hevosen kanssa kannattaa edetä hitaasti.” Puhuessaan Dewn peruutti siten, jotta lopulta seisoi tamman pään edellä. Tammenterhon värinen katse tutkaili ensin huopaa ja sitten miestä, joka piteli tammaansa. Epäröiden tummapiirteinen otti ensimmäisen askeleen kohti tammaansa, vaikka pysähtyikin epäröiden. Sirot, mutta elämän arpeuttaneet kädet hypistelivät huopaa epävarmana, ennen kuin lyhyt askel toisensa perään liikutti nuoren tammansa vierelle. Päästyään tarpeeksi lähelle Banskua Mia nosti huopaa epävarmasti ilmaan, ennen kuin päätyi vilkaisemaan kohti Dewniä. ”Jeah, juuri noin. Kannattaa vaikka vähän suoristaa huopaa ennen kuin nostaa sen selkään.” Hitaasti, epäröiden Mia nosti huopaa ja otti vielä pari pientä askelta lähemmäs kohti tammaansa ennen kuin laski hitaasti huovan tamman selkään. Lopulta pehmeä lampaanvilla asettui voin väristä karvaa vasten, käsien päästäessä irti huovasta ja jätettyään sen Banskun selkään. Tummapiirteinen seisoi tammansa vierellä epävarmana siitä, mitä tuon piti tehdä. Huovan ollessa pari hetkeä tamman selässä sai tummapiirteinen ohjeen ottaa sen pois. Laskettuaan huovan vielä pari kertaa voikkonsa selkään, oli aika lopettaa tämä pieni opetustuokio. Lopulta huopa ja varsan naru vaihtoivat käsiä ja Mian jäädessä tammansa kanssa kaksin kentälle, tuon katsellessa poistuvaa selkää, olivat tummapiirteisen tunteet ihan sekaisin eikä tuo tiennyt mitä odottaa toisesta. Alexiinan kommentti:
Tämä oli taas suhteessa laadukas ja hyvä teksti sinulta! Mian ja Dewnin bondaaminen oli koskettavaa, kaunista luettavaa. Miahan on itsekin kuin arka, kovia kokenut villivarsa... Ihana tarina!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 164 
Oma hevonen: OWR Imaghost, Starlight Dove
|
Post by Tyler on Jun 23, 2024 9:25:14 GMT
08-10.03.2024Yhteistreenit ennen ensi kuussa koittavaa Western weekiä kuulostivat mielenkiintoisilta sillä melkein kaikki kisasivat erilajeissa. Tälle vuodelle oli tehty tällainen uudistus, joten olikin mielenkiintoista nähdä kuinka se tulisi vaikuttamaan viikon dynamiikkaan. Lajien valinta oli mennyt tiimin kesken oikeastaan täydellisessä yhteisymmärryksessä, vaikka olinkin ilmoittanut, jotta voisin antaa oman paikkani Oliverille, jotta Centereistä nuorinkin pääsisi kilpailemaan. Itselleni kilpaileminen ei ollut millään mittapuulla tärkeää, vaan sitäkin enemmän Texasiin lähtöä odotin sillä, että pääsin kotiin. Vaikka nykyaikana olikin helppo pitää yhteyttä, ei mikään voittanut sitä, että näki ihmisen ihan elävänä. Kanadaan muuttoni jälkeen olin nähnyt äitiä oikeastaan vain kerran vuodessa, kun olimme saapuneet Western viikolle. Tokikaan en voinut sanoa, jotta olisin nähnyt Charlieta yhtään sen useammin, vaikka toinen olikin käynyt vierailulla luonani Kanadassa. Joka vuosi olin etsinyt hyvää hetkeä, jolloin olisin voinut sopia pitäväni lomaa ja lähteväni käymään kotona niin, että mun ei tarvitsisi miettiä mitään kilpailuihin liittyvää. Ehkä kaiken sen jälkeen mitä mä olin kokenut muutaman vuoden aikana, oikea loma tekisi hyvää. Se saattaisi olla jopa jotain sellaista mitä tarvitsisin. Tokihan mä olin kysynyt Jackilta, josko voisin lainata mökkiä omaksi majapaikakseni ainakin muutamaksi yöksi western weekillä. Centerit varmasti majoittuisivat taas luonamme, kuin myös todennäköisesti Manny ja Cellakin, joten jokainen majapaikka päätalolla olisi täynnä, kuin varmasti myös mökki, joka oli loppuaikoina toiminut meidän molempien kotina. Olihan Charlie tarjonnut minulle mahdollisuutta majoittua luonaan ja totta puhuen koska en jaksanut millään tasolla lähteä vääntämään tuon kanssa, vaikka minulla olikin melkein vuosikymmenen tuoma ikäetu, olin luvannut majoittua heidän luonaan. Päästessäni maneesiin Kitty oli ensimmäinen joka minut huomasi ja pinkkihiuksisen huuto kiinnitti myös Alexiinan huomion. Kitty oli tapansa mukaan heti luonani ja äänessä, vaikka totta puhuen en saanut oikein mitään kiinni kaikesta siitä mitä toinen puhuikaan vauhtia ollessa varmaan saman verran kuin konepistoolilla laukausnopeutta sarjatulella. Toisen napattua oman ratsunsa, myös Alexiina saapui luokseni ja nosti esiin edessä olevan viikonlopun. ”Ah joo… Ei meillä… ihmeellistä. Luulin… peruuntunut…” mutisin, sillä totta puhuen tuleva viikonloppu pelotti minua. Kuulostihan se ehkä hullulta, mutta tietäessämme millainen varsinkin lähihistoriamme oli Gillianin kanssa, en tiennyt millaisella agendalla toinen lähtisi tähän viikonloppuun. Tai siis jos tuoreimmat signaalit pitäisivät paikkansa musta tuntui, että tämä viikonloppu voisi olla jotain sellaista mitä me ja meidän suhteemme kaipaisi. Vaikka mä olin joutunut petetyksi ja mä en tiennyt voisinko mä ikinä luottaa siihen, jotta mua ei petettäisi uudelleen. Jos mä joutuisin uuden petoksen kohteeksi, en mä tiennyt miten mä pystyisin jatkamaan siitä eteenpäin. Uusi petto todellakin tarkoittaisi todennäköisesti sitä, että päätyisin irtisanomaan itseni Centereiden palveluksesta ja pakkaisin tärkeimmät tavarani ja hevoset matkaani, ennen kuin aloittaisin muutaman päivän mittaisen matkan takaisin kotiin. Alexiinan kysely nosti samalla myös mieleeni vain paria päivää aikaisemmin saamani viestin Gillianilta. En ollut ajatellut, jotta toinen voisi olla todellakin kiinnostunut viikonloppulomasta, varsinkaan kun olin kysynyt sitä niin nopeasti. Tokihan mä tiesin, että naisen tilanteessa lähtö samana päivänä, vain muutaman tunnin varoitusajalla oli hankalaa, joten ehkä oli ollut ihan riskaapelia edes lähteä ehdottamaan toiselle tuota asiaa. Kuitenkin nyt kun nainen itse oli ehdottanut, josko kokeilisimme viikonloppulomaamme tällä viikolla, mä olin suostunut asiaan ja luvannut järjestää reissun. Oikeastaan mä olin suunnitellut viikonlopun sellaiseksi, jotta kaksosilla olisi mukavaa. Tokihan mä olin jollain tavalla miettinyt, jotta miten kauaksi me jouduttaisiin lopulta lähtemään – kaksoset kun eivät välttämättä jaksaisi istua kauaa autossa. Onnekseni vajaan kolmen tunnin ajomatkan päästä löytyi suureksi yllätyksekseni lapsille suunnattu tapahtuma. Yritin tutkia ohjelmaa parhaani mukaan ja miettiä että olisiko se sopiva kaksosille. Loppupeleissä mä päädyin vain toivomaan, jotta olin päätellyt oikein ja että viikonloppumme ei menisi pilalle sen vuoksi. Yrittäessäni lähteä hakemaan Gilliania ja kaksosia Orange Woodsilta, jotta saatoimme aloittaa reissumme ei hommat todellakaan lähteneet hyvällä tavalla liikkeelle. Lumivyöry oli katkaissut tien, joten jouduimme odottamaan lähtömme kanssa. Mä en tiennyt kauanko siinä menisi, jotta tie saataisiin auki ja päästäisiin lähtemään. En tiennyt oliko tämä jokin universumin merkki siitä, jotta olisin tekemässä virheen, vai mistä tämä olisi merkkinä. Kuitenkin useampaa tuntia myöhemmin sain ilmoituksen siitä, jotta tie olisi jälleen avoinna. Kello oli kuitenkin sen verran paljon, jotta päätimme ottaa pienen riskin ja lähteä ajamaan. Päästessämme vihdoin ja viimein hotellille mä olin vain entistä epävarmempi siitä, miten viikonloppumme tulisi menemään. Nostettuani reppumme autosta, autoin Gilliania kaksosten kanssa. ”Hei. Minulla oli kaksi huonetta varattuna nimellä Andrews” kerroin oman vuoroni tullessa vastaanottotiskillä. Virkailijan naputellessa tietokonettaan tuon katseesta huomasi, jotta kaikki ei ollut kunnossa. ”Valitettavasti en löydä täältä kuin yhden huoneen varattuna. Se on perhehuone, joten se on vähän tilavampi kuin normihuoneemme vaikka siellä onkin kaksi lastenvuodetta.” Katsoin Gillianin päälle, sillä en tiennyt miten tällainen muutos vaikuttaisi toisen mieleen. Olin kuitenkin puhunut toiselle, jotta varaisin kaksi erillistä huonetta, jotta nainen saisi toisen itselleen kaksosten kanssa ja itse voisin sitten majoittua toisessa huoneessa. ”Ei… Ei se minua haittaa” punakiharainen vastasi. Majoittumisemme ollessa valmis, pyrin poimimaan niin paljon tavaraa mukaani kuin vain sain, Gillianin keskittyessä kaksosiin. Saapuessamme huoneemme ovelle ja ojentaessani toista avainkorttia Gillianille, naisen pehmeä käsi laskeutui omalleni. Vaikka se ei ollutkaan mitenkään suunnitelmallista, syystä tai toisesta mä en vetänyt kättäni pois. Tilanne tuntui oikeastaan vain luonnolliselta ja samalla se sai mun tunteet omanalaiselle solmulle. Ennen kuin edes tajusin mitään, olin taivuttanut polviani hienoisesti, jotta ylsin paremmin painamaan huuleni naisen omille. Suudelmamme ei ollut pitkä tai intohimoinen, mutta se tuntui oikealta. Irrotettuani huuleni naisen omilta, painoin ne kuitenkin nopeasti takaisin vielä toisen omille, tällä kertaa vain hieman intohimoisemmin. Muutamaa sekuntia myöhemmin irrotin huuleni kuitenkin uudelleen naisen huulilta ja ennen kuin meistä kumpikaan kerkesi reagoimaan asiaan mitenkään, näytin avainkorttia ovelle ja se piippasi merkkinä siitä, että oven lukitus oli avoinna. Työnnettyäni oven auki ja nähtyäni huoneen purin hampaitani yhteen sillä huoneessa, olikin vain yksi sänky, jota ei näyttänyt saavan jaettua helposti kahteen. Kannettuamme tavaramme huoneeseen totesin Gillianille, jotta nainen voisi ottaa sängyn ja itse pärjäisin enemmän kuin hyvin sohvalla. Kello oli myös sen verran, jotta jotain olisi myös aika syödä. ”Haluatko… kokeilla mennä syömään jonnekin? Vai… vai haemmeko tänne?” ”Mennään vain jonnekin. Toki en tiedä miten kaksoset jaksavat.” ”Ei se haittaa. Mä voin… mä voin tulla heidän kanssaan takaisin jo etukäteen. Saat… Saat hetken omaa aikaa” Punakiharainen hymyili pienesti ja ollessamme valmiita ojensin omaa kättäni Dianalle, sillä tyttö oli kaksosista reippaampi, joten toivoin jotta tyttö haluaisi lähteä mukaani. Odotimme jotta Gillian ja Hugo olivat myös valmiita ennen kuin avasin oven ja astuin käytävälle, yrittäen kuitenkin pitää oven avoinna naisille. Päästessämme käytävälle päästin Gillianin ja Hugon meidän edellemme ennen kuin seurasimme Dianan kanssa perässä. Katselin edellämme kulkevaa parivaljakkoa ja tasaisin väliajoin laskin katseeni viereeni, jossa näin punaisen päälaen. Tilanne sai taas mentaalisen puukon löytämään paikkansa jostain sisuskaluistani. Tokihan mä tiesin, että tämä viikonloppu ei mahdollisesti merkitsisi mitään sen suurempaa, siitäkään huolimatta, että olin omia tunteitani paljastanut toiselle konkreettisemmalla tavalla kuin meistä ehkä kumpikaan oli osannut odottaa. Mä tiesin, että olisi väärin haaveilla siitä, että tällainen voisi olla mun arkeani ja että mulla olisi oma paikkani pienen perheen dynamiikassa. Tai ehkä mulla voisi olla joku rooli, ehkä vain samanlainen kuin kaukaisella enolla tai jollain muulla sellaisella sukulaisella. Ravintolaan päästessämme se ei vaikuttanut onneksi olevan enää kovinkaan kiireinen, mikä oli varmasti meidän molempien onni. Saimme pöydän läheltä ovea, hieman rauhallisemmassa paikassa, joten tarvittaessa olisi helppo poistua kaksosten kanssa ravintolasta. Epävarmuus oli syönyt ruokahaluni, joten tilasin itselleni vain alkupalalistalta, Gillianin ja lasten valitessa itselleen haluamansa ruuat ja juomat. Odottaessa ruokiamme yritin viihdyttää kaksosia parhaani mukaan. En todellakaan tiennyt miten taaperoita kuuluisi viihdyttää, sillä en ollut oikein ikinä keksinyt parasta toimintatapaa niiden hetkien aikana joita olin päässyt kaksosten kanssa viettämään. Lopulta annoksemme saapuivat ja autettuani Dianan alkuun ruokailussaan, käänsin huomioni omaan annokseeni. Ollessamme valmiita myöhäiseltä illalliseltamme, maksoin laskumme ennen kuin käänsin huomioni Gillianiin ja kaksosiin ”Saanko?” Kysyin epäröiden samalla kun nyökkäsin kohti Hugoa. Hieman epäröiden poika ojennettiin minua kohden ja otin pojan syliini. ”Äittä. Äittä!” ”Shh, ei oo mitään hätää. Äiti on tuossa vieressä” puhelin hiljaisella ja pehmeällä äänellä pojalle yrittäessäni kääntyä niin että toinen näkisi, jotta äitinsä olisi todella vierellämme. Lopulta poika kuitenkin rauhoittui syliini ja päästessämme hissiin tunsin lämpimän, tasaisen ilmavirran kaulallani. Yritin mahdollisimman hiljaa tarkistaa tilannetta, vain varmistaakseni itselleni sen jotta ajatukseni oli ollut oikea ja Hugo oli nukahtanut syliini. Huoneeseen päästyämme autoin kaksosten nukuttamisessa, ennen kuin oli meidänkin aika suunnata nukkumaan. *** ”Ty…Tyler?” Raotin silmiäni hitaasti, sillä en saanut heti paikasta ja ajasta kiinni. Kuitenkin kun käännyin selälleni ja sain silmäni lopulta kunnolla auki, huomasin Gillianin kyykistyneen viereeni. ”Onko jotain… sattunut?” kysyin saadessani silmäni kunnolla auki ja päästessäni kiinni meneillään olevaan hetkeen. ”Ei… herätyksesi… jokin aika sitten”. ”Ai…” oli ainut mitä osasin äkkiseltään puoliksi unessa. En uskaltanut myöntää sitä ääneen, mutta minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, että olisin edes kuullut koko herätystä. Se ei ollut minulle mitenkään tyypillistä ja äkkiseltään en edes muistanut edellistä kertaa, kun olin nukkunut pommiin. Kampesin itseni istumaan, ennen kuin piilotin haukotukseni käsiini ja lopulta upotin koko kasvoni käsiini. Tuntiessani olevan sen verran hereillä, jotta uskalsin nousta, kohottauduin seisomaan ja kävelin kylpyhuoneeseen, jotta sain pestyä kasvoni viileällä vedellä. Palattuani takaisin huoneen puolelle yritin pukea mahdollisimman reippaasti, jotta saatoimme suunnata aamupalalle. Päästessämme liikkeelle nolostukseni pommiin nukkumisesta muuttui helpotukseen siitä, että kohta ajatuksillemme olisi varmasti paljon muutakin. Tapahtumapaikalle päästessämme kävimme vaihtamassa lippumme rannekkeisiin ennen kuin oli aika astella peremmälle. Tapahtumapaikka oli yhdistelmä tivolia ja sisäleikkipuistoa, joten toivoin että olisin arvellut oikein ja että sieltä löytyisi jotain mistä molemmat kaksoset pitäisivät. Päätimme alkuun kiertää tapahtuma-alueella, jotta saisimme paremman kuvan siitä mitä kaikkea täällä olikaan tarjota. Tokihan samalla, jos toinenkaan kaksosista haluaisi pysähtyä mihinkään, se sopisi minulle enemmän kuin hyvin, sillä kaksostenhan ehdoilla me täällä oltaisiin. Lähtiessämme kiertämään aluetta, yritin etsiä Gillianin käden omaani. En mä tiennyt miten nainen siihen suhtautuisi, varsinkaan eilisen jälkeen, mutta jostain syystä mulla vain oli sellainen tunne, jotta tämä olisi sellainen asia minkä mä haluaisin tehdä. Historiamme sekä kaksosten mukana olon takia mä en välttämättä ollut vielä valmis tekemään mitään isompia liikkeitä, sillä jokin mun sisälläni ei vielä antanut periksi sille tunteelle, joka varoitti minua avautumasta liikaa toiselle ja joka yritti pitää minut turvassa uudelta sydänsurulta. Kierrettyämme ensin koko tapahtuma-alueen, oli aika kysyä kaksosilta olisiko heillä jotain mihin nuo haluaisivat suunnata ensimmäisenä. Diana kertoi heti parikin kohdetta mihin haluaisi, Hugon ollessa siskoaan ujompi. En puuttunut päätökseen siitä, mihin lopulta suuntaisimme ollenkaan, sillä eihän minulla ollut loppupeleissä mitään sananvaltaa siihen, mitä kaksosten kanssa kävisi. Ei nyt eikä mahdollisesti ikinä. Gillianin ja Dianan saadessa neuvottelunsa päätökseen, tarjosin kättäni Hugolle ja suureksi yllätyksekseni poika tarttuikin siihen. Diana kulki eteenpäin todella reippaalla askelluksella ikäisekseen taaperoksi, ja me seurasimme Hugon kanssa perässä omaa rauhallista tahtiamme. Tivolin puolelta ainakin muutama laite oli sellaisia, jotka kiinnostivat kaksosia ja joita lupasin kokeilla heidän kanssaan. Totta puhuen en todellakaan ollut mikään hurjapää mitä tuli tällaisiin laitteisiin, mutta onnekseni pienille lapsille suunnatut laitteet eivät olleet millään tavalla hurjia edes tällaisen aikuisen noviisin testattavaksi. Koko päivämme meni ainakin omalta osaltani mukavissa merkeissä ja vaikka hetkittäin koinkin haikeuden hetkiä, jotka yritin piilottaa parhaani mukaan. Koko päivä tuntui livahtavan ohitse kuin siivillä, ennen kuin tapahtumapaikan lävitse kajahti kuulutus siitä, että tapahtuma olisi tulossa päätökseensä. Palattuamme takaisin hotellille kello oli sen jälkeen sen verran paljon, jotta kaksoset saatettiin laittaa yöunille. Jäätyämme kahden mä mietin hetken mitä mä uskaltaisin tehdä. Tämä olisi sellainen hetki, jossa me voitaisiin tehdä Gillianin kanssa melkein mitä tahansa, mutta mä en halunnut tehdä mitään sellaista mikä voisi pilata meidän reissumme. ”Mä käyn…” viitoin ovea kohden ”pian”. Livahdettuani ovesta mahdollisimman hiljaisesti, kävin tilaamassa ravintolasta kaksi ruoka-annosta sekä juomat. Palattuani takaisin huoneeseen tuntui kuin pulssini olisi hakannut jossain 200 paikkeilla. Toivoin että olin tehnyt oikeat valinnat ja että Gillian ei suuttuisi siitä, että yritin yllättää toisen. Varttia myöhemmin kuulin hiljaisen koputuksen ovelta ja avattuani sen eräs hotellin työntekijä oli oven takana kärryjen kanssa, jossa oli kaksi peitettyä ruoka-annosta sekä juomat. ”Mä voin… tästä” mutisin samalla kun poimin lautaset käsiini ja kannoin ne pienelle tasolle joka huoneestamme löytyi. Haettuani vielä juomamme sekä ruokailuvälineet kiitin toista ja suljettuani oven, käännyin punakiharaisen puoleen. ”Ei tämä… kunnon illallista… mutta…” takeltelin sanoissani, sillä minulla ei todellakaan ollut mitään ajatusta siitä, kuinka voisin selittää tekoni toiselle. Lähtiessämme sunnuntaina kotimatkalle, en oikein tiennyt mitä ajatella viikonlopusta, sillä toivoin jotta Gillian ja kaksoset olisivat pitäneet siitä. Eihän se ollut mitenkään super erikoinen, mutta ainakin itselleni se oli sitäkin tärkeämpi ja toivoin etten olisi ainakaan kovinkaan pahasti pilannut mitään välillämme, nyt kun olimme toivottavasti saaneet korjattua edes hieman välejämme. Alexiinan kommentti:
Jes, vihdoin pääsi kuulemaan tästä reissusta! Tätä oli odotettu! Ja aijettä, tuli ääneen vingahdeltua!  Joko nyt, joko nyt näiden kahden romanssi pääsee uuteen nousuun?? Tyler on kyllä suloinen, ja kyllä hän kunnolla yrittää, kun vain uskaltaa.
Gillianin aatteita pian jatkoa seuraa!
|
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 1,003
Oma hevonen: Rex & Citrus
Aurinkomerkki: ♊
|
Post by Alexiina C. on Jun 26, 2024 6:55:33 GMT
08.03.2024 Oliver: Lumipallo toisensa perään tussahti pieneen ikkunaan, mutta Bob ei tullut ulos. ”Mitä se oikein touhuaa siellä?” ”Polttaa hulluruohoa, juo viinaa”, sanoi Nordic. ”Kuulin Joeyltä, että se on piilottanut sinne varastamiaan tavaroita: koruja ja käteistä ja sellaista”, Kirah sanoi kaula venyen yrittäen nähdä ikkunasta sisään. ”En usko”, Oliver sanoi, joskin epävarmana. Ei kai Bob varastelisi? Sehän oli rikos. Siitä voisi joutua putkaan koko iäisyydeksi. ”Se liikkuu sellaisissa porukoissa.” Kirahilla oli vihainen ilme. ”Kivetään katolle ja tömistellään se ulos!” Oliver ei olisi välttämättä halunnut härnätä Bobia, mutta Kirah sai Lewisin innostumaan. Nordicia ei. Hän yhä pelkäsi Bobia, vaikkei sitä myöntänytkään, ja luikki tiehensä Lewisin auttaessa Kirahia ensimmäisenä lumipenkan huipulta matkavaunun päälle. Lunta oli aurattu isoksi kasaksi trailerin seinustaa vasten niin, että pojat pääsivät kiipeämään sen päälle ja siitä vaunun katolle. ”Onko se varmasti siellä?” Oliver nyökkäsi. Hän oli nähnyt, kun violetti auto – se, joka piti aina niin kovaa pauketta ja melskettä, että kalliot raikuivat – kaahasi siilon luo ja Bob oli tullut ulos, painunut traileriin ovi pamahtaen ja jäänyt sinne. Pojat olivat silloin olleet keikaroimassa kisakatsomon jyrkän harjanteen päällä arvioimassa, mistä kohtaa olisi kaikista cooleinta laskea liukureilla. Kirah alkoi tampata paksupohjaisia kenkiään vasten liukasta metallia ja muovipäällystettä. Hän viittasi Oliveria. ”Tule nyt! Pistetään se tunnustamaan!” ”Ehkä me voitaisiin antaa sen olla?” Oliver ehdotti. Hän pyöritti hajamielisyyttään lumipalloa tumppujen välissä. Bob ei ollut kiusannut häntä pitkään aikaan (lähinnä, koska tätä ei juuri näkynyt; hän oli traikussa omissa oloissaan, ellei sitten alpakkatilalla, jossakin isojen poikien kanssa tai Cherrinissä, missä harrasti jääkiekkoa). Oliverilla ei ollut syytä antaa härnäämiseen uutta kimmoketta. ”Meiltä varastettiin isän kello, jonka se sai 40-vuotislahjana”, Kirah jupisi ja polki jalkaa peltiin. ”Se oli varmasti Bob! Isä on raivona!” Oliver jäi kahden tulen väliin; ei yrittänyt enää estellä kavereitaan, muttei toisaalta kivunnut itse katolle. Sitä paitsi, jos isä näkisi hänet siellä, tulisi tupenrapinat. Siis, jos ei Bobilta sitä ennen. TUM TUM. TUM TUM. TUM! TUM! TUM! Kirah ja Lewis pomppivat vuorotellen ylösalas. Luminokareet solahtivat alas vaunun uurteisiin ja syvennyksiin kasaantuneina. Ääni kajahteli siilosta ja kallioista kaikuna takaisin pitkin valkeutta. Yhtäkkiä ovi paukahti apposelleen ja he lakkasivat metelöimästä. Bob oli tullut ulos pelkissä buutseissa ilman takkia, vaikka oli hirveän kylmä. Hän nosti päänsä vihaisena trailerin katolle. ” Nän nän nää!” Kirah ilveili. Bob kahmaisi isoihin kouriinsa roppakaupalla lunta ja alkoi tehdä siitä pommia; Kirah ja Lewis olisivat ylhäällä valmiita maalitauluja. ”Kohta itkette!” ”Et saa kiinni! Et osu –” Bob sinkautti käsivarttaan kuin katapultti ja osui Lewiksen takinliepeeseen. Se riitti saamaan Lewisin horjahtamaan; trailerin muovinen ja peltinen katto mahtoi olla liukas. Hetken aikaa hän ikään kuin vaappui kädet vispaten ilmassa. Kirah otti hänestä kiinni. Pojat kääntyivät ja hyppäsivät vaunun takana olevaan penkkaan johdattaakseen Bobin peräänsä. Bob tarttui syöttiin, joskin laiskasti. Mike oli väijynyt siilon takana valmiina hetkeä, jona Bob olisi ulkona. Hän ehti arvioida tilanteen väärin ja tulla piilostaan kohti trailerin ovea (heidän oli ollut tarkoitus johtaa Bob kauemmas ja sitten lukita ovi niin, ettei hän pääsisi enää sisään vaan joutuisi puolipukeisena hyppelemään pakkasessa), kun Bob jo luovutti jahtaamasta Kirahia ja Lewisiä, ja kääntyi. Hän oli yhtäkkiä vastatusten Miken kanssa, joka hölmistyi ja hermostui. ”Ohups...” ”Mike! Juokse, pahvi!” Kirah huusi ja rynni Lewiksen kanssa karkuun. Nordic, joka oli ollut tienvarressa hytisemässä varmasti poissa tilanteesta, juoksi jo kaukana edellä kohti tilan portteja minkä jaloistaan pääsi. Oliver oli pysynyt trailerin kulman takana seuraamassa tilannetta ja näki nyt, kuinka Bob astahti uhkaavasti Mikea kohti. Mike tuntui hyytyneen kauhusta aloilleen, leuka tutisten. ”Pidättekö te mua idioottina, vai?!” Bob ärähti ja sai Miken nytkähtämään pelästyneenä. Oliverin oli pakko puuttua tilanteeseen ja pelastaa ystävänsä. Lumipallo, jota oli ajatuksissaan muotoillut lapasissaan, lennähti ilman halki Bobin takaraivoon. Serkun käsi kohosi hiuksiin ja hitaasti hän kääntyi silmäämään, kuka ansaitsi kuolla ensimmäisenä. Oliver seisoi urhoollisesti itsensä uhraten ja ottaen maalitaulun itseensä. Juokse Mike, hän yritti ilmaista silmillään, kun Bob oli kääntänyt tälle selkänsä ja lähestyi Oliveria. Nyt. ”Mä hakkaan teidät kaikki hengiltä ja teen teistä sytytyslankaa!” ”Jos saat ensin kiinni”, Oliver huikkasi. ”Tietääkö isä, että poltat taas tupakkia?” Bob oli haiskahtanut karmealta, epäluonnolliselta savulta. Oliver rakasti nokinuotion tuoksua laavulla, mutta Bobin vaatteet löyhkäsivät pahemmalta kuin kanankakka. Bob kaapi lunta kämmeniinsä. Oliver pinkaisi tiehensä. Mike oli ehtinyt kiertää toista kautta pakoon. ”Kiit-ti...”, Mike huohotti polviinsa nojaten, kun he olivat juosseet autotiemäen ylös ja oli turvallista pysähtyä. Bob ei jaksanut juosta. Nordic, Kirah ja Lewis tulivat heitä vastaan. ”Miten toimitaan?” Lewis kysyi. ”Miten niin?” ”Se kello pitää saada siltä”, Kirah sanoi. ”Mistä tiedät, että se on Bobilla?” Oliver tahtoi tietää. ”On se.” ”Pelästytetään se tällä.” Nordic oli juossut piiloon pihaton varustehuoneeseen asti ja löytänyt sieltä megafonin, jolla Kitty oli kesällä juontanut mäkiautokilpailuja. Kirah kaappasi sen häneltä. ”Hyvä. Miten tämä toimii?” ”Hiivitään takaisin, joku heittää pallon oveen ja kun se tulee...”, Lewis virnisti hitaasti, ”huudetaan sen korvaan!” ”Ja minä livahdan samalla sinne sisään etsimään isän kellon.” ”Minä en tule.” Kirah ja Lewis katsoivat vihaisina Nordiciin. ”Se oli sinun idea.” ”Joo, mutta…”, Nordic potki kengänkärjellä lunta tielle, mutta nosti samalla leukaa. Oliver astui kaverinsa tueksi. ”Me pidetään täällä vahtia.” ”Pelkurit.” Oliverista ei ollut kiva tulla kutsutuksi pelkuriksi, koska sitä hän ei ollut. ”Mike, tule”, Kirah käski. Mike katsoi avuttomana ja sen näköisenä, ettei halunnut mennä, mutta lähti Lewisin ja Kirahin perään. Kirah oli vähän semmoinen, että tahtoi komennella muita. Kun he olivat tarpeeksi kaukana, Nordic niiskautti hiljaa kuin puhuakseen, mutta Oliverin vilkaistessa, ei sanonutkaan mitään. Oliverkaan ei sanonut, mutta piristääkseen ystäväänsä, kumartui ottamaan lunta maasta. Nordic huomasi hänen aikeensa. He aloittivat lumisodan. Megafonin ääni kajahti vasten kallioita. Se oli Lewiksen suurennettu karjuva ääni, joka tuntui tulevan aivan vierestä, vaikka he olivat alhaalla parkkipaikalla. Kumpikin, Oliver ja Nordic, pysähtyivät kesken touhunsa ja kääntyivät katsomaan. Toimisiko se? Lewiksen suuri ääni kuului taas, vaikka sanoista ei kunnolla saanutkaan selvää, sillä ne peittyivät omituisen jytinän alle… Tien toisella puolella oli kulkenut mies, joka yhtäkkiä olikin siinä Oliverin ja Nordicin luona. ”Varokaa!” matala ääni varoitti, ja Oliver tunsi kuinka häntä kiskaistiin kovakouraisesti paidan rintamuksesta ja tönittiin juoksemaan tien yli kohti ranchin portteja. Jytinä oli voimistunut ja muuttui tiehen iskeytyväksi tuminaksi ja painavan lumen huminaksi. Sungroan Hillsin kallioilta lensi valkeaa ja tummaa vain parinkymmenen metrin päässä. Muutama sekunti myöhemmin vyörymä tasaantui ja kaikki hiljeni jälleen, mutta nyt tie oli täynnä lunta ja jäisiä lohkareita. Pojat tuijottivat näkyä. Auto, joka oli ollut tulossa kauempana, oli ehtinyt jarruttaa ja lähtenyt peruuttamaan alta pois, mutta kaartanut lumipenkkaan. Oliver nosti katseensa mieheen, joka oli varoittanut heitä ja kiskaissut sivuun: se oli Logan, tallin kengittäjä. Nordic oli aivan kalpea ja lakosi hitaasti maahan. Logan ei jäänyt heidän luokseen, vaan meni katsomaan osin lumivyöryn alle jäänyttä autoa. ”Hoi!” Muut pojat juoksivat mäkeä ylös säikähtäneinä. ”Katsokaa!” Hekin jäivät tuijottamaan suut auki isoa lumikasaa keskellä tietä. Lewis roikotti megafonia. Kukaan ei puhunut mitään ennen kuin Logan tuli takaisin. Nordic meni piiloon Oliverin taakse. Loganilla oli sellainen ilme, josta on vaikea sanoa onko se millainen. Hän pysähtyi poikalauman eteen ja seisoi siinä hiljaa, kunnes murahti: ”Menkääs kotiin siitä nyt… Ei ole turvallista.” ”Kuoliko se?” ”Ei.” ”Mitä sille tapahtui?” ”Mmh...” ”Jäikö joku lumikasan alle?” ”...” ”Se oli Lewis!” Mikeltä pääsi paniikinomaisesti. Lewis hätkähti, katsoi megafoniin ja heitti sen äkkiä kädestään lumipenkkaan. ”Enkä ollut! Se oli Mike, joka pomppi liian kovaa katolla!” ”Me oltiin kuolla...”, Nordic mumisi hiljaa. ”Minä lähden nyt kotiin...” ”Missä Kirah on?” Oliver kysyi. Pojat sulkivat suunsa. ”Se lukitsi itsensä traileriin eikä suostu tulemaan ulos.” ”Bob pitää sitä siellä.” Oliver lähti juoksuun ja muut myös, mutta jarrutti sitten vielä ja kääntyi takaisin Loganin luo. Hän empi. ”Ethän kerro tästä... äidille ja isälle?” He suuttuisivat kuitenkin ihan tuhaan. Eihän mitään ollut sattunut! Logan katsoi häneen ilmeettömästi pitkän hetken. Oliver katsoi rohkeasti takaisin karuihin kasvoihin. Oikeastaan ne olivat kiehtovat. Violettisävyinen arpi oli kalpea reunoilta ja kiristi ihoa. Oliverin teki mieli kysyä, sattuiko siihen usein. Hänestä tuntui, että Logan melkein iski silmää. Tai ehkä hänen silmäkulmansa vain nykäisi itsekseen. Oliver kuitenkin hymyili sille leveästi. Hän juoksi ystäviensä perään. Ne olivat lumimiehen, sankarin kasvot. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jun 26, 2024 7:09:20 GMT
Uniaalloilla - 72 Kumpiko oli kummassa taskussa; sydän löi mahalaukussa ja vatsa oli nielaissut sydämen sisäänsä? Katsoin peilistä neitoa, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hänellä oli toivoa täynnä oleva taivaanrantaan katsova katse, luonnollinen puna poskilla, hiukset kauniisti laitettuina puoliksi kiinni ranskanletille, loppulaineet vapaina olkapäiden takana. Ehostin itseäni vain kevyesti. Hiukan ripsiväriä. Hoitavaa huulirasvaa. Olisinko kaunis Tylerin silmissä? Olisinko riittävä? Alexiina katsoi minua niin kuin äidin kuuluisi katsoa ensi kertaa tansseihin lähtevää tytärtään, mutta Emilyn sanat läikäyttivät kaikista eniten. Kun mummi näki minun laskeutuvan lasten kanssa portaita, hän kohotti päätään takkatulen äärestä ja ilmoitti ihaillen: ”Ooh…! Ooh - prin...prin...hejja! Hejja!” Isoäidin kieli sammalsi yhä ja sanojen lausuminen oli vaikeaa. ”Voi mummi”, punastuin. ”Äittä plintetta!” Diana kiljahti innoissaan. ”Tulkaa… äh! Tulkaa! Äh!” Mummi pyrki turhautuneena nojatuolista seisaalleen, mutta ehdin hänen luokseen. Hän taputti hyväksyvästi kättäni. Diana ja Hugo olivat levottoman energisiä ja pinkoivat kiljahdellen edestakaisin pitkin eteishallia kuuntelematta, kun pyysin heitä rauhoittumaan. Alexiina tuli haukotellen olohuoneen puolelta vilkaistuaan ikkunaverhojen taa. ”Tyler juuri ajoikin pihaan”, hän ilmoitti. ”Lähdettekö heti vai syöttekö ensin jotain?” En osannut vastata. Vatsaani oli kipristänyt jännityksestä kuultuani Tylerin nimen. Kohta hän tulikin sisään varovaisen ja kohteliaan näköisenä, lakki kädessään kuin herrasmiehellä ja nöyrästi pää kumarassa. Alexiina esitti hänelle saman kysymyksen, johon Tyler kiitti vaisusti ja koetti sanoa, ettei ollut tarpeen, mutta Alexiina ylipuhui hänet istumaan alas kahville sillä välin, kun laittaisin kaksoset lähtökuntoon. Katsoin ujosti Tyleriä. Oliko tämä totta? Lähtisimmekö todella viikonlopuksi lomalle? Yhdessä? Kuin perhe? Logan toi huonoja uutisia, jotka olivat romuttaa toiveeni ja unelmani. Hiljainen, mutta asiallinen kengittäjä poikkesi ovella puhumassa Alexiinan kanssa ja varoittamassa lumivyörystä, joka oli käynyt tiellä. Sungroan Hillsin kallioilta oli pudonnut jäitä, lunta ja kiviä. ”Mitä? Taasko?” Alexiina sanoi. ”En ole kuullut mitään vyöryjä, mutta olin toisaalta kyllä torkkumassa. Onko Raicylle ja palokunnalle ilmoitettu?” Katsoin alakuloisena Alexiinan selkää hänen seistessään ovensuussa; Loganista näkyi vain hattua. ”No, kiitos, Logan, että tulit kertomaan…” Tyler istui ruokapöydässä kahvikuppi edessään ja kasvoillaan tyhjä ilme. Alexiina katsoi ensin minuun, sitten Tyleriin. ”Ei voi olla totta”, hän sanoi puolestamme pettyneenä. ”Tie on tukossa, eikä Yellowbriskin sillan kautta pääse ennen kuin tie on aurattu. Voi auringonmutinat sentään!” Alexiina meni auttamaan Emilyä pöytään kahville. ”Siitä on vaarallinen kallionseinämä tullut. En muista aiempien vuosien talvista, että olisi näin montaa vyörymää ollut. Eikö sille voisi tehdä jotain, estää tällaista? Taivaan kiitos, ettei kukaan jäänyt alle, mutta olisi siinä huonosti voinut käydä!” En uskaltanut kohdata Tylerin katsetta. Mitä nyt? Emmekö pääsisikään lähtemään? Oliver tuli kotiin posket täsmällisen pyöreinä ja kirkkaanpunaisina pakkasesta. Hän oli yltäpäältä lumessa ja pudisteli pipoaan eteisessä. Näin hänellä mustelman otsassa, jota hän peitti kaapimalla märkiä otsahiuksia eteen. Hän huomasi minun huomanneen, mutta levitti kasvoilleen valloittavan vähättelevän hymyn. Hän oli oikea pikku hurmuri, mutta mietin kyllä, mihin hän oli kopsauttanut päänsä… ”Hyvä, kun tulit kotiin”, Alexiina sanoi, huomaamatta mitään. ”Älkää menkö enää leikkimään ulos tänään, siellä on ollut lumivyöry.” ”Aijaa”, Oliver sanoi, ja katsoi meitä jostain syystä syrjäkarein. Oli kurjaa odottaa, että tie aurattaisiin auki, jotta pääsimme lähtemään, mutta onneksi mitään vakavaa ei ollut sattunut. Seisoimme Tylerin kanssa porteilla seuraamassa operaatiota, kun aurakone kohisi ja kolisi edestakaisin. Sydäntä vihlaisi, kun ajattelin, että miltei samassa paikkaa Belinda oli laukannut suoraan auton alle. Kerroin siitä Tylerille. En halunnut luopua toivosta. Uskalsin hivuttaa tumppuni Tylerin hansikkaaseen ja puristin hänen sormiaan. Hän puristi takaisin. Sisälläni puristi – hyvällä tavalla. Kuin suloinen, lämmin kylpyvesi vaahtokuplineen poksahteli sisimmässäni, kutitteli huultenpielissä ja kielellä. Lapset autoon turvaistuimiin, Hugon Buzzin tarkistus mukaan, Dianan possulelu. Meitä viitattiin ajamaan ohi huomioliivisistä miehistä, ja pääsimme vihdoin tienpäälle. Käännyin takapenkiltä katsomaan taakse kaksosiin ja hymyilin heille. Sitten katsoin Tyleriin, joka oli juuri kääntämässä lämmitintä päälle. Tapahtuisipa mitä tahansa – jäisimmepä tälläkin kertaa tien päälle tai hotelli olisi kiinni tai kaikki menisi pieleen – nauttisin jokaisesta sekunnista, jotka sain katsella lähietäisyydeltä Tylerin kasvoja; jokaisesta hetkestä, jonka tänään viettäisimme yhdessä. Tänään ja huomenna ja ylihuomenna ja… * Valvoin onnellisena kuunnellen hiljaisia ääniä, jotka koostuivat hotellin vaitonaisista taustaäänistä, lasten tutuista tuhinoista sekä ylimääräisestä uudestakin äänestä: sulauduin Tylerin syvään hengitykseen ja vatsanpohjaani kipristeli eläessäni mielikuvissani yhä uudelleen ja uudelleen hetkeä, jona hän oli hotellihuoneen ovella kumartunut suutelemaan minua. Ensin hellästi… ja sitten rohkeammin… Varpaani kääntyivät taas kippuraan peiton alla ja purin alahuultani, jotten huokaisisi ja vinkaisisi ääneen. Olo oli hassunkurinen ja lapsekas. Huoneen ainoa aikuisten vuode oli leveämpi kuin yhden ihmisen, mutta Tyler oli jalosti käynyt sohvalle. Salaa olisin halunnut nukkua hänen kainalossaan – ja pelkkä ajatus siitä kipristi taas vatsasta niin, että väreet kulkivat pitkin kehoa…! Olimme viettäneet päivän lasten talvitapahtumapuistossa. Hugo ja Diana olivat kumpikin jaksaneet yllättävän pitkään. Hugo oli nukahtanut kuin raskas tukki, mutta Dianaan kaiken hauskuuden ylikuormitus oli illalla käynyt hermoille ja hänet oli saatu nukkumaan vasta vaivoin kiukkupuuskan saattelemana. Molemmat olivat sekä kainostelleet Tyleriä, että pitäneet tästä. Kun olin nähnyt, miten Tyler kantoi Hugoa sylissään, olin ollut pakahtua: ansaitsinko tämän? Oliko tämä totta, tapahtuiko tämä oikeasti? Enemmän kuin mitään, olin toivonut ja rukoillut täydennystä perheeseemme paikkaan, josta minulta puuttui kumppani ja lapsiltani läsnäoleva isä… Kaiken typeryyteni jälkeen, olinko ansainnut sen? Ja ensimmäisen kerran aivan kokonaan, täysin, sydämeni täytti vain yksi mies. Kaikki muut, joita kohtaan olin kantanut tai yhä kannoin tunteita, olivat poissa. Ei ollut ketään muuta. Ei ollut kuin Tyler, joka juuri nyt nukkui samassa huoneessa kuin minä ja lapseni… En ollut kokenut tällaista seksuaalista heräämistä sitten sen käyntini Brodyn luona, jolloin olin liittynyt hänen seuraansa kylpyyn. Se oli ollut elämäni seksuaalisin hetki, jolloin olin tuntenut oloni kiihkeämmäksi kuin milloinkaan muulloin: kauniiksi, haluttavaksi, nuoreksi, upeaksi. Brody oli käsitellyt minua kuin kalleinta taideteosta, johon kukaan oli koskaan saanut koskea, ja jokainen soluni oli sulanut sanoinkuvailemattomasta nautinnosta niin ihmeellisestä, ettei sen olisi pitänyt olla mahdollistakaan. Olin antautunut täysin naisellisuudelleni, häpeilemättä ja avoimesti. Nyt syttynyt vetoni nukkuvaa Tyleriä kohtaan oli miltei samalla tavoin ylivoimaista, vaistomaista. Väreilin, vaikka olin aivan lämmin – itse asiassa olin kuumissani. Hivutin peittoa pois jalkojen päältä ja käännyin kyljelleni tuijottaen tummaa hahmoa, joka oli nukkuva Tyler. Hän oli vaiennut aiemmalta syvältä hengitykseltä. Oliko hän hereillä? Vai siirtynyt unesta raukeaan pimeyteen? Kuulisiko hän, unenkin läpi, jos kuiskisin… voihkisin hänen nimeään…? Punastuin syvästi pimeässä kenenkään näkemättä. Häpesin silti yhä varovaista, kainoa eroottista puoltani. Sydän hakkasi kurkussa, koko kehossa, vartalon joka sopukassa. Jos vain… jos vain uskaltaisin nyt nousta ja hiipiä hänen luokseen… minä… Teen sen. En tee. Teen sen. En tee… Nielaisin pakonomaisesti. En kuullut enää mitään veren kohinalta korvakäytävissä. Pidätin hengitystä. Raotin huulia. ” Tyler...” Kuiskasin sen niin hiljaa kuin mahdollista. Se oli enemmänkin ajatus, kuin edes ääneen lausuttu. ”Tyler...” Mutta hän ei vastannut. Hiljalleen vaivuin itsekin uniin, joissa hän koski minua, kosketteli, suuteli kauttaaltaan, painoi kätensä punaisiin hiuksiini ja kuiski korviini: ” Gillian… rakastan sinua.” |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Jun 26, 2024 7:18:28 GMT
Uniaalloilla - 73 Palasimme viikonlopun jälkeen sunnuntaina kotiin. Hugo ja Diana nukkuivat melkein koko pitkän automatkan ja hereillä ollessaan kiukuttelivat. Hugo oli saanut yskän ja köhi kurjasti, nenänsä valui. Siitä huolimatta olin onnellinen aina siihen asti, että Kitty tuli dalmatiatäpläisessä paidassa luokseni, pukkasi lanteilla kylkeeni ja virnuili kuin olisin jäänyt kiinni makeasta salaisuudesta. ”Nooooooo?” Pyyhin Hugon nenää. Kitty seisoi vieressäni ja tuuppasi minua uudelleen. ”Millasta oli? Mitä te teitte? Kerro, kerro!” Hänellä oli tuo hidas virne yhä. Poskiani kuumotti enkä voinut katsoa häneen. ”Olimme siellä pari yötä... Tyler oli löytänyt tietoa, niin veimme kaksosia sisähuvipuistoon –” ”Yötä? Missä te olitte yötä?” ”Hotellissa...” ”Nukuitteko samassa sviitissä!” ”E-ei se sviitti ollut, mutta perhehuone –” ”Oliko mukava sänky?” Kittyn ilme oli hermostuttava. Toivoin voivani paeta kiusallisesta keskustelusta ja nostin Hugon syliini. ”I-ihan –” Kitty iski silmää. ”Jos haluut neuvoja, mistä Tyler pitää ja mistä ei – you know”, hän iski uudelleen silmää, isommin ja merkitsevämmin. En halunnut. En todellakaan halunnut. ”Konsultoi mua vaan, rohkeesti!” Niin kepein askelin Kitty harppoi, tietämättään, että vain muutamalla sanalla oli juuri pilannut kauniin viikonloppuni Tylerin kanssa olemalla osa sitä tavalla, joka muistutti paitsi omasta kokemattomuudestani, myös siitä totuudesta, että Kitty tunsi Tylerin läpikotaisin paremmin kuin minä. Kitty oli tutkinut kaikki paikat, joista minä vasta salaa haaveilin... Jos minä ja Tyler olisimmekin oikeasti yhdessä… Kitty tulisi aina olemaan hengessä mukana, suhteessamme kolmantena pyöränä. * Xilolla oli uusi hoitaja, reipas nuori noin viisitoistavuotias tyttö, jota Kitty oli hoitajakokeiden perusteella kuvaillut asiantuntevaksi ja tehokkaaksi. Minulla ei siis ollut mitään huolta sen suhteen, etteikö hän pärjäisi Xilon kanssa ja olin totta kai helpottunut ja kiitollinen avusta, mutta samalla koin riittämättömyyttä katsellessani hänen toimiaan. Vaikka tiesin aivan hyvin, että oli tarpeetonta ajatella olevani huono hevosenomistaja, ajatus vaivasi. Zeldan menetys ja Africastakin osin luopuminen olivat tehneet kipeää, ja kaipasin rakasta kaksiväristä kimeeriäni yli kaiken. En kestäisi sekuntiakaan, jos joutuisin päästämään irti myös Xilosta vain sen takia, etten kykenisi kaiken muun työn ohella enää huolehtimaan hevosistani. Diana oli osoittanut yhä kasvavassa määrin mielenkiintoa ratsastamiseen, mutta Hugo ei. Hugo ujosteli, jopa hiukan pelkäsi hevosia, pienenpientä Lilyäkin, maailman kultaisinta ja kilteintä ponia. He olivat niin erilaisia. Unohduin joskus oikein pohtimaan sitä, kun katselin heitä leikeissään. Diana oli toimeen tarttuva, rohkea ja äänekäs. Hugo oli passiivinen, arka ja hiljainen. Mietin heidän persooniensa ja temperamenttiensa eroa ja syitä. Tilasin netistä eräältä selvännäkijältä tulkinnan; halusin kuulla mitä hän näkisi heissä. ”Heillä on vahva karmaside...”, selvännäkijä kertoi videoetäyhteyden kautta. ”He päättivät syntyä kaksosina sidottuina toisiinsa tasapainottaakseen tämän useiden edellisten elämien aikana kasaantuneen karman. Jos he onnistuvat siinä tässä kehollistumassaan, he ovat viimein vapaita toisistaan. Tähän asti he ovat hidastaneet toistensa kasvua. Sinä olet lupautunut antamaan heille tämän mahdollisuuden, kun suunnittelit tämän elämän tehtävääsi ennen syntymääsi. Teit heidän elosäteidensä, sielujensa, kanssa tämän sopimuksen.” Kyynelehdyin – enkä edes tiennyt miksi. Halusin vain kuulla, varmistaa, että olin riittävän hyvä äiti; että tein varmasti kaiken heidän kannaltaan oikein… Ehkä olin aina kantanut pientä huolta siitä, etten ollut ollut valmis äidiksi, kun niin tapahtui. Se oli yksi kerta – yksi ainoa kerta, ensimmäinen kerta – ja heti kannoin sen seurauksena en vain tavallista raskautta, vaan kahta uutta elämää yhtäaikaisesti. Saada kuulla, että niin oli tarkoitettu, antoi lohtua ja rauhaa. Halusin puhua Brodyn kanssa. En koskaan soittanut hänelle, mutta nyt valitsin hänen nimensä soittolistalta ja henki värähtäen nostin puhelimen korvalle. Halusin vain kuulla hänen äänensä; kuulla hänenkin sanovan sen, mitä minun tarvitsi kuulla. Juuri samaan aikaan, kun soitto meni läpi ja naisen kylmä ääni tokaisi: ” Kuka tämä on?”, järki tavoitti tunteiden sulattaman mieleni ja säikähtäen painoin punaista luuria. Mitä olin tekemässä? En voinut vain soittaa Brodylle, ellei kyseessä ollut hätätapaus, niin olimme sopineet, kun olimme käyneet läpi miten hoitaisimme vanhemmuutemme. Minä huolehtisin lapset yksin, mutta hän tukisi etäältä taloudellisesti – se oli ollut sopimus. Ja vasta sitten joskus, kun Diana ja Hugo olisivat isompia, he voisivat tutustua isäänsä. Sydämeni hakkasi epätahtia. Olin kauhistunut. Olinko nyt aiheuttanut Brodylle harmia? Hänen vaimonsa oli vastannut… eikä tuo vaimo pitänyt minusta yhtään tai halunnut Brodyn olevan minun ja lasten kanssa missään tekemisissä… Oliko hän tietoinen siitä, että juuri minä soitin? Miksi hän vastasi miehensä puhelimeen? Oliko hän yhä näin mustasukkainen? En ollut koskaan toivonut heille mitään pahaa, hänen vaimolleenkaan. En ollut tarkoittanut olla kodinrikkoja, se toinen nainen… Koin parhaaksi laittaa kännykän kauas, sillä en selvästi ollut täysin tasapainoisessa mielentilassa kerta olin hairahtanut heikkona hetkenäni häiritsemään Brodya. Tunteeni ailahtelivat puolelta toiselle kuin aallokko, joiden alavirtaus oli toiseen ja ylävirtaus toiseen suuntaan. Voisin syyttää Kuuta tai hormoneja, mutta kai minä pelkäsin. Pelkäsin, että se, mitä olin uudelleenrakentamassa Tylerin kanssa, ajautuisi jälleen karille… Kun olin nähnyt hänet Hugon ja Dianan kanssa, se oli konkretisoitunut eikä ollut enää pelkkä toive: Tyleristä saattaisi tulla lasteni uusi isä. ”Äitti!” Diana oli tullut vaativasti luokseni. ”Tahtoo poneilemaan.” ”Äidin täytyy mennä hoitamaan mummia.” ”Eikä!” Katsoin Dianan pisamaisia kasvoja ja lämpimänruskeita silmiä, joissa oli enemmän itsepäisyyttä ja omaa tahtoa kuin koskaan olin tuntenut itsessäni olevan – sen hän oli saanut jostain muualta. Mietin selvännäkijän kertomaa. Uskoin edellisiin elämiin ja uudelleensyntymään, karmaan ja tähtikarttoihin, vaikken voinutkaan olla varma mistään muusta, kuin rakkauteni laajuudesta. Ei minun tarvinnut olla varma, oivalsin. Tunne riitti. ”Mummi mätänee!” Kallistin nuhdellen päätä. ”Diana”, päätin kysyä, ”pidätkö sinä Hugosta?” Se kuulosti hassulta, mutta Diana otti kysymykseni puntaroitavaksi asiallisesti, nojaili reiteeni ja kaivoi etusormella ajatuksissaan sieraintaan. Lopulta hän pudisti päätään. Hämmästyin. ”Etkö sinä pidä Hugosta?” Hän pudisti taas päätään. ”Miksi et pidä Hugosta?” Hän ei osannut vastata. Hän oli alle neljävuotias. Nostin hänet syliin ja aloin kertoa, mitä kaikkea hyvää Hugossa oli, mutta Diana tuli kärsimättömäksi, alkoi kiemurrella, joten päästin hänet menemään. Hän juoksi takaisin vastapäiseen lastenhuoneeseen jatkamaan leikkejään. |
|
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 197
Oma hevonen: Xilo
Aurinkomerkki: ♓
|
Post by Gillian on Aug 3, 2024 15:31:18 GMT
Uniaalloilla - 74 Hugolla oli vieläkin yskä. Hän imi tuttia ja tuijotti televisiosta pyörivää lastenohjelmaa. Silittelin hänen päätään sohvalla. Olin kuoleman väsynyt. Töissä oli ollut rankkaa ja Diana oli ottanut tavaksi tehdä hirveän kiukkupussikohtauksen joka aamu ennen tarhaan lähtöä. Pukeminen oli show. Hugo oli hajamielinen ja jouduin opastamaan häntä enemmän, mutta tiesin aivan hyvin, että Diana oli kykenevä pistämään toppahousut itse. Mutta hän halusi, että puen hänet kuten Hugon. Kun sitten sain Hugon kuosiin ja aloin auttamaan vuorostaan Dianaa, hän lähtikin karkuun. Sillä välin Hugo oli alkanut riisuutua ja, kun lopulta olin saanut käskettyä Dianalle monot jalkaan, oli Hugo taas melkein ilkosen alasti. Ja kierros alkoi alusta. Diana läppäsi minua, kun olin nuokahtaa ja leuka painui rintaan. Olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan istualteni, valua vaikka lattialle… mutta kuullessani oman nimeni havahduin takaisin hereille. Raicy ja Alexiina puhuivat matalalla äänellä makuuhuoneessa. Näin Alexiinan vaaleat hiukset ovenraossa. Hiljensin aavistuksen telkkarin voluumia. Olin saattanut kuulla myös ”Tyler”… mutta sävy oli vakava. Raicy puhui. ”Äittä kattoo!” Diana käski ja läppäsi minua taas. ”Äiti katsoo, äiti katsoo...” ”Ei kato!” Emilykin oli nukahtanut istualleen. Myös mummi sai tätä nykyä kiukkukohtauksia, aivan kuten taaperoikäinen. Erityisesti hän kieltäytyi lääkkeistään, jotka minun täytyi yrittää saada hänet ottamaan. Hän suhtautui niihin epäluuloisesti ja puristi huulensa niin napakasti yhteen, että muistutti hampaatonta kilpikonnaa. Jouduin maanittelemaan ja hiukan huijaamaankin, jotta pillerit päätyivät perille asti – sama kuvio joka aamu, joka ilta. Diana kohotti kättään läimätäkseen Emilyäkin, mutta ehdin estää. ”Anna isomummin levätä...” Mietin, mistä makuuhuoneessa oli puhe. Raicy tuli pois ja meni ohi, muttei katsonut minuun. Olinko voinut kuulla omiani? En ihmettelisi… ehkä olin nähnyt unta, valvetilani tajunta oli sekoittunut unikuviin… Alexiina jäi makuuhuoneeseen, joten en saanut kysyttyä. Ohjelma loppui ja autoin kaksosten kanssa iltatoimet: iltapalat ja -pesut. Nousimme portaisiin. Diana ja Hugo menivät edeltä nelinkontin, takapuolet pystyssä, kisaten kumpi ehtisi ylätasanteelle ensimmäisenä. Raicy oli lisäilemässä takkaan puita ja sörkki niitä hiilihangolla. Miksi äänensävy Tyleristä oli ollut niin totinen? Oliko jotain sattunut? Mutta varmastihan Tyler kertoisi minulle, jos olisi… Eivät kai vanhempani olleet voineet mitenkään sotkeutua taas rakkauselämääni? Hehän olivat kaukana. ”Hyvää yötä”, Raicy sanoi yhtäkkiä, ja tajusin jääneeni ajatuksissani tuijottamaan. Hän ei ottanut Alexiinan kanssa käymäänsä keskustelua minusta ja Tyleristä esille, enkä saanut itsekään siitä kysyttyä, joten vastasin vain hiljaa samoin ja jatkoin yläkertaan. * Ty laittoi viestiä, kyseli miten menee ja koska voisimme nähdä. Rehellisyyden nimissä en olisi jaksanut, mutten tiennyt miten sanoisin sen kauniisti ja häntä loukkaamatta, sillä tiesin Tyn ottavan helposti itseensä. Vetosin Hugon yskään ja siihen, että taisin olla tulossa itsekin kipeäksi, joten en tahtoisi levittää tartuntaa häneenkin. Sä olet aina sairaana, hän vastasi, ja lisäsin sitten kuvia koiristaan ja videoklipin Big Footin huskyista, kun ne ulvoivat kuorossa vuorotellen. Kysyi hän tenavistakin, joten kerroin meidän olleen pienellä minilomamatkalla talvisessa tapahtumapuistossa ja liitin mukaan kuvan, jonka Tyler oli ottanut minusta ja kaksosista, kaikilla posket pinkkeinä, hymyt herkässä. Kenen reppu toi on? Jouduin katsomaan lähettämääni kuvaa uudestaan ymmärtääkseni, mitä Ty kysyi. Kannattelin oman kassini lisäksi Tylerillä mukana ollutta reppua sen aikaa, kun hän oli ottanut kuvaa. Ty pommitti minua kysymyksillä Tyleristä, lomasta, mitä olimme tehneet – samaan tapaan oikeastaan kuin Kitty. Ty halusi nähdä kuvan Tyleristä, joten laitoin hänelle salaa ottamani sivukuvan hänestä nostamassa Hugoa kahvikuppilaitteen kyytiin; siinä hänellä oli kaunis poikamainen profiili. Joshilla ja Tylerillä oli kummallakin feminiinisemmät kasvonpiirteet – sirot nenät ja suuret silmät – jotka tekivät heistä hyvin kauniita. Sitten minun olikin lopetettava viestittely, sillä olin lähtemässä tallille. Elämästäni oli tullut minuuttiaikataulua, joka ei sopinut haaveilevalle ja haahuilevalle tavalleni olla ja toimia, pysähdellä ja unohtua ajatuksiin. Nyt minun oli joka hetki oltava tietoinen ajankulusta ja seurattava kellon lisäksi ympärilläni ja vastuullani olevia ihmisiä, heidän tekemisiään, heidän vointiaan, heidän asioitaan. Koetin mahduttaa leveää pohjettani sisään talviratsastussaappaaseen, kun Crid tuli tallitupaan. Aioin tervehtiä häntä, mutta hän katsoi minusta juuri pois päin sillä hetkellä, kun kohotin oman pääni kengistä (jalkani tuntuivat turvonneen, kun en millään meinannut saada niitä mahtumaan saappaaseen). Hän jäi kuitenkin ilmoitustaulun eteen, joten ajattelin odottaa toista tilaisuutta katsekontaktiin, jota ei tullut: hän painoi katseen kännykkään mennessään sohvien ohi portaisiin; samaan aikaan tupaan oli tullut eksyneen oloinen silmälasipäinen pieni tyttö hiukset leteillä. ”Tarvitsetko apua?” Tyttö katsoi minuun melkein pelästyneenä ja pudisti nopeasti päätä. Nousin seisomaan… ja yhtäkkiä lattia alkoi aaltoilla, keinahti allani. Tartuin nopeasti sohvan selkämykseen hakeakseni tasapainoa ja jäin hämilläni räpyttelemään silmiä. Veri kohisi korvissani ja sydän hakkasi. Pienen hetken näkökenttäni oli lähtenyt hämärtymään reunoilta. Taisin vain nousta liian napakasti syvästä kyyrystä takaisin pystyyn. Tyttö tuijotti minua. Yritin hymyillä rauhoittavasti. ”Ka-kaikki hyvin... huimasi vain... hiukan.” Rauhoituin hetken aikaa ennen kuin lähdin huomattavasti varovaisemmin kypärä kainalossa tallin puolelle hakemaan Xiloa. |
|
Hoitaja
jäsen on muualla
Talikonvarsi
katso profiilia tai lähetä pm
Viestejä: 13
Hoitohevonen: BJ
Aurinkomerkki: ♌
|
Post by Arch on Aug 4, 2024 11:36:21 GMT
Liinatunti 2 (Ratsastustausta) [3.3.2024]
Phoenix oli jäänyt - vasten Archin syvintä tahtoa - Millseille viikonlopun ajaksi. Vierashuone oltiin siivottu siellä lojuneesta romusta, joka oli sen sijaan tungettu puoliksi Archin huoneen aikaisemmin tyhjään vaatekaappiin ja puoliksi alakerran tyhjään, kahvilta haisevaan siivouskomeroon. Ja Phoenix oli ilokseensa päässyt nukkumaan siskonpoikansa viereisessä huoneessa. Archin mielestä asetelma oli helvetillinen ja se ei voinut odottaa pääsevänsä sunnuntaina tallille. Sinne ei sen täti seuraisi sitä vaikka maksettaisiin, kun kerran inhoaa hevosia allergiansa takia.
Arch näyttää Phoenixille keskisormea tämän hymyillessä sen ja Ethanin lähtiessä ajamaan Orange Woodiin. Ethan tuhahtaa itsekseen, selvästi tyytymätön Archin käytökseen, mutta tietää paremmaksi olematta puuttumatta sukulaisten kiistelyyn. Archin mielestä se on erittäin pätevä päätös, koska se hallitsee parhaimmillaan intoaan lyödä tätiään turpaan. (Tuskin Phoenix siitä mihinkään muuttuisi, ken tietää mikä oikeasti saisi naisen pois tolaltaan.) Sohvalla makaavalle Olivialle se heiluttaa vain tunkiekseen suolaa haavoihin.
Tunnille ratsuksi valikoitunut Wobble muistuttaa Archia hieman Millssien naapurissa asuvan Davidin pilkkupeppuisesta appaloosasta, jonka mies oli alunperin hankkinut pyöreän työhevosensa seuraksi. Siitä oli ilmeisesti tarkoitus tulla jonkinsortin karjapaimen kultaisella 90-luvulla (Davidin sanat, ei Archin), mutta appaloosa ei kovinkaan paljon arvostanut muita eläimiä ja pihaan se silti jäi seisoskelemaan muhkean työhevosen seuraponina.
Olivia oli raahannut Archin mukaansa katsomaan sitä kerran ja David oli ilomielin laittanut sen hortoilemaan appaloosan selkään. Ilmeisesti miehen sanojen mukaan eläin tuntui pitävänä Archista jollain tavalla ja Olivia varmaankin huomasi, että Arch tuntui myös pitävän appaloosasta takaisin. Orange Woodiin se päätyi suhteellisen lyhyen ajomatkan takia ja BJ valikoitui hevoskatraasta luonteensa takia. Liinatunnit tulivat taas yllätyksenä Olivian toimesta.
Wobble tulee nimeensä kävellessään, ruunan kehon keinuen puolelta toiselle kavioiden astellessa tallin käytävää eteenpäin maneesia kohti. Viimeiset talvipakkaset runnovat edelleen olemassaolollaan Waterphewn kaupunkia, minkä takia maneesi on edelleen aktiivisessa tuntikäytössä. Archia pakkaset eivät haittaa lainkaan edes sen näyttäessä tyypiltä, joka jäätyy heti lämpötilan mennessä pakkasen puolelle.
Maneesissa on Archin lisäksi tuttuun tapaan sunnuntaina ratsastavat siskot - Katie ja Kaitlyn, se muistaa kauhukseen - joiden vanhemmat istuvat katsomossa puhumassa toisilleen. (Arch sivuuttaa yksinäisyyden tunteen ennen kuin se pystyy edes tehdä piston sydämeen. Se ei todellakaan ole kateellinen siitä, että tyttöjen äiti katsoo niitä kiinnostuneet silmät räpisten.) Sekä maneesin keskellä parveilee tietty Kitty.
Arch nousee Wobblen selkään suoraan maneesin pehmeästä pohjasta ilman jakkaraa. Sen jalka venyy helposti liian lyhyeltä näyttäviin jalustimiin ja ruunan satula ei edes heilahda tällä kertaa sen istuutuessa satulaan. Jotain, mitä oli tapahtunut ainakin pariin kertaan aikaisemmin. Arch säätää jalustimet itse ja sen pitääkin pidentää niitä suhteellisen paljon.
Arch ei itse sanoisi, että se on erityisesti kehittynyt reilun kahden kuukauden aikana välissä, vaikka Kittyltä ei tunnu tulevan yhtä paljon sanomista kuin aikaisemmin. Se silti keventää hieman myöhäisellä rytmillä ravissa ja kädet tuntuvat helposti valuvan kyynärpäistään suoriksi. Wobblea ei tunnu haittavaan, koska ruuna vaan löntystää uraa pitkin eteenpäin rennoin askelin.
“Tänään me voitais alkaa harjoittelemaan vähän enemmän laukkaa,” Kitty huutelee otettuaan paikan yhden maneesin seinän vierestä. Katie ja Kaitlyn vaikuttavat innostuneilta, mutta Arch tyytyisi kerrankin astetta rauhallisempaan tuntiin. Varuiksi, ettei Phoenix aivan varmasti pääsisi nauttimaan näystä, jossa se on maneesin pohjan peitossa.// Tämä tarina on ollut varmaan reilut pari kuukautta työn alla, koska alkukesästä tuntui olevan kauheasti kiireitä ja sitten kaikenlaista omaa säätöä virtuaalitallin kanssa  Anteeksi pieni radiohiljaisuus siis, tarinaa ja kuvaa on kyllä tulossa aivan kohtaa lisää  Alexiinan kommentti:
Ei hätiä, ei mitiä! Aina paree myöhemmin kuin ei koskaan!  Archin asenne muihin ja ihmissuhdekahleensa ovat kyllä mielenkiintoisia, kirpeän huvittaviakin näin lukijana  Ja hei - aina vaan kohti parempaa osaamista myös satulassa! Archistahan tulee pian melkein puolivahingossa pesunkestävä heppatyyppi!
|
|
Joko nyt, joko nyt näiden kahden romanssi pääsee uuteen nousuun?? Tyler on kyllä suloinen, ja kyllä hän kunnolla yrittää, kun vain uskaltaa. 
Anteeksi pieni radiohiljaisuus siis, tarinaa ja kuvaa on kyllä tulossa aivan kohtaa lisää 
Archin asenne muihin ja ihmissuhde
Ja hei - aina vaan kohti parempaa osaamista myös satulassa! Archistahan tulee pian melkein puolivahingossa pesunkestävä heppatyyppi!