Post by Tyler on Oct 24, 2024 10:32:58 GMT
01.04
Maastolenkkimme Gillianin kanssa paria viikkoa aiemmin oli muuttanut paljon asioita välillämme. Totta puhuen mä en ollut osannut odottaa kaikkia niitä käänteitä, joita silloin oli tapahtunut, mutta olimme saaneet puhdistettua ilmaa odottamaani paremmin, ja samalla esiin oli tullut myös paljon sellaista, jota meistä kumpikaan ei ehkä ollut osannut ajatella paljastuvan. Tai ainakaan omalta puoleltani mä en ollut ajatellut kertovani sitä tiettyä asiaa ikinä, vaikka totta puhuen en mä ehkä jotenkin uskaltanut odottaa että asiat pysyisivät salassa aina ja ikuisesti. Vaikka mä olin kuullut paljon sellaisia asioita, joista mä en välttämättä olisi halunnut kuulla, mä olin kuitenkin iloinen siitä että Gillian oli päättänyt avautua minulle asioista.
Samalla naisen kertomus oli myös selittänyt paljon, varsinkin sitä, mikä oli edellisen välirikkomme aiheuttanut. Totta puhuen mä en voinut mitään omille tunteilleni, vaikka mä tiesinkin jotta ne olisivat varmasti ihan oikeutettuja varsinkin kun olin kuullut toisen kertomuksen siitä, millainen tuon äiti oli. Kuunnellessani toisen kertomusta äidistään mä ne voinut ymmärtää miten joku – ja vielä äiti – voisi olla niin julma ihminen. Oman äitini ollessa sellainen, jonka varmasti kaikki ajattelivat äidin olevan, mun oli Todella Vaikea edes ymmärtää että sitten oli myös sellaisia äitejä kuin Gillianin.
Seuraavana aamuna olin palkinnut naisen rohkeuden ja paljastanut joutuneeni viettämään yön putkassa pari viikkoa takaperin Aléx Quilloun pidättäessä minut. Koko tilanne tuntui edelleen todella absurdilta ja vaikka olikin käynyt ilmi jotta pidätykseni oli tehty perusteetta. Yritin vakuuttaa Gillianille jotta minulla ei ollut mitään tekemistä koko murron kanssa, vaikka Alexin toiminta saikin sen näyttämään hyvin epätodelliselta. Varsinkin kun Alexilla olisi edelleen olemassa kaikki ne todisteet, joita mies oli esitellyt minulle pidätykseni yhteydessä. Vaikka tiesinkin jotta ne olivat jonkun muun tekemiä niin että minut saisi lavastettua syylliseksi, en jotenkin voinut luottaa täysin siihen että Alex ei onnistuisi uudelleen kääntämään niitä papereita minua vastaan. Tokihan olin kuullut murtoaallosta, mutta en jotenkin ollut ajatellut että se saapuisi myös tänne. Kai mun olisi pitänyt tajuta jotta juuri tällainen sivussa oleva tila olisi juuri potentiaalinen kohde murtautujille. Tokihan mä kantaisin tapahtuneesta lopun elämääni muistona arpea käsivarressani, joka taisi olla menetettyjen tavaroiden lisäksi pieni hinta maksaa tapahtuneesta ja siitä, miten kaikki olisikaan voinut päättyä.
Gillian oli ymmärrettävästikin järkyttynyt puolestani, vaikka mä olinkin ehkä jollain tavalla sinut sen kanssa jotta tällainen moka oli tapahtunut. En mä kuitenkaan täysin hyväksynyt sitä, jotta tällainen moka olisi tehty, mutta toisaalta en mä tiennyt mitä mä olisin voinut tehdä sen suhteen jotta tilanteelle olisi saatu jonkinlainen muutos. Kyllähän mä olin kuullut siitä jotta Raicy oli soittanut Jimille ja kysellyt tilanteeni perään. Niin kauan kuin toisen virhe ei aiheuttaisi minulle mitään ongelmia voisin ehkä antaa asian olla, mutta silti jossain syvällä takaraivossani oli koko ajan ajatus siitä, mitä sitten jos tämä tilanne tulisikin jossain kohtaa uudestaan eteeni ja aiheuttamaan jotain ongelmia. Kyllähän mä olin kuullut siitä jotta Raicy oli soittanut Jimille ja kysellyt tilanteeni perään. En mä halunnut ajaa ketään muuta ongelmiin sen vuoksi, jotta toinen tekisi omanlaisensa virheet vain virkaintoisuuttaan. Totta puhuen koko kokemus oli ollut sellainen, jotta unohtaisin sen enemmän kuin mielelläni.
**
Se, mitä en mieluusti unohtaisi oli jo toista viikonloppua putkeen tapahtunut yökyläily. Totta puhuen en laittanut yövierastani pahitteeksi, vaan oikeastaan päinvastoin. Jakaessani tilani Gillianin kanssa talo ei tuntunut niin tyhjältä ja yksinäiseltä, kuin mitä se tuntui silloin kun täällä ei ollut muita kuin minä ja koirat. Totta puhuen mä olin enemmän kuin onnellinen siitä miten asiat mun ja Gillianin välillä olivat menneet.
Siitäkin huolimatta mua pelotti se, että jostain tulisi eteen jotain sellaista mikä pilaisi taas kaiken.
Hajottaisi niin pieniksi palasiksi jotta niitä ei olisi enää millään tasolla mahdollista kerätä kokoon ja yhdistää ehjäksi.
Mä aoin kuitenkin tehdä kaikkeni sen suhteen jotta tällä kertaa asiat menisivät oikein ja että meillä voisi olla mahdolista rakentaa tulevaisuus yhdessä.
Tulevaisuus johon kuuluisi meidän kahden lisäksi myös kaksoset ja jos Gillian olisi valmis, myös ehkä meidän yhteinen lapsemme.
***
Sen lisäksi jotta mä olin kertonut Gillianille pidätyksestäni, mä olin kertonut terveydentilastani. Tokihan mulla pitäisi olla ainakin kaksitoista vuotta hyvää – tai no tilanteen mukaan – vuotta elämää jäljellä. Tokikaan sen jälkeen ei olisi mitään varmuutta siitä, että mä tulisin edes sairastumaan. Tokihan riski olisi sen jälkeen vain entistä suurempi, mutta mä olin kerennyt jo tottumaan siihen ajatukseen, vaikka mua pelottikin se, miten tulisin selviämään kaikesta jos joutuisin käymään tilanteen lävitse yksin. Ehkä mä voisin ottaa diagnoosin vastaan, mutta en mä tiennyt olisiko mulla ollut syytä jaksaa käydä hoitoja lävitse. Ne eivät kuitenkaan tulisi olemaan millään tasolla kevyet joten jos tilanne ikinä menisi siihen, että hoidot olisi pakko aloittaa.
Mä kerroin myös muista ongelmista, kuin myös operaatiosta joka minulla olisi edessäni. Jos mä en olisi saanut kirjettä paria viikkoa ajatellen mä olisin voinut luulla että se oli jokin paska aprillipila. Tokihan me olimme käyneet lääkärin kanssa keskustelua siitä, että tällainen mahdollisuus oli olemassa, mutta mä olin onnistunut unohtamaan koko asian. Toki sillä, että arjessa oli muutenkin ollut kaikkea mikä oli vaatinut huomiotani.
Kirjeen myötä kuitenkin tuo keskustelu oli muuttunut todeksi ja suuntasin kohti terveyskeskusta maanantaisen työpäivän päätteeksi. Mä en ollut kertonut kenellekään muulle kuin Gillianille ja mä olin kiitollinen siitä, että toinen täällä mun kanssa. Vaikka operaatio ei ollutkaan millään tavalla suuri tai laaja-alainen, mua silti pelotti se mahdollisuus että jokin menisi pieleen. Varsinkin kun operaatio sijoittui sydämen alueelle.
Minuutti minuutilta aika lähestyi ja kello tikitti sen ohitse. En tiennyt tarkalleen montako minuuttia oli kerennyt kulumaan yli sen ajan, joka minulle oli ilmoitettu, kunnes minua viimein kutsuttiin. Minusta tuntui kuin jokainen niveleni olisi jäykistynyt noustessani tuolilta ja kävellessäni kohti toimenpidehuonetta. Kuullessani toiset askeleet hieman jäljessäni sai oloni vähän rennommaksi.
Mä en tiennyt mitä mä olin vastannut kysymyksiin, mitä olin kertonut omasta elämästäni. Tai siitä mikä oli tuonut minut tähän tilanteeseen. Vasta tuntiessani - ainakin oletin tuntevani - flanellini muoviset napit sormissani mä jotenkin havahduin takaisin tähän hetkeen. Vedettyäni paitani pois päältäni, tartuin t-paitani helmaan ja aloin taiteilemaan tuotakin vaatekappaletta pois päältäni. Lopulta tuokin vaatekappale päätyi samaan kasaan, jossa flanellini sijaitsi ennen kuin ensin istuin sängyn reunalle ja lopulta siirryin makaamaan. Tuntiessani Gillianin käden hakeutuvan omaani ja sormien kietoutuessa omieni ympärille otin pari syvää henkäystä.
Sen sijaan että olisin katsonut mitä tapahtuu, annoin katseeni olla kiinni katossa. Rekisteröin kyllä jokaisen kosketuksen, jokaisen tunteen ihollani enkä voinut mitään sille terävälle hengähdykselle joka pääsi ilmoille neulan lävistäessäni ihoni. Vaistomaisesti puristin Gilliania kädestä sillä tiesin etten voisi säpsyä. Pian saatoinkin tuntea kuinka puudutusaine levisi ihoni alla, valmistaen rintakehääni tulevaa varten. Hoitajan sanoille siitä, että tuo palaisi takaisin noin vartin päästä vain nyökkäsin.
Jäädessämme huoneeseen mä saatoin hengähtää vihdoin kunnolla. Gillian vaihtoi paikkaansa siten jotta saatoin nähdä toisen helpommin.
“Mua pelottaa”.
Gillian hymyili minulle, samalla kun tunsin kuinka toinen silitti kämmenselkääni. Käänsin katseeni kohti kellertynyttä kattoa samalla kun nieleskelin syvään peittääkseni kyyneleet, jotka yrittivät nousta silmiini. Mitä vähemmän tunsin kylkeäni, sitä enemmän mua pelotti.
Hoitajan palatessa takaisin huoneeseen, mä tiesin jotta se hetki, jota mä olin jännittänyt oli vain entistä lähempänä. Varmistettuaan jotta puudutus olisi toimiva, hän keräsi viimeiset tarvittavat välineet kasaan ja saavuttuaan luokseni näin kuinka tuo alkoi availemaan pakettia, joka sisälsi suojaliinan. Lopulta operaatio saatiin aloitettua ja vain vähää myöhemmin pienen haavan tilalla oli neljä tikkiä.
“Mä annan sulle vielä kipulääkepiikin niin se auttaa sen kanssa kun puudutus alkaa laskemaan. Suosittelisin kuitenkin jotta seuraavat pari päivää otat rauhassa.”
Piikin annettuaan sain luvan nousta ja pukea päälleni.
Yrittäessäni vetää t-paitaa päälleni tunsin itseni kuin pieneksi lapseksi, liikeratani loppuessa kesken tuoreen haavan huomauttaessa itsestään. Gillianin autettua minua pukeutumaan, hoitaja ojensi minulle ohjeet siitä, kuinka seuraavat muutama päivä tulisi mennä ja mitä tehdä tiettyjen asioiden sattuessa. Lopulta olimme valmiita lähtemään kohti omaa tilaani. Vielä ajomatkalla mun oloni oli ihan ok, mutta kotiin päästessäni puudutus oli alkanut laskemaan sen verran jotta kylkeäni alkoi todellakin jomottamaan. Olinhan mä osannut odottaa että puudutuksen laskiessa mun kylkeeni alkaisi sattumaan.
Lähtö kohti Texasia olisi vain parin päivän päässä ja mulla olisi vielä jonkin verran pakattavaa ennen kuin mä todellakaan olisin valmis lastaamaan hevosia autoon ja tekemään useamman tuhannen mailin matkaa kotiin. Totta puhuen tällä hetkellä mä en todellakaan tiennyt miten mä pystyisin pakkaamaan viimeisiä tavaroita autooni, sillä tiesin jotta seuraavien päivien aikana kylkeeni alkaisi todennäköisesti sattumaan paljon enemmän kuin mitä siihen sattui tällä hetkellä. Mä en halunnut edes ajatella sitä faktaa jotta mun täytyisi kertoa kotona joko äitille tai Charlielle siitä, miksi mun kylkeni aristaisi.
Maastolenkkimme Gillianin kanssa paria viikkoa aiemmin oli muuttanut paljon asioita välillämme. Totta puhuen mä en ollut osannut odottaa kaikkia niitä käänteitä, joita silloin oli tapahtunut, mutta olimme saaneet puhdistettua ilmaa odottamaani paremmin, ja samalla esiin oli tullut myös paljon sellaista, jota meistä kumpikaan ei ehkä ollut osannut ajatella paljastuvan. Tai ainakaan omalta puoleltani mä en ollut ajatellut kertovani sitä tiettyä asiaa ikinä, vaikka totta puhuen en mä ehkä jotenkin uskaltanut odottaa että asiat pysyisivät salassa aina ja ikuisesti. Vaikka mä olin kuullut paljon sellaisia asioita, joista mä en välttämättä olisi halunnut kuulla, mä olin kuitenkin iloinen siitä että Gillian oli päättänyt avautua minulle asioista.
Samalla naisen kertomus oli myös selittänyt paljon, varsinkin sitä, mikä oli edellisen välirikkomme aiheuttanut. Totta puhuen mä en voinut mitään omille tunteilleni, vaikka mä tiesinkin jotta ne olisivat varmasti ihan oikeutettuja varsinkin kun olin kuullut toisen kertomuksen siitä, millainen tuon äiti oli. Kuunnellessani toisen kertomusta äidistään mä ne voinut ymmärtää miten joku – ja vielä äiti – voisi olla niin julma ihminen. Oman äitini ollessa sellainen, jonka varmasti kaikki ajattelivat äidin olevan, mun oli Todella Vaikea edes ymmärtää että sitten oli myös sellaisia äitejä kuin Gillianin.
Seuraavana aamuna olin palkinnut naisen rohkeuden ja paljastanut joutuneeni viettämään yön putkassa pari viikkoa takaperin Aléx Quilloun pidättäessä minut. Koko tilanne tuntui edelleen todella absurdilta ja vaikka olikin käynyt ilmi jotta pidätykseni oli tehty perusteetta. Yritin vakuuttaa Gillianille jotta minulla ei ollut mitään tekemistä koko murron kanssa, vaikka Alexin toiminta saikin sen näyttämään hyvin epätodelliselta. Varsinkin kun Alexilla olisi edelleen olemassa kaikki ne todisteet, joita mies oli esitellyt minulle pidätykseni yhteydessä. Vaikka tiesinkin jotta ne olivat jonkun muun tekemiä niin että minut saisi lavastettua syylliseksi, en jotenkin voinut luottaa täysin siihen että Alex ei onnistuisi uudelleen kääntämään niitä papereita minua vastaan. Tokihan olin kuullut murtoaallosta, mutta en jotenkin ollut ajatellut että se saapuisi myös tänne. Kai mun olisi pitänyt tajuta jotta juuri tällainen sivussa oleva tila olisi juuri potentiaalinen kohde murtautujille. Tokihan mä kantaisin tapahtuneesta lopun elämääni muistona arpea käsivarressani, joka taisi olla menetettyjen tavaroiden lisäksi pieni hinta maksaa tapahtuneesta ja siitä, miten kaikki olisikaan voinut päättyä.
Gillian oli ymmärrettävästikin järkyttynyt puolestani, vaikka mä olinkin ehkä jollain tavalla sinut sen kanssa jotta tällainen moka oli tapahtunut. En mä kuitenkaan täysin hyväksynyt sitä, jotta tällainen moka olisi tehty, mutta toisaalta en mä tiennyt mitä mä olisin voinut tehdä sen suhteen jotta tilanteelle olisi saatu jonkinlainen muutos. Kyllähän mä olin kuullut siitä jotta Raicy oli soittanut Jimille ja kysellyt tilanteeni perään. Niin kauan kuin toisen virhe ei aiheuttaisi minulle mitään ongelmia voisin ehkä antaa asian olla, mutta silti jossain syvällä takaraivossani oli koko ajan ajatus siitä, mitä sitten jos tämä tilanne tulisikin jossain kohtaa uudestaan eteeni ja aiheuttamaan jotain ongelmia. Kyllähän mä olin kuullut siitä jotta Raicy oli soittanut Jimille ja kysellyt tilanteeni perään. En mä halunnut ajaa ketään muuta ongelmiin sen vuoksi, jotta toinen tekisi omanlaisensa virheet vain virkaintoisuuttaan. Totta puhuen koko kokemus oli ollut sellainen, jotta unohtaisin sen enemmän kuin mielelläni.
**
Se, mitä en mieluusti unohtaisi oli jo toista viikonloppua putkeen tapahtunut yökyläily. Totta puhuen en laittanut yövierastani pahitteeksi, vaan oikeastaan päinvastoin. Jakaessani tilani Gillianin kanssa talo ei tuntunut niin tyhjältä ja yksinäiseltä, kuin mitä se tuntui silloin kun täällä ei ollut muita kuin minä ja koirat. Totta puhuen mä olin enemmän kuin onnellinen siitä miten asiat mun ja Gillianin välillä olivat menneet.
Siitäkin huolimatta mua pelotti se, että jostain tulisi eteen jotain sellaista mikä pilaisi taas kaiken.
Hajottaisi niin pieniksi palasiksi jotta niitä ei olisi enää millään tasolla mahdollista kerätä kokoon ja yhdistää ehjäksi.
Mä aoin kuitenkin tehdä kaikkeni sen suhteen jotta tällä kertaa asiat menisivät oikein ja että meillä voisi olla mahdolista rakentaa tulevaisuus yhdessä.
Tulevaisuus johon kuuluisi meidän kahden lisäksi myös kaksoset ja jos Gillian olisi valmis, myös ehkä meidän yhteinen lapsemme.
***
Sen lisäksi jotta mä olin kertonut Gillianille pidätyksestäni, mä olin kertonut terveydentilastani. Tokihan mulla pitäisi olla ainakin kaksitoista vuotta hyvää – tai no tilanteen mukaan – vuotta elämää jäljellä. Tokikaan sen jälkeen ei olisi mitään varmuutta siitä, että mä tulisin edes sairastumaan. Tokihan riski olisi sen jälkeen vain entistä suurempi, mutta mä olin kerennyt jo tottumaan siihen ajatukseen, vaikka mua pelottikin se, miten tulisin selviämään kaikesta jos joutuisin käymään tilanteen lävitse yksin. Ehkä mä voisin ottaa diagnoosin vastaan, mutta en mä tiennyt olisiko mulla ollut syytä jaksaa käydä hoitoja lävitse. Ne eivät kuitenkaan tulisi olemaan millään tasolla kevyet joten jos tilanne ikinä menisi siihen, että hoidot olisi pakko aloittaa.
Mä kerroin myös muista ongelmista, kuin myös operaatiosta joka minulla olisi edessäni. Jos mä en olisi saanut kirjettä paria viikkoa ajatellen mä olisin voinut luulla että se oli jokin paska aprillipila. Tokihan me olimme käyneet lääkärin kanssa keskustelua siitä, että tällainen mahdollisuus oli olemassa, mutta mä olin onnistunut unohtamaan koko asian. Toki sillä, että arjessa oli muutenkin ollut kaikkea mikä oli vaatinut huomiotani.
Kirjeen myötä kuitenkin tuo keskustelu oli muuttunut todeksi ja suuntasin kohti terveyskeskusta maanantaisen työpäivän päätteeksi. Mä en ollut kertonut kenellekään muulle kuin Gillianille ja mä olin kiitollinen siitä, että toinen täällä mun kanssa. Vaikka operaatio ei ollutkaan millään tavalla suuri tai laaja-alainen, mua silti pelotti se mahdollisuus että jokin menisi pieleen. Varsinkin kun operaatio sijoittui sydämen alueelle.
Minuutti minuutilta aika lähestyi ja kello tikitti sen ohitse. En tiennyt tarkalleen montako minuuttia oli kerennyt kulumaan yli sen ajan, joka minulle oli ilmoitettu, kunnes minua viimein kutsuttiin. Minusta tuntui kuin jokainen niveleni olisi jäykistynyt noustessani tuolilta ja kävellessäni kohti toimenpidehuonetta. Kuullessani toiset askeleet hieman jäljessäni sai oloni vähän rennommaksi.
Mä en tiennyt mitä mä olin vastannut kysymyksiin, mitä olin kertonut omasta elämästäni. Tai siitä mikä oli tuonut minut tähän tilanteeseen. Vasta tuntiessani - ainakin oletin tuntevani - flanellini muoviset napit sormissani mä jotenkin havahduin takaisin tähän hetkeen. Vedettyäni paitani pois päältäni, tartuin t-paitani helmaan ja aloin taiteilemaan tuotakin vaatekappaletta pois päältäni. Lopulta tuokin vaatekappale päätyi samaan kasaan, jossa flanellini sijaitsi ennen kuin ensin istuin sängyn reunalle ja lopulta siirryin makaamaan. Tuntiessani Gillianin käden hakeutuvan omaani ja sormien kietoutuessa omieni ympärille otin pari syvää henkäystä.
Sen sijaan että olisin katsonut mitä tapahtuu, annoin katseeni olla kiinni katossa. Rekisteröin kyllä jokaisen kosketuksen, jokaisen tunteen ihollani enkä voinut mitään sille terävälle hengähdykselle joka pääsi ilmoille neulan lävistäessäni ihoni. Vaistomaisesti puristin Gilliania kädestä sillä tiesin etten voisi säpsyä. Pian saatoinkin tuntea kuinka puudutusaine levisi ihoni alla, valmistaen rintakehääni tulevaa varten. Hoitajan sanoille siitä, että tuo palaisi takaisin noin vartin päästä vain nyökkäsin.
Jäädessämme huoneeseen mä saatoin hengähtää vihdoin kunnolla. Gillian vaihtoi paikkaansa siten jotta saatoin nähdä toisen helpommin.
“Mua pelottaa”.
Gillian hymyili minulle, samalla kun tunsin kuinka toinen silitti kämmenselkääni. Käänsin katseeni kohti kellertynyttä kattoa samalla kun nieleskelin syvään peittääkseni kyyneleet, jotka yrittivät nousta silmiini. Mitä vähemmän tunsin kylkeäni, sitä enemmän mua pelotti.
Hoitajan palatessa takaisin huoneeseen, mä tiesin jotta se hetki, jota mä olin jännittänyt oli vain entistä lähempänä. Varmistettuaan jotta puudutus olisi toimiva, hän keräsi viimeiset tarvittavat välineet kasaan ja saavuttuaan luokseni näin kuinka tuo alkoi availemaan pakettia, joka sisälsi suojaliinan. Lopulta operaatio saatiin aloitettua ja vain vähää myöhemmin pienen haavan tilalla oli neljä tikkiä.
“Mä annan sulle vielä kipulääkepiikin niin se auttaa sen kanssa kun puudutus alkaa laskemaan. Suosittelisin kuitenkin jotta seuraavat pari päivää otat rauhassa.”
Piikin annettuaan sain luvan nousta ja pukea päälleni.
Yrittäessäni vetää t-paitaa päälleni tunsin itseni kuin pieneksi lapseksi, liikeratani loppuessa kesken tuoreen haavan huomauttaessa itsestään. Gillianin autettua minua pukeutumaan, hoitaja ojensi minulle ohjeet siitä, kuinka seuraavat muutama päivä tulisi mennä ja mitä tehdä tiettyjen asioiden sattuessa. Lopulta olimme valmiita lähtemään kohti omaa tilaani. Vielä ajomatkalla mun oloni oli ihan ok, mutta kotiin päästessäni puudutus oli alkanut laskemaan sen verran jotta kylkeäni alkoi todellakin jomottamaan. Olinhan mä osannut odottaa että puudutuksen laskiessa mun kylkeeni alkaisi sattumaan.
Lähtö kohti Texasia olisi vain parin päivän päässä ja mulla olisi vielä jonkin verran pakattavaa ennen kuin mä todellakaan olisin valmis lastaamaan hevosia autoon ja tekemään useamman tuhannen mailin matkaa kotiin. Totta puhuen tällä hetkellä mä en todellakaan tiennyt miten mä pystyisin pakkaamaan viimeisiä tavaroita autooni, sillä tiesin jotta seuraavien päivien aikana kylkeeni alkaisi todennäköisesti sattumaan paljon enemmän kuin mitä siihen sattui tällä hetkellä. Mä en halunnut edes ajatella sitä faktaa jotta mun täytyisi kertoa kotona joko äitille tai Charlielle siitä, miksi mun kylkeni aristaisi.